Oudoimmat
Tarua vai totta? 10 salaperäistä kryptidiä, joita pidettiin pitkään pelkkinä legendoina
Kryptozoologia on pseudotieteenala, joka tutkii kryptidejä. Kryptisi on eläin, jonka olemassaolosta ei ole saatu tieteellisiä todisteita. Tunnetuimipia ovat Loch Nessin hirviö, Isojalka ja Chupacabra – olennot, jotka useimmat tutkijat sijoittavat suoraan tarujen maailmaan.
Joskus uskomattomalta kuulostava eläintarina osoittautuu kuitenkin todeksi.
Listafriikki esittelee nyt 10 eläintä, joita pidettiin aikoinaan taruina, huijauksina tai vähintäänkin erittäin epäuskottavina kertomuksina – kunnes kävi ilmi, että jotain hyvin samanlaista todella oli olemassa.
Vesinokkaeläin
Vesinokkaeläintä katsoessa on suhteellisen helppo ymmärtää, miksi sitä joskus pidettiin vilkkaan mielikuvituksen tuotteena. Sillä on turkki, ankan nokka, majavan häntä ja räpylämäiset jalat. Se on muniva ja myrkyllinen nisäkäs.
Kun eurooppalaiset tutkimusmatkailijat törmäsivät Australiassa ensimmäisen kerran kyseiseen eläimeen, oli ihmetys melkoinen. Uutta mannerta tutkimassa olleet luonnontieteilijät lähettivät vesinokkaeläimestä vuonna 1798 piirroksia ja jopa vuotia Englantiin, mutta kollegat kotimaassa epäilivät niitä huijaukseksi.
Erikoisen otuksen olemassaoloa epäiltiin vielä siinäkin vaiheessa, kun brittibiologi George Shaw sai käsiinsä täytetyn yksilön, ja kirjoitti löydöksestä tieteellisen artikkelin (yllä oleva piirros). Tiedeyhteisö ei ollut vakuuttunut, vaan uskoi vakaasti, että eläin oli kiinalaisten eläintentäyttäjien taidokkaasti kasaan parsima vitsi. He olivat nimittäin jo kerran aiemmin onnistuneet huijaamaan brittejä lähettämällä ”täytetyn merenneidon” tutkittavaksi. Englantilaiset eläintieteilijät eivät halunneet joutua taas naurunalaisiksi.
Shaw kirjoitti artikkelissaan, ettei tarkan tutkimisen jälkeenkään meinannut uskoa omia silmiään; ehkä hän yritti varovaisella analyysillä pelastaa kasvojaan, jos vesinokkaeläin olisikin osoittautunut pilaksi. Hän yritti kiskoa ”liimattua” nokkaa irti ja löytää ompeleita, mutta kaikki näytti olevan aitoa. Shawn artikkelin jälkeen meni kuitenkin vielä jonkin aikaa ennen kuin vesinokkaeläin hyväksyttiin ihka oikeaksi eläinlajiksi.
Okapi
Mitä saadaan, kun yhdistetään seepra, kirahvi ja aasi? No tietenkin okapi!
Antiikin Egyptistä löytyneissä merkinnöissä on ollut kuvailuja kummallisesta eläimestä, joka vaikutti olevan sekoitus muutamaa eri eläintä. Sen lisäksi keskiafrikkalaiset heimot kertoivat tarinoita samanlaisesta, omituisesta otuksesta. Vastaanotto ei ollut häävi, sillä eurooppalaiset eläintieteilijät nimesivät kertomusten eläimen ”Afrikan yksisarviseksi” pitäen sitä yhtä todellisena kuin kaimaansa.
Vaikka löytöretkeilijät kertoivat nähneensä okapeja omin silmin, ja toivat nahkoja tutkittaviksi, olivat biologit kovapäisiä ja pitivät eläintä kolmen eri lajin yhteensulaumana. (Perinnöllisyyden mekanismit eivät olleet tuolloin vielä selvillä.) Isoksi, savannilla eläväksi eläimeksi okapi pysyi taruolentona käsittämättömästi vuosisatojen ajan.
Kaikki muuttui vuonna 1901, kun eläintieteilijä ja Ugandan brittiläinen kuvernööri Sir Harry Johnston sai käsiinsä okapin pääkallon ja osittain raidallisen nahan, ja päätti lähteä etsimään kokonaista, mieluiten elävää yksilöä. Paikallisten avulla tehtävä tuli suoritettua ja okapi ravisti myyttisyyden harteiltaan.
Jättiläiskalmari
Okapin ohella kryptozoologian ehkä kuuluisin todelliseksi eläimeksi paljastunut taruolento on Kraken. Tai siis jättiläiskalmari.
Laivoja murskaavasta ja merimiehiä syövästä monilonkeroisesta hirviöstä on kerrottu tarinoita niin Karibialla, antiikin Kreikassa, keskiaikaisessa Euroopassa kuin Skandinaavisessa mytologiassakin. Tunnetuin on varmasti viimeisimpään kuuluva, pohjoisilla vesillä kokonaisia laivoja hotkinut Kraken.
Vielä aivan 1800-luvun lopulla tämä legendaarinen merihirviö oli luonnontieteilijöiden mielestä yhtä todellinen olento kuin merenneidot. Löytyi kuitenkin niitäkin, jotka uivat vastavirtaan. Tanskalainen tutkija Japetus Steenstrup oli jo vuosisadan puolivälissä ruvennut kirjaamaan ylös kaikki Krakenista tehdyt havainnot ja kiersi tutkimassa rannoilta löytyneitä valtavien mustekalojen ruumiita. Hän jopa antoi jättiläiskalmarille tieteellisen nimen, Architeuthis, mutta kollegat viis veisasivat; heidän mielestään tarinat olivat hölynpölyä.
1870-luvulla epäilijät hiljenivät, kun lukuisia raatoja löytyi rantautuneena Kanadan itärannikolta. Jättiläiskalmari olikin totta!
Se ei kuitenkaan lähellekään avannut merten syvyyksissä elävän mustekalan salaisuuksia, sillä sen tutkiminen luontaisessa elinympäristössä on osoittautunut lähes mahdottomaksi. Havainnot elävistä jättiläiskalmareista ovat hyvin harvinaisia ja vasta vuonna 2004 japanilainen tutkimusryhmä onnistui saamaan valokuvia meren pimeydessä lipuvasta jätistä.
Suurimmillaan jättiläiskalmarit voivat kasvaa 13 metrin mittaisiksi (tai kuka tietää miten isoiksi), mutta ne ovat silti vasta toiseksi suurin (tunnettu) mustekalalaji. Kolossikalmari on todennäköisesti vieläkin massiivisempi. Eteläisen jäämeren syvyyksissä elävä kolossikalmari on lyhyempi mutta huomattavasti jykevämpi – ja suurin tutkittu yksilö on painanut peräti 495 kiloa.
Käytin sanaa ”todennäköisesti” siksi, että sillä on vielä hallussaan pala Krakenin mystisyyttä. Kolossikalmari tunnetaan vain muutamista näytteistä, mutta sen valtava koko on voitu päätellä kaskelottien ihoon jääneistä pyyntilonkeroiden imukuppien jäljistä.
Eikä sekään välttämättä ollut lähelläkään lajin maksimikokoa. Kaskelottien mahoista on löydetty kolossikalmarien nokkia, jotka ovat olleet selvästi suurempia kuin 495-kiloisella yksilöllä. Kuinka valtaviksi nämä syvänmeren jättiläiset voivat kasvaa, sitä ei yksinkertaisesti tiedetä.
Kolossikalmari säilytti mysteerinsä uskomattoman pitkään: vasta vuonna 2025 tutkijat onnistuivat ensimmäistä kertaa kuvaamaan elävän yksilön sen luonnollisessa elinympäristössä. Kuvattu kalmari ei kuitenkaan ollut mikään tarujen laivoja upottava Kraken, vaan vasta 30-senttinen poikanen, joten täysikasvuista kolossikalmaria ei ole edelleenkään koskaan nähty elävänä syvänmeren kodissaan.
Täplävatsahuuhkaja
Srilankalaisessa kansanperinteessä kerrotaan tarinaa harvoin nähdystä paholaislintu Ulamasta, joka on tunnettu lähinnä selkäpiitä karmivasta ulvonnastaan. Sen veret seisauttava huhuilu kuulostaa vaikeroivalta naiselta, ja paikallisille Ulama on enne kuolemasta.
Legendan mukaan Sri Lankassa eli aikoinaan mustasukkainen mies, joka epäili lapsensa isyyttä. Hän tappoi vaimonsa ja vauvansa, ja tarina kertoo äidin hengen asuvan paholaislinnussa, jonka kautta tämän tuskanhuudot kaikuvat metsissä ikuisesti.
Vuosisatojen ajan Ulama pysyi tieteelle tuntemattomana ja sen yölliset ääntelyt pistettiin taikauskon piikkiin. Vuonna 2001 täplävatsahuuhkajan todettiin sopivan hyytävän ääntelynsä ja paholaisen sarvia muistuttavien korvatupsujensa kanssa Ulaman kuvaukseen.
Vaikka paholaislinnun ”oikeasta henkilöllisyydestä” ei olla vieläkään täysin yhtä mieltä, on täplävatsahuuhkaja varteenotettavin vaihtoehto Ulaman legendan syntymiselle.
Komodonvaraani
Kun joukko helmenkalastajia 1900-luvun alussa kertoi tarinaa indonesialaisilla Pienillä Sundasaarilla näkemistään hirviömäisistä ”maakrokotiileista”, ei kukaan ottanut heitä tosissaan. Massiiviset liskothan olivat kuolleet kymmeniä miljoonia vuosia sitten sukupuuttoon. Siitäkin huolimatta jaavalainen Buitenzorgin eläintieteellinen museo lähetti retkikunnan saarille, ja totuus Komodon ”lohikäärmeistä” selvisi.
Varaanit painuivat kuitenkin vuosien ajaksi unholaan, kun ensimmäinen maailmansota vyöryi Tyynellemerelle.
Vuonna 1926 yhdysvaltalainen tutkimusmatkailijaryhmä matkasi Indonesian saaristoon ja vahvisti, että hämärät huhut Komodolla ja sen lähisaarilla elävistä jättimäisistä liskoista pitivät paikkansa. Löytöretken johtaja William Douglas Burden vei sekä täytettyjä että kaksi elävää yksilöä kotimaahansa, jotta epäilijöille saatiin jauhot suuhun. Komodonvaraanit kasvavat 2-3 metriä pitkiksi ja ne voivat painaa jopa 150 kiloa.
Komodonvaraani voi helposti tappaa ihmisen ja jopa samalla saarella endeemisenä asuvan vesipuhvelin. Valtavan kokonsa ja pelottavien kynsiensä lisäksi liskolla on myrkyllinen purema, joka lamauttaa saaliin ja estää sen veren hyytymisen.
Elokuvantekijä Merian C. Cooper oli Burdenin, vuoden 1926 tutkimusmatkan johtajan, ystävä, ja hän käytti maailman suurimpien liskojen löytymistä inspiraationa tehdessään vuoden 1933 King Kong -elokuvaansa.
Gorilla
Valtavista, ihmistä muistuttavista karvaisista olennoista kerrottiin Afrikassa tarinoita kauan ennen kuin gorilla päätyi länsimaisen tieteen kirjoihin. Paikallisille kansoille eläimissä ei tietenkään ollut mitään myyttistä, mutta Eurooppaan kantautuneet kertomukset kuulostivat uskomattomilta: metsissä eli valtava ja suunnattoman voimakas ihmisapina.
Ensimmäinen kunnollinen tieteellinen todiste saatiin vuonna 1847. Yhdysvaltalainen lääkäri ja lähetyssaarnaaja Thomas Staughton Savage tutustui nykyisen Gabonin alueella erikoisen suuren ihmisapinan kalloon. Paikallisten avulla hän sai käsiinsä lisää kalloja ja muita luita, jotka päätyivät anatomi Jeffries Wymanin tutkittaviksi. Miehet ymmärsivät olevansa tekemisissä tieteelle uuden ihmisapinan kanssa ja julkaisivat siitä samana vuonna ensimmäisen tieteellisen kuvauksen.
Uusi eläin sai nimekseen Troglodytes gorilla. Myöhemmin se siirrettiin omaan Gorilla-sukuunsa.
Mutta gorillojen tarina ei loppunut siihen. Vielä yli puoli vuosisataa myöhemmin, vuonna 1902, saksalainen upseeri Robert von Beringe kohtasi Ruandan Virungavuorilla suuria mustia ihmisapinoita ja ampui niistä kaksi. Yhden yksilön jäännökset saatiin kuljetettua Berliiniin tutkittaviksi, ja niiden perusteella eläin kuvattiin seuraavana vuonna tieteelle uutena gorillana. Nykyään tunnemme sen vuorigorillana.
Gorilla ei siis aivan kirjaimellisesti muuttunut taruolennosta todelliseksi eläimeksi yhdessä dramaattisessa löytöhetkessä. Sen sijaan vuosisatoja kerrotut tarinat valtavista Afrikan metsissä elävistä ihmisapinoista saivat 1800-luvulla tieteellisen vahvistuksen – ja vielä 1900-luvun alussa kävi ilmi, ettei tiede ollut löytänyt niistä edes kaikkia.
Kenguru
Mennään vielä toistamiseen Australiaan, sillä sen eläimistö eroaa niin kovasti muusta maailmasta, etteivät ensimmäiset maahan saapuneet eurooppalaiset voineet uskoa silmiään kummallisia olentoja nähdessään.
Kenguruista raportoitiin vanhalle mantereelle seuraavasti: ”Näiden olentojen päät ovat kuin peuroilla, ne seisovat pystyssä kuin ihmiset ja hyppivät kuin sammakot. Joillakin yksilöillä on kaksi päätä: toinen harteilla ja toinen vatsassa.”
Voiko Euroopassa kuvausta lukeneita kollegoita oikeasti syyttää siitä, että he väheksyivät ja pilkkasivat merten takana samoavia löytöretkeilijöitä? Suhtautuminen kuitenkin muuttui 1770-luvulla, kun yksi täytetty kenguru tuotiin Englantiin näytteille.
Airokala
Merikäärme tai -lohikäärme on vuosisatojen ajan ollut yksi kiehtovimmista tarunomaisista eläimistä. Merihirviö saattoi kietoa pitkän kehonsa veneen ympärille ja syödä koko miehistön. Silminnäkijähavaintoja hirvittävistä, vedessä lymyävistä jättiläiskäärmeistä on kerrottu ympäri maailman aina 1900-luvun alkuun saakka. Legendoja suunnattomista merikäärmeistä esiintyy kansantarinoissa Atlantin molemmin puolin.
Kryptozoologiaan perehtyneet ovat yrittäneet löytää ”syyllisen” lukuisille merikäärmehavainnoille, ja monia eri lajeja on esitetty potentiaalisena pelottelijana. Nykyisin kuitenkin uskotaan, että monet silminnäkijähavainnot perustuvat hyvin syvällä meressä eläviin airokaloihin.
Airokalat kasvavat useimmiten hieman alle 10 metrin mittaisiksi, mutta suurin rannalle huuhtoutunut yksilö on ollut 17 metriä pitkä. Koska ne elävät syvissä vesissä, saatiin ensimmäinen elävä airokala videolle vasta vuonna 2010. Siihen asti nämä jätit oli tunnettu vain pinnalla kelluneista tai rannalle huuhtoutuneista kuolleista yksilöistä.
