Yhteiskunta
Ei minkään maan kansalaiset: 10 tarinaa valtiottomista henkilöistä – osa 1
Valtioton henkilö on sellainen, jota mikään valtio ei tunnusta omaksi kansalaisekseen. Listafriikki kertoo nyt kymmenen valtiottoman henkilön tarinan.
Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestön UNHCR:n mukaan valtiottomia henkilöitä oli vuoden 2024 lopussa virallisesti vähintään 4,4 miljoonaa, mutta samaan aikaan järjestö arvioi todellisen määrän olevan maailmanlaajuisesti reippaasti enemmän: 10-12 miljoonaa.
Näitä ihmisiä ei lainsäädännön vuoksi pidetä minkään maan kansalaisina. Heiltä puuttuvat kansalaisille tarkoitetut perusoikeudet, mikä tietenkin tekee elämisestä vaikeaa. Valtioton henkilö ei voi saada passia tai viisumia ja mikä pahinta: heiltä yleensä evätään sosiaaliset palvelut, mahdollisuus koulutukseen, pankkipalvelut ja terveydenhuolto. Valtioton henkilö on voinut syntyä ja elää koko elämänsä yhdessä maassa astumatta koskaan sen rajojen ulkopuolelle ja silti hän ei ole tuon valtion kansalainen.
Syitä siihen, että jollain ei ole kotimaata, on lukuisia ja niitä käydään läpi aina kussakin listan kohdassa.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset karut tarinat valtiottomista henkilöistä ovat luvassa myöhemmin.
Sze Chung Cheung
Vuonna 2014 Sze Chung Cheung, pankkialalla työskentelevä tuolloin 29-vuotias belgialainen, menetti kansalaisuutensa kuin salamaniskusta.
Sze syntyi Hong Kongissa belgialaiselle äidille ja hongkongilaiselle isälle, ja sai syntymässä Belgian kansalaisuuden äitinsä kautta. Myöhemmin perhe muutti Brysseliin, jossa Sze kävi koulut ja opiskeli. Vuonna 2009 hän muutti takaisin Hong Kongiin saatuaan sieltä hyvän työpaikan.
Asuttuaan jo useamman vuoden Hong Kongissa Sze meni Belgian konsulaattiin uusimaan passiaan. Se ei yllättäen onnistunutkaan, sillä hän ei ollut enää Belgian kansalainen – Szestä oli tullut valtioton henkilö.
Sze oli menettänyt Belgian kansalaisuutensa kummallisen lakipykälän vuoksi – samainen laki on riistänyt kansalaisuuden monilta muiltakin belgialaisilta. Lain mukaan henkilön, joka ei ole syntynyt Belgiassa, eikä ole asunut siellä pysyvästi ollessaan 18–28-vuotias, on tehtävä ennen 28. ikävuotta virallinen ilmoitus siitä, että haluaa pysyä belgialaisena.
Sze ei tiennyt tätä, eikä hän myöskään saanut asiasta minkäänlaista varoitusta, koska Belgian laki ei vaadi viranomaisia antamaan sellaista.
Listafriikki ei löytänyt tietoa siitä, miten Szen tilanne on lopulta ratkennut, mutta samanlaisia tapauksia on käsitelty oikeudessa ja useimmiten Belgian kansalaisuus on palautettu, joten toivottavasti näin on käynyt myös Szen kohdalla.
Rachel Chandler
Rachel Chandler on sekä epäonninen että hyvin onnekas lapsi. Elämänsä ensimmäiset 16 kuukautta Rachel oli valtioton henkilö, kunnes vuonna 2010 hänestä tuli Irlannin kansalainen.
Rachel Chandler syntyi Kiinassa kanadalaiselle Patrick-isälle ja kiinalaiselle Fiona-äidille. Johtuen Kiinan ja Kanadan kansalaisuuslaeista tyttö ei ollut vanhemmistaan huolimatta kelvollinen kummankaan maan kansalaiseksi, joten hän syntyi valtiottomana henkilönä.
23-vuotias Patrick-isä oli syntynyt Libyassa, jossa hänen irlantilainen isänsa sekä yhdysvaltalainen, kanadalaiset sukujuuret omaava äitinsä työskentelivät englanninopettajina. Kun Patrick oli kaksivuotias, muutti perhe Missisaugaan, Kanadaan. Miehellä ei ole minkään muun maan kansalaisuutta kuin Kanadan. Hän muutti parikymppisenä Pekingiin työn perässä ja tapasi siellä Fionan.
Koska Kiina ei automaattisesti myönnä kansalaisuutta maassa syntyville lapsille, eivätkä Fiona ja Patrick olleet naimisissa Rachelin tullessa maailman, ei tyttö kelvannut Kiinan kansalaiseksi. Lain mukaan avioliiton ulkopuolella syntyviä lapsia ei vielä vuonna 2009 tunnustettu maan kansalaisiksi. Nykyisen lain mukaan naisen pitää maksaa monen sadan euron arvoinen sakko, jos haluaa lapselle tunnustuksen ilman avioliittotodistusta.
