Jääkarhut ovat mustanahkaisia merinisäkkäitä: 10 mielenkiintoista faktaa pohjoisen kuninkaista

Helmikuun 27. päivänä, eli tänä lauantaina, vietetään kansainvälistä jääkarhujen päivää. Nyt tutustutaan noihin upeisiin eläimiin mielenkiintoisten faktojen muodossa!

Viimeviikkoisella listalla jo kerrottiin eräästä hyvin mielenkiintoisesta jääkarhuihin liittyvästä asiasta: ne ovat nimittäin alkaneet luonnossa lisääntymään harmaakarhujen kanssa. Lue lisää: Uskomattomat random-faktat, joiden et tiennyt olevan totta! Tuo on vain yksi osoitus siitä, minkälaiseen ahdinkoon ilmastonmuutos ja jäätiköiden sulaminen on jääkarhut saattanut. Kansainvälinen jääkarhujen päivä on Polar Bears International -järjestön lanseeraama päivä, jonka tarkoituksena on tuoda paremmin ihmisten tietoisuuteen se tosiasia, että eläinten elinympäristö on todellisessa vaarassa kadota.

Mutta ei vellota vain kurjuudessa, vaan juhlistetaan noita arktisen alueen huippupetoja mielenkiintoisten faktojen parissa.

Vaikka tieto voi välillä tuottaa tuskaa, niin Listafriikki toivoo tämän tietopaketin tuovan iloa jääkarhujen ystäville. Ja kuka tietää, ehkäpä joku voi vetää villasukat jalkaan ja puolihuolimattomasti alentaa kodin lämpötilaa. Ja siihen päättyy paasaus!

Jääkarhun turkki ei ole valkoinen

Vastoin yleistä uskomusta, ja tietysti silminnähtävää ulkomuotoa, jääkarhujen turkki ei ole valkoinen. Karvat ovat läpinäkyviä (eli niissä ei ole lainkaan pigmenttiä) ja sisältä onttoja, joten ne heijastavat lähes kaiken näkyvän valon, samalla lailla kuin lumi ja jää. Kaikkein valkoisimmilta jääkarhut näyttävät keväällä ja kesällä, juuri karvojen uusiutumisen jälkeen, kun turkki on puhdas ja auringonvalo osuu niihin suoraan yläpuolelta.

Kun jääkarhun turkki likaantuu – näin käy erityisesti aterioidessa – kierii se lumessa ja hieroo karvansa puhtaaksi. Kuiva ja puhdas turkki on huomattavasti parempi eriste arktisen alueen kylmyydessä kuin likainen ja märkä.

Toinen sopeuma, jonka avulla ne pysyvät lämpiminä pohjoisen hyytävissä lämpötiloissa, on musta nahka – tumma iho imee ja varastoi auringon lämpöä. Jääkarhut ovat siis kokonaan sen värisiä, kuin niiden kuono ja tassun pojat. Tämän lisäksi niillä on ihonsa alla yli kymmenen sentin paksuinen rasvakerros, joka toimii mainiona eristeenä.

Kaiken tämän kylmältä suojautumisen ansiosta jääkarhut eivät ole koskaan vaarassa paleltua. Päinvastoin. Nimittäin sopeumat pohjoisen kylmyyteen aiheuttavat riskin ylikuumenemisesta. Siksi ne liikkuvat usein hyvinkin verkkaiseen tahtiin, sillä juokseminen saattaa koitua kuolemaksi.

Emo ja sen pitkä talvi kahden pennun kanssa

Jääkarhujen lisääntymiskausi on keväällä huhti-toukokuussa, jolloin vastakkaisen sukupuolen edustajat löytävät toisensa parhailla hyljeapajilla. Kun urokset ovat saaneet omat vääntönsä suoritettua, viettää karhupariskunta viikon verran auvoisaa yhteiseloa, minkä jälkeen tiine naaras lähtee omille teilleen. Syömään.

Sillä on muutama kuukausi aikaa mättää mahdollisimman paljon ravintoa ja varastoida rasvaa tulevaa talvea varten; tavoitteena on kaksinkertaistaa elopaino. Alkusyksystä emo kaivaa lumipenkkaan luolan, joka on aina maalla, sillä jäällä on lohkeamisen vaara.

Talvi on jääkarhuille metsästyksen kulta-aikaa, joten ne eivät nuku talviunta, toisin kuin muut lähisukulaiset. Mutta poikasia odottava emokarhu vaipuu hieman kevyttä horrosta muistuttavaan tilaan: se ei nuku eikä sen ruumiinlämpö laske, mutta sydämen syke alenee puoleen normaalista 45 lyönnistä minuutissa. Keskitalvella emo synnyttää yleensä aina kaksoset; kolmoset tai yksi poikanen ovat hyvin harvinaisia tapauksia. Calgaryn yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan emojen tiedetään kuitenkin adoptoivan orvoiksi jääneitä tai hylättyjä poikasia, vaikka niillä olisi itsellään kaksi omaa huollettavaa.

Emo ei syö, juo tai ulosta pesässä viettämiensä kuukausien aikana, sillä sen ainoa tehtävä on saattaa poikaset maailmaan ja imettää niitä pesän turvassa kevääseen saakka. Pennut painavat syntyessään vain 500-700 grammaa, mutta lumiluolasta ulos tullessaan ne ovat monikertaistaneet painonsa reiluun kymmeneen kiloon. Samaa ei voi sanoa emosta, joka lähtee hyvin nopeasti johdattamaan jälkikasvuaan metsästysjäille.

Rasvaa, rasvaa, rasvaa… ja vähän kalaa ja marjoja

Jääkarhujen ruokavalio koostuu lähes yksinomaan hylkeistä. Joskus ne voivat saada saaliikseen myös nuoria maitovalaita tai jopa mursuja. Mursut ovat kuitenkin viimeinen oljenkorsi, sillä kamppailu kahden jättiläisen välillä saattaa koitua myös jääkarhun kohtaloksi. Aikuiset jääkarhut syövät saaliseläimistään yleensä vain rasvan, sillä siinä on kaikkein eniten energiaa. Kasvaville karhuille kelpaa myös liha. Kesäaikaan, kun jääpeite on niukimmillaan, joutuvat karhut lähteä etsimään ravintoa muualta. Silloin ruoaksi käyvät kalat, muut eläimet ja marjat.

Jääkarhut eroavat muista huippupedoista siten, että niillä ei ole reviiriä. Koska elinympäristö muuttuu jatkuvasti – jää elää koko ajan – ei niiden kannata pysyä puolustamassa yhtä tiettyä aluetta. Niillä on kuitenkin niin kutsuttu elinpiiri, joka usein menee päällekkäin muiden yksilöiden elinpiirin kanssa; se ei tuota ongelmaa. Elinpiirien koko vaihtelee huimasti, sillä joillakin jääkarhuilla se voi olla yksi meren lahti, toisilla taas kaksi kertaa Suomen kokoinen alue.

Mites juomapuoli?

Erään uskomuksen mukaan jääkarhut eivät tarvitse elääkseen lainkaan juomavettä. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Vaikka ne ovat jatkuvasti veden ympäröiminä, ei merivesi kelpaa niille suolaisuutensa vuoksi juotavaksi. Joskus karhut syövät lunta saadakseen makeaa vettä, mutta sen sulattaminen vaatii valtavan määrän energiaa, joten lumen popsiminen on niille lähinnä vain tapa viilentää kehoa aurinkoisena päivänä tai rankan painimatsin jälkeen.

Talvisin eläimet löytävät aina silloin tällöin jäältä lammikoita, jotka ovat syntyneet sulaneesta lumesta, ja kesäisin maalla ollessaan ne juovat luonnollisesti järvistä ja joista.

Suurimman osan tarvitsemastaan vedestä jääkarhut saavat hylkeen rasvasta. Kun keho hajottaa lihan eli proteiinin käyttökelpoisiksi ainesosiksi, vaatii prosessi vettä, mutta rasvan kohdalla vettä puolestaan vapautuu. Joten mitä enemmän jääkarhu syö rasvaa, sitä vähemmän sen täytyy juoda. Samasta syystä emokarhu ei tarvitse juomista ollessaan kuukausia pesässä: sen keho hajottaa varastoitua rasvaa energiaksi ja vedeksi. Lihaa syövät pennut saavat vetensä emon maidosta, jota ne juovat koko sen kolmen vuoden ajan, jonka äitinsä kanssa viettävät.

Massiivinen jääkarhu heikoilla jäillä

Kun jääkarhunpoikaset syntyvät minimaalisina 700 gramman kokoisina pienokaisina, on niiden vaikea uskoa joskus olevan yli kaksi- ja puolimetrisiä petoja. Täysikasvuisina ja kahdella jalalla seistessään niiden silmät voivat olla yli kolmen metrin korkeudessa. Ei ehkä sellainen näky, jonka haluaisi luonnossa tulevan vastaan. Painoa suurimmilla urosjääkarhuilla voi olla jopa 800 kiloa, naaraat ovat keskimäärin puolta kevyempiä.

Noilla mitoilla luulisi olevan jatkuvassa vaarassa pudota jäiden läpi mereen, mutta jääkarhut on tehty tuohon ympäristöön. Niiden valtavat, kolmekymmentä senttiä pitkät ja lähes yhtä leveät käpälät ovat kuin lumikengät, jotka tekevät jäällä ja lumella kävelystä helpompaa. Litteät käpälät ovat lähes kauttaaltaan pitkien karvojen peittämät ja nuo karkeat karvat antavat tassun pohjiin pitoa. Käpälän pohjassa on myös muutama musta ihoalue, jotka ovat kauttaaltaan pienten nystyjen peitossa. Nystyt luovat kitkaa ja tekevät jäällä kävelemisestä vähemmän liukastelevaa.

Jos jääkarhu havaitsee, että jää alkaa uhkaavasti natista sen alla, levittää se raajansa pitkälle, laskee kehonsa matalaksi ja jatkaa matkaa ryömien: näin se jakaa ruumiinpainonsa suuremmalle alueelle. Tai sitten se liukuu, kuten videolla voi nähdä.

Jääkarhu on merinisäkäs

Maailman suurin maalla elävä petoeläin on täysin riippuvainen merestä. Se onkin ainoa nykyään elossa oleva karhulaji, joka selviää hengissä ainoastaan jäisen meren välittömässä läheisyydessä.

Jääkarhu on täysin sopeutumat vesielämään, ja se lasketaankin kuuluvaksi merinisäkkäisiin yhdessä muun muassa sinivalaiden, delfiinien, mursujen, merisaukkojen ja manaattien kanssa. Sen tieteellinen nimikin, Ursus maritimus, on kirjaimellisesti merikarhu.

Jääkarhun pienet korvat, lyhyt häntä sekä aiemmin mainitut paksu turkki ja rasvakerros auttavat sitä uimisessa ja sukeltamisessa. Hengitystään jääkarhut voivat pidättää kaksikin minuuttia ja veden alla niiden sieraimet menevät automaattisesti kiinni. Niiden silmiä suojaa vilkkuluomi eli niin sanottu kolmas silmäluomi, joka auttaa näkemään meressä jopa 5 metrin päähän ja toisaalta suojaa myös lumipyryltä. Jääkarhut melovat eteenpäin valtavilla etukäpälillään, kun taas takajalat seuraavat lähes liikkumattomina perässä – ne toimittavat peräsimen virkaa. Jos suuret käpälät toimivat jäällä lumikenkinä, muuntautuvat ne vedessä uimaräpylöiksi. Varpaiden välissä on ihan oikeasti ihopoimut, jotka avautuvat vedessä räpylämäisesti.

Metsästämään jääkarhu ei kuitenkaan uimalla lähde, sillä uintitaidoissa se häviää pääasialliselle ravinnonlähteelleen, niin ikään merinisäkkäisiin lukeutuvalle, hylkeelle. Mutta ravintoa etsimään ne kyllä lähtevät uimalla, sillä matka käy joutuisammin vedessä. Maalla jääkarhu kävelee 5 kilometrin tuntivauhtia, mutta meressä vauhti tuplaantuu.

Ne voivat uida useita päiviä putkeen: pisin tunnettu matka on ollut yhdeksän päivää, jonka aikana jääkarhu ui 687 kilometriä pysähtymättä kertaakaan jäälle tai maalle lepäämään.

Huippupedon epäonnistuneet saalistusyritykset

Jääkarhuilla on aivan käsittämätön hajuaisti: ne voivat haistaa jään päällä liikkuvan hylkeen yli 30 kilometrin päästä! Eikä saaliin tarvitse edes olla pinnalla, sillä jääkarhun sieraimet paikallistavat jopa puolentoista kilometrin päässä sijaitsevan hylkeen hengitysaukon. Eikä hyljettä suojaa metrin lumikerroskaan, sillä karhut löytävät hajuaistinsa avulla helposti niiden lumeen kaivetut pesät.

Vaikka jääkarhun käpälien pohjassa olevat karvat helpottavat liikkumista jäisessä ympäristössä, on niillä myös toinen tehtävä: karvat vaimentavat askelten ääntä, kun peto lähestyy jäällä nukkuvaa hyljettä. Mutta koska jättimäisen eläimen elo äärimmäisissä olosuhteissa vie paljon energiaa, suosivat jääkarhut mieluummin kyttäystaktiikkaa kuin varsinaista vaanimalla suoritettua metsästämistä. Ne odottavat kärsivällisesti aukon reunalla, että hylje tulee pintaan hengittämään.

Vaikka jääkarhut ovat huippuunsa viritettyjä petoja, eivät ne ole tilastojen valossa erityisen tehokkaita tappajia, sillä 90 prosenttia niiden metsästysyrityksistä epäonnistuu. Ja tietysti se turhauttaa. Tutkijat ovat todistaneet useita tapauksia, joissa jääkarhu on saanut hillittömän kiukunpuuskan, kun hylje on onnistunut pakenemaan sen kynsistä. Niiden on nähty takovan jäätä käpälillään ja jopa viskelevän jään paloja heikosti sujuneen saalistuksen jälkeen.

Jääkarhuilla on kavereita

Jääkarhut ovat yksineläjiä, mikä tietysti kuulostaa kummalliselta ”Jääkarhuilla on kavereita” -otsikon jälkeen. Suurimman osan ajasta ne kuitenkin samoilevat ylhäisessä yksinäisyydessä, lukuun ottamatta lisääntymiskautta ja emoa poikasineen.

Joskus harvoin ne kuitenkin viettävät aikaa porukoissa, joita ei kuitenkaan voi kutsua laumoiksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Lisääntymiskauden ulkopuolella toisensa kohtaavat urokset voivat käydä jopa leikinomaiseen painiin keskenään: siinä on kyse vain hauskasta ajanvietosta, joka on hyvin kaukana niistä verisistä kamppailuista, joilla keväisin ratkotaan paritteluoikeus.

Jääkarhuilla on erinomainen muisti, joten ne tunnistavat entiset kaverinsa, vaikka yksilöiden edellisestä kohtaamisesta olisi kulunut useita vuosia.

Nenäkosketus on vieno pyyntö päästä samalle aterialle

On kiinnostavaa pohtia, mistä jääkarhujen tietynlainen solidaarisuus lajitovereita kohtaan johtuu. Voiko kyse olla vuosia aiemmin solmitusta ”ystävyyssuhteesta”? Vai onko syynä saalistuksen heikko onnistumisprosentti ja sympatia toisia kohtaan?

Oli syy mikä tahansa, jääkarhut ovat valmiita jakamaan saaliinsa muiden kanssa. Se on hyvin epätavallista yksineläville pedoille, jotka yleensä suojelevat kallisarvoista saalistaan kirjaimellisesti kynsin ja hampain.

Tietenkään vieras ei voi vain suoraan marssia ruokailemaan, vaan sen on pyydettävä siihen lupa. Kohtaamisessa ei mittailla kokoa tai näytellä hammasrivistöä, vaan kosketetaan kaverin nenää omalla nenällä. Se on pelottavan ja vaarallisen jääkarhun tapa päästä osalliseksi herkkuateriaa.

Miten yhteiselo jääkarhujen kanssa sujuu?

Kanadassa, Manitoban provinssissa, sijaitsee kaupunki nimeltään Churchill, joka tunnetaan maailman jääkarhupääkaupunkina. Noin 900 vakituisen asukkaan Churchill on satojen jääkarhujen reitillä, kun ne vaeltavat syksyisin kaupungin läpi odottamaan Hudsoninlahden jäätymistä.

Churchillin asukkaat ovat tottuneet yhteiseloon maailman suurimman maapedon kanssa – se ei toki tee kohtaamisista yhtään vaarattomampia. Loka-marraskuussa, kaikkein vilkkaimpana jääkarhuaikana, paikalliset välttävät viimeiseen asti pimeitä kujia, jokien rantoja ja erityisesti Hudsoninlahden rannikkoa. Talojen ja autojen ovia ei yleensä lukita, jotta kuka tahansa jääkarhua pakeneva voisi päästä nopeasti turvaan. Koska Halloween osuu juuri jääkarhukauden ytimeen, partioivat poliisit, palomiehet, jääkarhututkijat ja lukuisat vapaaehtoiset ympäri kaupunkia yrittäen pitää pedot kaukana ovelta ovelle kiertävistä lapsista. Karhuja karkotetaan muun muassa kumiluodeilla ja sireeneillä. Lapset eivät saa valita Halloween-asukseen mitään valkoista, etteivät aseineen kiertävät vartijat vahingossa sekoita heitä jääkarhuihin.

Churchillissä on myös jääkarhuselli, mahdollisesti ainoa laatuaan maailmassa. Kaupunkilaisilla on oma kuumalinja, johon he voivat soittaa karhuhavainnosta, jolloin viranomaiset tulevat hätistämään eläimen kauemmas asutuksesta. Jos kyseessä on oikein itsepäinen tapaus tai ”rikoksenuusija”, yritetään karhu saada varta vasten suunniteltuun ansaan tai viimeisenä keinona siihen ammutaan nukutusnuoli. Oli menetelmä mikä tahansa, viedään kiinniotetut jääkarhut ”vankilaan”, jossa niitä pidetään maksimissaan 30 päivää. Sen jälkeen ne huumataan ja kuljetetaan helikopterilla etäämmille metsästysmaille tai suoraan Hudsoninlahden jäälle.

Manitoban pääkaupungissa Winnipegissä on tapana sanoa, että Churchillistä kotoisin olevat ihmiset tunnistaa siitä, että he kurkistavat aina varovasti kulman taakse ennen kuin uskaltavat astua eteenpäin.

Sellaiseksi oppii, jos elää maapallon jääkarhupääkaupungissa! Vaikka ihminen onkin jääkarhujen olemassaolon suurin uhkaaja, olemme me ravintoketjussa tukevasti juuri niiden alapuolella.

🤷‍♀️ Kerro kommenttikentissä ⬇️⬇️ tai somekanavissamme opitko tänään jotain uutta jääkarhuista. Haluaisitko matkustaa katsomaan niitä luontaisessa ympäristössään, tai oletko jo kenties päässyt niin tekemään?