![\"\"](\"https:\/\/i0.wp.com\/listafriikki.com\/wp-content\/uploads\/2026\/08\/joutsenkaulapullo.jpg?resize=740%2C444&ssl=1\")
<\/p>\nTieteen yksi hienouksista on, ett\u00e4 se korjaa itse itse\u00e4\u00e4n. Siksi tieteen historian erehdykset ovat my\u00f6s kiehtovia: moni asia, jota on aikanaan pidetty tieteellisen\u00e4 faktana, vaikuttaa nyky\u00e4\u00e4n v\u00e4hint\u00e4\u00e4nkin erikoiselta.<\/p>\n
Historian aikana arvostetut tutkijat ovat olleet vakuuttuneita esimerkiksi siit\u00e4, ett\u00e4 sairaudet levi\u00e4v\u00e4t pahan hajun mukana, palavista esineist\u00e4 karkaa mystist\u00e4 tuliainetta ja Marsin pinnalla risteilee valtava kanavaverkosto. Joskus v\u00e4\u00e4r\u00e4 k\u00e4sitys on s\u00e4ilynyt vuosikymmeni\u00e4 siit\u00e4kin huolimatta, ett\u00e4 oikea vastaus on ollut kirjaimellisesti tutkijoiden silmien edess\u00e4.<\/p>\n
T\u00e4ll\u00e4 listalla tutustutaan kymmeneen tieteen historian kiehtovaan erehdykseen. Tarkoituksena ei ole naureskella menneiden aikojen tutkijoille, sill\u00e4 heid\u00e4n k\u00e4yt\u00f6ss\u00e4\u00e4n olivat oman aikansa menetelm\u00e4t ja tiedot. P\u00e4invastoin: n\u00e4m\u00e4 tapaukset osoittavat mainiosti, miten tiede toimii parhaimmillaan. Vanha totuus saa v\u00e4isty\u00e4, kun parempaa n\u00e4ytt\u00f6\u00e4 tulee tilalle.<\/p>\n
<\/p>\n
Mist\u00e4 k\u00e4rp\u00e4sen toukat ilmestyv\u00e4t m\u00e4t\u00e4nev\u00e4\u00e4n lihaan? Nykyisin vastaus on kaikille itsest\u00e4\u00e4n selv\u00e4: k\u00e4rp\u00e4set munivat lihaan. Vuosisatojen ajan t\u00e4ysin hyv\u00e4ksytty vastaus oli kuitenkin toinen: toukat vain syntyv\u00e4t lihasta.<\/p>\n
Niin kutsutun spontaanin generaation teorian mukaan el\u00e4m\u00e4\u00e4 saattoi muodostua itsest\u00e4\u00e4n elottomasta aineesta tai t\u00e4ysin tyhj\u00e4st\u00e4. Ajatus juontaa juurensa antiikin aikaan, mutta h\u00e4mm\u00e4stytt\u00e4vint\u00e4 on, ett\u00e4 siit\u00e4 kiisteltiin tieteellisiss\u00e4 piireiss\u00e4 viel\u00e4 1800-luvulla. Mikroskooppisten eli\u00f6iden ilmestyminen laboratoriossa valmistettuihin ravintoliuoksiin vaikutti tarjoavan teorialle uutta todistusaineistoa.<\/p>\n
Lopullisen iskun k\u00e4sitykselle antoivat ranskalaisen mikrobiologin ja kemistin Louis Pasteurin<\/strong> kuuluisat kokeet joutsenkaulapulloilla<\/a>. Pasteur keitti pullossa ollutta lihalient\u00e4, mik\u00e4 tappoi siin\u00e4 valmiina olleet mikro-organismit. Ilmaa p\u00e4\u00e4si sis\u00e4\u00e4n pulloon, mutta pullon mutkitteleva kaula pys\u00e4ytti kaikki ilmassa olleet mikrobit ja p\u00f6lyn. Liemi s\u00e4ilyi puhtaana, mutta jos kaula rikottiin, p\u00e4\u00e4siv\u00e4t mikrobit k\u00e4siksi liuokseen ja se pilaantui nopeasti. Toisin sanoen el\u00e4m\u00e4 alkoi kukoistaa mikrobien muodossa.