Chandlerin perheen epäonnisuudesta kertoo se, että vain kaksi kuukautta ennen Rachelin syntymää Kanadassa oli tullut voimaan lakimuutos, joka esti ulkomailla syntyneitä, Kanadan kansalaisuuden myöhemmin saaneita henkilöitä välittämään kansalaisuuttaan ulkomailla syntyneille lapsilleen. Monimutkaista, mutta laki tarkoitti siis sitä, että Libyassa syntyneen Kanadan kansalaisen, Patrickin, Kiinassa syntynyttä Rachel-tyttöä ei pidetty kanadalaisena.
Patrickille ja Fionalle annettiin muutama mahdollisuus, joilla koko perhe mahdollisesti saataisiin Kanadaan. Kaikkiin niihin liittyi riskejä ja iso todennäköisyys siitä, että jossain vaiheessa perhe joutuisi elämään jopa vuosikausia erillään. Eikä Rachel edelleenkään olisi minkään maan kansalainen.
Sitten eräs lakimies ehdotti Irlantia. Patrickin isähän oli syntyjään irlantilainen ja maan kansalaisuutta saavat hakea kaikki ne, joiden isovanhempi on syntynyt siellä. Pieni-Rachel täytti vaatimukset. Paperisotaa oli silti tiedossa, mutta ainakin perhe pääsi matkustamaan Kanadaan, kun tyttärellekin saatiin jonkun maan kansalaisuus ja passi.
Kanada on sittemmin muuttanut lakia, sillä Rachelin ja muiden samassa tilanteessa olleiden lasten kohtalo herätti päättäjät.
Mike Gogulski
Mike Gogulski eroaa tällä listalla olevista ja miljoonista muista valtiottomista henkilöistä sillä, että hän on tehnyt itsestään tarkoituksella valtiottoman. Vuonna 2008 hän marssi Bratislavassa Yhdysvaltain suurlähetystöön, ilmoitti luopuvansa Yhdysvaltain kansalaisuudesta ja kaiken kukkuraksi poltti passinsa. Hän ei myöskään ollut hakenut Slovakian tai minkään muun maan kansalaisuutta, joten tuolla hetkellä – passin vielä savutessa – hänestä tuli valtioton henkilö.
Syynä tähän äärimmäiseen tekoon Gogulskilla oli se, että hän ei ollut tyytyväinen Yhdysvaltain hallinnon toimiin ja vihasi verorahojen syytämistä sotimiseen. Miestä myös ärsytti se, että kukaan ei alun alkaenkaan ollut kysynyt häneltä, haluaako hän olla Yhdysvaltain kansalainen. Mainittakoon, että Gogulski syntyi vuonna 1972 Arizonassa ja eli lapsuutensa Floridassa.
Gogulski muutti Slovakiaan jo vuonna 2004 ja on siitä lähtien työskennellyt toimittajana, kääntäjänä ja ohjelmistokehittäjänä. Kansalaisuuden hylkäämisen jälkeen hän on kunnostautunut hakkerina ja ollut mukana kryptovaluutta bitcoinin rahanpesussa.
Slovakia on myöntänyt Gogulskille valtiottomille henkilöille tarkoitetun asiakirjan, joka toimii käytännössä henkilöllisyystodistuksena; lisäksi hänellä on Euroopan unionin myöntämä oleskelulupa.
Ilman passia Gogulski ei kuitenkaan pääse lähtemään EU:n alueelta, eikä hänelle voitaisi sellaista edes myöntää, sillä eihän hän ole minkään maan kansalainen. Kun Gogulski antoi haastattelua Vice-lehdelle vuonna 2014, kävi ilmi, että kaikki perheenjäsenet eivät olleet valtiottomia: Gogulskin kissalla Charliella oli EU:n lemmikkieläinpassi.
Zoja Saulite
Kun Latvia itsenäistyi vuonna 1991, myönnettiin maan kansalaisuus vain niille, jotka pystyivät osoittamaan sukunsa eläneen alueella ennen vuotta 1940. Tuolloin Neuvostoliitto miehitti Latvian ja pian sodan jälkeen jopa viidesosa latvialaisista pakeni länteen. Tämä aiheutti työvoimapulan, jota paikkaamaan Neuvostoliitto siirsi muutaman vuosikymmenen aikana lähes puoli miljoonaa venäläistä – samalla toivottiin, että nämä siirtolaiset venäläistäisivät varsin vastahakoista neuvostotasavaltaa.
Tästä kaikesta seurasi se, että Latvian itsenäistyttyä kolmasosa maan asukkaista, yli 730 000 ihmistä, ei saanut kansalaisuutta. Kaikki saivat jäädä maahan, mutta heillä ei esimerkiksi ollut äänioikeutta. Monet olivat syntyneet Latviassa ja se oli heille ainoa kotimaa.
Vuonna 2015 The Guardian -lehti haastatteli 75-vuotiasta Zoja Saulitea, joka muutti Latviaan nuorena aikuisena, ja piti sitä kotimaanaan – Latviassa hän sai lapsensa, kasvatti perheen ja teki töitä. Vuonna 2023 menehtynyt Saulite puhui äidinkielenään venäjää, mutta latvian kielikin luonnistui; joskin haparoiden.
Se kuitenkin onnistui sen verran hyvin, että Sauliten oli mahdollista hakea kansalaisuutta ja läpäistä kielitesti; kolmannella yrittämällä tokikin. Yli puoli vuosisataa Latviassa asuttuaan Saulite ei enää ollut valtioton henkilö vaan vihdoin Latvian kansalainen. Hän halusi saada passin, että pääsisi matkustamaan Isossa-Britanniassa asuvien lastensa ja näiden perheiden luokse.
Kaksi kolmasosaa Latvian valtiottomista henkilöistä on muuttanut pois maasta, kuollut tai saanut kansalaisuuden. Mutta noin 10 prosenttia Latvian väestöstä on edelleen ilman kansalaisuutta. Vaikka heillä on lähes samat oikeudet kuin kansalaisilla, eivät he saa äänestää eivätkä työskennellä valtion viroissa tai esimerkiksi apteekeissa.
Latviaa on kritisoitu sekä sisältä- että ulkoapäin siitä, että kansalaisuutta varten vaaditaan kielitestin läpäiseminen. Sitä on pidetty venäjänkielisen vähemmistön syrjimisenä, sillä Latviassa on monia kyliä ja kaupunkeja, joissa venäjä on puhutuin kieli. Monet Latvian valtiottomista henkilöistä ovat hyvin iäkkäitä, joille kielen oppiminen on lähes mahdoton tehtävä.
Eliana Rubashkyn
Kolumbiassa vuonna 1988 syntyneen Eliana Rubashkynin nimi oli aiemmin Luis. Luis määriteltiin syntymässä pojaksi, mutta osittaisen androgeeniresistenssin vuoksi sukupuolielimet olivat jotain miehen ja naisen elinten välimaastosta. Jo varhain Luis tiesi, että hän on oikeasti Eliana.
Reilu parikymppinen nainen muutti vuonna 2011 Taiwaniin opiskelemaan, sillä inter- ja transsukupuoliset ovat Kolumbiassa suuressa vaarassa tulla murhatuiksi. Samoihin aikoihin hän aloitti hormonihoidot, jotka muuttivat hänen ulkonäköään merkittävästi.
Ongelmaksi tämä tuli siinä vaiheessa, kun Taipein yliopisto vaati Elianaa uusimaan passinsa. Hänen täytyi lentää Hong Kongiin Kolumbian konsulaattiin, koska Taiwanissa sellaista ei ollut. Elianan painajainen alkoi lentokoneen laskeuduttua.
Hong Kongin rajaviranomaiset eväsivät häneltä pääsyn maahan, koska passin mukaan Eliana oli mies; mitä hän ei kuitenkaan selvästi ollut. Elianaa pidettiin vankilassa kuukausien ajan, kunnes ihmisoikeusjärjestöt tulivat apuun. Päästäkseen vapaaksi Eliana luopui kansalaisuudestaan ja hävitti passinsa, sillä hän pelkäsi tulevansa palautetuksi Kolumbiaan. Kotimaassaan hän olisi joutunut välittömään hengenvaaraan.
Niinpä Eliana oli valtiottomana henkilönä jumissa Hong Kongissa. Hän eli kaduilla ja nukkui sataman konteissa tai pakolaiskeskuksissa. YK myönsi Elianalle lopulta sukupuoleen perustuvan pakolaisstatuksen vuonna 2013, ja sen myötä hän menetti viimeisetkin siteensä Kolumbian kansalaisuuteen. Hän haki turvapaikkaa monesta maasta, mutta useimmat torjuivat hakemuksen, sillä niiden lakien mukaan sukupuoleen perustuvan pakolaisstatuksen saamiseksi Elianan olisi pitänyt käydä sukupuolenkorjausleikkauksessa eikä vain ottaa hormonihoitoja.
Vihdoin vuonna 2014 Uusi-Seelanti myönsi Elianalle turvapaikan, mutta edelleen hän oli valtioton henkilö. Lain mukaan hän sai hakea Uuden-Seelannin kansalaisuutta asuttuaan maassa viiden vuoden ajan.
Huhtikuussa 2018 Uuden-Seelannin hallitus myönsi Eliana Rubashkynille kansalaisuuden perustuen hänen poikkeukselliseen tilanteeseensa ja tarinaansa.
Lue myös: