Huippumielenkiintoisia faktoja suomen kielestä

Huhtikuun 9. päivänä vietetään Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää. Sen kunniaksi Listafriikki jakaa nyt hauskoja ja mielenkiintoisia faktoja suomen kielestä.

Suomen kieli on toki tuhansia vuosia vanha, mutta Agricola laittoi puhutun kielen kirjalliseen muotoon ja julkaisi ensimmäisen painetun suomenkielisen kirjan, Abckirian, vuonna 1543. Agricolan ja muiden varhaisten suomen kieltä kirjoittaneiden tekstit olivat täynnä tönkköjä käännöslainoja ja vieraita lauserakenteita, sillä kirjat olivat enimmäkseen käännöksiä. Monet kirjasuomea kirjoittaneet olivat oppineet ensin kirjoittamaan ruotsia, saksaa tai latinaa, joten puhutun suomen kielen paperille pistäminen ei ollut helppo juttu – varsinkin, kun kielessä ei kaikkia tarvittavia sanoja ollut. Agricola loi myös suuren määrän uudissanoja, joista osa oli melko kankeita ilmaisuja, mutta osa on edelleen käytössä.

Tässä siis mielenkiintoisia ja hauskoja faktoja suomen kielestä!

Suomi on yksi suurista kielistä

Kyllä, suomi on yksi maailman suurista kielistä. Kuulostaa hassulta, kun meitä suomalaisia on viisi ja puoli miljoonaa eikä suomen kieltä puhuta kovinkaan laajasti muualla maailmassa. Olemme kaukana maailman puhutuimmista kielistä, kuten mandariikiinasta, jonka natiivipuhujia on yli 955 miljoonaa tai espanjasta, jonka natiivipuhujia on noin 30 maassa yli 405 miljoonaa. Tästäkin huolimatta suomi on puhutumpi kuin 98 prosenttia maailman kielistä.

Arvioiden mukaan maailmassa on noin 7000 kieltä, joista 80 prosentilla on alle 100 000 puhujaa. Valitettavan monet kielet ovat uhanalaisia ja vaarassa kuolla kokonaan. Suomen kielellä ei tätä vaaraa ole, vaikka sellaisella ajatuksella meitä joskus pelotellaankin.

Suomen kieli toimi inspiraationa Tolkienin haltiakieleen

Taru sormusten herrasta -kirjasarjan kirjoittanut J.R.R. Tolkien oli suuri suomen kielen ja suomalaisen kirjallisuuden ystävä. Kun Tolkien kirjoitti sukupolvia toisensa jälkeen ihastuttaneita kirjojaan, ei hän tyytynyt vain kertomaan tarinoita, vaan loi niihin yksityiskohtaisen maailman historioineen ja kielineen. Hän siis keksi uusia kieliä, joissa oli omat kielioppinsa ja sanastonsa, kuin missä tahansa kielessä.

Tolkien oli Kalevala-fani ja piti suomen kieltä suuressa arvossa. Hän alkoi opiskella suomea ja kuvaili sitä näin: ”Suomen kielen löytäminen – se oli kuin löytäisit viinikellarin, joka on täynnä uskomatonta ja uniikkia viiniä, etkä olisi koskaan kokenut sellaista makua. Se huumasi minut täysin.”

Ei siis ihme, että Tolkien käytti suomen kieltä, kun hän loi mestariteoksiaan 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Suomi toimi pohjana haltiakieli quenyaan ja vaikka sitä ei nyt suoraan osaisikaan lukea, on monia rakenteita tunnistettavissa. Tolkien ihastui esimerkiksi -nen ja -lle -päätteiseen sekä kaksoiskonsonantteihin. Jos quenyaan lähtee tutustumaan, ei tämän suurhaltiakielen yhteys suomeen välttämättä ensimmäisellä tai vielä toisellakaan lukukerralla aukea. Ensimmäiset versiot quenyasta olivat eniten suomen kaltaisia, mutta kun Tolkien kehitti kieltä pidemmälle, tuli siihen vaikutteita latinasta ja kreikasta. Sen piti olla myös englantia puhuville helposti lausuttavaa. Jotkin quenyan sanat on napattu suomen kielestä, mutta niiden merkitys on eri: amme on äiti, arka on kapea, poika on puhdas.

Merkitykseltään täysin vastaaviakin sanoja löytyy: esimerkiksi rauta, tie, tereva ja kulda ovat suomeksi rauta, tie, terävä ja kulta.

Ajat muuttuvat ja kieli sen mukana – halusimme sitä tai emme. Kun Suomen kielen lautakunta päätti 31. tammikuuta 2014 pitämässään kokouksessa, että alkaa tekemään on yleiskielessä hyväksyttävä muoto rakenteen alkaa tehdä rinnalla, kuului paljon itkua ja hampaiden kiristelyä. Päätös ei tullut yllätyksenä, mutta harmitti siitä huolimatta monia: olihan meille vuosikymmenten ajan kouluissa opetettu, että alkaa tekemään on väärin.

Siihen, miten Mikael Agricola olisi tähän vastakkainasetteluun suhtautunut, palataan listan seuraavassa kohdassa. Mutta hänen kirjojensa ja käännöstensä jälkeen 1600- ja 1700-luvulla suomalaisessa kirjallisuudessa alettiin tekemään, koska sen ajan kirjakieli perustui vahvasti länsimurteisiin, joissa kyseinen ilmaus oli käytössä. 1800-luvulla itämurteet alkoivat vaikuttaa vahvasti kirjoitettuun kieleen ja siihen vakiinnutettiin piirteitä näistä murteista. Kirjakieli muuttui ja rikastui, kun siihen saatiin sanastoa ja erilaisia rakenteita itämurteista – tuolloin kirjakieleen ilmestyi myös alkaa tehdä.

Oikeastaan tämä Suomen kielen lautakunnan päätös palautti alkuperäisen tavan, sillä vielä 1800-luvulla alkaa tekemään ja alkaa tehdä olivat yhtälailla käytettyjä ja hyväksyttyjä muotoja, mutta vähitellen alkaa tehdä alkoi tehdä pesäeroa, ja siitä tuli ainoa oikea muoto kirjoitetussa kielessä. Tämä siis tarkoitti sitä, että uusi tulokas päihitti vanhan version.

Ja nyt olemme uudella sopimuksella hyväksyneet molempien termien käyttämisen, mikä on siis vain paluu aiempaan suomen kieleen.

Mitä jos vain ruvettaisiin tekemään?

Koska alkaa tekemään on ehkä viime aikojen kiistanalaisin muutos suomen kieleen, niin suunnataan katseet suomen kirjakielen isään. Alkoiko Agricola kirjoittaa vai kirjoittamaan suomen kieltä?

Itse asiassa ei kumpaakaan; hän nimittäin rupesi.

Moni pitää – virheellisesti – rupeamista murteellisena ja/tai yleiskielen vastaisena ilmauksena. Se on kuitenkin vanha suomalainen sana ja ”hyvää suomea”. Agricolan aikana rupeaminen oli Turun alueen murteissa huomattavasti alkamista tavallisempaa ja Agricolan kirjakieli perustui pitkälti juuri Turun murteeseen.

Arkisena, vanhanaikaisena ja jopa rumana pidetty ruveta-verbi olisi mainio keino kiertää koko alkaa-verbin ongelma, sillä sen kanssa ei jälkimmäisen sanan muotoa tarvitse miettiä. Toisaalta ne, joiden omassa murteessa rupeaminen on kovassa käytössä, alkavat herkemmin tekemään, koska muoto on tuttu.

Joten lopetetaanko rupeamisen vältteleminen?

Suomenkieliset sanat lausutaan niin kuin ne kirjoitetaan – tai sitten ei

Me suomen kielen natiivipuhujat monesti pidämme omaa kieltämme siinä mielessä yksinkertaisena, että kirjoitettu kieli lausutaan juuri niin kuin se on kirjoitettu. Siksi uusia kieliä opiskellessa samojen kirjainten erilainen lausuminen esimerkiksi sanan muista kirjaimista riippuen voi tuskastuttaa. Kaikille tuttu englanti on tästä oikein hyvä esimerkki.

Mutta asia ei tosiaankaan ole aivan näin yksinkertainen. Klassisena esimerkkinä käytetään sanaa hernekeitto. Hyvin harvassa suomen murteessa hernekeitto lausutaan tasan niin kuin se on kirjoitettu – eli yhteen. Monessa murteessa ja myös yleiskielessä tämän yhdyssanan kahden osan välissä pidetään tauko tai oikeastaan se kuulostaa kuin sanottaisiin hernekkeitto. Tätä sanotaan loppukahdennukseksi, jäännöslopukkeeksi tai loppuhenkoseksi, jotka kieliopillisen termin niminä kuulostavat kaikki aivan kamalilta. Mutta se ei nyt tainnut olla se pointti.

