Tiede
Hävinneet haukut: 10 sukupuuttoon kuollutta koirarotua – osa 2
Eliöiden sukupuutosta puhuttaessa ei varmaankaan ensimmäisenä tule mieleen koirarodut. Mutta näin on: historian saatossa on hävinnyt lukuisia koirarotuja.
Kyse voi olla muun muassa vakavasta tautiepidemiasta tai siitä, että kyseinen rotu ei ole enää tarpeellinen ihmisille siinä muodossa, johon se alunperin jalostettiin.
Voi myös olla, että jatkojalostus ja sekoittuminen muihin rotuihin on johtanut tietyn rodun katoamiseen. Tai sitten yksinkertaisesti jokin koirarotu ei ole enää ollut ihmisen silmää miellyttävä, jolloin sen suosio on romahtanut ja lopulta johtanut häviämiseen.
Koirarotujen sukupuutto ei kuitenkaan ole mikään kaukaiseen historiaan jäänyt tapahtuma. Kansainvälinen koiranjalostusliitto FCI tunnustaa 356 rotua, joiden joukossa on useita uhanalaisia koirarotuja.
Tällä listalla esitellään 10 koirarotua, jotka ovat jo syystä tai toisesta hävinneet. Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäisen osan voit lukea tästä:
Hävinneet haukut: 10 sukupuuttoon kuollutta koirarotua – osa 1
Kuubandoggi
Kuubandoggin alkuperä ei ole mairitteleva, mutta siitähän ei tietenkään ole syyttäminen koirarotua. Rotua ruvettiin jalostamaan alun perin Santiago de Cuban luostareissa ja todennäköisesti sen pohjana käytettiin saarelle 1500-luvulla tuotuja espanjalaisia mastiffeja. Noita vahvoja mastiffeja käytettiin apuna Kuuban etnisessä puhdistuksessa, kun valloittajat pyrkivät tappamaan koko alkuperäisväestön.
Verenhimoiseksi jalostettua kuubandoggia käytettiin esi-isiensä lailla yhtä vastenmieliseen työhön; nimittäin ottamaan kiinni sokeriruokoviljelmiltä karanneita orjia. Lisäksi rotu sopi koiratappeluihin ja härkätaisteluihin.
Espanjalaiset lähettivät 1700-luvulla myös satoja kuubandoggeja englantilaisten avuksi, kun nämä pyrkivät valloittamaan Jamaikaa, jota asuttivat jo kertaalleen orjuudesta vapautuneet ihmiset. Sama toistui 1800-luvun alussa Haitilla, jonne koiria vietiin ranskalaisten valloittajien avuksi.
Kun orjuus lakkautettiin, alkoi kuubandoggin suosio hiipua. Suurikokoinen ja lihaksikas koira oli liian kallis ruokkia, eikä sillä enää ollut käyttötarkoitusta. Kuubandoggin katsotaan hävinneen 1800-luvun lopulla, mutta kuitenkin vielä 1900-luvun alussa se oli maineeltaan sen verran tunnettu rotu, että löysi tiensä tupakka-askeissa olleisiin keräilykortteihin.
Kaikesta pahasta maineestaan huolimatta kuubandoggien on kirjoitettu olleen omistajilleen äärimmäisen lojaaleja, helposti koulutettavia ja älykkäitä. Ihmisten seurassa ne olivat perusluonteeltaan rauhallisia ja hyökkäsivät vain käskystä. Sen sijaan muita eläimiä kohtaan ne olivat hyvin aggressiivisia.
Alppimastiffi
Vuoden 1050 kieppeillä munkki Bernard Mentonilainen perusti majatalon ja sairaalan Sveitsin Alpeilla sijainneeseen solaan. Alueen asukkailla oli suuria molossityyppisiä koiria, jotka olivat erinomaisia vahteja. Vuosisatoja aiemmin roomalaiset sotilaat olivat jättäneet jälkeensä sotakoiriaan, joista oli Alpeilla kehittynyt lumisiin olosuhteisiin sopeutuneita vahtikoiria. Myös munkit ottivat noita muinaisia sotakoiria vahdeiksi.
Eristäytyneessä solassa näistä munkkien vahdeista jalostettiin raskasrakenteisia pelastuskoiria, jotka etsivät loukkaantuneita lumisesta vuoristosta. Ne olivat tarpeeksi vahvoja kaivamaan ihmisiä lumen alta ja raahaamaan heidät sairaalaan.
Alppimastiffi kuoli sukupuuttoon, koska se lisääntyi muiden rotujen ja erityisesti bernhardinkoirien kanssa. Kaikkien tuntema bernhardinkoira oli aikoinaan jatkojalostettu alppimastiffista samassa Pyhän Bernhardin luostarissa, koska mukit katsoivat pidemmän karvapeitteen olevan parempi ankarissa olosuhteissa työskentelevälle koiralle. Alppimastiffia risteytettiin muun muassa tuuheaturkkisen newfoundlandinkoiran kanssa.
Tämä oli kuitenkin vikatikki, sillä bernhardinkoiran pitkä karva ei ollut käytännöllinen: siihen kerääntyi jäätä ja ikäviä lumipaakkuja, eikä pitkäkarvaisista bernhardilaisista ollut pelastuskoirista. Niinpä rotua alettiin kehittää takaisin lyhytkarvaisempaan muotoon, mutta siinä vaiheessa alkuperäinen alppimastiffi oli jo hävinnyt.
Viimeistään 1800-luvulle tultaessa puhtaita alppimastiffeja ei enää ollut, mutta kadonnut vuoristokoira elää kuitenkin edelleen vahvasti kaikissa ”beethoveneissa”.
Saintjohninkoira
Saintjohninkoira koira kehittyi Newfoundlandin saarella Kanadan koillisrannikolla ja se oli omana rotunaan olemassa viimeistään 1600-luvun alussa. Rodun jalostuminen alkoi joskus 1500-luvulla, kun eurooppalaisia kalastajia jäi asumaan Newfoundlandiin ennen varsinaisten valloittajien saapumista. Koirat kehittyivät saaren olosuhteissa kalastajien korvaamattomiksi apureiksi.
Se jalostettiin risteyttämällä paikallisia newfoundlandinkoiria ja Euroopasta tuotuja spanieleita. Tuloksena oli newfoundlandinkoiraa pienikokoisempi rotu, joka kalastajien oli huomattavasti yksinkertaisempaa ottaa mukaan veneisiin. Näiden koirien tehtävänä oli uida hakemaan kalaverkkoja, mutta niiltä onnistui myös lintujen noutaminen. Saintjohninkoira sukelsi myös nappaamaan kalastajan koukusta irronneita kaloja.
Saintjohninkoiria kutsuttiinkin vesikoiriksi, sillä vesi oli niiden elementti – ne rakastivat uimista. Ne olivat myös ominaisuuksiltaan tehtyjä tuohon ympäristöön: turkki oli vedenpitävä ja koirien varpaiden välissä oli ihopoimut, kuin räpylät, jotka helpottivat ja nopeuttivat vedessä liikkumista.
Saintjohninkoiraa tuotiin 1700-luvulla Englantiin, jossa sitä käytettiin yhden maailman suosituimman koirarodun, labradorinnoutajan, jalostamiseen. Vienti loppui kuitenkin 1800-luvun loppupuolella, kun Englannissa säädettiin tiukka laki koskien tuontieläinten karanteenia. Erityisen pitkä karanteeni määrättiin koirille – tällä pyrittiin hävittämään vesikauhu.
Vientikielto romahdutti pentutuotannon, mikä oli osasyynä rodun häviämiselle. Toinen merkittävä syy sukupuutolle oli tiukka säätely ja ankara verotus, jotka Newfoundlandissa asetettiin koiran omistamiselle niin ikään 1800-luvulla. Toimilla pyrittiin kannustamaan kalastuksen sijaan lampaankasvatukseen.
Rotua yritettiin 1970-luvulla elvyttää risteyttämällä muutamia jäljellä olleita yksilöitä labradorinnoutajien kanssa, mutta vaikka jälkipolvia on syntynytkin, ei puhdasta saintjohninkoiraa ole enää olemassa.
Koirarodun uskotaan hävinneen 1980-luvun alussa. Silloin kuvattiin kaksi tiettävästi viimeistä rodun edustajaa syrjäisessä kanadalaiskylässä. Molemmat koirat olivat kuitenkin uroksia, joten kaikella todennäköisyydellä saintjohninkoiran tarina päättyi siihen.
Egyptinkarvatonkoira
Kuva: Sarah Hartwell | CC BY-SA 3.0
Egyptinkarvatonkoira on sukupuuttoon kuollut koirarotu, jota esiintyi nimensä mukaisesti juuri Egyptin alueella. Niin ikään nimensä mukaisesti se oli karvaton, mikä oli sopeutuma kuumaan ilmastoon.
Johtuen tietystä mutaatiosta, on viilentävässä sopeumassa haittapuolensakin: sama geeni vaikuttaa karvojen lisäksi myös hampaiden kehitykseen. Siksi monilla karvattomilla koiraroduilla esiintyy ektodermaalisen dysplasian muotoa, joka aiheuttaa hampaiden epämuodostumia ja vajaakehitystä.
Näin oli myös egyptinkarvakoirilla.
Heikosta purukalustosta huolimatta nämä koirat olivat rakastettuja seurakoiria. Egyptinkarvatonkoira ei kuitenkaan ollut pelkkä kaveri, vaan sillä oli kodissa myös tehtävä: Ne toimivat parantajina. Ihmiset pitivät pienikokoista ja lämmintä koiraa vasten kehon kipeää kohtaa, ja säryt kaikkosivat. Toisaalta näiden koirien uskottiin tuovan omistajilleen myös onnea.
Egyptinkarvatonkoira oli läheistä sukua afrikankarvatonkoiralle, jonka uskotaan myös kuolleen sukupuuttoon. Jälkimmäisestä on kuitenkin säilynyt täytettyjä yksilöitä englantilaisessa Tringin luonnonhistoriallisessa museossa. Egyptinkarvakoira muistutti ulkonäöllisesti hyvin paljon sukulaistaan (kuvassa), mutta sillä oli luppakorvat ja se oli yleisväritykseltään vaaleampi.
Argentiinannapakoira
Argentiinannapakoira jalostettiin yhtä tarkoitusta varten: auttamaan Argentiinan armeijaa ylittämään Etelämanner nopeasti ja turvallisesti, ja vetämään raskaita kuormia tuossa ankarassa ympäristössä.
Rodun jalostaminen aloitettiin systemaattisesti 1950-luvulla ja Etelämantereen olosuhteita silmällä pitäen jalostuksessa käytettiin siperianhuskya, grönlanninkoiraa, alaskanmalamuuttia ja koillissiperianlaikaa.
Näin syntyi vahva, suurikokoinen ja kylmänkestävyydessä vertaansa vailla ollut argentiinannapakoira. Sen tarina ei kuitenkaan ollut pitkä.
Tämä koirarotu on hävinnyt varsin hiljattain – nimittäin vuonna 1994. Argentiinannapakoirien häviäminen oli nopea ja totaalinen.
Vuonna 1994 tuli voimaan laki, jonka mukaan Etelämantereella ei saanut pitää vieraslajeja, joiksi koirat laskettiin. Kaikki jäisellä mantereella eläneet argentiinannapakoirat tuotiin tuolloin Etelä-Amerikkaan.
Muulta maailmalta suojassa kehittynyt ja elänyt argentiinannapakoira kuoli tavallisiin ja koirille yleensä harmittomiin sairauksiin, joihin rodulla ei ollut luontaista vastustuskykyä.