Lukijoiden kysymyksissä pohditaan sitä, mikä oikein onkaan h-hetki. Monelle tuttu ja usein käytetty ilmaus, mutta mistä ihmeestä se on peräisin?

Listafriikki etsii vastauksen myös siihen, että kukahan kumma keksi Lego-palikat.

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:

https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Mikä on h-hetki?

H-hetki on tärkeän tapahtuman alkamishetki tai jokin muuten vain kriittinen hetki. Se on lainattu englanninkielisestä sotilastermistä H-hour, jolla viitataan hyökkäyksen tai operaation käynnistymisajankohtaan.

Ilmaisun H-kirjain on napattu tuntia tarkoittavasta hour-sanasta vain korostamaan tietyn hetken merkityksellisyyttä. Armeijakielessä esimerkiksi H-2 tarkoittaa kaksi tuntia ennen hyökkäyshetkeä ja H+3 tarkoittaa kolme tuntia operaation alkamisen jälkeen.

Ensimmäiset kirjalliset todisteet h-hetken käytöstä ovat peräisin ensimmäisestä maailmansodasta. Yhdysvaltalaisjoukoille syyskuun 2. päivänä vuonna 1918 annetussa hyökkäyskäskyssä määrättiin aloittamaan h-hetkenä isku, jonka tavoitteena oli saksan rintamakiilan kukistaminen St. Mihielissä, Ranskassa. Hyökkääjät onnistuivat pitkälti erinomaisen ja tarkan suunnittelun ansiosta.

H-hour eli ”h-tunti” ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita suunnittelua tunnin tarkkuudella, joten siksi suomenkielinen h-hetki on kuvaavampi. Hämeen rykmentin yliluutnantti Otto Pekkarinen kertoi vuonna 2010 Ylelle, että ohjesääntöihin kirjatun h-hetken määrittäminen on jopa sekunnintarkkaa hommaa: ”Synkronoidaan hyökkäyksen eri elementit yhteen tarkoituksen mukaisesti”. Pekkarisen mukaan esimerkiksi jalkaväkeä tukevan tykistötulen täytyy loppu juuri ennen h-hetkeä.

Vaikka h-hetki on saanut alkunsa sotimisesta ja liittyy vahvasti armeijan sanastoon, on se nykyään hyvin yleisesti käytetty termi. Arkipäivässä jos joku sanoo h-hetken lähestyvän, niin eipä kai kukaan oleta, että kohta on hyökkäys käsillä.

Kuka keksi Legot ja koska?

Legojen syntyhistoria ei ole ruusuinen.

Puuseppä Ole Kirk Kristiansen perusti vuonna 1916 pieneen tanskalaiseen Billundin kaupunkiin pajan, jossa valmistettiin huonekaluja ja muita kodin tarve-esineitä. Bisnes ei kukoistanut ja kaiken huipuksi verstas tuhoutui tulipalossa. Kristiansen ei lannistunut, vaan rakensi suuremman tehtaan ja päätti keskittyä puisten lelujen valmistamiseen. Sukulaisilta ei herunut apuja tai lainarahaa, sillä he eivät nähneet leluissa tulevaisuutta tai mahdollisuutta tienaamiseen. Kristiansen vähät välitti epäluuloisten arvostelusta ja valitsi yrityksensä nimeksi Lego, joka rakentui sanoista leg godt eli leiki hyvin.

Toisen maailmansodan aikana tehdas paloi taas, mutta edelleenkään Kristiansen ei ollut valmis hylkäämään yritystään. Valmistui jälleen uusi tehdas ja tuolloin mukana oli myös hänen poikansa Godtfred Kirk Kristiansen.

Sodan jälkeen muovista tuli halvempaa, joten nuoremman Kristiansenin alkuvastusteluista huolimatta Lego alkoi keskittyä muovisten lelujen valmistamiseen. 1940-luvun lopulla Kristiansenit alkoivat tehdä muottien avulla muovisia palikoita, jotka lukkiutuvat toisiinsa. Huolellisen kehitystyön jälkeen nykyisin käytössä oleva kiinnitysjärjestelmä patentoitiin vuonna 1958. Yrityksen nimestä tuli vuosien mittaan synonyymi kaikkien rakastamille palikoille.

Lue myös:

• Bugatti Chiron, asuttava talo ja pizzatehdas – 10 mielettömän upeaa Lego-rakennelmaa
• 10 yllättävää faktaa tunnetuista sarjakuvahahmoista
• Maailman vaikutusvaltaisimmat hahmot, joita ei oikeasti ole olemassa

Kansallislaulut ovat suhteellisen uusi ”keksintö”, ja monella niistä on melko mielenkiintoinen alkuperä ja tarina. Nyt lähdetään tutustumaan niihin!

Monet maat alkoivat omaksua kansallislauluja nationalismin nostaessa päätään 1800- ja 1900-luvuilla., ja niiden oli tarkoitus kohottaa kansallismielisyyttä ja ihmisten yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mutta usko tai älä, niin lopullinen sysäys tuli olympialiikkeeltä, kun vuonna 1920 päätettiin, että olympiavoittajien saadessa kultamitalinsa heille soitetaan oman maan kansallislaulu. Viimeistään silloin nekin maat, joilla ei aiemmin ollut omaa hymniä, totesivat sellaisen olevan paikallaan.

Listafriikki kokosi nyt kymmenen eri kansallislaulua, joiden sanoituksissa on jotain eriskummallista, kuten toivomuksia hautautumisesta tulivuoren tuhkaan tai vihollisen veren täyttämät pellot. Lisäksi mukaan mahtuu hauskoja tarinoita siitä, miten pakko on joskus paras suostuttelija, kun kansakunnalta uupuu oma laulu.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset kansallislaulufaktat ovat luvassa myöhemmin.

Naiselliset avut käyttöön Meksikossa

Meksikon kansallislaulussa ei sinänsä ole mitään erityisen kummallista: se on nopeatempoinen marssi ja sanat ylistävät kotimaata ja kannustavat syöksymään sotaan Meksikon puolesta. Eli hyvin perinteinen veisu. Mutta Himno Nacional Mexicanon syntytarina lyö ehkä kaikkien muiden kansallislaulujen syntytarinat sata-nolla.

Meksikossa järjestettiin vuonna 1853 kirjoituskilpailu, johon kuka vain sai osallistua. Kolmikymppinen runoilija Francisco González Bocanegra ei ollut innokas laatimaan omaa ehdotustaan, sillä hän koki, että omaa alaa olevat rakkausrunot poikkeavat niin suuresti isänmaallisesta tyylistä, jota kansallislaulun sanoittaminen vaatisi.

Hänen kihlattunsa Guadalupe González del Pino oli kuitenkin vakuuttunut sulhasensa taidoista ja yritti kovasti painostaa tätä osallistumaan kilpailuun, mutta Bocanegra oli järkkymätön.

Niinpä González del Pino päätti ottaa naiselliset avut käyttöön ja kutsui Bocanegran vanhempiensa kotiin rentoon illanviettoon. Neuvokas morsian houkutteli Bocanegran yhteen makuuhuoneeseen, suuteli tätä ovensuussa ja juuri kun mies oli pääsemässä vauhtiin avaten jo innokkaana paitansa nappeja, työnsi González del Pino hänet sisään huoneeseen ja lukitsi oven ulkopuolelta.

González del Pino oli etukäteen täyttänyt huoneen lehtileikkeillä ja kuvilla Meksikosta, ja ilmoitti Bocanegralle, että tämä pääsisi ulos siinä vaiheessa, kun sanoitus kansallislauluun olisi valmis. Neljän tunnin kuluttua mies työnsi oven alta kymmenen säkeistöä valmista tekstiä.

Kiitos isänmaallisen ja päättäväisen morsion, Bocanegran teksti voitti kilpailun ja siitä saatiin sanat Meksikon kansallislauluun.

Verinen Marseljeesi

Ranskan kansallislaulu, La Marseillaise eli Marseljeesi, on varmasti siellä top 5 maailmanlaajuisesti tunnetuimpien joukossa. Marseljeesin sävelsi ja sanoitti vuonna 1793 Claude Joseph Rouget de Lisle, kun Ranska oli julistanut sodan Itävaltaa vastaan. Sen nimikin oli alunperin Reinin armeijan sotalaulu. Muutamaa vuotta myöhemmin se julistettiin tasavallan kansallislauluksi.

Myöhemmin Marseljeesista on tullut ympäri maailman käytetty vallankumouksellisten tunnuskappale ja muun muassa Venäjällä vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen väliaikainen hallitus otti Marseljeesin kansallislaulukseen; uudella sanoituksella tokikin.

Jos ranskan taidot ovat ruosteessa, niin Marseljeesin sanat saattavat olla mysteeri. En usko, että voin enää ikinä tämän jälkeen katsoa pokerinaamalla esimerkiksi Ranskan jalkapallomaajoukkuetta rivissä laulamassa kansallislauluaan – siinä on nimittäin sen verran raa’at sanat.

Toki monessa muussakin kansallislaulussa on, mutta kuten tulemme tämän listan aikana huomaamaan, on kaikkein pahimmat säkeistöt usein jätetty pois nykyisin käytössä olevista versioista. Näin ei kuitenkaan ole Marseljeesissa.

Yllä on video, jossa sanat on suomennettu, mutta tiivistettynä huippukohtia ovat esimerkiksi verisen lipun nostaminen ja taisteleminen siihen saakka, että vihollisen epäpuhdas veri kastelee pellot. Oma suosikkini on kohta, jossa varoitetaan villeistä vihollisista, jotka tulevat leikkaamaan poikien ja vaimojen kurkut auki.

Baseball-peli antoi lähtölaukauksen Yhdysvaltain kansallislaululle

Jos on Marseljeesi laajasti tunnettu, niin sitä on myös Tähtilippu eli Yhdysvaltain kansallislaulu The Star-Spangled Banner. Atlantin toisella puolella kansallislaulu on ollut virallisessa käytössä vasta vuodesta 1931 saakka, vaikka puolustusvoimat oli käyttänyt 1800-luvun alussa valmistunutta laulua jo pitkään kansallishymnin tavoin.

Lopullinen sysäys laajemmalle suosiolle ja lopulta nousemiseen kansallislauluksi saatiin syyskuussa 1918, kun Yhdysvaltain laivaston orkesteri soitti sen vähän yllättäen Boston Red Soxin ja Chicago Cubsin välisessä baseball-ottelussa. Kyseessä oli kaiken lisäksi ensimmäinen peli World Series -loppuottelusarjasta.

Mukana oli muutama pelaaja, jotka olivat olleet rintamalla ensimmäisessä maailmansodassa ja he olivat saaneet etuoikeuden palata kotimaahan pelaamaan. Kuullessaan Tähtilipun ensimmäiset sävelet he nousivat pystyyn ja kääntyivät kohti Yhdysvaltain lippua. Muut pelaajat seurasivat perässä ja painoivat kätensä sydämelleen, ja kohta seisomaan noussut yleisökin otti pelaajista mallia.

Tuon päivän jälkeen Tähtilippu soitettiin jokaisessa baseball-pelissä ja sieltä se levisi muihinkin urheilutapahtumiin. Niin, ja lopulta kansallislauluksi.

Yllä oleva video ei liity mitenkään Tähtilipun nousemiseen kansallislauluksi tai sen enempää kyllä baseballinkaan. Se on vain hyvä esimerkki siitä, miten Yhdysvaltain kansallislaulua lauletaan monesti hyvinkin vapaalla tyylillä.

Takuusumma: yksi kansallislaulu Costa Ricalle

Jos Meksikon kansallislaulun sanoittaja joutui ikävällä tavalla vietellyksi, huijatuksi ja teljetyksi huoneeseen, oli Costa Rican hymnin säveltäjällä hieman karumpi kohtalo. Vuonna 1853 sekä Yhdysvalloista että Isosta-Britanniasta oli saapumassa suurlähettiläät San Joséhen ja tervetuloseremoniaa suunnitellut presidentti Juan Rafael Mora Porras tajusi kauhukseen, että maalla ei ollut kansallislaulua.