<\/p>\n Pasteurin kokeet 1860-luvulla osoittivat vakuuttavasti, etteiv\u00e4t mikrobit ilmestyneet tyhj\u00e4st\u00e4. El\u00e4m\u00e4 tuli jo olemassa olevasta el\u00e4m\u00e4st\u00e4.<\/p>\n Kuva: Dyu – Ha | Unsplash<\/a><\/p><\/div>\n \u00c4\u00e4ni tarvitsee v\u00e4liaineen kulkeakseen. Vedess\u00e4 syntyv\u00e4 aalto tarvitsee vett\u00e4. Kun 1800-luvun fyysikot havaitsivat valon k\u00e4ytt\u00e4ytyv\u00e4n aaltomaisesti, tuntui johtop\u00e4\u00e4t\u00f6s loogiselta: my\u00f6s valon t\u00e4ytyy kulkea jonkin l\u00e4pi.<\/p>\n Ongelma oli, ettei avaruudessa n\u00e4ytt\u00e4nyt olevan mit\u00e4\u00e4n tuohon sopivaa.<\/p>\n Ratkaisuksi kehitettiin valoeetteri, n\u00e4kym\u00e4t\u00f6n aine, jonka kuviteltiin t\u00e4ytt\u00e4v\u00e4n koko maailmankaikkeuden. Valoeetteri\u00e4 ei voinut n\u00e4hd\u00e4 tai tuntea, mutta sen olemassaoloa pidettiin tuon ajan fysiikassa vakavasti otettavana ajatuksena.<\/p>\n Yhdysvaltalaiset fyysikot Albert Michelson<\/strong> ja Edward Morley<\/strong> yrittiv\u00e4t vuonna 1887 havainnoida maapallon liikett\u00e4 t\u00e4m\u00e4n eetterin l\u00e4pi mittaamalla valon nopeutta eri suunnissa \u00e4\u00e4rimm\u00e4isen tarkasti. Odotettua ”eetterituulta” ei kuitenkaan l\u00f6ytynyt<\/a>.<\/p>\n Tulosta pidettiin aluksi ongelmana, joka vaati selityst\u00e4, eik\u00e4 eetterist\u00e4 luovuttu saman tien. Lopulta fysiikka kuitenkin muuttui perusteellisesti. Albert Einsteinin<\/strong> vuonna 1905 julkaisema erityinen suhteellisuusteoria ei tarvinnut valoeetteri\u00e4 lainkaan.<\/p>\n Maailmankaikkeutta t\u00e4ytt\u00e4v\u00e4 n\u00e4kym\u00e4t\u00f6n aine katosi v\u00e4hitellen fysiikan oppikirjoista.<\/p>\n Michelsonin\u2013Morleyn koetta pidet\u00e4\u00e4n yhten\u00e4 kuuluisimmista ep\u00e4onnistuneista kokeista, koska vaikka sill\u00e4 ei saatu todistettua vallalla ollutta teoriaa, oli sen merkitys fysiikalle valtava. Koej\u00e4rjestely, sit\u00e4 varten kehitetyt poikkeuksellisen tarkat optiset mittauslaitteet sek\u00e4 niiden soveltaminen toivat Michelsonille Nobelin fysiikanpalkinnon vuonna 1907.<\/p>\n Kuva: Robert Seymour – Cholera ”Tramples the victors & the vanquished both.” | Public Domain<\/a><\/p><\/div>\n Tihe\u00e4\u00e4n asutut kaupungit 1800-luvulla haisivat viem\u00e4reilt\u00e4; tai paremminkin niilt\u00e4 j\u00e4tteilt\u00e4, koska kunnolliset viem\u00e4r\u00f6intij\u00e4rjestelm\u00e4t tekiv\u00e4t vasta tuloaan. Tuolloin ilmassa leijuva l\u00f6yhk\u00e4 ei kuitenkaan ollut pelkk\u00e4 hajuhaitta, sill\u00e4 moni l\u00e4\u00e4k\u00e4ri uskoi nimenomaan sen olevan ihmisi\u00e4 sairastuttava tekij\u00e4.