Tiede
Henkeäsalpaavan ainutlaatuisia paikkoja maapallolla
Lähdetäänpä virtuaalimatkalle ympäri maapallon! Vieraillaan täysin käsittämättömissä paikoissa, joiden ei ikipäivänä uskoisi olevan luonnon muovaamia.
Toisaalta näin upeita taideteoksia olisi ihmisen hankala tehdä, vaikka miten yrittäisi. Luonnonvoimillakin on mennyt näiden valmistamiseen miljoonia vuosia, joten ihaillaan niitä ansaitsemallaan kunnioituksella.
Onko joku Listafriikin lukijoista päässyt näkemään näitä ihmeitä luonnossa? Minkä sinä poimit näistä omalle listallesi?
Reissujalan vipatus on kroonista, eikä tällaisten kuvien katsominen tietenkään helpota olotilaa. Haaveilla ja suunnitella toki aina voi!
Jättiläisen maantie, Irlanti
Jättiläisen maantie, Giant’s Causeway, on Pohjois-Irlannissa sijaitseva kuuluisa nähtävyys Bushmillsin kylän liepeillä.
Rantaviivan täyttää noin 40 000 basalttipylvästä, joista suurin osa on symmetrisesti kuusikulmaisia ja täydellisesti kiinni toisissaan. Ihan kuin jättiläiset olisivat koonneet palapeliä.
Nimensäkin paikka on saanut perustuen vanhoihin irlantilaisiin legendoihin, joissa seikkailee muun muassa Finn McCool. McCool oli suuttunut skotlantilaiselle jätille, Benandonnerille, joka uhkasi Irlantia. Raivostunut irlantilaisjättiläinen nappasi käteensä rannan paloja ja heitteli niitä mereen muodostaakseen kulkuväylän Benandonnerin luo. Näin syntyi Giant’s Causeway, ainakin tarinan mukaan.
Todellisuudessa pylväät muodostuivat noin 60 miljoonaa vuotta sitten tapahtuneen tulivuoren purkauksen jälkeen. Kun paksu laavakerros jäähtyi, pienentyi sen tilavuus ja kutistumisen seurauksena kiveen muodostui säännöllisiä halkeamia. Halkeamiin pääsi ajan kuluessa vettä, jolloin raot kuluivat entistä selvemmiksi. Vaikka pylväät ovat vaihtelevia muodoltaan, on niistä suurin osa uskomattoman tarkkarajaisesti kuusikulmaisia. On käsittämätöntä ajatella, että ne ovat muodostuneet luonnostaan, eivätkä taltan ja vasaran avustuksella.
Moerakin kivet, Uusi-Seelanti
Moerakin kivet Koekohe-rannalla Uudessa-Seelannissa ovat suuria, lähes täydellisen pyöreitä lohkareita, joiden luulisi olevan ihmisen tekemiä. Todellisuudessa kivet ovat mineraalisaostumia, jotka muodostuivat paleoseenikaudella noin 60 miljoona vuotta sitten. Ne ovat syntyneet, kun jonkun kiinteän kappaleen ympärille, oli se sitten simpukankuori tai luunkappale, alkoi kasaantua mineraaleja mutaisessa merenpohjassa. Suurimpien lohkareiden muodostuminen on kestänyt jopa 4 miljoonaa vuotta.
Aikojen saatossa kivettyneet ”pallot” ovat paljastuneet muinaista merenpohjan sedimenttiä olevilta rantakallioilta aaltojen aiheuttaman eroosion vuoksi. Koekohe ei toki ole ainut paikka Uudessa-Seelannissa, tai maailmassa, jossa samantyyppisiä muodostelmia on löydetty, mutta Moerakin kivet runsaslukuisuudessaan (niitä on yli viisikymmentä) erityinen luonnonihme.
Kummallista Moerakin kivissä on myös niiden kokojakauma, sillä noin kolmasosa kivistä on halkaisijaltaan puolesta metristä metriin, ja kaksi kolmasosaa on kooltaan 1,5-2,2 metriä. Pienempiä, suurempia tai välimuotoja ei Koekohella ole.
Vielä 1800-luvulla kiviä oli rannalla vanhoista valokuvista päätellen paljon enemmän, mutta ihmiset veivät niitä surutta puutarhoihinsa ja ottivat matkamuistoksi. Nykyään sellainen toiminta on lailla kiellettyä, mutta onneksi kiviä pääsee ihastelemaan ja koskemaan, jos vain osaa käyttäytyä.
Zhangjiajien kansallispuisto, Kiina
Avatar-elokuvan leijuvalle maisemalle esikuvana toiminut Zhangjiajien kansallispuisto on yksi maailman ainutlaatuisimmista nähtävyyksistä. Puistossa on yli 3000, puiden päällystämää hiekkakivipilaria, joista useimmat ovat monen sadan metrin korkuisia.
UNESCO:n maailmanperintökohteeksi vuonna 1992 nimetyssä puistossa elää monia uhanalaisia kasvi- ja eläinlajeja, joita ei tavata missään muualla maailmassa. Pilarien juurelta laelle mentäessä on monia erilaisia ekosysteemejä omine eliöineen.
Rohkeimmat vierailijat voivat hypätä maailman korkeimman (yli 300 metriä) ulkoilmahissin kyytiin ja halutessaan päästä kävelemään pilarien reunoille rakennettuja huojuvia riippusiltoja pitkin. Sanomattakin lienee selvää, että korkeanpaikankammoisten kannattaa jättää tämä osio vaelluksesta väliin.
Pamukkale, Turkki
Lounais-Turkissa sijaitseva Pamukkale on ainutlaatuinen muodostelma ja yksi maan suosituimmista retkikohteista. Pamukkale tarkoittaa suomeksi ”puuvillapalatsia”.
Kallion rinteillä, lähes kahdensadan metrin korkeudessa sijaitsevista kuumista lähteistä virtaa alas jopa 50 asteista, kalkkipitoista vettä, joka lipuessaan on muodostanut valkoisia kalkkikivitasanteita, tippukiviä, kivettyneitä vesiputouksia ja altaita.
Antiikin aikana lämpimät altaat olivat kylpyläkäytössä, ja lähistöllä onkin erityisen hyvin säilynyt Hierapolisin kylpyläkaupunki, jossa voi sukeltaa (kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti) ajanlaskumme alkua edeltäneeseen loistoon.
Osa Pamukkalen vitivalkoisista kallioista ovat tummuneet, kun 1960-luvulla alueelle rakennettiin lukuisia hotelleja ja turistit sotkivat luonnonihmettä kävelemällä ja kylpemällä missä halusivat. Nykyisin Pamukkale on suojeltu, ja vettä ohjataan osaksi keinotekoisesti kallioseinämän eri paikkoihin, jotta kalkki palauttaisi hiljalleen alkuperäisen, valkoisen loistokkuuden. Vierailijat pääsevät kuitenkin kastamaan varpaansa muutamissa tarkoitukseen pyhitetyissä altaissa.
Sininen luola, Italia
Sininen luola (Grotta Azzurra) Caprin saarella Italiassa oli ajanlaskumme alussa, Rooman keisari Tiberiuksen aikaan, merenalainen temppeli. Roomalaiset pyhittivät satumaisesta luolan nymfeille, pystyttäen sinne jumalia kuvaavia marmoripatsaita, joista muutamia on nykyään esillä paikallisessa museossa. Jossain vaiheessa Rooman valtakunnan kaaduttua Sininen luola vaipui unohduksiin, kunnes 1800-luvun puolivälissä se löydettiin uudelleen.
Luola on yksi alueen suosituimmista nähtävyyksistä, vaikka ulkoapäin se näyttää vain pimeältä onkalolta. Mutta jos vierailija sattuu paikalle keskipäivällä auringon paistaessa, avautuu luolan sisäosissa henkeäsalpaavan maaginen näky. Luolan vesi on kirkkaan sinistä. Häikäisevän värin saa aikaan auringonvalo, josta suurin osa pääsee luolaan veden alta niistä kohdista, joissa kallioseinämät eivät jatku pohjaan asti. Kaikki punainen valo suodattuu veden alla pois ja jäljelle jäävä sininen valo valaisee kirkasvetisen ja hiekkapohjaisen onkalon hehkuvaksi. Ylläolevaa kuva ei ole muokattu, vaan väri on juuri niin kirkas, miltä se näyttää.
Kristalliluola, Meksiko
Naican kaivoksessa, Pohjois-Meksikossa, on Kristalliluola (Cueva de los Cristales), joka on noin 40 metriä pitkä ja 30 metriä leveä onkalo täynnä valtavia seleniittipylväitä.
Seleniitti on kalsiumsulfaattidihydraattin eli tutummalta nimeltään kipsin läpikuultava kidelaji. Lähes kolmensadan metrin syvyydessä sijaitsevat kiteet alkoivat muodostumaan noin puolimiljoonaa vuotta sitten, kun luolat täyttyivät maankuoren halkeamista pulpunneella termisellä vedellä. Veteen liuenneet kalsiumsulfaatti-ionit alkoivat liittyä toisiinsa, kun veden lämpötila laski alle 60 celciusasteen.
Nämä jättimäiset kidepylväät löydettiin vuonna 2000, kun kaivosyhtiö laski luolastossa pohjaveden pintaa. Luolan suurin kidepylväs on yli 12 metriä pitkä, neljä metriä halkaisijaltaan ja painaa 55 tonnia. Kristalliluolassa sisällä tuntuu kuin olisi kirjaimellisesti astunut toiselle planeetalle, ei vain näyn vaan myös olosuhteiden vuoksi. Suhteellinen ilmankosteus on aina lähellä 100 prosenttia ja lämpötila huitelee 50 asteessa, joten ilman kunnollisia suojavarusteita luolassa ei montaa minuuttia kauempaa ole voinut olla.
Luolia on kuitenkin tutkittu niin paljon kuin mahdollista ja yksi mielenkiintoisimmista löydöksistä on ollut kymmeniä tuhansia vuosia vanhat mikrobit, jotka eivät ole sukua millekään tunnetulle lajille. Tutkijoiden mukaan syvällä maan alla elävät bakteerit antavat katsauksen siihen, minkälaista elämä maapallon ulkopuolella voisi olla.
Viisi vuotta sitten tutkimukset päättyivät, sillä kaivostoiminta loppui ja pumppujen sammuttamisen vuoksi vesi pääsi jälleen täyttämään luolan. Tutkijat olivat yhtäaikaa harmissaan ja iloissaan, sillä luonnollisessa ympäristössään veden alla kiteet jatkavat kasvuaan pysäyttämättömästi, ja ehkä jonain päivänä ne taas paljastetaan.
Wave Rock, Australia
Länsi-Australiassa Hydenin kaupungin läheisyydessä sijaitsee harvinaislaatuinen kivimuodostelma. Wave Rock on 15 metriä korkea ja yli sata metriä pitkä, ja sitä nimitetään Australian suurimmaksi aalloksi, vaikka lähimpään mereen on matkaa satoja kilometrejä.
Sileäksi hioutunut graniittiaalto alkoi muodostumaan noin 2,7 miljardia vuotta sitten, syvällä maan alla osana laajempaa Hyden Rock -kalliota. Kun Australian ja Etelämantereen mannerlaatat erosivat toisistaan lopullisesti noin 30 miljoonaa vuotta sitten, aiheutti se läntisessä Australiassa kallistumista, joka paljasti kovettuneen graniittialueen. Luonnonvoimat, erityisesti veden aiheuttama eroosio, on kuluttanut kovemman sisäosan ympäriltä pehmeämmän kiviaineksen pois, jolloin jäljelle on jäänyt aaltomainen kieleke. Raitaisuus on niin ikään veden aikaansaannosta, sillä virtausten mukana liuenneet erilaiset mineraalit ovat värjänneet aallon entistä näyttävämmäksi.
Vaikka Australian tunnetuin kivi taitaa olla Uluru, niin kannattaa pitää myös Wave Rock mielessä, jos sielä päin sattuu matkailemaan.