Presidentti ei antanut tämän pikkuseikan hidastaa tahtia vaan kääntyi kapteeni Manuel Maria Gutierrezin puoleen. Tämä kyseinen mies johti kansallisen armeijan orkesteria. Gutierrez kieltäytyi kohteliaasti säveltämästä maalleen kansallislaulua, sillä ei uskonut pystyvänsä suoriutumaan niin vastuullisesta tehtävästä. Hän myös väitti, ettei tiennyt säveltämisestä yhtään mitään.

Presidentti Mora reagoi kuten kuka tahansa täysijärkinen valtionjohtaja, ja heitti Gutierrezin vankilaan – sieltä pääsisi pois, kun laulu olisi valmis.

Ei ehkä tule yllätyksenä, että Gutierrezin säveltäjäntaidot palasivat tai ilmestyivät kuin tyhjästä hänen ollessaan vankisellissä. Kesäkuun 11. päivänä hänen tekemänsä sävellys esitettiin Costa Rican kansalliskokoukselle, joka hyväksyi sen maan kansallislauluksi.

Sanat Gutierrezin melodiaan saatiin vuonna 1900; silloin ketään ei kuitenkaan laitettu telkien taakse vaan sanoituksesta järjestettiin kilpailu.

Hätä keinot keksii, sanoi malesialainen sulttaanin avustaja

Kun Malesia oli vielä Yhdistyneen kuningaskunnan siirtomaa, seilasi Perakin osavaltion sulttaani Idris Murshidul Azzam Shah edustamaan maataan kuningas Edvard VII:n kruunajaisiin vuonna 1901.

Tapana oli, että vieraita kunnioitettiin soittamalla heidän kansallislaulunsa, mutta kun juhlallisuuksista vastannut virkailija astui satamaan tulleeseen laivaan tiedustelemaan hymniä, meni sulttaanin porukalla sormi suuhun. Perakin osavaltiolla ei ollut kansallislaulua, mutta sulttaanin henkilökohtainen avustaja Raja Harun ei häpeissään suostunut sitä myöntämään. Hän ei halunnut heidän vaikuttavan takapajuisilta.

Mutta mikä neuvoksi, kun kuningashuone halusi kunnioittaa sulttaania tervetuloseremoniassa? Raja Harunin aivot raksuttivat ylikierroksilla ja hän kertoi virkailijalle, että nyt harmittavasti kansallislaulun nuotit olivat jääneet kotiin. Nuottien puutteessa hän tarjoutui hyräilemään kappaleen.

Siihen annettiin lupa ja Raja Harun lurautti kotipuolessa suositun Terang Bulan –kappaleen, joka todellisuudessa oli Ranskasta peräisin oleva melodia. Sulttaani itse oli ihastunut lauluun ollessaan maanpaossa Seychelleillä ja tuonut sen sitten mukanaan Malesiaan.

Terang Bulan soitettiin Englannissa ylpeästi sulttaanin kunniaksi ja siitä lähtien se on ollut Perakin osavaltion ja lopulta itsenäisen Malesian kansallislaulu. Nykyään laulu kulkee nimellä Negaraku.

Lue myös:

• Miksi Suomella ja Virolla on sama kansallislaulu?
• Tanskan lippu tippui taivaasta Tallinnaan: 10 mielenkiintoista faktaa lipuista

Tällä listalla ovat esittelyssä erikoiset lentokentät, joista jokaiseen liittyy jotain ainutlaatuista. Myös jännitys näiden lentokenttien läheisyydessä voi olla huipussaan niilläkin, jotka eivät normaalisti kärsi lentopelosta.

Tässä siis erikoiset lentokentät, jotka ovat monella tavalla ainutlaatuisia kokemuksia. Oletko sinä päässyt matkustamaan näille kentille?

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiseen viiteen erikoiseen lentokenttää voit tutustua täällä:

Top 10 erikoiset lentokentät: Pystysuoria pudotuksia, järkyttävän lyhyitä kiitoratoja ja upeita maisemia – osa 1

Barran kansainvälinen lentokenttä on käytössä vain laskuveden aikana

Skotlannin länsirannikolla, Barran saarella on maailman ainoa lentokenttä, jossa kaupalliset reittilennot käyttävät rantaa kiitoratanaan. Rantahiekka on ollut käytössä jo 1930-luvulta saakka ja lennonjohtotornista operoidaan vuosittain yli tuhatta lähtevää ja saapuvaa lentoa.

Puisilla paaluilla merkityt kolme kiitorataa muodostavat kolmion, minkä ansiosta koneet pääsevät lähes aina laskeutumaan vastatuuleen. Valaistuksen puutteesta johtuen Barran lentokentälle voi laskeutua öisin vain ambulanssilennot, kunhan kiitoradalle on erikseen asetettu heijastinliuskoja ja rannalle on saatu ajoneuvoja valaisemaan laskeutumista.

Nämä kaikki edellä mainitut ominaisuudet riittäisivät takaamaan Barran lentokentälle paikan top 10 erikoiset lentokentät -listalla, mutta eivät omituisuudet tähän loppuneet.

Barran lentoliikenne on täysin aikataulutettu vuoroveden mukaan, sillä nousuveden aikaan ranta on meren peitossa.

Courchevelin ylä- ja alamäki

Ranskan Alpeilla sijaitsevan Les Trois Vallées -laskettelukeskuksen yhteydessä on yksityiskoneille tarkoitettu Courchevelin lentokenttä. Maisemat ovat upeat lumisine vuorenhuippuineen, mutta kiitoradalle laskeutuminen ja siltä nouseminen saattavat hurjuudessaan viedä huomion jylhältä vuoristolta. Samalla tavalla kuin Luklan kentällä, myös Courchevelin kiitorata päättyy pystysuoraan pudotukseen vuoren rinteeltä, joten ilmaan on mieluiten päästävä 518 metrin kiihdytyksessä. Laskeutuminen ei ole yhtään sen helpompaa, vaan lentäjillä täytyy olla suoritettuna erikoislupa, jonka turvin usein jäiselle ja arvaamattomien tuulenpuuskien ympäröimälle kentälle saa laskeutua.

Jos tuossa ei vielä ollut tarpeeksi jännitystä, niin kiitorata on laskettelukeskuksen hengen mukaisesti mäessä: Noustessa lasketellaan alas ja laskeutuminen tehdään ylämäkeen. Kiitorata on 18,66 prosentin nousullaan sen verran jyrkkä, maailman jyrkin, että pienet koneet voisivat periaatteessa rullata mäen alas käynnistämättä moottoreita ja saada silti tarpeeksi vauhtia ylösnousuun.

Courcheveliin laskeutumisen pelkokerrointa lisää valaistuksen ja ulkopuolisen avun puute, joten oli kyseessä sitten sankka lumisade tai puuroinen sumu, ollaan ohjaamossa täysin omillaan.

Cristiano Ronaldon lentokenttä vaatii erityistaitoja

Portugaliin kuuluvalla Madeiran saarella on yksi Euroopan vaarallisimmista lentokentistä. Santa Cruzissa sijaitsevan lentoaseman nimi muutettiin vuonna 2016 Funchalin lentokentästä Cristiano Ronaldon lentokentäksi saarella syntyneen jalkapallotähden mukaan.

Kun Madeiran lentokenttä avattiin vuonna 1964, aiheutti se kokeneillekin lentäjille pelkoa ja harmaita hiuksia. Alunperin kiitotie oli vain 1600 metriä pitkä, mikä on aivan liian vähän suurille matkustajakoneille. Se jouduttiin todistamaan Portugalin historian pahimmassa lentoturmassa vuonna 1977, kun TAP Portugal -lentoyhtiön Boeing 727 -kone liukui kolmannella laskeutumisyrityksellään ulos kiitoradalta.

Olosuhteet olivat surkeat, ja vaikka kaksi yritystä oli jo epäonnistunut, lähti kapteeni yrittämään kolmatta kertaa. Laskeutuminen meni pitkäksi ja kone liukui kiitotieltä ulos rysähtäen läpi betonisillan ja päätyen vastakkaiselle rannalle. Koneessa oli 164 matkustajaa ja miehistön jäsentä; heistä 131 sai surmansa.

Onnettomuuden jälkeen kiitorataa pidennettiin 200 metrillä ja vielä 2000-luvun alussa siihen rakennettiin lisää pituutta. Ainoa vaihtoehto oli jatkaa kiitorataa rannan ja meren päälle, ja nyt koneet laskeutuvat pilareilla tuetulle alustalle. Pituutta alkaa olla jo suurillekin matkustajakoneille riittävä 2781 metriä.

Madeiralle laskeutuminen ei silti ole mikään leikin asia, sillä vaikka kiitorata on nyt kunnollisen mittainen, on sille laskeutuminen edelleen kinkkistä sen sijainnin vuoksi. Merituulet ovat arvaamattomat ja lähestyminen vaatii kylmiä hermoja. Lentäjän on ohjattava kone suoraan kohti Madeiran vuoria ja sitten tehtävä jyrkkä äkkikäännös, jotta kone on kiitoradan kanssa samassa suunnassa. Monesti laskeutuminen ei onnistu ensimmäisellä kerralla, tämän lentokentän hankaluudesta voi katsoa videon tästä.

Äärimmäisyyksien lentokenttä

Maailman äärimmäisimmissä olosuhteissa on itse asiassa useita lentokenttiä. Tai kiitoratoja. Etelämantereella sijaitsevia tutkimusasemia palvelee suurimman osan vuodesta kiitorata nimeltään Ice Runway.

Nimikin antaa ymmärtää, että päällystettyä rataa ei ikijäiseltä mantereelta löydy, joten lentokoneet laskeutuvat jäälle. Toisin kuin monella muulla tämän lista lentokentistä, ei Ice Runwaylla ole puutetta tilasta, joten jättimäiset rahtialukset voivat laskeutua sille melkein ilman huolen häivää.

Ongelmaksi muodostuu lähinnä koneiden paino. Toivottavaa nimittäin on, että lentokone ei riko jäätä ja pahimmassa tapauksessa mene siitä läpi. Vaarana on myös pehmeään lumeen juuttuminen, koska milläs se kone sieltä kiskotaan irti. Jos jäässä havaitaan halkeamia, ohjataan koneet laskeutumaan muille kiitoradoille.

Kovat antarktiset tuulet tuovat laskeutumiseen lisämausteensa, sillä kun muutenkin joka puolella on vain valkoista, voivat kiitoradan merkit hävitä pöllyävän lumen johdosta kokonaan lentäjän näkyvistä. Laskeutuessa jarruja ei voi juurikaan käyttää, joten koneen pysäyttäminen kestää normaalia pidempään. Mutta onneksi jäätiköllä on tilaa.

Eräältä rahtikoneen lentäjältä, Jason Finlaylta kysyttiin kerran, että minkälaista jääradalle on laskeutua: ”Matka pysähtymiseen vaikuttaa loppumattoman pitkältä, sillä jättimäinen kone tuntuu koko ajan lähtevän käsistä ja sitä vain odottaa, koska pyöriminen alkaa.”.

Bhutanin Paro: Lentokenttä, jolle vain kourallinen lentäjiä saa laskeutua

Bhutanin ainoa kansainvälinen lentoasema on Paron lentokenttä. Kuten otsikosta voi päätellä, vaatii Paroon laskeutuminen erityisiä taitoja. Ja kylmähermoisuutta.

Lentokenttä on maisemissa, joiden veroisia saa etsiä. Yli kahden kilometrin korkeudessa sijaitsevaa Paroa ympäröivät viiteen ja puoleen kilometriin nousevat vuoret, joten noissa korkeuksissa sää on vaihteleva ja näkyvyys usein sumun vuoksi heikko.

Mutta ei siinä tosiaankaan vielä kaikki.

Käytössä ei ole tutkia ohjauksen avuksi, vaan laskeutuminen on tehtävä täysin manuaalisesti. Lentäjille on opetettu maastosta tietyt merkit, joita käyttämällä he määrittävät vauhdin ja koneen korkeuden. Juuri tämän vuoksi vain muutamat pilotit saavat operoida Paron lentokentälle lentäviä koneita.

Lisäksi lentäjät joutuvat lähestymään kenttää sokkona, sillä näköyhteys kiitorataan tulee vuorten takaa aivan viime hetkellä. Viime hetkellä tarkoittaa muutamaa kilometriä, mutta verrattuna siihen, että normaalisti lentokenttään on näköyhteys jopa kymmenien kilometrien päästä, on kyseessä hyvin pieni matka. Lentokone on myös ohjattava kohti määränpäätä 45 asteen kulmaan kallistettuna, jotta se mahtuu lentämään vuorten välissä.

Monikohan laittaa työhakemuksen menemään, kun lentoyhtiöt hakevat lentäjiä Paroon liikennöiville reiteille!?

Lue myös:

• 10 hulluinta syytä, miksi lentokone on joutunut tekemään hätälaskun
• Miksi lentokoneet ovat yleensä valkoisia?
• Miksi uusissakin lentokoneissa on edelleen tuhkakupit vessoissa?

Listafriikki esittelee nyt erikoiset lentokentät, joista jokainen on omalla laillaan uskomaton, erityinen tai jopa pelottava. Kyllä, listalla on myös sellaisia lentokenttiä, joille laskeutuminen ja nouseminen voi aiheuttaa ylimääräistä sydämentykytystä.

Jännitys näiden lentokenttien läheisyydessä voi olla huipussaan niilläkin, jotka eivät normaalisti kärsi lentopelosta.

Tässä siis erikoiset lentokentät, jotka ovat monella tavalla ainutlaatuisia kokemuksia. Oletko sinä päässyt matkustamaan näille kentille?

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi erikoista lentokenttää ovat luvassa myöhemmin.

Maailman lyhin kiitorata: Juancho E Yrausquin

Alankomaiden Antilleihin kuuluva Saba on 13 neliökilometrin kokoinen paratiisisaari Karibialla. Suuret matkustajakoneet eivät Saballe lennä, mihin on hyvin ymmärrettävä syy: Juancho E. Yrausquin lentoaseman kiitorata on vain 396 metriä pitkä. Se on vain muutamia kymmeniä metrejä pidempi kuin suurimmat lentotukialukset.

Kiitorata kulkee poikki tuulisen niemenkärjen eikä lentäjillä ole varaa yhteenkään virheeseen. Laskeutumisen on osuttava nappiin, varsinkin kun kiitoradan kummassakin päässä on vielä X:llä merkitty turva-alue, johon koneen pyörien ei sopisi osua.

Saban saaren tuonti tapahtuu suurilta osin laivoilla, mutta säännöllisesti tarvittavat asiat, kuten postin saapuminen, ovat taidokkaiden ja rohkeiden pilottien varassa. Näitä pakollisia kuljetuksia ja säännöllisiä reittilentoja lähisaarilta tekevät vain tarkoin valikoidut ja vaativan koulutuksen hyväksytysti läpikäyneet lentäjät.

Miksi sitten maailman lyhin liikennelentokoneiden käyttämä kiitorata on rakennettu näin hankalaan paikkaan? No, Saban saaren pinnanmuotojen vuoksi vaihtoehtoja ei juuri ollut.

Tenzing–Hillaryn lentoasema – se maailman vaarallisin lentokenttä

Kun erikoiset lentokentät laitetaan listan muotoon, on maailman vaarallisin sellainen tietenkin mukana. Nepalissa sijaitsevalla Tenzing–Hillaryn lentokentällä on monien asiantuntijoiden mielestä kaikkein vaarallisin kiitorata. Lentoasema on tietysti nimetty Mt. Everestin huipulle ensimmäisinä kiivenneiden Tenzing Norgayn ja Edmund Hillaryn mukaan. Se tunnetaan myös Luklan lentokenttänä.

Tämä varsin pieni lentoasema on maailmankuulu muutamastakin syystä. Maailman vaarallisimman lentokentän titteli on eittämättä tuonut valtavasti huomiota. Ja ehkä vielä suurempana tekijänä: jos Nepalin puolelta lähtee kapuamaan maailman korkeimmalle vuorelle, lähtee matka kohti perusleiriä juuri tältä lentoasemalta. Siksi se onkin koostaan huolimatta yksi Nepalin vilkkaimmista lentokentistä.

Lentoliikenne Luklan ja pääkaupunki Katmandun välillä on päivittäistä ja matka kestää vaivaiset puoli tuntia. Lentoja tehdään kuitenkin vain valoisaan aikaan ja sään salliessa. Lentokenttä sijaitsee 2850 metrin korkeudessa ja sen kiitorata on 11,7 prosentin nousullaan yksi jyrkimmistä. Pituutta sillä on 480 metriä ja leveyttä vaivaiset 20 metriä – laskeutua saa vain pienellä koneella tai helikopterilla.

Vaaralliseksi lentokentälle laskeutumisen ja siltä nousemisen tekee jyrkänteen reuna, johon kiitorata päättyy, tai vaihtoehtoisesti laskeutuessa alkaa. Lentäminen tuuliseen ja usein sumuiseen Himalajan laakson rotkoon on joka kerta kokeneellekin pilotille haastavaa.

Kun koneen pyörät on laskeutuessa saatu koskettamaan maata, ei vaara ole vielä ohi: lentokone on saatava nopeasti pysähtymään, sillä toisessa päässä odottaa kallionseinämä.

Kun miettii kaikkia vaaratekijöitä, niin ei ole yhtään kumma, että onnettomuuksiakin on nähty. Yksi pahimmista sattui vuonna 2008, kun Yeti Airlinesin pienkone yritti sakeasta sumusta huolimatta laskeutua ja törmäsi kohtalokkaasti kallioon. Vain koneen kapteeni selvisi hengissä; muut koneessa olleet 18 henkilöä menehtyivät törmäyksessä ja sen aiheuttamassa tulipalossa.

Lue myös: Mount Everest: Tragediaa ja uskomattomia selviytymistarinoita

Gibraltarin lentoaseman kiitorata risteää vilkkaan pääkadun kanssa

Espanjan eteläisessä kärjessä on Isoon-Britanniaan kuuluva Gibraltar ja sen erikoinen lentokenttä. Toisen maailmansodan aikaan rakennetulla kansainvälisellä lentokentällä on kaupallisen lentoliikenteen lisäksi Yhdistyneen kuningaskunnan ilmavoimien, RAF, tukikohta.

Erikoiset lentokentät -listalle Gibraltarin lentoasema pääsee ainutlaatuisen kiitoratansa ansiosta. Gibraltarilla oli käytännössä yksi ainoa paikka, johon lentokenttä kiitoratoineen voitiin rakentaa, sillä niemimaan toisella reunalla kohoaa Gibraltarin vuori ja toisella reunalla on kaupunkialuetta.

Tästä johtuen merestä mereen ulottuva kiitorata katkaisee Gibraltarin vilkkaimman kadun, Winston Churchill Avenuen. Vanhoilla vihreillä ei näissä liikennevaloissa kannata yrittää ajaa, sillä mahdollisessa kylkeenajossa taittuisi kyllä muutakin kuin vähän peltiä – siksipä kiitoradan ja pääkadun risteystä säädellään puomeilla.

Lentäjien ei siis periaatteessa tarvitse huolehtia siitä, että joku tyhmänrohkea painaisi risteyksessä kaasua. Tarkkana saa kuitenkin olla, sillä vaikka kiitorata on 1,8 kilometrin mittainen, joutuu jarrut painaa pohjaan saman tien, kun pyörät osuvat maahan. Muussa tapauksessa kone syöksyy auttamatta Välimereen.

Auringon- ja lentokoneiden palvontaa Saint-Martinilla

Jos lentokonebongareiden pitäisi mainita yksi paikka maailmassa, johon on ehdottomasti kerran elämässä päästävä ihailemaan fanituksen kohteita, olisi monen vastaus varmasti Maho Beach. Tuo valkohiekkainen ja turkoosivetinen ranta sijaitsee Saint-Martinin saarella Karibialla.

Reilun 90 neliökilometrin kokoinen saari on jo itsessään erikoisuus, sillä se on jaettu kahtia Ranskan ja Alankomaiden kesken. Saint-Martin elää vahvasti turismista ja pienestä koostaan huolimatta sillä sijaitsee kaksi kansainvälistä lentokenttää, joille laskeutuu isojakin matkustuskoneita; muun muassa Jumbo Jetinä tunnettu yli 70 metriä pitkä Boeing 747-kone, joka oli vuosikymmenien ajan maailman suurin matkustajalentokone.

Alankomaiden puolella sijaitseva Prinsessa Julianan lentokenttä on aivan edellä mainitun Maho Beachin vieressä, ja koneet laskeutuvat ja nousevat rannan yläpuolella. Siis kirjaimellisesti aivan yläpuolella, sillä suurimmat koneet ylittävät auringonpalvojat vain 10-20 metrin korkeudelta. Paljon lähemmäksi ei ilmassa olevaa lentokonetta voi päästä.

Vaaratilanteilta ei ole vältytty, sillä esimerkiksi vuonna 2012 ranskalainen teinityttö kiipesi uimarannan ja kiitotien väliselle aidalle seuraamaan lentokoneen nousua. Turbiineista lähtenyt ilmavirta paiskasi tytön pää edellä katukivetykseen ja tämä sai päähänsä syvä haavan – pahemminkin olisi voinut käydä.

Kuningas Fahdin kansainvälinen lentoasema on maailman suurin lentokenttä

Saudi-Arabiassa, Dammamin kaupungin lähistöllä sijaitseva Kuningas Fahdin kansainvälinen lentoasema on maailman suurin lentokenttä. Tietenkin kokoa voidaan mitata erilaisissa kategorioissa, mutta puhtaasti pinta-alaltaan tämä kyseinen kenttäalue on omassa luokassaan.

Se on kooltaan 776 neliökilometriä. Toisella sijalla on Denverin kansainvälinen lentokenttä 136 neliökilometrillä. Euroopan suurin lentoasema on Pariisissa sijaitseva Charles de Gaullen kansainvälinen lentokenttä, jolla kokoa on vähän reilu 32 neliökilometriä. Eli Saudi-Arabian ylpeys on valovuosia muita isompi – alaltaan.

Jos Kuningas Fahdin kansainvälinen lentokenttä olisi valtio, niin se olisi pinta-alaltaan vasta 24. pienin. Se peittoaa koollaan muun muassa Maltan, Andorran ja Singaporen. Onko maailman suurin lentokenttä myös isompi kuin naapurivaltio Bahrain? Ehkä, mutta siinä puhutaan vain muutamista neliökilometreistä ja tulos riippuu täysin mittaavasta tahosta.

Koska lääniä on vaikka muille jakaa, on lentokenttäalueella muun muassa moskeija, johon mahtuu tuhansia ihmisiä. Erikoispiirteenä, joskaan ei täysin ainutlaatuista Saudi-Arabiassa, on kuninkaallinen terminaali, joka siis on nimensä mukaisesti varattu vain ja ainoastaan kuningasperheen käyttöön.

Vielä hauska knoppitieto tästä maailman suurimmasta lentokentästä: Vuonna 1999 valmiiksi tullut rakennusprosessi meinasi moneen otteeseen mennä totaalisen puihin, sillä rakentajilla oli jatkuvasti puutetta makeasta vedestä, jota ilman betonia ei pystytä valmistamaan. Ilmeisesti sitä jostain saatiin kuitenkin hankittua.

Lue myös:

• 10 hulluinta syytä, miksi lentokone on joutunut tekemään hätälaskun
• Miksi lentokoneet ovat yleensä valkoisia?
• Miksi uusissakin lentokoneissa on edelleen tuhkakupit vessoissa?

Pyhän Patrickin päivää vietetään maaliskuun 17. päivänä. Vaikka kyseessä on Irlannin kansallispäivä, juhlii sitä puoli maailmaa vihreään pukeutuen ja Guinnessia hörppien.

Tuskin minkään muun maan kansallispäivää juhlitaan niin laajasti ja sankoin joukoin kuin Irlannin. Pyhän Patrickin päivään liittyy paljon historiaa ja perinteitä, joista Listafriikki on nyt poiminut hauskimmat ja kiinnostavimmat tälle listalle.

Vihreää vaatetta, olutta ja paraateja – nämä ainakin tulevat mieleen. Mutta mitä muuta? Se selviää nyt. Éirinn go Brách!

Kuka Pyhä Patrick oli?

Pyhä Patrick ei ollut irlantilainen eikä hänen nimensä ollut Patrick.

Pyhän Patrickin uskotaan syntyneen joskus 300-luvun loppupuolella Rooman valtakuntaan kuuluneessa Britanniassa, todennäköisesti Walesin alueella. Eli ei siis Irlannissa. Ja nimekseen hän sai Maewyn Succat.

Naapurisaarelle Patrick päätyi teini-ikäisenä, kun joukko irlantilaisia ryövääjiä kidnappasi hänet ja vei mukanaan orjaksi. Kuuden vuoden orjuuden jälkeen Patrick onnistui karkaamaan ja hän seilasi takaisin Britanniaan.

Sitten hän päätti ryhtyä papiksi, omaksui nimen Patrick ja opiskeli teologiaa Manner-Euroopassa. Irlannissa vietetty aika oli jättänyt nuoreen mieheen jälkensä ja hän on itse kirjoittanut, että kuuli jatkuvasti mielessään ”irlantilaisten äänet”, jotka kuiskivat: ”Tule takaisin meidän luoksemme Patrick”.

Ja niinpä hän sitten päätti palata kristinuskon kanssa Irlantiin pelastaakseen sen kansalaiset pakanuuden kurjuudelta. Siinä Pyhä Patrick onnistuikin oikein maineikkaasti, ja niinpä pyhimyksen mukaan nimetyn päivän perimmäinen tarkoitus on juhlia kristinuskon saapumista Irlantiin.

Maaliskuun 17. päivää pidetään pyhimyksen kuolinpäivänä, joten siksi juuri se on valikoitunut viralliseksi juhlapyhäksi. Tarinan mukaan Pyhä Patrick haudattiin vuonna 461 kaupunkiin, joka on saanut osuvasti nimekseen Downpatrick, mutta joka irlantilaisten harmiksi sijaitsee nykyään toisessa maassa, nimittäin Yhdistyneeseen kuningaskuntaan kuuluvassa Pohjois-Irlannissa.

Myytti käärmeiden karkottamisesta

Tunnetun legendan mukaan Pyhä Patrick seisoi kukkulalla ja ajoi kaikki käärmeet pois Irlannista, minkä vuoksi saarella ei näitä luikertelevia matelijoita luonnonvaraisena elä. Viimeinen kohta on faktaa: Irlannissa ei tosiaan ole käärmeitä.

Fossiiliaineiston perusteella biologit ovat kuitenkin sitä mieltä, että Irlannissa ei ole koskaan ollutkaan käärmeitä, joten Patrickilla ei ollut mitään karkotettavaa.

Tätä hienoista aukkoa historiassa on selitetty sillä, että käärmeet olivat vertauskuva pakanuudelle, jonka Pyhä Patrick tosiaan ajoi pois Irlannista. Käärmehän on aikojen alusta, tai siis Raamatun ajoista, asti yhdistetty suoraan paholaiseen, joten se oli helppo valinta karkotettavaksi.

Pakanallinen apila kolminaisuusopin kuvaajana

Kuten jo niin monella listalla aiemminkin on todettu, kristinusko on näppärästi ottanut käyttöön perinteitä ja juhlapäiviä pakanauskonnoista, mikä on helpottanut uuden uskonnon myymistä ihmisille.

Näin kävi myös Irlannissa, kun Pyhä Patrick havainnollisti pyhää kolminaisuutta apilan avulla. Apilat olivat olleet jo entuudestaan tärkeitä kelteille, jotka uskoivat jokaisella apilanlehdellä olevan oma merkityksensä: usko, toivo ja rakkaus. Pyhän Patrickin mukaan apilan kolme lehteä kuvastivat Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä.

Koska Patrick vaikutti laajasti Irlannin saarella ja perusti koko joukon kouluja, kirkkoja ja luostareita, levisi kertomus apilasta maan joka kolkkaan.

Nelilehtiseen apilaan Patrickilla ei ollutkaan sanottavaa, mutta hänen onnekseen todennäköisyys sellaisen löytymiselle on 1/10 000. Legendan mukaan neljäs lehti merkitsee onnea, jota sen löytymiseen todella tarvitaan.

Päivä, jona pubit olivat kiinni

Irlantihan tunnetaan oluen ja pubien maana, ja toisaalta syvästi katolisena sellaisena. Pyhän Patrickin päivä on Irlannissa yksi kristinuskon tärkeimmistä juhlapyhistä, jota vietettiin 1970-luvulle asti hyvin eri tavalla kuin nykyään. Vuodessa oli aiemmin kaksi päivää, jolloin pubit sulkivat ovensa: pitkäperjantai ja maaliskuun 17. päivä.

Ainoa poikkeus anniskeluun oli kansallinen koiranäyttely, joka järjestettiin perinteisesti tuona juhlapyhänä, ja jossa olutta sai myydä ja nauttia vapaasti. Nykyään uskonnollisuus ja kuivin suin oleminen eivät ensimmäisenä tule mieleen, jos löytää itsensä keskeltä Pyhän Patrickin päivän juhlintaa.

Eikä juhlintaa tarvitse lähteä hakemaan Irlannista, sillä vuosisatojen aikana ympäri maailmaa siirtolaisiksi lähteneet irlantilaiset ja nykyään heidän jälkeläisensä pitävät perinnettä yllä erityisesti englanninkielisissä maissa – Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Australiassa – mutta myös muualla maailmassa.

Massiivia paraateja järjestetään esimerkiksi Buenos Airesissa, Moskovassa ja Tokiossa. Irlantilaisten juhlintaan ovat vuosisatojen saatossa liittyneet kaikki ystävät ja kylänmiehet. Käy ihmeessä fiilistelemässä tunnelmaa jossakin Suomen lukuisista irkkupubeista!

Ensimmäistä Pyhän Patrickin päivän paraatia ei järjestetty Irlannissa

Irlantilaiset siirtolaiset olivat niitä, jotka suurelta osin muokkasivat Pyhän Patrickin päivästä kotimaansa kulttuuria ylistävän juhlan, jossa uskonnollinen alkuperä on jäänyt toissijaiseksi. Se on toki melkoisen outoa, että syvästi katolinen Irlanti on seurannut juhlinnassa perässä.

Pyhän Patrickin päivää on vuosisatojen ajan juhlittu paraateissa ympäri maailman. Historian ensimmäinen paraati ei kuitenkaan hieman yllättäen ollut Irlannissa, vaan nykyisessä St. Augustinen kaupungissa, Floridan osavaltiossa Yhdysvalloissa. Maaliskuun 17. päivänä vuonna 1601 paikalla oli espanjalainen siirtokunta, jonka irlantilainen pastori Ricardo Artur järjesti kotimaansa suojeluspyhimyksen kunniaksi kekkerit.

Paraatit eivät kuitenkaan ottaneet tuulta alleen ennen kuin vasta 1700-luvulla. Ensimmäinen varsinainen Pyhän Patrickin juhla järjestettiin Bostonissa vuonna 1737. Ensimmäistä paraatia saatiin vielä odottaa vuoteen 1762 saakka. Silloin New Yorkissa asuneet amerikanirlantilaiset järjestivät kulkueen Yhdysvaltojen itsenäisyyssodassa Brittien armeijassa palvelleiden irlantilaisten kunniaksi, ja hiljalleen paraatiperinne levisi muihinkin kaupunkeihin. Irlanti seurasi perässä reippaasti myöhemmin, sillä Dublinissa marssittiin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1931.

New Yorkin paraati on maailman suurin Pyhän Patrickin päivän juhla, joka koki ennennäkemättömän hetken maaliskuussa 2020 (ja uudelleen 2021). Ikinä ennen, edes sotien aikaan, paraatia ei oltu sen yli 250-vuotisen historian aikana peruttu. Mutta pandemian iskettyä paraatia ei kahteen vuoteen järjestetty normaalisti. Vain pieni joukko ihmisiä marssi turvavälit huomioonottaen maaliskuun 17. päivän varhaisina tunteina New Yorkin kaduilla, jotta ikivanha perinne ei kokonaan katkeaisi.

Mitä Pyhän Patrickin päivänä juodaan?

Guinnessia, Guinnessia ja Guinnessia. Ja sitten vielä vähän Guinnessia.

Tilastojen mukaan tuon, tietenkin Irlannista kotoisin olevan, tumman oluen myynti moninkertaistuu Pyhän Patrickin päivänä maailmanlaajuisesti ja Guinnessia myydään 819 % enemmän kuin tuiki tavallisena päivänä. Se tarkoittaa noin 13 miljoonaa tuoppia. Nopealla laskutoimituksella juhlijat kumoavat 150 tuoppia per sekunti. Ja tuskinpa pubit ovat auki vuorokauden ympäri!

Joten jos käyt St. Paddy’s Day:n juhlintaan, niin ainoa oikea suun kostuke on Guinness. Ja tosiaan, monesti juhlapäivän lyhennetyn lempinimen näkee kirjoitettavan muodossa St. Patty’s Day, mikä on suuri virhe. Vaikka Irlannin suojeluspyhimyksen nimi on englanniksi Patrick, on se iiriksi Pádraig. Joten ainoa sallittu lyhenne on ”Paddy”. Eihän kukaan nyt halua loukata irlantilaisia heidän suurena juhlapäivänään!?

Mitä Pyhän Patrickin päivänä syödään?

Pyhän Patrickin päivän perinteisin ruoka on suolaliha ja kaali, jotka sopivat tumman oluen kanssa nautittavaksi kuin nenä päähän. Mutta tämä ei olekaan peräisin Irlannista, vaan samoin kuin oli paraatien suhteen, niin tämän perinneruoan syntytarina löytyy niin ikään Atlantin takaa Yhdysvalloista.

New Yorkissa oli ja on edelleen alueita, jotka voidaan nähdä tietyn siirtolaisyhteisön keskittyminä. Amerikanirlantilaiset olivat kerääntyneet Manhattanin eteläisiin osiin ja monet heistä elivät köyhyydessä, mutta jos joskus oli sallittua revitellä, niin Pyhän Patrickin päivänä.

Suolalihaa saatiin samalle alueelle asettuneiden juutalaisten lihakaupoista tai sitä ostettiin ylijäämänä pitkiltä kauppamatkoilta saapuvilta laivoilta, joissa liha oli säilöttynä suolaliemeen. Lihan kyljessä tarjoiltiin perunaa sekä halvinta saatavilla ollutta vihannesta – kaalia.

Oli Irlannissakin toki syöty juhla-ateria, mutta kaalin ja perunan kanssa tarjoiltiin pekonia ja kinkkua. Näihin ei Manhattanin siirtolaisilla ollut varaa. Hassua kyllä, perinne suolaliha-ateriasta päätyi vuosien saatossa myös Irlantiin ja ohitti alkuperäisen version.

Vihreä on uusi sininen

Jos Pyhän Patrickin päivää haluaisi juhlia oikein perinteiseen tapaan, niin pitäisi pukeutua siniseen, nimittäin sitä Patrick itse suosi. Sininen on pääväri myös Irlannin vanhoissa lipuissa sekä nykyisessä vaakunassa ja presidentin virallisessa lipussa (kuvassa). Vihreää, joka nykyään symboloi koko maata ja kansakuntaa, pidettiin aiemmin epäonnen värinä.

Värin muutoksen takana on montakin pientä syytä, jotka yhdessä luovat järkeenkäyvän kokonaisuuden. Irlannin maaseutu on hyvin vehreää ja maa tunnetaan myös nimellä Emerald Isle eli smaragdinvihreä saari. Apila, josta jo aiemmin puhuttiin, on vihreä – samoin kuin luonto keväisin muutenkin – ja Pyhän Patrickin päivä maaliskuun puolessavälissä osuu juuri kevään korvalle.