Loppukahdennus ei ilmene vain yhdyssanoissa, vaan on käytössä myös erillisten sanojen välissä. Mieti vaikka kehotusta muista tuoda pullaa. Yritä sanoa nuo kolme sanaa tiukasti juuri niin kuin ne on kirjoitettu. Ei onnistu ilman ponnisteluja ja merkittävää tauottamista. Ja kuulostaahan se aksentilla suomea puhuvan lausumista. Miten meidän kieltämme opiskeleville selitetään se, että muista tuoda pullaa onkin oikeastaan muista t tuoda p pullaa?

Ja täysin oman lukunsa ovat tietysti äänteet nk ja ng. Sanoja sanko ja sangot ei tosiaankaan lausuta kirjain kirjaimelta.

Joten jos suomea opiskelevalle sanotaan, että kirjoitettaessa ja puhuttaessa yksi kirjain edustaa yhtä äännettä, niin kyllä on kivinen tie. Ja nyt tuntuu, että näitä pyöriteltyäni olen saapunut hyvin hämmentyneeseen tilaan oman äidinkieleni puhumisen suhteen.

Suomen kielen sanaston alkuperä

Suomen kielellä ei juurikaan ole kielisukulaisia Euroopassa, mutta se ei tarkoita, etteikö sanasto olisi suurilta osin lainattua. Suomen kielessä on satojatuhansia sanoja, joista vain 300–400 on sellaisia, joita on käytetty suomen kantakielessä, kantauralissa. Toisaalta nämä sanat ovat juuri sellaisia, joita käytetään paljon, muun muassa tulla, olla, minä, sinä. Edelleen käytössä olevat omaperäiset sanat kuvaavat usein jokapäiväiseen elämään kuuluvia asoita ja juuri sanojen jatkuva käyttö on auttanut säilyttämään ne kielessä vuosituhansien ajan. Tällaisia ovat esimerkiksi käsi, silmä, isä, setä, syksy, kala, koivu, kuusi, jää ja joki. Luonto on siis vahvasti edustettuna suomen kielen sanojen vanhimmassa, omassa aineistossa.

Nykyään suomen kieleen tulee eniten uusia sanoja englannista, mutta kieleemme on tuhansien vuosien aikana tullut sanoja vähän joka puolelta.

Paljon lainasanoja on aikoinaan tullut germaanisista, balttilaisista ja slaavilaisista kielistä, ja myöhemmin ruotsin vaikutus on ollut kaikkein merkittävin. Sukulaiskielistämme sanoja on lainattu myös, esimerkiksi saamelaiskielistä ovat peräisin tunturi ja ruska ja viron kielestä nuhdella, koostua, lennokki ja siili.

Usein lainasanoista voi päätellä eri kielten puhujien välisten suhteiden laadun. Balttilaiskielistä peräisin olevat morsian, seura, sisar ja tytär viittaavat arkiseen ja melko läheiseen kanssakäymiseen. Keski-Euroopan suuntaan on käyty lähinnä kauppaa, mistä osoituksena ovat germaanisista kielistä lainatut kansa, kauppa, kulta, rikas ja raha. Minkälainen yhteys suomalaisilla on mielestäsi ollut idän suuntaan, kun slaavilaisista kielistä on lainattu muun muassa pappi, raamattu ja risti?

Onpa suomen kielessä käytössä sanoja myös kreikasta (planeetta), arabiasta (sohva) ja kiinasta (soija). Nämä ovat kuitenkin olleet usein muiden kielten kuten ruotsin ja saksan välittämiä.

Suomi lainaa muilta ja muille

Lainasanat eivät ole uhka vaan mahdollisuus. Alati kansainvälistyvässä maailmassa monia pelottaa uudet lainasanat, joita kieleemme omaksutaan. Siitä ei kannata huolestua, eikä suomen kieli ole rappioitumassa lainasanojen vuoksi. Näin on ollut aina ja lainasanojen ansiosta suomen kieli on nykyisenlainen. Mutta onko suomi tarjonnut sanoja muihin kieliin?

Kunnian voimme ottaa melko varmasti sauna-sanasta. Se on useimpiin kieliin lainattu suoraan suomen kielestä; monissa kielissä sanaa ei ole edes muutettu mitenkään. Nopealla (digitaalisen) sanakirjan selauksella voitaneen todeta, että vain ruotsin, norjan ja islannin kielissä sauna ei ole sauna, vaikka niissäkin sana on kyllä rinnakkaisessa käytössä.

Suomeen on ruotsista lainattu kasapäin sanoja; päinvastoin ei niinkään. Kielitieteilijöiden mukaan on paljon ruotsalaisia murre- ja slangisanoja, jotka ovat suomalaista perua, mutta yleiskielessä lainasanat ovat harvassa. Kuitenkin esimerkiksi pojke-sanan uskotaan olevan 1300-luvulla suomen poika-sanasta muokattu lainasana. Toinen lainasana, jonka itse asiassa tiedetään olevan lähtöisin suomen kielestä, on pjäxa, joka tarkoittaa hiihtomonoa. Näistä sanoista ei yhteyttä tarvi löytääkään, mutta miltäs pieksu kuulostaa?

Suomi on lainannut paljon sanoja myös sukulaiskieliimme muun muassa komiin ja udmurttiin. Vaikka suomi kuuluu niiden kanssa samaan kielikuntaan, on sukulaisuussuhdetta lähes mahdoton havaita nykykielistä, sillä eriytyminen yhteisestä kantakielestä on tapahtunut tuhansia vuosia sitten. Mutta lainasanat ovat todiste siitä, että jonkinnäköistä yhteistyötä suomalaisten ja sukulaiskieliä puhuvien kansojen kanssa on ollut vielä keskiajalla, vaikka välissä oli jo silloin suuri venäjänkielinen alue.

Mikä on suomen kielen vaikein sana?

Suomen kielen vaikein sana on melko yllättävä. Mitä sinä veikkaisit? Se on vaikeutensa lisäksi yksi yleisimmistä suomen kielen sanoista. Ja se on esiintynyt tässä muutaman lauseen kappaleessa jo kolme kertaa.

Vaikein sana on olla-verbi.

Sanan vaikeus tulee siitä, että se on kaikkein hankalimmin selitettävissä oleva sana. Kielitoimiston sanakirjan toimitussihteeri Minna Haapanen kertoi Ylelle vuonna 2017, että mistään muusta sanasta ei painetussa sanakirjassa oli lähes kolmen sivun verran tekstiä.

Olla-verbillä voidaan ilmaista muun muassa olemassaoloa, ikää tai sitä voidaan käyttää apuverbinä.

Mikä oli suomen kirjakielen isän äidinkieli?

Yllättääkö otsikon kysymys? Tämä tosiaan voi tulla monelle pienenä shokkina, mutta Mikael Agricolan äidinkielestä ei ole täyttä varmuutta. Asiantuntijat ovat mielipiteissään jakautuneita, eikä tähän tietenkään enää saada tyhjentävää ja sataprosenttisen varmaa vastausta.

Agricolan äidinkieli on voinut olla suomi, sillä hänen kirjoittamansa tekstit sisälsivät sellaista kieltä ja murteen piirteitä, jotka olisi ollut lähes mahdoton hallita, jollei suomi olisi ollut ensimmäinen opittu kieli. Agricolan kirjoittaman suomen kielen sujuvuus ja runsaus viittaavat natiivipuhujaan.

Agricolan syntymäpitäjän, Pernajan, väestö oli pääosin ruotsinkielistä, mikä viittaa toisten asiantuntijoiden mukaan nimenomaan siihen, että Agricolan äidinkieli olisi ollut ruotsi. Samoin se, että hän kirjoitti esimerkiksi Raamattuunsa merkintöjä, joissa hän selitti latinankielisten sanojen merkityksiä itselleen – reunahuomautuksista 45 oli kirjoitettu ruotsiksi ja vain yksi suomeksi.

Yksi todennäköisimmistä skenaarioista on se, että Agricola syntyi täysin ruotsinkieliseen perheeseen, mutta oli jo varhain kosketuksissa suomen kieleen esimerkiksi palvelusväen kautta. Siitä voidaan kuitenkin olla yhtä mieltä, että hänen suomen kielen taitonsa oli natiivipuhujan tasolla.

Olisihan se äärimmäisen hauskaa, jos suomen kirjakielen isän äidinkieli ei olisikaan ollut suomi!

Lue myös:
Mikael Agricolan päivä: Onko suomen kieli sittenkään niin vaikeaa?