<\/p>\n Niin kutsutun miasmateorian mukaan koleran ja muiden tartuntatautien aiheuttajana oli saastunut ja pahanhajuinen ilma. Miasman eli myrkyllisten huurujen uskottiin levi\u00e4v\u00e4n tuulten mukana, ja erityisesti etel\u00e4tuulia pidettiin vaarallisina.<\/p>\n Ajatus ei ollut kuitenkaan aivan tuulesta temmattu, sill\u00e4 taudit kyll\u00e4 riehuivat juuri niill\u00e4 likaisimmilla ja ahtailla alueilla, joissa my\u00f6s j\u00e4tteet ja ulosteet haisivat. Syy ja seuraus vain meniv\u00e4t v\u00e4\u00e4rinp\u00e4in.<\/p>\n Brittil\u00e4inen l\u00e4\u00e4k\u00e4ri John Snow<\/strong> alkoi ep\u00e4ill\u00e4 teoriaa ja tutki Lontoossa vuonna 1854 riehunutta koleraepidemiaa. Tapaukset keskittyiv\u00e4t Broad Streetin vesipumpun ymp\u00e4rist\u00f6\u00f6n, ja Snow p\u00e4\u00e4tteli saastuneen veden levitt\u00e4v\u00e4n tautia<\/a>.<\/p>\n Miasmateoria ei kadonnut yhdess\u00e4 y\u00f6ss\u00e4, mutta mikrobiologian kehittyminen ratkaisi lopulta asian. Koleraa aiheuttavan Vibrio cholerae<\/em> -bakteerin l\u00f6ytyminen osoitti konkreettisesti, ett\u00e4 tappaja ei ollut paha haju.<\/p>\n Kuva: Guido Jansen | Unsplash<\/a><\/p><\/div>\n Miksi puu palaessaan h\u00e4vi\u00e4\u00e4 l\u00e4hes olemattomiin? 1600- ja 1700-lukujen tutkijoilla oli ilmi\u00f6lle varsin kekseli\u00e4s selitys: palavissa aineissa t\u00e4ytyi olla jotain erityist\u00e4 ainetta, joka vapautui ilmaan palamisen aikana.<\/p>\n Tuo aine sai nimekseen flogiston.<\/p>\n Flogiston-teorian mukaan hyvin palavat aineet sis\u00e4lsiv\u00e4t runsaasti t\u00e4t\u00e4 n\u00e4kym\u00e4t\u00f6nt\u00e4 flogistonia. Kun aine paloi, karkasi flogiston siit\u00e4 pois. Teoria vaikutti aikanaan j\u00e4rkev\u00e4lt\u00e4 ja tarjosi yhteisen selityksen palamiselle ja monille muille kemiallisille ilmi\u00f6ille.<\/p>\n Mutta teoriassa oli yksi suuri aukko, joka aiheutti kannattajille kiusallisen ongelman. Er\u00e4iden metallien massa nimitt\u00e4in kasvoi niit\u00e4 kuumennettaessa. Jos niist\u00e4 kerran poistui flogistonia, miksi j\u00e4ljelle j\u00e4\u00e4nyt aine painoi enemm\u00e4n?<\/p>\n Teoriaa yritettiin pelastaa erilaisilla selityksill\u00e4, mutta 1700-luvun lopulla ranskalainen kemisti Antoine Lavoisier<\/strong> osoitti palamisen vaativan happea<\/a>. Mystist\u00e4 flogistonia ei tarvittukaan.<\/p>\n Nyky\u00e4\u00e4n ajatus n\u00e4kym\u00e4tt\u00f6m\u00e4st\u00e4 ”tuliaineesta” kuulostaa kummalliselta, mutta flogiston-teoria oli t\u00e4rke\u00e4 askel kemian tutkimuksen kehityksess\u00e4: teorian ongelmat pakottivat tutkijat etsim\u00e4\u00e4n parempaa selityst\u00e4.<\/p>\n Kuva: NASA\/JPL\/USGS<\/a><\/p><\/div>\n Kun italialainen t\u00e4htitieteilij\u00e4 Giovanni Schiaparelli<\/strong> tarkkaili Marsia vuonna 1877, h\u00e4n havaitsi planeetan pinnalla pitki\u00e4 viivamaisia muodostelmia. H\u00e4n kutsui niit\u00e4 italiaksi sanalla canali<\/em>, jolla tarkoitetaan kanavia tai uomia.<\/p>\n Englanniksi sana k\u00e4\u00e4ntyi muotoon canals<\/em> \u2013 ja sill\u00e4 oli ratkaiseva merkitysero. Canal<\/em> voi tarkoittaa nimitt\u00e4in keinotekoisesti rakennettua kanavaa.<\/p>\n Ajatuksesta innostui erityisesti yhdysvaltalainen t\u00e4htitieteilij\u00e4 Percival Lowell<\/strong>. H\u00e4n uskoi n\u00e4kev\u00e4ns\u00e4 Marsissa laajan kanavaverkoston ja esitti, ett\u00e4 kuivuvan planeetan \u00e4lykk\u00e4\u00e4t asukkaat olivat rakentaneet sen kuljettamaan vett\u00e4 napa-alueilta muualle Marsiin.<\/p>\n Kaikki t\u00e4htitieteilij\u00e4t eiv\u00e4t kanavia koskaan n\u00e4hneet, ja 1900-luvun alussa ajatus alkoi menett\u00e4\u00e4 tieteellist\u00e4 uskottavuuttaan. Lopullisen iskun romanttiselle Mars-kuvalle antoi avaruustutkimus. Mariner 4 lensi Marsin ohi<\/a> vuonna 1965 ja l\u00e4hetti ensimm\u00e4iset l\u00e4hikuvat planeetan pinnasta.<\/p>\n Valtavasta keinotekoisesta kanavaverkostosta ei tietenk\u00e4\u00e4n l\u00f6ytynyt mit\u00e4\u00e4n j\u00e4lki\u00e4.<\/p>\n Kuva: Jussara Rom\u00e3o | Unsplash<\/a><\/p><\/div>\n Ranskalainen fyysikko Ren\u00e9 Blondlot<\/strong> teki vuonna 1903 sensaatiomaisen ilmoituksen: h\u00e4n oli l\u00f6yt\u00e4nyt kokonaan uudenlaista s\u00e4teily\u00e4.<\/p>\n Blondlot nimesi l\u00f6yt\u00f6ns\u00e4 kotikaupunkinsa Nancyn mukaan N-s\u00e4teiksi. Pian muutkin tutkijat riensiv\u00e4t kilpaa ilmoittamaan havainneensa samaisia s\u00e4teit\u00e4. N-s\u00e4teiden v\u00e4itettiin olevan per\u00e4isin muun muassa Auringosta sek\u00e4 ihmisten ja el\u00e4inten elintoiminnoista.<\/p>\n Innostus oli valtavaa ja muutamassa vuodessa N-s\u00e4teist\u00e4 julkaistiin satoja tieteellisi\u00e4 artikkeleita.<\/p>\n Oli vain yksi pikkuinen ongelma: N-s\u00e4teit\u00e4 ei ollut olemassa.<\/p>\n Yhdysvaltalainen fyysikko Robert W. Wood<\/strong><\/a> matkusti vuonna 1904 Blondlot’n laboratorioon seuraamaan kokeita. Pime\u00e4ss\u00e4 labrassa Wood otti laitteistosta salaa pois kokeessa olennaisen prisman. Poistolla ei ollut mit\u00e4\u00e4n vaikutusta: Blondlot kertoi edelleen n\u00e4kev\u00e4ns\u00e4 odotetut muutokset.<\/p>\n Wood julkaisi havaintonsa Nature<\/em>-lehdess\u00e4, ja usko N-s\u00e4teisiin romahti sen my\u00f6t\u00e4 yht\u00e4 nopeasti kuin se oli alkanutkin.<\/p>\n Tapausta pidet\u00e4\u00e4n nyky\u00e4\u00e4n klassisena esimerkkin\u00e4 havaintoharhasta ja tutkijan omien odotusten vaikutuksesta. Lukuisat arvostetut tieteentekij\u00e4t olivat onnistuneet havaitsemaan ja tutkimaan ilmi\u00f6t\u00e4, jota ei ollut olemassa.<\/p>\n Kuva: NASA<\/a><\/p><\/div>\n Albert Einstein mullisti k\u00e4sityksemme maailmankaikkeudesta yleisell\u00e4 suhteellisuusteoriallaan vuonna 1915. Mutta edes Einstein itse ei ollut valmis siihen, mit\u00e4 h\u00e4nen omat yht\u00e4l\u00f6ns\u00e4 v\u00e4\u00e4j\u00e4m\u00e4tt\u00e4 n\u00e4yttiv\u00e4t ehdottavan.<\/p>\n Ajan yleisen k\u00e4sityksen mukaisesti Einstein piti maailmankaikkeutta suurin piirtein staattisena: universumi ei kokonaisuutena laajentunut eik\u00e4 supistunut. H\u00e4nen yht\u00e4l\u00f6ns\u00e4 eiv\u00e4t kuitenkaan osoittaneet t\u00e4llaista maailmankaikkeutta.<\/p>\n Ratkaisuksi Einstein lis\u00e4si niihin vuonna 1917 kosmologisen vakion, jonka avulla oli mahdollista rakentaa staattinen universumimalli.<\/p>\n Sitten alkoi putkahdella havaintoja, jotka muuttivat ymm\u00e4rryksemme maailmankaikkeudesta.<\/p>\n 1920-luvulla t\u00e4htitieteilij\u00e4t havainnoivat, ett\u00e4 maailmankaikkeus ei n\u00e4ytt\u00e4nytk\u00e4\u00e4n olevan muuttumaton. Vuonna 1927 Georges Lema\u00eetre<\/strong> esitti yleiseen suhteellisuusteoriaan perustuvan laajenevan maailmankaikkeuden mallin<\/a>. Kaksi vuotta my\u00f6hemmin Edwin Hubble<\/strong> julkaisi havaintoaineiston, jossa galaksit et\u00e4\u00e4ntyv\u00e4t sit\u00e4 nopeammin, mit\u00e4 kauempana ne olivat.<\/p>\n Einsteinin staattista universumia ei en\u00e4\u00e4 tarvittu.<\/p>\n Tarinaan liitet\u00e4\u00e4n usein v\u00e4ite, jonka mukaan Einstein olisi my\u00f6hemmin kutsunut kosmologisen vakion lis\u00e4\u00e4mist\u00e4 el\u00e4m\u00e4ns\u00e4 ”suurimmaksi munaukseksi”. Sitaatin aitoudesta ei kuitenkaan ole varmuutta.<\/p>\n Kuva: Sasun Bughrayan | Unsplash<\/a><\/p><\/div>\n Viel\u00e4 1980-luvun alussa mahahaavan merkitt\u00e4vimpin\u00e4 aiheuttajina pidettiin stressi\u00e4 ja el\u00e4m\u00e4ntapoja; n\u00e4in ajateltiin my\u00f6s l\u00e4\u00e4ketieteen piireiss\u00e4. Ajatus siit\u00e4, ett\u00e4 mahalaukussa voisi el\u00e4\u00e4 sairauden aiheuttavia bakteereita, vaikutti ep\u00e4todenn\u00e4k\u00f6iselt\u00e4 \u2013 onhan vatsahappo eritt\u00e4in voimakasta.<\/p>\n Australialaiset tutkijat Robin Warren<\/strong> ja Barry Marshall<\/strong> olivat kuitenkin eri mielt\u00e4. Warren oli havainnut mahakudoksessa kaarevia bakteereita, joita kaksikko onnistui vuonna 1982 kasvattamaan laboratoriossa. Kyseess\u00e4 oli bakteeri, joka sai my\u00f6hemmin nimekseen Helicobacter pylori<\/em>.<\/p>\n Mutta el\u00e4inkokeet eiv\u00e4t onnistuneet, sill\u00e4 helikobakteeri ei aiheuttanut mahahaavoja hiirille tai sioille. Lukuisista julkaistuista artikkeleista huolimatta tiedeyhteis\u00f6 ei ollut vakuuttunut.<\/p>\n Turhautunut Marshall p\u00e4\u00e4tti vied\u00e4 tutkimuksen poikkeuksellisen pitk\u00e4lle. Vuonna 1984 h\u00e4n joi itse H. pylori<\/em> -bakteereita sis\u00e4lt\u00e4v\u00e4\u00e4 viljelm\u00e4\u00e4. Viikon p\u00e4\u00e4st\u00e4 alkoivat tuskaiset vatsakivut ja oksentaminen; h\u00e4nelle oli kehittynyt mahalaukun tulehdus eli gastriitti. Marshall l\u00e4\u00e4kitsi itsens\u00e4 kuntoon antibiooteilla.<\/p>\n Seuraavien vuosien tutkimukset osoittivat, ett\u00e4 H. pylori<\/em> on keskeinen syy maha- ja pohjukaissuolihaavoihin<\/a> ja ett\u00e4 bakteerin h\u00e4vitt\u00e4minen antibiooteilla voi est\u00e4\u00e4 sairauden uusiutumisen. L\u00f6yt\u00f6 mullisti mahahaavan hoidon. Vuonna 2005 Warren ja Marshall saivat ty\u00f6st\u00e4\u00e4n l\u00e4\u00e4ketieteen Nobel-palkinnon.<\/p>\n Virheellinen oletus mahahaavan aiheuttajasta on kansan joukossa edelleen totena kerrottava fakta, mutta tiede on todistanut toisin.<\/p>\n Lue my\u00f6s: 10 hullua tiedemiest\u00e4, jotka tekiv\u00e4t kokeita itsell\u00e4\u00e4n<\/a><\/strong><\/p>\n Kuva: Korinna<\/a> | CC BY 4.0<\/a><\/p><\/div>\n Tied\u00e4mme nyky\u00e4\u00e4n, ett\u00e4 tavallisessa ihmisen somaattisessa solussa (kaikki muut solut paitsi sukusolut ja niiden kantasolut) on 46 kromosomia eli 23 paria.<\/p>\n Viel\u00e4 1950-luvulla oppikirjasta olisi kuitenkin voinut l\u00f6yty\u00e4 luku 48.<\/p>\n Yhdysvaltalainen el\u00e4intieteilij\u00e4 Theophilus Painter tutki ihmisen soluja 1920-luvulla ja p\u00e4\u00e4tyi vuonna 1921 siihen, ett\u00e4 kromosomeja oli 48. Lukum\u00e4\u00e4r\u00e4 vakiintui tieteess\u00e4 ja s\u00e4ilyi hyv\u00e4ksyttyn\u00e4 yli kolmen vuosikymmenen ajan.<\/p>\n Painterin havaintoa ei kyseenalaistettu \u2013 pitk\u00e4lti siksi, ett\u00e4 kromosomien laskeminen ei tuon ajan menetelmill\u00e4 ollut helppoa. Kromosomit saattoivat olla mikroskooppin\u00e4ytteiss\u00e4 p\u00e4\u00e4llekk\u00e4in ja muodostaa sotkuisen rypp\u00e4\u00e4n, josta yksitt\u00e4isten kromosomien erottaminen sen ajan v\u00e4rj\u00e4ystekniikoilla oli \u00e4\u00e4rimm\u00e4isen hankalaa.<\/p>\n Vuonna 1955 indonesialainen geneetikko Joe Hin Tjio<\/strong> ty\u00f6skenteli ruotsalaisessa Lundin yliopistossa professori Albert Levanin<\/strong> laboratoriossa. Hin Tjio ja Levan rupesivat kehitt\u00e4m\u00e4\u00e4n soluviljely-, preparointi- ja v\u00e4rj\u00e4ysmenetelmi\u00e4, ja saivat kromosomit levitt\u00e4ytym\u00e4\u00e4n n\u00e4ytteiss\u00e4 paremmin. Vuonna 1956 julkaistiin tutkimusten tulos: ihmisen soluissa oli 46 kromosomia<\/a>. Havainto vahvistettiin pian my\u00f6s muissa tutkimuksissa.<\/p>\n Hieman koomista on se, ett\u00e4 DNA:n rakenne saatiin selville jo vuonna 1953, mutta ihmisen kromosomien oikeaa m\u00e4\u00e4r\u00e4\u00e4 ei tuolloin viel\u00e4 tiedetty.<\/p>\n Kuva: Gerd Altmann | Pixabay<\/a><\/p><\/div>\n Kun katsoo Etel\u00e4-Amerikan it\u00e4rannikkoa ja Afrikan l\u00e4nsirannikkoa kartalla, ne n\u00e4ytt\u00e4v\u00e4t sopivan yhteen kuin palapelin palat.<\/p>\n Saksalainen geofyysikko ja meteorologi Alfred Wegener<\/strong> ei ollut ensimm\u00e4inen t\u00e4m\u00e4n huomannut, mutta vuonna 1912 h\u00e4n esitti tieteellisen teorian, jonka mukaan nykyiset mantereet olivat joskus muodostaneet suuremman kokonaisuuden ja ajautuneet v\u00e4hitellen erilleen.<\/p>\n Todisteitakin oli. Eri mantereilta l\u00f6ytyi samanlaisia fossiileja ja geologisia muodostumia, ja rannikoiden muodot n\u00e4yttiv\u00e4t sopivan h\u00e4mm\u00e4stytt\u00e4v\u00e4n hyvin yhteen.<\/p>\n Ongelma oli kuitenkin valtava, sill\u00e4 Wegener ei pystynyt esitt\u00e4m\u00e4\u00e4n uskottavaa mekanismia, joka olisi saanut kokonaiset mantereet liikkumaan. Monet geologit hylk\u00e4siv\u00e4tkin mannerliikunnot, ja teoria pysyi vuosikymmeni\u00e4 tieteen marginaalissa.<\/p>\n Vasta 1950-luvulla lis\u00e4\u00e4ntynyt valtamerten pohjan tutkiminen alkoi muuttaa mielipiteit\u00e4. Merenpohjan laajenemisesta kertynyt n\u00e4ytt\u00f6 ja lopulta laattatektoniikan kehittyminen osoittivat, ett\u00e4 maankuori todella koostuu liikkuvista laatoista.<\/p>\n Wegener oli v\u00e4\u00e4r\u00e4ss\u00e4 monista yksityiskohdista, mutta h\u00e4nen perimm\u00e4inen teoriansa osui oikeaan: mantereet todella liikkuvat<\/a>.<\/p>\n Lue my\u00f6s:<\/p>\n Tieteen yksi hienouksista on, ett\u00e4 se korjaa itse itse\u00e4\u00e4n. Siksi tieteen historian erehdykset ovat my\u00f6s kiehtovia: moni asia, jota on aikanaan pidetty tieteellisen\u00e4 faktana, vaikuttaa nyky\u00e4\u00e4n v\u00e4hint\u00e4\u00e4nkin erikoiselta. Historian aikana arvostetut tutkijat ovat olleet vakuuttuneita esimerkiksi siit\u00e4, ett\u00e4 sairaudet levi\u00e4v\u00e4t pahan hajun mukana, palavista esineist\u00e4 karkaa mystist\u00e4 tuliainetta ja Marsin pinnalla risteilee valtava kanavaverkosto. Joskus […]<\/p>\n","protected":false},"author":2,"featured_media":33043,"comment_status":"closed","ping_status":"closed","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"_jetpack_newsletter_access":"","_jetpack_dont_email_post_to_subs":false,"_jetpack_newsletter_tier_id":0,"_jetpack_memberships_contains_paywalled_content":false,"_jetpack_feature_clip_id":0,"_jetpack_memberships_contains_paid_content":false,"footnotes":"","jetpack_post_was_ever_published":false},"categories":[34],"tags":[98,324,37],"class_list":["post-33012","post","type-post","status-publish","format-standard","has-post-thumbnail","hentry","category-tiede","tag-etusivu","tag-historia","tag-tiede"],"yoast_head":"\nValo kulkee n\u00e4kym\u00e4tt\u00f6m\u00e4n eetterin l\u00e4pi<\/h2>\n
![\"\"](\"https:\/\/i0.wp.com\/listafriikki.com\/wp-content\/uploads\/2026\/08\/valo_unsplash.jpg?resize=740%2C444&ssl=1\")
Sairaudet levi\u00e4v\u00e4t pahan hajun mukana<\/h2>\n
![\"\"](\"https:\/\/i0.wp.com\/listafriikki.com\/wp-content\/uploads\/2026\/08\/kolera_wikimedia.jpg?resize=740%2C444&ssl=1\")
Palavasta aineesta karkaa mystist\u00e4 tuliainetta<\/h2>\n
![\"\"](\"https:\/\/i0.wp.com\/listafriikki.com\/wp-content\/uploads\/2026\/08\/tuli_unsplash.jpg?resize=740%2C444&ssl=1\")
Marsissa on \u00e4lykk\u00e4\u00e4n sivilisaation rakentamia kanavia<\/h2>\n
![\"\"](\"https:\/\/i0.wp.com\/listafriikki.com\/wp-content\/uploads\/2026\/08\/mars_wikimedia.jpg?resize=740%2C444&ssl=1\")
Sensaatiomainen s\u00e4teily<\/h2>\n
![\"\"](\"https:\/\/i0.wp.com\/listafriikki.com\/wp-content\/uploads\/2026\/08\/sateet_unsplash.jpg?resize=740%2C444&ssl=1\")
Maailmankaikkeus ei laajene<\/h2>\n
![\"\"](\"https:\/\/i0.wp.com\/listafriikki.com\/wp-content\/uploads\/2026\/08\/avaruus_unsplash.jpg?resize=740%2C444&ssl=1\")
Mahahaavan aiheuttavat stressi ja el\u00e4m\u00e4ntavat<\/h2>\n
![\"\"](\"https:\/\/i0.wp.com\/listafriikki.com\/wp-content\/uploads\/2026\/08\/mahakipu_unsplash.jpg?resize=740%2C444&ssl=1\")
Ihmisell\u00e4 on 48 kromosomia<\/h2>\n
![\"\"](\"https:\/\/i0.wp.com\/listafriikki.com\/wp-content\/uploads\/2026\/08\/kromosomit_wikimedia.jpg?resize=740%2C444&ssl=1\")
Mantereet eiv\u00e4t voi liikkua<\/h2>\n
![\"\"](\"https:\/\/i0.wp.com\/listafriikki.com\/wp-content\/uploads\/2026\/08\/kartta_pixabay.jpg?resize=740%2C444&ssl=1\")
\n