Yhteiskunta
Ei minkään maan kansalaiset: 10 riipaisevaa tarinaa valtiottomista henkilöistä – osa 2
Listafriikki kertoo nyt tarinoita valtiottomista henkilöistä. Valtioton henkilö on sellainen, jota mikään valtio ei tunnusta omaksi kansalaisekseen; ja heitä on käsittämättömän paljon!
Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestön UNHCR:n mukaan valtiottomia henkilöitä oli vuoden 2024 lopussa virallisesti vähintään 4,4 miljoonaa, mutta samaan aikaan järjestö arvioi todellisen määrän olevan maailmanlaajuisesti reippaasti enemmän: 10-12 miljoonaa.
Näitä ihmisiä ei lainsäädännön vuoksi pidetä minkään maan kansalaisina. Heiltä puuttuvat kansalaisille tarkoitetut perusoikeudet, mikä tietenkin tekee elämisestä vaikeaa. Valtioton henkilö ei voi saada passia tai viisumia ja mikä pahinta: heiltä yleensä evätään sosiaaliset palvelut, mahdollisuus koulutukseen, pankkipalvelut ja terveydenhuolto. Valtioton henkilö on voinut syntyä ja elää koko elämänsä yhdessä maassa astumatta koskaan sen rajojen ulkopuolelle ja silti hän ei ole tuon valtion kansalainen.
Syitä siihen, että jollain ei ole kotimaata, on lukuisia ja niitä käydään läpi aina kussakin listan kohdassa.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset karut tarinat valtiottomista henkilöistä voit lukea tästä:
Ei minkään maan kansalaiset: 10 tarinaa valtiottomista henkilöistä – osa 1
Mehran Karimi Nasseri
Kuva: Saint Martin | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Syntyjään iranilainen Mehran Karimi Nasseri on epäilemättä maailman tunnetuin valtioton henkilö. Hänen tarinansa toimi inspiraationa vuoden 2004 Terminaali-elokuvaan. Siinä mies jää lentokentälle jumiin, koska Yhdysvallat ei enää tunnusta hänen kotimaataan, jossa oli lennon aikana puhjennut sisällissota. Hänen passinsa ei kelpaa, joten hän ei voi palata kotiin eikä astua Yhdysvaltoihin. Mies elää yhdeksän kuukautta valtiottomana henkilönä lentokentällä.
Nasserin tarina poikkeaa melko paljon elokuvasta. Ainoa yhtenevä seikka on se, että hänkin asui lentokentällä valtiottomana henkilönä. Yhdeksän kuukauden sijaan Nasseri vietti ranskalaisella Charles de Gaullen kansainvälisellä lentoasemalla 18 vuotta.
Nasserin oman kertomuksen mukaan häneltä riistettiin kansalaisuus ja hänet karkotettiin kotimaastaan Iranista vuonna 1977, kun hän kapinoi šaahi Mohammad Reza Pahlavia vastaan. Todellisuudessa Nasseri oli opiskellut 1970-luvulla Englannissa ja oli Iranissa käydessään osallistunut opiskelijoiden mielenosoitukseen. Nasserin kertomaa kidutusta, passin takavarikoimista tai karkotusta ei ollut tapahtunut, mutta hän oli säikähtänyt kiinnioton jälkeisiä kuulusteluja.
Nasseri palasi Eurooppaan ja kierteli vuosien ajan maasta toiseen etsien poliittista turvapaikka. Vuonna 1981 Belgia myönsi hänelle pakolaiskortin ja henkilöllisyystodistuksen, mutta tarinan mukaan ne varastettiin. Belgiasta Nasseri siirtyi Ranskaan, jossa hän vietti seuraavat vuodet vuorotellen vankilassa ja vapaalla. Tuomioita hän sai laittomasta oleskelusta maassa. Vuonna 1988 Nasseri yritti palata Englantiin, mutta Heathrow’n lentokentällä hänet käännytettiin paperittomana takaisin kohti Ranskaa.
Pariisissa Nasserilla ei ollut mitään, millä osoittaa henkilöllisyyttään tai kansalaisuuttaan, joten viranomaiset ohjasivat hänet Charles De Gaulle -lentoasemalla terminaalin odotusaulaan odottamaan asian selvitystä; ei häntä voitu mihinkään karkottaakaan, sillä hänellä ei ollut mitään matkustusasiakirjaa.
Niinpä Nasseri asettui terminaali 1:een, vietti päivänsä kirjoja lukien ja radiota kuunnellen. Ruokaa hän sai lentokentän työntekijöiltä ja terminaalin läpi kulkevilta matkustajilta. Hänestä tuli myös julkkis, kun toimittajat ympäri maailman kävivät haastattelemassa lentokentällä asuvaa miestä. Nasseri puhui elämästään mielellään, joskin hänen tarinansa vaihteli jokaisella kerralla.
Samaan aikaan eräs ihmisoikeusasianajaja kävi yli kymmenen vuoden mittaista kamppailua saadakseen Nasserille henkilöllisyystodistuksen ja passin, jonka kanssa tämä voisi vihdoin poistua lentokentältä.
Mutta kun Ranska myönsi Nasserille väliaikaisen viisumin ja pakolaispassin, ei tämä suostunut lähtemään lentokentältä. Hänen mielenterveytensä ei ollut enää kunnossa, mikä kävi kaikille hänen kanssaan keskustelleille selväksi.
Kahdeksantoista vuoden jälkeen, elokuussa 2006, Nasseri kuljetettiin lentokentältä väkisin pariisilaiseen sairaalaan hoidettavaksi. Tämän jälkeen hän eleli vastaanottokeskuksessa ja kodittomien asuntoloissa Pariisissa. Useisiin vuosiin miehen liikkeistä ei tiedetty mitään, mutta syksyllä 2022 hän oli palannut jälleen lentokentälle, joka oli toimittanut kodin virkaa lähes kahden vuosikymmenen ajan. Saman vuoden marraskuussa tuli suru-uutinen: Nasseri oli menehtynyt sydänkohtaukseen terminaali 2F:ssä.
Frederick Ngubane
Frederick Ngubanen tarina on niin käsittämätön, että sen ei uskoisi olevan totta. Yleensä valtioton henkilö tietää oman tilanteensa, mutta Ngubanelle kansalaisuudettomuus tuli täytenä yllätyksenä.
Ngubane oli vain kolmivuotias vuonna 1993, kun hänen isänsä kuoli ja hän muutti äitinsä mukana perheen kotimaasta Etelä-Afrikasta Keniaan, jossa hän kävi koulua. Vuosien päästä Ngubane joutui muuttamaan jälleen, kun hänen äitinsä murhattiin ja hän jäi tätinsä huollettavaksi. He siirtyivät pian asumaan Ugandaan.
Epäonni ja kuolemantapaukset seurasivat Ngubanea, ja hän päätti palata vuonna 2009, pian tätinsä menehtymisen jälkeen, takaisin synnyinmaahansa Etelä-Afrikkaan. Tätä varten Ngubane haki Nairobin Etelä-Afrikan konsulaatista passia, mutta häntä kehotettiin hoitamaan asia Etelä-Afrikan sisäministeriön kanssa – olihan hän kuitenkin syntynyt siellä.
Ngubane pääsi ongelmitta maahan, sillä hänellä oli näyttää syntymätodistus. Kun hän oli matkalla sisäministeriön virastoon hoitamaan papereitaan kuntoon, hänen käyttämänsä taksi kaapattiin ja syntymätodistus katosi taksin ja muiden tavaroiden mukana.
Sisäministeriössä henkilökorttia ei myönnetty, sillä Ngubanella ei ollut mitään, millä todistaa olevansa eteläafrikkalainen. Hän yritti hakea valtiottomana henkilönä myös turvapaikkaa, mutta sitä ei myönnetty, koska hän oli syntynyt Etelä-Afrikassa. Samaan aikaan virasto ei kuitenkaan suostunut etsimään rekisteristä kopiota hänen syntymätodistuksestaan, jotta mies olisi voinut saada kansalaisuuden ja henkilökortin.
Ngubane on yritetty karkottaa sekä Keniaan että Ugandaan, mutta kumpikin on kieltäytynyt, koska maiden viranomaiset eivät ole kyenneet löytämään (lue: eivät ole edes yrittäneet löytää) tietoja Ngubanen oleskelusta tai koulunkäynnistä.
Vuonna 2013 Ngubanen apuna oli ihmisoikeusasianajaja, joka yritti auttaa häntä saamaan edes pysyvän oleskeluluvan, jotta Pretorian yömajoissa nukkuva mies voisi etsiä töitä ja hankkia asunnon. Koska Etelä-Afrikassa elää suuri määrä ihmisiä, jotka ovat syntymästään asti olleet ilman virallista henkilöllisyystodistusta ja siten kansalaisuutta, ei mies itse ainakaan tuolloin ollut kovin toiveikas.
