Yhteiskunta
Villilapset: 10 tarinaa eläinten kasvattamista lapsista – osa 1
Tämän listan villilapset ja heidän tarinansa ovat kaikkea muuta kuin onnellisia satuja elämästä eläinten keskuudessa.
Tosielämän tarzaneiksi ja mowgleiksi kutsutut villilapset ovat joutuneet omilleen luontoon ja eläneet eläinten kanssa pitkän aikaa ilman minkäänlaista ihmiskontaktia. Toisin kuin satuhahmot, nämä lapset eivät useinkaan opi puhumaan ja sopeutuminen yhteiskuntaan on äärimmäisen hankalaa.
Monet tarinat villilapsista ovat osoittautuneet lopulta keksityiksi, kuten on käynyt esimerkiksi hyvinkin kuuluisien, intialaisten siskosten Amalan ja Kamalan kohdalla. Jo 1920-luvulta lähtien nuo susilapsiksi nimetyt sisarukset ovat olleet oppikirjoissa ja mediassa esimerkkinä villilapsista. On kuitenkin käynyt ilmi, että molemmat tytöt kärsivät vakavasta kehitysvammasta ja heitä käytettiin vain orpokodin markkinoinnissa ja maineen kohottamisessa. He eivät olleet susien kasvattamia. Mutta Listafriikki löysi tapauksia, jossa sudet tosiaankin ovat ottaneet lapsia mukaan laumaansa.
Tässä on kymmenen tarinaa villilapsista, jotka ovat oikeasti ja todistetusti eläneet eläinten keskuudessa ja selvinneet hengissä ainoastaan niiden avustuksella.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi tarinaa voit lukea tästä:
Villilapset: 10 tarinaa eläinten kasvattamista lapsista – osa 2
Marcos Rodríguez Pantoja
Marcos Rodríguez Pantoja oli seitsemänvuotias köyhän perheen lapsi, joka myytiin isänsä toimesta vuohipaimenelle Sierra Morenan vuoristossa Espanjassa. Paimen kuitenkin menehtyi pian ja pojan oli opittava selviytymään yksin.
Hän oli ehtinyt oppimaan välttämättömiä taitoja ja selvisi vuorilla 12 vuotta (1953-1965) ilman minkäänlaista kontaktia muihin ihmisiin. Yksin hän ei kuitenkaan ollut, vaan ystävystyi susilauman kanssa.
Poliisi otti pitkätukkaisen ja peuran nahkaan pukeutuneen Rodríguezin 19-vuotiaana kiinni, minkä jälkeen tämä aloitti pitkän sopeutumisen takaisin ihmisten pariin. Vuonna 2018 tehdyssä haastattelussa mies kuitenkin kertoi, että ei koskaan tuntenut oloaan täysin kotoisaksi epäluotettavien ihmisten parissa, ja oli monesti 50 vuoden aikana haaveillut palaavansa takaisin vuoristoon.
Susiin Rodríguez kertoi tutustuneensa hyvin alkuvaiheessa. Hän oli eräänä sateisena päivänä ryöminyt suojaan löytämäänsä luolaan vain todetakseen, että siellä oli suden pentuja. Kun niiden emo saapui saaliin kanssa pesään, oli se ensin murissut tunkeilijalle, mutta sitten tarjonnut palan lihaa myös hänelle. Rodríguez oli voittanut susien luottamuksen.
Monet pitävät miehen tarinaa sepitettynä, mutta antropologi Gabriel Janer Manila, joka 1970-luvulla tutki Rodríguezin elämää, on vakuuttunut siitä, että kertomus pitää paikkansa. Hän ja muut tutkijat eivät kuitenkaan usko, että sudet pitivät miestä yhtenä omistaan, vaan lähinnä sietivät tätä laumansa hännystelijänä, joka ei ollut millään lailla uhka.
Todennäköisesti lauman johtaja piti miestä jollain tavalla hyödyllisenä, sillä Rodríguez on kertonut muun muassa jatkuvasti kalastaneensa koko laumalle syötävää.