Dingiso
Kuva: Wikimedia Commons | Public Domain
Papua-Uudessa-Guineassa elävän Moni-kansan uskomuksissa sademetsien siimeksessä asuu Bondegezou (suom. metsien mies), jonka sisällä elää esi-isien henki. Legendan mukaan mustavalkoturkkinen, pientä ihmistä muistuttava Bondegezou elää enimmäkseen puissa, mutta laskeutuu välillä maahan kahdelle jalalle. Kohdatessa se viheltää ja nostaa kätensä pystyyn tervehtiäkseen hengenheimolaisiaan.
Moni-kansan kertomusten mystistä henkiolentoa pidettiin ulkopuolisten länsimaalaisten keskuudessa pitkään vain osana heimon uskomuksia. Tarinaa ei biologien keskuudessa pahemmin huomioitu, kunnes 1980-luvulla joku lähetti kyseisestä olennosta kuvan Tim Flannerylle, australialaiselle eläintieteilijälle, joka tunnisti eläimen nuoreksi puukenguruksi.
Vuosia myöhemmin Flannery oli kartoittamassa Moni-kansan elinalueen eläimistöä, kun hän kohtasi Bondegezoun itse ja ymmärsi sen olevankin aivan uusi laji. Dingiso-nimen saanut pussieläin on luonnossa erittäin harvinainen näky ja se saatiin videolle ensimmäisen kerran vasta vuonna 2009, kun BBC:n luontodokumenttiryhmä Moni-oppaan avustamana löysi ”metsien miehen” lähes kahden viikon etsimisen jälkeen.
Floresin ihminen
Indonesialaisella Floresin saarella asuvan Nage-kansan vanhoissa kansantarinoissa kerrotaan oudosta, pienikokoisesta ihmisheimosta, Ebu Gogosta, jonka jäsenet sieppasivat lapsia ja puhuivat mumisemalla. Länsimaiset vierailijat pitivät kertomusta vain tarinana, jolla kurittomia lapsia peloteltiin.
Kertomukset olisivat voineet jäädä yhdeksi esimerkiksi maailman lukemattomista taruolennoista, ellei Floresin saarelta olisi vuonna 2003 tehty yhtä paleoantropologian merkillisimmistä löydöistä. Saaren vaikeapääsyisistä luolista löydettiin nimittäin täysin uuden ihmislajin jäänteitä. Homo floresiensis -nimen saaneet ihmiset olivat reilun metrin mittaisia ja siksi löytö sai lempinimen ”hobitti”. Floresin ihminen valmisti ja käytti kivityökaluja ja metsästi saarella eläneitä eläimiä.
Floresin ihmisen fossiilit ovat noin 100 000–60 000 vuoden ikäisiä, ja lajiin yhdistettyjä kivityökaluja tunnetaan vielä noin 50 000 vuoden takaa. Se siis eli Floresilla samoihin aikoihin, kun Homo sapiens oli leviämässä kyseiseen maailmankolkkaan.
Mutta entä Ebu Gogo?
On houkuttelevaa ajatella, että Floresin saaren tarinat pienistä ihmisenkaltaisista olennoista olisivat tuhansien sukupolvien läpi kulkenut muisto kohtaamisesta toisen ihmislajin kanssa. Mitään tieteellistä näyttöä siitä ei kuitenkaan ole. Emme edes tiedä varmasti, kohtasivatko Homo sapiens ja Homo floresiensis koskaan toisensa.
Yhtäläisyys on silti herkullinen: samalla saarella, jolla kerrottiin tarinoita metsissä elävistä pienistä ihmisenkaltaisista olennoista, todella eli joskus kokonaan toinen, vain hieman yli metrin mittainen ihmislaji.
Lue myös:
- Top 10 järkyttävät eläinten joukkosurmat
- Kun veriviholliset tai peto ja saalis lyövät hynttyyt yhteen: 10 merkillistä eläinten symbioosia
- Odottamattomat eläinystävät: 10 sydäntä lämmittävää tarinaa erikoisista eläinkaveruksista
- Pornoa pandoille ja penismiekkailua: Eläinten erikoiset parittelu- ja kosiomenot