Vuonna 2017 Ngubanen tilanteesta ja kansalaisuudesta määrättiin oikeudessa tarkempi tutkinta. Tuolloin tuomari myönsi Ngubanelle selvityksen ajaksi oikeuden jäädä oleskelemaan maahan. Vuonna 2021 hänelle myönnettiin työlupa, mutta ei edelleenkään pysyvää oleskelulupaa.
Muhammed Idrees
Muhammed Idreesin tarina on valitettavan monen ihmisen tarina. Hän on yksi Intian ja Pakistanin tulehtuneista väleistä kärsinyt viaton uhri.
Idrees syntyi Intiassa, mutta muutti rakkauden perässä Pakistaniin. Avioliiton myötä hänelle myönnettiin Pakistanin kansalaisuus eikä hän palannut Intiaan kuin vasta vuonna 1999 vieraillakseen sairaan isänsä luona. Koska Idrees oli nyt pakistanilainen, pääsi hän matkustamaan synnyinmaahansa ainoastaan viisumilla. Valitettavasti isä menehtyi pian sen jälkeen, kun Idrees palasi Intiaan, ja surun sekä hautajaisjärjestelyjen sekoittama Idrees tajusi liian myöhään, että oli ylittänyt viisuminsa voimassaoloajan kolmella päivällä.
Virheensä huomattuaan hän haki viisumilleen jatkoaikaa, mutta Intian viranomaiset epäilivät hänen olevan pakistanilainen vakooja, ja niin Idrees passitettiin vankilaan kymmeneksi vuodeksi. Ja päälle lätkäistiin 500 rupian eli noin kuuden euron sakot viisumin ylittämisestä.
Kun oikeus vihdoin vapautti Idreesin vuonna 2009, halusi tämä tietenkin palata vaimonsa ja neljän lapsensa luo Pakistaniin. Rajalla hänet kuitenkin pysäytettiin, sillä Pakistan ei enää pitänyt häntä kansalaisenaan. Viranomaisten mukaan Idrees oli eronnut vaimostaan ja koko perhe oli katkaissut häneen välinsä.
Toki Idreesillä oli Pakistanin passi, sillä eihän hän muuten vuonna 1999 olisi saanut haettua viisumia ja matkustettua Intiaan. Passi oli kuitenkin vanhentunut vuonna 2003, kun Idrees ei ollut istunut vielä puoltakaan vankeustuomiostaan.
Viimeiset tiedot Idreesistä ovat vuodelta 2012, kun BBC haastatteli häntä Intiassa, Kanpurin kaupungin kaduilla, jossa tuo 40-vuotias mies oli asunut kodittomana ja kotimaattomana vankilasta vapautumisensa jälkeen. Päivät hän vietti Ganges-joen rannalla istuen ja käyden samalla mahdotonta paperisotaa viranomaisten kanssa: Intian mukaan Idrees on pakistanilainen ja ulkoministeriöllä on hänen tietonsa, mutta Pakistanin mukaan miehellä ei ole kytköksiä heidän maahansa. Todennäköisesti Idrees ei ole päässyt eikä tule koskaan pääsemään takaisin Pakistaniin, vaan on loppuikänsä valtioton henkilö.
Maha Mamo
Maha Mamo syntyi vuonna 1988 Libanonissa syyrialaisilla vanhemmille. Libanon ei kuitenkaan pidä Mamoa tai hänen isosiskoaan ja pikkuveljeään kansalaisinaan, koska heidän vanhempansa ovat toisen valtion kansalaisia. Mamot eivät myöskään ole syyrialaisia, sillä Syyrian hallitus ei tunnusta kristityn isän ja islaminuskoisen äidin avioliittoa. Kansalaisuus periytyy Syyriassa vain ja ainoastaan isältä, jonka täytyy olla ”oikeanlaisissa” naimisissa lapsen äidin kanssa.
Ilman kansalaisuutta Mamon sisarukset eivät voineet tehdä töitä, avata pankkitiliä tai saada edes puhelinliittymää. Kaduilla kävellessä sai jatkuvasti pelätä, että poliisi pysäyttää ja pyytää nähdä henkilöllisyystodistuksen. Valtioton henkilö ei voi myöskään saada passia, joten heillä ei ollut mahdollisuutta matkustaa pois Libanonista.
Apu Mamojen ja lukuisten muiden ahdinkoon löytyi toiselta puolelta maapalloa. Vuonna 2013 Brasiliassa tehtiin lakimuutos, joka mahdollisti humanitaarisin perustein myönnettävän viisumin valtiottomille henkilöille. Seuraavana vuonna Mamot marssivat Beirutissa sijaitsevaan Brasilian suurlähetystöön, jossa heille annettiin tarvittavat matkustusasiakirjat ja viisumit.
Ongelmat eivät loppuneet siihen, sillä kolmikko ei tietenkään tuntenut ketään uudessa maassa eivätkä he puhuneet sanaakaan portugalia. Eräs hyväsydäminen perhe avasi heille kuitenkin ovensa ja lupasi auttaa nuoret uuden elämän alkuun, vaikka he eivät olleet koskaan aiemmin tavanneet.
Maha Mamo on ollut vahvasti mukana UNHCR-pakolaisjärjestön toiminnassa ja yrittää kaikin tavoin auttaa niitä, jotka ovat samassa tilanteessa, jossa hän itse oli ollut suurimman osan elämästään. Hän on kehittänyt Home for Hope -mobiilisovelluksen, jonka avulla pakolaiset ja vapaaehtoiset isäntäperheet voivat löytää toisensa.
Mamon mielestä, ja varmasti kenen tahansa mielestä, ”kaikilla on oikeus kuulua johonkin”. Lokakuussa 2018 hänelle myönnettiin Brasilian kansalaisuus – ensimmäistä kertaa tällä kolmikymppisellä naisella oli virallinen kotimaa.
Siba
Tekaistulla nimellä oman turvallisuutensa vuoksi The Guardian -lehteen haastateltu Sanaa asuu yksivuotiaan Siba-tyttärensä kanssa Berliinissä (haastattelu on peräisin vuodelta 2015). Sanaa on syyrialainen yksinhuoltajaäiti, joka pakeni Damaskoksesta Saksaan ollessaan vielä raskaana.
Siba on siis syntynyt Saksassa, mutta ei ole Saksan kansalainen; kansalaisuutta ei myönnetä automaattisesti. Sotaa pakoon lähtenyt Sanaa kyllä tiesi oikein hyvin, että hänen lapsestaan tulisi valtioton henkilö, mutta se oli parempi vaihtoehto kuin Syyriaan jääminen.
Kuten edellisessä listan kohdassa tuli jo ilmi, voi lapsi periä Syyrian kansalaisuuden vain isältään. Sanaa ei ollut naimisissa Siban isän kanssa, joten tytöllä ei ole mitään mahdollisuutta saada Syyrian kansalaisuutta. Naimattomien miesten ja naisten väliset suhteet ovat Syyriassa lailla kiellettyjä, mutta monet ovat salaa seurustelusuhteissa. Syyrialaiset naiset eivät tiedä, että muualla maailmassa lapsi voi saada kansalaisuuden myös äidiltään. Sanaan mukaan monet eivät myöskään välitä tiukasta laista, sillä oletusarvollisesti kaikki menevät ensin naimisiin ja perustavat vasta sitten perheen.
Vaikka kansainväliset sopimukset velvoittavat kaikkia valtioita takaamaan kansalaisuuden jokaiselle lapselle, eivät monetkaan Europan maat tee niin, kun kyse on pakolaisista. Osa maista ei myöskään tunnusta sitä, että heidän rajojensa sisällä syntyy valtiottomia lapsia.
Sanaa ja Siba elävät Berliinissä pakolaisstatuksella ja Siban matkustusasiakirjoissa lukee ”syyrialainen pakolainen”. Se ei kuitenkaan tarkoita mitään, sillä tytöllä ei tule koskaan olemaan oikeutta asua Syyriassa, ellei tiedossa ole maata myllertäviä lakimuutoksia. Sanaa aikoo hakea Saksan kansalaisuutta, mikä helpottaisi myös Siban mahdollisuuksia tulla ensimmäisen kerran elämässään tunnustetuksi jonkun maan kansalaisena.
Lue ensimmäinen osa: Ei minkään maan kansalaiset: 10 tarinaa valtiottomista henkilöistä – osa 1
Lue myös: