Yhteiskunta
Ei minkään maan kansalaiset – 10 tarinaa valtiottomista henkilöistä
Valtioton henkilö on sellainen, jota mikään valtio ei tunnusta omaksi kansalaisekseen. Listafriikki kertoo nyt kymmenen valtiottoman henkilön tarinan.
Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestön UNHCR:n mukaan valtiottomia henkilöitä oli vuonna 2019 virallisesti hieman reilut 3 miljoonaa, mutta samaan aikaan järjestö arvioi todellisen määrän olevan maailmanlaajuisesti reippaasti enemmän: 10-12 miljoonaa.
Näitä ihmisiä ei lainsäädännön vuoksi pidetä minkään maan kansalaisina. Heiltä puuttuvat kansalaisille tarkoitetut perusoikeudet, mikä tietenkin tekee elämisestä vaikeaa. Valtioton henkilö ei voi saada passia tai viisumia ja mikä pahinta: heiltä yleensä evätään sosiaaliset palvelut, mahdollisuus koulutukseen, pankkipalvelut ja terveydenhuolto. Valtioton henkilö on voinut syntyä ja elää koko elämänsä yhdessä maassa astumatta koskaan sen rajojen ulkopuolelle ja silti hän ei ole tuon valtion kansalainen.
Syitä siihen, että jollain ei ole kotimaata, on lukuisia ja niitä käydään läpi aina kussakin listan kohdassa.
Sze Chung Cheung
Vuonna 2014 Sze Chung Cheung, pankkialalla työskentelevä tuolloin 29-vuotias belgialainen, menetti kansalaisuutensa kuin salamaniskusta.
Sze syntyi Hong Kongissa belgialaiselle äidille ja hongkongilaiselle isälle, ja sai syntymässä Belgian kansalaisuuden äitinsä kautta. Myöhemmin perhe muutti Brysseliin, jossa Sze kävi koulut ja opiskeli. Vuonna 2009 hän muutti takaisin Hong Kongiin saatuaan sieltä hyvän työpaikan.
Asuttuaan jo useamman vuoden Hong Kongissa Sze meni Belgian konsulaattiin uusimaan passiaan. Se ei yllättäen onnistunutkaan, sillä hän ei ollut enää Belgian kansalainen – Szestä oli tullut valtioton henkilö.
Sze oli menettänyt Belgian kansalaisuutensa kummallisen lakipykälän vuoksi – samainen laki on riistänyt kansalaisuuden monilta muiltakin belgialaisilta. Lain mukaan henkilön, joka ei ole syntynyt Belgiassa, eikä ole asunut siellä pysyvästi ollessaan 18–28-vuotias, on tehtävä ennen 28. ikävuotta virallinen ilmoitus siitä, että haluaa pysyä belgialaisena.
Sze ei tiennyt tätä, eikä hän myöskään saanut asiasta minkäänlaista varoitusta, koska Belgian laki ei vaadi viranomaisia antamaan sellaista.
Listafriikki ei löytänyt tietoa siitä, miten Szen tilanne on lopulta ratkennut, mutta samanlaisia tapauksia on käsitelty oikeudessa ja useimmiten Belgian kansalaisuus on palautettu, joten toivottavasti näin on käynyt myös Szen kohdalla.
Rachel Chandler
Rachel Chandler on sekä epäonninen että hyvin onnekas lapsi. Elämänsä ensimmäiset 16 kuukautta Rachel oli valtioton henkilö, kunnes vuonna 2010 hänestä tuli Irlannin kansalainen.
Rachel Chandler syntyi Kiinassa kanadalaiselle Patrick-isälle ja kiinalaiselle Fiona-äidille. Johtuen Kiinan ja Kanadan kansalaisuuslaeista tyttö ei ollut vanhemmistaan huolimatta kelvollinen kummankaan maan kansalaiseksi, joten hän syntyi valtiottomana henkilönä.
23-vuotias Patrick oli syntynyt Libyassa, jossa hänen irlantilainen isänsa ja yhdysvaltalainen, kanadalaiset sukujuuret omaava äitinsä työskentelivät englanninopettajina. Kun Patrick oli kaksivuotias, muutti perhe Missisaugaan, Kanadaan. Miehellä ei ole minkään muun maan kansalaisuutta kuin Kanadan. Hän muutti parikymppisenä Pekingiin työn perässä ja tapasi siellä Fionan.
Koska Kiina ei automaattisesti myönnä kansalaisuutta maassa syntyville lapsille, eivätkä Fiona ja Patrick olleet naimisissa Rachelin tullessa maailman, ei tyttö kelvannut Kiinan kansalaiseksi. Lain mukaan avioliiton ulkopuolella syntyviä lapsia ei (ainakaan vielä vuonna 2009) tunnustettu maan kansalaisiksi.
Chandlerin perheen epäonnisuudesta kertoo se, että vain kaksi kuukautta ennen Rachelin syntymää Kanadassa oli tullut voimaan lakimuutos, joka esti ulkomailla syntyneitä, Kanadan kansalaisuuden myöhemmin saaneita henkilöitä välittämään kansalaisuuttaan ulkomailla syntyneille lapsilleen. Monimutkaista, mutta laki tarkoitti siis sitä, että Libyassa syntyneen Kanadan kansalaisen, Patrickin, Kiinassa syntynyttä Rachel-tyttöä ei pidetty kanadalaisena.
Patrickille ja Fionalle annettiin muutama mahdollisuus, joilla koko perhe mahdollisesti saataisiin Kanadaan. Kaikkiin niihin liittyi riskejä ja iso todennäköisyys siitä, että jossain vaiheessa perhe joutuisi elämään jopa vuosikausia erillään. Eikä Rachel edelleenkään olisi minkään maan kansalainen.
Sitten eräs lakimies ehdotti Irlantia. Patrickin isähän oli syntyjään irlantilainen ja maan kansalaisuutta saavat hakea kaikki ne, joiden isovanhempi on syntynyt siellä. Pieni-Rachel täytti vaatimukset. Paperisotaa oli silti tiedossa, mutta ainakin perhe pääsi matkustamaan Kanadaan, kun tyttärellekin saatiin jonkun maan kansalaisuus ja passi.
Kanada on sittemmin muuttanut lakia, sillä Rachelin ja muiden samassa tilanteessa olleiden lasten kohtalo herätti päättäjät.
Mike Gogulski
Mike Gogulski eroaa tällä listalla olevista ja miljoonista muista valtiottomista henkilöistä sillä, että hän on tehnyt itsestään tarkoituksella valtiottoman. Vuonna 2008 hän marssi Bratislavassa Yhdysvaltain suurlähetystöön, ilmoitti luopuvansa Yhdysvaltain kansalaisuudesta ja kaiken kukkuraksi poltti passinsa. Hän ei myöskään ollut hakenut Slovakian tai minkään muun maan kansalaisuutta, joten tuolla hetkellä – passin vielä savutessa – hänestä tuli valtioton henkilö.
Syynä tähän äärimmäiseen tekoon Gogulskilla oli se, että hän ei ollut tyytyväinen Yhdysvaltain hallinnon toimiin ja vihasi verorahojen syytämistä sotimiseen. Miestä myös ärsytti se, että kukaan ei alun alkaenkaan ollut kysynyt häneltä, haluaako hän olla Yhdysvaltain kansalainen. Mainittakoon, että Gogulski syntyi vuonna 1972 Arizonassa ja eli lapsuutensa Floridassa.
Gogulski muutti Slovakiaan jo vuonna 2004 ja on siitä lähtien työskennellyt toimittajana, kääntäjänä ja ohjelmistokehittäjänä. Kansalaisuuden hylkäämisen jälkeen hän on kunnostautunut hakkerina ja ollut mukana kryptovaluutta bitcoinin rahanpesussa.
Slovakia on myöntänyt Gogulskille valtiottomille henkilöille tarkoitetun asiakirjan, joka toimii käytännössä henkilöllisyystodistuksena; lisäksi hänellä on Euroopan unionin myöntämä oleskelulupa. Ilman passia Gogulski ei kuitenkaan pääse lähtemään EU:n alueelta, eikä hänelle voitaisi sellaista edes myöntää, sillä eihän hän ole minkään maan kansalainen. Kun Gogulski antoi haastattelua Vice-lehdelle vuonna 2014, kävi ilmi, että kaikki perheenjäsenet eivät olleet valtiottomia: Gogulskin kissalla Charliella oli EU:n lemmikkieläinpassi.
Mehran Karimi Nasseri
Kuva: Saint Martin | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Syntyjään iranilainen Mehran Karimi Nasseri on epäilemättä maailman tunnetuin valtioton henkilö. Hänen tarinansa toimi inspiraationa vuoden 2004 Terminaali-elokuvaan. Siinä mies jää lentokentälle jumiin, koska Yhdysvallat ei enää tunnusta hänen kotimaataan, jossa oli lennon aikana puhjennut sisällissota. Hänen passinsa ei kelpaa, joten hän ei voi palata kotiin eikä astua Yhdysvaltoihin. Mies elää yhdeksän kuukautta valtiottomana henkilönä lentokentällä.
Nasserin tarina poikkeaa melko paljon elokuvasta. Ainoa yhtenevä seikka on se, että hänkin asui lentokentällä valtiottomana henkilönä. Yhdeksän kuukauden sijaan Nasseri vietti ranskalaisella Charles de Gaullen kansainvälisellä lentoasemalla 18 vuotta.
Nasserin oman kertomuksen mukaan häneltä riistettiin kansalaisuus ja hänet karkotettiin kotimaastaan Iranista vuonna 1977, kun hän kapinoi šaahi Mohammad Reza Pahlavia vastaan. Todellisuudessa Nasseri oli opiskellut 1970-luvulla Englannissa ja oli Iranissa käydessään osallistunut opiskelijoiden mielenosoitukseen. Nasserin kertomaa kidutusta, passin takavarikoimista tai karkotusta ei ollut tapahtunut, mutta hän oli säikähtänyt kiinnioton jälkeisiä kuulusteluja.
Nasseri palasi Eurooppaan ja kierteli vuosien ajan maasta toiseen etsien poliittista turvapaikka. Vuonna 1981 Belgia myönsi hänelle pakolaiskortin ja henkilöllisyystodistuksen, mutta tarinan mukaan ne varastettiin. Belgiasta Nasseri siirtyi Ranskaan, jossa hän vietti seuraavat vuodet vuorotellen vankilassa ja vapaalla. Tuomioita hän sai laittomasta oleskelusta maassa. Vuonna 1988 Nasseri yritti palata Englantiin, mutta Heathrow’n lentokentällä hänet käännytettiin paperittomana takaisin kohti Ranskaa.
Pariisissa Nasserilla ei ollut mitään, millä osoittaa henkilöllisyyttään tai kansalaisuuttaan, joten viranomaiset ohjasivat hänet Charles De Gaullen -lentoasemalla terminaalin odotusaulaan odottamaan asian selvitystä; ei häntä voitu mihinkään karkottaakaan, sillä hänellä ei ollut mitään matkustusasiakirjaa.
Niinpä Nasseri asettui terminaali 1:een, vietti päivänsä kirjoja lukien ja radiota kuunnellen. Ruokaa hän sai lentokentän työntekijöiltä ja terminaalin läpi kulkevilta matkustajilta. Hänestä tuli myös julkkis, kun toimittajat ympäri maailman kävivät haastattelemassa lentokentällä asuvaa miestä. Nasseri puhui elämästään mielellään, joskin hänen tarinansa vaihteli jokaisella kerralla.
Samaan aikaan eräs ihmisoikeusasianajaja kävi yli kymmenen vuoden mittaista kamppailua saadakseen Nasserille henkilöllisyystodistuksen ja passin, jonka kanssa tämä voisi vihdoin poistua lentokentältä.
Mutta kun Ranska myönsi Nasserille väliaikaisen viisumin ja pakolaispassin, ei tämä suostunut lähtemään lentokentältä. Hänen mielenterveytensä ei ollut enää kunnossa, mikä kävi kaikille hänen kanssaan keskustelleille selväksi.
Kahdeksantoista vuoden jälkeen, elokuussa 2006, Nasseri kuljetettiin lentokentältä väkisin pariisilaiseen sairaalaan hoidettavaksi, minkä jälkeen hän ei enää palannut asemalle. Viimeisimpien tietojen mukaan Nasseri eli ainakin vielä vuonna 2008 vastaanottokeskuksessa Pariisissa. Sen jälkeen Nasserin liikkeistä ei ole mitään tietoa.
Zoja Saulite
Kun Latvia itsenäistyi vuonna 1991, myönnettiin maan kansalaisuus vain niille, jotka pystyivät osoittamaan sukunsa eläneen alueella ennen vuotta 1940. Tuolloin Neuvostoliitto miehitti Latvian ja pian sodan jälkeen jopa viidesosa latvialaisista pakeni länteen. Tämä aiheutti työvoimapulan, jota paikkaamaan Neuvostoliitto siirsi muutaman vuosikymmenen aikana lähes puoli miljoonaa venäläistä – samalla toivottiin, että nämä siirtolaiset venäläistäisivät varsin vastahakoista neuvostotasavaltaa.
Tästä kaikesta seurasi se, että Latvian itsenäistyttyä kolmasosa maan asukkaista, yli 730 000 ihmistä, ei saanut kansalaisuutta. Kaikki saivat jäädä maahan, mutta heillä ei esimerkiksi ollut äänioikeutta. Monet olivat syntyneet Latviassa ja se oli heille ainoa kotimaa.
The Guardian -lehden vuonna 2015 haastattelema Zoja Saulite muutti Latviaan nuorena aikuisena, ja pitää sitä kotimaanaan – Latviassa hän sai lapsensa, kasvatti perheen ja teki töitä. Saulite puhuu äidinkielenään venäjää, mutta latvian kielikin luonnistuu; haparoiden.
Se kuitenkin onnistuu sen verran hyvin, että 75-vuotiaan Sauliten oli mahdollista hakea kansalaisuutta ja läpäistä kielitesti; kolmannella yrittämällä tokikin. Nyt, yli puoli vuosisataa Latviassa asuttuaan, Saulite ei ole enää valtioton henkilö, vaan vihdoin Latvian kansalainen. Hän halusi saada passin, että pääsisi matkustamaan Isossa-Britanniassa asuvien lastensa ja näiden perheiden luokse.
Kaksi kolmasosaa Latvian valtiottomista henkilöistä on muuttanut pois maasta, kuollut tai saanut kansalaisuuden. Mutta noin 12 prosenttia Latvian väestöstä on edelleen ilman kansalaisuutta. Vaikka heillä on lähes samat oikeudet kuin kansalaisilla, eivät he saa äänestää eivätkä työskennellä valtion viroissa tai esimerkiksi apteekeissa.
Latviaa on kritisoitu sekä sisältä- että ulkoapäin siitä, että kansalaisuutta varten vaaditaan kielitestin läpäiseminen. Sitä on pidetty venäjänkielisen vähemmistön syrjimisenä, sillä Latviassa on monia kyliä ja kaupunkeja, joissa venäjä on puhutuin kieli. Monet Latvian valtiottomista henkilöistä ovat hyvin iäkkäitä, joille kielen oppiminen on lähes mahdoton tehtävä.
Eliana Rubashkyn
Kolumbiassa vuonna 1988 syntyneen Eliana Rubashkynin nimi oli aiemmin Luis. Luis määriteltiin syntymässä pojaksi, mutta osittaisen androgeeniresistenssin vuoksi sukupuolielimet olivat jotain miehen ja naisen elinten välimaastosta. Jo varhain Luis tiesi, että hän on oikeasti Eliana.
Reilu parikymppinen nainen muutti vuonna 2011 Taiwaniin opiskelemaan, sillä inter- ja transsukupuoliset ovat Kolumbiassa suuressa vaarassa tulla murhatuiksi. Samoihin aikoihin hän aloitti hormonihoidot, jotka muuttivat hänen ulkonäköään merkittävästi.
Ongelmaksi tämä tuli siinä vaiheessa, kun Taipein yliopisto vaati Elianaa uusimaan passinsa. Hänen täytyi lentää Hong Kongiin Kolumbian konsulaattiin, koska Taiwanissa sellaista ei ollut. Elianan painajainen alkoi lentokoneen laskeuduttua.
Hong Kongin rajaviranomaiset eväsivät häneltä pääsyn maahan, koska passin mukaan Eliana oli mies; mitä hän ei kuitenkaan selvästi ollut. Elianaa pidettiin vankilassa kuukausien ajan, kunnes ihmisoikeusjärjestöt tulivat apuun. Päästäkseen vapaaksi Eliana luopui kansalaisuudestaan ja hävitti passinsa, sillä hän pelkäsi tulevansa palautetuksi Kolumbiaan. Kotimaassaan hän olisi joutunut välittömään hengenvaaraan.
Niinpä Eliana oli valtiottomana henkilönä jumissa Hong Kongissa. Hän eli kaduilla ja nukkui sataman konteissa tai pakolaiskeskuksissa. YK myönsi Elianalle lopulta sukupuoleen perustuvan pakolaisstatuksen vuonna 2013, ja sen myötä hän menetti viimeisetkin siteensä Kolumbian kansalaisuuteen. Hän haki turvapaikkaa monesta maasta, mutta useimmat torjuivat hakemuksen, sillä niiden lakien mukaan sukupuoleen perustuvan pakolaisstatuksen saamiseksi Elianan olisi pitänyt käydä sukupuolenkorjausleikkauksessa eikä vain ottaa hormonihoitoja.
Vihdoin vuonna 2014 Uusi-Seelanti myönsi Elianalle turvapaikan, mutta edelleen hän oli valtioton henkilö. Lain mukaan hän sai hakea Uuden-Seelannin kansalaisuutta asuttuaan maassa viiden vuoden ajan.
Huhtikuussa 2018 Uuden-Seelannin hallitus myönsi Eliana Rubashkynille kansalaisuuden perustuen hänen poikkeukselliseen tilanteeseensa ja tarinaansa.
Frederick Ngubane
Frederick Ngubanen tarina on niin käsittämätön, että sen ei uskoisi olevan totta. Yleensä valtioton henkilö tietää oman tilanteensa, mutta Ngubanelle kansalaisuudettomuus tuli täytenä yllätyksenä.
Ngubane oli vain kolmivuotias vuonna 1993, kun hänen isänsä kuoli ja hän muutti äitinsä mukana perheen kotimaasta Etelä-Afrikasta Keniaan, jossa hän kävi koulua. Vuosien päästä Ngubane joutui muuttamaan jälleen, kun hänen äitinsä murhattiin ja hän jäi tätinsä huollettavaksi. He siirtyivät pian asumaanUgandaan.
Epäonni ja kuolemantapaukset seurasivat Ngubanea, ja hän päätti palata vuonna 2009, pian tätinsä menehtymisen jälkeen, takaisin synnyinmaahansa Etelä-Afrikkaan. Tätä varten Ngubane haki Nairobin Etelä-Afrikan konsulaatista passia, mutta häntä kehotettiin hoitamaan asia Etelä-Afrikan sisäministeriön kanssa – olihan hän kuitenkin syntynyt siellä.
Ngubane pääsi ongelmitta maahan, sillä hänellä oli näyttää syntymätodistus. Kun hän oli matkalla sisäministeriön virastoon hoitamaan papereitaan kuntoon, hänen käyttämänsä taksi kaapattiin ja syntymätodistus katosi taksin ja muiden tavaroiden mukana. Sisäministeriössä henkilökorttia ei myönnetty, sillä Ngubanella ei ollut mitään, millä todistaa olevansa eteläafrikkalainen. Hän yritti hakea valtiottomana henkilönä myös turvapaikkaa, mutta sitä ei myönnetty, koska hän oli syntynyt Etelä-Afrikassa. Samaan aikaan virasto ei kuitenkaan suostunut etsimään rekisteristä kopiota hänen syntymätodistuksestaan, jotta mies olisi voinut saada kansalaisuuden ja henkilökortin.
Ngubane on yritetty karkottaa sekä Keniaan että Ugandaan, mutta kumpikin on kieltäytynyt, koska maiden viranomaiset eivät ole kyenneet löytämään (lue: eivät ole edes yrittäneet löytää) tietoja Ngubanen oleskelusta tai koulunkäynnistä.
Vuonna 2013 Ngubanen apuna oli ihmisoikeusasianajaja, joka yritti auttaa häntä saamaan edes pysyvän oleskeluluvan, jotta Pretorian yömajoissa nukkuva mies voisi etsiä töitä ja hankkia asunnon. Koska Etelä-Afrikassa elää suuri määrä ihmisiä, jotka ovat syntymästään asti olleet ilman virallista henkilöllisyystodistusta ja siten kansalaisuutta, ei mies itse ainakaan tuolloin ollut kovin toiveikas. Viimeisin tieto Ngubanen tapauksesta on vuodelta 2017, jolloin hänen tilanteestaan ja kansalaisuudestaan määrättiin oikeudessa tarkempi tutkinta. Tuolloin tuomari myönsi Ngubanelle selvityksen ajaksi oikeuden jäädä oleskelemaan maahan.
Muhammed Idrees
Muhammed Idreesin tarina on valitettavan monen ihmisen tarina. Hän on yksi Intian ja Pakistanin tulehtuneista väleistä kärsinyt viaton uhri.
Idrees syntyi Intiassa, mutta muutti rakkauden perässä Pakistaniin. Avioliiton myötä hänelle myönnettiin Pakistanin kansalaisuus eikä hän palannut Intiaan kuin vasta vuonna 1999 vieraillakseen sairaan isänsä luona. Koska Idrees oli nyt pakistanilainen, pääsi hän matkustamaan synnyinmaahansa ainoastaan viisumilla. Valitettavasti isä menehtyi pian sen jälkeen, kun Idrees palasi Intiaan, ja surun sekä hautajaisjärjestelyjen sekoittama Idrees tajusi liian myöhään, että oli ylittänyt viisuminsa voimassaoloajan kolmella päivällä.
Virheensä huomattuaan hän haki viisumilleen jatkoaikaa, mutta Intian viranomaiset epäilivät hänen olevan pakistanilainen vakooja ja niin Idrees passitettiin vankilaan kymmeneksi vuodeksi. Ja päälle lätkäistiin 500 rupian eli noin kuuden euron sakot viisumin ylittämisestä.
Kun oikeus vihdoin vapautti Idreesin vuonna 2009, halusi tämä tietenkin palata vaimonsa ja neljän lapsensa luo Pakistaniin. Rajalla hänet kuitenkin pysäytettiin, sillä Pakistan ei enää pitänyt häntä kansalaisenaan. Viranomaisten mukaan Idrees oli eronnut vaimostaan ja koko perhe oli katkaissut häneen välinsä.
Toki Idreesillä oli Pakistanin passi, sillä eihän hän muuten vuonna 1999 olisi saanut haettua viisumia ja matkustettua Intiaan. Passi oli kuitenkin vanhentunut vuonna 2003, kun Idrees ei ollut istunut vielä puoltakaan vankeustuomiostaan.
Viimeiset tiedot Idreesistä ovat vuodelta 2012, kun BBC haastatteli häntä Intiassa, Kanpurin kaupungin kaduilla, jossa tuo 40-vuotias mies oli asunut kodittomana ja kotimaattomana vankilasta vapautumisensa jälkeen. Päivät hän vietti Ganges-joen rannalla istuen ja kävi mahdotonta paperisotaa viranomaisten kanssa: Intian mukaan Idrees on pakistanilainen ja ulkoministeriöllä on hänen tietonsa, mutta Pakistanin mukaan miehellä ei ole kytköksiä heidän maahansa. Todennäköisesti Idrees ei ole päässyt eikä tule koskaan pääsemään takaisin Pakistaniin, vaan on loppuikänsä valtioton henkilö.
Maha Mamo
Maha Mamo syntyi vuonna 1988 Libanonissa syyrialaisilla vanhemmille. Libanon ei kuitenkaan pidä Mamoa tai hänen isosiskoaan ja pikkuveljeään kansalaisinaan, koska heidän vanhempansa ovat toisen valtion kansalaisia. Mamot eivät myöskään ole syyrialaisia, sillä Syyrian hallitus ei tunnusta kristityn isän ja islaminuskoisen äidin avioliittoa. Kansalaisuus periytyy Syyriassa vain ja ainoastaan isältä, jonka täytyy olla ”oikeanlaisissa” naimisissa lapsen äidin kanssa.
Ilman kansalaisuutta Mamon sisarukset eivät voineet tehdä töitä, avata pankkitiliä tai saada edes puhelinliittymää. Kaduilla kävellessä sai jatkuvasti pelätä, että poliisi pysäyttää ja pyytää nähdä henkilöllisyystodistuksen. Valtioton henkilö ei voi myöskään saada passia, joten heillä ei ollut mahdollisuutta matkustaa pois Libanonista.
Apu Mamojen ja lukuisten muiden ahdinkoon löytyi toiselta puolelta maapalloa. Vuonna 2013 Brasiliassa tehtiin lakimuutos, joka mahdollisti humanitaarisin perustein myönnettävän viisumin valtiottomille henkilöille. Seuraavana vuonna Mamot marssivat Beirutissa sijaitsevaan Brasilian suurlähetystöön, jossa heille annettiin tarvittavat matkustusasiakirjat ja viisumit.
Ongelmat eivät loppuneet siihen, sillä kolmikko ei tietenkään tuntenut ketään uudessa maassa eivätkä he puhuneet sanaakaan portugalia. Eräs hyväsydäminen perhe avasi heille kuitenkin ovensa ja lupasi auttaa nuoret uuden elämän alkuun, vaikka he eivät olleet koskaan aiemmin tavanneet.
Maha Mamo on ollut vahvasti mukana UNHCR-pakolaisjärjestön toiminnassa ja yrittää kaikin tavoin auttaa niitä, jotka ovat samassa tilanteessa, jossa hän itse oli ollut suurimman osan elämästään. Hän on kehittänyt Home for Hope -mobiilisovelluksen, jonka avulla pakolaiset ja vapaaehtoiset isäntäperheet voivat löytää toisensa.
Mamon mielestä, ja varmasti kenen tahansa mielestä, ”kaikilla on oikeus kuulua johonkin”. Lokakuussa 2018 hänelle myönnettiin Brasilian kansalaisuus – ensimmäistä kertaa tällä kolmikymppisellä naisella oli virallinen kotimaa.
Siba
Tekaistulla nimellä oman turvallisuutensa vuoksi The Guardian -lehteen haastateltu Sanaa asuu yksivuotiaan Siba-tyttärensä kanssa Berliinissä (haastattelu on peräisin vuodelta 2015). Sanaa on syyrialainen yksinhuoltajaäiti, joka pakeni Damaskoksesta Saksaan ollessaan vielä raskaana.
Siba on siis syntynyt Saksassa, mutta ei ole Saksan kansalainen; kansalaisuutta ei myönnetä automaattisesti. Sotaa pakoon lähtenyt Sanaa kyllä tiesi oikein hyvin, että hänen lapsestaan tulisi valtioton henkilö, mutta se oli parempi vaihtoehto kuin Syyriaan jääminen.
Kuten edellisessä listan kohdassa tuli jo ilmi, voi lapsi periä Syyrian kansalaisuuden vain isältään. Sanaa ei ollut naimisissa Siban isän kanssa, joten tytöllä ei ole mitään mahdollisuutta saada Syyrian kansalaisuutta. Naimattomien miesten ja naisten väliset suhteet ovat Syyriassa lailla kiellettyjä, mutta monet ovat salaa seurustelusuhteissa. Syyrialaiset naiset eivät tiedä, että muualla maailmassa lapsi voi saada kansalaisuuden myös äidiltään. Sanaan mukaan monet eivät myöskään välitä tiukasta laista, sillä oletusarvollisesti kaikki menevät naimisiin ja perustavat vasta sitten perheen.
Vaikka kansainväliset sopimukset velvoittavat kaikkia valtioita takaamaan kansalaisuuden jokaiselle lapselle, eivät monetkaan Europan maat tee niin, kun kyse on pakolaisista. Osa maista ei myöskään tunnusta sitä, että heidän rajojensa sisällä syntyy valtiottomia lapsia.
Sanaa ja Siba elävät Berliinissä pakolaisstatuksella ja Siban matkustusasiakirjoissa lukee ”syyrialainen pakolainen”. Se ei kuitenkaan tarkoita mitään, sillä tytöllä ei tule koskaan olemaan oikeutta asua Syyriassa, ellei tiedossa ole maata myllertäviä lakimuutoksia. Sanaa aikoo hakea Saksan kansalaisuutta, mikä helpottaisi myös Siban mahdollisuuksia tulla ensimmäisen kerran elämässään tunnustetuksi jonkun maan kansalaisena.
Lue myös:
- 10 järkyttävää valokuvaa ja tarinat niiden taustalla
- 10 kirottua sukua: Kennedyt, Monacon ruhtinasperhe ja muut
🤷♀️ Kerro kommenttikentissä ⬇️⬇️ tai somekanavissamme, minkälaisia mietteitä lista herätti. Olitko tullut koskaan ajatelleeksi, miten erilaisista syistä joku voi olla valtioton henkilö?