Oudoimmat
10 uskomatonta kertaa, kun eläimet joutuivat oikeuden eteen rikoksesta syytettyinä
Hulluja oikeusjuttuja Listafriikki on ennenkin käsitellyt, mutta niissä ei ollut yhtäkään tapausta, jossa rikoksesta syytetty olisi ollut eläin. Tilanne korjataan nyt!
Iso osa tämän listan oikeusjutuista on peräisin Edward Evansin vuonna 1906 julkaistusta kirjasta The Criminal Prosecution and Capital Punishment of Animals (suom. Eläinten rikossyytökset ja kuolemantuomiot). Kirjassa on lähes neljänsadan sivu verran juttuja eläimistä, jotka syystä tai toisesta joutuivat aikoinaan oikeuden eteen.
Varsinkin keskiajalla ja sen jälkeen noin 1800-luvulle asti eläimet eivät olleet mitenkään harvinainen näky oikeussaleissa. Koska ihmiset olivat innoissaan tuomitsemassa toisiaan teloitettavaksi, ei rikoksesta syytetty eläin vähentänyt mielenkiintoa; päinvastoin. Toki listalle pääsee tuoreempiakin vankilatuomioita – niitä on nähty 2000-luvullakin.
Tässä siis rikoksesta syytettynä olleet eläimet ja niiden käsittämättömät tuomiot: monesti se, päätyikö eläin hirtettäväksi tai roviolle, riippui puolustusasianajajan ammattitaidosta.
Rotat saivat loistavan asianajajan
Barthélemy de Chasseneuz oli 1500-luvun Ranskassa arvostettu lakimies ja osittain hänen kirjoihinsa pohjautuva Ranskan siviililaki on toiminut lainsäädännön perustana monessa Euroopan maassa ja maailmanlaajuisesti Ranskan entisissä siirtomaissa. Kaikkein kummallisimman oikeusjuttunsa De Chasseneuz otti vastaan Autunin kaupungissa vuonna 1506. Hän toimi puolustusasianajaja rotille, joita syytettiin ohrasadon tuhoamisesta.
Rikoksesta syytettyinä olleet rotat oli tietenkin kutsuttu oikeuteen kertomaan oman kantansa ja kuulemaan tuomionsa. De Chasseneuz sai ensinnäkin viivytettyä käsittelyn aloittamista sillä, että hän vaati syyttäjää osoittamaan juuri ne rotat, jotka olivat vastuussa ohran syömisestä. Valamiehet päätyivät kinkkisessä tilanteessa siihen, että kaikki alueen rotat oli kutsuttava oikeuteen.
Sitten De Chasseneuz kertoi tuomarille ja valamiehille, etteivät hänen asiakkaansa mitenkään voineet saapua paikalle, sillä ne olisivat kaupunkiin tullessaan vaarassa joutua kissojen ja koirien saaliiksi. ”Jos ihmisenkään ei tarvitse tulla oikeuteen kuolemanvaaran uhatessa, niin miksi eläinten pitäisi ottaa sellainen riski?”, kysyi De Chasseneuz kirkkain silmin tuomarilta.
Hommansa osaava De Chasseneuz yhdisteli puolustuspuheessaan nerokkaasti lakikieltä ja kristillisiä oppeja, ja lopulta voitti tuon käsittämättömän oikeusjutun. Ilman seuraamuksia rotat eivät kuitenkaan päässeet, sillä oikeus katsoi, että sopiva rangaistus olisi puhuttelu pellon reunalla. Jos rotat eivät noudattaisi ohjeita, oli seuraavakin voimakeino jo valmiiksi mietitty: paikallinen piispa tulisi erottamaan rotat kirkosta.
Tarina ei kerro, että jättivätkö rotat ohrapellon uhkailujen jälkeen rauhaan. Voimme vain arvailla…
Kaikki kotieläimet hirsipuuhun
Useimmiten eläimiin sekaantuminen johti sekä tekijän että uhrin tuomitsemiseen. Vastaanottava osapuoli nähtiin yhtälailla syyllisenä, joten uhrien syyllistäminen on osattu jo satojen vuosien ajan. Ja ilmeisesti eläimiin sekaantuminen ei ennen muinoin ollut mitenkään harvinaista.
Kesäkuussa vuonna 1662 yhdysvaltalainen herra Potter joutui oikeuteen jäätyään kiinni oman koiransa raiskaamisesta. Connecticutissa järjestetyssä oikeudenkäynnissä tuomarina toimi muuan Cotton Mather, joka oli muutamia vuosikymmeniä myöhemmin merkittävässä roolissa joukkohysteriaan yltyneissä Salemin noitavainoissa (Lue niistä lisää tästä: Salemin noitaoikeudenkäynnit: 10 pimeää faktaa noitavainoista).
Herra Potterin tiedettiin olleen ”harras kristitty ja kova rukoilemaan”, mutta se ei auttanut oikeudessa, sillä häntä syytettiin lukuisista luonnottomista kanssakäymisistä, jotka olivat jatkuneet viidenkymmenen vuoden ajan. Potterin vaimo tiesi miehensä touhuista, mutta ilmeisesti katsoi tämän ällöttäviä mieltymyksiä sormiensa välistä.
Uskottiin, että Potterin oli jo nuorena poikana ottanut valtaansa ”epäpuhdas pahuus”, joka oli pakottanut hänet näihin tekoihin. Paholaisen osallisuus ei kuitenkaan pelastanut Potteria tai sen puoleen hänen uhrejaankaan.
Niinpä hirsipuuhun tuomittiin sekä Potter että yksi aikuinen lehmä, kaksi hiehoa, kolme lammasta ja kaksi emakkoa. Ne olivat ainoat silloin hengissä olleet uhrit, ja ne todettiin yhtälailla syyllisiksi kauheuksiin.
Saatanallinen kukko, joka muni
Vuonna 1474 Baselissa, Sveitsissä, oikeuden eteen saateltiin saatanallisesta rikoksesta syytetty kukko. Kukko oli tehnyt ”kauhean ja luonnottoman rikoksen”; nimittäin muninut munan.
Baselin raastuvanoikeus piti munimista merkkinä vääräuskoisuudesta, koska syytetyn ajateltiin tuottavan basiliskeja. Basiliski taas on kukon munimasta munasta täysikuun aikaan syntyvä lohikäärmettä muistuttava taruolento, jonka uskottiin keskiajalla olevan aivan todellinen hirviö. Se sai tarun mukaan alkunsa sammakon tai käärmeen hedelmöittäessä pahaa-aavistamattoman kukon.
Joten kukko tuomittiin poltettavaksi elävältä. Suuri joukko ihmisiä kokoontui seuraamaan tuomitun teloitusta, mihin suhtauduttiin samalla vakavuudella kuin (ihmis)kerettiläisten roviolla polttamiseen. Tarinan mukaan pyöveli avasi nuotiossa kärventyneen kukon ja löysi sen sisältä vielä kolme munaa lisää.
Jälkeenpäin on arveltu, että kukko taisi ollakin kana. No shit!?
Murhaajasiat
Vuonna 1494 Clermontissa, Ranskassa, sattui ikävä välikohtaus. Erään perheen kotieläimenä pidetty sika hyökkäsi terassilla kehdossa nukkuneen vauvan kimppuun ja ”kuristi ja tukehdutti lapsen hengiltä”. Kaiken lisäksi se söi vauvan kasvot ja kaulan.
Oikeudessa tämä rikoksesta syytetty ei kyennyt esittämään hyväksyttävää puolustusta, joten se tuomittiin todistajanlausuntojen perusteella murhaajaksi. Raskauttavana asianhaarana pidettiin surman tapahtumista pääsiäisenä, koska sika ei ollut osoittanut minkäänlaista kunnioitusta juhlapyhää kohtaan. Tuomari määräsi sian hirtettäväksi, jotta se toimisi muille sioille esimerkkinä siitä, mihin tuollainen julma teko voi johtaa.
Vaikka tälläkin listalla on nähtävissä monia tuomion saaneita elämiä, olivat siat oikeudessa kaikkein yleisin näky (ihmisten jälkeen). Lapsilla oli paha tapa leikkiä sikolättien välittömässä läheisyydessä, ja jos aitaukseen sattui vahingossa putoamaan, oli kohtalo melko varmasti sinetöity kaikkiruokaisten possujen käsittelyssä.
Yllä oleva kuva on maalaus niin ikään ranskalaisesta oikeuskäsittelystä, jossa vuonna 1457 emakko porsaineen oli syytettynä pienen lapsen ahmimisesta. Emäsika tuomittiin kuolemaan, mutta porsaat armahdettiin, sillä niiden nähtiin vain seuranneen emonsa huonoa esimerkkiä.
Mary-norsun lynkkaus
Sparksin kuuluisa sirkus saapui syyskuussa 1916 Erwinin kaupunkiin Tennesseessä, Yhdysvalloissa. Erwinissä sirkus palkkasi Mary-norsun hoitajaksi hotellisiivoja Red Eldridgen, jolla ei tietenkään ollut minkäänlaista kokemusta eläinten käsittelystä.
Tapahtumien kulku vaihtelee lähteestä riippuen: jossain Maryn kerrotaan häiriintyneen kadulla olleesta vesimelonista, jolloin Eldridge löi sitä metallikoukulla, toisaalta Maryn epäiltiin kärsineen hammastulehduksesta, mikä sai sen käyttäytymään arvaamattomasti. Oli syy mikä tahansa, niin Mary nappasi Eldridgestä kiinni kärsällään, paiskasi tämän maahan ja astui miehen pään päälle kauhistuneen väkijoukon seuratessa vieressä. Paikalla olleet tulistuivat Murhaaja-Maryksi nimitetyn norsun toiminnasta ja alkoivat huutaa yhteen ääneen ”Tappakaa norsu!”. Joku yritti siinä paikassa jopa ampua eläintä pistoolillaan, mutta pienet luodit eivät lävistäneet norsun paksua nahkaa.
Vaikka Mary oli sirkukselle korvaamattoman arvokas, oli kaupunkilaisten paine liian kova – Mary oli teloitettava. Paikallinen sheriffi mietti useita teloituskeinoja ampumisesta sähköiskuun, mutta lopulta päädyttiin hirttotuomioon. Norsua varten rakennettiin oma hirttolava ja paikalle tuotiin junanvaunuun kiinnitetty nosturi. Sitten Maryn kaulan ympärille laitettiin paksu kettinki ja se nostettiin puoleksi tunniksi ilmaan roikkumaan tuhatpäisen ihmisjoukon seuratessa innokkaana ympärillä.
Rikoksesta syytetty aasi oli viaton uhri
Ranskalaisessa Vanvresin kaupungissa, lähellä Pariisia, eli vuonna 1750 mies nimeltään Jacques Ferron. Ferron oli eläimiinsekaantuja.
Erään kerran hän jäi verekseltään kiinni aasitamman raiskaamisesta ja joutui siitä oikeuden eteen. Kuten olemme listan aikana jo oppineet, ajan tapoihin kuului se, että myös seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutunut aasi oli samassa oikeudenkäynnissä rikoksesta syytettynä.
Oikeuteen tuotiin luonnetodistajaksi muun muassa paikallisen luostarin johtaja, joka kertoi tunteneensa syytetyn neljän vuoden ajan ja todisti tämän ”aina olleen siveellinen ja hyväkäytöksinen niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, eikä koskaan ollut tehnyt mitään skandaalimaista”. Pappi puhui tietenkin aasista.
Ferron todettiin syylliseksi ja poltettiin roviolla, mutta aasitamma pääsi vapaaksi, koska oikeus näki ettei se ollut ottanut rikokseen osaa omasta vapaasta tahdostaan.
Katya-karhu joutui ihmisten vankilaan
Vaikka monet tämän listan tarinoista ovat peräisin satojen vuosien takaa niin on eläimiä aivan hiljattainkin tuomittu rikoksista. Kazakstanissa vuonna 2004 poliisi tutki tapausta, jossa entinen sirkuskarhu oli raadellut ihmisiä leirintäalueella, jossa sitä pidettiin häkissä.
Telttailijoita viihdyttänyt Katya-karhu oli käynyt ainakin kahden ihmisen kimppuun: kerran 11-vuotias poika oli mennyt liian lähelle häkkiä ja toisella kertaa juopunut 28-vuotias mies oli yrittänyt sanoa karhulle käsipäivää. Näiden tapausten jälkeen Katya otettiin viranomaisten haltuun, ja koska mikään eläintarha ei suostunut ottamaan ”verenhimoista” karhua vastaan, passitettiin se ihmisille tarkoitettuun vankilaan.
Karussa Kostanayn rangaistussiirtolassa Katya eli yhdessä 730 muun vangin kanssa. Murhaajat ja muut pahamaineiset rikolliset olivat innoissaan vankilan ainoasta naaraspuolisesta vangista ja he syöttivät Katyalle ruoantähteillä. Ihmiselle tarkoitetussa sellissä asuminen ei ollut karhulle sopiva elinympäristö, vaikka sille rakennettiin oma pieni allaskin.
Vaikka muille vangeille aviolliset tapaamiset olivat sallittuja, ei vankilaan voitu tuoda uroskarhua Katyaa tapaamaan – sekös sapetti niin henkilökuntaa kuin vankejakin. Vankien koulutuksesta vastaava Azamat Gapbasov harmitteli jokunen vuosi sitten sitä, että myöskään keinohedelmöitys ei ole sallittua. Onneksi ajatukset eivät edenneet haaveilua pidemmälle ja Katyan kakkukin tuli lopulta päätökseensä.
Vuonna 2019, viidentoista vuoden vankilatuomion jälkeen, Katya siirrettiin pieneen eläintarhaan Abkshinossa, jossa se on saanut tutustua tarhan uroskarhuun ja saa elää ”luonnollisemmassa” ympäristössä.
Kostanayn vankitoverit jäivät kaipaamaan karhua niin paljon, että vankilan pihaan on nostettu patsas Katyan kunniaksi.
Tottelevaiset termiitit
Vuonna 1712 brasilialainen Pyhän Antonioksen munkkiluostari oli tuskissaan termiittien kanssa. Termiitit söivät munkkien ruokaa, mutta mikä pahempaa, ne järsivät myös pienen rakennuksen seiniä ja kaivoivat tunneleita sen perustuksiin. Pulma päätettiin ratkaista pitkäksi venähtäneessä oikeuskäsittelyssä.
Rikoksesta syytettyinä olleiden termiittien puolustusasianajaja vetosi siihen, että hyönteiset olivat Luojan luomia olentoja ja siten niillä oli myös oikeuksia: ne olivat olleet paikalla paljon munkkeja kauemmin ja harjoittivat vain kiistämätöntä omistusoikeuttaan. Katoliset munkit olivat aikoinaan itse tunkeutuneet luvatta niiden maille.
Lopulta asiassa päästiin sopimukseen ja kantaja (tässä tapauksessa munkit) määrättiin tarjoamaan termiiteille uusi elinympäristö. Asiakirjojen mukaan tuomio luettiin suureen ääneen termiittikeon edessä ja käsittelyä dokumentoinut munkki kirjoitti ”termiittien tulleen ulos jonossa ja marssineen suoraa päätä sovitulle alueelle”. Kirjuri uskoi tuon olleen ”ratkaiseva todiste siitä, että kaikkivaltias tuki oikeuden päätöstä”.
Hartlepoolin apina
Napoleonin sotien aikaan, 1800-luvun alkupuolella, Englannissa kammoksuttiin kaikkea ranskalaista. Vettä myllyyn löivät vielä sanomalehtien pilakuvat, joissa ranskalaiset kuvattiin raakalaismaisina ja karvaisina; usein hännillä varustettuina.
Hartlepoolin kaupunki sijaitsee melko pohjoisessa, joten siellä tuskin monikaan oli oikeasti nähnyt ketään Ranskasta kotoisin olevaa, joten mielikuvat perustuivat merimiesten ja kauppiaiden tarinoihin sekä äsken mainittuihin pilakuviin. Paikalliset olivat siis kauhun vallassa, kun eräänä päivänä kalastajapitäjän rantaan lipui haaksirikkoutunut ranskalaislaiva.
Kun hylkyä lähdettiin tutkimaan, löytyi sieltä yksi ainoa matkustaja: apina. Paikalliset tietenkin olettivat, että tuo otus oli arkkivihollinen Manner-Euroopasta. Apinaa kuulusteltiin oikeudessa ja sitä yritettiin saada tunnustamaan henkilöllisyytensä. Rikoksesta syytetty ei (yllätys, yllätys) kyennyt vastaamaan vakoilusyytöksiin, joten se tuomittiin kuolemaan. Apina kuljetettiin kaupungin torille, jossa se hirtettiin väkijoukon hurratessa ympärillä.
Hartlepoolin asukkaita kutsutaan tänäkin päivänä ”apinan hirttäjiksi” ja kaupungin urheiluseurojen maskotit ovat mitäs muitakaan kuin apinoita. Historioitsijat ovat hieman jakautuneet mielipiteissään: Toisten mielestä hirtetty olento oli nimenomaan apina. Toisten mielestä tarina Hartlepoolin apinasta on vielä synkempi. Tuohon aikaan nuoria poikia pestattiin sotalaivoihin valmistelemaan tykit ampumiskuntoon – heitä kutsuttiin ”ruutiapinoiksi”. Saattaa siis hyvinkin olla, että englantilaiset hirttivät lynkkausmeiningillä lapsen.
Joka tapauksessa Hartlepoolissa ollaan hyvin ylpeitä erikoisesta historiasta ja kaupungin satamassa on parikin hirtetylle apinalle pystytettyä patsasta.
Sadon tuhonneet maamyyrät
Nykyään jos hiiret tai myyrät aiheuttavat tuhoa viljelyksillä tai niitä nähdään missä tahansa kiinteistössä, yritetään niistä hankkiutua eroon keinolla millä hyvänsä. Ja nopeasti. Ajat olivat toiset vuonna 1519, kun nykyisen Italian alueella sijaitsevassa Stelvion kaupungissa pohdittiin, mitä satoa tuhoaville maamyyrille eli kontiaisille pitäisi tehdä.
Kaupunkilaiset kerääntyivät oikeuteen käsittelemään viljaa syövien ja kaivamillaan käytävillä maaperän hedelmättömäksi tekevien kontiaisten kohtaloa. Toisten mielestä oli liian julmaa tappaa eläimiä; varsinkin niitä, jotka olivat tiineenä tai imettivät poikasiaan.
Kunnon oikeusistunnon tapaan maamyyrille oli osoitettu puolustusasianajaja Hans Grinebner, jonka mukaan rikossyytteelle ei ollut pohjaa. Puolustus perusti väitteensä sille, että maamyyrien toiminta oli täysin luonnollista eikä ihmisten pitäisi valittaa sellaisesta. Syyttäjänä toimineen Schwarz Miningin mukaan maamyyrien tihutyöt olivat tuhonneet satoa niin laajalti, etteivät kaikki kyenneet enää maksamaan vuokriaan.
Tuomari päätti jutun kantajan eduksi: taloudelliset tappiot olivat niin mittavat, että kyläläisillä oli oikeus hankkiutua tuholaisista eroon. Päätökseen tyytymätön Grinebner valitti tuomiosta ja vaati, että tappamisen sijaan hänen asiakkailleen oli löydettävä toinen sijoituspaikka. Lisäksi hän esitti, että karkotetuille asiakkaille taattaisiin turvallinen siirtyminen uusiin maisemiin, etteivät kaupungin kissat ja koirat kävisi niiden kimppuun.
Valitus meni läpi, ja tuomari antoi vielä yhden lisämyönnytyksen: Ne kontiaiset, jotka odottivat poikasia tai joilla oli pesue huolehdittavanaan, saivat 14 päivää lisäaikaa muuton järjestämiseen.