Suojaudu haltijan nipistykseltä pukeutumalla vihreään

Iso osa vihreän värin vallankumouksessa oli haltijoilla; erityisesti sellaisilla, jotka tarun mukaan paljastavat salaisen aarteensa kätköpaikan niille, jotka onnistuvat haltijan nappaamaan. Pyhä Patrick ei varmasti olisi kovinkaan mielissään, että hänen kunniakseen vietettävään päivään yhdistetään haltijoita.

Monissa Pyhän Patrickin päivän koristeissa näkyy haltijoita, jotka ovat peräisin irlantilaisesta kansantarustosta. Tasa-arvo on löytänyt tiensä myös muinaiseen mytologiaan, sillä monissa kuvissa esiintyy naispuolisia haltijoita, vaikka legendoissa sellaisista ei ollut tietoakaan. Irlannin haltijat eli leprekaunit ovat partasuisia ja vihreisiin asuihin pukeutuvia olentoja, jotka tekevät suutarin hommia ja kätkevät työstä saamansa kolikot sateenkaaren päähän.

Haltijat siis pukeutuvat itsekin vihreään asuun, mutta Pyhän Patrickin päivänä kaikkien on syytä verhota itsensä vihreällä. Vihreät vaatteet nimittäin tekevät ihmisestä haltijoille näkymättömän, mikä on siinä mielessä hyvä asia, että noilla kiusanhengillä on tapana nipistää vastaantulijoita. Näkymättömyys tietenkin suojaa tonttumaisten haltijoiden pikkuisilta sormilta.

Yhdysvaltain presidentti saa vuosittain apilan, joka tuhotaan samantien

Kaikki valtionjohtajat eivät pääse koskaan henkilökohtaiseen tapaamiseen Yhdysvaltain presidentin kanssa, mutta Irlannin pääministerille sellainen kunnia suodaan vuosittain.

Jo vuosikymmenien ajan Irlannin pääministeri eli taoiseach, joka tällä hetkellä on Micheál Martin, käy Pyhän Patrickin päivän tienoilla vierailulla Valkoisessa talossa. Vuonna 2025 vierailu tapahtui jo maaliskuun 12. päivänä, jolloin perinnettä pitivät yllä pääministeri Martin ja presidentti Donald Trump.

Hauska yksityiskohta: kummatkin miehet ovat nyt toistamiseen virassaan ja kumpikin muutaman vuoden tauon jälkeen. Martin oli Irlannin pääministeri vuosina 2020–2022 ja astui virkaan jälleen vuoden 2025 tammikuussa. Samana kuukautena virkavalansa vannoi presidentti Trump, joka toimi presidenttinä myös vuosina 2017–2021.

Perinteiseen tapaamiseen kuuluu, että pääministeri lahjoittaa presidentille Kerryn kreivikunnassa kasvatetun apilan kristallisessa kulhossa. Koska kyseinen valkoapila on Yhdysvalloissa vaarallisten vieraslajien listalla, ei kasvi kauaa ehdi vastaanottajaansa ilahduttaa.

Kun virallinen osuus puheineen ja juhlallisuuksineen on ohi, siirtyy lahja nopeasti presidentiltä salaisen palvelun hoidettavaksi. Ja hoidettavaksi tarkoittaa tässä kohtaa tuhottavaksi. Apiloista ei ole jälkeenpäin nähty vilaustakaan. Huhuja on liikkunut, että muutamia apiloita olisi vuosien aikana päätynyt Valkoisen talon kukkapenkkeihin, mutta kukaan ei ole asiaa pystynyt varmistamaan. Tai halunnut vahvistaa, sillä kyseessä olisi rikos.

Valkoinen talo juhlistaa muutenkin Pyhän Patrickin päivää, ja sen puutarhassa oleva suihkulähde on usein värjätty vihreäksi vieraan maan kansallispäivän kunniaksi. Toisaalta, koko Valkoinen talo on irlantilaissyntyisen arkkitehdin James Hobanin suunnittelema ja sama mies myös toimi rakennustöiden johtajana.

Lue myös:

• Suomen suojeluspyhimys Pyhä Urho pelasti maamme viinitarhat heinäsirkoilta
• 10 brutaalia perinnettä, joita ei uskoisi enää harjoitettavan nykypäivänä
• 10 erikoista asiaa, joilla on suojeluspyhimykset

Jo antiikin olympialaisista lähtien urheilijat ovat käyttäneet suoritusta parantavia aineita. Tässä kymmenen uskomatonta dopingselitystä, joita urheilijat ovat käryilleen antaneet.

Urheilusuoritusta parantavia aineita on siis käytetty aina, mutta vasta 1900-luvulla ne ovat tulleet kielletyiksi. Ensimmäinen olympialaisissa kärähtänyt urheilija oli ruotsalainen viisiottelija Hans-Gunnar Liljenvall, joka Meksikossa vuonna 1968 antoi positiivisen näytteen. Kielletty aine oli etanoli. Hän oli kertomansa mukaan ottanut ”muutaman oluen”. Tuo dopingselitys ei varsinaisesti ollut selitys, sillä se oli varmasti totta, joskin ”muutama” saattoi olla vähättelyä. Tuosta kuitenkin alkoi aikakausi, jolle ei loppua ole näkyvissä.

Listafriikki kaivoi nyt esiin kautta aikojen uskomattomimmat ja naurettavimmat tekosyyt sille, miksi verestä tai virtsanäytteestä on löytynyt kiellettyjä aineita. Mielikuvituksen puutteesta näitä urheilijoita ei ainakaan voi syyttää!

Joukkuetta hoidettiin salamaniskun vuoksi

Jalkapallon naisten maailmanmestaruuskilpailut pidettiin Saksassa kesällä 2011 ja siellä nähtiin vuosikausiin lajin suurin dopingskandaali. Pohjois-Korean joukkueesta kaksi pelaajaa antoi ensin positiivisen näytteen, minkä jälkeen koko joukkue marssitettiin testattavaksi – joukosta löytyi vielä kolme muutakin anabolisten steroidien käyttäjää.

Pohjois-Korean delegaatio arvasi heti, mistä käryssä oli kyse ja tarjoili Kansainvälisen jalkapalloliiton, Fifan, lääketieteelliselle komitealle ehkäpä historian repäisevimmän dopingselityksen. Steroideja ei missään nimessä käytetty parantamaan suoritusta, vaan kyseistä viittä pelaajaa oli hoidettu niillä.

Näihin huono-onnisiin jalkapalloilijoihin oli nimittäin iskenyt harjoituksissa salama! Iskun aiheuttamia vammoja oli lääkitty perinteisellä kiinalaisella rohdolla: urospuolisen myskihirven anaalirauhasten eritteestä tehdyllä voiteella, joka sisälsi runsaasti kiellettyjä steroideja.

Vaimo ansaitsi hemmottelua

Yhdysvaltalainen pikajuoksija Dennis Mitchell on pikaviestin olympiavoittaja ja maailmanmestari, ja onpa hänellä Barcelonan vuoden 1992 olympialaisista 100 metrin juoksusta henkilökohtainen pronssimitali.

Nämä saavutukset ehtivät tulla ennen vuoden 1998 käryä. Tuolloin Mitchell antoi positiivisen dopingnäytteen, josta löydettiin testosteronia melkoisesti yli sallitun rajan. Urheilija ei kuitenkaan jäänyt neuvottomaksi, vaan hänellä oli takataskussaan, tai ehkä etutaskussaan, melko päräyttävä dopingselitys.

Hän oli näytteenottoa edeltäneenä päivänä juhlistanut vaimonsa kanssa tämän syntymäpäivää. Juhlinnan lomassa Mitchell oli nauttinut viisi pullollista olutta ja pariskunta oli harrastanut seksiä ”ainakin neljä kertaa”. Se oli väittämän mukaan nostanut hetkellisesti hänen testosteronitasojaan. Mitchell haki hyväksyntää positiiviselle testitulokselleen kertomalla olleensa vain hyvä aviomies: ”…oli hänen syntymäpäivänsä, rouva ansaitsi hemmottelua”.

Joka tapauksessa käry kävi, mutta Yhdysvaltain yleisurheiluliitto osti Mitchellin selityksen. Kansainvälinen yleisurheiluliitto IAAF ei sen sijaan ollut yhtä ymmärtäväinen ja Mitchell määrättiin kahden vuoden kilpailukieltoon. Myöhemmin hän toimi todistajana massiivisessa Balco-skandaalissa ja paljasti oikeudessa saaneensa aktiiviaikoinaan kasvuhormonia.

Radalla oli ”tunnistamatonta lääketieteellistä jätettä”

Ranskalainen pitkänmatkanjuoksija Fatima Yvelain ansaitsee aplodit, sillä hänen antamansa dopingselitys kuuluu eittämättä puolustuspuheiden aateliin! Yvelain ei ole kansainvälisesti erityisen tunnettu tai menestynyt urheilija, mutta edusti maataan 10 000 metrin juoksussa Sydneyn vuoden 2000 olympialaisissa. Toki parhaina aikoinaan hän voitti Ranskan mestaruuden 5000 metrillä kolmesti peräkkäin. Mutta kun käry kävi, olivat 42-vuotiaan Yvelainin loiston päivät jo historiaa.

Perpignassa, Ranskassa, vuonna 2012 järjestetyn puolimaratonin jälkeen Yvelain antoi positiivisen EPO-näytteen. Erytropoietiini on elimistön luontainen hormoni, joka kiihdyttää punasolutuotantoa, ja se on yksi ”kolmesta suuresta”, kun puhutaan veridopingista.

Yvelainin kehittämä selitys käryn ympärille oli niin röyhkeä ja epätodennäköinen, että hän ilmeisesti uskoi, että kukaan ei arvaisi edes epäillä jonkun keksineen niin käsittämättömän tarinan. Ranskan yleisurheiluliitto ei ollut höynäytettävissä ja Yvelain sai kahden vuoden kilpailukiellon.

Olisiko tämä dopingselitys mennyt sinulle läpi? Joutuiko Yvelain epäoikeudenmukaisen tuomion uhriksi? Päätä itse:

Kilpailupäivänä oli satanut kaatamalla (tämä oli aivan totta) ja kadut lähes lainehtivat vedestä. Yvelain väitti, että vesi oli huuhtonut radalle ”tunnistamatonta lääketieteellistä jätettä”, jonka ”joku oli heittänyt kadun varteen”. Kun hän oli juossut jätteen yli, oli EPOsta saastunutta vettä roiskunut hänen kengistään aina shortseihin asti. Sitten, kun hän oli antanut virtsanäytettä, oli EPOa jotenkin päässyt livahtamaan pissan mukana näytekuppiin.

Liikaa vasikanpaistia

Tšekkiläinen tennispelaaja Petr Korda oli 1990-luvulla yksi maailman parhaista ja nousi vuonna 1998 parhaimmillaan maailmanlistan kakkoseksi. Sittemmin hän on jäänyt unholaan, eikä vähiten dopingkärynsä ja sitä seuranneen selittelyn vuoksi.

Korda jäi vuonna 1998 kiinni dopingista annettuaan positiivisen näytteen Wimbledonin turnauksessa pelatun ottelun jälkeen. Hänen näytteestään löytyi merkkejä nandrolonista, joka on yksi maailman käytetyimmistä anabolisista steroideista. Sitä muodostuu ihmisen elimistössä luontaisesti, mutta sen verran vähän, ettei sitä yleensä havaita veressä. Joten jos nandroloniviisari värähtää, on se selvä merkki kielletyn aineen käytöstä.

Korda ei myöntänyt aineen käyttöä, mutta ei myöskään kieltänyt sen esiintymistä elimistössään. Hän syytti korkeasta pitoisuudesta ruokavaliotaan ja eritoten rakkauttaan vasikanpaistia kohtaan. Kordan mukaan hän söi paljon vasikkaa, ja eritoten sellaisia, joita kasvatetaan steroidien avustuksella. Sitä kautta ainetta oli kertynyt hänen elimistöönsä.

Selitys voisi jopa kuulostaa uskottavalta, paitsi että asiantuntijoiden mukaan Kordan olisi pitänyt syödä kahden vuosikymmenen aikana päivittäin 40 kokonaista vasikkaa, jotta hänen näytteensä lukemat voisivat olla tulosta lihan syömisestä. Tuskin Korda niin suuri vasikanpaistin ystävä oli!?

Kansainvälinen tennisliitto päätti ensin hyväksyä Kordan selityksen, mutta Tšekin tennisliiton asettaman kiellon ja muiden pelaajien painostuksen jälkeen Korda määrättiin lopulta 12 kuukauden mittaiseen pelikieltoon. Hän on tähän päivään saakka pitänyt kiinni syyttömyydestään ja oletettavasti jatkanut vasikanpaistin syömistä.

Suuseksi raskaana olleen vaimon kanssa

Espanjalainen kävelijä Daniel Plaza oli uransa huipulla kotikisoissaan Barcelonan olympialaisissa vuonna 1992. Hän otti 20 kilometrin kävelystä kultaa. Ura jatkui menestyksekkäästi aina vuoteen 1996 asti, jolloin hän antoi Espanjan mestaruuskilpailuissa positiivisen dopingnäytteen. Kielletty aine oli nandroloni, jota jo edellisessä kohdassa käsiteltiin. Plaza ei ollut samalla tavalla innokas lihansyöjä kuin Petr Korda pari vuotta myöhemmin, mutta hänen antamansa dopingselitys aiheutti naurunpyrskähdyksiä ympäri maailman.

Plaza väitti kiven kovaan, että ei missään tilanteessa käyttäisi mitään kiellettyjä aineita, varsinkaan anabolisia steroideja, koska oli aina vastustanut niitä täydestä sydämestään. ”Jotain kummallista on tapahtunut, enkä yhtään tiedä, että mitä”, kommentoi Plaza käryä tuoreeltaan. Mutta tarina muuttuu paremmaksi.

Raskaana olevat naiset tuottavat luontaisesti hieman normaalia enemmän nandrolonia – siltikin mitättömän vähän – ja Plazan vaimo odotti pariskunnalle jälkikasvua juuri dopingrikkeen aikaan. Plaza kertoi, että hän oli tietämättään niellyt kyseistä ainetta antaessaan vaimolleen suuseksiä. BOOM! Siinä kaikkien dopingselitysten äiti – kirjaimellisesti. Ei kuitenkaan kelvannut Espanjan urheiluliiton kurinpitolautakunnalle ja Plaza sai kahden vuoden kilpailukiellon.

Mutta tarina ei lopu siihenkään.

Vuonna 2006 eli kymmenen vuotta käryn jälkeen Espanjan korkein oikeus kumosi Plazan vanhan dopingrikkomuksen ja puhdisti hänen nimensä. Perusteena tähän oli se, että syyttömyyttään alusta asti vannonut Plaza antoi pian ensimmäisen positiivisen testin jälkeen lukuisia lisänäytteitä, joista mistään ei löydetty jäämiä nandrolonista, vaikka kyseisellä aineella kestää normaalisti kolme kuukautta hävitä elimistöstä.

Suutelointi ja muut intiimit puuhat syynä kokaiinikäryihin

Shawnacy ”Shawn” Barber, kanadalainen seiväshyppääjä, voitti lajinsa maailmanmestaruuden vuonna 2015. Valmistautuessaan kovin odotuksin vuoden 2016 olympiakauteen hän jäi Edmontonissa järjestettyjen olympiakarsintojen aikana kiinni kokaiinin käytöstä.

Barber tajusi saman tien, mistä kokaiini oli hänen elimistöönsä päätynyt – tietenkään hän ei ollut sitä tietoisesti itse käyttänyt. Olympiakarsintojen aikana hän oli laittanut netissä toimivalle Craigslist-kauppapaikalle ilmoituksen, jossa etsi seuraa; mainiten vielä erikseen, että naisen ”ei saisi olla huumeidenkäyttäjä tai kantaa mitään tauteja”.

Barber antoi ymmärtää ilmoituksessa, että hakusessa oli nimenomaan ammattilainen; jos ymmärrät, mitä tarkoitan. Ilmoitus poiki tulosta ja Barner tapasi hotellissa seuralaisen. Kaksikko oli yön aikana läheisessä kanssakäymisessä. Nimettömänä pysynyt nainen on myöhemmin kertonut virallisessa lausunnossa, että ilmoituksen jättäjän toiveiden vastaisesti hänellä oli ollut elimistössään kokaiinia, joka oli sitten siirtynyt erinäisiä reittejä pitkin Barberiin.

Tämä dopingselitys upposi, vaikka Barber menettikin siltä vuodelta Kanadan mestaruuden. Hän pääsi kuitenkin edustamaan maataan Rioon, mutta sijoittui erittäin vaativissa olosuhteissa vasta kymmenenneksi. Tammikuussa 2024 Barber menehtyi kotonaan terveyshuolien värittämän ajanjakson jälkeen. Enempää vain 29-vuotiaana kuolleen Barberin viimeisistä ajoista tai sairasteluista ei ole julkisuuteen kerrottu.

Hieman samanlainen kokaiinikäry kävi ranskalaisella tennispelaaja Richard Gasquet’lla, joka jäi Miamin Masters -turnauksessa vuonna 2009 kiinni kielletyn aineen käytöstä. Gasquet tuomittiin kahden vuoden kilpailukieltoon, josta hän kuitenkin vapautui ankaran oikeustaistelun jälkeen. Miehen hyväksytty dopingselitys oli kokaiinia säännöllisesti käyttänyt tarjoilija, jonka kanssa hän oli testiä edeltäneenä iltana ”suudellut vähintään seitsemän kertaa ja jokainen suudelma oli kestänyt viidestä kymmeneen sekuntia”. Oli muuten suhteellisen tarkkaa dataa illanvietosta!

Joten summa summarum, jos jäät kiinni kokaiinista, niin vetoa intiimiin kanssakäymiseen jonkun huumeiden käyttäjän kanssa. Ja muista pitää kirjaa jokaisesta liikkeestä!

Kummitukset… Joo, kummitukset ovat vastuussa!

Amerikkalaista jalkapalloa NFL-seura New York Jetsissä pelannut Jeremy Kerley jäi marraskuussa 2017 kiinni urheilusuoritusta parantavan aineen käytöstä (ikinä ei paljastettu, mikä tuo kyseinen aine oli) ja hänelle lätkäistiin neljän ottelun pelikielto.

Kerley otti ensin dopingselitysten pohjattomasta pakista esiin sen klassisimman: ”Minulla ei ole aavistustakaan, miten aine on voinut elimistööni päätyä”. Hetken aikaa asiaa pyöriteltyään hän onnistui kuitenkin löytämään syyllisen tai syylliset. Kerley kertoi medialle, että kummitukset olivat jotenkin laittaneet häneen kiellettyä ainetta: ”Täällä on paljon henkiolentoja. En tiedä. Kummitus on vastuussa tästä…”. Selitys tietysti sekin.

Hän myös vannoi selvittävänsä tämän kummituskortin ja aloittavansa asian tiimoilta oman tutkimuksensa – liekö soittanut Haamujengin apuun. Kerleyn tutkimukset eivät kuitenkaan hiljaiselosta päätellen tuottaneet tulosta ja hänen uransakin hiipui lopullisesti käryä seuranneina kuukausina.

Kohdussa sulautunut kaksonen

Arvioiden mukaan syntyvistä lapsista yhdellä kahdeksasta on ollut kohdussa kaksonen, joka on nopeasti yksilönkehityksen alkuvaiheessa sulautunut osaksi eloon jäänyttä sisarusta. Voi myös käydä niin, että äidin keho tuhoaa toisen alkion, mutta siitä siirtyy muutamia soluja jäljelle jäävään kaksoseen. On muutamia muitakin tilanteita, joissa vauva voi syntyä kimeerinä eli sillä on kaksi tai useampi geneettisesti erilaista solukantaa. Näitä henkilöitä ei yleensä erota yhden solukannan ihmisistä mitenkään, koska se ei vaikuta elämään oikeastaan ollenkaan.

Tämän sepustuksen jälkeen päästäänkin itse asiaan, nimittäin yhdysvaltalaiseen kilpapyöräilijään Tyler Hamiltoniin. Hän joutui syyskuussa 2004 Espanjan ympäriajossa yhden etapin voitettuun dopingtestiin, jossa hänen verestään löydettiin merkkejä veritankkauksesta. Hamiltonin suonissa havaittiin virtaavan kahta erityyppistä verta.

Maineikkaan Massachusetts Institute of Technology -yliopiston molekyylibiologian professori David Housman luki lehdestä Hamiltonin kärystä ja otti yhteyttä pyöräilijän isään. Professorin mukaan kimerismi voisi olla mahdollinen selitys positiiviselle dopingtestille, joten Hamilton taustajoukkoineen päätti puolustautua käyttäen sitä syynä poikkeavaan tulokseen.

Hamilton väitti verensä olevan sekoitus hänen ja kohdussa tuhoutuneen kaksosen verta. Selitys ei mennyt läpi ja mies sai kahden vuoden kilpailukiellon.

Hän kuitenkin palasi pyöräilyn pariin, mutta kärähti vuonna 2009 uudemman kerran – silloin anabolisten steroidien käytöstä. Tuolloin syyllinen ei ollut sulautunut kaksonen, vaan steroideja sisältävät masennuslääkkeet.

Myöhemmin Hamilton on paljastanut käyttäneensä lähes kaikkea mahdollista, mitä dopingarsenaalissa on ollut tarjolla, muun muassa veritankkausta, EPOa ja testosteronia. Hän on myös kertonut, että ei ota ensimmäisen dopingkäryn selittelystä syytä niskoilleen, vaan osoitti sormella idean esittänyttä tutkijaa: ”Media vain lähti mukaan ajatukseen, että kimerismi voisi olla syy kahteen erilaiseen veriryhmään. Se oli toki yksi mahdollinen skenaario positiiviseen tulokseen. En kuitenkaan koskaan tankannut muiden verellä, vain omallani, joten tuon testin tulos on minulle edelleen mysteeri”.

Viimeisen päälle suunniteltu huijaus

Elokuussa 2012 baseball-pelaaja Melky Cabrera määrättiin sivuun 50 pelin ajaksi, sillä hän oli antanut dopingnäytteen, jossa oli havaittavissa huomattavasti sallittua enemmän testosteronia. MLB- seura San Francisco Giantsissa tuolloin pelannut Cabrera ei kuitenkaan hyväksynyt pelikieltoaan, vaan teki kaikkensa todistaakseen viattomuutensa. Hän kertoi tilanneensa eräästä nettikaupasta lisäravinteita, joissa oli täytynyt olla mukana kiellettyjä aineita.

Sellaista nettikauppaa ei kuitenkaan ollut olemassakaan, joten Cabrera maksoi avustajiensa välityksellä Juan Nunezille 10 000 dollaria, jotta tämä loisi kärähtäneelle pelaajalle uskottavan peitetarinan. Tekaistulle yritykselle tehtiin nettisivut ja sinne keksittiin myytäviä tuotteita. Cabreran ja yrityksen välille rakennettiin myös mittava sähköpostikeskustelu ja kaikki oli hiottu toimitusilmoituksia myöten viimeisen päälle kuntoon.

Ongelmaksi muodostui lopulta Cabreran kannalta se, että FBI kiinnostui kiellettyjä aineita tuotteisiinsa tunkevasta nettikaupasta. Liittovaltion poliisi jäljitti sivuston melko nopeasti Cabreraan ja miehen 50 ottelua kestänyt pelikielto jäi voimaan.

Kolaroinnin seurauksena reisissä oli paljon verta

Veritankkaus on vuosien mittaan paljastunut olleen kilpapyöräilyssä ainakin ennen (ja ehkä edelleen) elinehto menestymiselle, koska kaikki tekivät sitä.

Kazakstanilainen Aleksandr Vinokurov antoi vuoden 2007 Ranskan ympäriajon aikana positiivisen dopingnäytteen: hänen veressään havaittiin merkkejä veritankkauksesta ja nimenomaan verensiirrosta. Näytteessä oli kahta erilaista verityyppiä. Tilanne oli sama kuin Tyler Hamiltonilla muutama vuosi aiemmin. Vinokurov ei kuitenkaan syyttänyt tuloksesta kadonnutta kaksosta, vaikka hänen antamansa dopingselitys oli vähintääkin yhtä kummallinen.

Vinokurov oli kaatunut pahasti eräällä etapilla, mutta oli ruhjeista huolimatta kyennyt jatkamaan kilpailua. Tuohon kaatumiseen kuitenkin palattiin positiivisen dopingtestin jälkeen. Vinokurov kertoi keskustelleensa tilanteesta joukkueensa lääkäreiden kanssa ja nämä olivat olleet sitä mieltä, että kaatumisen seurauksena Vinokurovin reisiin oli pakkautunut niin paljon verta, että se oli saanut aikaan järjettömän suuren kasvun punasolujen määrässä. Tässä ei kenenkään tarvi olla mikään lääketieteen tohtori, että selityksestä haistaa palaneen käryä.

Ehkäpä suurin ongelma tässä tekaistussa tarinassa oli se, että Vinokurovin testitulos viittasi nimenomaan homologiseen veritankkaukseen, eli sellaiseen, jossa lisäveri saadaan ulkopuoliselta luovuttajalta. Mistä sitä oli kaatumisen yhteydessä päätynyt pussikaupalla elimistöön? Näin jälkikäteen ajateltuna homma olisi kannattanut viedä kunnolla päätyyn saakka ja väittää, että kaatumisessa jonkun kilpakumppanin verta oli päässyt valumaan haavojen kautta Vinokurovin verenkiertoon. Mielestäni täysin hukattu mahdollisuus, vai mitä?

No, Astana-talli seisoi aluksi täysin Vinokurovin ja tämän selitysten takana, kunnes toinenkin joukkueen urheilija, Andrei Kashechkin, jäi kiinni samaisen metodin käyttämisestä. Molemmat miehet erotettiin tallista. Vinokurov ilmoitti kahden vuoden kilpailukiellon saatuaan lopettavansa uransa, mutta palasi kuitenkin tuomion kärsittyään radoille kesällä 2009 – ja takaisin Astanan riveihin.

Kesällä 2011 Vinokurov ilmoitti jälleen jäävänsä eläkkeelle, sillä hän kaatui Ranskan ympäriajossa pahasti ja mursi rytäkässä reisiluunsa. Hän kuitenkin pyörsi päätöksensä ja kuntoutui maagisesti seuraavan vuoden Lontoon olympialaisiin, joissa hän voitti maantieajossa kultaa.

Lue myös:

• Espanjan koripalloilijat esittivät paralympialaisissa olevansa kehitysvammaisia: Top 10 urheilun pahimmat huijarit – osa 2
• 10 uskomatonta Wikipedia-huijausta, jotka ehtivät levitä kenenkään epäilemättä

Kaikki ihmiset valehtelevat ja vielä suhteellisen paljon; siksi se onkin hyvin kiehtova aihe. Listafriikki tarjoilee nyt kymmenen mielenkiintoista totuutta valehtelusta.

Valehtelun uskotaan nykyisen tutkimustiedon mukaan alkaneen hyvin pian puhekyvyn kehittymisen jälkeen. Puhekyky taas on asiantuntijasta riippuen kehittynyt 50 000 – 2 miljoonaa vuotta sitten, joten haarukka on suhteellisen laaja. Valehtelun uskotaan kehittyneen, koska se on ollut väkivaltaista yhteenottoa helpompi tapa saada haluamansa. Vähän kuin nykypäivänä: pyramidihuijaus on kätevämpi tapa varastaa rahaa kuin pankin ryöstäminen.

Me kaikki valehtelemme. Tutkimusten mukaan vähintään kerran päivässä ja valehteleminen opitaan noin kaksivuotiaana. Useimmat valheista ovat pieniä lipsautuksia eikä niistä aiheudu mitään pahaa, mutta valehtelulla voi olla myös äärimmäisiä seuraamuksia.

Listalla tutustumme muun muassa valheenpaljastimiin ja totuusseerumiin sekä yritämme saada selville, miten valehtelijan voi tunnistaa.

Tämä lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi kiinnostavaa faktaa valehtelusta voit lukea tästä:

10 huippukiinnostavaa totuutta valehtelusta – osa 1

Viehättävälle henkilölle on vaikein valehdella

Ensimmäinen mittava tutkimus puoleensavetävyyden vaikutuksesta valehteluun julkaistiin vuonna 1985, mutta tulokset pätevät edelleen. Virginian yliopiston psykologian laitoksella apulaisprofessorina toimineen Bella DePaulon johtamassa tutkimuksessa ei paneuduttu vakavien rikosten, kuten murhien, yhteydessä tapahtuvaan valehteluun vaan harmittomampiin valkoisiin valheisiin.

Tutkimukseen osallistujia pyydettiin teeskentelemään olevansa keskustelukumppanin kanssa samaa mieltä asioista, jotka eivät oikeasti käyneet yksiin heidän mielipiteidensä kanssa.

Toisessa koeasettelussa osallistujia pyydettiin esittämään olevansa eri mieltä asioista, joista he itse asiassa olivat keskustelukumppanin kanssa yhtä mieltä. Näitä huijauksia kutsuttiin mielisteleväksi ja ei-mielisteleväksi valehteluksi.

Tutkimusryhmä sai kasaan mielenkiintoisia tuloksia. Mielistelevät valheet oli keskimäärin helpompi havaita, mikä käy yksiin sen kanssa, että todellisia negatiivisia tunteita on hankala peitellä. Vastakkaisen sukupuolen edustajalle (tuolloin mentiin vielä vanhanaikaisella olettamuksella, että tytöt tykkää vain pojista ja pojat tykkää vain tytöistä) vakuuttavasti valehtelu oli hatarampaa. Lisäksi selvisi, että valheesta jäi helpommin kiinni, kun sellaisen esitti omasta mielestä viehättävälle henkilölle.

Kiinnostavaa on myös se, millä tavalla valheen vastaanottaja huomasi valehtelun. Mielistelevät valheet paljastuivat visuaalisten vihjeiden, muun muassa kasvojen ilmeiden, kautta. Mutta mitä puoleensavetävämpi keskustelukumppani oli kyseessä, sitä useammin valehtelijan paljasti äänensävy.

Pakko mainita vielä loppuun, että myös täyttä totta puhuvassa kontrolliryhmässä havaittiin, että ihmiset vaikuttivat vähemmän vilpittömiltä silloin, kun keskustelua käytiin puoleensavetävän henkilön kanssa. Ihastuminen siis vetää täysin pasmat sekaisin – minkä toteamiseen ei sinällään tarvita tieteellisiä tutkimuksia.

Miehet ja naiset valehtelevat yhtä paljon, mutta eri syistä

Massachusettsin yliopiston psykologian ja neurotieteen laitoksen professori Robert Feldman on tutkinut uransa aikana paljon valehtelemista ja hänen tutkimuksensa ovat paljastaneet monia melko hätkähdyttäviä asioita ihmisten välisestä kanssakäymisestä.

Feldmanin tutkimusten perusteella noin 60 prosenttia ihmisistä valehtelee tavallisen 10 minuuttia kestävän keskustelun aikana esimerkiksi työpaikalla. Keskimäärin tuossa ajassa ilmoille pääsee kahdesta kolmeen valetta. Kokeessa seuratut henkilöt eivät uskoneet tuloksia todeksi ja tajusivat omat valheensa vasta katsoessaan nauhoitettuja keskusteluja jälkeenpäin.

Ihmiset valehtelevat arkipäiväisissä keskusteluissa vaikuttaakseen miellyttävämmiltä ja osaavammilta. Voisi kuvitella, että näin tapahtuu lähinnä työelämässä ja hyvänpäiväntuttujen kanssa, mutta täysin sama pätee kommunikointiin perheen ja ystävien keskuudessa.

Sekä miehet että naiset valehtelevat Feldmanin tutkimusten mukaan yhtä paljon (eli paljon), mutta syyssä on eroa: ”Naiset valehtelevat todennäköisemmin saadakseen keskustelukumppanin tuntemaan olonsa hyväksi, ja miehet taas kertovat valheita antaakseen itsestään paremman kuvan”.

Valehtelijat huijaavat myös itseään

Myös itselleen voi valehdella, ja vielä uskottavasti. Elämässä tulee joskus vastaan tilanteita, joissa itselleen voi ja pitää uskotella, että ei ole mitään hätää – vaikka oikeasti olisikin hätä. Päänsisäinen vakuuttelu rauhoittaa.

Mutta nyt puhutaan kuitenkin suoranaisesta itselleen valehtelusta.

Harvard Business School -kauppakorkeakoulussa tehtiin vuonna 2011 tutkimus, jossa opiskelijoiden annettiin luntata matematiikan kokeessa. Koepaperin alareunassa oli oikeat vastaukset. Kokeet tarkistettiin ja vähemmän yllättäen aika moni sai todella hyvän arvosanan. Tutkimuksen seuraavassa vaiheessa samojen opiskelijoiden tuli arvioida itse etukäteen, miten he tulisivat suoriutumaan toisessa tentissä, jossa vastauksia ei olisi tarjolla.

Ensimmäisessä kokeessa luntanneet arvioivat järjestään omat matemaattiset kykynsä reippaasti yläkanttiin. He siis tekivät päätelmät omista taidoistaan perustuen edelliseen erinomaiseen tenttitulokseen, vaikka tiesivät sen olleen huijauksen ansiota.

Ihmismieli on NIIN kiehtova!

Totuusseerumi ei estä valehtelemista

Natriumtiopentaali on varsin monikäyttöinen aine erilaisina määrinä annosteltuna. Sitä käytetään nukutusaineena sekä ihmisille että elämille, sillä saadaan keskeytettyä epileptinen kohtaus, sillä hoidetaan fobioita ja kyetään palauttamaan torjuttuja muistoja traumaattisista kokemuksista. Yhdysvalloissa natriumtiopentaali on osa teloituksissa käytettävää lääkecocktailia, ja Belgiassa ja Alankomaissa sitä käytetään eutanasiassa.

Natriumtiopentaali on myös totuusseerumi.

Elokuvissa kuulusteltavaan ruiskutetaan totuusseerumia, joka kirvoittaa kielenkannat. Tosielämä harvoin on elokuvien kaltaista, mikä pitää paikkansa myös totuusseerumin kohdalla. Toki natriumtiopentaalia ja muita samalla tavalla vaikuttavia aineita on käytetty poliisitutkimuksissa ja muun muassa CIA:n MK-ULTRA-ohjelmassa (varmasti myös monen muunkin maan tiedustelu- ja turvallisuuspalveluissa). Totuusseerumissa on vain yksi perustavaa laatua oleva vika: se ei pakota ihmistä kertomaan totuutta.

Pienissä määrin annosteltuna totuusseerumi vaikuttaa aivoihin siten, että ajatuksista ja niiden ilmaisemisesta puuttuu kokonaan suodatin. Natriumtiopentaali saa kyllä puhumaan, mutta ei missään nimessä estä valehtelua. Puhetulvassa on sekaisin totuutta ja fantasiaa, valemuistoja ja faktoja, joten sen avulla ei ketään saada ainakaan länsimaissa tuomittua.

Keskivertoihminen tunnistaa vain noin puolet hänelle kerrotuista valheista

Monet kuvittelevat olevansa todella hyviä tunnistamaan valehtelun, mutta todellisuudessa keskivertoihminen huomaa vain noin 50 prosenttia hänelle kerrotuista valheista. Voimme kiinnittää huomiota puhujan kehonkieleen ja päätellä katsekontaktin välttelystä tai hermostuneisuudesta, että nyt tuo henkilö suoltaa pelkkää palturia.

Nämä merkit, jotka meidät on opetettu yhdistämään valehteluun, eivät pidä ollenkaan paikkaansa: täyttä totta puhuva voi olla silminnähden jännittynyt ja toisaalta valehtelija voi olla hyvin vakuuttava ja rauhallinen.

Kuinka monesti olet lukenut erinäisistä lähteistä, että yläoikealle katsova ihminen valehtelee? Tämä oli pitkään myös asiantuntijoiden teoria, joka perustui uskomukselle, että oikeakätinen ihminen katsoo oikealle kuvitellessaan asioita ja vasenkätisillä päinvastoin. Lähes yhtä monessa ”näin tunnistat valehtelijan” -artikkelissa on väitetty vasemmalle vilkuilun olevan varma merkki valehtelusta.

Kumpikaan ”tieto” ei pidä paikkaansa; niitä ei ole voitu tieteellisesti todistaa.

Silmiin kuitenkin kannattaa kiinnittää huomiota, sillä olivat ne sitten sielun peili tai eivät, niin niistä löytyvät parhaat vihjeet valehtelijan käräyttämiseen.

Tahdosta riippumaton pupillirefleksi voi kertoa jotain: tutkimuksissa on havaittu, että valehdellessa pupilleilla on tapana laajentua, mutta ei kuitenkaan aina. Pupillit voivat laajentua myös huumausaineista johtuen tai väsyneenä tai esimerkiksi silloin, kun katsoo henkilöä, jota kohtaan tuntee seksuaalista vetovoimaa. Joten siitä voi lähteä arpomaan!

Mutta kuten sanottua: avain valehtelun huomaamiseen piilee silmissä. Tämä on tullut esille, kun joitakin vuosia sitten Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Isossa-Britanniassa käytiin kiivasta keskustelua siitä, voivatko musliminaiset käyttää todistajanaitiossa niqab-huivia, joka peittää kasvot silmiä lukuun ottamatta.

Tutkimuksissa kävi ilmi, että valhe on itse asiassa helpompi huomata silloin, kun muut ilmeet eivät vaikuta arviointiin. Jotain paljastavaa silmissä siis on.

Lue myös:

• Top 10 maailman historian julmimmat ihmiskokeet
• Tehostettu kuulustelu: 10 kidutuskeinoa, joita CIA on käyttänyt
• 10 huippukiinnostavaa totuutta valehtelusta – osa 1

Valehteleminen on äärimmäisen kiehtova aihe, koska kaikki ihmiset valehtelevat ja vielä suhteellisen paljon. Listafriikki sukeltaa nyt valehtelun maailmaan kymmenen faktan verran.

Tutkijoiden mukaan ihmiset alkoivat kertoa valheita hyvin pian puhekyvyn kehittymisen jälkeen. Se taas on asiantuntijasta riippuen kehittynyt 50 000 – 2 miljoonaa vuotta sitten, joten haarukka on suhteellisen laaja. Valehtelun uskotaan kehittyneen, koska se on ollut väkivaltaista yhteenottoa helpompi tapa saada haluamansa. Vähän kuin nykypäivänä: pyramidihuijaus on kätevämpi tapa varastaa rahaa kuin pankin ryöstäminen.

Me kaikki valehtelemme. Tutkimusten mukaan vähintään kerran päivässä ja valehtelun ”jalo” taito opitaan noin kaksivuotiaana. Useimmat valheista ovat pieniä lipsautuksia eikä niistä aiheudu mitään pahaa, mutta valehtelulla voi olla myös äärimmäisiä seuraamuksia.

Listalla tutustumme muun muassa valheenpaljastimiin ja totuusseerumiin sekä yritämme saada selville, miten valehtelijan voi tunnistaa.

Tämä lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi kiinnostavaa faktaa valehtelusta voit lukea tästä:

Miehet ja naiset valehtelevat yhtä paljon, mutta eri syistä: 10 totuutta valehtelusta

Valheenpaljastin ei saa pätevää valehtelijaa nalkkiin

Vaikka valheenpaljastustestien tulokset voivat joissain oikeusaleissa olla käypää todistusaineistoa, on ajan mittaan tullut hyvin selväksi, että testilaitetta on suhteellisen helppo huijata. Ei siis varmaan sinun tai minun tältä istumalta, mutta asiansa osaava henkilö, oli kyseessä sitten vaikkapa psykopaatti tai vakooja, pystyy kontrolloimaan kehoaan ja huijaamaan laitetta satanolla.

Pohjimmiltaan kaikki perinteiset valheenpaljastimet mittaavat kehon stressireaktioita ja hermostuneisuutta, joten hyvällä paineensietokyvyllä pääsee jo pitkälle.

Toki laitteita kehitetään koko ajan ja uusimmissa valjeenpaljastuslaitteissa on muun muassa useampi kamera, jotka seuraavat ilmeitä ja jopa yksittäisiä kasvojen verisuonia. Kinkkisimmät havaittavat ovat niin sanotut mikroilmeet, jotka jäävät ihmissilmältä näkemättä, mutta jotka edistyneillä järjestelmillä saadaan taltioitua.

Tällaisellakin menetelmällä tarkkuus on vain noin 70 prosentin luokkaa, mutta niitä on jo käytössä muun muassa lentokentillä, joissa rajavirkailijan kysymyksiin valheeellisesti vastaavista voidaan napata epäilyttävät henkilöt tarkempiin kuulusteluihin. Palataan paljastaviin mikroilmeisiin hieman myöhemmin.

Aivokuvantamiseenkin perustuvaa valheenpaljastinta voi huijata

Voiko tosiaan olla niin, että kaikella nykyään olemassa olevalla teknologialla ei ole tapaa selvittää kiistatta, valehteleeko joku vai ei. Voisiko toiminnallista magneettikuvausta (fMRI) käyttää, kun sillä kyetään reaaliaikaisesti seuraamaan aivojen eri alueiden aktiivisuutta mittaamalla happipitoisuuksien muutoksia? Ja kaikessa yksinkertaisuudessa: kokeiltu on, ei toimi.

Oletuksen mukaan ihmisen aivojen eri alueiden pitäisi olla huomattavasti aktiivisemmat hänen valehdellessaan, koska silloin joutuu keksimään asioita. Tutkimuksissa on todettu, että näin tosiaan on, ja eräässä kokeessa valehtelu kyettiin havaitsemaan sataprosenttisesti. Ongelma numero yksi on kuitenkin se, että esimerkiksi psykopaatin aivot toimivat eri tavalla kuin terveen henkilön. Ongelma numero kaksi on huijaaminen.

Kaikissa valheenpaljastustesteissä, myös aivojen kuvantamisessa, laitteet on kalibroitava kunkin testattavan mukaan. Se tehdään kysymällä sellaisia merkityksettömiä kontrollikysymyksiä, jotka eivät herätä tunteita. Jos koehenkilö kuitenkin aiheutti itselleen kipua, esimerkiksi kieleensä puremalla, aktivoituivat aivojen stressikeskukset samalla tavalla kuin valehdellessa. Tällöin ”oikeiden” kysymysten aikana tapahtuvaa, valehtelusta johtuvaa aktiivisuuden lisääntymistä ei voida erottaa kontrollikysymysten vasteesta.

Ja jos kivun tuottaminen ei houkuttele, niin varpaiden, sormien tai pään heiluttelu tuottivat saman tuloksen. Täysin huomaamaton tapa on tietysti keksiä tarinoita päässään tai ratkoa mielessään vaikeita matemaattisia tehtäviä, kun testaaja varmistaa sinun omaa nimeäsi.

Aitojen tunteiden peittely on hankalaa

Kuten äskeisessä kohdassa todettiin, ei millään teknologialla ole mahdollista saada valehtelijaa sataprosenttisesti kiinni. Palataan nyt niihin jo mainittuihin mikroilmeisiin.

Taitava valehtelija osaa hallita ilmeitään, mutta mikroilmeet ovat tahattomia ja lyhtkestoisia ilmeitä, joita on äärimmäisen vaikea peittää. Ne kestävät vain sekunnin murto-osia ja ilmaisevat ihmiskunnalle universaaleja tunteita kuten inhoa, pelkoa, surua ja onnellisuutta. Mikroilmeitä esiintyy kasvoilla silloin, kun ihminen pyrkii peittelemään sitä, mitä hän oikeasti tuntee.

Brittiläisen Kolumbian yliopistossa vuonna 2008 tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että 100 prosentilla koehenkilöistä aito tunne välähti koesarjan aikana kasvoilla vähintään kerran. Vaikka lipsahdus voi lyhimmillään kestää vain neljä sekunnin sadasosaa, pystytään muutos havainnoimaan huippukameroiden ja muun teknologian avulla. Negatiivisia tunteita, kuten vihaa ja pelkoa, oli vaikeampi peitellä kuin positiivisia. Mikroilmeet pilkahtivat tällöin helpommin näkyviin.

Laboratorio-olosuhteissa tehdyssä tutkimuksessa on tietysti omat rajoitteensa; on mahdollista, että koehenkilöt eivät esimerkiksi ole yhtä motivoituneita valehtelemaan uskottavasti, kun valheilla ole seuraamuksia.

Niinpä sama kanadalainen tutkimusryhmä teki vuonna 2012 kattavan analyysin, jossa tutkittiin 78 kansainvälistä katoamistapausta. Kun kadonneiden läheiset olivat televisiossa puhumassa ja vetosivat mahdollisiin kidnappaajiin tai murhaajiin omaistensa kohtaloiden selvittämiseksi, tallensi tutkimusryhmä kasvojen ilmeitä 30 kuvaa sekunnissa.

Noin puolessa näistä tapauksista murheen murtamina esiintyneet läheiset oli myöhemmin todettu syyllisiksi ja tuomittu kyseisen henkilön murhasta. Tämä oli nähtävissä myös tutkimusryhmän analyysissä. Teeskennellyn surun seasta ”vuoti” esiin iloisia mikroilmeitä.

Ihmiset valehtelevat enemmän kirjoittaessaan

Ei ehkä ole mitenkään yllättävää, että ihmiset valehtelevat kirjoittaessaan paljon enemmän kuin kasvotusten. Mutta ei ole yhdentekevää, millä alustalla keskustelua käydään. Nyrkkisäännöksi käy: mitä kauempana toinen osapuoli on, fyysisesti tai ajatusten tasolla, sitä helpompaa on valehtelu.

Massachusettsin yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa koehenkilöt valehtelivat kasvotusten käytyyn keskusteluun verrattuna kolme kertaa enemmän käyttäessään pikaviestimiä. Sähköpostissa valehtelun määrä oli jopa viisinkertainen.

Sähköpostin välityksellä eleet, ilmeet ja spontaanit reaktiot eivät välity, joten valehtelijan ei tarvi olla huolissaan kiinnijäämisestä. Reaaliaikaisen keskustelun mahdollistavissa pikaviestimissä keskustelun osapuolten välillä on myös etäisyyttä, mutta harkinta-aikaa ei ole samalla tavalla.

Valehtelu on harjoittelulaji

Kuten niin monessa muussakin asiassa, myös valehtelussa harjoitus tekee mestarin. Mitä enemmän valehtelee, sitä taitavammaksi siinä tulee. Valheet myös kasvavat: mitä enemmän niitä ruokkii, sitä isompia niistä tulee.

Jos ihminen valehtelee jatkuvasti, alkavat aivot sopeutua siihen. Muutos aivoissa on konkreettista eli sarjavalehtelija ei vain harjaannu palturin puhumisessa, vaan aivot eivät vain enää reagoi samalla tavalla.

Satunnaisesti valehtelevan mantelitumakkeet, jotka ovat aivojen tärkeitä tunnekeskuksia, aktivoituvat valehdeltaessa ja sen vuoksi epärehellisyydestä tulee huono omatunto. Toiminnallisella magneettikuvauksella on voitu havaita, että jatkuvasti valehtelevan mantelitumakkeissa ei tapahdu samanlaista aktivoitumista.

Tunnekeskus kyllä edelleen tietää, kun suusta pääsee ulos epätotuuksia tai jos esimerkiksi jättää tuloja ilmoittamatta verottajalle. Mantelitumake ei kuitenkaan ole enää niin herkkä, sillä valehteleminen on sille ”normijuttu”, joten syyllisyyden tunteen laukaisevia sähköimpulsseja ei muodostu eikä tarvittavia hormoneja erity. Se on biologiaa. Samasta syystä valehtelijan valheiden mittakaava kasvaa, kun tunnereaktion laukeamisen kynnys aivoissa kohoaa.

Lue myös:

• Miksi ihminen on ainoa eläin joka itkee? 10 faktaa itkemisestä ja kyynelistä
• 10 yllättävää psykologista syytä rakastumiselle