Yleistieto
Salemin noitaoikeudenkäynnit: 10 pimeää faktaa noitavainoista
Salemin noitaoikeudenkäynnit ovat ehkä tunnetuin yksittäinen noitavainojen ja joukkohysterian lopputulema. Salemin viimeiset ”noidat” hirtettiin 22. syyskuuta 1692.
Noitavainot olivat roihunneet Euroopassa jo muutaman vuosisadan, mutta olivat vanhalla mantereella 1600-luvun lopulla hieman rauhoittuneet. Taikauskoisuus levisi Amerikan eristyneisiin siirtokuntiin ja erikoisten käänteiden jälkeen Massachusettsin siirtolaisyhteisöissä syytökset ja joukkopaniikki kulminoituvat Salemin noitaoikeudenkäynteihin ja 20 viattoman ihmisen teloitukseen.
Miten ja miksi Salemin noitaoikeudenkäynnit saivat alkunsa ja ketkä joutuivat uhreiksi? Esimerkiksi näihin kysymyksiin Listafriikki on kerännyt vastauksia tässä tietopaketissa.
Mistä kaikki sai alkunsa?
Salem oli 1600-luvulla jakautunut kahtia: oli vilkas satamakaupunki (nykyinen Salem) ja siitä noin 15 kilometrin päässä sisämaassa köyhä maanviljelyskylä (nykyinen Danvers), joka vielä sekin oli kahden johtavan perheen, Portereiden ja Putnameiden sotatanner. Porterit olivat hyvissä väleissä Salemin kaupungin silmäätekevien kanssa ja Putnamit kannattivat kylän omavaraisuutta ja itsemääräämisoikeutta.
Erimielisyyksiä tuli maanomistuksesta, politiikasta ja etenkin uskonnosta. Vuonna 1689 kyläläiset saivat Putnamin perheen johdolla läpi ehdotuksen omasta kirkosta, jonka pastoriksi tuli Samuel Parris (kuvassa). Parris oli vannoutunut puritaani, joka sopi hyvin osalle kyläläisistä. Ne, jotka eivät olleet yhtä tiukan moraalikäsityksen ja vanhoillisuuden kannattajia, tunsivat olonsa ulkopuolisiksi ja usein seurakuntaan virallisesti kuulumattomat ajettiinkin Parrisin toimesta pois kirkosta, kun ehtoollista alettiin jakamaan.
Uuden-Englannin (nyky-Yhdysvaltojen koillisosavaltioiden) siirtokunnissa jaettiin myös lentolehtisiä, joissa oikeauskoisia varoiteltiin vääräuskoisten harjoittamasta noituudesta, joten kaikki palaset tilanteen lopulliseen kiehahtamiseen olivat valmiina.
Kummalliset kohtaukset
Pastori Parrisin mukana kylään oli tullut hänen vaimonsa, kolme tytärtä, yksi sukulaistyttö sekä kaksi barbadoslaista orjaa. Tammikuussa 1692 yksi tyttäristä, yhdeksänvuotias Betty, sekä tämän serkku, 11-vuotias Abigail Williams, alkoivat käyttäytyä oudosti. He kiljuivat ja huusivat, päästivät epäinhimillisiä ääniä, heittelivät tavaroita ja väänsivät vartaloitaan kummallisiin asentoihin. Lisäksi he väittivät kokevansa epämääräistä nipistelyä ja puremista.
Kylän lääkäri William Griggs ei onnistunut löytämään riivatuilta vaikuttavien tyttöjen käytökselle mitään lääketieteellistä syytä, joten hän julisti kyseessä olevan ”jotain yliluonnollista, todennäköisimmin noituus”.
Myöhemmin syyksi on epäilty muun muassa torajyvän aiheuttaman sieni-infektion laukaisemia hallusinaatioita, aivokuumetta, epilepsiaa ja borrelioosia. Mutta tapa, jolla ”oireet” levisivät tiettyihin kylän tyttöihin ja nuoriin naisiin, ei tue näitä teorioita.
Monien mielestä pastori Parris oli kaiken takana, ja että hän olisi jotenkin saanut perheensä nuoret tytöt manipuloitua joukkohysterian aloittajiksi. Betty ja Abigail olivat lisäksi tutustuneet erään toisen papin, Cotton Matherin, kirjoittamaan kirjaan, joka käsitteli väitettyjä kokemuksia noituudesta ja paholaisen riivatuksi tulemisesta. Heidän käytöksensä oli lähes identtistä kirjan kuvauksen kanssa.
