Ig Nobel 2026 -palkinnot on jaettu kymmenelle eri tieteenalan tutkimukselle, jotka saavat ensin nauramaan ja sitten ajattelemaan. Palkintojen tarkoitus on tuoda näkyvyyttä epätavallisina pidetyille tutkimuksille, jotka ehkä muuten jäisivät vähälle huomiolle.

Huumori-Nobeleiden eli Ig Nobel -palkintojen jakaminen on vuosittainen tapahtuma, jota arvostettu tiedelehti Nature on nimittänyt ”tieteellisen kalenterin kiistattomaksi kohokohdaksi”.

Kyse ei siis todellakaan ole huonon tieteen palkitsemisesta. Päinvastoin: monen hassulta kuulostavan tutkimuksen taustalla on täysin vakavasti otettava tieteellinen kysymys ja palkintojen saajat ovat alansa rautaisia ammattilaisia.

Ig Nobel -palkinnot on jaettu vuodesta 1991 lähtien Yhdysvalloissa Bostonin ja Cambridgen alueella, lukuun ottamatta pandemiavuosien virtuaalisia seremonioita. Tänä vuonna ohjelmassa oli historiallinen muutos, sillä seremonia järjestettiin ensimmäistä kertaa Yhdysvaltojen ulkopuolella.

Ig Nobel 2026 -palkinnot jaettiin 3. syyskuuta Sveitsin Zürichissä, koska järjestäjät katsoivat, ettei kansainvälisten vieraiden matkustaminen Yhdysvaltoihin ollut enää turvallista maan kiristyneen maahanmuutto- ja rajapolitiikan vuoksi.

Tänä vuonna tutkijat muun muassa astuivat myrkkykäärmeiden päälle ja rakensivat pisuaarin, jonka pitäisi viimein ratkaista yksi ihmiskunnan sitkeimmistä ongelmista: roiskeet.

Tässä tulevat vuoden 2026 kymmenen Ig Nobel -palkintojen voittajaa.

10. Biomekaniikka: Suutelemisen tieteellinen määritelmä

Mitä suuteleminen oikeastaan on? Kysymys kuulostaa yksinkertaiselta.

Mutta entäs sitten, kun määritelmän tulisi toimia ihmisten lisäksi esimerkiksi apinoilla, linnuilla ja muilla eläimillä?

Oxfordin yliopiston evoluutiobiologit Matilda Brindle ja Stuart West sekä Florida Institute of Technologyn psykologi Catherine Talbot saivat biomekaniikan Ig Nobelin suutelemisen tieteellisestä määritelmästä.

Heidän määritelmänsä mukaan suuteleminen on kutakuinkin saman lajin yksilöiden välistä rauhanomaista, tarkoituksellista suu–suu-kontaktia, johon liittyy suun tai huulten liikettä mutta ei ruoan siirtämistä.

Määritelmän avulla tutkijat kartoittivat suutelemista kädellisillä ja yrittivät selvittää sen evoluutiohistoriaa. Tulosten perusteella suuteleminen on todennäköisesti kuulunut ihmisapinoiden käyttäytymiseen jo niiden yhteisellä esi-isällä noin 17–22 miljoonaa vuotta sitten. Tutkijoiden mallin perusteella myös neandertalinihmiset todennäköisesti suutelivat.

Tutkimus ei kuitenkaan vielä ratkaissut ehkä kaikkein kiinnostavinta kysymystä: miksi evoluutio ylipäätään synnytti tavan painaa suu toisen yksilön suuta vasten?

9. Taloustiede: Rikkaat vievät lapsilta enemmän karkkia

Taloustieteen Ig Nobelin saivat Kalifornian yliopiston Berkeleyn kampuksen psykologit Paul Piff, Daniel Stancato, Rodolfo Mendoza-Denton ja Dacher Keltner sekä Toronton yliopiston organisaatiokäyttäytymisen tutkija Stéphane Côté. Tutkijat selvittivät seitsemän kokeen avulla, liittyykö korkea yhteiskunnallinen asema epäeettiseen käyttäytymiseen. Tutkimussarjan tulokset eivät varsinaisesti mairittele yhteiskunnan hyväosaisia.

Yhdessä kokeessa koehenkilöiden eteen tuotiin purkillinen karkkeja, joiden kerrottiin olevan tarkoitettu viereisessä laboratoriossa oleville lapsille. Osallistujille sanottiin kuitenkin, että he saisivat halutessaan ottaa muutaman.

Korkeampaan yhteiskunnalliseen asemaan kuuluneet osallistujat ottivat keskimäärin enemmän karkkeja.

Muissa kokeissa hyväosaisemmat autoilijat kiilasivat useammin muiden autojen ja jalankulkijoiden eteen. Laboratoriokokeissa korkea sosiaalinen asema yhdistyi muun muassa suurempaan halukkuuteen valehdella ja huijata.

Tutkijat eivät tietenkään väittäneet, että rikkaat ihmiset olisivat automaattisesti epäeettisiä. Tulokset kuitenkin viittasivat siihen, että korkea sosioekonominen asema liittyi myönteisempään suhtautumiseen ahneuteen – ja sitä kautta suurempaan valmiuteen ajaa omaa etua.

8. Hajuaisti – Vanhempien mielestä vauvat tuoksuvat ihanilta, mutta teinit eivät

Vauvan tuoksussa tuntuu olevan jotain erityistä. Ainakin, jos asiaa kysytään vauvan vanhemmilta.

Dresdenin teknillisen yliopiston hajuaistiin erikoistuneet tutkijat Ilona Croy ja Thomas Hummel sekä Wrocławin yliopiston psykologit Tomasz Frackowiak ja Agnieszka Sorokowska halusivat tietää, miten lapsen ikä vaikuttaa siihen, kuinka miellyttävänä vanhemmat pitävät tämän tuoksua.

Tutkijat pyysivät 235 vanhempaa arvioimaan yhteensä 367 oman lapsensa henkilökohtaisen tuoksun miellyttävyyttä. Tutkijoita kiinnosti erityisesti se, muuttuuko vanhempien suhtautuminen lapsen tuoksuun tämän kasvaessa.

Ja kävi juuri niin kuin otsikosta voi päätellä.

Mitä vanhempi lapsi oli, sitä vähemmän miellyttävänä vanhemmat tämän tuoksua keskimäärin pitivät. Pienet lapset ja erityisesti vauvat saivat parhaat arviot, kun taas murrosiän tienoilla käyrä lähti aivan toiseen suuntaan.

Tutkijoiden mukaan ilmiöllä saattaa olla tekemistä vanhemman ja lapsen välisen kiintymyssuhteen kanssa. Vauvan miellyttäväksi koettu tuoksu voi vahvistaa läheisyyttä ja hoivakäyttäytymistä aikana, jolloin lapsi on täysin riippuvainen aikuisesta.

Kun jälkikasvu kasvaa itsenäisemmäksi, samanlaiselle biologiselle kannustimelle ei ehkä enää ole yhtä suurta tarvetta.

Tai sitten teini vain tarvitsee suihkun.

7. Lääketiede: Näin nenä pitäisi niistää

Nenän niistäminen vaikuttaa toiminnolta, johon tuskin tarvitaan käyttöohjetta.

Japanilaisen Wakayama Medical Collegen korva-, nenä- ja kurkkutautien tutkija Tokuji Unno oli sitä mieltä, ettei niistäminen ollutkaan niin yksinkertainen taito kuin voisi kuvitella. Unnon mielestä ihmiset eivät osanneet niistää oikein. Niinpä hän ryhtyi tutkimaan nenän niistämisen aerodynamiikkaa.

Tutkija mittasi muun muassa ilman virtausnopeutta, ilman määrää ja niistämisen kestoa sekä seurasi samalla korvakäytävän paineen muutoksia. Mittauksia tehtiin erikseen kummallekin sieraimelle ja molemmille yhtä aikaa.

Tutkimuksen perusteella voimakas ja pitkä uloshengitys auttoi poistamaan nenän eritettä tehokkaammin. Kokeissa korvakäytävän paine ei myöskään noussut niin korkeaksi, että tutkija olisi pitänyt korvatulehduksen riskiä merkittävänä.

Unnon tutkimusten tulos ja suositus olivat varsin yksiselitteisiä: kun niistät, tee se kunnolla!

Lähes 50 vuotta myöhemmin työ sai ansaitsemansa huomion, kun edesmenneelle tutkijalle myönnettiin vuoden 2026 lääketieteen Ig Nobel.

6. Rauha: Yhteiset viholliset yhdistävät

Millaisen ihmisen haluat parhaaksi ystäväksesi?

Todennäköisesti ystävällisen, luotettavan ja reilun. Mutta yhdysvaltalainen sosiaalipsykologi Jaimie Arona Krems kollegoineen tutki ystävyyttä evoluutiopsykologian näkökulmasta ja huomasi, että tähän sääntöön löytyy mielenkiintoinen poikkeus.

Kuudessa tutkimuksessa oli mukana yhteensä yli tuhat osallistujaa Yhdysvalloista ja Intiasta. Koehenkilöiltä kysyttiin, miten he haluaisivat ystäviensä käyttäytyvän erilaisia ihmisiä kohtaan.

Kuten arvata saattaa, ihmiset halusivat ystäviensä kohtelevan heitä itseään erityisen hyvin. Myös tuntemattomia kohtaan toivottiin yleensä ystävällistä ja luotettavaa käytöstä.

Sitten kuvaan astui vihollinen.

Kun kyse oli henkilöstä, josta koehenkilö itse ei pitänyt, muuttui hyvän ystävän määritelmä. Osa koehenkilöistä piti parempana ystävää, joka suhtautui ”viholliseen” vihamielisesti – vaikka he eivät yleisesti halunneet ystävänsä olevan ilkeä ihminen.

Toisin sanoen ystävältä ei aina odoteta pelkästään hyvää luonnetta. Joskus arvostamme myös sitä, että ystävä on meidän puolellamme – ja kohtelee vihollisiamme sen mukaisesti.

5. Maaperätiede: Haudatut alushousut paljastavat maaperän laadun

Jos näet jonkun hautaamassa puhtaita miesten alushousuja puutarhaansa, älä tuomitse. Hän saattaa olla tekemässä tieteellistä tutkimusta.

Sveitsin valtion maataloustutkimuslaitos Agroscopen ja Zürichin yliopiston maaperä- ja kasviekologian tutkijat Franz Bender ja Marcel van der Heijden kollegoineen kehittivät poikkeuksellisen havainnollistavan menetelmän maaperän kunnon tutkimiseen.

Laajaan kansalaistiedeprojektiin osallistui noin tuhat ihmistä yli 25 maassa, ja jokainen osallistuja hautasi maahan kaksi paria luomupuuvillaisia miesten alushousuja sekä teepusseja. Teepussit toimivat kontrolleina, sillä niitä on jo pitkään käytetty maaperän hajotustoiminnan mittaamiseen.

Ensimmäiset kalsarit kaivettiin ylös 30 päivän ja toiset 60 päivän kuluttua.

Ajatus oli yksinkertainen: mitä aktiivisemmin maaperän eliöt hajottavat puuvillaa, sitä vähemmän alushousuista on jäljellä.

Tulosten perusteella maankäyttötapa vaikutti hajoamiseen erityisen voimakkaasti. Alushousut hajosivat nopeimmin yksityisissä puutarhoissa, joiden maaperässä oli myös runsaasti orgaanista ainesta. Nurmikoilla hajottajien aktiivisuus oli vähäisintä.

Tutkijoiden kehittämä ”alushousuindeksi” antaa käyttökelpoista tietoa muun muassa maaperän biologisesta aktiivisuudesta. Jos siis vanhat alkkarit katoavat puutarhassa kahdessa kuukaudessa, tällä kertaa se voi olla hyvä uutinen.

4. Kemia: Torakanmaito pesee lehmänmaidon energiapitoisuudessa

Kyllä, luit oikein. Torakanmaito.

Intialaisen Institute for Stem Cell Biology and Regenerative Medicinen rakennebiologi Sanchari Banerjee johti kansainvälistä tutkimusryhmää, jossa oli tutkijoita muun muassa Intiasta, Yhdysvalloista, Kanadasta ja Japanista. Ryhmää kiinnosti erään torakkalajin tuottama varsin erikoinen vauvanruoka.

Diploptera punctata poikkeaa useimmista torakoista siinä, että se synnyttää eläviä poikasia. Kehittyvät alkiot saavat emoltaan ravinnokseen proteiinipitoista nestettä, jota voidaan hieman termiä venyttäen kutsua maidoksi.

Kun alkio on syönyt nesteen, sen sisältämät ravintoaineet muodostavat suolistossa proteiinikiteitä.

Tutkijat eristivät näitä kiteitä ja selvittivät niiden rakennetta atomitasolla. Tutkimuksessa havaittiin, että kiteet ovat poikkeuksellisen tiiviitä ravintopaketteja, joissa on proteiinien lisäksi rasvoja ja sokereita.

Energiatiheydeltään torakan maitoproteiinikiteet voivat olla yli kolminkertaisia verrattuna vastaavaan määrään lehmänmaidon proteiinia.

Tämä ei tarkoita, että lähikaupan maitohyllylle olisi tulossa kevytmaidon viereen litran tölkki torakanmaitoa. Tutkimuksen kiinnostavin puoli on se, miten luonto pystyy pakkaamaan suuren määrän ravintoaineita erittäin pieneen tilaan.

Silti Ig Nobel -palkinnon perustelu kuulostaa juuri siltä miltä pitääkin:

Torakanmaito päihittää lehmänmaidon.

3. Biologia: Myrkkykäärmeen päälle astuminen saa sen puremaan

Jos haluat tietää, mikä saa myrkkykäärmeen puremaan ihmistä, niin astu sen päälle.

Brasilialaisen Butantan-instituutin käärmeiden ekologiaan ja evoluutioon erikoistuneet tutkijat João Miguel Alves-Nunes, Adriano Fellone, Selma Maria Almeida-Santos, Carlos Roberto de Medeiros, Ivan Sazima ja Otavio Augusto Vuolo Marques halusivat selvittää, mikä saa myrkkykäärmeen puremaan ihmistä.

Tutkijat testasivat Bothrops jararaca -kyykäärmeiden puolustuskäyttäytymistä simuloimalla ihmisen ja käärmeen kohtaamisia. Turvasaappaisiin pukeutunut tutkija astui kevyesti käärmeen pään, keskivartalon tai hännän päälle – tai aivan eläimen viereen – ja seurasi, puriko käärme.

Puremisen todennäköisyyteen vaikuttivat muun muassa käärmeen koko, sukupuoli, lämpötila ja se, mihin kohtaan eläintä koskettiin. Pään päälle astuminen oli odotetusti erityisen tehokas tapa saada käärme puolustautumaan.

Tämän Ig Nobel -voittajan tarinassa on kuitenkin poikkeuksellinen käänne.

Scientific Reports veti tutkimuksen takaisin vuonna 2025. Lehden mukaan Butantan-instituutin eläinkoelautakunta vahvisti, ettei tutkijoille myönnetty lupa kattanut vastasyntyneiden käärmeiden käyttöä eikä niin sanottua ”soft stepping” -menetelmää.

Tutkimuksen tekijät vastustivat takaisinvetopäätöstä ja kaikesta polemiikista huolimatta heille myönnettiin Ig Nobel vain vuotta myöhemmin.

2. Fysiikka: Täydellisen pisuaarin suunnittelu

Kanadalaisen Waterloon yliopiston kone- ja mekatroniikkatekniikan sekä yhdysvaltalaisen Weber State Universityn konetekniikan tutkijat päättivät käyttää virtausfysiikkaa yhteen ihmiskunnan arkisimmista ongelmista: Miten suunnitellaan täydellinen pisuaari?

Ja tiedoksi kaikille niille minunkaltaisilleni ihmisille, jotka eivät ole pisuaaria koskaan käyttäneet: kun nestesuihku osuu pintaan väärässä kulmassa, roiskuu osa nesteestä takaisin.

Tutkijat päättivät ratkaista asian fysiikan avulla. He selvittivät kokeellisesti ja matemaattisesti, millaisessa kulmassa nestesuihkun pitäisi osua pisuaarin pintaan roiskeiden minimoimiseksi. Ratkaisevaksi rajaksi osoittautui noin 30 astetta: sitä loivemmassa osumakulmassa neste pyrkii virtaamaan pintaa pitkin sen sijaan, että pisaroita sinkoilisi ympäristöön.

Tutkijat saivat inspiraatiota myös koirista, joiden virtsaamisasento tuottaa luonnostaan varsin otollisen osumakulman.

Seuraavaksi piti suunnitella pisuaari, jossa sopiva kulma säilyy eripituisilla käyttäjillä. Lopputuloksena syntyi kaareva Nautilus-malli, jonka muoto muistuttaa nimensä mukaisesti helmiveneen kuorta.

Prototyyppikokeissa Nautilus vähensi roiskeita valtavasti tavallisiin pisuaareihin verrattuna. Tutkimusryhmän arvion mukaan paremmilla pisuaareilla voitaisiin päivittäin vähentää Yhdysvalloissa lattioille päätyvän virtsan määrää jopa miljoonalla litralla. Siis päivittäin miljoona litraa pissaa vähemmän lattioilla.

Yhtäkkiä tutkimus ei kuulostakaan enää niin typerältä.

1. Teknologia: Hyttysen imukärsä toimii 3D-tulostimen suuttimena

Kanadalaisen McGill-yliopiston konetekniikan tutkijat Justin Puma ja Changhong Cao kollegoineen sekä yhdysvaltalaisen Drexel-yliopiston biologit ja biotekniikan tutkijat kehittivät menetelmän, jossa 3D-tulostimen osaksi valjastettiin kuollut hyttynen.

Ja miksi näin? No siitä yksinkertaisesta syystä, että joskus 3D-tulostimen suutin on liian suuri.

Tutkijat kehittivät tekniikan, jota he kutsuvat 3D-necrotulostukseksi. Siinä naarashyttysen imukärsä liitetään 3D-tulostimeen erittäin hienoksi tulostussuuttimen kärjeksi.

Ennen hyttyseen päätymistä ryhmä vertaili muun muassa mehiläisten ja ampiaisten pistimiä, skorpionien piikkejä, käärmeiden hampaita sekä erilaisten verta imevien hyönteisten suuosia. Naarashyttysen imukärsä osoittautui tehtävään erityisen sopivaksi: se on erittäin ohut, mutta kestää silti nesteen kuljettamisen vaatimaa painetta.

Hyttyssuuttimella pystyttiin tulostamaan jopa noin 20 mikrometrin levyisiä jälkiä. Tutkijat tulostivat sillä muun muassa hunajakennokuvion, vaahteranlehden sekä eläviä soluja sisältäviä mikroskooppisia rakenteita. Tulevaisuudessa tekniikkaa voitaisiin käyttää esimerkiksi kudosteknologiassa ja mikroelektroniikassa.

Ai että, kuollut hyttynen 3D-tulostimen varaosana.

Juuri tämän vuoksi Ig Nobel -palkinnot ovat olemassa!

Lue myös:

• Mikä on paras tapa kävellä kahvikupin kanssa läikyttämättä juomaa? 10 erikoista tieteellistä tutkimusta – osa 1
• Miten penis vapautetaan turvallisesti vetoketjun välistä? 10 erikoista tieteellistä tutkimusta – osa 2
• Mitä tahansa tieteen nimissä: 10 hullua tiedemiestä, jotka tekivät kokeita itsellään

Tieteen yksi hienouksista on, että se korjaa itse itseään. Siksi tieteen historian erehdykset ovat myös kiehtovia: moni asia, jota on aikanaan pidetty tieteellisenä faktana, vaikuttaa nykyään vähintäänkin erikoiselta.

Historian aikana arvostetut tutkijat ovat olleet vakuuttuneita esimerkiksi siitä, että sairaudet leviävät pahan hajun mukana, palavista esineistä karkaa mystistä tuliainetta ja Marsin pinnalla risteilee valtava kanavaverkosto. Joskus väärä käsitys on säilynyt vuosikymmeniä siitäkin huolimatta, että oikea vastaus on ollut kirjaimellisesti tutkijoiden silmien edessä.

Tällä listalla tutustutaan kymmeneen tieteen historian kiehtovaan erehdykseen. Tarkoituksena ei ole naureskella menneiden aikojen tutkijoille, sillä heidän käytössään olivat oman aikansa menetelmät ja tiedot. Päinvastoin: nämä tapaukset osoittavat mainiosti, miten tiede toimii parhaimmillaan. Vanha totuus saa väistyä, kun parempaa näyttöä tulee tilalle.

Elämää syntyy itsestään elottomasta aineesta

Mistä kärpäsen toukat ilmestyvät mätänevään lihaan? Nykyisin vastaus on kaikille itsestään selvä: kärpäset munivat lihaan. Vuosisatojen ajan täysin hyväksytty vastaus oli kuitenkin toinen: toukat vain syntyvät lihasta.

Niin kutsutun spontaanin generaation teorian mukaan elämää saattoi muodostua itsestään elottomasta aineesta tai täysin tyhjästä. Ajatus juontaa juurensa antiikin aikaan, mutta hämmästyttävintä on, että siitä kiisteltiin tieteellisissä piireissä vielä 1800-luvulla. Mikroskooppisten eliöiden ilmestyminen laboratoriossa valmistettuihin ravintoliuoksiin vaikutti tarjoavan teorialle uutta todistusaineistoa.

Lopullisen iskun käsitykselle antoivat ranskalaisen mikrobiologin ja kemistin Louis Pasteurin kuuluisat kokeet joutsenkaulapulloilla. Pasteur keitti pullossa ollutta lihalientä, mikä tappoi siinä valmiina olleet mikro-organismit. Ilmaa pääsi sisään pulloon, mutta pullon mutkitteleva kaula pysäytti kaikki ilmassa olleet mikrobit ja pölyn. Liemi säilyi puhtaana, mutta jos kaula rikottiin, pääsivät mikrobit käsiksi liuokseen ja se pilaantui nopeasti. Toisin sanoen elämä alkoi kukoistaa mikrobien muodossa.

Pasteurin kokeet 1860-luvulla osoittivat vakuuttavasti, etteivät mikrobit ilmestyneet tyhjästä. Elämä tuli jo olemassa olevasta elämästä.

Valo kulkee näkymättömän eetterin läpi

Ääni tarvitsee väliaineen kulkeakseen. Vedessä syntyvä aalto tarvitsee vettä. Kun 1800-luvun fyysikot havaitsivat valon käyttäytyvän aaltomaisesti, tuntui johtopäätös loogiselta: myös valon täytyy kulkea jonkin läpi.

Ongelma oli, ettei avaruudessa näyttänyt olevan mitään tuohon sopivaa.

Ratkaisuksi kehitettiin valoeetteri, näkymätön aine, jonka kuviteltiin täyttävän koko maailmankaikkeuden. Valoeetteriä ei voinut nähdä tai tuntea, mutta sen olemassaoloa pidettiin tuon ajan fysiikassa vakavasti otettavana ajatuksena.

Yhdysvaltalaiset fyysikot Albert Michelson ja Edward Morley yrittivät vuonna 1887 havainnoida maapallon liikettä tämän eetterin läpi mittaamalla valon nopeutta eri suunnissa äärimmäisen tarkasti. Odotettua ”eetterituulta” ei kuitenkaan löytynyt.

Tulosta pidettiin aluksi ongelmana, joka vaati selitystä, eikä eetteristä luovuttu saman tien. Lopulta fysiikka kuitenkin muuttui perusteellisesti. Albert Einsteinin vuonna 1905 julkaisema erityinen suhteellisuusteoria ei tarvinnut valoeetteriä lainkaan.

Maailmankaikkeutta täyttävä näkymätön aine katosi vähitellen fysiikan oppikirjoista.

Michelsonin–Morleyn koetta pidetään yhtenä kuuluisimmista epäonnistuneista kokeista, koska vaikka sillä ei saatu todistettua vallalla ollutta teoriaa, oli sen merkitys fysiikalle valtava. Koejärjestely, sitä varten kehitetyt poikkeuksellisen tarkat optiset mittauslaitteet sekä niiden soveltaminen toivat Michelsonille Nobelin fysiikanpalkinnon vuonna 1907.

Sairaudet leviävät pahan hajun mukana

Tiheään asutut kaupungit 1800-luvulla haisivat viemäreiltä; tai paremminkin niiltä jätteiltä, koska kunnolliset viemäröintijärjestelmät tekivät vasta tuloaan. Tuolloin ilmassa leijuva löyhkä ei kuitenkaan ollut pelkkä hajuhaitta, sillä moni lääkäri uskoi nimenomaan sen olevan ihmisiä sairastuttava tekijä.

Niin kutsutun miasmateorian mukaan koleran ja muiden tartuntatautien aiheuttajana oli saastunut ja pahanhajuinen ilma. Miasman eli myrkyllisten huurujen uskottiin leviävän tuulten mukana, ja erityisesti etelätuulia pidettiin vaarallisina.

Ajatus ei ollut kuitenkaan aivan tuulesta temmattu, sillä taudit kyllä riehuivat juuri niillä likaisimmilla ja ahtailla alueilla, joissa myös jätteet ja ulosteet haisivat. Syy ja seuraus vain menivät väärinpäin.

Brittiläinen lääkäri John Snow alkoi epäillä teoriaa ja tutki Lontoossa vuonna 1854 riehunutta koleraepidemiaa. Tapaukset keskittyivät Broad Streetin vesipumpun ympäristöön, ja Snow päätteli saastuneen veden levittävän tautia.

Miasmateoria ei kadonnut yhdessä yössä, mutta mikrobiologian kehittyminen ratkaisi lopulta asian. Koleraa aiheuttavan Vibrio cholerae -bakteerin löytyminen osoitti konkreettisesti, että tappaja ei ollut paha haju.

Palavasta aineesta karkaa mystistä tuliainetta

Miksi puu palaessaan häviää lähes olemattomiin? 1600- ja 1700-lukujen tutkijoilla oli ilmiölle varsin kekseliäs selitys: palavissa aineissa täytyi olla jotain erityistä ainetta, joka vapautui ilmaan palamisen aikana.

Tuo aine sai nimekseen flogiston.

Flogiston-teorian mukaan hyvin palavat aineet sisälsivät runsaasti tätä näkymätöntä flogistonia. Kun aine paloi, karkasi flogiston siitä pois. Teoria vaikutti aikanaan järkevältä ja tarjosi yhteisen selityksen palamiselle ja monille muille kemiallisille ilmiöille.

Mutta teoriassa oli yksi suuri aukko, joka aiheutti kannattajille kiusallisen ongelman. Eräiden metallien massa nimittäin kasvoi niitä kuumennettaessa. Jos niistä kerran poistui flogistonia, miksi jäljelle jäänyt aine painoi enemmän?

Teoriaa yritettiin pelastaa erilaisilla selityksillä, mutta 1700-luvun lopulla ranskalainen kemisti Antoine Lavoisier osoitti palamisen vaativan happea. Mystistä flogistonia ei tarvittukaan.

Nykyään ajatus näkymättömästä ”tuliaineesta” kuulostaa kummalliselta, mutta flogiston-teoria oli tärkeä askel kemian tutkimuksen kehityksessä: teorian ongelmat pakottivat tutkijat etsimään parempaa selitystä.

Marsissa on älykkään sivilisaation rakentamia kanavia

Kun italialainen tähtitieteilijä Giovanni Schiaparelli tarkkaili Marsia vuonna 1877, hän havaitsi planeetan pinnalla pitkiä viivamaisia muodostelmia. Hän kutsui niitä italiaksi sanalla canali, jolla tarkoitetaan kanavia tai uomia.

Englanniksi sana kääntyi muotoon canals – ja sillä oli ratkaiseva merkitysero. Canal voi tarkoittaa nimittäin keinotekoisesti rakennettua kanavaa.

Ajatuksesta innostui erityisesti yhdysvaltalainen tähtitieteilijä Percival Lowell. Hän uskoi näkevänsä Marsissa laajan kanavaverkoston ja esitti, että kuivuvan planeetan älykkäät asukkaat olivat rakentaneet sen kuljettamaan vettä napa-alueilta muualle Marsiin.

Kaikki tähtitieteilijät eivät kanavia koskaan nähneet, ja 1900-luvun alussa ajatus alkoi menettää tieteellistä uskottavuuttaan. Lopullisen iskun romanttiselle Mars-kuvalle antoi avaruustutkimus. Mariner 4 lensi Marsin ohi vuonna 1965 ja lähetti ensimmäiset lähikuvat planeetan pinnasta.

Valtavasta keinotekoisesta kanavaverkostosta ei tietenkään löytynyt mitään jälkiä.

Sensaatiomainen säteily

Ranskalainen fyysikko René Blondlot teki vuonna 1903 sensaatiomaisen ilmoituksen: hän oli löytänyt kokonaan uudenlaista säteilyä.

Blondlot nimesi löytönsä kotikaupunkinsa Nancyn mukaan N-säteiksi. Pian muutkin tutkijat riensivät kilpaa ilmoittamaan havainneensa samaisia säteitä. N-säteiden väitettiin olevan peräisin muun muassa Auringosta sekä ihmisten ja eläinten elintoiminnoista.

Innostus oli valtavaa ja muutamassa vuodessa N-säteistä julkaistiin satoja tieteellisiä artikkeleita.

Oli vain yksi pikkuinen ongelma: N-säteitä ei ollut olemassa.

Yhdysvaltalainen fyysikko Robert W. Wood matkusti vuonna 1904 Blondlot’n laboratorioon seuraamaan kokeita. Pimeässä labrassa Wood otti laitteistosta salaa pois kokeessa olennaisen prisman. Poistolla ei ollut mitään vaikutusta: Blondlot kertoi edelleen näkevänsä odotetut muutokset.

Wood julkaisi havaintonsa Nature-lehdessä, ja usko N-säteisiin romahti sen myötä yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin.

Tapausta pidetään nykyään klassisena esimerkkinä havaintoharhasta ja tutkijan omien odotusten vaikutuksesta. Lukuisat arvostetut tieteentekijät olivat onnistuneet havaitsemaan ja tutkimaan ilmiötä, jota ei ollut olemassa.

Maailmankaikkeus ei laajene

Albert Einstein mullisti käsityksemme maailmankaikkeudesta yleisellä suhteellisuusteoriallaan vuonna 1915. Mutta edes Einstein itse ei ollut valmis siihen, mitä hänen omat yhtälönsä vääjämättä näyttivät ehdottavan.

Ajan yleisen käsityksen mukaisesti Einstein piti maailmankaikkeutta suurin piirtein staattisena: universumi ei kokonaisuutena laajentunut eikä supistunut. Hänen yhtälönsä eivät kuitenkaan osoittaneet tällaista maailmankaikkeutta.

Ratkaisuksi Einstein lisäsi niihin vuonna 1917 kosmologisen vakion, jonka avulla oli mahdollista rakentaa staattinen universumimalli.

Sitten alkoi putkahdella havaintoja, jotka muuttivat ymmärryksemme maailmankaikkeudesta.

1920-luvulla tähtitieteilijät havainnoivat, että maailmankaikkeus ei näyttänytkään olevan muuttumaton. Vuonna 1927 Georges Lemaître esitti yleiseen suhteellisuusteoriaan perustuvan laajenevan maailmankaikkeuden mallin. Kaksi vuotta myöhemmin Edwin Hubble julkaisi havaintoaineiston, jossa galaksit etääntyvät sitä nopeammin, mitä kauempana ne olivat.

Einsteinin staattista universumia ei enää tarvittu.

Tarinaan liitetään usein väite, jonka mukaan Einstein olisi myöhemmin kutsunut kosmologisen vakion lisäämistä elämänsä ”suurimmaksi munaukseksi”. Sitaatin aitoudesta ei kuitenkaan ole varmuutta.

Mahahaavan aiheuttavat stressi ja elämäntavat

Vielä 1980-luvun alussa mahahaavan merkittävimpinä aiheuttajina pidettiin stressiä ja elämäntapoja; näin ajateltiin myös lääketieteen piireissä. Ajatus siitä, että mahalaukussa voisi elää sairauden aiheuttavia bakteereita, vaikutti epätodennäköiseltä – onhan vatsahappo erittäin voimakasta.

Australialaiset tutkijat Robin Warren ja Barry Marshall olivat kuitenkin eri mieltä. Warren oli havainnut mahakudoksessa kaarevia bakteereita, joita kaksikko onnistui vuonna 1982 kasvattamaan laboratoriossa. Kyseessä oli bakteeri, joka sai myöhemmin nimekseen Helicobacter pylori.

Mutta eläinkokeet eivät onnistuneet, sillä helikobakteeri ei aiheuttanut mahahaavoja hiirille tai sioille. Lukuisista julkaistuista artikkeleista huolimatta tiedeyhteisö ei ollut vakuuttunut.

Turhautunut Marshall päätti viedä tutkimuksen poikkeuksellisen pitkälle. Vuonna 1984 hän joi itse H. pylori -bakteereita sisältävää viljelmää. Viikon päästä alkoivat tuskaiset vatsakivut ja oksentaminen; hänelle oli kehittynyt mahalaukun tulehdus eli gastriitti. Marshall lääkitsi itsensä kuntoon antibiooteilla.

Seuraavien vuosien tutkimukset osoittivat, että H. pylori on keskeinen syy maha- ja pohjukaissuolihaavoihin ja että bakteerin hävittäminen antibiooteilla voi estää sairauden uusiutumisen. Löytö mullisti mahahaavan hoidon. Vuonna 2005 Warren ja Marshall saivat työstään lääketieteen Nobel-palkinnon.

Virheellinen oletus mahahaavan aiheuttajasta on kansan joukossa edelleen totena kerrottava fakta, mutta tiede on todistanut toisin.

Lue myös: 10 hullua tiedemiestä, jotka tekivät kokeita itsellään

Ihmisellä on 48 kromosomia

Tiedämme nykyään, että tavallisessa ihmisen somaattisessa solussa (kaikki muut solut paitsi sukusolut ja niiden kantasolut) on 46 kromosomia eli 23 paria.

Vielä 1950-luvulla oppikirjasta olisi kuitenkin voinut löytyä luku 48.

Yhdysvaltalainen eläintieteilijä Theophilus Painter tutki ihmisen soluja 1920-luvulla ja päätyi vuonna 1921 siihen, että kromosomeja oli 48. Lukumäärä vakiintui tieteessä ja säilyi hyväksyttynä yli kolmen vuosikymmenen ajan.

Painterin havaintoa ei kyseenalaistettu – pitkälti siksi, että kromosomien laskeminen ei tuon ajan menetelmillä ollut helppoa. Kromosomit saattoivat olla mikroskooppinäytteissä päällekkäin ja muodostaa sotkuisen ryppään, josta yksittäisten kromosomien erottaminen sen ajan värjäystekniikoilla oli äärimmäisen hankalaa.

Vuonna 1955 indonesialainen geneetikko Joe Hin Tjio työskenteli ruotsalaisessa Lundin yliopistossa professori Albert Levanin laboratoriossa. Hin Tjio ja Levan rupesivat kehittämään soluviljely-, preparointi- ja värjäysmenetelmiä, ja saivat kromosomit levittäytymään näytteissä paremmin. Vuonna 1956 julkaistiin tutkimusten tulos: ihmisen soluissa oli 46 kromosomia. Havainto vahvistettiin pian myös muissa tutkimuksissa.

Hieman koomista on se, että DNA:n rakenne saatiin selville jo vuonna 1953, mutta ihmisen kromosomien oikeaa määrää ei tuolloin vielä tiedetty.

Mantereet eivät voi liikkua

Kun katsoo Etelä-Amerikan itärannikkoa ja Afrikan länsirannikkoa kartalla, ne näyttävät sopivan yhteen kuin palapelin palat.

Saksalainen geofyysikko ja meteorologi Alfred Wegener ei ollut ensimmäinen tämän huomannut, mutta vuonna 1912 hän esitti tieteellisen teorian, jonka mukaan nykyiset mantereet olivat joskus muodostaneet suuremman kokonaisuuden ja ajautuneet vähitellen erilleen.

Todisteitakin oli. Eri mantereilta löytyi samanlaisia fossiileja ja geologisia muodostumia, ja rannikoiden muodot näyttivät sopivan hämmästyttävän hyvin yhteen.

Ongelma oli kuitenkin valtava, sillä Wegener ei pystynyt esittämään uskottavaa mekanismia, joka olisi saanut kokonaiset mantereet liikkumaan. Monet geologit hylkäsivätkin mannerliikunnot, ja teoria pysyi vuosikymmeniä tieteen marginaalissa.

Vasta 1950-luvulla lisääntynyt valtamerten pohjan tutkiminen alkoi muuttaa mielipiteitä. Merenpohjan laajenemisesta kertynyt näyttö ja lopulta laattatektoniikan kehittyminen osoittivat, että maankuori todella koostuu liikkuvista laatoista.

Wegener oli väärässä monista yksityiskohdista, mutta hänen perimmäinen teoriansa osui oikeaan: mantereet todella liikkuvat.

Lue myös:

• Top 10 maailmanhistorian julmimmat ihmiskokeet
• Sushi ei ole raakaa kalaa: 10 tuttua ”faktaa”, jotka eivät pidä paikkaansa
• Top 10 maantieteelliset olettamukset, jotka ovat virheellisiä

Elokuun 26. päivänä vuonna 1682 Edmond Halley näki ensimmäisen kerran komeetan, joka tultaisiin myöhemmin nimeämään hänen mukaansa. Tässä 10 mieletöntä faktaa Halleyn komeetasta!

Listalla käydään läpi sitä, minkälainen taivaankappale tuo Halleyn komeetta oikein on, ja miksi se on universumin tunnetuin lajissaan – ainakin meille ihmisille! Tämä Auringon kiertolainen on sekä ihastuttanut että vihastuttanut vuosituhansien ajan, ja siihen liittyy monenlaisia uskomuksia.

Harva pääsee ihastelemaan Halleyn komeettaa useammin kuin kerran elämässään – ainakaan niin, että siitä olisi muistikuvia. Edellisen kerran se ilmestyi näkyville vuonna 1986 ja seuraava mahdollisuus sen havainnointiin tulee vasta vuonna 2061; silloin sen pitäisi näkyä erityisen kirkkaana, joten pistetäänpä tuo vuosi muistiin!

Nyt tutustutaan Halleyn komeetan uskomattomaan historiaa, sen herättämiin pelkoihin ja uskomuksiin sekä siihen, mitä tästä avaruuden kiertolaisesta nykyään tiedetään. Luvassa on muun muassa maailmanlopun paniikkia, avaruusluotaimia ja erikoienn yhteensattuma, joka yhdistää komeetan kirjailija Mark Twainiin.

Miten Halleyn komeetta sai nimensä?

On varsin yleinen harhaluulo, että englantilainen tähtitieteilijä Edmond Halley oli nimenomaan se, joka kyseisen komeetan löysi; miksi muuten taivaankappale olisi nimetty hänen mukaansa? Todellisuudessa Halleyn komeetasta on kirjallisia mainintoja jo vuodelta 466 eaa. ja näköhavaintoja varmasti huomattavasti kauempaa; palataan näihin tuonnempana.

Muutamat tähtitieteilijät olivat jo ennen Halleyta arvelleet, että komeetat kiertävät Aurinkoa säännöllisillä kiertoradoillaan eivätkä ole vain sattumanvaraisesti ohikiitäviä ”tähtiä”; näin epäili, mutta ei kyennyt todistamaan myös muun Isaac Newton.

Harvinaisen kirkasta taivaankappaletta, joka nykyään tunnetaan Halleyn komeettana, oli havainnoinut Petrus Apianus vuonna 1531 sekä Johannes Kepler vuonna 1607, mutta Edmond Halley yhdisti pisteet. Hän oli varma siitä, että maineikkaiden edeltäjiensä näkemä ja hänen itsensä vuonna 1682 havaitsema komeetta oli yksi ja sama kiertolainen.

Halley analysoi edeltäjiensä tekemiä huomioita ja käytti hyväkseen ystävänsä Newtonin juuri laatimia liike -painovoimalakeja lakeja. Hän päätteli laskelmiensa sekä omien havaintojensa perusteella vuonna 1705, että vuosia aiemmin näkemänsä komeetta palaisi vääjäämättä aurinkokunnan sisäosiin ja paljaalla silmällä nähtäväksi vuonna 1758. Kiertoajaksi Halley laski noin 76 vuotta.

Edmond Halley ei itse ollut enää todistamassa sitä, kun Halleyn komeetta ennustuksen mukaisesti ilmestyi taivaalle, mutta sen verran arvokasta työtä hän oli tehnyt, että universumin tunnetuin komeetta nimettiin hänen mukaansa vuonna 1759. Nykyään komeetan virallinen on tunnut on 1P/Halley: numero 1 kertoo sen olleen ensimmäinen jaksolliseksi tunnistettu komeetta ja P-kirjain tarkoittaa periodisuutta eli säännöllisesti toistuvaa kiertoa.

Mikä on komeetta?

Ennen kuin mennään tarkemmin Halleyn komeettaan, niin tarkastellaan yleisellä tasolla, että mikä komeetta on.

Komeettoja kutsutaan likaisiksi lumipalloiksi, koska niiden ytimet koostuvat jäästä, pölystä, kivestä  ja erilaisista orgaanisista yhdisteistä. Asteroidista komeetan erottaa sen suuri jääpitoisuus: komeetat ovat keskimäärin 75-prosenttisesti vesi-, hiilidioksidi- ja metaanijäätä.

Suueimman osan ajastaan komeetta viettää kaukana Auringosta, jolloin se on käytännössä vain jäätynyt ydin. Tilanne muuttuu komeetan lähestyessä Aurinkoa. Lämpö saa ytimen jäiset aineet sublimoitumaan eli muuttumaan suoraan kiinteästä aineesta kaasuksi. Vapautuva kaasu tempaa mukaansa pölyä ja muodostaa ytimen ympärille valtavan kaasusta ja pölystä koostuvan komaksi kutsutun hunnun.

Samalla syntyy komeetan tunnetuin ominaisuus: pyrstö. Itse asiassa komeetalla voi olla kaksi näkyvää pyrstöä. Pölypyrstömuodostuu ytimestä irronneista hiukkasista, kun taas ionipyrstö koostuu sähköisesti varautuneesta kaasusta. Auringonsäteily ja aurinkotuuli työntävät materiaalia poispäin Auringosta, joten komeetan pyrstö ei suinkaan aina liehu sen perässä, vaan osoittaa menosuunnasta riippumatta aina poispäin Auringosta.

Komeetat ovat erityisen kiinnostavia tutkijoille siksi, että ne ovat noin 4,6 miljardia vuotta vanhoja jäänteitä Aurinkokunnan syntyajoilta. Niiden materiaali on säilynyt suuren osan ajasta syväjäässä kaukana Auringon lämmöstä, joten komeettoja tutkimalla voidaan saada tietoa siitä, millaisista aineksista Aurinkokunta ja sen planeetat aikoinaan muodostuivat.

Entä mikä sitten erottaa komeetan asteroidista? Raja ei ole täysin yksiselitteinen, mutta yksinkertaistettuna asteroidit koostuvat pääasiassa kivestä ja metallista, kun taas komeetoissa on runsaasti jäisiä ja helposti höyrystyviä aineita. Kun komeetta lähestyy Aurinkoa, nämä aineet alkavat vapautua ja muodostavat sille koman ja usein myös näyttävän pyrstön.

Halleyn komeetan strategiset mitat

Kuten jo tuli mainittua, laski Halley komeetan kiertoajaksi 76 vuotta, mutta kesto vaihtelee 74–79 vuoden välillä. Tämä tekee Halleyn komeetasta lyhytperiodisen komeetan, jonka kiertoaika on alle 200 vuotta. Halleyn komeetta on todennäköisesti aiemmin ollut pitkäjaksoinen komeetta, joka on vähintään 16 000 vuotta sitten sinkoutunut suurten planeettojen painovoiman vaikutuksesta nykyiselle soikealle radalleen kohti Aurinkokunnan sisäosia.

Komeetan periheli, eli kiertoradan Aurinkoa lähinnä oleva piste, sijaitsee noin 0,6 astronomisen yksikön päässä Auringosta eli Merkuriuksen ja Venuksen kiertoratojen välissä. Aphelissa eli ratansa kauimmaisessa pisteessä Halleyn komeetta käy noin 35 astronomisen yksikön päässä Auringosta; se sijaitsee suunnilleen yhtä kaukana kuin kääpiöplaneetta Pluto.

Puhuttaessa avaruuden etäisyyksistä käytetään usein astronomista yksikköä, AU (engl. astronomical unit). Yksi AU on alkuperäisen ja yksinkertaisimman määritelmän mukaan Maan keskietäisyys Auringosta eli noin 149,6 miljoonaa kilometriä. Halleyn komeetan rata vie sen siis lähimmilään noin 88 miljoonan kilometrin päähän Auringosta ja toisessa pääripäässä yli 5 miljardin kilometrin päähän.

Maata lähimpänä Halleyn komeetta kävi vuonna 837, jolloin etäisyyttä oli vaivaiset 0,03 AU:ta eli 5 miljoonaa kilometriä. Tähtitieteellisessä mittakaavassa kyseessä oli todella läheltä piti -tilanne, vaikka törmäysvaaraa ei ollutkaan.

Suurimmaksi osaksi vesijäästä koostuva Halleyn komeetta on hyvin epätavallinen Aurinkokunnan kappale, sillä se kiertää Aurinkoa eri suuntaan kuin planeetat ja muut kappaleet. Se muistuttaa muodoltaan karkeakuorista maapähkinää ja on kooltaan verrattain pieni: komeetan ydin on noin 15 kilometrin mittainen ja halkaisijaltaan suunnilleen 8 kilometriä.

Ytimen pienestä koosta huolimatta sen pyrstö on miljoonien kilometrien mittainen, mikä usein tekee siitä ilmestyessään tähtitaivaan kirkkaimman kohteen.

Historialliset havainnot

Ensimmäinen varmistettu, kirjalliseen muotoon (yllä oleva kuva) tallennettu havainto Halleyn komeetasta on vuodelta 240 eaa, jolloin kiinalaiset tähtitieteilijät kuvailivat komeetan ilmestymistä muun muassa seuraavasti: ”harjamainen tähti ilmestyi idästä ja liikkui pohjoiseen”. Kuvaus komeetan sijainnista taivaalla varmisti sen olleen nimenomaan Halleyn komeetta.

Vuonna 2010 julkaistun tutkimuksen mukaan on kuitenkin todennäköistä, että jo antiikin Kreikassa havainnoitiin ja dokumentoitiin Halleyn komeetan ilmestyminen. Monet sen aikaiset tekstit kertovat vuonna 466 eaa. Pohjois-Kreikkaan iskeytyneestä meteorista ja samaan aikaan taivaalla näkyneestä komeetasta.

Tutkivat ovat nykytekniikka apuna käyttäen pystyneet mallintamaan, missä päin maailmaa Halleyn komeetta olisi tuolloin ollut mahdollista nähdä, sillä ajankohtana vuosi 466 eaa. sopii täydellisesti komeetan kiertoradan aikatauluun. Ja kyllä, hieman yllättäen selvisi, että komeetan silloinen reitti oli poikkeuksellinen ja se olisi hyvinkin voinut olla kreikkalaisten nähtävissä.

Lisäksi tietokonemallinnuksen mukaan Halleyn komeetta olisi näkynyt taivaalla 70–75 päivää. Tutkijat myös laskivat, että komeetan pyrstö olisi tuolloin ollut erityisen suuri jättäen jälkeensä monia Maan ilmakehään päätyneitä kappaleita eli tuttavallisemmin tähdenlentoja. Pohjois-Kreikkaan iskeytyneen suurehkon meteorin ei kuitenkaan uskota olevan peräisin Halleyn komeetasta; oli sattumaa, että nämä kaksi tapahtumaa olivat samanaikaisia.

Monimutkaiset laskelmat ja tietokonemallit olivat yhdenmukaisia kreikkalaisen historioitsijan Deimachuksen laatimien dokumenttien kanssa. Deimachus kirjoitti valoshown kestäneen noin 75 päivän ajan ja kuvaili myös lukuisat komeetan yhteydessä näkyneet tähdenlennot.

Sittemmin komeetan ohilento on tallennettu monissa eri kulttuureissa ja joidenkin asiantuntijoiden mukaan mesopotamialaiset astronomit päättelivät jo ensimmäisellä vuosisadalla, paljon ennen Edmond Halleyta, että komeetta on kiertolainen. Babylonialaisessa Talmudissa nimittäin viitataan ohimennen ”tähteen, joka ilmestyy kerran seitsemässäkymmenessä vuodessa ja saa laivojen kapteenit harhautumaan”.

Babyloniassa oli suunnattu katseet taivaalle jo satoja vuosia ennen tuota huomiota, sillä ajanlaskun alkua edeltäneeltä ajalta on löydetty kaksi savitaulua, joihin on tallennettu havainto taivaan poikki kiitävästä kappaleesta vuosilta 164 eaa. ja 87 eaa., mutta sitä ei ole voitu varmistaa Halleyn komeetaksi. Halleyn komeetan kiertoradan tuntien se olisi kuitenkin juuri oikea ilmestymisajankohta.

Halleyn komeetta tietää hankalia aikoja

Varsinkin keskiajalla (noin vuosina 400–1500) Halleyn komeetta kuvattiin lukuisissa tarinoissa ja maalauksissa. Yleensä siihen suhtauduttiin pelonsekaisella kunnioituksella. Siitä oli muodostunut pahanilmanlintu, jonka ilmestyminen tiesi tuhoa ja kuolemaa.

Jo ajanlaskun ensimmäisellä vuosisadalla Halleyn komeetta sai maineensa tuhon tuojana. Vuoden 66 ilmestyminen – ”tähti, joka muistuttaa miekkaa” – oli historioitsija Flavius Josephuksen mukaan merkki muutaman vuoden päästä tapahtuneesta Jerusalemin piirityksestä ja roomalaisten aiheuttamasta tuhosta.

Vuonna 451 taivaalle ilmestynyttä Halleyn komeetta pidettiin merkkinä Attilan johtamien hunnien päihittämisestä Katalaunien kenttien taistelussa. Satoja vuosia myöhemmin frankkien kuningas ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Ludvig I piti vuonna 837 ilmestynyttä Halleyn komeettaa niin pahaenteisenä, että pelkäsi sen olevan merkki hänen omasta tuhostaan. Valtansa puolesta pelännyt Ludvig rupesi antamaan köyhille almuja sekä rukoili ja paastosi loputtomasti pitääkseen komeetan tuoman epäonnen loitolla.

Ehkä tunnetuin Halleyn komeetan ilmestyminen tapahtui vuonna 1066, kun englantilaiset valmistautuivat sen myötä epäonneen, ja kuinka ollakaan, pelot osoittautuivat oikeiksi. Myöhemmin samana vuonna Vilhelm Valloittajan johtamat normannit löivät englantilaiset Hastingsin taistelussa tappaen samalla kuningas Harald II:n. Komeetta on kuvattuna myös Bayeux’n seinävaatteessa, joka kuvaa muun muassa Englannin valloitusta ja juuri Hastingsin taistelua. Yllä olevassa kuvassa kyseinen yksityiskohta 73 metriä pitkästä teoksesta.

Vuonna 1222 ilmestyneen komeetan uskottiin toimineen ennusmerkkinä ja jopa lähtölaukauksena Tšingis-kaanin Euroopan valloitukselle seuraavina vuosikymmeninä. Ottomaanien vuoden 1456 hyökkäys Balkanille ja Belgradin valtaus tapahtuivat samaan aikaan Halleyn komeetan ohilennon kanssa.

Vihdoin 1500-luvulla taivaankappaleita, komeetat mukaan lukien, ruvettiin tarkastelemaan enemmänkin tieteellisestä näkökulmasta, mutta taikauskot elivät vahvoina vielä 1900-luvulle tultaessa. Siitä lisää hieman myöhemmin.

Liittyikö Halleyn komeetta vuoden 536 katastrofiin?

Vuosi 536 tunnetaan yhtenä ihmiskunnan historian erikoisimmista ja synkimmistä ajanjaksoista. Aurinko himmeni, lämpötilat romahtivat ainakin laajoilla alueilla pohjoisella pallonpuoliskolla ja seurauksena oli katovuosia ja nälänhätää. Muutamaa vuotta myöhemmin maailmaa koetteli vielä Justinianuksen rutoksi kutsuttu pandemia.

Mutta mitä ihmettä tällä kaikella on tekemistä Halleyn komeetan kanssa?

Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten yksi kiehtova teoria yhdisti katastrofin kuuluisaan komeettaan. Halleyn komeetta oli ilmestynyt taivaalle vuonna 530, vain muutamia vuosia ennen ilmaston äkillistä viilenemistä. Grönlannin jääkairausnäytteistä löydettiin lisäksi maapallon ulkopuoliseen materiaaliin viittaavia hiukkasia, ja tutkijat esittivät mahdollisuuden, että Halleyn komeetasta irronnutta materiaalia olisi päätynyt Maan ilmakehään.

Hurjimmassa teoriassa komeetasta irronnut suurempi kappale olisi törmännyt Maahan tai räjähtänyt ilmakehässä ja nostattanut niin paljon pölyä, että Auringon säteily himmeni.

Nykyisen tutkimustiedon valossa Halleyn komeetta ei kuitenkaan ollut vuoden 536 katastrofin pääsyyllinen. Jääkairausnäytteistä löytyneet runsaat sulfaattikerrostumat osoittavat, että vuoden 536 tienoilla tapahtui valtava tulivuorenpurkaus. Sitä seurasi toinen suuri purkaus vuonna 540, ja vielä yksi vuonna 547. Ilmakehään päätyneet vulkaaniset aerosolit heijastivat auringonvaloa takaisin avaruuteen ja aiheuttivat poikkeuksellisen voimakkaan ja pitkäkestoisen viilenemisen pohjoisella pallonpuoliskolla.

Halleyn komeetta ei silti välttämättä ole tarinassa täysin sivullinen. Grönlannin jäästä on löydetty vuosien 533–540 kerrostumista hiukkasia, joiden koostumuksen on tulkittu viittaavan komeettaperäiseen pölyyn. Yhden tutkimuksen mukaan ajoitus sopii jopa Halleyn komeetan synnyttämään Eta-akvaridien meteoriparveen.

Komeettapölyä on siis saattanut päätyä Maan ilmakehään samoihin aikoihin, mutta nykyisen tutkimuksen perusteella vuoden 536 dramaattisen ilmastokatastrofin tärkein selitys löytyy tulivuorista, ei Halleyn komeetasta. Vanha teoria komeetan aiheuttamasta katastrofista on silti hyvä muistutus siitä, miten tiede toimii: uudet löydöt voivat muuttaa hyvinkin vakuuttavalta vaikuttaneen selityksen kokonaan.

Mark Twain ja Halleyn komeetta tulivat ja lähtivät yhdessä

Mark Twain, aikansa tunnetuimpia kirjailijoita, syntyi Yhdysvalloissa marraskuun 30. päivänä vuonna 1835. Halleyn komeetta oli ollut perihelissä ja Maasta nähtävissä vain kaksi viikkoa aiemmin.

Kun komeetta oli seuraavan kerran lähestymässä Aurinkokunnan sisäosia, ennusti Twain oman kohtalonsa olevan taivaankappaleeseen sidottuna. ”Tulin Halleyn komeetan kanssa vuonna 1835. Ensi vuonna se saapuu jälleen ja minä oletan lähteväni sen kanssa. On elämäni suurin pettymys, ellen lähde Halleyn komeetan kanssa. Kaikkivaltias on epäilemättä sanonut: Tässä ovat nämä kaksi käsittämättömän outoa tyyppiä; he tulivat yhdessä, joten heidän on lähdettävä yhdessä”, virkkoi Twain vuonna 1909.

Ja kuinka ollakaan. Kun Halleyn komeetta huhtikuun 20. päivänä ilmestyi taivaalle, vei se rakastetun kirjailijan mukanaan – tämän hartaan toiveen mukaisesti. Mark Twain kuoli sydänkohtaukseen huhtikuun 21. päivänä vuonna 1910.

Tämän erikoisen yhteensattuman vuoksi Yhdysvaltain postilaitos julkaisi muistopostimerkin Twainista ja Halleyn komeetasta. Myös Turks- ja Caicossaaret julkaisi lennokkaan muistomerkin vuonna 1985, kun Twainin syntymästä oli kulunut 150 vuotta ja Halleyn komeetta oli jälleen palaamassa. Postimerkissä Twain ratsastaa komeetalla.

Vuoden 1910 paniikki

Huhtikuun 20. päivänä vuonna 1910 Halleyn komeetta ilmestyi tähtitaivaalle ja se sai ihmiset levottomiksi. Pelkoa ei lainkaan lievittänyt ranskalaisen astronomin Camille Flammarionin sanat, jotka varsin vastuuttomasti julkaistiin The New York Times -lehdessä.

Flammarion oli lehden mukaan varoittanut komeetan pyrstön myrkyllisestä syaanista, joka ”täyttäisi ilmakehän ja hävittäisi kaiken elämän planeetalta”. Vaikka Flammarionin kollegat ympäri maailman julistivat nämä väitteet potaskaksi, oli vahinko jo ehtinyt tapahtua. Monet muut mediat siteerasivat luotettavana pidettyä The New York Timesia lisäten kukin artikkeleihinsa omat mausteensa. Paniikki oli valmis.

Monet vuorasivat kotinsa ilmatiiviiksi pitääkseen tappavat huurut loitolla, kaasunaamarit lensivät kauppojen hyllyiltä ja kirkot täyttyivät vuorokauden ympäri rukoilevista ihmisistä, jotka uskoivat lopunaikojen olevan käsillä. Pelokkaimmat ja herkkäuskoisimmat lankesivat röyhkeitten kaupustelijoitten huijaukseen ja ostivat ”anti-komeettapillereitä”, joiden väitettiin toimivan syaanikaasun vastamyrkkynä. Ehkä kaiken huippu olivat ”komeetalta suojaavat sateenvarjot”.

Toukokuun 19. päivänä maapallo kulki komeetan pyrstön läpi. Elämä jatkui, maailma ei loppunutkaan.

Vuosi 1910 oli ensimmäinen kerta, kun Halleyn komeetasta otettiin valokuva. Seuraavaan ohilentoon kului aikaa se 76 vuotta, mutta teknologia oli kehittynyt valovuosien verran.

Ennennäkemättömät kuvat vuonna 1986

Vuosi 1986 oli Halleyn komeettaa tutkiville tähtitieteilijöille valtavan merkittävä ajankohta. Ensimmäistä kertaa oli käytössä välineet, joilla komeettaa päästiin kunnolla tutkimaan. Valitettavasti tavallisille ihmisille kovasti odotetun komeetan ilmestyminen oli pettymys, sillä se näkyi taivaalla vain hyvin himmeästi. Tämä johtui siitä, että perihelissä (eli siinä Aurinkoa lähimmässä pisteessä) ollessaan komeetta oli Maahan nähden Auringon toisella puolella.

Avaruusjärjestöt lähettivät kuitenkin onnistuneesti useita luotaimia kuvaamaan ja keräämään näytteitä harvinaisesta kiertolaisesta. Miehittämättömien avaruusalusten määrä oli huima ja ”laivastoa” onkin kutsuttu Halleyn armadaksi. Neuvostoliiton ja Ranskan yhteistyönä valmistamien luotainten emoalus lähetti maaliskuun 4. päivänä ensimmäiset kuvat Halleyn komeetan ytimestä ollessaan vielä miljoonien kilometrien päässä kohteesta. Vega 1 ja Vega 2 -luotaimet pääsivät reilun 8000 kilometrin päähän Halleyn komeetasta, ja ottivat sadoittain kuvia ja keräsivät merkittävän määrän dataa – muun muassa ytimen mitat, muodon ja lämpötilan – lentäessään sen kaasuhunnun läpi.

Vega-ohjelman kuvien ansiosta Euroopan avaruusjärjestö ESA:n Giotto-luotain pääsi vieläkin lähemmäs ja maaliskuun 13. päivänä se teki ohilennon vain 596 kilometrin etäisyydellä Halleyn komeetasta. Giotton lähettämät kuvat olivat mullistavia ja henkeäsalpaavan upeita. Myös Japanin lähettämät Sakigake ja Suisei -luotaimet tallensivat tärkeää informaatiota.

Vaikka luotaimet onnistuivat kuvaamaan vain noin neljänneksen komeetan ytimen pinnasta, oli niissä nähtävissä vuoria, laaksoja, kukkuloita ja ainakin yksi kraatteri.

Katse tulevaisuuden ohilentoihin

Kuten tällä listalla on jo useampaan kertaan tullut mainittua, ilmestyy Halleyn komeetta Maasta käsin paljaalla silmällä nähtäväksi noin 76 vuoden välein. Seuraava ohilento on siis luvassa 28. heinäkuuta vuonna 2061.

Joulukuussa 2023 Halleyn komeetta saavutti aphelinsa eli kiertoratansa kaukaisimmat pisteen, noin 5,3 miljardin kilometrin päässä Auringosta. Sen jälkeen suunta vaihtui: vuosikymmeniä Aurinkokunnan ulko-osia kohti matkannut kiertolainen lähti jälleen lähestymään Aurinkoa.

Jos edellinen, vuoden 1986 ilmestys oli maallikoille mitäänsanomaton, tulee seuraava olemaan aivan eri luokkaa. Tuolloin komeetan periheli on Maan kanssa samalla puolella Aurinkoa, joten heinäkuun lopulla kannattaa katseet suunnata taivaalle. Eiköhän joku muistuta vielä lähempänäkin!?

Tällä hetkellä elossa olevista ihmisistä tuskin kovinkaan moni on hengissä todistaakseen sitä seuraavaa eli vuoden 2134 ohilentoa, mutta jos näin käy – kuka tietää, mihin lääketiede pian kykenee –, niin silloin luvassa on harvinaislaatuista herkkua. Halleyn komeetta ohittaa Maan vain 0,09 AU:n (noin 13,5 miljoonan kilometrin) etäisyydeltä ja näkyy taivaalla tuplaten kirkkaampana kuin kirkkain tähti.

Nykyisin astronomit voivat seurata Halleyn komeetan matkaa tehokkailla välineillään koko ajan, huolimatta sen sijainnista radallaan. Toisaalta me kaikki voimme nähdä osia kuuluisasta komeetasta kaksi kertaa vuodessa. Vuosittain lokakuussa Maa osuu Orionidien meteoriparveen, joka on Halleyn komeetan jälkeensä jättämä ”pölyvana”. Toinen komeetan jäänteistä koostuva meteoriparvi on Eta-akvaridit, jonka läpi Maa kulkee aina toukokuun alussa.

Vaikka Orionidit ja Eta-akvaridit eivät yleensä Suomessa ole niitä näyttävimpiä meteoriparvia, on taivaalle katsellessa hauska ajatella niiden alkuperää ja samalla todistaa maailman kuuluisimman komeetan rippeitä, jos vaikka ohilentoa ei koskaan pääsisi näkemään.

Lue myös:

• 10 harrastelijatähtitieteilijän tekemää mullistavaa löydöstä
• Top 10 universumin äärimmäiset olosuhteet ja sääilmiöt
• Pimeä keskiaika: Miksi se ei ollutkaan niin pimeä?

Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää kesäisissä tunnelmissa ja hyönteisten suristessa, että voiko ampiainen pistää useammin kuin kerran. Eli toisin sanoen: Heittääkö ampiainen henkensä pistettyään?

Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:

https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://www.facebook.com/listafriikki

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Kuoleeko ampiainen, kun se on kerran pistänyt?

Lyhyt ja ytimekäs vastaus kysymykseen on, että ampiainen voi todellakin pistää useammin kuin kerran. Ampiainen ei nimittäin yleensä kuole pistettyään ihmistä tai jotain muuta eläintä. Kesymehiläinen sen sijaan voi pistää vain kerran.

Mehiläisen pistimessä on väkäsiä, joiden ansiosta piikki tarrautuu kudokseen. Mehiläinen kyllä yrittää irrottaa pistintään ihosta, mutta väkäset ovat takertuneet niin tiukasti, että kiskomisessa repeytyvät irti myös pistimeen liittyvät lihakset ja hermot sekä osan ruoansulatuskanavasta – käytännössä iso osa takaruumiista.

Ampiaisen pistimessä tällaisia elimistön riekaleiksi repiviä väkäsiä ei ole, joten se saa pistoksen jälkeen vedettyä piikkinsä irti. Mutta jos ampiaisen pistin kuitenkin jostain syystä jumittuu uhrin ihoon, niin ruumiin repeytyminen johtaa silläkin kuolemaan. Näin käy kuitenkin aniharvoin ja tavallisesti ampiainen on valmis pistämään välittömästi uudestaan, jos se tuntee olonsa uhatuksi. Sama on tilanne karvaisella kimalaisella: sekin pystyy pistämisen jälkeen jatkamaan elämäänsä.

Läpi historian ihmiset ovat raportoineet eläinten pakenevan ennen maanjäristyksiä tai käyttäytyvän jollain tavalla oudosti ennen luonnonkatastrofia. Voidaanko eläimiä siis käyttää tuhojen ennustajina?

Historian kirjojen mukaan antiikin Kreikassa rotat, kärpät, käärmeet ja tuhatjalkaiset katosivat useita päiviä ennen vuoden 373 eaa. maanjäristystä. Sen jälkeen ihmisen kiinnostus eläinten kykyyn ennustaa tuhoja on ollut kyltymätön. Olisihan se aivan mieletöntä, jos muutos eläinten käyttäytymisessä olisi luotettava tapa ennakoida luonnonkatastrofeja; sillä säästyttäisiin lukuisilta ihmishenkien menetyksiltä.

Tutkimuksia on aiheen puolesta ja sitä vastaan, eikä siihen ole yksiselitteistä vastausta. Useimmiten havainnot ovat luonnonkatastrofin jälkeen muisteltuja, mikä vie puoltavilta tuloksilta painoarvoa pois. Monien mielestä kyse on vain psykologisesta ilmiöstä, jossa mieli tuottaa vääriä virheellisiä muistikuvia.

Olisi silti melko erikoista (mutta ei todellakaan ennenkuulumatonta), että niin monet olisivat keksineet samanlaisia tarinoita. Totta on se, että eläinten tiedetään aistivan ilmakehän muutoksia, matalia infraääniä, paineenvaihtelua ja magneettikenttiä tavalla, johon ihmiset eivät pysty. Ne havaitsevat maanjäristyksen merkit hyvissä ajoin ennen varsinaista järistystä, mutta se onkin sitten eri asia voiko ennusmerkkejä lukea eläimistä luotettavasti joka kerta.

Listafriikki keräsi kasaan tosielämän esimerkkejä siitä, kun eläinten omituinen ja tavallisuudesta poikkeava käytös on ennakoinut osuvasti luonnonkatastrofia; maanjäristystä tai tulivuorenpurkausta.

Punakekomuurahaisista tulee yökukkujia

Duisburg-Essen-yliopiston tutkijat esittelivät vuonna 2013 kolme vuotta kestäneen tutkimuksensa tulokset, joiden mukaan punakekomuurahaisten käytös muuttuu merkittävästi ennen maanjäristyksiä.

Tutkijaryhmä Gabriele Berberichin johdolla oli havainnoinut muurahaisia seismisesti aktiivisella alueella Saksassa kolmen vuoden ajan kuvaten niitä vuorokauden jokaisena hetkenä. Vuosien 2009 ja 2012 välisenä aikana alueella oli kymmenen magnitudiltaan vähintään 2,0 ja enintään 3,2 ollutta maanjäristystä sekä lukuisia pienempiä järistyksiä.

Muurahaisten käytös muuttui merkittävästi ennen suurempia järistyksiä. Niiden vuorokausirytmi kääntyi lähes päälaelleen ja niistä tuli huomattavasti aktiivisempia yöaikaan ja ne jäivät pesän ulkopuolelle vaaroille alttiiksi, mikä on muurahaisille täysin epäluonnollista. Vastaavasti lepohetket keskittyivät päivälle. Normaalit rutiinit palautuivat noin vuorokauden kuluessa järistyksen jälkeen.

Vaikka punakekomuurahaisten käyttäytyminen oli tutkimuksen aikana selvä indikaattori tulevasta maanjäristyksestä, korostivat tutkijat artikkelissaan, että heidän tuloksiaan ei ole tarkoitettu luonnonkatastrofien ennustamiseen.

Tsunamia sisämaahan paenneet eläimet

Kun tsunami iski tuhoisasti Kaakkois-Aasian rannoille tapaninpäivänä vuonna 2004, kertoivat monet paikalla olleet samanlaisista havainnoista eläimiin liittyen. Sekä villi- että kotieläimet vaikuttivat aistivan tulevan luonnonkatastrofin.

Silminnäkijähavaintojen mukaan norsut päästivät ilmoille varoitusääniä ja pakenivat kukkuloille, koirat eivät suostuneet menemään ulos, flamingot hylkäsivät pesänsä ja eläintarhoissa eläimet syöksyivät katoksiinsa ja suojiinsa, joista niitä oli mahdoton houkutella pois.

Tuossa vaiheessa kaiken aiheuttanut maanjäristys oli jo tapahtunut ja tappava tsunami lähestyi rannikkoa. Ympäri maailman ihmiset arvelivat, että eläimet tiesivät hyökyaallon olevan tulossa.

Asiantuntijoiden mukaan on kuitenkin erittäin epätodennäköistä, että eläimille olisi evoluution seurauksena kehittynyt kyky vältellä nimenomaan tsunameja. Tsunami on kuitenkin usein merenalaisen maanjäristyksen aiheuttama ja se tiedetään, että monet eläimet pystyvät aistimaan järistysten lähettämiä primääri- tai paineaaltoja, joita ihmiset eivät huomaa. Nämä P-aallot saapuvat ennen sekundääriaaltoja ja selittävät sen, miksi eläimet saattavat vaikuttaa hämmentyneiltä juuri ennen kuin maa alkaa järistä. Jotkut eläimet, kuten norsut, havaitsevat ihmiskorvalle huomaamattomia infraääniä. Kun jostain kaukaisuudesta kumpuaa tuollaisia uhkaavia, matalia ääniä, lähtee eläin vaistomaisesti pakoon.

Joten kyllä, eläimet aistivat tapaninpäivän luonnonkatastrofin, mutta ei tsunamia, vaan maanjäristyksen. Syy siihen, että eläimet lähtivät rannalta kohti sisämaata oli yksinkertaisesti se, että ne hakeutuivat turvaan jotain tuntematonta vaaraa. Ja monelle eläimelle turvallinen paikka on metsä, jota rannoilta – varsinkin turistikeskuksissa ja kaupungeissa – harvemmin löytyy.

Rupikonnat jättivät kutupuuhat

Vuonna 2009 Keski-Italiassa todistettiin kummia, kun lisääntymispaikalleen kerääntyneet rupikonnat hävisivät yhtäkkiä kuin tuhkana tuuleen. Kukaan ei keksinyt syytä tähän joukkopakoon, kunnes viisi päivää myöhemmin L’Aquilan kaupungissa koettiin maanjäristys.

Mitä todennäköisimmin konnat olivat lähteneet juuri tätä luonnonkatastrofia pakoon, sillä ne palasivat kutemaan vasta muutamaa päivää myöhemmin, kun jälkijäristyksetkin olivat loppuneet.

Ilmakehän ionosfäärissä tapahtuu maanjäristysten yhteydessä todistetusti muutoksia, joiden uskotaan liittyvän maankuoresta vapautuvaan radonkaasuun sekä mahdollisesti mannerlaattojen liikkeen aiheuttamaan gravitaatiosäteilyyn. Tutkijat arvelevat, että rupikonnat kykenevät aistimaan nuo muutokset ilmakehän sähkökentässä.

Toisen teorian mukaan rupikonnat havaitsivat seismisen aktiivisuuden aiheuttamia muutoksia pohjavedessä ja jättivät sen vuoksi kotilammensa etsiäkseen turvallisemman paikan. Erikoista on se, että kyseisiä rupikonnia havainnoitiin yli 70 kilometrin päässä järistyksen keskuksesta.

Kuvasta kadonneet villieläimet

Edellisessä kohdassa mainitut muutokset ilmakehän ionosfäärissä ovat yleensä havaittavissa enintään muutamia päiviä ennen maanjäristystä. Perussa sijaitsevassa Yanachagan kansallispuistossa poikkeavia havaintoja tehtiin vuonna 2011 noin viikkoa ennen 7,0 magnitudiltaan ollutta Contamanan maanjäristystä, mutta eläimet olivat antaneet merkkejä jo paljon aiemmin. Niitä ei tokikaan huomattu etukäteen, vaan vasta myöhemmin, kun tutkijat kävivät läpi liiketunnistimilla varustettujen kameroiden tallentamaa aineistoa.

Jo kolme viikkoa ennen maanjäristystä villieläinten käyttäytymisessä oli havaittavissa muutoksia. Sekä lintujen että useiden nisäkäslajien aktiivisuus aleni jyrkästi ja mitä lähemmäs järistyksen ajankohtaa tultiin, sitä vähemmän eläimet liikkuivat – ero normaaliin tilanteeseen oli huomattava, sillä käytännössä eläimet katosivat kokonaan piiloihinsa.

Jos johonkin eläinryhmään olisi syytä kiinnittää huomiota luonnonkatastrofien ennakoinnissa, niin se olisi linnut. Ne yleensä pakkaavat kamansa ja lähtevät evakkoon jopa viikkoja ennen luonnonkatastrofia, vaikka periaatteessa niiden ei olisi pakko – milloin vain voi lentää pois. Suunnitteilla onkin, että lintuparvien liikkeitä alettaisiin juuri tässä tarkoituksessa seuraamaan satelliittien avulla. Monilla muuttolinnuilla on hyvin tarkat reitit, joita ne vuosittain kulkevat. Jos lentoreitissä huomataan jokin selittämätön poikkeus, voi se viitata esimerkiksi pian purkautuvaan tulivuoreen.

Etnan rinteillä laiduntava karja

Italiassa, Sisilian saarella, sijaitseva Etna on Euroopan aktiivisin tulivuori. Siksipä sen hedelmällisillä rinteillä laiduntava karja on tottunut pieniin vavahteluihin ja maaperästä vapautuviin kaasuihin – ne ovat eläimille arkipäivää.

Alkuvuosi 2012 oli Etnalla hyvinkin levoton ja läheinen lentokenttä jouduttiin hetkeksi aikaa sulkemaan purkautuvan tuhkan vuoksi. Koska aktiivisen Etnan ympäristö on mitä loistavin paikka havainnoida sitä, vaikuttavatko luonnonkatastrofit ennalta eläinten toimintaan, käyttävät tutkijat paikallisia maatiloja kenttälaboratorioinaan. Saksalaisen Max Planck -instituutin tutkijan Martin Wikelskin johtama työryhmä istutti eläimiin siruja, joiden avulla data voitiin kerätä talteen ja myöhemmin analysoida.

Wikelski löysi kerätystä materiaalista yllättäviä viitteitä siitä, että eläimet todellakin kykenevät ennustamaan tulevan luonnonkatastrofin. Lampaat ja vuohet eivät reagoineet jokaiseen pieneen järistykseen, mutta noin viisi tuntia ennen massiivista purkausta niiden käytöksessä oli havaittavissa selvä muutos. Wikelskin tutkimustuloksista käy ilmi, että kahden vuoden aikana (2012-2014) Etnalla tapahtui kahdeksan suurempaa purkausta, joista jokaiseen eläimet reagoivat samalla tavalla.

”Öisin ne heräsivät ja kuljeskelivat hermostuneena ympäriinsä”, kertoo Wikelski The New York Times -lehden haastattelussa. Päiväsaikaan vuohet ja lampaat siirtyivät niin sanotuille turvallisille alueille, jotka ne arvioivat kasvillisuuden perusteella. Korkeiksi kasvaneet kasvit ovat merkki siitä, että alue on säästynyt aiemmilta laavavirroilta.

Eläinten uskotaan havainneen vuoren toiminnassa sellaisia muutoksia, jotka ihmisiltä ja mittauslaitteilta jäivät erottamatta jokapäiväisestä aktiivisuudesta. Todennäköisesti maaperästä tihkuvat kaasut olivat erilaisia ja maan vavahtelu poikkeavaa.

Wikelski on nyt mukana kansainvälisessä tutkimusryhmässä, joka on istuttanut siruja satoihin eläinlajeihin ympäri maailman. Tutkimuksella halutaan selvittää perinpohjaisesti se, voidaanko eläinten liikkeistä ennustaa tulivuorenpurkauksia tai maanjäristyksiä.

Kiinassa liputetaan eläinten ennustustaitojen puolesta

Kiinassa on jo vuosisatojen ajan ennustettu maanjäristyksiä perustuen eläinten käyttäytymiseen. Siinä on joskus myös onnistuttu, mutta on vaikea sanoa, onko kyse vain sattumasta. Satojen vuosien takaa on kirjallisia todisteita siitä, että ihmiset ovat päätyneet nukkumaan taivasalla, koska eläimet ovat paenneet asutuksista ulos ilman mitään näkyvää syytä. Kun maanjäristys on iskenyt ja asumukset romahtaneet, ovat ihmishenget säästyneet. Toisaalta historiankirjoista löytyy paljon tuhoisia maanjäristyksiä, joiden alla eläimet ovat käyttäytyneet kertomusten mukaan aivan normaalilla tavalla.

Vuonna 1975 viranomaiset määräsivät miljoonan asukkaan Haichengin evakuoitavaksi vain päiviä ennen magnitudiltaan 7,3 ollutta maanjäristystä. Kuolonuhreja ja loukkaantuneita kyllä tuli, mutta vain vähän verrattuna maajäristyksen voimakkuuteen. Jos kaupunkia ei oltaisi evakuoitu, olisi menehtyneitä ollut rakennusten tuhoista päätellen jopa 150 000. Evakuointimääräys tehtiin pitkälti perustuen eläinten epänormaaliin ja levottomaan käytökseen.

Tämän onnistuneen ennakoinnin vuoksi ympäri maailman innostuttiin toden teolla ajatuksesta, että luonnonkatastrofit voisivat olla ennustettavissa eläinten avulla. Siksi Yhdysvaltain geologian tutkimuskeskus rahoitti 1970-luvun lopulla pitkäaikaistutkimuksen, jossa seurattiin tiiviisti rottia laboratorio-olosuhteissa ja odotettiin, että käyttäytyisivätkö ne eri lailla maanjäristystä ennen. Eteläisessä Kaliforniassa asuvien onneksi, mutta tutkijoiden harmiksi koeaikana ei koettu yhtäkään maanjäristystä.

Punakaulusvarit ja muut eläintarhan eläimet

Kun 5,8 magnitudiltaan ollut maanjäristys iski Yhdysvaltojen pääkaupunkiin Washingtoniin kesällä 2011, kävi Smithsonian-instituutin kansallisessa eläintarhassa kuhina. Erityisesti punakaulusvarit kummastuttivat eläintarhan työntekijöitä.

Madagascarilla luontaisesti elävät punakaulusvarit ovat hermostuneina hyvin äänekkäitä ja ne varoittelevat toisiaan useita kertoja päivässä. Kuitenkin eläintarhan kuraattorin Brandie Smithin mukaan ääni, jota nämä kädelliset päästivät ennen maanjäristystä, oli hyvin poikkeava. ”Se oli täysin erilainen kuin tavallinen huuto. Sellaista ääntelyä olemme kuulleet vain silloin, kun aitaukseen on tuotu uusi, tuntematon yksilö”, kertoo Smith The Washinton Post -lehden haastattelussa.

Eläintenhoitajat huomasivat poikkeavaa käytöstä monissa aitauksissa, mutta jälkeenpäin voi sanoa, että selvimmin maanjäristys olisi ollut ennakoitavissa juuri kädellisten käytöksestä sekä linnuista. Esimerkiksi kaikki sorsat uivat keskelle lampea ja apinat jättivät ruokailun kesken ja kiipesivät puihin; eläimet siis hakeutuivat paikkoihin, jossa ne tunsivat olonsa turvallisimmaksi. Punakaulusvarien lisäksi mustamölyapinat varoittelivat lajitovereitaan ja flamingot lyöttäytyivät yhteen; ne siis hakivat turvaa muista.

Ja tämä kaikki tapahtui ennen kuin maa alkoi järistä.

Kadonneet lemmikit -palsta

San Franciscon alueella, Yhdysvalloissa, vaikuttanut geologi Jim Berkland tuli varsinkin 1990-luvulla tunnetuksi siitä, että hän liputti avoimesti ja varsin näkyvästi sen puolesta, että totta kai eläimet pystyvät ennakoimaan maanjäristyksiä. Hänen mielestään myös jotkut ihmiset ovat muita herkempiä aistimaan tulevan luonnonkatastrofin. Berkland ei löytänyt kollegoiden parista montakaan samanhenkistä.

Kriitikoista huolimatta fakta on se, että Berkland ennusti Pohjois-Kaliforniassa lokakuun 17. päivänä vuonna 1989 tapahtuneen Loma Prietan maanjäristyksen, jossa kuoli 67 ihmistä. Hän perusti ennustuksensa suurelta osin sanomalehtien ilmoituksiin, joissa etsittiin kadonneita lemmikkejä. Berklandin teorian mukaan juuri ennen maanjäristyksiä lehdissä on normaalia enemmän katoamisilmoituksia.

Ennustus tuli esiin The Gilroy Dispatch -lehdessä lokakuun 13. päivänä julkaistussa haastattelussa, jossa Berkland ilmoitti uskovansa että seuraavan viikon sisällä San Franciscon lahden ympäristössä tullaan kokemaan voimakas maanjäristys. Neljä päivää myöhemmin luonnonkatastrofi iski 6,9 magnitudin voimakkuudella.

Berklandin mukaan eläimet olivat aistineet tulevan maanjäristyksen ja hermostuneina lähteneet vaara-alueelta. Berklandin metodeja on laajasti pidetty epätieteellisinä ja ennustuksen osumista kohdalleen sattumana. Mutta oliko hän sittenkään aivan hakoteillä?

Lehmien alentunut maidontuotanto tietää maanjäristystä?

Maaliskuun 11. päivänä vuonna 2011 Japanin itäpuolella tapahtui merenalainen maanjäristys, joka oli voimakkuudeltaan 9,0 magnitudia. Pääjäristys ja sitä seuranneet voimakkaat jälkijäristykset aiheuttivat maanvyöryjä, joissa menehtyi satoja ihmisiä, mutta suurimman tuhon sai aikaan valtava tsunami. Arvioiden mukaan lähes 20 000 ihmistä menetti henkensä. Yksi historian voimakkaimmista maanjäristyksistä ja sitä seurannut tsunami aiheuttivat myös Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden.

Tokion yliopiston ja Azabun yliopiston biologit ovat jälkeenpäin tutkineet eläinten käyttäytymistä maanjäristystä edeltävinä päivinä. Hiroyuki Yamauchin johtama työryhmä teki lemmikkien omistajille kyselytutkimuksen, jonka tarkoituksena oli selvittää, olivatko kissat ja koirat käyttäytyneet oudosti. Tutkimus on herättänyt paljon arvostelua, sillä ihmisellä on taipumusta muistaa asioita väärin ja hakea toisiinsa liittymättömien tapahtumien välille yhteyttä.

Joka tapauksessa – vuonna 2014 julkaistussa tutkimuksessa kerrotaan, että niin kissojen kuin koirienkin omistajat raportoivat hermostuneisuutta ja levottomuutta jopa viikkoa ennen kohtalokasta maaliskuun iltapäivää. Varsinkin kissoilla oli havaittu ”tärinää ja tavallista enemmän karkailua” ja koirilla epätavallista ulvontaa ja haukkumista ilman syytä. Juuri ennen maanjäristystä levottomuus oli ollut huipussaan.

Ehkä vielä kiinnostavampia huomioita tehtiin lehmien käyttäytymisestä. Kuusi päivää ennen luonnonkatastrofia 340 kilometrin säteellä maanjäristyksen keskuksesta sijaitsevilla maitotiloilla havaittiin merkittävästi heikentynyttä maidontuottoa. Maitoa saatiin normaalia vähemmän neljän päivän ajan. Kauempana sijaitsevilla maatiloilla samanlaista vaikutusta ei ollut havaittavissa. Tästä on dataa numeroina, joten tulokset eivät perustu subjektiiviseen arvioon kuten kissojen ja koirien kohdalla.

Tutkijat eivät julistaneet keksineensä luotettavaa, eläinten käytökseen perustuvaa ennakointimenetelmää, mutta tietyllä varauksella lehmien maidontuoton väheneminen yhdessä lemmikkien muuttuneen käytöksen kanssa voisi toimia yhtenä ennusmerkkinä lähestyvälle luonnonkatastrofille.

Hait hurrikaanien ennustajina

Kaikki muut tämän listan eläimet ovat paenneet tai reagoineet muuten negatiivisesti lähestyvään luonnonkatastrofiin, mutta tietyt hait ovat toista maata. Ne ovat todellisia myrskyn metsästäjiä; ainakin tiikerihait.

Tämän on todennut jo vuosia sitten Miamin yliopiston tutkija Neil Hammerschlag. Hän on pitkään seurannut merkittyjä tiikerihaita ja todennut niiden – ja myös muiden isojen hailajien – hakeutuvan alueille, joissa lämpötilat vaihtelevat äkillisesti. Tällaiset pisteet ovat juuri niitä, joissa myrskyt yleensä voimistuvat. Aivan hiljattain julkaistussa tutkimuksessa todettiin, että käytös ennen kovia myrskyjä ja hurrikaaneja riippuu hain lajista ja sijainnista.

Tutkijat analysoivat hurrikaani Matthew’n (2016) ja hurrikaani Irman (2017) aikana merkittyjen haiden avulla kerättyä dataa. Kun hurrikaani oli lähestymässä, kaikkosivat hait eteläisen Floridan matalalta rannikolta lähes kokonaan ja palasivat vasta myrskyn laannuttua. Ilmiö oli päinvastainen Bahamaa ympäröivällä matalikolla, sillä siellä tiikerihaiden määrä jopa kasvoi hurrikaanin alla.

Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet pienempien haiden siirtyvän syvempiin vesiin hieman ennen trooppista myrskyä. Ne reagoivat todennäköisesti alenevaan ilmanpaineeseen ja vaste on täysin sisäsyntyinen, ei opittu.

Tietenkin dataa ja yksityiskohtaisempaa sellaista on kerättävä vielä paljon lisää, mutta kaikki merkit viittaavat siihen, että erilaisia hailajeja erilaisissa ympäristöissä seuraamalla voitaisiin kenties ennustaa hurrikaanien syntyä ja kulkusuuntaa, jolloin muun muassa evakuoinnit voitaisiin kohdentaa tehokkaammin.

Lue myös:

• Mistä koirat uneksivat? Todennäköisesti unissa pyörivät omistajan kasvot
• Psykologisia ilmiöitä, jotka huomaamatta vaikuttavat käyttäytymiseemme
• Maailman suurimmat aallot: viiden Vapaudenpatsaan korkuinen tsunami ja muut hirmuaallot

Nyt listataan harvinaisimmat silmien värit koko maailmassa. Pian selviää, oletko sinä silmien värin osalta maailman mittakaavassa harvinaisuus vai osa suurta massaa.

Otetaan ensin nopea katsaus siihen, miten silmän väri muodostuu.

Silmien värin määrittää värikalvo eli iiris, joka koostuu kahdesta kerroksesta: tukikerroksesta eli stroomasta ja pigmenttiepiteelistä. Kerrosten rakenne määrittää sen, minkä väriseltä silmät näyttävät.

Lähes kaikilla ihmisillä pigmenttiepiteelissä on runsaasti tummaa eumelaniinia, joka näkyy säikeinä ja täplinä hallitsevan värin alta.

”Varsinaisen” silmien värin määrittää ulompi tukikerros.

Silmässä muodostuu ainoastaan kahta väripigmenttiä: tummaa eumelaniinia ja kellertävää feomelaniinia. Mitä enemmän tukikerroksessa on melaniinia, sitä tummemmat silmät. Mitä vähemmän pigmenttiä muodostuu, sitä vaaleammat silmät.

Kun valo osuu iirikseen, niin osa siitä imeytyy melaniiniin, osa siroaa iiriksen eri rakenteista ja heijastuu takaisin silmää katsovalle. Kaikki silmän pigmentit ovat ruskean tai kellertävän sävyistä melaniinia, ja muut värit johtuvat valon sironnan ja melaniinin yhteisvaikutuksesta.

Mutta nyt siihen, mitkä ovat harvinaisimmat silmien värit!

10. Ruskea

Top 10 harvinaisimmat silmien värit aloitetaan siitä kaikkein vähiten harvinaisesta eli maailman yleisimmästä silmien väristä: ruskeasta. Vaikka meillä Pohjolassa ruskeat silmät ovat ihailtuja ja harvinaisia, eivät ne ole lainkaan erityiset koko maailman väestöä katsoessa. Noin 80%:lla maailman ihmisistä on ruskeat silmät.

Ruskeasilmäisillä on runsaasti melaniinia iiriksen tukikerroksessa. Tumma pigmentti absorboi eli imee valoa, joten silmät ovat ruskeat. Ja tietenkin ruskean värin tummuus riippuu siitä, miten paljon melaniinia värikalvolla muodostuu.

Alun perin jokaisella ihmisellä maailmassa oli ruskeat silmät. Ihminen, Homo sapiens, on ollut olemassa noin 300 000 vuotta ja suurimman osan tuosta ajasta jokaisella henkilöllä oli ruskeat silmät. Ruskeasilmäiset ihmiset lähtivät Afrikasta onnistuneessa muuttoaallossa muualle maailmaan noin 60 000 sitten ja levittäytyivät koko maapallolle.

Vasta noin 10 000 vuotta sitten tapahtui mutaatio, joka sai aikaan vaaleat värit silmissä.

9. Sininen

Maailmanlaajuisesti sinisilmäisiä ihmisiä on noin 8% väestöstä. Vaikka siniset silmä on vain alle kymmenesosalla koko maailman väestöstä, niin sininen on silti toiseksi yleisin silmien väri koko maailmassa. Suomessa ja muualla Pohjois-Euroopassa vaaleat silmät ovat huomattavasti yleisemmät.

Nykytiedon mukaan valtaosa eurooppalaisten sinisilmäisyyttä aiheuttavista geenimuodoista vaikuttaisi olevan peräisin yhdestä noin 10 000 vuotta sitten Mustanmeren alueella tapahtuneesta mutaatiosta. Tuo mutaatio estää tai vähentää melaniinin muodostumista värikalvon tukikerroksessa, jolloin silmä imee vähemmän valoa.

Iso osa valosta siroaa värikalvon säikeistä ja rakenteista. Lyhytaaltoinen sininen valo siroaa kaikkein tehokkaimmin, jolloin näemme sinisen sävyn. Siniset silmät eivät siis ole oikeasti siniset, sillä iiriksessä ei muodostu sinistä pigmenttiä; eikä harmaata tai vihreää.

Sininen silmien väri pääsi yleistymään ihmisen siirtyessä yhä pohjoisempaan. Silmien (ja ihon) melaniini suojaa auringonvalolta, mutta pohjoisilla leveyksillä aurinko ei paistanut samalla tavalla kuin ihmisen synnyinkodissa Afrikassa, joten ruskea silmien väri ei ollut enää niin tärkeä ominaisuus.

8. Pähkinänruskea

Tiedämme nyt, miten ruskea silmän väri muodostuu ja miten syntyvät siniset silmät. Mutta entäs ne kaikki muut sävyt?

Pähkinänruskeat silmät ovat mosaiikki ruskean, vihreän ja kullan sävyjä. Pähkinänruskeissa silmissä iiriksessä on jonkun verran melaniinia ja niiden väri vaikuttaa muuttuvan valaistuksesta ja ympäristöstä riippuen.

Iiriksen eri alueilla on vaihtelevia määriä tummaa eumelaniinia, kellertävää feomelaniinia ja sekä alueita, joissa solut eivät tuota melaniinia lainkaan, jolloin valo siroaa kuten sinisissä silmissä. Tämä iloinen sekamelska saa aikaan monivivahteiset pähkinänruskeat silmät.

7.  Kullanruskea

Kullanruskeat tai meripihkanväriset silmät poikkeavat pähkinänruskeista sillä, että niissä ei ole mukana lainkaan vihreää. Äskeisessä kohdassa esitellyt pähkinänruskeat silmät ovat vivahteikkaat, mutta kullanruskeat silmät ovat enemmän yksiväriset.

Meripihkanvärisissä silmissä on vähän tummaa eumelaniinia mutta suhteellisesti enemmän kellertäviä pigmenttejä kuin ruskeissa silmissä. Kellertävää feomelaniinia muodostuu värikalvolla tasaisesti.

Otetaan tähän väliin pikainen fakta tai enemmänkin virheellisen olettamuksen korjaus:

Vuosien ajan koulun biologian kirjoissa selitettiin silmien värin periytymistä yksinkertaisella kaaviolla. Jos molemmilla vanhemmilla on siniset silmät, niin missään tapauksessa lapsella ei voi olla ruskeat silmät. Ruskeasilmäisen vanhemman jälkikasvu taas on mitä todennäköisimmin ruskeasilmäinen. Ruskea väri on dominoiva eli vallitseva ja sininen on resessiivinen eli väistyvä. Siinä sitten laskettiin prosentteja eri värisille silmille ja niiden ilmentymiselle. Näissä kaavioissa ei kuitenkaan koskaan osattu selittää kaikkia muita silmien värejä ja niiden periytymistä.

Nykyään tiedetään, että silmien väri ei todellakaan periydy noin yksinkertaisesti – vain kourallinen ihmisen ominaisuuksista on yhden geenin aikaansaamaa. Silmien väriin vaikuttaa ainakin 16 eri geeniä, joten kyse on hyvin monimutkaisesta säätelystä.

6. Harmaa

Maailmanlaajuisesti noin 3 prosentilla ihmisistä on harmaat silmät. Harmaat silmät on helppo sekoittaa hyvin vaalean sinisiin silmiin, mutta läheltä tarkasteltuna niissä on vissi ero. Jopa ensimmäisessä, vuodelta 1843 peräisin olevassa, tieteellisessä silmien värien luokitusasteikossa harmaa on omana värinään.

Sinisten silmien tavoin harmaiden silmien värikalvon strooma on suhteellisen kirkas, sillä siinä ei muodostu juurikaan melaniinia.

Mutta harmaiden silmien strooman rakenne, mahdollisesti runsaampi määrä kollageenia, saa valon sirottumaan hieman eri tavalla kuin sinisissä silmissä, jolloin silmä näyttäytyy harmaana.

5. Vihreä

Vihreä ei kuulosta kovinkaan eksoottiselta silmien väriltä, mutta todellisuudessa se on hyvin harvinainen. Se on harvinaisin luonnollinen silmien väri. Maailmanlaajuisesti vain noin 2 prosentilla ihmisistä on vihreät silmät; Suomessa ja muualla Pohjois-Euroopassa vihreät silmät ovat huomattavasti tuota yleisemmät.

Vihreissä silmissä on melaniinia enemmän kuin sinisissä silmissä, mutta vähemmän kuin ruskeissa. Vaaleissa silmissä tumman melaniinin määrä on vähäinen, joten valo siroaa sinisenä. Tuo sinertävä sironta sekoittuu iiriksessä muodostuvan kellertävän feomelaniinin kanssa, jolloin tuloksena on vihreä.

4. Heterokromia

Heterokromia ei ole varsinainen silmien väri, vaan synnynnäinen ominaisuus, jossa silmien pigmentaatio ei ole tasainen. Henkilöllä voi olla eriväriset silmät tai yhdessä silmässä voi olla useita eri värisiä alueita. Heterokromia on harvinainen, mutta täysin luonnollinen ominaisuus.

Täydellisessä heterokromiassa silmät ovat eri väriset – esimerkiksi toinen on sininen ja toinen ruskea. Osittaisessa eli sektorisessa heterokromiassa yhdessä silmässä on selkeä erivärinen alue.

Lisäksi on olemassa keskusheterokromia, jossa pupillin ympärillä on eri värinen rengas kuin iiriksen ulommassa osassa. Tämä on itse asiassa melko yleistä erityisesti vihreissä ja pähkinänruskeissa silmissä, jotka ovat sävyiltään vivahteikkaita.

Heterokromia johtuu siitä, että värikalvon eri osiin muodostuu eri määrä melaniinia. Kyseessä on useimmiten synnynnäinen ominaisuus, joka syntyy jo yksilönkehityksen aikana. Joissakin tapauksissa heterokromia voi ilmaantua myöhemmin esimerkiksi silmävamman, tulehduksen tai tiettyjen sairauksien seurauksena.

Arvioiden mukaan jonkinasteista heterokromiaa esiintyy alle yhdellä prosentilla maailman väestöstä.

3. Punainen

Punainen silmien väri liitetään vahvasti albinismiin; samoin kuin valkoiset hiukset ja hyvin vaalea iho. On kuitenkin täysin virheellistä sanoa, että kaikilla henkilöillä, joilla on albinismi, olisi edellä mainittu väritys. Ihmisellä albinismista tunnetaan noin 20 eri muotoa, joista osa ei vaikuta henkilön pigmentin muodostukseen millään tavalla.

Albinismi on yhteisnimitys ryhmälle perinnöllisiä tiloja, joista kaikki aiheuttavat eriasteista heikkonäköisyyttä. Mutta albinismiin voi liittyä myös vähäinen tai täysin olematon pigmentaatio ihossa, hiuksissa ja/tai silmissä.

Useimmilla henkilöillä, joilla on albinismi, on siniset silmät. Silmät voivat kuitenkin olla myös ruskean eri sävyjä tai mitä tahansa. Ja kuten moneen kertaan on sanottu, ei silmässä voi muodostua mitään muuta pigmenttiä kuin ruskeaa melaniinia – joten albinismi ei aiheuta punaisen värin syntymistä.

Mutta on totta, että punaiset silmät kyllä liittyvät albinismiin joissakin niissä muodoissa, joissa melaniinia ei muodostu tai muodostuu hyvin vähän.

Silmän verisuonet pysyvät normaalisti piilossa iiriksen tummaa eumelaniinia tuottavan pintakerroksen alla, mutta albinismissa vähäinen pigmentti ei riitä peittämään niitä. Siksi silmät näyttää punaisilta.

2. Violetti

 

View this post on Instagram

 

Advertisement

A post shared by TSBR (@taylorswiftbr)

Henkilöllä, jolla on albinismi, voi olla myös violetit silmät. Kuten äskeisessä kohdassa opimme: Jos ihmisellä ei ole lainkaan melaniinia, näyttävät silmät punaisilta, koska silmiin osuva valo heijastuu silmän verisuonista.

Jos taas henkilöllä on hieman melaniinia, mutta ei tarpeeksi sinisen silmien värin tuottamiseen, sekoittuvat punaiset heijastukset pieneen määrään sinistä. Näin muodostuu violettia.

Näyttelijä Elizabeth Taylorilla sanottiin usein olevan violetit silmät ja monesti ne siltä näyttivätkin. Hänellä ei kuitenkaan ollut albinismia, eikä violettia silmien väriä ole sellaisenaan olemassa. Taylorilla oli syvän tummansiniset silmät, jotka tietyssä valaistuksessa näyttivät violeteilta. Sävyä saatiin myös korostettua meikillä.

Lisäksi Taylorilla oli väitetysti distichiasis, synnynnäinen ominaisuus, jossa silmäluomesta kasvaa toinen ripsirivi. Se entisestään korosti Taylorin kauniiden silmien tummuutta.

1. Musta

Vaikka erittäin tummanruskea silmien väri voikin näyttää mustalta, ei musta ole luonnollinen silmien väri.

Mustat silmät ovat seurausta synnynnäisestä silmän kehityshäiriöstä nimeltään aniridia, jossa silmässä ei ole lainkaan värikalvoa eli iiristä. Silmässä on tällöin vain kahta väriä: valkoinen kovakalvo ja musta, laajentunut pupilli.

Maailmanlaajuisesti aniridiaa esiintyy noin yhdellä henkilöllä 40 000:sta, joten se on hyvin harvinainen.

Aniridia-sana tarkoittaa ”ilman iiristä”, ja värillisen iiriksen puuttuminen onkin kaikkein näkyvin ominaisuus. Nimestä huolimatta aniridialla on vaikutuksia koko silmän rakenteeseen sekä näkökykyyn, ja siihen saattaa joissakin tapauksissa liittyä myös muita oireyhtymiä ja kehityshäiriöitä.

Lue myös:

• Punahiuksisten päivä: 10 mielenkiintoista faktaa punapäistä
• Top 10 ihmiskehon omituiset reaktiot
• 10 harvinaista ja äärimmäisen outoa sairautta

Listafriikki kokosi kasaan leijonafaktoja, jotka voivat tulla monelle yllätyksenä, vaikka leijonat ovatkin varsin tuttuja ainakin luonto-ohjelmia seuraaville.

Leijonaa kutsutaan usein viidakon kuninkaaksi, mikä on harhaanjohtava nimitys, sillä leijonathan eivät elä metsissä tai viidakoissa, vaan savanneilla ja harvan puuston ruohomailla. Virheellinen kunnianimi lienee lähtöisin erheellisestä tai ainakin kapeasta hindinkielisen jangal-sanan tulkinnasta.

Jangal tarkoitti yleensä kuivaa, karua ja asumatonta aluetta. Kun sana lainattiin englannin kieleen 1700-luvulla, jolloin leijonia vielä eli laajasti lähes koko Intiassa, muuttui sen merkitys: jungle kyllä tarkoittaa asumatonta aluetta, mutta rehevää ja usein trooppista metsää – siis viidakkoa.

Viidakon kuningas tai savannin kuningas; tiedämme joka tapauksessa, mistä eläimestä on kyse, joten otetaanpa leijona pidemmittä puheitta lähempään tarkasteluun!

Urosleijonan karjunta voi kuulua 8 kilometrin päähän

Leijonan karjunta on merkki vallasta: sillä ilmoitetaan kilpaileville yksilöille, että tämä on minun reviirini, sinun on parasta pysytellä poissa. Voimakkuudella on väliä, sillä kovaääninen karjaisu on pelottava.

Urosleijonat oppivat karjumaan reilun vuoden ikäisinä ja naaraat hieman myöhemmin. Elinalueista ja laumojen herruuksista kamppaileville uroksille kunnollinen karjaisu on tärkeä ominaisuus, koska tarpeeksi uhkaava ääntely voi olla keino välttää fyysisiä yhteenottoja, joissa kumpikin osapuoli saattaa loukkaantua. Siksikin urosten karjunta on matalampi ja kuuluvampi kuin naarailla. Ja karjaisut voivat parhaimmillaan kuulua jopa kahdeksan kilometrin päähän, joten siinä on kyllä varoitusta kerrakseen.

Kaikki kissaeläimet eivät suinkaan karju, vaan uhkaavalta kuulostava ominaisuus on olemassa ainoastaan Panthera-suvun eli suurkissojen lajeilla: leijonilla, tiikereillä, leopardeilla ja jaguaareilla. Näiden isojen kissojen karjumisen mahdollistaa luutumaton kieliluu, joka koostuu joustavasta rustosta.

Leijona on ainoa tupsuhäntäinen kissa

Vaikka leijona käyttää häntäänsä samalla tavalla kuin muutkin kissaeläimet, eli tasapainon pitämiseen ja mielialansa osoittamiseen, ei millään muulla kissalla ole tupsua hännän päässä. Leijonan tupsuhäntä ei ole vain koriste, vaan se on saalistaessa erittäin merkittävässä roolissa.

Tupsun perimmäinen tarkoitus liittyy toiseen ominaisuuteen, joka on niin ikään ainutkertainen kissaeläinten ryhmässä. Leijonat ovat nimittäin sosiaalisia laumaeläimiä – toisin kuin useimmat muut kissat, jotka viettävät lajitoveriensa kanssa aikaa vain lisääntyäkseen.

Kun leijonat metsästävät laumana, on niiden lähestyttävä saalista äänettömästi, sillä onnistuminen vaatii usein yllätyksen. Vaikka leijonat yltävät juostessaan jopa 80 kilometrin tuntivauhtiin, ovat ne lyhyitä pyrähdyksiä.

Yllätysmomentin säilyttämiseksi leijonalauman on pystyttävä kommunikoimaan ilman ääntelyä, sillä jokainen murahdus saattaa säikäyttää saaliin pakoon. Noin puolen vuoden iässä leijonan hännän päähän ilmestyvä musta tupsu toimii kuin majakka, jolla välitetään signaaleja lauman muille jäsenille. Samasta syystä leijonilla on mustat täplät korvien takana – muun turkin kanssa samanvärisen pitkän ruohon seassa tummien merkkien seuraaminen pitää saalistavan lauman kasassa.

Myös pentujen on helppo seurata emoaan, jonka mustat korvantaustat ja hännän tupsu erottuvat heinikosta.

Naarasleijona on tehty saalistamaan

Leijonalaumassa naaraat hoitavat suurimmaksi osaksi metsästyksen, sillä ne ovat siinä uroksia paljon etevämpiä. Tämä johtuu muutamasta eri seikasta.

Naaraat ovat ensinnäkin pienempiä ja jopa puolet kevyempiä kuin massiiviset urokset, jolloin ne ovat huomattavasti (jopa 30 %) nopeampia ja niiden liikkuminen on sulavampaa. Naarailla ei myöskään ole harjaa, joka usein tummempana saattaa erottua heinikosta ja paljastaa saalista vaanivan uroksen.

Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, että urosleijonat eivät koskaan saalistaisi, sillä miten muuten nuoret, muutaman poikamiehen porukoissa elävät urokset selviäisivät hengissä? Uroksilla on kuitenkin erilainen, suoraan päällekäyvä taktiikka, joka ei ole aivan yhtä tehokas kuin leijonanaaraiden yhteistyö.

Uroksen pitkäkarvaisesta harjasta on myös sellaista haittaa, että se on auringonpaahteessa tukahduttavan kuuma; varsinkin jos eläimen täytyy kovasti juosta ja huhkia. Ylikuumeneminen on vakava uhka.

Kyllä urokset laumassakin aina välillä osallistuvat metsästykseen – yleensä silloin, kun kyseessä on suuri saaliseläin kuten kirahvi. Silloin tarvitaan leijonakuninkaan lihaksia ja voimaa, vaikka kuningattaret metsästyksen pääosin hoitavatkin.

Leijonan kieli on täynnä pieniä piikkejä

Leijonan kieli, samoin kuten kotikissojen kieli, on karhea. Karheus johtuu erityisistä nystyistä, jotka ovat lepotilassa lappeellaan kohti kurkkua, mutta nousevat piikikkäinä pystyyn, kun kieli otetaan käyttöön. Kesy kotikissa hoitaa nystyisellä kielellään lähinnä turkkinsa huoltamisen, jotta se ei tule takkuiseksi, mutta luonnonvaraisilla kissaeläimillä kielellä on henkilökohtaisen hygienian lisäksi muukin tehtävä.

Leijonalla ja toki muillakin suurkissoilla kielen karheus on hieman eri luokkaa – se on kuin karkeaa hiekkapaperia. Sarveisaineesta koostuvia, kaarimaisia nystyjä on leijonan kielessä huomattavasti enemmän kuin kesykissalla, ja kieli on tärkeä väline ruokaillessa. Raspimaisella kielellä leijona kaapii kaikki lihat suurten saaliseläinten luista.

Leijonan lipaisu voi helposti raapia ihmisen ihon hajalle; tämän ovat todistaneet kesyjen leijonien kanssa tekemisissä olevat ihmiset. Muutama nuolaisu saa käsivarren vereslihalle ja jos leijonan annettaisiin jatkaa, olisi käsi hyvin nopeasti kokonaan ihosta kuorittu – pelkällä kielellä!

Leijonat eivät elä ainoastaan Afrikassa

Olisitko sinä tiennyt, että leijonia elää muuallakin kuin Afrikassa? Siis ihan nykypäivänä; eikä eläintarhoja lasketa mukaan!

Suurin osa leijonista toki elää Afrikan mantereella, vaikka joitakin tuhansia vuosia sitten niitä tavattiin laajasti koko Etelä-Euroopassa sekä Punaisen- ja Mustanmeren eteläpuolella, elinalueen levittäytyen Intiaan saakka. Nykyisin elinalueet ovat Afrikassakin pieniä, toisistaan erillään olevia laikkuja, mutta kaikkein eristäytynein populaatio on säilynyt Intiassa.

Aasianleijona (Panthera leo persica) on leijonan alalaji, jota on luonnonvaraisena jäljellä hieman alle 900 yksilöä. Ne kaikki elävät Girin kansallispuistossa, läntisessä Gujaratin maakunnassa. Leijonien määrä Girissä on kasvanut vuosi vuodelta, kun suojelutoimet aloitettiin viime vuosisadan puolivälin jälkeen, jolloin niiden huomattiin jo hävinneen kaikkialta muualta Intiasta.

Suomessa on mahdollista päästä näkemään näitä erikoisempia, ei-afrikkalaisia leijonia, sillä Korkeasaaren asukit ovat juuri aasianleijonia.

Miksi leijonilla on roikkuva vatsanahka?

Leijonien vatsanahka ei roiku siksi, että niillä olisi ylimääräisiä vatsamakkaroita. Yhden teorian mukaan leijonilla on ylimääräistä nahkaa keskivartalossaan sen takia, että niiden maha pääsee vapaasti kasvamaan.

Leijonat syövät yleensä 3–4 päivän välein, mutta koostaan riippuen ne tarvitsevat jopa seitsemän kiloa lihaa päivässä. Tämä tarkoittaa sitä, että leijona ahmii kerralla monta kymmentä kiloa lihaa. Siinä voi maha paisua, mutta ylimääräinen vatsanahka ei kuitenkaan ole sopeuma pitkiin ruokailuväleihin.

Saalistamiseen se kyllä liittyy, nimittäin monilla leijonan saaliseläimillä on terävät sarvet ja vaarallisen voimakkaat potkut. Ylimääräinen iho suojaa haavoittuvaista mahanalustaa sekä sisäelimiä ja ottaa vastaa sorkkien tai sarvien iskut ilman sen suurempaa haittaa. Aasianleijonilla on vatsan alla afrikkalaisia lajikumppaneitaan vielä paljon selvempi ihopoimu. Ovatkohan niiden saalieläimet kovempia potkimaan?

Viiksistään leijonan tunnistaa

Kaikki villieläimet eivät ole rengastettuja, pannoitettuja tai sirutettuja, mutta silti tutkijat onnistuvat erottamaan yksilöt toisistaan. Esimerkiksi tiikerien raidat ovat kuin sormenjäljet eli ne ovat jokaisella yksilöllä omanlaisensa. Samaa pätee myös muun muassa seeproihin. Mutta entäs leijonat, joilla ei ole erityistä kuviointia turkissaan?

Ne tunnistetaan viiksistä, tai ennemminkin aivan viiksien juurissa olevista mustista täplistä. Karvatuppien muodostama kuvio on kullekin leijonalle yksilöllinen, joten luonnossa eläimet voidaan tunnistaa sen avulla. Toki tutkijan täytyy saada leijonan kuonosta tarpeeksi hyvä kuva, jotta sitä voidaan verrata tietokantojen kuviointeihin, mutta menetelmä on toimiva ja varma.

Yksittäisten leijonien tunnistaminen auttaa tutkijoita pysymään kärryillä kannan tilasta, leijonien reviireistä ja eläinten liikkumisesta.

Leijonat ovat raadonsyöjiä

Leijonien yleisimpiä saaliseläimiä ovat sorkka- ja kavioeläimet, kuten erilaiset antiloopit ja gasellit sekä pahkasiat ja seeprat. Lauman tiiviillä yhteistyöllä ne pystyvät kaatamaan myös suuria kirahveja ja afrikanpuhveleita. Vaikka eläinten kuningattaret ja kuninkaat ovat armottomia saalistaja, koostuu itse asiassa yli puolet niiden ravinnosta haaskoista.

Leijonat siis ruokailevat muiden petojen tappamilla raadoilla ja ottavat vahvimpana haaskat usein haltuunsa. Kun luontodokumenteissa näkee leijonia esimerkiksi hyeenojen kanssa samalla ruholla, on tilanne useimmiten päinvastainen kuin voisi olettaa. Hyeenat nähdään yleisesti varastelevina hännystelijöinä, mutta todellisuudessa ne ovat äärimmäisen tehokkaita saalistajia ja tappavat suurimman osan ravinnostaan itse. Myös hyeenalauma kykenee kaatamaan reippaasti yli 500-kiloisen afrikanpuhvelin.

Leijonat tunnistavat hyeenojen ääntelyn, jolla nuo kutsuvat lauman muut jäsenet ruokailemaan. Sitten ääntä kohti suuntaavat leijonat vain marssivat paikalle ja asettuvat valmiiseen pöytään. Yleensä hyeenat luovuttavat sovinnolla; varsinkin, jos mukana on täysikasvuinen urosleijona. Ne odottavat kärsivällisesti vieressä, että leijonalauma on saanut vatsansa täyteen ja syövät omasta saaliistaan sen, mitä jäljelle jää.

Leijonat erikoistuvat syömään sitä, mitä on tarjolla – jopa hylkeitä

Jatketaan vielä toisen kohdan verran ravintoasioissa. Kuten jo aiemmin tuli mainittua, ovat leijonat lihan suhteen melko kaikkiruokaisia. Ne syövät sitä, mitä kulloinkin on tarjolla.

Ja tarjonta voi todellakin vaihdella. Hyvänä esimerkkinä tästä on Namibian koillisosaa reunustava rannikkokaistale, Skeleton Coast. Siellä kuivien savannien valtias on erikoistunut syömään merieläimiä.

Leijonat hävisivät Namibian rannikolta 1990-luvulle tultaessa johtuen lähinnä jatkuvista konflikteista maanviljelijöiden kanssa. Ennen populaation häviämistä leijonien oli havaittu nappaavan rannalta hitaasti liikkuvia hylkeitä, sillä niiden ”normaaleja” saaliseläimiä ei Saharan eteläpuolisen Afrikan kuivimmalla alueella juurikaan esiintynyt.

Leijonat kuitenkin palasivat Skeleton Coastille lähes kymmenen vuoden jälkeen, ja vuosituhannen vaihteesta lähtien Atlantin rannalla on taas elänyt leijonalaumoja. Kesti kuitenkin muutaman vuoden, että tuo uusi lauma löysi edeltäjiensä ruokailutottumukset.

Yhden kokeilunhaluisen yksilön esimerkin jälkeen leijonat rupesivat saalistamaan afrikanhylkeitä ja hiljalleen myös merimetsoja ja flamingoja. Havaintojen mukaan jopa 79 prosenttia rannikon leijonalaumojen ruokavaliosta koostuu merieläimistä- ja linnuista.

Onpa joidenkin leijonien nähty kaivelevan vuoroveden paljastamia rantakivikkojakin ravintoa etsien, joten ehkäpä ruokavalio laajenee jossain vaiheessa kattamaan myös äyriäiset, ravut ja merikilpikonnat. Eli kaiken sen, mitä tarjolla on.

Leijonaemo, joka adoptoi antilooppeja

Vuoden 2001 lopulla kenialaisesta Samburun kansallispuistosta kuului kummia: Leijona oli adoptoinut keihäsantiloopin vasan. Eläinten kyllä tiedetään toimivan varsinkin vankeudessa muiden lajien poikasille sijaisemoina, mutta nyt kyse oli luonnonvaraisesta naarasleijonasta, joka otti kaiken lisäksi hoiviinsa saaliseläimen.

Asiantuntijoiden mielestä leijona oli todennäköisesti erehtynyt luulemaan antiloopin vasaa leijonan pennuksi ja äidinvaisto oli ottanut siitä vallan. Tuo teoria kuitenkin romuttui pian, kun leijona pysytteli antilooppilauman lähettyvillä ja päästi vasan silloin tällöin juomaan oikean emonsa maitoa.

Kahden viikon ajan odottamaton pari oli erottamaton, ja emo suojeli ottopoikastaan aggressiivisesti muilta leijonilta ja pedoilta. Vasa joutui kuitenkin lopulta suuren urosleijonan hampaisiin, kun Kamuniak-nimen saaneen leijonaemon silmä vältti.

Ihmeiden aika ei kuitenkaan päättynyt siihen, sillä paikallisella kielellä siunattua tarkoittava Kamuniak rupesi seuraamaan keihäsantilooppilaumoja ja seuraavan vuoden aikana se adoptoi ainakin kuusi eri vasaa. Leijonassa oli kummallista myös se, että sillä ei ollut omaa laumaa. Eriskummallinen yhteiselo ei kuitenkaan millään kerralla kestänyt muutamia viikkoja pidempään, sillä joko vasat jäivät petojen kynsiin tai sitten ne palasivat pysyvästi laumaansa. Viimeinen havainto Kamuniakista itsestään tehtiin vuonna 2003.

Leijonan muodostama läheinen hoivasuhde keihäsantiloopin vasoihin on luonnollisesti hämmästyttänyt villieläinasiantuntijoita, ja syytä voidaan vain arvailla. Erään hyväksyntää saaneen teorian mukaan Kamuniak oli juuri syönyt mahansa täyteen, kun se kohtasi ensimmäisen vasan emoineen. Aikuisen antiloopin se oli todennäköisesti ajanut tiehensä ja käynyt sitten nuolemaan vastasyntyneen vasan turkista verisiä jälkeisiä. Se on mahdollisesti laukaissut voimakkaan emovaiston nuorelle naaralle, joka ei vielä omia pentuja ollut saanut.

Lue myös:

• 10 tapausta, joissa eläimet sabotoivat ihmisten toimia
• 10 valepukujen mestaria eläinmaailmasta
• Uskomatonta! Eläimet, jotka tekevät ihmisten töitä

Miksi nenää kirvelee, kun sinne pääsee vettä? Mistä johtuu sormien rypistyminen kosteassa tai mahanpohjasta kouraisu vuoristoradassa? Muun muassa näihin ihmiskehon mystisiin reaktioihin selvitämme syyt tällä listalla.

Emme useinkaan pysähdy miettimään, mistä arkipäiväiset reaktiot johtuvat. Mutta jos niitä ryhtyy miettimään, alkaa moni ilmiö vaikuttaa melko kummalliselta.

Enää selityksiä niiden takana ei tarvi pohtia, sillä Listafriikki paljastaa syyt ihmiskehon omituisiin reaktioihin!

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi ihmiskehon eriskummallista reaktiota voit lukea tästä:

Miksi veren näkeminen pyörryttää? 10 ihmiskehon omituista reaktiota – osa 1

Miksi sormet rypistyvät vedessä?

Kun ihminen on ollut pitkään vedessä, muuttuvat hänen sormensa ja varpaansa ryppyisiksi. Aiemmin tämän ajateltiin johtuvan siitä, kun nesteet liikkuvat ihokudoksen ja veden välillä. Kuitenkin jo 1930-luvulla tutkijat tulivat siihen lopputulokseen, että reaktio ei ole niin yksinkertainen, sillä niillä ihmisillä, joilla oli hermovaurioita kämmenissä tai jalkapohjissa, ei rypistymistä enää tapahtunut.

Rusinamaisten sormenpäiden taustalle on veden sijaan autonominen hermosto, joka säätelee muun muassa hengitystä ja hikoilua.

Kun vettä alkaa imeytyä ihon uloimpaan kerrokseen, lähtee sieltä hermosolujen kautta viesti aivoille, ja vasteena sormien verisuonet alkavat supistumaan. Kapenevien verisuonten aikaansaama negatiivinen paine vetää ihoa sisäänpäin, jolloin sormiin muodostuu pieniä uria.

Miksi näin sitten tapahtuu? Evoluutiotutkijoiden mukaan ryppyiset sormet ovat auttaneet ihmistä tarttumaan tukevammin muun muassa kaloihin ja rapuihin veden alla tai kosteissa olosuhteissa. Samoin jalkapohjien ryppyisyys on tuonut pitävyyttä märällä maaperällä. Rypyt toimivat kuten autonrenkaiden urat; ne antavat paremman pidon ohjaamalla vettä pois.

Teoriaa on tutkittu laittamalla koehenkilöt nostamaan vedestä marmorikuulia ja ujuttamalla niitä ulos akvaarion seinässä olevasta pienestä reiästä. Ryppyisillä sormilla tehtävä onnistui merkittävästi nopeammin kuin sileillä.

Miksi suussa maistuu metalliselta juuri ennen oksentamista?

Oksennus pääsee harvoin yllättämään totaalisesti. On tiettyjä merkkejä, jotka kertovat pian seuraavasta ylenantamisesta: mahassa kiertää, heikottaa ja kylmä hiki nousee otsalle.

Jotkut ihmiset aavistavat yrjön saapuvan, kun suussa alkaa maistua metalliselta. Gastroenterologian professorin John F. Kuemmerlen mukaan sylkirauhaset alkavat tuottaa runsaasti sylkeä siinä vaiheessa, kun tavaraa on siirtymässä ruokatorvea pitkin väärään suuntaan.

Elimistö valmistautuu happamaan mahanesteeseen erittämällä emäksistä sylkeä. Tuo emäksinen eli alkalinen sylki neutraloi voimakkaan hapon suojellakseen suun sisäpintaa ja hampaita; ja saa samalla suun maistumaan metalliselta.

Miksi iho menee kananlihalle vaikuttavasta musiikkiesityksestä?

Kylmästä johtuva kananlihalle meneminen on yksiselitteinen asia: adrenaliini saa pienet karvankohottajalihakset supistumaan ja nostamaan karvat pystyyn, jotta turkki olisi pöyheämpi ja suojaisi paremmin kylmältä. Karvan nouseminen vääntää ihon koholle aiheuttaen nyppylämäisen pinnan. Nykyihmiselle reaktio on tarpeeton, koska olemme menettäneet evoluution kuluessa turkkimme.

Karvat voivat nousta pystyyn myös pelottavassa tilanteessa. Silloin kehossamme aktivoituu taistele- tai pakenereaktio, ja adrenaliini jälleen nostattaa turkin pystyyn – tällä kertaa yrittäen tehdä meistä isomman näköisiä.

Kaikkein kummallisinta on karvojen pystyyn nouseminen silloin, kun ihminen kokee valtavan, positiivisen tunne-elämyksen. Vaikuttava musiikkiesitys, omissa häissä alttarille käveleminen tai vaikka kansallislaulun kuuleminen voivat saada vilunväreet aikaan ja ihon menemisen kananlihalle.

Syynä on sama stressireaktio kuin kylmässä tai pelätessä, sillä aivot tulkitsevat voimakkaan tunnekuohun kuin jotain olisi vialla ja viestivät lisämunuaisille, että nyt tarvitaan adrenaliinia ja vähän äkkiä, jotta tilanteesta selvitään kunnialla.

Miksi vuoristoradassa ottaa mahanpohjasta?

Sydän pomppaa kurkkuun ja vatsassa muljahtaa, kun hissi laskeutuu vauhdilla tai vuoristorata lähtee syöksymään alaspäin. Tuntemus kertoo juuri siitä, mitä sillä hetkellä konkreettisesti tapahtuu.

Vaikka ihminen pysyy huvipuistolaitteen penkissä kiinni vyöllä eikä hississäkään kukaan lähde leijailemaan, on tarina toinen meidän sisäelimillämme. Maksa ja perna pysyvät melko hyvin paikoillaan, mutta suolet ovat vatsaontelossa suhteellisen vapaana.

Nopeaan laskuun lähdettäessä suolet pääsevät liikkumaan ja ovat hetken aikaa painottomassa tilassa. Lisäksi suolen ja virtsarakon nestemäinen sisältö liikkuu hetkellisen vapaapudotuksen takia muusta elimistöstä irrallaan. Valppaana olevat hermot havaitsevat liikkeet ja välittävät aistimuksen aivoille. Siitä johtuu mahanpohjan muljahtava tunne.

Miksi nenää kirvelee ja polttaa, kun sinne pääsee vettä?

Kelle ei olisi käynyt niin, että vetäisee uidessaan vahingossa vettä nenään tai hyppää altaaseen ja vesi syöksähtää sieraimista sisään? Tunne ei ole ollenkaan mukava, eikä se johdu ainoastaan siitä, että iskisi paniikki hukkumisesta.

Kylmä ja makea vesi ovat nenän sisäosille pahinta myrkkyä, sillä normaalisti olosuhteet siellä ovat suolaiset. Kaikki kehomme solut ovat suolaisia, joten niille tulee suurena shokkina yllättävä makean veden kohtaaminen.

Vesi ryöppyää soluihin yrittäen tasapainottaa solukalvon eri puolilla olevien nesteiden väkevyyseroa. Tästä yhtäkkisestä tunkeutumisesta ja solujen täyttymisestä aiheutuu kivulias ja polttava tuntemus.

Nenän limakalvon solut ovat kovalla koetuksella, kun ne yrittävät tuottaa tarpeeksi räkää päästäkseen eroon makean veden invaasiosta. Siksi uidessa tulee usein tarve niistää.

Lue listan ensimmäinen osa: Miksi veren näkeminen pyörryttää? 10 ihmiskehon omituista reaktiota – osa 1

Lue myös:

• Harvinaiset sairaudet: 10 äärimmäisen outoa vaivaa
• 10 mielenterveydenhäiriöistä kärsinyttä julkisuuden henkilöä
• Mitä!? Top 10 tarttuvat sairaudet, joiden et tiennyt olevan tarttuvia