Elämäntapa
Mount Everest: Tragediaa ja uskomattomia selviytymistarinoita
Maailman korkein vuori, Mount Everest, vaatii vuosittain useita ihmishenkiä, mutta toisaalta kerrottavaksi on tullut myös uskomattomia selviytymistarinoita.
Toukokuun 29. päivänä vuonna 1953 nepalilainen Tenzing Norgay ja uusiseelantilainen Edmund Hillary kiipesivät ensimmäisinä Mount Everestin huipulle.
Kiipeämisen vuosipäivän kunniaksi Listafriikki suuntaa kuuluisalle vuorelle ja esittelee lukijoilleen sen kaksi puolta. Olosuhteet ovat armottomat ja henki on monesti hiuskarvan varassa. Luvassa on kiipeilijöitä, joiden traagisena kohtalona oli jäädä matkalle ja sitten niitä, joiden selviytymistarinoita ei voi kuin ihmetellä.
Edmund Hillary ja Tenzing Norgay
Tänään on siis kulunut 67 vuotta siitä, kun Mount Everestin huipulle kiivettiin (varmistetusti) ensimmäisen kerran. Hillary ja Norgay olivat osa brittiläistä retkikuntaa, jossa kiipeilijät oli jaettu niin sanottuihin hyökkäyspareihin, jotka yrittäisivät huipulle toinen toisensa perään. Hillary ja Norgay olivat peri numero kaksi, vaikka heidät tiedettiin vahvimmaksi kaksikoksi.
Ensimmäinen pari saavutti Mount Everestin etelähuipun, joka on 90 metriä varsinaista huippua alempana, mutta kiipeäminen oli pakko keskeyttää, sillä toisen miehen happisäiliö oli epäkunnossa.
Sitten oli Hillaryn ja Norgayn vuoro. Toukokuun 28. päivänä he nousivat 8500 metriin ja pystyttivät sinne telttansa ennen seuraavan päivän viimeistä ponnistusta. Aamulla Hillary huomasi kiipeilysaappaidensa jääneen teltan ulkopuolelle ja ne olivat luonnollisesti jäätyneet yön aikana läpikotaisin. Miehet sulattelivat kenkiä muutaman tunnin ennen kuin viimein pääsivät matkaan.
Kiipeämisen hankalin kohta oli eteläisen huipun ja varsinaisen huipun välillä oleva pystysuora kiviseinämä, jota alettiinkin kutsumaan ”Hillary Step” -nimellä. Se todennäköisesti tuhoutui Nepalin vuoden 2015 maanjäristyksissä, mutta oli siihen saakka viimeinen suuri haaste ennen huipulle pääsemistä. Miehet saavuttivat maailman korkeimman paikan, 8848 metrin korkeudessa olevan vuorenhuipun, kello 11.30 aamupäivällä.
Norgay antoi vuorelle uhrilahjaksi suklaata ja Hillary jätti ristin. He ottivat muutaman valokuvan ja lähtivät vartin jälkeen laskeutumaan. Hillaryn ensimmäiset sanat muulle retkikunnalle olivat: ”Me päihitimme sen paskiaisen!”
George Mallory ja Andrew Irvine
Ennen Hillaryn ja Norgayn huipulle kiipeämistä oli Mount Everestiä toki yritetty valloittaa aiemminkin. Jotkut olivat vahvasti sitä mieltä, että vuoden 1953 nousu ei ollut ihmisten ensimmäinen kerta huipulla.
Vuonna 1924 englantilaiset George Mallory ja Andrew Irvine olivat kiipeämässä vuorelle ja heidät oli kaukoputkella nähty olevan vain 200-300 metrin päästä huipusta. Valitettavasti miehet eivät koskaan palanneet kiipeilyltään, joten on mahdotonta tietää pääsivätkö he huipulle vai ei. Ruumiiden uskottiin paljastavan totuus, mutta miehiä ei löytynyt vuosikymmeniin.
Kun Conrad Ankerin johtama retkikunta viimein vuonna 1999 löysi George Malloryn, oli pettymys todisteiden osalta suuri. Erityisesti harmitti kaksikon kameran puuttuminen, koska sen uskottiin tuovan kysymyksiin vastauksia. Mutta eivät Malloryn ja Irvinen kannattajat silti lannistuneet, sillä vaikka Mallorylla ei ollut kameraa, ei hänellä ollut erästä toistakaan esinettä.
Mallory oli ennen Everestille lähtöään kertonut vaimolleen Ruthille, että päästessään huipulle, hän aikoisi jättää naisen kuvan sinne muistoksi. Saman Mallory kertoi kiipeilyryhmälleen, ja ilmoitti pitävänsä vaimon kuvaa aina taskussaan.
Kun Malloryn ruumis löytyi, ei Ruthin kuvaa ollut miehen taskuissa.
Beck Weathers
Maaliskuun 10. ja 11. päivänä vuonna 1996 Mount Everestillä kuoli kahdeksan ihmistä. Se on yksi synkimmistä ajankohdista maailman korkeimman vuoren kiipeilyhistoriassa. Tuona päivänä huipulle yritti kiivetä yli kolmekymmentä ihmistä, mikä aiheutti ruuhkaa ja viivytyksiä, joiden seurauksena suurin osa kiipeilijöistä saavutti huipun liian myöhään.
Epätavalliset sääolosuhteet laskivat ilman jo valmiiksi alhaista happipitoisuutta jopa 14 prosentilla, ja lisäksi vuorelle iski lumimyräkkä, joka haittasi näkyvyyttä. Myrskyn voimistuessa osa kokeneistakin kiipeilijöistä kadotti suuntavaistonsa ja eksyi. Kaikki vuorella tuona päivänä olleet kärsivät hypotermiasta, paleltumista ja hapenpuutteesta.
Beck Weathers oli ryhmänsä kanssa myräkän aikaan saarroksissa, ja heidän oppaansa Rob Hall oli jo aiemmin kadonnut. Myrskyn rauhoituttua Weathers ja muutamat muut olivat niin heikossa kunnossa, että loput ryhmästä lähtivät leiriin hakemaan apua. Kun apujoukot saapuivat, miehen ei arveltu selviävän laskeutumisesta, joten ryhmän muita jäseniä autettiin liikkeelle. Seuraavana päivänä Weathersia ja hänen kanssaan odottamaan jätetyn Yasuko Namban vointia tultiin tarkastamaan, mutta Namba oli jo kuollut ja Weathersin oletettiin olevan ”menetetty tapaus”.
Weathers palasi myöhemmin samana päivänä tajuihinsa ja laskeutui omatoimisesti leiriin kaikkien suureksi ihmetykseksi. Yöllä hänen telttansa kuitenkin oli romahtanut tuulen takia, ja jälleen miehen oletettiin menehtyneen ja hänet oltiin jättämässä niille sijoilleen. Onneksi joku huomasi Weathersin olevan tajuissaan juuri ennen kuin joukko oli löhdössä liikkeelle.
Beck Weathers selvisi vuorelta kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti hengissä, vaikka menettikin paleltumien seurauksena nenänsä, toisen kätensä ja säilyneestä kädestä kaikki sormensa.
Marco Siffredi
Ranskalainen 23-vuotias Marco Siffredi halusi olla ensimmäinen ihminen, joka laskeutuu maailman korkeimmalta vuorelta lumilaudalla. Hän pääsi tavoitteeseensa toukokuussa 2001, mutta ei silti ollut tyytyväinen. Koska lunta oli vähän, joutui hän valitsemaan ”helpomman” Nortonin kuilun alastulorinteeksi. Vuorella oli niin kylmä, että toinen hänen siteistään aukesi laskun alkuvaiheessa, mutta sherpan avustuksella välineet saatiin korjattua ja Siffredi lasketteli Tiibetin puoleiselle perusleirille reilun kahden kilometrin matkan kahdessa ja puolessa tunnissa.
Siffredi ei kuitenkaan ollut tyytyväinen, sillä hänen haaveenaan oli laskea kapeammasta ja vuoren jyrkimmästä rinteestä, Hornbeinin kuilusta. Hän palasi Mount Everestille seuraavan vuoden elokuussa ja aloitti raskaan nousun yhdessä kolmen sherpan kanssa; tällä kertaa lunta oli paljon, paikoin rintaan saakka. Päästyään huipulle Siffredi oli väsynyt, eikä jaksanut innostua saavutuksesta, joten sherpojen mielestä lautailu olisi ollut hyvä unohtaa.
Alkoi olla jo myöhä, huippu oli saavutettu vasta kahdelta iltapäivällä, mutta Siffredi on päättäväinen ja lähtee tunnin lepäämisen jälkeen laskuun. Sherpat seuraavat laskun edistymistä alastuloreitiltään, mutta menettävät näköyhteyden jossain vaiheessa kokonaan.
Myöhemmin ja paljon alempana, jo lähellä perusleiriä, he näkevät hahmon seisovan kaukaisuudessa. Tuohon vuodenaikaan vuorella ei pitäisi olla ketään muuta, joten he lähtevät havaintopaikkaa kohti sillä oletuksella, että mies oli Siffredi. Lumessa ei kuitenkaan näy lumilaudan jälkiä.
Siffredin olisi pitänyt lasketella perusleiriin muutamassa tunnissa, mutta hän ei ikinä selvinnyt sinne asti. Ilman radiopuhelinta matkaan lähtenyt lumilautailija oli kadonnut, ja sherpat arvelivat hänen tippuneen kuolemaansa. Myöhemmin pelastusryhmä löysi laudan jälkiä, jotka loppuivat hieman Hornbeinin kuilun jälkeen. Siffredin ruumista ei ole ikinä löytynyt.
Lincoln Hall
Australialainen vuorikiipeilijä Lincoln Hall oli jo aiemmin, vuonna 1984, yrittänyt kiivetä Mount Everestille, mutta silloin matka oli jäänyt kesken.
Vuonna 2006 Hall lähti uuteen yritykseen ja onnistuikin nousemaan huipulle. Kuitenkin hyvin pian laskeutumiseen lähdettyään Hall alkoi kärsiä vakavasta aivoödeemasta eli turpoamisesta, joka aiheuttaa uneliaisuutta ja hallusinaatioita.
Useat sherpat yrittivät auttaa Hallia, mutta eivät onnistuneet saamaan tätä alas vuorelta. Apujoukot joutuivat jättää miehen taakseen ja tämän oletettiin menehtyvän yön aikana.
Uskomatonta, mutta totta, Hall pysyi hengissä 8,5 kilometrin korkeudessa, vaikka hänellä ei ollut lisähappea tai kunnollisia varusteita yöpymiseen. Seuraavana päivänä neljän hengen kiipeilyryhmä oli lähestymässä vuoren huippua, kun he näkivät Hallin reitin vieressä hourailemassa. Kilometrien pudotukseen johtavan reunan lähellä istunut Hall oli juuri vaihtamassa paitaansa. Ryhmä oli järkyttynyt, sillä puolipukeisella miehellä ei ollut makuupussia tai kiipeilyvälineitään, eikä sen puoleen happimaskia, pipoa, hanskoja tai aurinkolaseja. Ryhmä päätti jättää huipulle pyrkimisen ja jäädä sekavan Hallin seuraksi.
Lincoln Hallin perheelle oli jo ilmoitettu kiipeilijän kuolemasta, mutta riemu oli melkoinen kun mies saatiinkin muutamia sormia ja varpaita lukuunottamatta kokonaisena ja elossa kotiin.
Robert Kay
Yhdysvaltalainen Robert Kay oli jo kolme kertaa aiemmin yrittänyt kiivetä maailman korkeimmalle vuorelle. Mount Everestin valloittaminen oli ollut adrenaliininarkkari Kayn pitkäaikainen haave, joka oli aiemmilla kerroilla keskeytynyt sään, paleltumien ja 16 ihmishenkeä vaatineen lumivyöryn vuoksi.
Vuonna 2016 Kay oli jälleen rakastamallaan vuorella. Peruuntuminen oli kuitenkin kovan tuulen takia taas lähellä, ja Kay lähetti vaimolleenkin viestin, että kiipeäminen ei tule jatkumaan. Mieli kuitenkin muuttui, kun lähdön aika koitti. Kay ja kaksi hänen luottosherpaansa lähtivät matkaan kahdeksan aikaan illalla, mutta reitillä oli paljon ihmisiä, ja kolmikon hidas nousu kesti kellon ympäri. Joka tapauksessa Kay oli vihdoin saavuttanut unelmansa!
Huipulle ei jäädä pitkäksi aikaa tuulettelemaan, koska yli kahdeksan kilometrin korkeuteen kiivetessä laskeutuminen on vaarallisin vaihe. Jonkin aikaa alaspäin tulemisen jälkeen Kay alkoi tuntea olonsa huonoksi. Hän alkoi kärsiä vuoristotaudista, jossa aivo- ja keuhkoödeema koituvat yleensä muutamassa tunnissa kuolemaksi. Kayn keuhkoihin alkoi kertyä nestettä ja hän halusi vain nukkua. Mies tiesi loppunsa koittaneen ja suhtautui siihen hukkumisen tunteesta huolimatta rauhallisesti.
Kokeneet sherpat tiesivät, mistä on kyse, joten he pitivät miehen liikkeessä ja jollain tasolla tajuissaan. Välillä he kantoivat ja raahasivat Kayta, ja saivat tämän hengissä alas leiriin.
Kay on myöhemmin sanonut, että ei aio enää palata Mount Everestille. Varmasti ihan järkevä päätös.
Tsewang Paljor
Ehkä Tsewang Paljor, sillä kukaan ei tiedä varmaksi ”vihreiden saappaiden” kantajan henkilöllisyyttä. Everestin koillisharjanteen reitillä on useita matkalle jääneitä ruumiita, joiden ohi kaikki kiipeilijät joutuvat kulkemaan matkallaan huipulle. Ehkä tunnetuin noista on ”vihreä saapas”, joka on saanut kutsumanimensä kirkkaan vihreiden kiipeilykenkiensä vuoksi. Kengät näkyvät 8 500 metrissä sijaitsevan pienen luolan suuaukosta.
Luolassa olevan ruumiin arvellaan kuuluvan intialaiselle Tsewang Paljorille, joka oli osa kuuden hengen ryhmää surullisenkuuluisana toukokuun 10. päivänä vuonna 1996. Heidän kanssaan samaan aikaan vuoren toisella puolella kiipesi suuri joukko (mukaan lukien aiemmin mainittu Beck Weathers), joka joutui pahan lumimyrskyn uhriksi ja useat menehtyivät.
Puolet intialaisryhmästä kääntyi ympäri ennen huippua, sillä olosuhteet olivat muuttumassa huonoiksi. Kiipeämistä jatkaneet ilmoittivat päässeensä huipulle, mikä oli viimeinen miehiin saatu yhteys. Paljor ja kaksi muuta miestä katosivat, eikä heitä voitu lumimyrskyn vuoksi lähteä etsimään ennen kuin seuraavana päivänä.
Luolassa olevan ruumiin on ajateltu olevan Paljor, koska tämän kiipeilykengät olivat vihreät ja ensimmäiset havainnot saappaista tulivat myöhemmin samassa kuussa. Vuonna 2014 ruumis ilmoitettiin kadonneeksi ja luultiin, että joku oli lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen siirtänyt sen. Mutta Paljoroli todennäköisesti peittynyt kiviin tai lumeen, sillä vuonna 2017 vihreät saappaat olivat jälleen näkyvissä.
Brian Dickinson
Yhdysvaltalainen Brian Dickinson kiipesi Mount Everestille toukokuun 15. päivänä vuonna 2011. Hän oli entinen laivaston pelastussukeltaja ja oli ollut kahdella sotakomennuksella Irakissa. Vaaralliset tilanteet eivät siis olleet Dickinsonille outoja.
Nousu vuoren huipulle sujui hyvin, vaikka oppaana toiminut sherpa sairastui ja joutui palaamaan leiriin. Dickinson päätti jatkaa kiipeämistä yksin, ja onnistui tavoitteessaan. Hän otti huipulla muutaman valokuvan ja soitti radiopuhelun ennen laskeutumista.
Juuri silloin iski katastrofi. Aurinko nousi ja sen voimakkaat säteet heijastuivat jäästä kärventäen Dickinsonin sarveiskalvot. Hän lumisokeutui. Kaikki oli kirkkaan valkoista, kuin molempien silmien edessä olisi ollut hehkulamput. Tilanne on hieman kinkkinen; varsinkin silloin, kun pitäisi laskeutua maailman korkeimmalta vuorelta. Miehellä oli ollut lasiensa kanssa ongelmia, ne olivat hajonneet edellisenä päivänä ja tarjosivat vain noin puolet normaalista suojasta.
Varovasti Dickinson lähti laskeutumaan askel askeleelta. Välillä hän liukasteli ja roikkui sokeana köysien varassa vuoren jyrkällä rinteellä. Jos vastoinkäymisiä ei ollut jo tarpeeksi, niin Dickinsonilta alkoi loppua happi. Uuden pullon vaihtaminen ei sujunut ongelmitta, eikä hän näkökykynsä menettäneenä saanut sitä toimimaan. Mies oli jo luovuttamaasa ja polvistui viimeisillä voimillaan rukoilemaan.
Hän sai omien sanojensa mukaan jumalallisen energiapuuskan ja onnistui avaamaan happipullonsa. Leirissä muut kiipeilijät olivat varmoja, että kauan matkassa ollut Dickinson oli menehtynyt, mutta hän pääsi alas kuin ihmeen kaupalla. Nykyään Dickinson työskentelee motivaatiopuhujana, ja kertoo aina yleisölleen, että sillä ei ole väliä pääseekö kiipeilijä Mount Everestin huipulle vai ei. Vuorella ollessa merkityksellistä on vain se, selviääkö hengissä.