Ensimmäiset syytetyt
Isä-Parris ja hänen liittolaisensa alkoivat painostamaan Bettyä ja Abigailia kertomaan, kuka riivaamisesta oli vastuussa. Hiillostuksen alla tytöt syyttivät Parrisin barbadoslaista orjaa, Titubaa, sekä kyläläisten hyljeksimiä, harvoin kirkossa käyviä Sarah Goodia ja Sarah Osbornea. Good tunnettiin kerjäläisenä ja Osbornen tiedettiin olleen ”epäsoveliaassa suhteessa” palvelijansa kanssa. Kaikki kolme olivat helppoja syytösten kohteita.
Good ja Osborne kielsivät jyrkästi syyllisyytensä, mutta Tituba tunnusti tehneensä paholaisen kanssa sopimuksen. Tunnustus toki tuli vasta sen jälkeen, kun hänen isäntänsä, pastori Parris, oli piessyt ”totuuden” ulos. Kolmikko vietiin vankilaan odottamaan oikeudenkäyntiä.
Good oli raskaana ja synnytti vankilassa lapsen, joka kuitenkin menehtyi ennen äitinsä heinäkuista teloitusta. Osborne menehtyi sellissään tuntemattomasta syystä, ja Titubaa ei koskaan tuomittu.
Cotton Mathers, jo aiemmin mainittu, noituudesta esittelykirjan kirjoittanut pappi, oli merkittävässä osassa noitaoikeudenkäyntien aloittamisessa. Hänen ehdotuksestaan kaikki syytetyt, jotka tunnustivat olevansa noitia, säästyivät kuolemantuomiolta; Jumalan langettama rangaistus oli kuitenkin jonain päivänä edessä.
Joukkohysteria nostaa päätään
Joukkohysteria alkoi levitä Betty Parrisin ja Abigail Williamsin jälkeen, ja seuraavat noitien uhrit olivat kaksikon 12-vuotias ystävä Ann Putnam, tämän äiti, tämän serkku ja Putnamin perheen palvelustyttö Mercy Lewis.
Mutta enää syytetyiksi eivät joutuneetkaan alempiarvoisina yhteisön jäseninä olevia henkilöitä, vaan ensimmäisten syytettyjen jälkeen seuraavana noidaksi julistettiin Rebecca Nurse, vuosia aiemmin Salemin kaupungista maaseudulle muuttanut varakas nainen.
Hartaan kirkossakävijän, vaikkakin puritanismin kyseenalaistajan, pidättäminen sai kyläläisissä aikaan paniikin. Syyttelyitä ja silminnäkijähavaintoja mustasta magiasta alkoi tulla yhä enemmän, sillä moni näki sen olevan hyvä keino todistaa oma syyttömyytensä. Monet äänekkäimmistä syyttelijöistä olivat Putnamin suvun edustajia tai perheen kanssa samanmielisiä, ja samaan aikaan monet syytetyt ja tuomitut olivat Putnamien vihollisia tai puritanismin arvostelijoita.
Lisäksi noituuden uhreiksi joutuneita todistajia alkoi astua esiin yhä enenevissä määrin.
Todistusaineistoa
Miten sitten voitiin todistaa, että syytetty tosiaan oli noita?
Suurin osa noitia vastaan esitetystä todistusaineistosta oli näkyihin perustuvia todisteita. Yleisesti uskottiin, että kun noita yrittää vahingoittaa loitsuillaan, näkee uhri kyseisen henkilön aavemaisen hahmon unissaan. Myöhemmässä vaiheessa tämä ei enää riittänyt oikeudessa tuomitsemiseksi, jolloin myös syytökset vähenivät huomattavasti.
Yksi ”luotettava” metodi oli niin kutsuttu noitakakku. Kakku oli valmistettu ruisjauhoista ja noidan manauksen uhriksi väitetysti joutuneen tytön virtsasta. Valmistuksen jälkeen kakku syötettiin koirille, ja sen piti toimia kuin voodoonukke konsanaan eli kirouksen aiheuttaneen noidan oli määrä huutaa tuskasta.
Erittäin raskauttava todiste saatiin niin kutsutusta kosketuskokeesta, jonka mukaan kohtauksen vallassa ollut noiduttu henkilö rauhoittuisi välittömästi, jos kirouksen langettanut noita koskettaisi häntä. Toisaalta noituudesta kertoi myös se, jos syytetty kosketti todistajaa ja tämä alkoi huutaa tuskissaan. Syyttäjille ikään kuin win-win-tilanne. Viattomalle syytetylle ei niinkään…
Riivatut todistajat
Useimmat oikeudessa todistaneet henkilöt olivat alempi luokkaisia palvelustyttöjä, joista monet olivat jääneet orvoiksi raaoissa siirtolaisten ja alkuperäisasukkaiden yhteenotoissa. Puritaanien tiukat uskonnolliset säännöt sekä pelottelu ”villeillä alkuasukkailla” ja noituudella olivat omiaan järkyttämään kovia kokeneiden tyttöjen mieltä.
Eräs näistä usein todistajanaitiossa olleista tytöistä oli 17-vuotias Elizabeth Hubbard, joka todisti 29 ihmistä vastaan. Näistä pidätettiin 17, joiden joukosta 13 hirtettiin ja kaksi kuoli vankeudessa. Hubbard oli orvoksi jäätyään muuttanut isotätinsä Rachel Griggsin ja tämän lääkärinä toimineen aviomiehen perheen palvelustytöksi, ja sai ensikäden tietoa alkuperäisten, mystisiä kohtauksia saaneiden tyttöjen käytöksestä, sillä tohtori Griggs oli yrittänyt näitä diagnosoida. On mahdollista, että Hubbard näki siinä loistavan tilaisuuden nousta varteenotettavaksi kylän jäseneksi.
On nimittäin arveltu, että yhteisössä heikossa asemassa olleet tytöt havaitsivat nopeasti, että noitien saattaminen oikeuden eteen ja todistajana toimiminen toi heille huomiota ja arvostusta muiden kyläläisten silmissä. Sitä he eivät olleet ennen kokeneet, joten suosio nousi ehkä tavallaan hattuun ja poiki yhä useampia syytöksiä.
Hubbardilla oli koko oikeusistuin kiedottuna pikkusormensa ympärille ja hän onnistui manipuloimaan niin kansaa kuin valamiehiäkin. Hubbard, samoin kuin muutkin todistajina toimineet tytöt, sai oikeudenkäynneissä pirullisia kohtauksia, joiden hän väitti johtuvan syytettynä olleen ”noidan” läsnäolosta.
Hubbard erityisesti oli tunnettu transsimaisesta tilastaan, joka laukesi ainoastaan noidan kosketuksesta. Tuomioistuin oli vakuuttunut.
Syytetyt ja tuomitut
Salemin noitaoikeudenkäynnit alkoivat maaliskuussa vuonna 1692, ja alle vuoden kestäneiden vainojen aikana syytettyinä oli yli 200 henkilöä Salemin kylästä, Salemin kaupungista ja lähipaikkakunnilta.
Tuomioistuin määräsi hirtettäväksi 19 henkilöä (14 naista ja viisi miestä). Kesäkuun 10. päivänä suoritettiin ensimmäinen noituudesta tuomitun henkilön, Bridget Bishopin, teloitus. Heinäkuun 19. päivänä saman kohtalon kokivat Sarah Good, Rebecca Nurse, Susannah Martin, Elizabeth Howe ja Sarah Wildes. Tasan kuukauden päästä tuomio pistettiin toteen Martha Carrierille, John Willardille, George Burroughsille, George Jacobsille ja John Proctorille. Syyskuun 22. päivänä viimeiset noitaoikeudenkäyntien seurauksena teloitetut olivat Mary Eastey, Martha Corey, Ann Pudeator, Samuel Wardwell, Mary Parker, Alice Parker, Wilmot Redd ja Margaret Scott.
Vuoden 1693 tammikuuhun asti järjestetyissä oikeudenkäynneissä kuolemaan tuomittiin liuta muitakin. Heidän tuomioitaan ei kuitenkaan ehditty pistää käytäntöön.
Muitakin uhreja kuin hirttotuomion saaneet
Yhdeksäntoista teloitetun lisäksi viisi tuomiota tai sen toimeenpanoa odottanutta henkilöä menehtyi vankilassa. Lisäksi oli tapaus Giles Corey.
Giles Corey oli 80-vuotias maanviljelijä, jonka vaimo Martha oli tuomittu teloitettavaksi. Mies oli itseasiassa ollut niin jumalaapelkäävä ja oikeuslaitokseen luottava, että uskoi pidätetyksi joutuneen vaimonsa oikeasti olevan noita, sillä kaikki (varmasti vedenpitävät) todisteet viittasivat siihen. Mieli kuitenkin muuttui, kun hän huomasi olevansa itse syytettynä.
Corey ei suostunut oikeuden edessä myöntämään syyllistyneensä noituuteen, mutta ei myöskään väittänyt olevansa syytön. Tämä tarkoitti silloisen lain mukaan sitä, että häntä vastaan ei voitu nostaa syytettä. Niinpä Coreyyn päätettiin käyttää taktiikkaa nimeltään peine forte et dure (suom. ankara ja kova rangaistus). Tarkoitus oli kiduttaa miehestä jokin vastaus ulos.
Coreyn laitettiin puulevyn alle maahan makaamaan, ja päälle lastattiin suuria kiviä. Menetelmä ei kuitenkaan onnistunut, sillä Corey ei pukahtanutkaan syyllisyydestään tai syyttömyydestään kolme päivää kestäneen kidutuksen aikana, vaan kuoli lähes marttyyrimäisesti pyytäen jokaisella kuulustelukerralla vain ”lisää painoa”.
Vaimo Martha hirtettiin kolme päivää myöhemmin.
Miten kaikki päättyi?
Vaikka yhteisössä oli niitä, jotka epäilivät ja vastustivat heppoisin perustein annettuja tuomioita, eivät he uskaltaneet ilmaista mielipidettään. Se nimittäin johti syyttävien sormien osoittamiseen itseä kohti.
Yksi suurimmista mielipiteiden muuttajista oli entisen papin George Burroughsin syyttäminen ja tuomitseminen hirttopuuhun, sillä tämä lausui ääni värähtämättä Isä meidän -rukouksen vielä köysi kaulansa ympärillä. Noitien ei olisi pitänyt pystyä siihen. Teloitusta valvoneet papit kuitenkin rauhoittelivat hirttämisiä katsomaan tulleita kansalaisia sanomalla, että ”paholainen on ennenkin esittänyt enkeliä”.
Vuoden 1692 loppuun mennessä suurin osa noitavainojen kannattajista oli kääntänyt kelkkansa, sillä Burroughsin lisäksi monia muitakin hurskaina henkilöinä pidettyjä oli syytettyjen penkeillä, mikä soti puritanismin periaatteita vastaan.
Viimeinen niitti vainoille oli se, kun Massachusetts Bayn siirtokunnan kuvernöörin William Phipsin vaimoa syytettiin noituudesta. Kuvernööri pisti pelin välittömästi poikki, ja siihen päättyivät Salemin noitaoikeudenkäynnit. Syyskuun 22. päivän jälkeen ketään ei enää teloitettu, mutta oikeudenkäyntejä odottaneet syytetyt, ja jo kuolemantuomion saaneet, joutuivat odottamaan vapautumista seuraavaan kevääseen saakka.
Viattomien nimien puhdistaminen
Noitaoikeudenkäynneissä valamiehinä toimineista 12 pyysi jo vuonna 1693 anteeksi virheellisiä tuomioita, ja vuonna 1702 tuomioistuin julisti oikeudenkäynnit lainvastaisiksi. Kymmenen vuotta siitä, niin teloitettujen omaiset saivat rahallisen hyvityksen ja uuden lakimuutoksen myötä useiden väärin tuomittujen nimet puhdistettiin.
Salemin noitaoikeudenkäynnit jättivät yhteisöön kuitenkin pysyvät arvet, ja jälkipolvet ovat vuosisatojen ajan tehneet kaikkensa palauttaakseen ja puhdistaakseen jokaisen niin tuomitun kuin syytetynkin maineen.
Jotain vainojen vaikutuksesta monien sukupolvien päähän kertoo myös se, Massachusettsin osavaltio esitti noitaoikeudenkäyntien vuoksi muodollisen anteeksipyynnön vuonna 1957. Mutta ajassa täytyi tulla vielä uudelle vuosituhannelle, vuoteen 2001, ennen kuin viimeisetkin syytetyt lopulta julistettiin virallisesti syyttömiksi.