Yleistieto
10 karmeaa työpaikkaa, joihin ihmiset ovat halunneet: Piiskapoika, kastraattilaulaja ja kuninkaan takapuolenpyyhkijä
Historian saatossa on ollut monia töitä, jotka etenkin nyt mietittynä, mutta myös omana aikanaan, ovat olleet kamalia. Silti jokaiseen listan työpaikkaan on riittänyt kasapäin halukkaita.
Työtunnit ja -olosuhteet olivat epäinhimilliset ja usein näissä töissä oli suuri riski sille, että sattuu ja paljon. Kaikesta huolimatta tekijöitä riitti, sillä nämä työt olivat äärimmäisen haluttuja ja ilmeisesti kaiken vaivan arvoisia.
Houkuttelevuutta on lisännyt tietenkin palkka, mutta myös kipuaminen korkeampaan asemaan. Listafriikki ei voinut olla lisäämättä loppuun vielä yhtä eriskummallista ja kamalalta kuulostavaa työpaikkaa, johon haluavia tulee ainakin yrityksen perustajan mukaan ovista ja ikkunoista.
Mutta aloitetaan entisaikojen kurjilla, mutta oi niin houkuttelevilla duuneilla.
Kuninkaan takapuolenpyyhkijä
1500-luvun alkupuoliskolla Englannin kuninkaana olleen Henrik VIII:n hovissa oli äärimmäisen tavoiteltu virka. Virallinen työnimike oli ”Groom of the Stool” eli vapaasti suomennettuna jakkaran kamariherra. Nimi tulee siitä, että työntekijän tehtävänä oli tuoda omalaatuiselle hallitsijalle pehmustettu istuin (kuvassa) ulostamista varten, ja kun kuningas oli saanut hommansa hoidettua, työnsi kamariherra kätensä sisälle istuimeen ja pyyhki kuninkaan takaliston tikunnokassa olevalla märällä sienellä.
Kuulostaa pahimmalta mahdolliselta työltä, koska pyyhkimisen kohteena oli aikuinen, joka oli tehtävään itsekin täysin kykeneväinen henkilö. Mutta itseasiassa työpaikka oli kovinkin haluttu!
Keskiajalla monissa Euroopan hoveissa oli takapuolen pyyhkijöitä, mutta Henrik VIII:n kamariherrat olivat ylhäisiä aatelismiehiä, sillä vain heitä pidettiin riittävän arvokkaina koskettamaan kuningasta. Pyyhkijät olivat kuninkaan läheisiä neuvonantajia ja heillä oli korkea sosiaalinen status. 1800-luvulla vallassa ollut kuningatar Viktoria oli viimeinen, jonka aikana hovissa oli ahterinpyyhkijä; ei hänellä itsellään, vaan miehellään prinssi Albertilla ja pojallaan, tulevalla kuninkaalla, prinssi Edwardilla. Vuonna 1891 lakkautetun viran viimeinen haltija oli Abercornin herttua James Hamilton.
Hauska fakta: englanninkielinen stool-sana tarkoitti alunperin vain jakkaraa, mutta Henrik VIII:n turhamaisuuden takia se tarkoittaa nykyään myös ulostetta.
Piiskapoika
Piiskapoika ei ole nuorukainen joka läpsii muita raipallaan, vaan hän oli se, jonka työnä oli ottaa piiskaniskut vastaan.
Piiskapoika otti saman ikäisen prinssin puolesta vastaan rangaistuksen, silloin kun rikas pikku pas.. koltiainen oli ollut kuriton. Prinssiähän ei tietenkään voinut kurittaa, sillä kuninkaan ajateltiin olevan maanpäällinen jumala, joka yksin on kelvollinen rankaisemaan poikaansa. Kuninkaalla oli toki paljon muitakin tehtäviä, eikä hän aina ehtinyt heiluttamaan piiskaa, joten prinssin läheinen toveri joutui sijaiskärsijäksi opettajien ja muiden hovin työntekijöiden käsissä.
Virka oli voimissaan Englannissa 1500-1600-luvuilla, ja se annettiin tarkoin valituille, ylhäistä syntyperää oleville pojille. Piiskapoika kasvoi syntymästään saakka yhdessä prinssin kanssa, joten hänen kokemansa kivun uskottiin olevan tehokas rangaistus myös prinssille itselleen; kaverin kärsimyksen ajateltiin estävän tulevaisuuden törttöilyt ja tottelemattomuudet. Tehokasta? Tuskin.
Niin kamalalta kuin piiskapoikana oleminen kuulostaakin, oli se arvostettu ja haluttu työ, sillä siinä oli tarjolla samat mukavuudet kuin prinssillä itsellään. Monesti, kun pojista tuli miehiä ja prinsseistä kuninkaita, saivat piiskapojat aatelisarvon ja korkean aseman hovissa. Ehkä heidät ylennettiin takapuolenpyyhkijöiksi?
Hovinarri
Hovinarrit olivat keskiaikaisia viihdyttäjiä, joiden täytyi alentua pitämään nöyryyttävää asua ja tanssahdella hölmösti muiden nauraessa. Hovinarrit olivat ylhäisön pilkan kohteita, sillä vaikka pelleily kuulostaa harmittomalta, saattoi joku illallisseurueesta heittää narria esimerkiksi perunalla päähän. Solvaamiseen tai fyysiseen satuttamiseen sai reagoida vain yhdellä tavalla: nauramalla ja vilkuttamalla kiitokseksi.
Hovinarrin täytyi päivystää vuorokauden ympäri, sillä hänen vastuullaan oli kuningasperheen hyväntuulisuus. Ja kuka nyt haluaisi, että kuningas olisi pahalla tuulella?
Kaiken nöyryytyksen vastapainona hovinarreilla oli loistavat työsuhde-edut. Ei ehkä pitkiä lomia tai työterveyshuoltoa, mutta he olivat ainoita henkilöitä, joilla oli lupa sanoa aivan mitä he halusivat. Mitään seuraamuksia ei ollut tiedossa.
Silloin kun eivät itse olleet pilan kohteina, saivat narrit parjata kaikkia, joista he eivät pitäneet, ja monet kuninkaat ja kuningattaret jopa vaativat, että narrit haukkuisivat heitä itseään. Narreille annettiin myös vastuullisia tehtäviä, kuten huonojen uutisten välittäminen hallitsijalle, sillä he olivat ainoita, jotka varmasti selvisivät siitä hengissä
Muun hoviväen keskuudessa narrit olivat pohjasakkaa, mutta läheiset välit kuninkaan kanssa toivat heille jopa poliittista vaikutusvaltaa ja heidän tiedetään jopa neuvoneen hallitsijoita ennen taisteluita.
Lue myös: Voiko nauruun kuolla? 10 esimerkkiä siitä, että kyllä voi!
Town crier – Keskiaikainen tiedottaja
Nykyään näitä ”kaupungin huutajia” voi nähdä keskiaikaisilla markkinoilla, Simpsoneissa tai vaikkapa videopeleissä.
Heidän tehtävänään oli seistä keskellä kaupunkia ja ilmoittaa kuuluvalla äänellä tapahtumista ja myös kaikesta ikävästä, kuten verojen korotuksesta. Kaupungin huutajat eivät saaneet koskaan olla vapaalla, sillä milloin vain saattoi olla jotain tärkeää kuulutettavaa.
Kansa ei tietenkään pitänyt huonojen uutisten välittäjästä, ja vaikka päivä muuten olisi alkanut leppoisasti ilman sotapäivityksiä, toimi kaupungin huutaja myös yleisenä järjestyksenvalvojana. Yömyöhälle hän vartioi katuja ilkivallan varalta, ja jokaisena aamuna hän nousi epäinhimilliseen aikaan marssimaan ympäri katuja herätellen ihmisiä kailotuksellaan ja korvia särkevällä kellon soitolla.
Tämä älypuhelimen keskiaikainen versio sai kuitenkin rellestää rauhassa, sillä hänen katsottiin olevan suoraan kuninkaan ääni, joten kaikki pahoinpitely ja solvaus nähtiin hyökkäyksenä hallitsijaa vastaan.
Kuninkaan sandaalinkantaja
Sandaalinkantajan työ kuulostaa sellaiselta hommalta, mihin kukaan ei vapaaehtoisesti lähtisi. Kuten nimestä voi päätellä, tämän työntekijän ainoana tehtävänä oli kantaa hallitsijan sandaaleita. Ja kesäkenkiä siitä syystä, että ensimmäiset viranhaltijat tunnetaan Egyptistä ennen ajanlaskumme alkua.
Sandaalinkantajan tuli kulkea faaraon perässä koko päivän (kuvassa ensimmäisenä vasemmalla), jos vaikka tämä jossain vaiheessa haluaisi sujauttaa jalkineet jalkaansa. Kantajan oli kuljettava kuninkaan mukana paahtavassa kuumuudessa ja tietenkin ilman varjoa, mikä oli toki orjienkin kohtalona, mutta he eivät tehneetkään töitään vapaaehtoisesti.
Sandaalinkantajan työ oli erittäin arvostettua, aivan samasta syystä kuin puolitoista tuhatta vuotta myöhemmin perustettu pyllynpyyhkijän virka; siinä sai olla jatkuvasti lähellä johtajaa, joka vietti suurimman osan ajastaan muualla kuin aavikolla käyskennellen. Kengistä huolehtivat virkamiehet pääsivät osallistumaan myös kaikkiin yltäkylläisiin kesteihin ja juhliin.
Bestiarius
Bestiariukset olivat antiikin Roomassa erityisiä gladiaattoreita, joiden tehtävänä oli taistella villieläimiä vastaan. Heitä oli kahdenlaisia: niitä, jotka oli tuomittu kuolemaan ja niitä, jotka taistelivat rahan ja kunnian takia.
Kuului sitten kumpaan ryhmään tahansa, niin kuolemanvaara oli suuri. Ne, jotka valitsivat tämän urapolun, taistelivat monenlaisia eläimiä, kuten strutseja, kauriita, krokotiileja, sarvikuonoja, karhuja ja leijonia, vastaan. Urheus ei riittänyt vaativalle kansalle, sillä bestiariukset tarjosivat yleisön mielestä kaikkein surkeinta viihdettä.
Aliarvostuksesta ja työn vaarallisuudesta huolimatta monet olivat innokkaita kirjoittamaan nimensä työsopimukseen, sillä bestiariuksille oli tarjolla muhkea tili. Oli hyvin yleistä, että miehet myivät itsensä vapaaehtoisesti orjiksi, jotta pääsisivät lähemmäs leijonan kitaa.
Eläimiä vastaan taisteleminen nähtiin huomattavasti helpompana kuin muiden gladiaattoreiden kanssa kamppailu, sillä karhut harvemmin kantoivat mukanaan miekkoja. Jos bestiariuksen pesti sattui onnekkaasti osumaan omalle kohdalle oli taistelijalle tiedossa hyvät asuinolosuhteet, yltäkylläisesti ruokaa ja tietenkin mainetta ja mammonaa.
Armeijan rummunsoittajat
Rummunsoittajat olivat erittäin tärkeä sodankäynnin osa 1800-luvun lopulle saakka. Soittajien päätehtävänä oli seistä rumpujensa kanssa keskellä sotatannerta ja paukuttaa sydämensä kyllyydestä samalla, kun joku yrittää viiltää kurkun auki miekalla.
Rummunsoittajilla oli oikeasti tärkeä rooli, sillä he pitivät sotilaat ajantasalla ja välittivät rummutuksella käskyjä ja ohjeita ympäri taistelutannerta.
Uskomatonta kyllä, mutta tätä on pidetty yhtenä historian vaarallisimpana työpaikkana. Rummunsoittajat olivat yleensä aina vihollisen ensimmäinen kohde, koska he auttoivat sotilaita koordinoimaan ja toimimaan oikean taktiikan mukaan. Aseistusta heillä ei liiemmin ollut, ellei rumpupalikoita lasketa.
Kun akuuttia taistelua ei ollut käsillä, saivat rumpalipojat vaarallisen työn lisänä ottaa rennosti, ja he nauttivatkin ihailusta, erityishuomiosta ja mukavista luontaiseduista riskaabelin työnsä ansiosta. Siksipä monet pienet ja vähän isommatkin pojat karkasivat kodeistaan ja avasivat keikkakalenterinsa armeijan täytettäväksi.
Aseenkantaja
Aseenkantajan homma ei ollut sieltä mukavimmasta päästä. He toimivat suurta arvostusta nauttivien ritareiden juoksupoikina. Mitä ikinä arvostettu sotasankari tarvitsikaan, oli aseenkantaja valmiina.
Hänen vastuullaan oli myös vartioida ritaria tämän nukkuessa ja pitää huoli tämän aseista ja muista välineistä. Aseenkantaja toimi siis sekä henkivartijana että palvelijana, mutta palkkaa ei työstä herunut. Ritarin lähin ”kumppani” ei myöskään saanut olla mikään puupää, vaan hänen oli teini-ikäisestä saakka opiskeltava ritarillista käytöstä, mitä se sitten ikinä tarkoittikaan.
Miksi kukaan sitten vapaaehtoisesti ja vieläpä kovin halukkaasti lähtisi ritarin käskytettäväksi? Siitä syystä, että jos aseenkantaja jaksoi pompottelua ja hanttihommia tarpeeksi monta vuotta, oli hänen mahdollista päästä itsekin ritariksi. Toivottavasti aseenkantajista ritareiksi lyödyt muistivat olla armollisempia työnantajia omille juoksupojilleen.
Castrato eli kastraattilaulaja
Vaikka kastraatio laulunlahjojen säilyttämiseksi ei ollut edes 1500-luvulla sallittua, ei se tarkoita sitä, etteikö alle teini-ikäisiltä laulajalupauksilta olisi viety taiteen nimissä kiveksiä.
Kuorojen johtajat ja papit valitsivat kirkkokuorolaisten joukosta operoitavaksi kaikkein parhaimpia laulajia. Myös vanhemmat ehdottivat jälkikasvuaan kuohittavaksi, sillä taitavimmilla kastraattilaulajilla oli edessään huima ura parrasvaloissa. He pääsivät esiintymään jopa Siktuksen kappelissa itse paaville.
Kastraatioon oli yksinkertainen syy: sillä estettiin dihydrotestosteronin muodostuminen. DHT aiheuttaa miehillä äänihuulten kasvamisen ja kilpirauhasen turpoamisen ja kovettumisen rustoiseksi aataminomenaksi. Ilman näitä muutoksia kastraattilaulajat saavuttivat naissopraanoiden äänialan.
Yleensä katraattilaulajista kasvoi pitkiä ja solakoita miehiä, koska puuttuvat hormonit eivät hillinneet kasvua vaan päinvastoin: se ei ikinä pysähtynyt. Tästä toki seurasi ongelmia myöhemmässä elämässä, mutta se mahdollisti kastraattilaulajille erityisiä ominaisuuksia. Laaja rintakehä, iso leuka, miehen keuhkojen tilavuus ja hapenottokyky yhdistettynä korkeaan ääneen oli lyömätön kombo.
Itse operaatio taas… Koska kastraatio oli laitonta, keksivät vanhemmat tarinoita muun muassa metsästysonnettomuuksista, joiden seurauksena leikkaus piti suorittaa. Koska nukuttaminen opiaateilla oli hengenvaarallista, ei kuorojen supertähtiä haluttu vaarantaa turhaan. Kipua yritettiin lievittää kylmillä tai kuumilla kylvyillä, mutta jätän mielikuvituksen varaan sen, miten hyvin puuduttaminen toimi. Leikkauksessa lääkäri avasi kivespussin ja leikkasi poikki kaikki johtimet ja suonet, jolloin kivekset jäivät täysin irralleen. Varsinaista amputaatiota ei tehty, vaan kulkuset jätettiin surkastumaan omia aikojaan.
Ylläolevalla videolla on harvinainen äänitallenne vuonna 1922 kuolleen Alessandro Moreschin esityksestä. Moreschi oli viimeinen kastraattilaulaja.
Hyppäys nykypäivään
Nykyään voi ammatikseen tehdä aivan mitä tahansa. Ne, joilla on rahaa, ovat valmiita maksamaan maltaita, että joku tekee ikäviä asioita heidän puolestaan. Jos ei pidä ruoanlaitosta tai ehdi kokkailemaan, niin siitä vain palkkaamaan henkilökohtainen kokki. Jos haluat koiralle mukavaa tekemistä rantaloman ajaksi, niin osta hauvallesi surffauskurssi.
Nämä edellä mainitut työt eivät ole tekijöilleen epämieluisia, mutta entäs jonottaminen? Kukaan ei voi pitää jonottamisesta? Silti maailmaan mahtuu ammattimaisia jonottajia, jotka seisovat asiakkaidensa puolesta vaikka vuorokauden ympäri kylmässä ja sateisessa säässä. Oli kyseessä sitten kirjan julkaisu, konserttiliput tai Black Friday-tarjous pleikkarista, ammattimainen jonottaja hoitaa ikävimmän osan puolestasi.
Newyorkilaisella jonottamiseen erikoistuneella yrityksellä kaksi ensimmäistä jonotustuntia kustantaa 50 dollaria ja jokainen sitä seuraava tunti maksaa 25 dollaria. Tässä on loistava bisnesidea! Oltaisiinko Suomessa valmiita maksamaan siitä, että joku jonottaa ilmaisia ämpäreitä meidän puolestamme?
Lue myös: