Tiede
8 limaista faktaa räästä – Nämä olet aina halunnut tietää!
Kukapa ei pohtisi päivät pitkät räkään liittyviä juttuja!? No, ehkä ei kukaan, mutta tässä tulee tuhti räkäpaketti ja Listafriikki antaa vastauksen muun muassa siihen, että mitä räkä on ja onko rään syöminen vaarallista.
Kuulostaako iljettävältä? Niin tai näin, räällä on erittäin tärkeä tehtävä nenän ja koko elimistön kannalta. Vaikka et aina olisikaan varta vasten halunnut tietää näitä faktoja, on tärkeä antaa näkyvyyttä yhdelle hyvinvoinnin ja terveyden tukipilareista. Räkä kunniaan – kunhan sitä ei vain ole liikaa!
Mitä räkä on?
Lyhyesti sanottuna räkä on limaa, jota muodostuu ylähengitysteiden limakalvoilla eli nenässä, kurkussa ja keuhkoissa. Tuo lima koostuu 95-prosenttisesti vedestä ja loput on erilaisia proteiineja ja suolaa. Räkä on suunnilleen yhtä suolaista kuin Itämeren vesi.
Limaa erittyy joka päivä yli litran verran ja nenän limakalvoilla yksistään noin kaksi ja puoli desilitraa. Suurin osa terveen ihmisen limasta valuu suoraan kurkusta alas. Nenäontelon limakalvon pikarisolut tuottavat limaa uloimman solukerroksen, eli epiteelin, pinnalle ja normaalitilanteessa liman määrä on tasapainossa kehomme käsittelykyvyn kanssa. Siksi terveenä ei tarvitse miettiä liman olemassaoloa.
Liman tärkein osa ovat musiinit, sokeroidut proteiinit, jotka sitovat nesteitä ja pitävät liman tahmeana ja toisaalta geelimäisen liukkaana. Ne ovat välttämättömiä nenän toiminnalle, kertoo bakteeriopin professori Pentti Huovinen Ylen haastattelussa. Musiinien lisäksi muita limasta löytyviä proteiineja ovat muun muassa immuunijärjestelmää aktivoivia vasta-aineita sekä bakteereja luontaisesti hajottavia lysotsyymejä.
Räkä on ensimmäinen suoja pöpöjä ja likaa vastaan
Vaikka räkä on monen mielestä ällöttävää, niin se on kuin elimistön oma suojakilpi taudinaiheuttajia, tomua ja siitepölyä vastaan. Räkä nappaa nämä hiukkaset kärpäspaperin tavoin, ennen kuin ne pääsevät keuhkoihin aiheuttamaan ongelmia.
On terveyden kannalta äärimmäisen tärkeää, että ympäristöstä tulevat epäpuhtaudet kulkeutuvat keuhkojen sijaan mahaan ja siksi limaa erittyy jatkuvasti. Tietenkään suodatin ei ole sataprosenttinen, joten aina silloin tällöin me sairastumme.
Sen lisäksi, että räkä on tahmeaa, sisältää se antibakteriaalisia ja -viraalisia proteiineja, jotka taistelevat taudinaiheuttajia vastaan jo heti ensikosketuksesta. Räkä myös pitää nenän sisäpinnan kosteana, mikä osaltaan suojelee tulehduksia vastaan, sillä mitä kuivempi limakalvo on, sitä alttiimpi se on infektioille. Kuiva limakalvo myös rikkoutuu herkemmin, jolloin pöpöjen pääsy elimistöön helpottuu.
Miksi ja miten räkä muuttaa muotoaan, kun sairastumme?
Normaalisti nenästä erittyvä lima on kirkasta. Tulehdus on aina elimistölle stressitilanne, jolloin kaikki ei toimi aivan tavallisesti. Solut erittävät enemmän nesteitä, johon sekoittuu myös bakteereita ja viruksia, meidän omia valkosoluja sekä hajonneiden solujen perimäainesta ja tukirakenteita. Tällöin itseasiassa puhutaan vasta räästä. Terveen ihmisen räkä on siis limaa, joten periaatteessa nämä sanat eivät tarkoita täysin samaa asiaa. Toisaalta ”normaalin” liman seassa on lähes aina hieman räkää, sillä limakalvoilla on jatkuvasti käynnissä taistelu pöpöjä vastaan. Valtaosa niistä saadaan kuitenkin torjuttua.
Flunssassa eli tulehdustilanteessa myös eritteen väri saattaa muuttua. Ei kuitenkaan aina, sillä pahankin tulehduksen aikana räkä voi olla kirkasta, joten tautia ei ole syytä lähteä diagnosoimaan tutkimalla nenäliinan sisältöä.
Yleisen harhaluulon mukaan bakteeritulehduksissa räkä muuttuu tummankeltaiseksi, jopa vihreäksi, mutta tämä ei pidä täysin paikkaansa. Flunssan tai muun hengitystieinfektion aikana erittyvä räkä saa värinsä lähinnä tulehdusta vastaan taistelevista valkosoluista, erityisesti bakteereja tuhoavista neutrofiileistä. Kun neutrofiilit työnsä tehtyään hajoavat, vapautuu niiden sisältö räkään. Neutrofiilit sisältävät rautaa, joka antaa räälle ikävän vihreän sävyn.
Mutta vihreää räkää voi erittyä myös virusten aiheuttamissa nuhakuumeissa, joita suurin osa flunssista on. Siksi vihertävän rään vuoksi ei kannata suunnata hakemaan antibiootteja; ne kun eivät virustauteihin tehoa.
Rään parhaat kaverit: inhottavat nenäkarvat ja välttämättömät värekarvat
Nenäkarvoja pidetään jostain syystä epäsiisteinä ja markkinoilla on niiden poistamiseen lukuisia erilaisia välineitä. Mutta nenäkarvat, kuten kaikki muutkin ihmisen karvat, ovat paikoillaan syystä. Sierainten karvat estävät vieraiden hiukkasten pääsyn nieluun ja keuhkoihin. Siksi onkin hieman hölmöä, että nenäkarvoja leikataan, trimmataan, vahataan tai jopa nypitään pois.
Silmillä nähtävät karvat suodattavat pois suurempia partikkeleita, mutta nenän limakalvoilla on myös värekarvoja, jotka ovat rään parhaita ystäviä. Ne eivät ole varsinaisia karvoja, vaan epiteelisolukon mikroskooppisen pieniä nystyröitä. Samantyyppisiä ”karvoja” on myös henkitorvessa ja keuhkoputkissa. Värekarvat kuljettavat limakalvoille tarttuneita epäpuhtauksia rään mukana nieluun ja edelleen mahalaukkuun kohti mahahappoja ja poistumisreittiä. Värekarvat ovat hyvin herkkiä ja jos niihin osuu jotain ylimääräistä, saattaa tuloksena olla aivastus. Näin elimistö myös pyrkii poistamaan tunkeilijat.
Entäs ne räkäpallerot?
Kuivuneet tai kosteammatkin räkäpallerot ovat merkki siitä, että lima on tehnyt tehtävänsä. Räkäpallero on siis vain limaa, joka on kerännyt kaiken sellaisen ylimääräisen, mikä ei kuulu elimistöömme. Väritön lima tarraa pölyn ja pöpöt itseensä, joten siitä tulee kuivuessaan tummempaa.
Räkäklimppejä ei kannata kuitenkaan kaivaa sormella nenästä, vaikka se kuinka houkuttelevaa olisikin. Sieraimeen tungettu sormi saattaa nimittäin viedä syvälle nenään taudinaiheuttajia, jotka muuten pysähtyisivät räkään ja nenäkarvoihin. Nenän kaivaminen voi myös ärsyttää limakalvoa ja intensiivinen ruopiminen kynnellä voi saada aikaan haavan – tällöin on entistä alttiimpi hengitysteiden tulehduksille. Lisäksi taudinaiheuttajat leviävät nenästä joka paikkaan, mihin kaivamisen jälkeen koskee ja toisaalta sormista menee sieraimiin pöpöjä.
Eikä nenän kaivaminen myöskään ole kovin kohteliasta tai näytä järin fiksulta. Siksi onkin parempi niistää kuivuneet pallerot ulos tai käyttää hellävaraiseen kaivamiseen puhdasta nenäliinaa. Jos kuivuneita räkäpalleroita on kovin paljon, kannattaa koittaa juoda enemmän vettä; hyvin nesteytetty keho pitää liman juoksevana, jolloin se kulkeutuu luonnostaan oikeaan osoitteeseen.
Vuonna 2001 julkaistun intialaistutkimuksen mukaan vain noin neljä prosenttia nenänkaivajista syö omaa räkäänsä. Ja tällä pienellä vähemmistöllä on antaa rään syömiseen hyvin yksinkertainen syy – se maistuu hyvältä. Mistä päästäänkin listan seuraavaan kohtaan ja siihen ikuisuuskysymykseen.
Onko rään syöminen vaarallista?
Nenästä erittyvän liman syöminen ei ole vaarallista. Miten se olisi, jos joka päivä nielemme sitä litratolkulla kuitenkin? Jokaisella ”tyhjällä” nielaisulla siirrämme syljen lisäksi räkää kohti ruokatorvea. Rään luonnollinen kulkusuunta on sisään eikä ulos.
Ylen tekemän gallupin mukaan räkä maistuu ihmisten mielestä sekä suolaiselle että makealle, eikä makua oikein pysty vertaamaan minkään elintarvikkeen makuun. Makuaisti, samoin kuin rään koostumus, on yksilöllinen, joten se maistuu varmaan kaikille hieman erilaiselta. Rään lisääminen ruokavalioon ei kuitenkaan sinänsä anna mitään lisäarvoa, sillä siinä ei ole sellaisia ravintoaineita, joita elimistömme kykenisi käyttämään hyväkseen. Proteiinia ja hiilihydraatteja on minimaalinen määrä.
Vaikka rään syöminen ei olisi vaarallista, ei sitä kannata harrastaa. Kuten tälläkin listalla on jo mainittu, jää sieraimiin ja nenäkarvoihin taudinaiheuttajia, joista keho pyrkii rään avulla eroon. Miksi siis ulos vedetyn bakteeripesäkkeen pistäisi varta vasten takaisin?
Toisaalta monet tutkijat uskovat rään syömisen jopa vahvistavan immuunijärjestelmää. Kun bakteereilla kyllästetyn räkäpalleron nielee, on se hyvä tapa tutustuttaa oma immuunijärjestelmä taudinaiheuttajille. Joten jos jää joskus verekseltään kiinni rään syömisestä, niin voi kirkkain silmin sanoa arvostelijalle, että buustailee vain omaa puolustuskykyään.
Miksi räkä tukkii nenän?
Kun hengitysteissä on käynnissä tulehdustila ja räkää erittyy likaa, lamaantuu limakalvon solujen toiminta. Värekarvat eivät kykene kuljettamaan kaikkea erittyvää limaa kohti nielua ja tällöin hengitystiet menevät tukkoon. Silloin rään poistamiseen tarvitaan rykimistä ja niistämistä.
Yletön niistäminenkään ei ole hyvästä, sillä edelleen: rään kuuluu mennä sisään eikä ulos. Liiallinen niistäminen voi saada rään pakkautumaan nenän sivuonteloihin, muun muassa poskionteloihin, jolloin flunssa vain pahentuu ja voi johtaa lisätulehduksiin.
Toisinaan tukkoisuuteen ei auta, vaikka kuinka niistäisi. Tällöin ongelma ei ole räkä vaan tulehdusreaktion turvottamat limakalvot, jotka saavat nenän tuntumaan tukkoiselta.
Mikä räkäisyyteen auttaa?
Yksi varsin hyvä keino saada räkä liikkeelle on nenän huuhtelu keittosuolaliuoksella. Varsinainen huuhtelu tehdään nenäkannulla, jota myös sarvikuonoksi kutsutaan. Tervettä nenää ei kuitenkaan kannata huuhtoa, ettei tule huuhtoneeksi pois tärkeää limakerrosta.
Myös nesteiden nauttiminen on ehdottoman tärkeää. Flunssassa ruokahalu usein katoaa, jolloin myös nesteiden saanti herkästi vähenee. Kuumeillessa nesteitä poistuu, kun välillä hikoiluttaa. Nestehukan välttämisen lisäksi runsas juominen voi auttaa tukkoiseen nenään, sillä nesteytys saattaa ohentaa räkää, jolloin siitä tulee valuvampaa ja helpommin niistettävää. Tai nieltävää.
Hunaja on myös loistava liman ohentaja. Jos tuntuu siltä, että yskiessä keuhkoista pyrkii ulos sankokaupalla limaa, niin hunajateetä nauttimaan! Hunaja tavallaan kietoutuu pienten limapartikkelien ympärille ja auttaa kehoa hankkiutumaan niistä eroon. Ja tokihan saatavilla on monia erilaisia lääkkeitä.
Mutta loppujen lopuksi rään tuloa ei voi estää: sitä vuotaa niin kauan kuin sitä vuotaa.
Lue myös:
Surullinen elokuva, parhaan kaverin häät ja sipulin pilkkominen – nämä kaikki voivat nostattaa kyyneliä silmiin. Mutta miksi? Tässä tulee mielenkiintoisia, mutta toivottavasti ei kuitenkaan itkettäviä faktoja itkemisestä.
Listalla perehdytään itkemiseen, jonka sanotaan muun muassa puhdistavan ja tekevän hyvää. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen; aina itkeminen ei helpota oloa.
Kukaan ei tiedä varmasti, että miksi voimakkaat tunteet saavat ihmisen itkemään, mutta teorioita on kyllä esitetty. Kiistatta osataan kuitenkin antaa vastaus vanhasta Saunalahden mainoksesta tuttuun kysymykseen: Itkeekö eläimet?
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset itkut itketään myöhemmin.
Kaikenmaailman teorioita
Vuosituhansien saatossa itkemisen syistä on esitetty monenlaisia teorioita.
Ikivanhoja savitauluja tulkitsemalla on saatu selville, että ihmiset ovat pohtineet itkemistä vähintään 1500 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Vuosisatojen ajan kyynelten arveltiin tulevan sydämestä ja esimerkiksi Vanhassa testamentissa kyyneliä kuvataan sivutuotteena, jota syntyy, kun sydän heikkenee ja muuttuu vedeksi. Myöhemmin Hippokrates taas oli sitä mieltä, että kyyneleet tulevat mielestä.
1600-luvulla vallinneen teorian mukaan kaikki tunteet, mutta erityisesti rakkaus, lämpenevät sydämessä. Viilentääkseen itseään sydän tuotti vesihöyryä, joka sitten nousi päähän, tiivistyi silmissä ja karkasi ulos kyynelinä.
Vuonna 1662 tanskalainen tiedemies Niels Steensen keksi, että kyyneleet ovat peräisin kyynelrauhasista. Vasta silloin ruvettiin miettimään olisiko kyynelistä jotain konkreettista hyötyä. Stenseen veikkasi, että kyyneleet pitävät silmän kosteana.
Biokemisti William Frey esitti 1980-luvulla, että itkemällä ihminen poistaa elimistöön kasaantuneita stressihormoneja ja että kyynelten välityksellä keho puhdistuu myrkyistä. Tällä verrattain tuoreella teorialla ei kuitenkaan enää ole juurikaan kannattajia, sillä se on pitkälti todistettu vääräksi.
Mitä siis tällä hetkellä tiedetään?
Itkeminen on kirjaimellisesti inhimillistä. Se tekee meistä ihmisiä. Vaikka itkusta on tutkijoilla vielä paljon selvitettävää, on mystisyyden verhoa saatu sen verran raotettua, että yksi asia on varmaa: Me itkemme, koska tarvitsemme muita ihmisiä.
Kyyneleitä on kolmea erilaista laatua
Kaikki vuodatetut kyyneleet eivät ole samanlaisia, vaan niitä on kolmea erilaista tyyppiä: perus-, refleksi- ja tunnekyyneleet.
Perus- eli basaalikyyneleet pitävät silmän jatkuvasti kosteana ja puhtaana. Niissä on paljon rasvoja, ravinteita ja suojaavia aineita, kuten bakteereja tappavia entsyymejä. Jos peruskyynelien tuotanto jostain syystä häiriintyy, tarkoittaa se suuria ongelmia näkökyvylle ja silmille.
Refleksikyyneleet tulvahtavat silmiin silloin, kun täytyy päästä eroon roskista. Näitä kyyneleitä erittyy myös kemiallisessa ärsytyksessä, kuten sipulin leikkaamisessa syntyvien huurujen vaikutuksesta. Refleksikyyneleet syntyvät kasvojen ja silmän alueen tuntohermoärsykkeiden kautta.
Vaikka perus- ja refleksikyynelienkin välillä on eroa koostumuksessa, ovat tunnekyyneleet täysin poikkeavia. Ärsyke tunnekyynelten syntymiseen lähtee silmien alueen sijaan aivoista. Tunnekyynelissä on myös mitattu suurempia määriä tiettyjä hormoneja, kuten stressitilanteissa erittyvää adrenokortikotropiini sekä kipua lievittävää leu-enkefaliinia.
Miksi sipuli itkettää?
Ruoanlaiton tuskaisin hetki saa kyyneleet virtaamaan. Ei, en puhu tiskaamisesta, vaikka saattaa sekin nostattaa kiukun kyyneleitä pintaa. Sipulin leikkaaminen ja siihen liittyvät refleksikyyneleet ovat pakollinen paha.
Kyyneleet aiheuttaa silmiä kirvelevältä kuulostava kemikaali nimeltään syn-propaanitioli-S-oksidi. Sitä vapautuu sipulin murskaantuneista soluista. Tuo nimihirviö leijailee silmiin ja liukenee niitä suojaavaan nesteeseen eli peruskyyneliin. Kyynelrauhaset ärsyyntyvät tunkeilijasta ja tilanteen rauhoittamiseksi tuotetaan lisää kyyneliä, tällä kertaa refleksikyyneliä, jotka laimentavat aineen vaikutusta.
Sipuli tuottaa vahvaa ainetta, koska se on sen ainoa puolustautumiskeino petoja vastaan. Äkäiset yhdisteet eivät huokuttele kasvinsyöjiä ruokailemaan, mutta ihmisen terävälle veitselle ne eivät voi mitään.
Onneksi sipulin aiheuttama kirvely ja kyynelehtiminen ei ole vaarallisia. Ärsyttävää kylläkin, mutta ehkä seuraavalla kerralla vedet silmissä pilkkoessa voi tuntea hieman sympatiaa itseään puolustavaa sipulia kohtaan.
Pala kurkussa
Jos joku sanoo olevansa itku kurkussa, menee kuvailu nappiin. Moni meistä on varmasti tuntenut kuristavaa tunnetta tai ”palan” kurkussa niinä hetkinä, kun itkettää. Kuristava tunne on tuttu myös kehon hälytystilasta, jossa sympaattinen hermosto käynnistää taistele tai pakene -reaktion.
Elimistön hälytystila aktivoituu nykypäivänä muistakin syistä kuin siitä, että joutuu napit vastakkain vaikkapa karhun kanssa. Henkinen kuormitus on modernissa maailmassa pääsyyllinen.
Sympaattisen hermoston aktivoimassa hälytystilassa äänihuulten välissä oleva rako avautuu automaattisesti, jotta elimistö saisi mahdollisimman paljon happea taistelua tai pakenemista varten. Kurkkua tuntuu kuristavan aina kun yrittää nielaista tai pidättää hengitystä, koska silloin yritämme sulkea raon, jota keho pyrkii pitämään auki.
Syvään ja rauhallisesti hengittäminen helpottaa tunnetta, koska se antaa elimistölle sen kaipaamaa happea ja auttaa hermostoa peruuttamaan tarpeettoman hälytystilan.
Fysiologinen ilmiö on samanlainen silloin kun itku on tulossa. Parasympaattisen hermoston tärkein hermo, vagushermo, avaa äänihuulten välissä olevan aukon, jotta emme tukehtuisi itkuun. Itkun pidättely ja nieleskely tuntuu palana kurkussa, koska silloinkin yritämme kamppailla kehon automaattista reaktiota vastaa.
Itkeekö eläimet?
Tutkijat eivät ole lukemattomista vastaväitteistä ja lemmikinomistajien havainnoista huolimatta koskaan pystyneet todistamaan, että eläimet itkisivät. Kyyneleitä eläimet toki vuodattavat, koska täytyyhän silmät pitää puhtaana. Mutta jos itkeminen tarkoittaa tunneryöpyn aikaansaamia kyyneleitä, niin ei: eläimet eivät itke. Eläimet eivät itke ilosta eivätkä surusta.
Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö eläimet voisi tuntea surua tai iloa, mutta tunteiden peittämisestä on luonnossa usein vain hyötyä. Emostaan eroon joutuneet poikaset kyllä kiljuvat hädissään, mikä vastaa vauvojen itkua, mutta kyyneleitä eläinpienokaisten poskille ei valu.
Kuuluisa Koko-gorilla, joka osasi yli tuhat viittomaa, tunnettiin väitetystä kyvystään ilmaista tunteitaan ihmisten tapaan. Se muun muassa ”itki” saatuaan tietää ensimmäisen lemmikkikissansa kuolemasta. Koko äänteli nyyhkien ja viittoi hoitajalleen sanat ”itku” ja ”nuku kissa”. Kyyneliä se ei kuitenkaan koskaan vuodattanut.
Lue myös:
Tiede
10 häkellyttävää faktaa puista: Puut vähentävät rikollisuutta ja edistävät tutkitusti ihmisten terveyttä
Pidätkö puita tylsinä eliöinä? Ei kannattaisi – ja tämä lista onkin omiaan panemaan ennakkoluulot uusiksi! Luvassa on siis listallinen mielenkiintoisia faktoja puista.
Nyt, jos koskaan, on syytä suunnata metsään tai ihan vain yksittäisen pihapuun luo ja antaa sille kunnon rutistus. Ole ylpeästi puunhalaaja! Maapallolla on reippaat 3 biljoonaa puuta eli yli 400-kertainen määrä ihmisiin nähden. Halattavaa siis löytyy, vaikka samaan aikaan noin 15 miljardia puuta häviää hakkuiden vuoksi vuosittain.
Listafriikki esittelee nyt hauskoja ja hämmästyttäviä faktoja puista – toivottavasti tämän listan jälkeen et enää pidä puita tylsinä!
Jotkut puut voisivat kasvaa rajoittamattomasti
Yhdysvalloissa Kalifornian ja Oregonin osavaltioissa kasvavat jättiläispunapuut (Sequoia sempervirens) ovat maailman korkeimmiksi kasvavia puita. Puut ovat niin korkeita, että niiden latvaa voi olla mahdoton nähdä juurelta tähyillessä.
Kaikkein korkein tunnettu puu on saanut nimen Hyperion. Noin 600-vuotias jättiläispunapuu Hyperion löydettiin Redwoodin kansallispuistossa vuonna 2006 ja sillä on mittaa lähes 116 metriä. Vertauksena Näsinneulan näköalatasanne sijaitsee 12o metrin korkeudessa. Hyperionin tarkka sijainti haluttaisiin pitää salassa, etteivät paikalle pyhiinvaelluksen tapaan saapuvat turistit polkisi maastoa pilalle.
Vaikka Hyperion ja sen lajitoverit ovat suuria ja mahtavia, voivat niiden juuret kärsiä kohtalokkaasti jatkuvasta tamppaamisesta. Siksipä viralliset oppaat esittelevät vain yleisesti aluetta, jossa maailman korkein puu kasvaa. Maasta käsin tietämättömän on mahdoton arvioida, mikä jättiläisistä on korkein. Puun sijaintia ei kuitenkaan ole kovinkaan vaikea selvittää, sillä google kertoo koordinaatit sekunneissa.
Useimmilla eliölajeilla tietyt geenit pysäyttävät kasvun, mutta jättiläispunapuilla näin ei tapahdu. Ne siis voisivat jatkaa kasvamistaan loputtomasti ilman DNA:n määräämää päätepistettä. Pituuskasvu tyssää kuitenkin siihen, kun niiden korkeimmat lehdet alkavat kuolla janoon. Puut eivät pysty enää kuljettaa vettä ja ravinteita sellaisiin korkeuksiin, joten katto tulee väistämättä vastaan.
Kuolemattomat puut
Kuva: Rick Goldwaser | CC BY 2.0 (kuvaa rajattu)
Jos punapuiden kasvulla ei ole rajaa, niin on olemassa puita, joiden eliniällä ei ole rajaa. Yhdysvaltain länsiosissa luontaisesti esiintyvä okakäpymänty (Pinus longaeva) ja sen kaksi lähisukulaislajia elävät uskomattoman vanhoiksi; ne ovat käytännössä kuolemattomia. Kyllä, okakäpymännyt voivat kuolla erinäisistä syistä, mutta vanhuus ei ole yksi niistä.
Yksilöillä on ikää tuhansia vuosia ja vanhin niistä on Methuselah. Se on nimetty pitkäikäisimmän Raamatussa mainitun henkilön, tarinan mukaan 969 vuotta vanhaksi eläneen Metuselahin mukaan. No, ikävuosissa puu pieksee kuvitteellisen kaimansa mennen tullen, sillä tällä hetkellä sen ikä on reilut 4800 vuotta. Toki sitäkin vanhempia puita voi olla olemassa; se on jopa todennäköistä.
Puiden vuosirenkaita tutkivan ryhmän mukaan vuonna 2009 saatiin määritettyä eräs toinen samalla alueella elävä okakäpymänty 5063 vuoden ikäiseksi. Näyte oli kerätty jo 1957-luvulla, samaan aikaan Methuselahista poratun näytteen kanssa, mutta sitä ei oltu aiemmin tutkittu. Valitettavasti näyte on kadonnut samoin kuin tiedot siitä, mikä okakäpymänty oli kyseessä ja missä se sijaitsee. Mutta ei se olisi mikään
Jos edellisessä kohdassa vertailtiin Näsinneulaan, niin nyt verrataan mammutteihin. Methuselah ja monet muut sen lajitoverit olivat jo kypsässä iässä siinä vaiheessa, kun viimeisetkin mammutit hävisivät maapallolta noin 4000 vuotta sitten.
Näitä ikivanhoja puita pääsee ihailemaan Kalifornian ja Nevadan osavaltioiden rajalla kohoavilla White Mountains -vuorilla ja tarkemmin sanottuna Methuselah Grove -vaellusreitillä. Mutta oppaista ei löydy ikänestorin tarkkaa sijaintia; sitä ei haluta paljastaa, ettei puita vahingoitettaisi. Huoli on täysin todellinen, sillä vuonna 2012 floridalainen Sara Barnes poltti metamfetamiinia maailman viidenneksi vanhimman puun juurella ja sytytti samalla koko puun palamaan.
Puut tekevät hyvää monella tavalla
Jo pelkkä puiden katseleminen tekee ihmisistä onnellisempia, luovempia ja vähemmän stressaantuneita; se on ihan tutkittu tosiasia. Mutta vaikutuksen takana on ihan oikeasti kemiaa, sillä monet puut erittävät haihtuvia öljyjä, fytonsideja, joilla on todistettuja terveysvaikutuksia. Fytonsidien hengittäminen alentaa verenpainetta, vähentää ahdistuneisuutta ja kohottaa kipukynnystä. Luonnon omia mieliala- ja kipulääkkeitä siis!
Mutta vielä uskomattomampaa on se, että puut ja niiden erittämät fytonsidit taistelevat konkreettisesti syöpää vastaan.
Fytonsidien on todettu lisäävän luonnollisten tappajasolujen (NK-solut) määrää ja aktivoivan niitä. Ja miksi tämä on hyvä asia? No siksi, että NK-solut tunnistavat ja tuhoavat syöpäsoluja. Fytonsidien positiivinen vaikutus NK-soluihin kestää jopa viikon. Suomessa tällaisia haihtuvia öljyjä erittävät runsaasti muun muassa tammi ja mänty.
Puut huolehtivat myös toisistaan
Sen lisäksi, että puut tekevät hyvää ihmisille, ovat ne varsin lojaaleja toisilleen. Tunnetaan monia puulajeja, jotka varoittavat naapureitaan ilmateitse leviävillä yhdisteillä, jos joutuvat esimerkiksi hyönteisten hyökkäyksen kohteeksi. Kun joku erittää varoituskemikaaleja, reagoivat lähipuut tuottamalla kitkerän makuisia tanniineja lehtiinsä suojautuen näin tuholaisilta.
Vuonna 2013 espanjalais-hollantilainen työryhmä julkaisi tutkimuksen, jossa selvisi, että omenapuut kutsuvat apujoukkoja havaitessaan perhosentoukkien mutustelevan lehtiään. Puut erittävät haihtuvia orgaanisia yhdisteitä, jotka houkuttelevat paikalle toukkia syöviä lintuja.
Tämä kuulostaa kuin suoraan Avatar-elokuvasta repäistyltä, mutta on totisinta totta. Eikä yhteistyö pääty ainoastaan puolustautumiseen, vaan puut ”juttelevat” keskenään ja auttavat toisiaan jakamalla vettä ja ravinteita. Tämä tapahtuu sienijuuren eli mykorritsan avulla. Sienijuuri on kasvin juuren ja sienen muodostama symbioosi, jonka avulla kasvi saa paremmin ravinteita ja vettä, ja sieni puolestaan saa hiilihydraatteja, joita se ei itse pysty tuottamaan.
Vaikka puiden juuretkin voivat levittäytyä laajalle alueelle, voivat juurissa elävät sienet yhdistää kokonaisen metsän yhdeksi valtavaksi kokonaisuudeksi. Sieni toimii kuin puiden internet, jonka välityksellä kommunikoidaan ja jaetaan resursseja.
Vanhemmat ja isommat puut, niin kutsutut ”emopuut”, voivat olla yhteydessä satoihin ympärillään kasvaviin pienempiin puihin. Ne lähettävät kasvaville taimille ravintoaineita, vettä ja kaiken hiilen, joka niiltä itseltä jää yli. Tämän on todettu nostavan taimien selviytymismahdollisuuksia jopa nelinkertaisesti. Ja tämä kaikki tapahtuu yli lajirajojen. Myöhemmin nuoremmat puut auttavat vastavuoroisesti niitä vanhempia.
Brittiläisen Kolumbian yliopiston ekologin Suzanne Simardin mukaan vuosikymmenien tai -satojen aikoina koetut vaihtelut ilmastossa ovat jättäneet jälkensä vanhempien puiden DNA:han. Kun niillä on välineet valmiina muuttuviin olosuhteisiin, voivat ne siirtää nämä ”muistot” nuoremmille puille, jotka saavat mahdollisuuden sopeutua verrattain nopeaan, ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen.
Maailman suurin organismi
Yhdysvalloissa, Utahin osavaltiossa elää massaltaan maailman suurin organismi. Sen nimi on Pando, joka on latinaa ja tarkoittaa ”minä leviän”. Ja kyllähän se on levinnyt! Tuo organismi on amerikanhaapayhdyskunta ja sen kokonaismassa on noin 6 000 tonnia eli 6 miljoonaa kiloa.
Pando on levittäytynyt 43 hehtaarin kokoiselle alueelle ja sen uskotaan olevan noin 80 000 vuotta vanha. Yksittäiset puut eivät kuitenkaan vedä vertoja aiemmin mainituille okakäpymännyille; siksi se ei ole maailman vanhin puu. Pando sai aikoinaan alkunsa yhdestä koiraspuolisesta amerikanhaavasta ja kaikki alueelle sen jälkeen nousseet yksilöt ovat geneettisiä kopioita siitä. Ne ovat siis klooniyhdyskunta, jossa yksilöt ovat syntyneet suvuttomasti. Tavalliselta metsältä vaikuttavan Pandon jokainen puunrunko jakaa yhteisen juuriverkoston, josta taimet ovat nousseet pintaan.
Valitettavasti noin 47 000 tuhannen puun yhdyskunta ei enää uusiudu: kun vanhat rungot kuolevat pois, ei uusia enää synny. Tämä ikävä tieto tuli ilmi vuonna 2018 julkaistussa tutkimuksessa ja syyttävä sormi osoittaa tuttuun suuntaa eli ihmisen toimintaan. Petoeläinkannat ovat pienentyneet metsästyksen ja luontaisen elinympäristön tuhoutumisen vuoksi, mikä on nostanut kasvinsyöjänisäkkäiden, kuten peurojen määrää. Peurat taas syövät puiden taimia.
Ihmisen vaikutus näkyy myös pitemmällä aikavälillä. Koska kaikki puut ovat toistensa kopioita ja syntyneet ilman suvullista lisääntymistä, ei populaatiossa ole geneettistä vaihtelua, joten niillä ei ole mahdollisuuttakaan sopeutua muuttuviin olosuhteisiin.
Puiden olemassaolo vähentää rikollisuutta
Maaseudulla väite puiden rikollisuutta vähentävästä vaikutuksesta ei ehkä pidä paikkaansa, mutta kaupungeissa kyllä. Tutkimusten mukaan sellaisissa naapurustoissa ja kaupunginosissa, joissa on paljon puita, tapahtuu vähemmän rikoksia.
Yhtenä syynä tähän on se, että ihmiset viettävät enemmän aikaa ulkona puiden läheisyydessä ja kesällä niiden varjossa. Sen voisi kuvitella houkuttelevan murtovarkaita tyhjiin taloihin, mutta vaikutus on päinvastainen. Viheralueille kerääntyvät ihmisjoukot tarkoittavat sitä, että katujen varsilla on enemmän väkeä ja valvovia silmiä. Talon läheisyydessä kasvavat puut taas antavat suojaa, jolloin rikolliset eivät näe ikkunoista sisään yhtä helposti ja kohteen tarkkailu hankaloituu.
Väite siitä, että puut vähentäisivät rikollisuutta, kuulostaa hassulta; voiko sillä todella olla vaikutusta? Mutta Yhdysvalloissa Baltimoren alueella tehdyn tutkimuksen mukaan 10 prosentin lisäys puustossa laski rikollisuutta – murtoja, ryöstöjä ja ammuskeluja – 12 prosenttia. Puut eivät koskaan ole huono asia, mutta tässä on yksi oikein pätevä syy käydä istutushommiin!
Yli puolet puulajeista elää vain yhdessä maassa
Vuonna 2017 Journal of Sustainable Forestry -lehdessä julkaistiin järkyttävän määrän työtä vaatinut tutkimus, jossa oli ensimmäistä kertaa ikinä ”samoihin kansiin” laitettuna kaikki maailman puulajit. Tutkijat keräsivät tietoa lukuisista lähteistä, muun muassa museoista ja kasvitieteellisistä puutarhoista, ja lopputulemaksi tuli 60 065 puulajia. Se, paljonko vielä on tieteelle tuntemattomia lajeja, on tietysti täysi mysteeri.
Sen lisäksi, että tutkimuksessa selvitettiin puulajien määrä, kertoo tämä samainen ”väestönlaskenta” myös sen, missä ja miten nuo yli 60 000 lajia elävät. Melko yllättävä löydös oli se, että noin 58 prosenttia kaikista puista on kotoperäisiä eli niitä esiintyy luontaisesti vain yhdessä maassa.
Eniten endeemisiä puulajeja on Brasiliassa, Kolumbiassa ja Indonesiassa, mikä käy järkeen. Onhan näiden valtioiden alueilla lajistoltaan muutenkin monimuotoisia metsiä. Tuhansista saarista koostuva Indonesia on ihanteellinen paikka lajiutumiselle eli sille, että toisistaan erillään elävät populaatiot kehittyvät hiljalleen erillisiksi eliölajeiksi.
Linnunpönttö pysyy aina samalla paikalla
Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, että puunrunkoon kiinnitetty linnunpönttö pysyy aina samassa kohdassa, vaikka puu itsessään kyllä kasvaisi? Kun puuhun kasvaa oksa, ei se liiku siitä ajan mittaan ylöspäin vaan pysyy paikallaan. Samalla lailla, jos pihapuun oksaan ripustaa vaikkapa tuulikellon, se ei liiku siitä ”ulospäin”, vaikka oksa kasvaakin pituutta.
Nämä ovat varmasti tuttuja ilmiöitä, mutta miksi niin tapahtuu tai paremminkin ei tapahdu?
Puut kasvavat pituutta ainoastaan kasvusolukostaan eli meristeemistä, jota löytyy oksien päissä olevista versoista ja haarakohdista. Kun eläimet kasvavat pituutta kehon joka kohdasta, tulee puihin pituutta ainoastaan kärkiosissa.
Toisaalta alimmat oksat eivät ole ikuisia, sillä kun puu kasvaa pituutta latvastaan ja synnyttää uusia oksia ylemmäs, karsii se alimmat sitä mukaa pois.
Maailman vaarallisin puu
Kuva: Hans Hillewaert | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Tällä listalla on jo käsitelty vanhimmat ja korkeimmat puut, mutta nyt otetaan vuoroon maailman vaarallisin puu, tuonenomena (Hippomane mancinella). Tuon Karibianmeren ympäristössä kasvavan puun nimikin on pahaenteinen!
Tuonenomenan jokainen osa on myrkyllinen, sillä polttavaa maitiaisnestettä erittyy hedelmien ja lehtien lisäksi myös runkoon ja kuoreen. Vaikka tuonenomenasta yleensä puhutaan myrkyllisenä, on välitön vaikutus paremminkin syövyttävä. Tuonenomenan neste ei sisällä sellaisia verenkierron kautta elimistössä leviäviä solu- tai hermomyrkkyjä kuin monella muulla myrkyllisellä eliöllä on. Se ei toki vie mitään pois puun vaarallisuudesta – sisältäähän maitiaisneste myös karsinogeenisia eli syöpää aiheuttavia aineita.
Vaikka tuonenomenan hedelmät ovat maultaan makeita, ei sellaista kannata haukata. Yksikin puraisu voi tehdä suuhun äärimmäisen kivuliaita rakkuloita, tuhota ruoansulatuselimistöä ja pahimmillaan johtaa kuolemaan. Iholle joutuessaan vaalea maitiaisneste aiheuttaa palovammaa muistuttavia rakkuloita eikä laimennus juuri auta. Sateella tuonenomenan alle ei kannata mennä suojaan, sillä myrkky valuu sadeveden mukana maahan tai sadetta pitävän ihmisen päälle. Eläinten tiedetään kuolleen sen jälkeen, kun ne ovat syöneet puun juurella kasvavaa ruohoa.
Eikä siinä vielä kaikki. Polttopuuksikaan tuonenomena ei ole turvallinen vaihtoehto, sillä pelkästään puun pilkkomisen tiedetään aiheuttavan hengitysoireita ja poltettaessa nouseva savu saa aikaan silmävammoja. Eikä kyse ole pienestä kirvelystä, vaan savun tiedetään johtaneen väliaikaiseen sokeutumiseen, mutta harvoin pysyvään näönmenetykseen.
Tuonenomenan vaarallisuudesta kertoo paljon myös se, että sen erittämää nestettä on perinteisesti käytetty nuolenpäämyrkkynä.
Koputatko puuta, kun toivot hyvän onnen jatkuvan?
Sanonta ja tapa on peräisin ikivanhasta uskomuksesta, joka on ollut hyvin samankaltainen monessa maailman kolkassa. Sen mukaan hyväntahtoiset ja avuliaat henget asuivat puissa ja niitä sai kutsuttua apuihin puuta koputtamalla. Koputus on mahdollisesti ollut myös osoitus kiitollisuudesta, kun jotain hyvää on tapahtunut. Toisen teorian mukaan koputuksella on häiritty pahojen henkien puuhasteluja tai estää jonkun pahan asian tapahtumisen.
On vaikea sanoa, missä tapa on alunperin syntynyt, koska se on yllättävän universaali. Puuta koputetaan tai kosketaan useissa kulttuureissa ja monessa paikassa traditio on kehittynyt omaan muotoonsa.
Muista nämä hyvät henget seuraavan kerran, kun sanot että ”pitää koputtaa puuta”, jos joku asia on sujunut hyvin ja haluat sen pysyvän samalla tavalla!
Lue myös:
Tiede
Norsut nukkuvat seisten, koska muuten ne kuolisivat: Eläinten 10 eriskummallista nukkumistapaa – osa 2
Kaikki eläimet tarvitsevat unta: jotkut enemmän ja toiset vähemmän. Eläinmaailmasta löytyy mitä erkoisempia tapoja ladata akkuja unen merkeissä, joten tällä listalla aiheena ovat eläinten 10 eriskummallista nukkumistapaa.
Listafriikki jätti pois erilaiset horrokset ja talviunet, jotka sinänsä kyllä ovat melko erikoisia ilmiöitä. Nyt kuitenkin paneudutaan kymmeneen nukkumistapaan, jotka ovat listan eläimillä käytössä päivittäin. Mukaan mahtuu muun muassa erikseen nukkuvia aivopuoliskoja, suojaisia limakuplia, käsi kädessä söpöstelijöitä ja kuolleita flamingoja.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi erikoista nukkumistapaa voit lukea tästä:
Toinen silmä auki tai syöksyhampaat jäähän iskettynä: Eläinten 10 erikoista nukkumistapaa – osa 1
Norsut nukkuvat seisten, koska muuten ne kuolisivat
Otsikko on karu, mutta faktaa. Monet isot kasvinsyöjät nukkuvat seisaallaan, sillä niiden on pakko. Suurta ruhoa ei maan pinnasta kovin nopeasti nosteta, joten vaakatasossa nukkuminen on pedoille kuin kutsu saapua ruokailemaan. Seisaallaan nukkuvat muun muassa kirahvit, seeprat, lehmät ja hevoset. Ne lukitsevat jalkansa suoraksi, jotta voivat vaipua rauhassa uneen ilman pelkoa kaatumisesta, mutta samaan aikaan ne ovat lähtövalmiudessa, jos täytyy nopeasti syöksyä pakoon.
Lähes kaikki unen vaiheet onnistuvat seisten, lukuun ottamatta lihakset täysin rennoksi vetävää REM-unta. Se on aivoille elintärkeää ja onnistuu ainoastaan makuulla. Siksi neljällä jalalla nukkuvienkin on päivittäin otettava lyhyet tirsat makuulla.
Norsut nukkuvat luonnossa päivittäin vain noin kaksi tuntia, jotka eivät nekään ole yhteen putkeen. Nämä suurimmat maaeläimet ottavat nokosia siellä täällä; useimmiten omien jalkojensa varassa, mutta toisinaan puihin tai termiittikekoihin nojaten. Nekin kuitenkin tarvitsevat REM-unta, mutta vain kolmen tai neljän päivän välein. Kauaa ne eivät makuulla voi olla, mikä ei johdu ainoastaan vaanivista leijonalaumoista. Tämä on voitu päätellä siitä, että eläintarhoissa elävät norsut eivät ikinä makaa 30 minuuttia kauempaa, vaikka öisin ne voivat nukkua huoletta jopa seitsemän tuntia putkeen seisaallaan. Niillä siis olisi mahdollisuus makoilemiseen ilman vaaraa.
Tutkijoiden mukaan vähäinen maassa nukkuminen johtuu norsun suuresta koosta ja ruumiinpainosta. Pitkäaikainen makaaminen altistaa sisäelimet tuhansien kilojen painolle, eivätkä ne kestä sellaista painetta.
Lue myös: 10 hullua asiaa, joita ihmiset tekevät unissaan
Nelisormimangustit nukkuvat hierarkkisessa kasassa
Kalaharin autiomaassa, Afrikan eteläosissa, elävät nelisormimangustit ovat aitososiaalisia eläimiä eli laumassa on yleensä yksi johtava pari, joka lisääntyy. Jopa 40 yksilön kokoisissa yhteisöissä kaikki jäsenet huolehtivat hallitsevan naaraan poikasista. Se myös tarkoittaa sitä, että jos joku muu sattuu lisääntymään, käy diktaattorin tavoin toimiva matriarkka tappamassa poikaset.
Hallitsevan parin naaras on nimenomaan lauman johtaja, minkä myös nelisormimangustien nukkumistapa osoittaa. Lauman pesä on maan alle kaivetussa, monimutkaisessa luolastossa, johon ne kerääntyvät yön tullessa. Nelisormimangustit nukkuvat suuressa kasassa pysyäkseen lämpöisinä. Eläinkeon päällimmäisinä olevat vartijat eivät saavuta koskaan syvän- tai REM-unen vaiheita, koska niiden on oltava jatkuvasti hälytysvalmiudessa.
Mitä korkeammalle lauman hierarkiassa mennään, sitä syvemmällä kasassa eläin on. Johtava naaras on tietenkin alimmaisena ja saa kaikkein makeimmat unet turvassa pedoilta ja yön viileydeltä.
Hait nukkuvat vastavirtaan
On olemassa yleinen harhakäsitys, joka kuitenkin perustuu faktaan. Virheellisen uskomuksen mukaan hait eivät nuku ikinä, koska niiden on jatkuvasti uitava pysyäkseen hengissä. Lauseen jälkimmäinen osuus pitää paikkansa isolla osalla hailajeista. Niiden on pysyttävä liikkeessä, koska niillä ei ole kykyä pumpata vettä, vaan ne ottavat tarvitsemansa hapen kidusten läpi kulkevasta vedestä. Mutta nukkua niiden täytyy.
Ne saattavat käyttää samanlaista toispuoleista nukkumista, joka on jo tällä listalla tullut tutuksi. Hait eivät siis pääse koskaan samanlaiseen syvään uneen kuin ihmiset, vaan osa niiden aivoista vain vaipuu lepotilaan. Asiaa on toki hieman hankala tutkia, koska suurimmat hailajit eivät selviä vankeudessa hengissä muutamia päiviä kauempaa, joten tieto on pitkälti havainnoimalla pääteltyä. Pienempiä hailajeja, esimerkiksi metrin mittaiseksi kasvavaa piikkihaita, tutkimalla on kuitenkin saatu selville jotain. Piikkihailla uiminen tulee niin sanotusti selkärangasta eli sitä koordinoi selkäydin osittain vailla tahdonalaisuutta. Tässä tapauksessa hai voi käydä nukkumaan, sillä aivot voi jättää kokonaan narikkaan eikä hapensaanti silti vaarannu.
Valkohaiden nukkumista ja lepotilaa on myös tutkittu; sopivalta etäisyydeltä tietenkin. Niillä on joskus tapana asettua lepäämään alueille, joissa merenalaiset virtaukset tulevat niitä kohti. Silloin ne voivat uida lähes paikallaan ja siitä huolimatta vesi virtaa niiden kiduksiin antaen mahdollisuuden kunnolliseen lepohetkeen.
Papukaijakala nukkuu omassa limakuplassaan
Trooppisissa vesissä, koralliriuttojen välittömässä läheisyydessä elävät papukaijakalat ovat ilman hämmästyttävää nukkumistapaansakin erikoisia otuksia. Ne muun muassa kykenevät vaihtamaan sukupuoltaan sekä jauhamaan ja syömään kovan yläleukansa avulla korallia. Kun yö saapuu, aktivoituu papukaijakalan kiduksissa erityiset rauhaset, jotka erittävät sen ympärille suojaavaan limakuplan. Sen sisällä on mukava vedellä hirsiä.
Tutkijoita on vuosien ajan kiinnostanut ja kummastunut, miksi papukaijakala valmistaa tällaisen kuplan. On arveltu, että lima suojaisi petojen hyökkäyksiltä tai jopa auringonvalolta toimien aurinkovoiteen tapaan. Jälkimmäinen teoria on hieman ontuva, sillä papukaijakalat nukkuvat limakuplassaan öisin – eli pimeän aikaan.
Todennäköisin, ja itseasiassa tutkimuksissa todistettu, teoria liittyy loisiin. Päiväsaikaan papukaijakalan ei tarvitse huolehtia verta imevistä siiroista, sillä puhdistajakalat partioivat jatkuvasti ympärillä näykkien loiset parempiin suihin ennen kuin ne ehtivät kiinnittyä toisen nahkaan. Mutta joskus puhdistajienkin on nukuttava ja silloin papukaijakalat jäävät loisten armoille.
Queenslandin yliopiston biologi Alexandra Grutter työryhmänsä kanssa tutki papukaijakalan täysin ainutlaatuista nukkumistapaa vuonna 2010. Kokeessa osalta nukkuvista kaloista poistettiin limakupla, jolloin siirat olivat välittömästi niiden kimpussa; limakäärössä uinuvat kalat eivät loisia kiinnostaneet. Siksi suuren nukkumiskuplan valmistamiseen kannattaa kuluttaa päivittäin valtava määrä energiaa ja aikaa. Limakuplan erittäminen kestää kolmesta vartista tuntiin.
Alppikiitäjä ja muut muuttolinnut ovat multitaskaamisen mestareita
Kuva: Lefteris Stavrakas | CC BY-SA 2.0 | Kuvaa rajattu
Listan ensimmäisessä osassa käsiteltiin muutamaakin siivekästä ja otetaan tähän loppuun vielä yksi lintu. Tai periaatteessa tähän listan kohtaan kuuluu suuri joukko muuttolintuja. Keski- ja Etelä-Euroopassa sekä Pohjois-Afrikassa ja Intiassa tavattava alppikiitäjä on maailmanmestari: se on kauimmin yhteen soittoon ilmassa pysytellyt lintu. Alppikiitäjän ennätys on kymmenen kuukautta ilman pysähtymistä syömään tai nukkumaan. Ne laskeutuvat kerran vuodessa, lisääntymään.
Syöminen hoituu kirjaimellisesti lennossa, sillä ilmassa on paljon hyönteisiä napattavaksi. Mutta nukkuminen onkin kinkkisempi juttu. Alppikiitäjät nousevat hyvin korkealle ja lähtevät sieltä vapaaliitoon, jonka aikana voi käydä untenmailla. Kokonaan ne eivät kuitenkaan tajuttomuuteen vaivu, sillä kuten saatoit jo arvata: muuttolinnut nukkuvat yksi aivopuolisko kerrallaan. Liitojen aikaan ne voivat kuitenkin hetkellisesti päästä syvempään uneen. Monille muuttolinnuille riittää levoksi myös niin sanotut tehonokoset, power nap, joita ne ottavat useita kertoja päivässä, mutta vain muutamien sekuntien ajan kerralla.
Eikä lennossa nukkuminen ole ainoastaan pienten lintujen kyky, sillä jättimäiset albatrossit, jotka viettävät suurimman osan elämästään ilmassa, nukkuvat noin 42 minuuttia päivässä, mutta vähän kerrallaan ja puolilla aivoilla tietenkin.
Lue myös:
Tiede
Toinen silmä auki tai syöksyhampaat jäähän iskettynä: Eläinten 10 eriskummallista nukkumistapaa – osa 1
Kaikki eläimet tarvitsevat unta: jotkut enemmän ja toiset vähemmän. Eläinmaailmassa on myös olemassa monta eriskummallista nukkumistapaa, joista hämmästyttävimpiin lähdetään nyt tutustumaan.
Listafriikki jätti pois erilaiset horrokset ja talviunet, jotka sinänsä kyllä ovat melko erikoisia ilmiöitä. Nyt kuitenkin paneudutaan kymmeneen nukkumistapaan, jotka ovat listan eläimillä käytössä päivittäin. Mukaan mahtuu muun muassa erikseen nukkuvia aivopuoliskoja, suojaisia limakuplia, käsi kädessä söpöstelijöitä ja kuolleita flamingoja.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi erikoista nukkumistapaa voit lukea tästä:
Delfiinien nukkumistapa on yksi erikoisimmista
Ihmisen ei tarvitse (onneksi) joka kerta ilmaa sisään vetäessä miettiä, että nyt on aika hengittää. Toista se on delfiineillä, ja toki muillakin valailla, jotka käyvät tietoisesti ottamassa happea sopivin väliajoin. Delfiineillä on hyvin erikoinen kyky, jonka avulla ne eivät huku unissaan: ne lepuuttavat yhtä aivopuoliskoa kerrallaan.
Kun toinen puoli aivoista on hereillä, on sitä vastaava vartalon puolisko valppaana, mikä tarkoittaa myös silmää. Kun oikea aivopuolisko nukkuu, on vasen silmä auki ja valmiina havaitsemaan lähestyviä vaaroja. Yleensä delfiinit uivat ja nukkuvat samanaikaisesti ja usein kaverin vieressä, jotta kummallakin puolella on valvova silmä.
Joskus ne voivat vaipua hyvinkin syvään uneen ja kellua siten, että hengitysaukko on koko ajan pinnan yläpuolella – siitä käytetään termiä logging eli delfiini muistuttaa kelluvaa tukkia. Voisi jopa sanoa, että se nukkuu kuin tukki! Nukkuessa delfiinien hengitysväli pitenee ja ne voivat olla pintaan nousematta jopa seitsemän minuuttia, kun aktiivisina aikoina hengittämässä käydään muutaman minuutin välein.
Pullokuonodelfiinit nukkuvat noin kolmasosan vuorokaudesta eli ne tarvitsevat periaatteessa saman verran unta kuin ihminen. Erona on vain se, että delfiinit heräävät parin tunnin välein vaihtamaan nukkuvaa aivopuoliskoa.
Sorsat asettuvat rivistöön nukkumaan
Sorsatkin osaavat toisella aivopuoliskolla nukkumisen ja aiemmin oli sellainen uskomus, että ne nukkuisivat lähes aina toinen silmä auki. Indiana State -yliopiston biologit ja unitutkijat päättivät ottaa selvää, miten yleistä puolittainen nukkuminen todellisuudessa on.
Tutkimuskohteeksi valikoituivat sinisorsat, jotka muiden lähisukulaistensa tavoin nukkuvat riveissä. Sorsia kuvattiin, kun ne asettuivat yöpuulle ja kuinka ollakaan – sorsajoukossa nähtiin hajontaa. Ne, jotka nukkuivat rivistön päissä, pitivät auki sen silmän, joka oli kavereista poispäin. Muiden sorsien suuntaan osoittanut silmä oli kiinni. Keskellä riviä olleet sorsat sen sijaan saivat lepuuttaa aivoja kokonaisuudessaan ja ne sulkivatkin molemmat silmänsä.
Rivin päissä olevat vahdit siis pitävät huolen siitä, että pedot eivät pääse yllättämään, mutta totaalisen yövuoron sijaan ne saavat nukkua edes puolittain.
Flamingot nukkuvat yhdellä jalalla, koska se on helpompaa
Monet linnut, muun muassa edellisen kohdan sinisorsat, nukkuvat yhdellä jalalla. Se johtuu siitä, että ne säästävät energiaa. Lämmönhukka höyhenettömistä jaloista on suuri, joten edes toisen pitäminen lähellä lämpöistä kehoa ja suuria verisuonia vähentää energiankulutusta huomattavasti.
Tätä lintumaailmassa melko yleistä nukkumistapaa käyttävät myös flamingot ja pitkään arveltiin, että syynä oli sama lämpöisenä pysyminen. Teoria vain hieman ontui, kun tutkijat totesivat, että flamingot nukkuvat yhdellä jalalla myös tropiikissa. On myös arveltu, että yhdellä jalalla nukkuminen vähentää loisten pureutumista jalkojen ihoon, mutta flamingot asustavat ja ruokailevat todella emäksisissä vesissä, minkä vuoksi niiden jalat ovat kuin paksujen suomujen peittämät. Nahan läpi on lähes mahdoton päästä puremaan tai pistämään.
Hiljattain on kuitenkin löytynyt selitys, mikä on tyydyttänyt ainakin osan flamingotutkijoista. Nämä linnut pysyvät paremmin pystyssä, kun ne seisovat yhdellä jalalla. Kuulostaa melko omituiselta.
Flamingon jalan anatomia on hyvin erilainen kuin meillä: sen polvi on korkealla höyhenpeitteen alla ja se taittuva, paksumpi kohta keskellä pitkää ja kapeaa jalkaa on itseasiassa nilkka. Flamingo lukitsee nilkkansa suoraksi ja näin se pysyy pystyssä ilman lihasjännitystä, jolloin seisaalla nukkuminen on mahdollista. Tasapainon on todettu olevan parempi yhdellä, keskelle lukitulla jalalla.
Miten sitten on selvitetty ero kahdella ja yhdellä jalalla seisomisessa? Vastaus: kuolleita flamingoja tutkimalla. Elottomat linnut on laitettu seisomaan kummallakin tavalla, mutta ruumiit huojuivat ja kaatuivat kahden jalan taktiikalla. Kun tutkijat asettivat linnut yhdelle jalalle, pysyivät ne tukevasti pystyssä.
Merisaukot nukkuvat käsi kädessä
Kuva: Joe Robertson | CC BY 2.0 | Kuvaa rajattu
Pohjoisen Tyynenmeren rannikoilla elävät merisaukot pitävät hallussaan ainakin yhtä eläinmaailman ennätystä: niillä on kaikkein tihein turkki. Ruumiinosasta riippuen karvoja on jopa 200 000 kappaletta neliösenttimetrillä. ”Tavallisella” saukolla määrä on noin 70 000 ja ihmisellä parhaimmillaankin 200. Merisaukot pärjäävät huippuunsa kehittyneen eristäjän kanssa loistavasti kylmässä vedessä ja voivat viettää koko elämänsä meressä astumatta koskaan kuivalle maalle.
Se siis tarkoittaa sitä, että ne myös nukkuvat vedessä. Merisaukoilla on nukkuessaan hellyyttävä tapa pitää toisiaan kädestä kiinni. Varsinkin emot tarttuvat poikastaan käpälästä, ettei se pääse kulkeutumaan liian kauas – merisaukkonaaraalta ei lopu kädet kesken, sillä normaalisti se saa vain yhden poikasen. Emo saattaa myös kääriä poikasensa merilevään, kun se lähtee itse saalistamaan ja jättää jälkikasvun torkuille.
Samanlaista nukkuvan vartiointia havaitaan myös merisaukkokoirailla, jotka lisääntymiskaudella nukkuvat valloittamansa naaraan vieressä. Naaraan kädestä on syytä pitää kiinni, ettei se kesken unien löydä parempaa seuraa.
Merisaukot voivat kietoa myös itsensä levään, jotta voivat huoletta laittaa silmät kiinni ilman pelkoa siitä, että heräisi jostain avomereltä.
Mursujen erikoinen unirytmi
Mursut nukkuvat missä vain, koska vain ja mahdollisuuksien mukaan lähes kellon ympäri. Tai sitte eivät moneen päivään.
Kaikki eläimet nukkuvat lähes poikkeuksetta joka päivä. Tietenkin voi olla olosuhteita ja tilanteita, joissa nukkuminen ei onnistu, mutta unentarve on terveyden kannalta päivittäistä. Ei kuitenkaan mursuilla. Nämä arktisten merialueiden jättiläiset valvovat säännöllisesti jopa 84 tuntia putkeen ilman minkäänlaista pakottavaa syytä. Ne eivät tuona aikana osoita väsymisen merkkejä ja säilyttävät saman aktiivisuuden tason etsien simpukoita ja muuta syötävää.
Mutta sitten kun ne nukkuvat, niin unet saattavat kestää jopa 19 tuntia. Se saattaa tarkoittaa sitä, että vapaaehtoisesta valvomisesta huolimatta univelkaa kertyy. Pitkät ja syvät unet mursut ottavat maalla, mutta ne voivat torkahdella myös ollessaan vedessä. Meressä nukkuminen onnistuu pinnalla kelluen, pohjassa maaten tai vaikka pystysuorassa johonkin nojaten. Meressä otetut nokoset ovat lyhyitä, muutaman minuutin pätkiä, joissa mursut napsauttavat vain toisen aivopuoliskon unille – aivan kuten delfiinit. Mursut kykenevät pidättämään hengitystään viiden minuutin ajan. (Yllä olevan kuvan mursu ei ole kuollut, vaan päiväunilla.)
Kaikkein hauskin mursujen nukkumistapa on kuitenkin se, mikä yhdistää parhaat puolet molemmista maailmoista: pää pysyy pinnalla ja kroppa on aaltojen keinuteltavana. Tämä onnistuu tavalla, joka saa kaikki vihlovista hampaista kärsivät irvistämään, sillä mursu iskee valtavat syöksyhampaansa jäälauttaan ja nukahtaa laineiden kuljettaessa sitä höyhensaarille.
Lue myös:
Lukijan toiveesta listaamme maailman pienimmät eläimet. Vaikka pienuutta ei yleisesti pidetä myönteisenä ominaisuutena, on pieni koko näille eläimille suurin etu.
Koska ultimaattinen Top 10 lista olisi ollut yksitoikkoista luettavaa, otimme mukaan eri ryhmien pienimpiä. Tulossa on muun muassa pikkuriikkinen kala, sammakko ja apina sekä maailman pienin petoeläin. Toki listalle pääsee myös maailman pienin eläin. Minkälainen otus se voisi olla?
Kannattaa muuten ottaa viivoitin ja jokin muu mitta käden ulottuville, niin voi konkreettisesti tarkastaa, minkä kokoisia nämä eläimet ovat.
Maailman pienin apina
Pikkumarmosetti on Etelä-Amerikan sademetsässä elävä kaikkiruokainen otus, joka kuuluu samaan apinoiden osalahkoon kuin ihminen ja on meidän yhteisen ryhmämme pienin laji.
Pikkumarmosettia sanotaan toisinaan myös taskuapinaksi, joka viittaa sen pieneen kokoon, mutta valitettavasti myös suosioon eksoottisena lemmikkieläimenä. Pituutta pikkumarmosetilla on 28-34 senttimetriä ja siitäkin yli puolet on häntää. Painoa tällä pienellä apinalla on reilut 100 grammaa.
Mutta ponnistusvoimaa pikkumarmosetilla on kokoonsa nähden huimasti, sillä se voi tehdä jopa viiden metrin loikan. Myös hammaskalusto on ensiluokkainen, sillä pikkumarmosetti on yksi harvoista kädellisistä, jotka pystyvät nakertamaan terveestä kumipuusta esiin maitiaisnestettä.
Sen ruokavalio koostuu suurimmaksi osaksi juuri mahlasta, mutta myös hedelmät ja hyönteiset kelpaavat. Toisinaan se jättää puuhun kaivertamastaan kolosta tihkuvan nesteen houkutukseksi ja odottaa kärsivällisesti lähistöllä vaanien, että voi napata syömään tulleet ötökät parempiin suihin.
Maailman pienin nisäkäs
Kaikki nykyään elävät päästäiset ovat pieniä, sillä suurinkin on vain noin 15-senttinen kyläpäästäinen, jota tavataan Etelä- ja Kaakkois-Aasian tropiikissa. Päästäiset eivät ole ulkonäöstään huolimatta sen läheisempää sukua hiirille ja muille jyrsijöille kuin ihmiselle.
Päästäisten heimo pitää sisällään maailman pienimmän nisäkkään: etruskipäästäisen. Sitä tavataan Välimeren ympärillä sekä Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa. Täysikasvuisen etruskipäästäisen ruumis on enimmillään neljän senttimetrin mittainen ja siihen reilun kahden sentin häntä päälle. Painoa tällä minimaalisella nisäkkäällä on vain kaksi grammaa.
Pienen koon ei kannata antaa huijata, sillä etruskipäästäisellä on valtaisa ruokahalu. On hyvin normaalia, että aktiivinen etruskipäästäinen syö vuorokaudessa tuplaten oman painonsa verran hyönteisiä – sillä on hyvin vilkas aineenvaihdunta. Ilman ravintoa se kuolisi nälkään alle vuorokaudessa. Jatkuva liikkeessä oleminen ja nopea aineenvaihdunta on kuitenkin kuluttavaa, eivätkä nämä maailman pienimmät nisäkkäät normaalisti yllä kahden vuoden ikään.
Maailman pienin lepakko
The bumblebee bat is the world’s smallest mammal pic.twitter.com/kYZAaU0gXb
— UberFacts (@UberFacts) April 27, 2023
Etruskipäästäisen ”suurin” haastaja maailman pienimmän nisäkkään tittelistä kamppailtaessa on siankuonolepakko, joka tunnetaan myös miellyttävämmän kuuloisella nimellä kimalaislepakko. Tutkijat eivät ole täysin yksimielisiä siitä, kumpiko näistä eläimistä on pienempi.
Kimalaislepakon puolesta puhuu se pienempi kallon koko, jota monesti käytetään määritelmänä, mutta etruskipäästäinen on kevyempi; keskimäärin kaksi gramman kymmenesosaa, mutta kaikki lasketaan. Lepakon ruumis on enimmillään kolmen sentin mittainen, mutta sen levitetyt siivet saavat ulkomuodon näyttämään suuremmalta.
Kimalaislepakkoa tavataan vain kahdessa eristäytyneessä populaatiossa: Thaimaassa ja Myanmarissa.
Maailman pienin käärme
Kuva: Blair Hedges, Penn State
Maailman pienin käärme kuuluu maan alla asuvien matokäärmeiden heimoon. Matokäärmeet muistuttavat nimensä mukaisesti matoja, sillä ne ovat keskimäärin alle sentin paksuisia ja parikymmentä senttiä pitkiä.
Vain Barbadoksella tavattava ja vuonna 2008 omaksi lajikseen tunnistettu Tetracheilostoma carlae -matokäärme on maailman pienin käärme. T. carlae on 10 senttimetrin mittainen ja ”spagetin paksuinen”, kuten käärmeen löytänyt tutkija Stephen Blair Hedges on sen ulkonäköä hyvin epätieteellisesti kuvannut.
Yllä olevassa kuvassa T. carlae on neljännesdollarin kolikon päällä. Quarter on läpimitaltaan hieman alle 2,5 cm eli hyvin samankokoinen 50 sentin eurokolikon kanssa.
Hedges uskoo, että T. carlae tulee vankasti pitämään paikkansa maailman pienimpänä käärmeenä. Hänen arvionsa mukaan käärmeet eivät voi enää juuri siitä pienemmäksi kehittyä: ”Luonnonvalinta jarruttanee kutistumista, sillä liian pienille poikasille ei löydy sopivaa syötävää”.
Maailman pienin lintu
Kuvat: SlvrHwk | CC BY-SA 4.0, Charles J. Sharp | CC BY-SA 4.0
Maailman pienin lintu on nimetty samalla tavalla kuin jo edellä mainittu kimalaislepakko; se on kimalaiskolibri. Kummatkin eläimet voi sekoittaa kokonsa vuoksi mehiläisiin tai kimalaisiin. Kimalaiskolibria tavataan ainoastaan Kuuban pääsaarella ja siitä noin 50 kilometriä etelään sijaitsevalla Isla de la Juventudilla.
Lintu on nokkineen ja pyrstöineen vain 5,7 cm pitkä ja se painaa vaivaiset 1,8 grammaa. Tuo massa voi olla hankala hahmottaa, joten vertailun vuoksi: minimaalinen 1 sentin eurokolikko painaa 2,3 grammaa eli hieman enemmän kuin kimalaiskolibri.
Pienellä linnulla on tietenkin myös pienet munat ja pesä: naaraan rakentama pesä on vain pari senttiä halkaisijaltaan ja se munii sinne kaksi kahvipavun kokoista munaa.
Maailman pienin petoeläin
Saalistajia on monenlaisia, joten tälläkin listalla on paljon petoja, jotka ovat lumikkoa pienempiä. Mutta jos puhutaan petoeläinten nisäkäslahkoon (Carnivora) kuuluvista eläimistä, niin lumikko on pikkuruisin.
Lumikko on Euroopassa tavattavista petoeläimistä ainoa, joka mahtuu liikkumaan myyrien kaivamissa käytävissä, mikä on sille tietenkin iso etu: saaliseläimistä ei maan alla tarvitse kilpailla. Koiraslumikon ruumiin pituus on maksimissaan 2o senttimetriä ja naaraat ovat keskimäärin viisi senttiä lyhyempiä. Täysikasvuinen lumikko voi painaa enimmilläänkin vain 80 grammaa eli suunnilleen saman verran kuin desilitra keittämätöntä riisiä.
Pienestä koostaan huolimatta lumikko on ovela ja julma peto, joka tappaa aina kun vain on mahdollista ja hyökkää helposti itsensä kokoisten jyrsijöiden ja lintujen kimppuun. Jos saalista on yllin kyllin tarjolla, lumikko lopettaa teurastuksen vasta sitten, kun se väsyy. Moni eläin kohtaisi metsässä paljon mieluummin jonkun suuremman pedon kuin hurjan lumikon.
Maailman pienin kala
#DidYouKnow
The worlds smallest fish is only 7.9mm fully grown. the Paedocypris progenetica is found living in peat swamps in the Indonesian island of Sumatra. #fishfacts #fishscience #fact pic.twitter.com/MKRn14Xw6m— FishScience Ltd (@FishScienceLtd) September 9, 2018
Vuonna 2006 särkien heimoon kuuluva Paedocypris progenetica -kala julistettiin maailman pienimmäksi kalaksi ja samalla kaikkein pienimmäksi selkärankaiseksi. Indonesian saarten happamissa turvesoissa elävä kala on täysikasvuisena vain 7,9 millimetrin mittainen ja painaa yhden milligramman eli saman verran kuin puolikas hyttynen.
Se on erikoinen tapaus – eikä vain lähes elinkelvottomaksi arvellun elinympäristönsä vuoksi. P. progeneticalla ei ole täydellistä kalloa, sillä sen päälaki on täysin avoin. Lisäksi sen ruodot ovat rustoiset eivätkä luiset, ja koko kala on läpikuultava. Kummallisin piirre ovat kuitenkin koiraiden lihaksikkaat ja suurentuneet vatsaevät, joissa on koukkumaiset lisäkkeet. Tutkijoiden mukaan kyse on epäilemättä tarttumaelimistä, mutta niiden käyttötarkoitus on mysteeri. Ehkä niillä pidetään kutuaikana naaras paikallaan tai kenties kuljetetaan hedelmöittyneet munat suojaan.
Kiista koosta käy tietyissä biologien piireissä kuumana, sillä listan seuraavassa kohdassa esiteltävä sammakko vei myöhemmin kalan paikan maailman pienimpänä selkärankaisena. Kaikki eivät kuitenkaan sulata uutta järjestystä. Vaikka sammakko on pituudeltaan pienempi, painaa se moninkertaisesti enemmän.
Eli lopullinen tuomio riippuu siitä, määritelläänkö pienuus pituuden vai painon perusteella.
Maailman pienin sammakko
Kuva: E. N. Rittmeyer et al. | CC BY 2.5 (kuvaa rajattu)
Pienen herneen kokoinen, ahdassuusammakoiden heimoon kuuluva Paedophryne amauensis on maailman pienin sammakko. Ja kuten mainittua: Monien mielestä maailman pienin selkärankainen.
Vuonna 2009 löydetty ja vuonna 2012 virallisesti nimetty P. amanuensis elää Papua-Uudessa-Guineassa. Lajin koiraat ovat 7 millimetrin mittaisia ja naaraat venyvät täysikasvuisina jopa 7,7 millin pituuteen. Tällainen sammakko mahtuisi helposti istuskelemaan pikkurillin kynnellä. Se on niin pieni, että tutkijat sekoittivat sen ensin hyönteiseen käydessään läpi metsästä keräämiään näytteitä.
Painoa näillä pikkuruisilla sammakoilla on vain 10 milligrammaa eli noin puolet riisinjyvän painosta, mikä on tietysti paljon verrattuna edellisen kohdan kalaan.
Maailman pienin hyönteinen
Kuva: John T. Huber, John S. Noyes | CC BY 3.0 (kuvaa rajattu)
Maailman pienin hyönteinen on loispistiäisiin kuuluva Dicopomorpha echmepterygis, jonka koiraat ovat mikroskooppisen pieniä – vain 139 mikrometrin eli 0,139 millimetrin mittaisia. Yhden millimetrin mittaisen jonon muodostaakseen niitä täytyisi laittaa kahdeksan peräkkäin! D. echmepterygis -pistiäiset ovat pienempiä kuin jotkin yksisoluiset tohvelieläimet. Lajin naaraat ovat koiraisiin verrattuna jättiläisiä yli kaksinkertaisella ruumiinkoolla.
Nämä minimaaliset kiilupistiäiset, kuten muutkin loispistiäiset, aloittavat elämänsä isäntälajin sisällä, jonne emo ne munii. D. echmepterygisin kohdalla isäntä on toisen hyönteisen, jäytiäislaji Echmeptryx hagenin muna. Koiras ei kuitenkaan koskaan poistu munasta, vaan täysikasvuiseksi kehityttyään se pariutuu munassa olevan naaraan eli siskonsa kanssa. Naaraat syövät jäytiäisen munan sisältä päin ja lähtevät sitten etsimään uutta kohdetta, johon tuikata omat munansa.
D. echmepterygis pitää siis tällä hetkellä nimissään pienimmän hyönteisen titteliä, mutta on täysin mahdollista, jopa todennäköistä, että jotkin suvuttomasti lisääntyviksi arvellut kiilupistiäislajit lisääntyvätkin todellisuudessa suvullisesti. Lajien koiraat voivat olla niin pieniä, että niitä ei vain vielä ole löydetty.
Maailman pienin eläin
Maailman pienimmät eläimet ovat rakkoloisioita, jotka piinaavat muun muassa kaloja ja sammakkoeläimiä. Kun aivan alussa mainittiin, että ultimaattinen Top 10 lista maailman pienimmistä eläimistä olisi yksitoikkoista luettavaa, niin se johtuu siitä, että kaikki olisivat eri lajin rakkoloisioita.
Rakkoloisiot muodostavat nimensä mukaisesti isännän lihaan rakkuloita, joiden sisällä on valkoista, piimämäistä nestettä. Tuossa nesteessä on itiöitä, joista kehittyy aikanaan täysikasvuisia, pienimmillään vain kymmenestä solusta koostuvia rakkoloisioita.
Täysikasvuinen ei tietenkään maailman pienimmän eläimen kohdalla tarkoita hulppeaa mittaa, vaan monet lajit ovat pituudeltaan vain 10 mikrometrin eli 0,01 millimetrin pituisia. Edellisen kohdan mikroskooppiset pistiäiskoiraat ovat kooltaan siis yli kymmenkertaisia rakkoloisioihin nähden.
Rakkoloisiot kuuluvat polttiaiseläinten pääluokkaan yhdessä muun muassa meduusojen ja merivuokkojen kanssa. Pienin tunnettu rakkoloisiolaji on Myxobolus shekel, joka on täysikasvuisena vain 8,5 mikrometrin pituinen.
Se on maailman pienin eläin. Mutta vain niiden joukossa, jotka ihminen tuntee.
Lue myös:
Tiede
Suomen ja Ruotsin välillä on yksi kummallisimmista rajoista ja muita erikoisia maantieteellisiä faktoja
Nyt on luvassa aimo annos maantieteellisiä erikoisuuksia, joista ehdoton kruununjalokivi on Märketin saarella kulkeva raja Suomen ja Ruotsin välillä!
Nyt suunnataan siis erikoisten maantieteellisten faktojen pariin! Tähän artikkeliin olen poiminut kohtia muutamilta eri listoilta, joihin on suorat ja uuteen ikkunaan avautuvat linkit aina kyseisten kohtien jälkeen.
Suomen ja Ruotsin erikoinen ”rajarusetti” Märketin saarella
Vuosina 1808–1809 käyty Suomen sota Venäjän ja Ruotsin välillä on erittäin merkittävä osa Suomen historiaa, kuten nimestäkin voi päätellä ja ehkä historiantunneilta muistaa. Sodan seurauksena Suomi liitettiin osaksi Venäjän keisarikuntaa ja raja Ruotsiin vedettiin Haminassa syyskuussa 1809 tehdyn rauhansopimuksen mukaisesti. Saaristoa jaettaessa Venäjälle sovittiin kuuluvaksi Manner-Suomea ja Ahvenanmaata lähimpänä olevat saaret ja Ruotsille taas luonnollisesti ne, jotka olivat lähempänä sen rannikkoa.
Kolmen hehtaarin kokoinen Märketin saari Ruotsin ja Ahvenanmaan välisellä merialueella osui sopivasti keskelle rajanvetoa, joten se pistettiin puoliksi. Rajaa ei kuitenkaan merkattu mitenkään, vaikka koordinaatit oli tarkasti määritelty.
Vuosien kuluessa lukuisat laivat haaksirikkoutuivat Ruotsin matalalle rannikolle, koska ne lähtivät ohittamaan Märketin kareja liian lännestä. Niinpä syntyi ajatus majakan rakentamisesta ja arkkitehdiksi valikoitui suomalainen Georg Schreck. Sitten kävi ilmeisesti niin, että Venäjän keisarikunta ja suomalaiset siinä samassa kuvittelivat koko Märketin kuuluvan heille, joten majakka nousi luodon korkeimmalle kohdalle, joka sattui olemaan Ruotsin puolella.
Tähän epäkohtaan ei kuitenkaan puututtu kuin vasta vuonna 1979, kun Suomi ehdotti Ruotsille, josko valtioiden rajaa voisi muuttaa siten, että majakkarakennukset sijaitsisivat Suomen puolella. Siinä sitten heiteltiin nootteja puolin ja toisin, sillä eihän Ruotsi halunnut vain hyvää hyvyyttään antaa Suomelle ylimääräistä maa-aluetta – varsinkin, kun nimenomaan suomalaiset olivat alunperin sössineet rakennuspuuhissaan. Lopulta uusi raja vedettiin täydessä yhteisymmärryksessä.
Siinä tuli Suomen ja Ruotsin välille muutamia satoja metrejä lisää rajaa, sillä majakan nappaaminen Suomen puolelle tarkoitti sitä, että samankokoinen ja -muotoinen alue lohkaistiin toisesta kohdasta Ruotsille – näin syntyi erikoinen rusetinnäköinen valtakunnanraja. Raja Märketin saarella oli ennen sadan metrin luokkaa, mutta nykyään pituus on 470 metriä. Selkkauksien välttämiseksi valtioiden raja on nykyisin merkitty kallioon porattuina reikinä tai messinkinupeilla, ja siellä täällä on Suomen majakkaseuran kallioon maalaamia F- ja S-rajamerkintöjä.
Märketin saarella on muuten hallussaan koko maailman mittakaavassa yksi maantieteellinen ennätys: Siellä on maailman lyhin saaren halkova, mantereen ulkopuolella oleva valtioiden raja. Saavutus sekin ja tietysti aina kannattaa tuulettaa, kun on jossain päästy ykkössijalle!
Diomedesaaret – todellista aikamatkustusta
Beringinsalmi yhdistää Pohjoisen jäämeren ja Tyynenmeren, ja erottaa Aasian mantereen itäisimmän ja Amerikan mantereen läntisimmän kohdan toisistaan. Beringinsalmen läpi kulkee Venäjän ja Yhdysvaltain valtioiden raja, mutta sen lisäksi myös kansainvälinen päivämääräraja.
Lähimmillään Venäjä ja Yhdysvallat ovat toisiaan Diomedesaarilla, johon kuuluu Iso-Diomede (asuttamaton Venäjän saari) ja Pieni-Diomede (reilun sadan yhdysvaltalaisen asuttama saari). Toki Isolla-Diomedellä on sääasema sekä Venäjän turvallisuuspalvelu FSB:n tukikohta ja rajavalvontayksikkö. Saarien välillä on etäisyyttä neljä kilometriä, mutta tuossa pienessä matkassa tapahtuu paljon: valtio vaihtuu ja päivämäärä vaihtuu.
Kun Pienen-Diomeden asukkaat tähyilevät kiikareillaan naapurisaarelle juodessaan rennosti sunnuntaista aamukahvia, on Isolla-Diomedellä alkanut arki maanantaiaamun merkeissä.
Pienemmältä, ”eilisen saareksi”, nimetyltä saarelta näkee siis tulevaisuuteen – ”huomisen saarelle”. Aivan täyttä vuorokautta saarten välillä ei kuitenkaan ole, sillä paikallisista aikavyöhykemäärityksistä johtuen eroa on 21 tuntia. Jos aurinko siis nousee Venäjälle kuuluvalla saarella maanantaina yhdeksältä aamulla, nousee se Yhdysvaltoihin kuuluvalla saarella tismalleen samaan aikaan, mutta kello kuudelta aamulla sunnuntaina. Nyt alkaa aivoihin sattumaan…
Valitettavasti tämä tulevaisuuteen näkeminen ei auta ennustamaan seuraavan päivän säätä!
Englanti, Iso-Britannia ja Yhdistynyt kuningaskunta eivät ole sama asia
Okei, arkipäivän keskusteluissa Englannilla monesti viitataan koko saarivaltioon, vaikka puhuja hyvin tietäisi, että kyseessä on vain osa kokonaisuutta. Sitten homma käykin kinkkisemmäksi! Kovimmallakin maantiedenerolla voi tässä kohtaa mennä sormi suuhun.
Kun tuosta länsieurooppalaisesta valtiosta puhutaan englanniksi, vuorottelevat nimitykset ”Great Britain” ja ”the UK” peräkkäisissä lauseissa viitaten usein samaan maantieteelliseen alueeseen. Tämä tulee monelle yllätyksenä, mutta sitä ne eivät ole.
Isoon-Britanniaan kuuluu Ison-Britannian saarella sijaitsevat maat: Englanti, Wales ja Skotlanti. Yhdistyneessä kuningaskunnassa (the United Kingdom), joka on valtion virallinen nimi, on Ison-Britannian lisäksi Irlannin saarella sijaitseva Pohjois-Irlanti.
Mutta älä vain milloinkaan tee sitä virhettä, että laskisit Irlannin tasavallan kuuluvaksi mihinkään näistä!!! Varsinkaan irlantilaisten seurassa…
Vähemmästäkin menee pää pyörälle!
Lue lista tästä: Maantiede – Top 10 olettamusta, jotka ovat virheellisiä
Paikka, jossa kaksi merta kohtaavat
Tanskan pohjoisessa kärjessä on taajama nimeltään Skagen. Siellä on Grenen-niminen paikka, jossa kaksi merta kohtaavat, kirjaimellisesti. Idästä Greneniä huuhtoo Itämeri ja lännessä rantaan lyövät Pohjanmeren aallot.
Kun Grenenin kärkeen kävelee, voi laittaa jalkansa veteen ja olla maantieteellisesti hyvin spesiaalissa paikassa. Jos auringonvalo osuu sopivasti veteen, voi merissä huomata selkeän eron: vasemmalla on tumma Pohjanmeri ja oikealla vaaleansininen Itämeri.
Grenen muuttuu jatkuvasti, kun tyrskyt puskevat sille hiekkaa molemmista suunnista, joten joka päivä merien rajalla voi näyttää aivan erinäköiseltä. Alueella uiminen on ehdottomasti kiellettyä, sillä kahden meren lyödessä vastakkain syntyy odottamattomia ja voimakkaita virtauksia. Silti se on kokemisen arvoinen, sillä harvassa paikassa maailmassa voi todistaa, kun aallot lyövät kahdesta suunnasta yhtäaikaa.
Lue lista tästä: 10 hämmästyttävää ilmiötä maailman merissä
Magnetic Hill
Kuva: Jim101 | CC BY-SA 3.0
Kanadassa, New Brunswickin provinssissa on lyhyt tieosuus, jossa autot kulkevat vapaalle laitettuna mäkeä ylöspäin. Myös tielle kaadettu vesi lähtee virtaamaan vastamäkeen. Mistä ihmeestä on kyse?
Magnetic Hill on saanut nimensä siitä, että joidenkin arvailujen mukaan kukkulan päällä on valtava magneettikenttä, joka vetää ajoneuvoja puoleensa. Toisten teorioiden mukaan alueella eivät päde painovoimanlait. Avaruusolentojakin on pidetty syyllisenä outoon ilmiöön.
Kyseessä on kuitenkin optinen harha. Vaikka autot vaikuttavat rullaavan ylämäkeen, ovat ne todellisuudessa menossa alamäkeen.
Katso kuvaa. Noin puolivälissä, tien vasemmalla puolella on valkoinen paalu. Se on todellisuudessa tien korkein kohta.
…
Illuusio syntyy, kun aivomme tulkitsevat kaltevuuden väärin ilman horisontin antamia syvyysmerkkejä. Harha on niin voimakas, että ihmiset jotka ovat autoillaan juuri lasketelleet mäen alas eivät ymmärrä mitä tapahtui. Lähtöpaikka mäen päällä näyttää aivan selvästi olevan mäen juurella.
Painovoimaa uhmaavia mäkiä löytyy ympäri maailman ja ne ovat suosittuja turistikohteita. Ja hyvästä syystä!
Lue lista tästä: 10 epätodellista ilmiötä – Luonnon uskomattomat optiset illuusiot
Pinkki järvi
Lake Hillier -järvi sijaitsee saarella Intian valtameressä, Länsi-Australian rannikolla. Järvestä tekee erityisen sen kirkkaan vaaleanpunainen väri. Se ei ole vain vähän punertava, vaan vesi näyttää aivan kuin mansikkapirtelöltä.
Järvi löydettiin aivan 1800-luvun alussa ja se on siitä lähtien houkutellut laumoittain turisteja ihastelemaan kummallista väriä. Kaikkein upeimpana Lake Hillier näyttäytyy yläilmoista katsottuna; varsinkin kontrasti viereiseen siniseen mereen saa epäilemään kuvien aitoutta, mutta totta se on.
Järven vesi on hyvin suolapitoista, eikä siellä ole paljoakaan elämää. Mutta Dunaliella salina -levä kukoistaa ja se on myös vastuussa kauniista pinkistä väristä. Levässä on paljon beetakaroteenia, samaa pigmenttiä, joka antaa värinsä monille hedelmille ja vihanneksille, esimerkiksi porkkanalla. Beetakaroteeni on voimakas antioksidantti ja A-vitamiinin esiaste. Sen on myös ajateltu suojaavan D. salina -levää liialta suolaisuudelta, sillä karoteenin pitoisuus kasvaa suolaisuuden mukana.
Mitä väkevämpää, sen pinkimpää!
Lue lista tästä: Ihmeellinen maapallo – 10 epäluonnollista luonnonihmettä
Vauvat ovat söpöjä ja ihania. Toisaalta ne itkevät ja valvottavat. Mutta vauvat myös tekevät ja osaavat käsittämättömiä asioita, joita ei heti avuttomista pikkuihmisistä uskoisi.
Monet taidoista katoavat vauvan ensimmäisen elinvuoden aikana, olivat ne sitten alitajuisia refleksejä tai hämmästyttävä kyky tunnistaa kasvoja. Odotusaikana vauvat kuulevat musiikkia, ja muistavat kappaleita, joita äiti on kuunnellut. Kohdussa ollessaan vauvat oppivat myös tunnistamaan äidin ja tämän kanssa paljon aikaa viettävien ihmisten äänet. Koirataloudessa vauva oppii oman lemmikin haukunnan, eikä säpsähdä sitä syntymänsä jälkeen.
Vauvat ovat pullollaan ihmeellisiä asioita! Ovat ne tietysti ihmeellisiä ilman mitään mielenkiintoisia faktojakaan. Joka vuosi syyskuun viimeisenä perjantaina vietetään valtakunnallista Vauvan päivää, joten eipä tänään paljon parempaa aihetta listalle voisi keksiä!
Listafriikki sukeltaa siis nyt vauvojen kiehtovaan maailmaan ja listaamme 10 yllättävää asiaa vastasyntyneistä.
10. Ei kyyneleitä ensimmäiseen kuukauteen
Nyt ei kannata polttaa päreitä; en väitä etteivätkö vauvat itkisi. Itkuhan on heti syntymän jälkeen merkki siitä, että vastasyntyneen keuhkot ovat lähteneet toimimaan. Se taitaa olla ainut hetki, kun tuoreet vanhemmat toivovat ja odottavat kuulevansa jälkikasvunsa parkaisun.
Kyynelneste suojaa silmiä jokapäiväisessä elämässä, mutta hyvin voimakkaat tunteet (ilo, pelko, suru) saavat aikaan runsaan kyyneleiden tuotannon. Tuolloin isompi määrä nestettä suojaa paremmin silmiä stressaavissa tilanteissa. Kyyneleiden eritys saattaa olla myös merkki aivoille, että niiden on tuotettava kehon omia kivunlievittäjiä, mielihyvähormoneja.
Vauvat eivät kuitenkaan pysty tuottamaan kyyneleitä, koska niiden kyynelrauhaset eivät ole vielä täysin kehittyneet. Vaikka kasvot olisivat kuinka rutussa ja kiukusta punaiset sekä huuto korvia huumaavaa, pysyvät silmät kuivina.
Pienokaiset tuottavat sen verran kyynelnestettä, jotta silmät pysyvät kosteina, mutta ei tarpeeksi, että kyyneleitä pääsisi vierähtämään poskelle. Myös hikirauhaset ovat keskeneräiset, joten vauva alkaa hikoilla vasta muutaman viikon päästä syntymästä. Kyyneleet alkavat virrata, kun vauva on noin kuukauden ikäinen. Siihen asti parkuminen voi vaikuttaa loistavalta teatteriesitykseltä.
Lue myös: Miksi ihminen on ainoa eläin, joka itkee? 11 faktaa itkemisestä ja kyynelistä
9. Vauvat näkevät aluksi punaista
No ei nyt ihan kirjaimellisesti. Vastasyntyneet vauvat eivät näe juuri mitään, mutta hiljalleen etäisyydet ja muodot alkavat tarkentua. Äidin (tai kuka ensisijainen huolehtija onkaan) kasvot ovat ensimmäinen asia, johon vauva kiinnittää huomiota.
Elämän ensimmäisten päivien maisemat ovat täynnä harmaan eri sävyjä. Vauvan silmät kehittyvät kuitenkin nopeasti näkemään värit. Jo noin viikon jälkeen mustavalkoiseen ympäristöön tulee mukaan punainen, ja sen jälkeen hiljalleen oranssin ja keltaisen sävyt.
Noin viiden kuukauden iässä vauvalle on avautunut koko värien kirjo. Sinisen ja violetin vauva näkee viimeisenä, koska niiden aallonpituudet ovat lyhyimpiä ja silmän verkkokalvolla on vähiten reseptoreita juuri siniselle valolle.
Lue myös: 10 mielenkiintoista faktaa väreistä
8. Vauvat ovat multitaskaajia
Kun näkee jonkun hotkivan ruokaa epäinhimillisellä nopeudella, tekisi mieli kehottaa tätä pysähtymään ja haukkaamaan välillä happea. Todellisuudessa tuon henkilön, niin kuin meidän kaikkien, on pakkokin pitää paussia kesken syömisen, koska hengittäminen ja nieleminen eivät onnistu yhtä aikaa.
Vauvat eivät tarvi Whatsappia, Netflixiä, työpaikkaa tai autoa. Mutta ravintoa ja happea ne tarvitsevat.
Arvaatkin varmaan jo: Vastasyntyneet pystyvät nielemään ja hengittämään samanaikaisesti!
Vauvoilla kurkunpään ja koko kurkun rakenne on erilainen kuin aikuisilla, mikä mahdollistaa tämän käsittämättömän hienon ominaisuuden. Noin puolen vuoden iässä kurkku kuitenkin asettuu sellaiseksi, kuin se tulee olemaan, joten vauvat menettävät tämän supervoimansa, ja samalla myös riski tukehtua kasvaa.
Toisaalta tuo kurkun rakenteen muuttuminen mahdollistaa ihmisille toisen mainion ominaisuuden, nimittäin kyvyn puhua.
7. Vauva tuijottaa sinua, koska olet kaunis
Olet varmasti lukenut siitä, kuinka tietynlaiset kasvot ovat universaalisti kauniit. Tietokoneohjelmilla on luotu keinotekoisia kasvoja, jotka ovat täysin symmetrisiä, ja joissa on tietyt ominaisuudet ja piirteet. Kuulostaa kyllä humpuukilta, että kaikki maailman ihmiset pitäisivät samoja asioita kauniina.
Mutta kun asiaa on tutkittu, on voitu päätellä, että asia tosiaan on näin. Tietynlaiset kasvonpiirteet miellyttävät ihmisiä keskiarvollisesti enemmän kuin toiset. Tiedon tarpeellisuudesta voidaan toki olla montaa mieltä.
Ja tokihan tätä on myös tutkittu vauvoilla. Kokeeseen otettiin mukaan kuvia ihmisistä, joita yleisesti pidettiin hyvännäköisinä, sekä niitä, jotka eivät miellyttäneet suuren yleisön silmää. Voitiin todeta, että vauvat katsoivat huomattavasti kauemmin ”hyvännäköisiä” ihmisiä, ja heissä havaittiin samanlaisia kehon reaktioita kuin oman äitinsä nähdessään. Toisessa testissä laitettiin kaksi kuvaa vierekkäin, ja vauvat huomioivat ”hyvännäköisen” henkilön selvästi useammin.
Joten seuraavalla kerralla, kun viereisen kärryn vauva alkaa tuijotella sinua kauppajonossa, voit onnitella itseäsi: sinä olet todistetusti kaunis!
6. Vastasyntyneen vauvan kuukautiset
Kaikessa yksinkertaisuudessaan naisen kuukautiset johtuvat siitä, että estrogeeni- ja progesteronihormonien tasot putoavat, mikä saa aikaan kohdun limakalvon vuotamisen ulos. Siinä asia erittäin yksinkertaistettuna.
Ollessaan kohdussa vauvat ovat äidin kehon armoilla ja ovat kaikkien verenkierrossa olevien aineiden, myös hormonien, vaikutuksenalaisia. Kun lapsi syntyy ja ”irtautuu” äidistään, laskevat hormonitasot tietenkin nopeasti, mikä voi tyttövauvoilla saada aikaan saman reaktion kuin aikuisilla naisilla, nimittäin kuukautiset.
Mutta muuten kuin verenvuodon osalta tapahtumassa ei ole mitään samaa kuukautiskierron kanssa. Verenvuoto saattaa säikäyttää vanhemmat, mutta on täysin normaali ja suhteellisen yleinen ilmiö: sitä tavataan noin neljäsosalla tyttövauvoista ensimmäisen viikon aikana syntymän jälkeen.
5. Äiti ei ole ainut, jonka rinnat tuottavat maitoa
Galaktorrea eli rintojen maitovuoto on melko yleinen, hormonaalisista syistä johtuva oire synnyttäneillä naisilla. Miehillä ja synnyttämättömillä naisilla galaktorrea voi johtua lääkkeistä tai jostain sairaudesta, ja on aina tutkittava lääkärillä.
Noin viidellä prosentilla vastasyntyneistä, niin tytöillä kuin pojillakin, rupeaa rinnat kasvamaan (kuin kevyt turvotus) ja nänneistä voi jopa tihkua maitomaista eritettä. Tässä on kyse samanlaisesta, hormonitasonlaskun aiheuttamasta reaktiosta, kuin edellisen kohdan ”kuukautisissa”. Sen lisäksi äiti tuottaa uusia hormoneja, jotka välittyvät vauvalle rintamaidon mukana. Pientä tihkumista voi kestää jopa muutamia viikkoja ja normaalisti se loppuu itsekseen.
Entisaikoina vastasyntyneiden rintaeritettä on kutsuttu ”noidan maidoksi”, ja siinä oletettujen taikavoimien takia sitä on myös yritetty lypsää vastasyntyneiltä. Jäiks!
4. Katoavat refleksit
Vauvalla on uskomattomia refleksejä eli heijasteita, joista suurin osa häviää elämän ensimmäisten kuukausien jälkeen. Osaan niistä on järkevä evolutiivinen syy, mutta joidenkin tarkoitus jäänee ikuiseksi mysteeriksi. Tässä kymmenistä heijasteista vain muutama esimerkki.
Asymmetrinen tooninen niskaheijaste tarkoittaa sitä, että kun lapsi kääntää selinmakuulla päänsä sivulle, ojentuvat saman puolen käsivarsi ja jalka ja vastakkaiset raajat koukistuvat. Tämä häviää muutaman kuukauden iässä, ja on nimenomaan sellainen heijaste, jolle ei ole löydetty lopullista tarkoitusta.
Näihin seuraaviin kolmeen taas on:
Elettyään yhdeksän kuukautta nesteen täyttämässä pussissa, lienee päivän selvää, että vauva on vedessä kuin kotonaan. Syntymän luulisi toki muuttavan asiaa, kun lapsi alkaa hengittää omilla keuhkoillaan ja aloittaa totuttelun kuivalle maalle. Vauvojen ”sukeltamisrefleksi” saa kuitenkin aikaan sen, että he lakkaavat hengittämästä vedessä ja sydämenlyönnit harvenevat. Kyky olla kuin kala vedessä säilyy puolivuotiaaksi asti.
Etsimisheijasteessa taas on kyse siitä, että kun vauvan poskea tai suuta hipaisee, kääntää hän päätään kosketuksen suuntaan nänniä etsiäkseen.
Vauvojen tarttumisheijaste on hyvin voimakas niin käsissä kuin jaloissakin. Lapsi tarttuu sormillaan tai varpaillaan kämmentä tai jalkapohjaa vasten painettuun esineeseen. Se on ollut äidin turkissa roikkuvalle esi-ihmisvauvalle elintärkeä tapa. Sormien ote on niin tukeva, että vauvaa voisi huoletta nostaa ilmaan.
3. Elävä kasvojentunnistusohjelma
Vauvat vaikuttavat tunnistavan ulkonäöltä vain äitinsä tai jonkun muun, jonka kanssa he viettävät suuren osan ajastaan. Muut ihmiset eivät aiheuta pienissä vauvoissa erityisiä reaktioita siihen suuntaan, että ne tietäisivät nähneensä esimerkiksi isovanhempansa aiemmin.
Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan kun vauvan näkö lähtee tarkentumaan syntymän jälkeen, pystyy hän kuuden kuukauden ikäisenä tunnistamaan uusia kasvoja huomattavasti paremmin kuin aikuiset. Asiaa on tutkittu esimerkiksi siten, että vauvoille on näytetty kasvokuvia, jonka jälkeen heidän reaktioitaan ja aivosähkökäyriään seurattiin. Tutkimuksen edetessä havaittiin, että vauvat katsoivat huomattavasti kauemmin kuvia, joita he eivät olleet ennemmin nähneet.
Koetta vietiin pidemmälle: lapsille näytettiin kuvia apinoiden kasvoista ja reaktiot olivat samoja. Vauvat tunnistivat jopa ylösalaisin näytetyt uudet kuvat sellaisiksi, joita he eivät olleet ennen nähneet. Aikuisille eri lajien kasvojen erottaminen on lähes mahdotonta.
Valitettavasti kasvojen tunnistuskyky tosiaan katoaa vuosien kuluessa. Jopa oman lajimme sisällä erilaiset kasvonpiirteet tuottavat ihmisille ongelmia. Nyt seuraa erittäin radikaali yleistys, mutta kadonneen tunnistuskyvyn takia aasialaisten mielestä suurin osa eurooppalaisista näyttää samalta ja toisin päin.
2. Vastasyntynyt ryömii, jos sen on pakko
Vauvan liikkeelle lähteminen on juhlittu hetki jokaisessa perheessä. Ryömimistä saa kuitenkin yleensä odottaa reilusti yli puoli vuotta ja jotkut vauvat hyppäävät jopa kokonaan tuon vaiheen yli.
Tutkimuksissa on kuitenkin todettu, että ihmisellä, kuten muillakin nisäkkäillä, on synnynnäinen vaisto ja kyky löytää ravinnon lähde eli nisä. Rinnalle ryömimisessä ”breast crawl” vauva laitetaan heti synnyttyään äidin vatsan päälle ja annetaan olla siinä omissa oloissaan.
Jossain vaiheessa täysin avuttomana pidetty vastasyntynyt alkaa ponkimaan äidin vatsaa vasten ja puskemaan itseään eteenpäin kohti nänniä. Vauva löytää maidonlähteen esimerkiksi hajuaistin avulla ja ottaa nännin oma-aloitteisesti suuhun.
1. Äidin ihmeparantuminen
Äidin ja lapsen välillä on istukka, jonka kautta kulkee aineita kumpaankin suuntaan. Tuon kudoksen voivat läpäistä myös ihmisen solut, jotka ovat verrattain suuria kuljetettaviksi seinämän läpi, mutta niin vain käy. Sikiön kantasoluja siirtyy äidin verenkiertoon, josta ne voivat kulkeutua kudoksiin ja kiinnittyä sinne. Koska nuo kantasolut ovat pluripotentteja, (ne pystyvät ohjauksen alla erilaistumaan miksi tahansa kehon soluksi), ohjaavat viereisistä soluista tulevat signaalit niitä kehittymään kaltaisikseen.
Sikiön soluja on löydetty muun muassa äidin keisarinleikkausarvesta, jossa niiden on todettu osallistuneen kudoksen korjaukseen tuottamalla kollageenia. SLE:ssä (yleistynyt punahukka), joka on reumasairauksiin kuuluva autoimmuunitauti, sikiön solujen on havaittu hyökkäävän äidin tulehtuneita kudoksia vastaan.
Paperin kääntöpuolella on se, että äidin elimistölle vieraat solut (olkoonkin oman lapsen) voivat myös laukaista autoimmuunisairauksia ja jopa kasvaimen muodostumisen. Toisaalta ainakin rintasyövän tapauksessa sikiön solujen on ajateltu suojaavan syöpäsoluja vastaan.
Solujen siirtymistä arvellaan tapahtuvan jokaisessa raskaudessa ja äideiltä on löydetty lastensa soluja jopa useita vuosikymmeniä raskauksien jälkeen. Niitä on ollut veressä, iholla, munuaisissa, luuytimessä, maksassa ja jopa aivoissa. Helpoiten tämä on tietysti saatu tutkittua etsimällä merkkejä Y-kromosomeista, joita naisella ei luonnollisesti ole.
Lue myös:
Tiede
Alpeilla kohoavan Matterhornin huippu onkin afrikkalainen: 10 huippufaktaa vuorista ja vuoristoista – osa 2
Vuoristot ovat meille suomalaisille lähinnä matkailukohteita muualla maailmassa, mutta noin 15 prosentille maapallon väestöstä ne ovat koti. Nyt listataan faktoja vuorista ja vuoristoista.
Hieman alle kolmasosa maapallon maapinta-alasta on vuoristoa ja näillä alueilla asuu noin 1,1 miljardia ihmistä, joista iso on vähävaraisia. Vuorten rinteillä ja läheisyydessä asuvat ihmiset ovat täysin riippuvaisia vuoristojen luonnosta, vedestä ja nykyään myös niille suuntautuvasta turismista. Tällä listalla on luvassa monenlaista asiaa: paljon tietoa ja yllättäviä faktoja. Tervetuloa vuorten jylhään maailmaan!
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset vuorifaktat voit lukea tästä:
10 huippufaktaa vuorista ja vuoristoista – osa 1
Vuoristoja on kiittäminen myös ruoasta
Ruokakaupassa asioidessa tulee harvoin mietittyä, että mistä mikäkin ruoka-aine on kotoisin; siis alunperin. Tokihan moni varmasti tarkistaa, ovatko tomaatit kotimaisia, ovatko perunat läheiseltä tilalta ja kuinka kaukaa omenat on kauppaan kuljetettu.
Maailman 20 tärkeimmästä ruokakasvista kuusi on lähtöisin vuoristoista. Vuorilla kotoperäisinä eläneitä kasveja on jalostettu pitkälle, joten nykyiset lajikkeet eroavat valtavasti alkuperäisistä. Mutta vuoria on kiittäminen jo edellä mainituista perunoista, tomaateista ja omenasta, sekä maissista, durrasta ja ohrasta.
Ainutlaatuista ja monimuotoista vuoristoluontoa
Maapallolla on alueita, joita kutsutaan luonnon monimuotoisuuden keskuksiksi – biodiversity hotspot. Näillä alueilla lajimonimuotoisuus on poikkeuksellisen suuri ja niillä elää paljon sellaisia lajeja, joita ei esiinny missään muualla maailmassa. Siksikin näitä keskuksia on äärimmäisen tärkeää suojella, sillä jos niiltä katoaa lajistoa, tarkoittaa se eliölajin katoamista koko maailmasta.
Sademetsät ja koralliriutat ovat ehkä tunnetuimpia hotspoteja, mutta YK:n mukaan puolet maapallon monimuotoisuuden keskuksista sijaitsee vuoristoissa. Otetaan esimerkiksi Kapkaupungin liepeillä, Etelä-Afrikassa, sijaitseva reilun kilometrin korkuinen Pöytävuori. Reilun 50 neliökilometrin alueella elää enemmän kotoperäisiä kasvilajeja kuin koko Yhdistyneessä kuningaskunnassa.
Kestävän turismin puolesta
Vuoristoiset alueet suosittuja matkailukohteita, mutta mielessä on tietenkin pidettävä, että kyse on jonkun kodista. Vuosittain joulukuun 11. päivänä vietetään YK:n kansainvälistä vuoristopäivää. ja viime vuosina tuon päivän teemat ovat suunnanneet katseita tulevaisuuteen.
Esimerkiksi vuonna 2021 kansainvälisen vuoristopäivän teema oli kestävä turismi. Vaikka vierailijat eivät aina ole positiivinen juttu kaikkine lieveilmiöineen, on turismi tärkeä elinkeino sadoille miljoonille vuoristojen asukkaille sekä myös merkittävä tulovirta ympäristönsuojelulle.
Itse asiassa noin 15-20 prosenttia kaikesta maailmanlaajuisesta turismista kohdistuu vuoristoseuduille. Vuoristoissa elävät yhteisöt ovat usein vähävaraisia, joten turismi on nykypäivänä niille elinehto. Samaan aikaan on pakko kehittää erilaisia kestäviä ratkaisuja, jota tasapaino luontokohteiden suojelun ja tärkeän turismin välillä säilyy.
Vuoden 2024 joulukuussa kansainvälistä vuoristopäivää vietetään jälleen tulevaisuutta silmällä pitäen. Nyt halutaan kannustaa nuoria kehittämään vuoristojen elämää: sekä paikallisten että turismin näkökulmasta. Luonnonsuojeluun, maatalouteen ja matkailuun haetaan innovatiivisia ja kestävän kehityksen mukaisia, moderneja ratkaisuja.
Kahden mantereen Matterhorn
Vaikka amatöörin silmille monet vuoret näyttävät kuvissa aivan samanlaisilta eikä niitä ole helppo erottaa toisistaan, on Sveitsissä kohoava Matterhorn helppo tunnistaa. Liekö syynä Toblerone-suklaa!?
Matterhornin pyramidin mallisen huipun seinämät ovat mielenkiintoisesti kohti kutakin neljää pääilmansuuntaa. Seinämiä erottavat neljä terävää harjannetta: Furggen, Leone, Zmutt ja Hörnli.
Matterhornin erityisyyttä lisää se, että vuoren huippu on todellisuudessa Afrikasta. Kauan aikaa sitten kaikki se, mikä nyt on Euroopan korkein vuoristo, oli joskus meren pinnan alla. Muinainen Tethysmeri erotti aikoinaan toisistaan pohjoisen Lauraasian mantereen (Pohjois-Amerikka, Euraasia, Grönlanti) ja eteläisen Gondwanan jättimantereen (muun muassa Afrikka, Etelä-Amerikka, Australia ja Etelämanner).
Noin 45 miljoonaa vuotta sitten Afrikan laatta törmäsi Euraasian laattaan, jolloin sekä Alpit että Pyreneiden vuoristo rupesivat muodostumaan.
Matterhorn on merenpinnasta mitattuna 4478 metriä korkea ja ensimmäiset 3400 metriä siitä koostuu pitkälti Tethysmeren pohjan sedimenttikivistä. Matterhornin rinteiltä, kuten muualtakin Alpeilta, voi löytää esimerkiksi simpukoiden fossiileja.
Kun Afrikan litosfäärilaatta iskeytyi hitaasti, mutta voimalla Euraasiaan, puski kovempi gneissi vanhan merenpohjan päälle. Jääkaudet kuluttivat pois suurimman osan kovista kivilajeista, mutta Matterhornin viimeinen vajaa kilometri ennen huippua on afrikkalaista alkuperää. Minkä mantereen vuori Matterhorn siis geologisesti onkaan?
Kaikki kunnia Mount Everestille, mutta…
Ensinnäkin: Mount Everestin huippu ei ole maapallolla se piste, joka on lähimpänä avaruutta. Kyllä, Mt. Everest on merenpinnasta mitattuna 8848 metriä korkea ja täten maailman korkein vuori. Mutta taivas ja tähdet ovat lähempänä, jos niitä kohti kurottaa Ecuadorissa, Andeilla, sijaitsevan Mount Chimborazon huipulta.
Meren pinnasta mitattuna Mount Chimborazo on ”vain” 6268 metriä korkea, eikä tuolla mitalla mahdu sadan maailman korkeimman vuoren joukkoon. Mutta jos lähdetään liikkeelle Maan ytimestä, on Mount Chimborazon huippu yli kaksi kilometriä kauempana lähtöpisteestä kuin Mount Everestin lakipiste.
Tämä hämmentävä fakta selittyy sillä, että maapallo ei ole täysin symmetrinen pallo, vaan se on planeettamme pyörimisliikkeestä johtuen päiväntasaajan kohdalta hieman pullollaan.
Toisekseen: Jos korkeus mitattaisiin merenpinnan sijaan vuoren juurelta, olisi Havaijilla kohoava Mauna Kea (kuvassa) maailman korkein vuori. Sen virallinen korkeus on 4207 metriä eli alle puolet Mt. Everestistä. Mutta tämä uinuva tulivuori lähtee todellisuudessa kohoamaan kaukana merenpinnan alapuolella ja se peittoaa kokonaismitassa Himalajan hallitsijan lähes puolella kilometrillä.
Mauna Kealla on nimittäin mittaa 9323 metriä, mutta veden alla olevia vuorenrinteitähän ei lasketa.
Joten kaikki kunnia maailman korkeimmalle vuorelle, Mount Everestille. Ilman mitään muttia.
Lue myös:
-
Tiede1 viikko sittenItkeekö eläimet? 11 faktaa itkemisestä ja kyynelistä – osa 1
-
Yleistieto2 päivää sitten
Miten rakko syntyy ja ennen kaikkea, miksi meille tulee rakkoja?
-
Yleistieto1 viikko sitten
Lukijoiden kysymyksiä: Miksi kuumeessa paleltaa?
-
#vainsuomijutut1 viikko sitten
Miksi Venäjä hyväksyi Suomelle oman rahan? Näin Suomen valuutaksi tuli aikoinaan markka