John Ssebunya
Ugandalainen John Ssebunya pakeni kotoaan noin kolmivuotiaana, kun hän todisti isänsä surmaavan äitinsä. Kun Ssebunya lopulta voin vuoden jälkeen pelastettiin viidakosta, alkoi sopeutuminen yhteiskuntaan uudelleen ja opettajapariskunta Paul ja Molly Wasswa adoptoi hänet.
Ssebunya on kertonut, että muistaa hämärästi sen, kun vihermarakatit lähestyivät häntä ensimmäisen kerran tarjoten pähkinöitä ja juuria ruoaksi. Ne olivat aluksi varuillaan, mutta koska pieni poika ei osoittautunut vaaralliseksi, alkoivat ne opettaa häntä kulkemaan metsässä, etsimään ruokaa ja kiipeämään puihin.
Koska Uganda oli 1980-luvun lopulla verisen sisällissodan näyttämönä, eivät ihmiset uskaltaneet kulkea vapaasti metsässä. Eräänä päivänä vuonna 1989 Millie-niminen nainen harhautui polttopuita kerätessään tavallista syvemmälle viidakkoon ja kohtasi lauman vihermarakatteja. Yksi niistä kuitenkin näytti kummalliselta; sillä ei ollut häntää. Lähempi tarkastelu tuotti Millielle elämänsä shokin. Kyseessä olikin ihminen! Apinat yrittivät suojella poikaa kyläläisiltä, jotka tulivat pelastamaan häntä metsästä: ne kiljuivat villisti ja heittelivät keppejä tunkeilijoita kohti.
Takaisin ihmisten parissa Ssebunyaa opetettiin hiljalleen irti viidakon tavoista: hänelle annettiin kypsennettyä ruokaa, mikä johti kolmen päivän sairaalareissuun, hän osasi puhua, mutta hitaasti ja harkitsevasti, ja käveleminen sujui vähän vinosti. Pojan polvet olivat valkoisten kovettumien peittämät ja kynnet pitkät ja kaartuvat.
Ssebunya ei vielä kymmenen vuoden jälkeenkään ottanut mielellään katsekontaktia ihmisiin ja lähestyi vieraita usein sivusuunnasta, kuten apinoilla on tapana tehdä. Ssebunyalla oli myös omalaatuinen tapa hymyillä: hän veti huulensa rullalle niin että ikenet näkyivät kokonaan.
Kun teini-ikäiseltä Ssebunyalta kysyttiin haastattelussa vuonna 1999, että minkälaisin tuntein hän muistelee apinoita, oli vastaus seuraava: ”Olen tietenkin kiitollinen, mutta en niiden osoittaman rakkauden vuoksi vaan siksi, että ilman niitä en olisi ikinä selvinnyt hengissä ja päässyt kokemaan ihmisten antamaa rakkautta.”.
Andrei Tolstyk
Altain tasavallassa Etelä-Siperiassa alettiin vuonna 2004 ihmettelemään, että miksi Andrei Tolstykiä ei oltu ilmoitettu kouluun. Kun paikalliset sosiaalityöntekijät päättivät lähteä käymään Tolstykin perheen luona, oli järkytys talolla suuri: vastassa oli seitsemänvuotias poika koiran kanssa. Oli selvää, että talossa ei ollut asunut ketään muuta vuosikausiin.
Kun Tolstyk oli vain kolmen kuukauden ikäinen, olivat hänen vanhempansa jättäneet poikansa oman onnensa nojaan. Kovin kauaa noin pieni vauva ei ilman huolenpitoa selviäisi hengissä, ja kuin ihmeen kaupalla perheen lemmikkikoira oli hoivannut lasta ja saanut pidettyä tämän elossa. Kukaan ei tiedä miten.
Hän oli omaksunut monia koiramaisia käytösmalleja: hän esimerkiksi haisteli kaikkea ruokaansa ennen syömistä ja suhtautui ihmisiin joko pelokkaasti paeten tai aggressiivisesti purren. Hän ei osannut puhua ja liikkui neljällä raajalla.
Orpokotiin viety Tolstyk oppi vain muutamassa viikossa kävelemään kahdella jalalla ja käyttämään lusikkaa. Kommunikointi muiden lasten ja orpokodin työntekijöiden kanssa sujui yksinkertaisia käsimerkkejä käyttämällä.
Vanyu Yudin
Vanyu Yudin ei kasvanut villinä luonnossa, vaan kahden makuuhuoneen asunnossa äitinsä kanssa. Hän ei silti saanut kokea ihmiskontaktia, sillä hän eli lukittuna yhteen huoneeseen seuranaan äitinsä kymmenet lemmikkilinnut. Äiti ei koskaan puhunut pojalleen, vaan ruokki tätä samalla kun lintujaankin – poika oli yksi lemmikeistä.
Seitsemänvuotias Yudin ei ollut oppinut puhumaan, vaan piipitti ja sirkutti, kuten ainoat seuralaisensa. Sosiaalityöntekijä Galina Volskaya on kertonut pojan huostaanotosta ja siitä, kuinka hän ei puhutellessa osannut muuta kuin visertää.
Jos Yudin ei kokenut tulleensa ymmärretyksi, hän heilutti käsivarsiaan ja kämmeniään kuin lintu siipiään. Sosiaaliviranomaisten huostaanottama Yudin siirrettiin kotoaan psykiatriseen hoitoon, ja 31-vuotias äiti sai sakot laiminlyönnistä, mutta ilmeisesti oli vain tyytyväinen saadessaan jatkaa elämäänsä lintujensa kanssa.
Marina Chapman
Marina Chapman syntyi kolumbialaisessa maalaiskylässä vuoden 1950 tienoilla. Hänet kidnapattiin nelivuotiaana, mutta jostain syystä hylättiin yksin viidakkoon. Etsittyään aikansa apua ja muita ihmisiä, Marina lyöttäytyi kapusiiniapinoiden seuraan.
Hän seurasi niiden käyttäytymistä ja opetteli, mitä eri ääntelyt tarkoittivat. Chapman oppi kulkemaan apinoiden perässä, kun ne söivät puissa ja tiputtelivat vahingossa ruokaa maahan; näin tyttö sai syödäkseen. Apinat eivät kuitenkaan osoittaneet tyttöä kohtaan minkäänlaista kiinnostusta, kunnes eräänä päivänä tämä sairastui pahasti – todennäköisesti ruokamyrkytykseen.
Silloin yksi apinalauman vanhemmista jäsenistä tuli tuskissaan vaikeroivan Chapmanin luo ja ohjasi tämän juomaan mutaista vettä: se sai tytön oksentamaan ja hiljalleen parantumaan. Sen jälkeen lauman nuorimmat alkoivat tehdä tuttavuutta hänen kanssaan. Ajan kuluessa hän sai jopa istua lauman kanssa puussa ja osallistua turkin putsaukseen.
Chapman on kuitenkin kertonut, että ei ikinä ollut oikeasti osa laumaa. Apinat sietivät häntä, koska hän keräsi niille ruokaa. Vastavuoroisuutta ravinnon tarjoamisessa ei ollut. Tyttö vietti noin viisi vuotta viidakossa, kunnes lopulta uskaltautui lähestymään pitkään seuraamiaan metsästäjiä nelinkontin kulkien ja murahdellen apua pyytäen.
Chapman sopeutui hyvin takaisin yhteiskuntaan ja muutti nuorena aikuisena Englantiin. Hän meni naimisiin ja perusti perheen, mutta ei pitkään aikaan puhunut kenellekään elämästään apinoiden kanssa. Chapmanin lapset pitivät äitiään erityislaatuisena vasta siinä vaiheessa, kun he kouluikäisinä tutustuivat kavereidensa äiteihin, jotka eivät kiipeilleet puissa tai hellyydenosoituksena sukineet lastensa hiuksia. Vielä yli kuusikymppisenäkin Chapman kulkee näppärästi nelinkontin ja kiipeilee metsässä, ja kaikki se tuntuu edelleen luontevalta.