Yleistieto
Kuuluisat huijaukset: 10 historiallista vedätystä, jotka osuivat ja upposivat
Historian saatossa on nähty jos jonkinlaisia huijareita ja Listafriikki esittelee niistä nyt kymmenen. Tässä ovat kuuluisat huijaukset, joiden on vaikea uskoa onnistuneen.
On erittäin vaikea kuvitella, että joku uskoisi merenneitoihin, keijuihin tai olemattomiin valtioihin, mutta niin vain on! Tämän listan kuuluisat huijaukset ovat hyvä osoitus siitä, että kaikkea – ehkä suurinta osaa – kuulemastaan ja lukemastaan ei kannata uskoa. Ainakaan nykypäivänä. Suurin osa näistä tarinoista on historiallisen vanhoja, mutta pääsemme kyllä tämänkin vuosituhannen puolelle.
Tässä siis kuuluisat huijaukset, jotka puijasivat kaikkia tavallisesta kansasta asiantuntijoihin. Monessa kohtaa tekee mieli pyöritellä päätään ja sanoa: miten tämä voi olla mahdollista!?
Han van Meegeren
Han van Meegeren oli klassisen koulutuksen saanut hollantilainen taidemaalari, jota 1930-luvulla kritisoitiin omaperäisyyden puutteesta, vaikka hän oli itse asiasssa varsin taitava siinä, mitä teki. Kostaakseen arvostelijoilleen van Meegeren rupesi luomaan kokonaan uusia maalauksia Johannes Vermeerin nimellä. Vermeer on yksi tunnetuimmista alankomaalaisista taidemaalareista, jonka kuuluisin teos on Turbaanipäinen tyttö, joka myös Tyttö ja helmikorvakoru -nimellä tunnetaan.
Van Meegeren käytti samoja väriaineita ja kankaita, joita Vermeer oli 1600-luvulla käyttänyt. Hän myös käsitteli maalauksensa bakeliitilla, joka sai maalipinnan näyttämään satoja vuosia vanhalta. Huijaus onnistui täydellisesti ja muutaman vuoden aikana mies teki monta ”Vermeeriä” ja niiden lisäksi muidenkin hollantilaisten mestareiden maalauksia. Ne eivät siis olleet kopioita, vaan vanhojen taidemaalareiden ”uusia” teoksia, jotka menivät asiantuntijoille ja kriitikoille täydestä.
Lopulta van Meegeren jäi kuitenkin kiinni, melko ikävällä tavalla, sillä hänet pidätettiin syytettynä maanpetoksesta. Hän myi itse tekemäänsä Vermeeriä Saksan valtakunnanmarsalkka Hermann Göringille toisen maailmansodan aikana, mikä oli jyrkästi kiellettyä; Hollannin kansallisaarteita ei haluttu missään nimessä natsien haltuun.
Van Meegerenin ainoa keino puolustautua oli kertoa totuus: maalaukset olivat väärennöksiä. Oikeudessa hänen tuli todistaa sanansa maalaamalla vielä yksi Vermeer (kuvassa). Se riitti todistukseksi.
Kuuluisat huijaukset -listan aateliin kuuluva Han van Meegeren kuoli pian oikeudenkäynnin jälkeen, mutta hänen maalauksistaan tuli haluttua tavaraa ja häntä pidetäänkin 1900-luvun merkittävimpänä taideväärentäjänä.
Piltdownin ihminen
Siitä lähtien, kun Charles Darwin julkaisi Lajien synty -kirjansa vuonna 1859, yrittivät ihmiset kuumeisesti löytää puuttuvan lenkin, joka todistaisi ihmisen evoluution. Vuonna 1912 harrastelija-arkeologi Charles Dawson kaivoi Piltdownissa, Englannissa, sijainneesta soramontusta esiin pääkallon, joka ravisutti tiedeyhteisöä maailmanlaajuisesti: puuttuva lenkki oli löytynyt.
Joulukuussa samana vuonna Dawson esitteli 500 000 vuotta vanhan Piltdownin ihmisen Geological Society of London -tiedeseuran järjestämässä juhlallisessa seremoniassa siitäkin huolimatta (tai ehkä juuri siksi), että skeptikoiden joukko oli äänekäs. Epäilijöiden mielestä pääkallo oli kursittu kasaan apinan leukaluusta ja ihmisen pääkopasta – mitä se siis nimenomaan olikin. Ne, jotka uskoivat löydöksen olevan aito, vetosivat tähän samaan faktaan: tietysti puuttuvassa lenkissä on osia sekä apinasta että ihmisestä. Skeptikoille lyötiin luu kurkkuun vuonna 1917, kun Piltdownista löytyi toinenkin, rakenteeltaan samanlainen, pääkallo.
Seuraavien vuosikymmenten aikana Piltdownin ihmisen aitous alkoi hiljalleen kokea kolauksia, kun muita varhaisten ihmisten pääkalloja rupesi löytymään muun muassa Kiinasta ja ympäri Afrikkaa; niissä rakenne oli päinvastainen ja nimenomaan kallo oli apinamainen ja leuka ihmismäinen. Koko huijaus paljastui vuonna 1953, kun tutkijat tekivät pääkallolle yksityiskohtaisia testejä. Se oli itseasiassa rakennettu ihmisen pääkopasta ja orangin alaleuasta, ja saatu raudan ja kromihapon avulla näyttämään satoja tuhansia vuosia vanhalta.
Yksi erikoisimmista käänteistä koko jutussa, usko tai älä, on se, että huijaria ei ole koskaan saatu selville. Todennäköisesti se on Dawson, mutta moni syyttävä sormi on osoittanut myös Sherlock Holmesin luoneeseen Arthur Conan Doyleen. Doyle kuului samaan tiedeseuraan kuin Dawson ja vieraili usein Piltdownin ihmisen löytöpaikalla. Lisäksi hän tarinoi The Lost World -kirjassaan, että luiden jäljittely on yhtä helppoa kuin valokuvan väärentäminen. Antoiko Doyle kirjassaan vihjeen?
Piltdownin ihminen on yksi historian suurimmista tieteellisistä huijauksista, ja siihen liittyy siis edelleen ratkaisematon mysteeri. Nyt tarvittaisiin Sherlock Holmesia!
Mary Toft synnytti jäniksiä
Kuva: Wellcome Collection | CC BY 4.0 (kuvaa rajattu)
Siirrytään kuuluisat huijaukset -listalla englantilaiseen palvelusneitoon nimeltään Mary Toft. Vuonna 1726 Toft sai – ikuisesti selvittämättömästä syystä – ajatuksen vedättää kanssaihmisiä. Eräänä päivänä Toft rupesi kaikkien suureksi yllätykseksi synnyttämään ja avuksi kutsuttiin naapuri Mary Gill, joka löysi sängystä koko joukon erilaisia eläinten osia. Sekasotkua tutkimaan hälytettiin paikallinen kirurgi John Howard, joka totesi 24-vuotiaan Toftin synnyttäneen muun muassa kolme kissan jalkaa, sian virtsarakon, jäniksen käpälän ja ankeriaan selkärangan.
Lääketieteen ammattilaisena Howard epäili tapahtuneen aitoutta, mutta epäilykset kaikkosivat, kun Toft synnytti hänen silmiensä edessä kaniinin. Seuraavan kuukauden aikana Toft synnytti Howardin valvonnassa lisää kuolleita kaniineja. Ihmiset olivat täysin lumoutuneita Toftista ja tämän jälkikasvusta, vaikka yleisen reaktion olisi kuvitellut olevan aivan toisenlainen. Toisaalta 1700-luvun Englannissa ihmiset maksoivat sievoisia summia päästäkseen näkemään kaikenlaista outoa ja yliluonnollista. Mary Toft nousi julkkiksen asemaan ja sana kiiri Lontooseen kuninkaalliseen hoviin saakka.
Niinpä hänet vietiin kuningas Yrjö I:n lääkäreiden tutkittavaksi. Jänisten synnyttäminen loppui siihen. Hieman ennen joulua eräs vahtimestari jäi kiinni, kun hän yritti salakuljettaa kanin poikasia Toftin makuuhuoneeseen. Selvisi myös, että Toftin aviomies oli ostanut lukuisia kaneja ympäri kaupunkia. Mystisyys jäniksiä synnyttävän naisen ympärillä alkoi hälvetä ja kun todisteita rupesi kasaantumaan, myönsi Toft viimein keksineensä koko jutun. Hän kertoi tunkeneensa kuolleita kaniineja sisälleen, jotta ”synnytys” vaikuttaisi mahdollisimman aidolta. Toft heitettiin muutamaksi kuukaudeksi vankilaan, minkä jälkeen hän palasi kotikyläänsä eikä enää koskaan synnyttänyt eläimiä tai niiden osia.
Cardiffin jättiläinen
Cardiffin jättiläinen on yksi 1800-luvun legendaarisimmista huijauksista. Newyorkilaisen maanviljelijän William Newellin farmille tungeksi väkeä ihmettelemään yli kolmemetristä jättiläistä, jonka kaksi kaivoa kaivamassa ollutta miestä löysi lokakuun 16. päivänä vuonna 1869.
Maanomistaja Newell näki dollarin kuvat silmissään, pystytti jättiläisen suojaksi teltan ja alkoi veloittaa kaikilta uteliailta 25 senttiä – ja myöhemmin kovan kysynnän vuoksi 50 senttiä – vierailusta teltassa. Jotkut uskoivat jättiläisen olevan onondaga-alkuperäisheimon esi-isä, kun taas toisten mielestä se oli todiste Raamatussa mainituista jättiläisistä. Kansan kiinnostus ei laantunut millään lailla, vaikka useat asiantuntijat ilmoittivat kivettyneen jättiläisen olevan väärennös.
Kun Newell oli käärinyt jo sievoisen summan sisäänpääsymaksuilla, myi hän muumion joukolle liikemiehiä, jotka vuorostaan pääsivät rahastamisen makuun lähettämällä jättiläisen kiertueelle. Jopa maailman kuuluisin showmies P. T. Barnum tarjosi 50 000 dollaria saadakseen ainutlaatuisen muumion osaksi omaa omituisuuksien kokoelmaansa.
Hypetys jättiläisen ympärillä sai kolauksen joulukuussa, vain muutama kuukausi löydöksen jälkeen, kun muuan George Hull tuli julkisuuteen ja kertoi koko homman olleen yhtä suurta valhetta. Hän oli tehnyt suunnitelman äkkirikastumisesta ja ostanut suuren köntin kipsiä. Sitten hän palkkasi kivenveistäjän muotoilemaan kipsistä suuren ihmishahmon ja hautasi 1300 kilon painoisen jättiläisen serkkunsa William Newellin suostumuksella tämän maille Cardiffin kylässä.
Vaikka huijaus paljastuikin, pysyivät rahahanat auki, sillä ihmiset halusivat edelleen nähdä Cardiffin jättiläisen. Nykyään se on näytteillä museossa Cooperstownissa.
Pierre Brassau hurmasi ruotsalaiset taidekriitikot
Kuuluisat huijaukset -listalle päätyi van Meegerenin lisäksi myös toinen taidehuiputus. Mennään Ruotsiin ja helmikuuhun 1964. Silloin avantgardista tyylisuuntaa edustavan ranskalaisen taidemaalarin Pierre Brassaun neljä teosta tuotiin esitteille Gallerie Christinaeen, Göteborgiin. Näyttelyssä oli mukana teoksia myös monilta muilta eurooppalaisilta taiteilijoilta, mutta tuntemattoman Brassaun maalaukset varastivat huomion.
Kaikki opiskelijoista taidetoimittajiin ja -kriitikoihin ylistivät lähes yhteen ääneen Brassaun taidetta. Rolf Anderberg kirjoitti Göteborgs-Posten -sanomalehdessä, että suurin osa näyttelyn teoksista oli tylsiä ja kömpelöitä, mutta Brassau oli eri maata: ”Pierre Brassau maalaa voimakkain vedoin, mutta samalla hyvin määrätietoisesti. Hänen siveltimensä vedot kiertyvät raivoisalla tarkkuudella. Pierre on taiteilija, jonka työn jälki muistuttaa balettitanssijan hienostuneisuutta.”. Vain yksi kriitikko poikkesi valtavirrasta, kun hän arvioi Brassaun teoksia: ”Vain apina voisi maalata tällaista.”.
Tämä vähemmistöön kuulunut kriitikko oli oikeassa, sillä Pierre Brassau oli oikeasti nelivuotias simpanssi nimeltään Peter.
Pierre Brassau oli Göteborgs-Tidningen -lehden toimittajan Åke Axelssonin keksintö, jolla hän halusi testata taidekriitikkojen ammattitaitoa: osaisivatko nämä erottaa modernin taiteen simpanssin maalauksista. Axelsson sai varmasti odottamansa vastauksen.
Boråsin eläintarhassa elänyt Peter-simpanssi sai käyttöönsä siveltimiä ja öljyvärejä, ja vaikka se aluksi keskittyikin syömään maalia, alkoi se jossain vaiheessa levittämään väriä myös kankaalle. Koska koboltinsininen oli Peterin lempiväri – se siis maistui parhaalta – oli kyseinen väri voimakkaasti edustettuna sen taiteessa.
Rolf Anderberg, joka oli kehunut Brassaun eli Peterin maalaukset ja hienostuneen sivellintyöskentelyn maasta taivaaseen, pysyi kannassaan: hänen mielestään nuo neljä teosta olivat näyttelyn ehdottomasti parasta antia. Aivan sama, olivatko ne simpanssin tekemiä. Ainakin yksi Peterin tekemä maalaus myytiin yksityiselle keräilijälle 90 dollarin hintaan, joka nykyrahassa on reilut 600 euroa.
Fidžin merenneito
Fidžin merenneito teki pitkän matkan ennen kuin se päätyi ”kummajaisistaan” tunnetun sirkus- ja showmiehen P. T. Barnumin kokoelmaan. Tarinan mukaan Fidžiltä alunperin löydetty ”merenneidon muumio” tuli ensin näytteille lontoolaiseen museoon ja sitten Atlantin toiselle puolelle Bostoniin Moses Kimballille, joka vuonna 1842 esitteli sen Barnumille.
Ammattihuijari ei halunnut tulla huijatuksi, joten Barnum kutsui koko joukon asiantuntijoita tutkimaan muumiota ja varmentamaan sen merenneidoksi. Kukaan ei kuitenkaan kyennyt antamaan tyhjentävää vastausta, jolloin merenneidon mahdollisuutta ei voitu myöskään sulkea pois. Niinpä Barnum päätti, että kummajainen menee yleisölle täydestä, jos sen vain kerrotaan olevan merenneito. Hän vuokrasi muumion ja aloitti ankaran markkinoinnin. Hän lähetti sanomalehtiin julkaistavaksi kirjeitä, joissa kerrottiin tohtori J. Griffinistä joka säilytti hotellihuoneessaan merenneidon muumiota. Sitä pääsi maksua vastaan ihastelemaan.
Ihmiset olivat haltioituneita ja ryntäsivät sankoin joukoin katsomaan otusta, joka oli puoliksi ihminen ja puoliksi kala – ja suhteellisen kaukana siitä romanttisesta kaunottaresta, jollaiseksi merenneidot on yleensä kuvailtu.
Barnum esitteli sitä myös omassa show’ssaan ympäri maata. Huijaus meni niin pitkälle, että merenneito annettiin ja otettiin näytteille New Yorkissa sijaitsevaan American Museum of Natural History -museoon, jonka kävijämäärä kolminkertaistui uuden vetonaulan myötä. Pian sen jälkeen merenneito katosi mystisesti; todennäköisesti yhdessä Barnumin varastojen lukuisista tulipaloista.
Mitään tohtori Griffiniä ei kuitenkaan ollut; tätä esitti yksi Barnumin työntekijöistä. Myöskään merenneito ei – yllätys, yllätys – ollutkaan merenneito, vaan pitkät perinteet omaava uskonnollinen esine. Esimerkiksi indonesialaisten kalastajien tiedetään valmistaneen tällaisia omituisuuksia yhdistämällä pienen orangin yläruumiin suuren kalan pyrstöön.
Fidžin merenneito ei ole missään nimessä ainoa merenneito, jota on museoissa esitelty aitona. Niitä on edelleen näytteillä, kuten yllä olevan kuvan kauhistus Harvardin yliopiston kokoelmissa. Se on tehty paperimassasta, mutta mukailee elollisista olioista tehtyä versiota. Nykyisinhän tällaiset merenneitojutut eivät enää menisi läpi… Paitsi kun Animal Planet ja Discovery näyttivät vuonna 2012 dokumentin tyylisesti tehdyn fiktiivisen ohjelman merenneidoista, uskoivat tuhannet ihmiset kaiken kerrotun.
Yhdysvaltain liittovaltion sää- ja valtamerentutkimusorganisaatio, NOAA, joutui lukemattomien tiedustelujen jälkeen julkaisemaan lausunnon, jossa kerrottiin, että merenneitoja ei ole olemassa. Mutta tuho oli jo tapahtunut: ”Jos NOAA valehtelee meille merenneitojen olemassaolosta, niin se valehtelee meille varmasti myös ilmastonmuutoksesta.”. Valeuutiset toimivat 2010-luvulla yhtä tehokkaasti kuin yli 200 vuotta aiemmin.
Lue myös: 10 salaperäistä kryptidiä, jotka olivatkin totta
Konstantinuksen lahjakirja
Konstantinuksen lahjakirjaa on kutsuttu yhdeksi maailman merkittävimmistä väärennöksistä, joten sen paikka kuuluisat huijaukset -listalla on kiistaton. Se on myös yksi tunnetuimmista ja pitkäikäisimmistä huijauksista; kestihän se jopa 800 vuoden ajan.
Tarinan mukaan paavi Sylvester paransi vuonna 330 Rooman valtakunnan keisarin Konstantinus Suuren spitaalista ja siitä kiitollisena keisari siirsi laajoja alueita paavin vallan alaisuuteen. Paavi Sylvesterille lahjoitettiin muun muassa Aleksandria, Konstantinopoli ja Jerusalem sekä suurilta osin koko Länsi-Eurooppa. Näiden lisäksi Rooma annettiin kirkon ikuiseen hallintaan eli se tulisi siirtymään paavilta toiselle.
Kun frankkien kuningas Pipin Pieni luovutti vuonna 756 Rooman kaupungin katolisen kirkon haltuun, löytyi samassa rytäkässä jostain paavinistuimen kätköistä yli 400 vuotta vanha lahjakirja, joka vankisti ja todisti kirkon oikeuden kaupunkiin. Miten kätevää! Myöhemmät frankkikeisarit luovuttivat kirkolle alueita samaisen paperin vuoksi.
Vuonna 1049 paavi Leo IX kaivoi lahjakirjan esiin ja heilutteli sitä ympäri Eurooppaa aina kun hänellä vähänkin tuli erimielisyyksiä muiden hallitsijoiden kanssa. Erityisesti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan johtajaa pidettiin tällä dokumentilla kirkon vietävissä. Samalla kirkko sai rakentaa Vatikaania rauhassa, ja paavi kasvatti valtaansa ja varallisuuttaan.
Ajassa täytyi tulla satoja vuosia eteenpäin, että joku alkoi kyseenalaistamaan dokumentin aitouden. Tuo joku oli katolinen pappi ja oppinut Lorenzo Valla, joka huomasi vuonna 1440, että lahjakirjassa käytetty latina ei ollut 300-luvulla käytettyä kieltä ja siinä oli mainittu kirkkoja, joita ei oltu tuolloin vielä rakennettu. Vähemmän yllättäen katolinen kirkko oli Vallan kanssa eri mieltä.
Vasta 1600-luvulla kirkko joutui myöntymään ja myöntämään, että dokumentti oli tekaistu joskus 700-luvun puolivälin tienoilla ja vihdoin Konstantinuksen lahjakirja todistettiin väärennökseksi. Historioitsijoiden mukaan Konstantinus Suuri ei koskaan edes sairastanut spitaalia.
Mitä luulet, kuinka paljon kirkko tiesi ja moniko paavi oli huijauksessa mukana?
Lue myös: 10 asiaa, joita Vatikaanin salainen arkisto huhujen mukaan piilottelee
Cottingleyn keijut
Cottingleyn keijut on yksi historian tunnetuimmista huijauksista. Ja kaiken lisäksi se oli kahden lapsen keksimä.
Englantilaiset Elsie Wright ja Frances Griffiths leikkivät usein Wrightin kotitalon läheisyydessä sijaitsevalla purolla. Vanhemmilleen he sanoivat menevänsä sinne nähdäkseen keijuja. Todistaakseen väitteensä 16-vuotias Wright lainasi eräänä päivänä vuonna 1917 isänsä kameraa.
Kun kuvat kehitettiin, näkyi niissä kaikkien yllätykseksi keijuja. Ensimmäisessä kuvassa oli 9-vuotias Griffiths neljän keijukaisen kanssa (yllä oleva kuva). Wrightin isä oli epäileväinen, mutta äiti uskoi keijutarinan ensinäkemältä ja tieto yliluonnollisista olennoista alkoi leviämään. Koko kansan tietoisuuteen Wright, Griffiths ja heidän keijunsa nousivat, kun Arthur Conan Doyle kirjoitti heistä vuonna 1919 artikkelin lehteen ja kertoi uskovansa ilman epäilyksen häivääkään valokuvien aitouteen. Artikkelin yhteydessä julkaistiin viisi tyttöjen ottamaa kuvaa. Tämän listan myötä on muuten tullut varsin selväksi, että Sherlock Holmesin luoja halusi aina olla pistämässä lusikkaansa soppaan, kun jotain järisyttävää ja kummallista tapahtui.
Vaikka epäilijöitäkin oli, uskoi iso osa Wrightin ja Grifftihsin kertomuksen ja olivathan kuvat kiistaton todiste keijuista. Kaiken lisäksi nuo tytöt, jotka kasvoivat aikuisiksi naisiksi, pitivät vankkumatta kiinni kuvien aitoudesta.
Kunnes eivät enää pitäneet. Vuonna 1983 kahdeksankymppiset naiset paljastivat The Unexplained -lehden haastattelussa, että kuvat olivat lavastettuja: he olivat leikanneet tanssivien tyttöjen kuvia lehdestä ja Wright oli piirtänyt niille siivet. Sitten he olivat tukeneet hahmot pahvilla ja pistäneet hattuneuloilla maahan pystyyn. Kukaan lukuisista kuvia tutkineista asiantuntijoista ei ollut huomannut lavastusta. Koko huijaus oli alkanut hauskana hullutteluna, eivätkä he olleet voineet kuvitellakaan, miten helposti ihmiset olivat tarinan uskoneet. Tytöistä myös tuntui, että he eivät voineet enää perääntyäkään, varsinkin kun monet nimekkäät miehet – Doyle etunenässä – puolustivat heitä niin voimakkaasti.
Cottingleyn keijujen omituinen tarina ei kuitenkaan loppunut tuohon haastatteluun, sillä Frances Griffiths väitti kuolemaansa saakka, että viidestä kuvasta viimeinen oli aito. Siis että siinä ei ollut lehdestä leikattuja kuvia kuten muissa, vaan kyseessä oli oikeita keijuja. Ja kummatkin naiset olivat yhtä mieltä siitä, että kokemus oli todellinen: kuvat he lavastivat, mutta he olivat oikeasti nähneet puron varressa keijuja.
Persialainen prinsessa
Nyt tullaankin kaikkein tuoreimpaan tapaukseen tällä kuuluisat huijaukset -listalla. Mennään lokakuun 26. päivään vuonna 2000, jolloin pakistanilainen arkeologi Ahmad Hasan Dani esitteli shokeeraavaa löydöstä. Islambadin Quaid-e-Azamin yliopistossa työskennellyt Dani oli yksi arvostetuimmista Keski- ja Etelä-Aasian arkeologian ja historian asiantuntijoista, joten kun hän kertoi Pakistanin vuoristosta löytyneestä muumiosta, ei monikaan osannut epäillä vilppiä. Eikä Dani ketään tietoisesti huijannutkaan. Joku muu niin kylläkin teki.
Muumioitu nainen oli löytynyt puisesta arkusta, joka puolestaan oli kivisessä sarkofagissa. Naisella oli kultainen kruunu ja rinnan päälle aseteltuna kultainen laatta, jonka mukaan hän oli prinsessa Rhodugune, Persian kuninkaan Kserkses I:n tytär. Kserkses hallitsi 400-luvulla ennen ajan laskun alkua. Toiset tutkijat olivat epäileväisiä, sillä Persiassa ei harjoitettu palsamointia, mutta ehkäpä Rhodugune oli naitettu jollekin korkea-arvoiselle egyptiläiselle.
Kuninkaallisen muumion tarina alkoi epäselvästä, Karachin vuoristossa kuvatusta videosta, jolla prinsessaa yritetään myydä mustassa pörssissä 11 miljoonan dollarin hinnalla. Pakistanin museoviranomaiset alkoivat selvitellä asiaa poliisin kanssa, ja johtolangat veivät heidät eristyksissä olevaan vuoristokylään, jonne muumio oli salakuljetettu Iranista. Tarinan mukaan se oli paljastunut maanjäristyksen jälkeen.
Kun Pakistanin poliisi oli takavarikoinut muumion, päästään vihdoin hetkeen, kun arkeologi Ahmad Hasan Dani toi prinsessan julkisuuteen. Pian sen jälkeen Iranin viranomaiset vaativat muumiota luovutettavaksi Iraniin sillä perusteella, että vainaja kuului Persian kuninkaalliseen perheeseen. Pakistanin ulkoministeri kieltäytyi jyrkästi lähettämättä arvokasta löydöstä mihinkään, ja kun Unesco ja Interpol alkoivat selvitellä kenelle muumio todella kuului, joutui ”Persian prinsessa” keskelle diplomaattista kriisiä.
Newyorkilaisen Metropolitanin taidemuseon työntekijä Oscar White Muscarella oli lopulta avain koko vyyhdin purkautumiseen. Muscarella oli maaliskuussa 2000 saanut yhdysvaltalaiselta taidevälittäjältä tarjouksen persialaisen prinsessan muumiosta. Sen verran Muscarella oli vaatinut todistusaineistoa, että myyjä lähetti hänelle näytteen arkusta. Radiohiiliajoituksessa selvisi, että puu oli noin 250 vuotta vanhaa, mikä ei käynyt yhteen yli 2000 vuotta sitten eläneen ja kuolleen prinsessan kanssa. Niinpä Muscarella oli jättänyt kommunikoinnin siihen ja nyt uutiset nähdessään otti yhteyttä Interpoliin.
Kansainvälistä poliisioperaatiota ei lopulta tarvittu, kun tarkemmat tutkimukset osoittivat prinsessan muumion olevan varsin uusi. Todisteet olivat yksiselitteiset: muumiosta löytyi pesuaineita, arkussa ollut matto oli vain viisi vuotta vanha, puisen arkun kirjailut oli tehty modernilla kynällä ja kultaisen laatan kirjoituksessa oli paljon virheitä eikä se ollut kunnollista muinaispersiaa. Lisäksi palsamointi oli tehty varsin huonosti, sillä muumio oli alkanut haista.
Persialaisen prinsessan muumio oli siis väärennös.
Kuka tuo mystinen ”prinsessa” sitten oli? Sen verran vainajasta saatiin selville, että hän on parikymppinen nainen, joka oli muutama vuosi aiemmin kuollut selkään tai lantioon osuneeseen iskuun – vammat viittasivat siihen, että häntä päin oli ajettu autolla. Vielä samana keväänä Pakistanin kansallismuseo ilmoitti, että kuninkaallinen muumio olikin todennäköisesti melko tuoreen murhan uhri. Hänet saatettiin haudan lepoon vasta vuonna 2008.
Kaikkien huijareiden isä: Gregor MacGregor
Gregor MacGregor on sellainen henkilö, jonka seikkailuista voisi tehdä aivan oman artikkelinsa, mutta kun listan aiheena on kuuluisat huijaukset, ei häntä voi jättää pois.
Gregor MacGregor keksi vuonna 1820 kokonaisen valtion.
Skotlannin ylämailta kotoisin olleen MacGregorin mielikuvitusvaltio sijaitsi Väli-Amerikassa lähellä Hondurasia. Se oli hieman Walesia suurempi ja täydellinen paratiisi täynnä rikkauksia. Hän oli luonut valtiolle lipun ja vaakunan sekä keksinyt ja painattanut rahaa. Skotti väitti olevansa maan prinssi ja kertoi varakkaille lontoolaisille ystävällisestä kansastaan. Hiljattain itsenäistynyt valtio oli nimeltään Poyais ja se kaipasi ulkopuolisia investoijia noustakseen täyteen loistoon. Ja tosiaan, koko Poyaisia ei ollut olemassakaan.
Huijaus tuli luonnostaan, sillä MacGregor oli jo aiemmin esiintynyt portugalilaisena aatelissuvun jäsenenä sekä Sir MacGregorina, oman klaaninsa päällikkönä. Avioliitto korkea-arvoisen amiraalin tyttären kanssa siivitti MacGregorin nousukiitoa Lontoon ylimystön parissa, mutta jotain oli keksittävä, kun Maria-vaimo yllättäen kuoli vuonna 1811. Tyhjän päälle jäänyt MacGregor listautui armeijaan ja pääsi tutustumaan Etelä-Amerikkaan, jossa valtio toisensa jälkeen itsenäistyi. Euroopassa oli vaikea pysyä kärryillä alati muuttuvista rajoista ja uusista maista. MacGregor näki hetkensä tulleen, kun Briteissäkin elettiin huimaa talouskasvun aikaa eivätkä rikkaat tienneet, mihin pistää rahojaan.
Niinpä kaikkien aikojen huijari palasi kotikonnuilleen ja alkoi markkinoimaan ainutlaatuista mahdollisuutta osallistua uuden kansakunnan rakentamiseen sijoittamalla Poyaisin joukkovelkakirjoihin. MacGregor keräsi noilla velkakirjoilla ja tonttikaupoilla 1,3 miljoonaa puntaa (nykyrahassa on noin 3,6 miljardia puntaa eli noin 4,2 miljardia euroa).
Kaikkien aikojen huijaus päättyi lopulta sen takia, että se oli niin uskottava. Britit innostuivat Poyaisista toden teolla ja monet halusivat muuttaa sinne. MacGregor seisoi satamassa vaihtamassa uuteen maailmaan lähtevien puntia Poyaisin dollareiksi ja toivotti hyvää matkaa lähettäessään hyväuskoisia maksajia olemattomaan maahan.
Tietenkään asiat eivät meren takana sujuneet muuttajien suunnitelmien mukaan ja vain kourallinen noin 250 uudisasukkaasta palasi hengissä takaisin Britanniaan. Monet heistä eivät siltikään suostuneet uskomaan, että MacGregor oli huijari, vaikka olivat sijoittaneet kaiken omaisuutensa ja nähneet omin silmin, että Poyaisia ei ollut. MacGregor ei jäänyt odottamaan mahdollisia seuraamuksia, vaan pakeni Ranskaan ja yritti siellä samaa huijausta uudelleen. Se toimi ranskalaisille yhtä loistavasti, kunnes viranomaisten hälytyskellot alkoivat soida kansalaisten hakiessa sankoin joukoin passeja tarkoituksenaan muuttaa olemattomaan Poyaisiin. MacGregor huomasi huijauksen tulleen tiensä päähän ja muutti loppuelämäkseen Venezuelaan.
Lue myös:
- 10 uskomatonta Wikipedia-huijausta, jotka ehtivät levitä kenenkään epäilemättä
- 10 huippukiinnostavaa totuutta valehtelusta
🤷♀️ Kerro kommenttikentässä ⬇️⬇️ tai somekanavissamme, olisivatko nämä kuuluisat huijaukset menneet millään lailla sinulle läpi. Mikä näistä oli mielestäsi kaikkein törkein vedätys?
Tällä listalla tutustutaan siihen, miten tutut kasvikset ja mausteet kasvavat. Vaikka kyseessä on varsin tavallista ruokaa, on näiden kaikkien kasvutavassa jotain erikoista!
Ja koska Listafriikki ei vain voi vastustaa kiusausta eikä kykene pidättelemään itseään, niin tiedossa on myös mielenkiintoisia faktoja kustakin ruokakasvista. Koska kasveistahan tällä listalla tietenkin on kyse: eläinten tapa kasvaa lienee kaikille tuttu.
Ennen kuin mennään kunnolla listan pariin, niin otetaan tähän alkuun pieni arvausleikki. Älä vielä rullaa alaspäin katsomaan kuvia, vaan koita ensin itse miettiä, että miten nämä seuraavat ruoat kasvavat: Maapähkinä, banaani, ruusukaali, ananas, kiivi, kaneli, cashewpähkinä, parsa, kvinoa ja pippuri.
Kasvavatko ne esimerkiksi mullassa, maan tasossa, pensaassa vai puussa? Ja minkälaisessa muodossa ne kerätään? Valmistaudu yllätyksiin!
Maapähkinä
Maapähkinä ei ole pähkinä. Maapähkinä kuuluu hernekasveihin, joiden siemenet kasvavat paloissa.
Meille tutulla herneellä palko roikkuu hennossa versossa ja palon sisällä kasvaa useita siemeniä eli niitä syötäviä herneitä. Maapähkinällä palko sen sijaan kasvaa maan alla ja se sisältää muutaman siemenen, joita me kutsumme pähkinöiksi. Sadonkorjuun aikaan koko kasvi nostetaan maasta ja siemenet kerätään talteen.
Maailmanlaajuisesti maapähkinä on kaikkein suosituin pähkinä. Vuonna 2018 maapähkinää syötiin 42,6 miljoonaa tonnia, mikä on muuten painoltaan yhtä paljon kuin Suomen ulkomaankaupan vienti kokonaisuudessaan vuonna 2020.
Yllä oleva video on kuuden minuutin mittainen, mutta muutama kymmenen sekuntia riittää, jotta saa hyvän kopin siitä, miten maapähkinöitä kasvatetaan ja sato korjataan isossa mittakaavassa.
Banaani
Kyllähän kaikki varmasti ovat nähneet kuvia suurista banaanitertuista, joten sinänsä niiden kasvutavassa ei ole mitään erikoista. Banaanin sanotaan usein kasvavan puussa, mutta todellisuudessa kyseessä on ruoho – useita metrejä korkea sellainen.
Vähän tylsänäkin pidetty banaani on aivan mielettömän upea!
Kun banaanin kukinto puskee lehtien seasta esiin, puhkeaa kukinnon varteen emikukkia (naaraita, joista hedelmät kehittyvät), kun taas hedekukat (koiraat) puhkeavat lähemmäs kukinnon kärkeä. Kukkarivien väleissä kasvaa näyttäviä ja värikkäitä suojuslehtiä, joita ei useinkaan banaaniterttujen kuvia katsellessa näy.
Harmi, sillä varsinkin pienempiä hedekukkia suojaavat lehdet muodostavat epätodellisen ilmestyksen banaaniterttujen alapuolelle.
Ruusukaali
Ruusukaali on varmaan maailman epäseksikkäin kasvis, mutta huono maine ei ole sen oma vika. Vika on ruoanlaittajassa, sillä ruusukaali on herkkua – kunhan se on oikein valmistettu. Asiassa toki auttaa 1990-luvulla Alankomaissa tehdyt tutkimukset, joissa ruusukaalin epämiellyttävä haju ja kitkerä maku saatiin jäljitettyä tiettyihin yhdisteisiin ja jalostustyön tuloksena onnistuttiin kehittämään makoisampia lajikkeita.
Reseptejä ei nyt tässä ruveta jakamaan, sillä keskitytään siihen, miten ruusukaali kasvaa. Ruusukaalihan on samaa lajia (Brassica oleracea) esimerkiksi kukkakaalin, parsakaalin, kyssäkaalin, lehtikaalin ja keräkaalin kanssa; jokainen näistä on yhden ja saman vihanneskaalin muunnos.
Ruusukaali kasvaa kaikkein mielenkiintoisimmin, sillä syötävät, muutaman sentin halkasijaltaan olevat kaalikerät sijaitsevat pitkässä varressa. Suhteellisen korkeaksi kasvavan ruusukaalin varressa voi olla jopa 50 pientä kaalipalleroa.
Ananas
Ananas on syöpynyt kirjoittajan mieleen pysyvästi, sillä yli 20 vuotta sitten näin ensimmäisen kerran, miten kyseinen hedelmä kasvaa. Järkytys australialaisella ananasfarmilla oli suuri – miten niin ananas ei muka kasva puussa!? Silloin ei ollut netin ihmeellinen maailma näin vahvasti läsnä, joten olin autuaasti välttynyt siltä, miten ananas kasvaa.
Mutta siellä se hedelmä kasvaa kovien ja pitkien lehtien muodostaman lehtiruusukkeen keskellä. Tämä järkyttää edelleen.
Kiivi
Kiivi kasvaa köynnöksissä kuten viinirypäleet. Listafriikki olisi veikannut jotain appelsiinipuun tyyppistä, jossa hedelmiä roikkuu siellä täällä, mutta kiivi muistuttaa myös hedelmien kasvutavalta viiniköynnöstä.
Mistäs kiivi sitten on alunperin kotoisin? Monen vastaus tähän on varmasti Uusi-Seelanti, mutta pieleen meni! Kiivi on peräisin Kiinasta, jossa sitä on viljelty satojen vuosien ajan. Uuteen-Seelantiin tämä kasvi löysi tiensä vasta 1900-luvun alussa, jolloin sitä nimitettiin kiinankarviaiseksi, Chinese gooseberry.
Taimitarhan hoitaja Hayward Wright jalosti kasvista 1930-luvulla maukkaan ja suuren sadon tuottavan lajikkeen, joka taitaa edelleen olla lajikkeista tunnetuin – Kiivi Hayward. Vasta sen jälkeen kiiviä ruvettiin esittelemään ja viemään muualle maailmaan. Suosiota ja leviämistä avittivat Uudessa-Seelannissa toisen maailmansodan aikaan sijoitettuina olleet amerikkalais- ja brittisotilaat. Nimi vaihtui kiiviksi erään pakkausfirman aloitteesta vuonna 1959.
Ei siis ole lainkaan kummallista, että kiivin ajatellaan olevan kotoisin Uudesta-Seelannista. Kutsutaanhan uusiseelantilaisia leikkimielisesti lempinimellä Kiwi. Sekä ihmiset että hedelmät ovat saaneet nimensä maan kansallissymbolista eli lentokyvyttömistä kiivilinnuista. Kiivihedelmän munamainen muoto ja ruskea, karvainen pinta muistuttavat toki kiivejä, joten nimi on varsin osuva.
Kaneli
Kanelia saadaan kanelipuusta; Suomessa useimmiten käytetty mauste on peräisin kassiakanelista, jota viljellään laajasti Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa.
Verrattuna moneen muuhun viljelykasviin kaneli on varsin erityislaatuinen, sillä sato voidaan korjata milloin tahansa. Hedelmien kypsymistä ei tarvitse odotella, sillä kanelia saadaan puun sisäkaarnasta, joten puut voidaan kaataa vuodenajasta riippumatta. Päällimmäinen kerros kaarnasta kuoritaan pois, sisäkaarna hierotaan ja veistetään irti puusta ja laitetaan lopuksi kuivamaan. Kuivuessaan se kiertyy tutunnäköiseen muotoonsa tangoksi. Prosessia ei voi koneistaa, joten kaikki kaneli – tankona tai jauheena – on käsin kuorittu puista irti.
Kaneli ei kuitenkaan ole menetetty peli, kun puu on kerran kaadettu, sillä se kasvaa juurellisesta kannosta useampaan kertaan ja nopeasti. Yleensä sato korjataan kahdesti vuodessa.
Cashewpähkinä
Kuva: Vinayaraj | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Samoin kuin aiemmin mainittu maapähkinä, myöskään cashewpähkinä ei ole pähkinä. Käytän tässä kuitenkin yksinkertaisuuden vuoksi pähkinä-sanaa. (Sivuhuomautus: Kasvitieteellisesti manteli tai saksan-, makadamia-, pistaasi-, pekaani- ja parapähkinä eivät myöskään ole pähkinöitä. Aitoja pähkinöitä sen sijaan ovat hasselpähkinä ja kastanja.)
Mutta mennään cashewpähkinään, sillä harva asia kasvaa yhtä mielettömällä tavalla kuin se. Pähkinä kasvaa alunperin Brasiliasta kotoisin olevassa munuaispuussa kuin hedelmän jatkeena. Värikäs ”hedelmä” on kuitenkin epähedelmä, jonka kärkeen kasvaa varsinainen munuaisen muotoinen hedelmä, jota kutsutaan pähkinäksi.
Kotoperäisenä Brasiliassa ja Venezuelassa kasvava munuaispuu on erittäin myrkyllinen tuota pähkinää myöten. Ainoat syötäväksi kelpaavat osat ovat mehevä epähedelmä sekä kovakuorisen hedelmän sisällä oleva siemen, jonka me tunnemme cashewpähkinänä.
Myrkyllisen hedelmän kerääminen ja siemenen työläs käsitteleminen syötävään kuntoon on aivan viime vuosiin saakka ollut täysin käsipelillä tehtävää, minkä vuoksi cashewpähkinät olivat pitkään muita pähkinöitä huomattavasti kalliimpia. Pienviljelijät läpi Etelä-Aasian tekevät edelleen kaiken käsin, mutta massatuotantoa varten prosessi on kyetty nykyään koneistamaan.
Vuonna 2018 maailmassa syötiin 792 000 tonnia cashewpähkinöitä, joten manuaalisesti tuollaista määrää olisi lähes mahdoton tuottaa.
Parsa
Parsa on yksi kevään odotetuimmista satokausituotteista ja se on sinänsä erikoinen ruokakasvi, että se korjataan talteen, kun kasvu on vasta päässyt alkamaan. Parsan syötävä osa on nuoren verson pää, joka puskee vauhdilla suoraan ylöspäin mullasta.
Jos mieli tekee valkoista parsaa, on parasta olla kasvimaalla kaivamassa jo siinä vaiheessa, kun versosta näkyy pelkästään kärki. Valkoinen parsa kerätään siis mullan alta. Vihreä parsa taas korjataan talteen leikkaamalla maanrajasta, kun parsatanko on työntynyt esiin parikymmentä senttiä ja verson pää on vielä supussa.
Valkoinen ja vihreä parsa ovat siis sama kasvi, mutta vihreä parsa on jo saanut väriä lehtivihreästä, jota tarvitaan auringonvalon avulla tapahtuvaan yhteyttämiseen; pimeässä kasvaneeseen valkoiseen parsaan ei lehtivihreää ole ehtinyt muodostumaan.
Parsasatoa saa olla korjaamassa muutaman päivän välein, sillä sinnikkäät versot kasvavat nopeasti. Toisaalta satokausi kestää maksimissaan kuukauden, jonka jälkeen parsan annetaan kasvaa ja kukkia kellertävine kukkineen. Loppukesästä parsaan kehittyy kauniita, mutta myrkyllisiä, punaisia marjoja. Sitten vain odottamaan uutta kevättä!
Kvinoa
Vaikka eteläamerikkalainen, jo 5000 vuoden ajan Andien vuoristossa viljelty kvinoa luetaan yleisesti viljoihin, on se kuitenkin useimpien muiden kanssa aivan eri luokkaa – kvinoa kuuluu kirjaimellisesti eri kasviluokkaan kuin vaikkapa ruis, vehnä, maissi, riisi ja hirssi.
Kvinoa on tärkeä ruokakasvi, jonka täyttämiä peltoja voisi katsella loputtomasti. Niin upeina punaiset tai violetit kvinoan siemenet hehkuvat. Kuivassa ilmastossa kasvi kasvaa reilun metrin mittaiseksi, mutta jos sadetta on tarjolla, saattaa korkeus tuplaantua. Kvinoan kukintoa kutsutaan röyhyksi, ja koska kukat kukkivat terttumaisesti, jäävät myös kuivat siemenet ryppäiksi. Siemenet ovat valmiita kerättäviksi, kun kasvi on pudottanut viimeisetkin vihreät lehtensä. Ja niitä siemeniä on yhdessä kasvissa todella paljon!
Pippuri
Viimeisenä listalle otetaan pippuri. Ja nyt varmaan kysyt, että musta-, valko- vai viherpippuri? Itse asiassa jokainen, sillä ne kaikki ovat yksi ja sama marja – vain eri aikaan kerättynä tai käsiteltynä.
Myös pippuri on köynnöskasvi, kuten viinirypäle tai kiivi, ja sitä täytyykin viljeltäessä tukea. Alunperin pippuri on kotoisin Intian lounaisrannikolla, mutta nykyisin sitä viljellään trooppisella vyöhykkeellä ympäri maailman.
Mustapippuria saadaan kasvin raaoista marjoista, kun pitkät tertut poimitaan niiden ollessa vielä vihreitä. Sitten marjat kuivataan, jolloin ne rypistyvät ja tummuvat. Samassa kasvuvaiheessa kerätään viherpippuriin tarvittavat marjat, mutta jälkikäsittely on erilainen: marjat pakastekuivataan tai säilötään etikkaliemeen.
Valkopippuri taas valmistetaan kypsistä, punaisista marjoista. Punainen kuori liotetaan irti tai poistetaan mekaanisesti sadonkorjuun jälkeen.
Lue myös:
Yleistieto
Miksi taitavasti kiipeileviä kissoja pitää pelastaa puusta? Eivätkö ne oikeasti pääse kynsineen alas?
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tänään sen, että miksi kissat jäävät puuhun jumiin. Sehän on melko hassua, että näppärästi ylös kiipeävät mirrit tarvitsevat ihmistä apuun päästääkseen alas.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(ät)gmail.com (muista muuttaa (ät) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miksi kissa jää puuhun jumiin?
Kissaeläimet ovat lähes lajista riippumatta näppäriä kiipeilijöitä, jotka kipuavat muutamalla vedolla korkeaankin puuhun. Terävät kynnet tekevät puuhun nousemisesta helppoa. Mutta miksi kissoja pitää pelastaa puista ja esimerkiksi sähkötolpista? Eikö se kynsiensä kanssa voi yhtä helposti laskeutua?
Kysymys siis kuuluu, että miksi kissa jää puuhun jumiin? Se kieltämättä tuntuu jotenkin hassulta, joten ei ole ihme, että asia on ihmetyttänyt myös lukijaamme.
Kynnet ovat koukkumaiset ja takajalat ovat etujalkoja paljon voimakkaammat, joten kissat ovat kuin tehtyjä kiipeämiseen. Laskeutuminen onkin toinen juttu.
Kissoilla on sisäsyntyinen taipumus kohdata kaikki niin sanotusti pää edellä ja tuntemattomaan peruuttaminen on niiden vaistojen vastaista. Siksipä puuhun kiivenneen kissan ensimmäinen ajatus onkin laskeutua alas pää edellä. Tämä ei kuitenkaan onnistu, sillä koukkumaisten kynsien vuoksi puusta ei saa siinä asennossa tukevaa otetta. Ainut vaihtoehto on pakittaminen.
Monesti kissat eivät kuitenkaan kiipeä kovin korkealle, jolloin ne pääsevät alas ihan vain hyppäämällä. Mutta esimerkiksi nuori kissa voi huomata olevansa kiipelissä liian ylhäällä eikä sillä ole rohkeutta tai voimaa tulla alas. Tai sitten se ei vain keksi laskeutua takapuoli edellä.
Siksi kissoja täytyy aina silloin tällöin pelastaa puusta – niin hullulta kuin se kuulostaakin.
Kissa puussa – Mikä neuvoksi?
Milloin kissan sitten voi sanoa olevan jumissa? Vanhan sanonnan mukaan kissa ei puuhun kuole, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Kissa ei tietenkään selviä päiväkausia syömättä ja juomatta. Eläinlääkäri Johanna Lankila kertoo Iltalehden haastattelussa, että kolme päivää on ehdoton raja.
Jos kissa hengailee puussa, ei ensimmäisen päivän aikana vielä tarvitse huolestua. Mutta toisena tai viimeistään kolmantena päivänä on syytä ryhtyä toimiin. Syömättömyys ja juomattomuus voivat Lankilan mukaan aiheuttaa hankalia terveysongelmia, kuten vakavaa kuivumista ja maksan rasvoittumista. Elimistön vauriot voivat olla jopa pysyviä. Siksi pitkään puussa jumissa ollut kissa on hyvä käyttää eläinlääkärillä tarkistuksessa.
Jos kissa on itselle saavuttamattomissa, niin on paras ottaa yhteyttä pelastuslaitokselle. Vielä parempi on, jos lähialueelta löytyy jokin eläinten pelastuksiin erikoistunut järjestö. Hätänumeroon soittamista ei suositella.
Mutta siihen ei kannata luottaa, että ”kissa kyllä tulee alas puusta”. Aina ne eivät tule ja tarvitsevat silloin ihmisen apua.
Poikkeukset sääntöön
On olemassa kolme kissalajia, Kaakkois-Aasian mantereella elävä puuleopardi, Borneon ja Sumatran saarilla kiipeilevä borneonpuuleopardi sekä Etelä- ja Keski-Amerikassa tavattava margai, jotka laskeutuvat vaivattomasti pystysuoraa puunrunkoa pitkin pää alaspäin.
Sekä puuleopardien että margain nilkat ja ranteet ovat erityisen joustavat ja kääntyvät 180 astetta. Kyseiset kissat kykenevät tämän ominaisuutensa ansiosta käyttämään kynsiään myös laskeutumisessa – ne saavat ”koukuilla” mukavasti kiinni puunrungosta. Yllä olevalla videolla mallia näyttää margai.
Lue myös:
Yleistieto
Vesi herahtaa kielelle ajatuksen voimalla – Miksi pelkkä ruoan näkeminen saa syljen erittymään?
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tällä kertaa sen, että miksi ruoan näkeminen saa syljen erittymään? Ja joskus pelkkä ajatuskin herkullisesta ateriasta riittää.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan!
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miksi pelkkä ruoan näkeminen saa syljen erittymään?
Kuva: Pixabay
Televisiossa näkyy houkutteleva ruoka-annos ja vesi herahtaa kielelle. Miksi näin tapahtuu? Se, että herkullinen tuoksi aiheuttaa reaktion, käy paremmin järkeen, mutta miksi pelkkä ruoan näkeminen saa syljen erittymään?
Yksi syljen tärkeimmistä tehtävistä on suuhun pannun ruoan liukastuttaminen ja pehmentäminen. Sylki helpottaa ruoan pureskelemista ja muokkaamista sulavammin nieltävään muotoon. Syljessä olevat entsyymit myös aloittavat ruoansulatuksen eli prosessin, joka muuttaa syödyn ravinnon elimistölle käyttökelpoiseen muotoon. Ravintoaineiden pilkkominen alkaa siis jo ennen kuin saamme ruoan nieltyä.
Tästä päästäänkin pienen kiertoreitin kautta varsinaiseen vastaukseen.
Näköhavainto siirtyy hermoja pitkin aivojen ydinjatkeen alueella sijaitsevaan syljenerityskeskukseen, jossa tieto käsitellään ja josta toimintakäskyt lähtevät. Tuo keskus reagoi myös haju-, maku- ja tuntoaistimuksiin ja kyllä – aktivoituu myös pelkällä ajatuksen voimalla.
Kun silmät näkevät ruokaa, reagoivat aivot näkyyn kuin sanoen: ”Nyt syödään!”. Sitten ne ilmoittavat asiasta sylkirauhasille, jotka vastaavat yhtä innokkaasti: ”Selvä juttu! Ruokaa tulossa!”. Niinpä rauhaset alkavat erittää sylkeä valmistautuen ravinnon käsittelyyn. Itse asiassa samanlainen reaktio tapahtuu mahalaukussa, jossa ruoansulatusentsyymien määrä lisääntyy pelkästä ruoan tuoksusta tai sen näkemisestä.
Vaikka syljen erittyminen on refleksi, voi siihen kuitenkin joissain määrin vaikuttaa. Kylläisenä kaikkein herkullisinkaan ruoka-annos ei tuoksuineen tai houkuttelevan näköisenä saa aikaan reaktiota. Aivot ovat tietoisia siitä, että energiaa ei nyt kannata käyttää tähän toimintoon. Myös vankka tietoinen päätös siitä, että ei ole missään nimessä aikeissa syödä, on selvä viesti aivoille ja sitä kautta sylkirauhasille, että lisäsyljen erittäminen on turhaa.
Lue myös:
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tänään sen, mitä eroa on sympatialla ja empatialla. Ero ei ole suuri, mutta sitäkin merkittävämpi.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(ät)gmail.com (muista muuttaa (ät) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Mitä eroa on sympatialla ja empatialla?
Sympatia ja empatia menevät helposti sekaisin, ja normaalissa arkipuheessa niitä kumpaakin käytetään, kun puhutaan myötätunnosta. Sympatia ja empatia tarkoittavat kuitenkin eri asioita. Ero on hienoinen, mutta se on olemassa.
Sympatia viittaa karkeasti sanottuna sääliin tai pahaan oloon, jota tuntee toisen ihmisen vastoinkäymisestä. Empatia taas on kykyä astua toisen ihmisen saappaisiin, mutta tiedostaa, että tunteet ovat toisen ihmisen tunteita, ei omia. Jos työskentelee ammatissa, jossa autetaan muita ihmisiä, on empatiakyky äärimmäisen tärkeä ominaisuus. Sympatia sen sijaan voi olla hyvinkin vahingollista. Siksi sympatia ja empatia on syytä tunnistaa ja osata erottaa toisistaan.
Sanojen eron huomaa myös kreikankielisistä termeistä, joista ne alunperin on lainattu useisiin kieliin.
Sympatia eli sym pathos on suoraan suomeksi käännettynä ”yhdessä tuntea”. Sympatiaa tunteva samaistuu toisen tunteeseen ja pyrkii myötäelämään, mutta omasta näkökulmastaan käsin. Rumasti ja kärjistetysti sanottuna sympatia on toisen tunteen omimista. Sympatiaa tunteva menee mukaan toisen tunnetilaan – tunne ikään kuin tarttuu, mikä ei aina ole paras vaihtoehto esimerkiksi surun keskellä. Sääli ja sympatia voivat vain vahvistaa negatiivisia tunteita.
Empatia tulee sanoista em pathos ja se tarkoittaa ”tuntea sisällä”. Empatia on kykyä ymmärtää toisen tunteita ja pyrkimystä asettua toisen asemaan, mutta ei kuitenkaan ”omia” tämän tunnetta. Empatiassa ei ole kyse säälistä, vaan empaattinen ihminen osaa reagoida toisen tunteisiin ”oikealla” tavalla sen kummemmin asiaa miettimättä. Empatiassa ei ole kyse voivottelusta.
Empatia on siis toisen ihmisen tunnetilan ymmärtämistä ja sympatia on toisen tunnetilaan mukaan menemistä. Vaikka sympatia voi kuulostaa positiiviselta asialta, on se monesti haitallista, sillä sympatiaa tunteva harvoin kykenee auttamaan tunteen kohdetta. Hän velloo nimittäin omassa tunteessaan eikä kykene katsomaan asiaa objektiivisesti.
Empatiaa tunteva ei itse tunne esimerkiksi surua juuri sillä hetkellä, mutta kykenee siitä huolimatta – tai juuri siksi – ymmärtämään ja tukemaan surevaa.
Lue myös:
Nyt on luvassa listan verran faktoja elokuusta. Minkälaisia elokuun lapset ovat tieteen näkökulmasta, mitä astrologia kertoo heistä ja mistä kuukauden nimi on peräisin?
Kuten aiemmillakin kuukausista kertovilla listoilla, niin tiedossa on nytkin tiukkaa faktaa ja nippelitietoa, mutta niiden vastapainona muun muassa henkieläimiä ja syntymäkukkia.
Jos olet elokuussa syntynyt, niin löydätkö sinä itsesi tämän listan kohdista? Suhtaudutko elämään tavallista positiivisemmin, mutta mielialasi vaihtelevat tiuhaan? Jos vastasit kyllä, niin edustat syntymäkuukauttasi juuri niinkuin tutkimukset osoittavat.
Horoskooppeja ja henkieläimiä
Elokuun kaksi horoskooppimerkkiä ovat alkupuolen Leijona ja loppukuun Neitsyt. Elokuun 22. päivään mennessä syntyneiden horoskooppimerkki on Leijonat, joka kuuluu tulimerkkeihin. Länsimaisessa astrologiassa eläinradan merkit jakaantuvat neljään elementtiin, joita ovat tuli, maa, ilma ja vesi. Tulimerkin edustajana Leijona on kunnianhimoinen idealisti, joka unelmoi isosti ja vetää sen vuoksi muita puoleensa. Tulimerkin alla syntyneet maailmanparantajat myös nauttivat siitä, kun muut ihailevat heitä.
Elokuun 23. päivästä eteenpäin syntyneet ovat horoskooppimerkiltään Neitsyitä. Neitsyt kuuluu maamerkkeihin, joiden edustajat ovat käytännönläheisiä realisteja. Maamerkki panee asiat tapahtumaan ja tekee ympärillään olevien elämästä kaikin tavoin parempaa.
Jos horoskooppimerkkisi on Leijonat, niin henkieläimesi on – rumpujen pärinää – voimakas, dominoiva ja itsevarma leijona. Leijonan ominaisuuksiin kuuluvat myös älykkyys, reiluus, itsepäisyys ja jopa röyhkeys. Tunnistatko kenties näitä piirteitä itsestäsi tai läheisestäsi?
Elokuun lopulla syntyneet Neitsyet taas voivat ammentaa yhteenkuuluvuuden tuntua Leijonakuninkaan Rafikista, joka on Jylhäkallion arvostettu šamaani eli ennustaja ja parantaja. Neitsyen henkieläin on siis ahkera, nokkela ja neuvokas mandrilli (kuvassa), joka viihtyy ja on parhaimmillaan ryhmässä. Vähemmän mairittelevia ominaisuuksia ovat jääräpäisyys ja tuomitsevuus. Osuuko kuvailu itseesi tai johonkin tuntemaasi Neitsyeen?
Syntymäkukka ja syntymäkivi
Elokuun lapsien syntymäkukkia ovat miekkalilja (kuvassa) ja unikko, jotka kummatkin symboloivat muistoja ja muistelua.
Jos elokuussa syntymäpäiväänsä viettävälle haluaa viedä kukkia, ovat miekkaliljat loistava valinta. Elokuun onnenkukka miekkalilja ei kaipaa kaverikseen edes korttia, sillä sanat ovat tarpeettomia: miekkaliljan on nimensä mukaisesti tarkoitus lävistää vastaanottajansa sydän ja viestittää näin ihastumisesta. Lävistys tapahtuu toivottavasti vain kuvaannollisesti!
Miekkalilja edustaa myös uskollisuutta, luonteen lujuutta ja korkeaa moraalia. Miekkaliljoja on saatavilla kaikissa sateenkaaren väreissä ja jokainen väri antaa kukille tietenkin oman lisämerkityksensä: punainen symboloi intohimoa, keltainen ystävyyttä ja valkoinen puhtautta.
Unikko sen sijaan symboloi rauhaa, rentoutumista ja palautumista. Toisaalta unikot on antiikin aikana yhdistetty nukkumiseen ja uniin sekä kuolemaan. Siksi se voi olla hieman riskaabeli kukka lahjakimpussa. Kuoleman symboli kuulostaa toki uhkaavalta, mutta taustalla on myös kaunis ajatus: unikon kukkien uskotaan auttavan muistamaan niitä läheisiä, jotka ovat tämän maailman jo jättäneet.
Elokuun syntymäkivi on hennon vihertävä peridootti. Tuon jalokiven on uskottu pitävän sisällään taikavoimia ja parannuskyvyn, joten se on tuonut kantajalleen terveyttä. Lisäksi se on suojannut kantajaansa pahoilta hengiltä ja painajaisunilta sekä karkottavan kateelliset tunteet ja laiskuuden.
Mistä elokuu-sana on peräisin?
Jos heinäkuussa korjattiin talteen heinä ja elokuussa koittaa viljan aika. Maatiloilla tuskin koskaan laiskotellaan, mutta elokuussa ei ainakaan! Varsinais-Suomen Kalannista on peräisin hyvin paikkansa pitävä sananlasku: ”Joka elon aikana makaa, se tulevan kesän aikana kerjää”.
Elo on tarkoittanut monenlaista omaisuutta, muun muassa ruokaa, tavaroita ja kotieläimiä. Pohjois-Suomessa porokarja- tai lauma tunnetaan poroelona. Ehkä kuitenkin tunnetuin elo-sanan merkitys on se, mistä kuukaudenkin nimi on tullut. Se nimittäin tarkoittaa viljaa – kasvavaa, kaadettua tai puitua viljaa. Elo voi myös tarkoittaa itse viljankorjuuta.
Muista suomenkielisten kuukausien nimistä elokuu poikkeaa siten, että sitä ei mainittu Mikael Agricolan vuonna 1544 ilmestyneessä Rucouskiriassa. Suomen kirjakielen isälle elokuu oli mätekw eli kyluökw, jotka – noh – suomeksi ovat mätäkuu ja kylvökuu. Kirjoitettuna elokuu esiintyi ensimmäisen kerran vasta vuonna 1630 julkaistussa Hemminki Maskulaisen virsikirjassa.
Kylvökuu-nimitys tulee siitä, että näihin aikoihin suoritetaan rukiin syyskylvö. Mitä tahansa viljapeltoa voidaan kutsua elopelloksi, mutta osassa Suomea nimitys on vakiintunut tarkoittamaan nimenomaan ruispeltoa.
Mätäkuu, jota edelleen jonkin verran käytetään, tarkoittaa ajanjaksoa, jolloin aurinko siirtyy Leijonan tähtimerkkiin. Se juontaa juurensa muinaiseen Mesopotamiaan, jossa tähtitaivaan muutoksen aloittama ajanjakso tunnettiin koiranpäivinä. Kyseessä oli siis koirankuu.
Mätäkuu-nimitys on itse asiassa käännösvirhe, sillä alkujaan Saksassa otettiin käyttöön kaskeamiskuuta tarkoittava Rodenmonat. Tanskalaiset käänsivät Rodenmonatin virheellisesti råddenmånediksi, joka sitten omaksuttiin ruotsin kieleen ja sitä kautta kääntyi suomeksi mätäkuuksi.
Mätäkuu alkaa jo heinäkuun puolella ja usein se on kesän kuumin ajanjakso. Vaikka nimitys on käännösvirhe, sopii se enemmän kuin hyvin kesähelteisiin. Varsinkin ennen kylmälaitteiden keksimistä ruoka pilaantui silloin tavallista nopeammin.
Keisari Augustus ei halunnut jäädä edeltäjänsä varjoon, joten hän muutti elokuun nimen
Monessa kielessä elokuu on jonkinlainen muunnos latinankielisestä Augustus-sanasta.
Ennen kuin Rooman valtakunnassa kehitettiin Julius Caesarin käskystä juliaaninen kalenteri karkauspäivineen, oli käytössä ikivanha kymmenkuukautinen kalenteri. Vuosi alkoi maaliskuusta ja loppui joulukuuhun. Loppuvuosi, eli se mikä nyt on tammi-ja helmikuuta, oli täysin merkityksetön ajanjakso, koska se ei ollut viljelykautta.
Elokuu oli siis vuoden kuudes kuukausi ja järjestysnumeronsa mukaisesti nimeltään Sextilis. Caesarin juliaanisessa kalenterissa elokuun nimi säilyi, vaikka siitä tuli tammi- ja helmikuun lisäyksen myötä kahdeksas kuukausi.
Keisari Augustus, Julius Caesarin adoptiopoika ja seuraaja Rooman hallitsijana, koki olevansa edeltäjänsä arvoinen, joten hän nimesi Sextiliksen uudelleen itsensä mukaan. Koska olihan heinäkuu nimetty Julius Caesarin mukaan.
Toki heinäkuu sai nimen Iulius vasta Caesarin kuoltua, kun Rooman senaatti halusi kunnioittaa heinäkuussa syntynyttä suurmiestä. Mutta keisari Augustus koki ilmeisesti alemmuudentuntoa kuuluisaa ottoisäänsä kohtaan. Näin elokuusta tuli Augustus – ja myöhemmin sen monet muunnokset eri kielillä.
Elokuun vauvat ovat suurikokoisia ja heistä kasvaa verrattain pitkiä
Cambridgen yliopiston kliinisen lääketieteen yksikössä tehdyn tutkimuksen mukaan loppukesällä syntyneet vauvat ovat keskimääräistä suurempia ja he ovat aikuisina pidempiä kuin muina vuodenaikoina syntyneet.
Tietenkin perintötekijät ja kasvuympäristö vaikuttavat pituuteen, joten kenenkään elokuussa syntyneen lyhyen henkilön ei pidä ottaa tätä henkilökohtaisesti. Kyse on keskiarvoista.
Tutkijoiden mukaan ”syyllinen” on hyvin todennäköisesti aurinko ja raskauden aikainen D-vitamiinin saanti. Jos auringonvaloa on runsaasti tarjolla raskauden loppuvaiheessa, vaikuttaa se positiivisesti syntymättömän lapsen kasvuun vielä vuosienkin päästä.
Mitä muuta hyvää aurinko saa aikaan?
Elokuussa syntyneet ovat tutkimusten mukaan keskimääräistä positiivisempia ja mieltävät itsensä onnekkaiksi – nämä ominaisuudet johtavat usein menestykseen elämässä.
Yltiöpositiivisuudella on kuitenkin myös kääntöpuolensa, sillä kesällä syntyneiden mielialat voivat vaihdella silmänräpäyksessä. Vaikka se voi kanssaeläjien mielestä olla jopa ärsyttävää, ei kyse ole mistään vakavasta. Elokuussa syntyneillä diagnosoidaan kaikkina muina kuukausina syntyneisiin verrattuna vähiten kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja skitsofreniaa.
On hyvin todennäköistä, että nämä kaikki edellämainitut ominaisuudet ovat tulosta auringonvalon ja sitä kautta D-vitamiinin saannin määrästä.
The Old Farmer’s Almanac kertoo, mitä kannattaa tehdä ja koska
The Old Farmer’s Almanac, suoraan ja kökösti suomeksi käännettynä ”Vanha maanviljelijän almanakka”, kertoo jokaisen kuukauden parhaat päivät erilaisten toimintojen suorittamiselle. Pohjois-Amerikassa vuodesta 1792 saakka julkaistuun almanakkaan voi turvautua, kun haluaa tietää, milloin on suotuisin päivä ruveta laihikselle, käydä kampaajalla tai vaikkapa lopettaa tupakointi.
Huomenna elokuun 3. päivänä on kuukauden paras hetki lähteä telttailemaan ja sielä voi sitten perinteisten aktiviteettien sijaan keskittyä hiusten suoristamiseen, sillä tämä puuha sattuu juuri samaan ajankohtaan.
Suotuisin ajankohta astua avioliittoon on 24.–27. päivänä. Purukalustonkin voi siinä ennen naimisiinmenoa laittaa kuntoon, sillä hammaslääkärikäynti on elokuussa syytä ajoittaa 23. tai 24. päivälle.
Häähumun jälkeen onkin sitten aika palata arkiseen aherrukseen. Elokuun 28. ja 29. päivänä kannattaa aloittaa oluen ja siiderin paneminen, jonka yhteydessä on kuun paras hetki eläinten astuttamiselle ja toisaalta myös teurastamiselle. Sehän on sitten täysin toinen juttu, että kuinka monen arkeen nämä aktiviteetit nykypäivänä kuuluvat.
Lue myös:
Lähes jokaisesta maailman kielestä löytyy sanoja joita ei voi kääntää muille kielille ilman, että merkitys katoaisi tai kärsisi.
Suomessa on esimerkiksi sisu, löyly ja kalsarikännit, joista monet ulkomaalaiset ovat innoissaan ja ne ovat saaneet paljon näkyvyyttä erilaisissa medioissa. Me tiedämme tasan tarkkaan, mitä kaikkea sisu merkitsee, mutta sen selittäminen muille ei olekaan niin yksinkertaista.
Sama juttu on muissa kielissä: yksi sana voi tarkoittaa jotain monimutkaista tunnetta, jota on hankala saada selitettyä, jos kuulija ei tiedä sen syvintä olemusta.
Löysi Listafriikki joukkoon myös hauskojakin ilmaisuja, mutta usein nämä kääntäjille mahdottomat sanat ovat voimakkaita tunteita kuvaavia.
Tässä siis sanoja, joiden kääntäminen on lähes mahdotonta – ainakaan suoraan ja ilman parin lauseen selitystä.
Komorebi, japani
Komorebi on japanilainen sana, jonka selittämiseen tarvii suomeksi ja useimmilla muillakin kielillä liudan sanoja.
Se kirjoitetaan japanilaisilla kanji-kirjoitusmerkeillä 木漏れ日, jossa ensimmäinen merkki on puu, kaksi seuraavaa tarkoittaa ”loistaa läpi” ja viimeinen merkki on aurinko.
Komorebi tarkoittaa siis valoa, joka siivilöityy puun lehtien lävitse. Muista ottaa sana käyttöön, ja kehua seuraavalla lenkillä tai retkellä kaverillesi metsän upeaa komorebiä.
Tartle, skotti
Tartle on listamme kevyimmästä ja hauskimmasta päästä, sillä monet muut, kuten jo tuli mainittua, kuvaavat suuria tunteita.
Tartle tarkoittaa sitä kiusallista hetkeä, kun sinun pitäisi esitellä kaksi ihmistä toisilleen, mutta joudut paniikinomaisesti takeltelemaan henkilön nimen kanssa. Se ei vain meinaa muistua mieleen. Siinä kohdassa voi vetää skottilaisen ässän hihasta ja sanoa: ”Öö, anteeksi pieni tartleni Maria”. Tartle pelastaa myös silloin, jos tapaat jonkun yllättäen kadulla, mutta nimi on hetken aikaa kadoksissa.
Ja nimenomaan hetken aikaa, sillä tartleen voi vedota vain siinä tapauksessa, jos nimi lopulta palautuu mieleen. Jos niin ei käy, ovat tekosyyt vähissä, sillä tartle on jo ohitettu.
Iktsuarpok, inuktitut
Inuktitut on itäisessä Kanadassa puhuttu inuiittikieli. Kielessä on käytössä sana iktsuarpok, joka on helpoin ymmärtää sillä, kun muistelee lapsuuden jouluaattoja ja joulupukin odotusta.
Iktsuarpok viittaa siihen innostuneeseen tunteeseen, kun odottaa jotakuta saapuvaksi niin paljon, että käy jatkuvasti ulkona tarkastamassa näkyykö ketään.
Se ei siis tarkoita pelkkää innostusta ja odottamista, vaan tämä yksi sana kattaa sisäänsä myös sen ulos menemisen.
Mamihlapinatapai, yaghan
Etelä-Amerikan eteläisimmässä kärjessä sijaitsee Tulimaa, jonka jakavat Argentiina ja Chile. Saaren alkuperäisasukkaat ovat puhuneet yaghania, joka jo nyt on lähes sammunut kieli.
Kielessä on sana, mamihlapinatapai, joka tarkoittaa sanatonta katsetta, jonka kaksi ihmistä jakavat, kun he haluavat ryhtyä johonkin, mutta kumpikaan ei halua tehdä aloitetta.
Kuulostaa yltiöromanttiselta, ensimmäisen suudelman piinaavalta odotukselta, mutta mamihlapinatapai voi tarkoittaa myös muuta. Esimerkiksi kahden ihmisen välistä katsetta, jolla ilmaistaan, että ”tiedän, mitä tarkoitat ja olen samaa mieltä”.
Vuonna 1994 Guinnessin ennätysten kirja listasi mamihlapinatapain maailman ytimekkäimmäksi sanaksi, jota on äärimmäisen vaikea kääntää millekään muulle kielelle. Siitäkin huolimatta monet varmasti ovat kokeneet kyseisen katseen ja tietävät sen merkityksen.
Duende, espanja
Duende, joka yhdistetään usein flamencoon, on tarkoittaa nykyään kaiken taiteen kykyä herättää suuria tunteita. Se on minkä tahansa taiteen lajin mystinen voima tai sielu, joka saa katsojan syvän liikutuksen valtaan.
Aiemmin Duende on ollut espanjalaisessa mytologiassa peikkomainen taruolento, joka piti huolen siitä, että lapset käyttäytyvät hyvin. Taiteen laji sekin!
Ya’aburnee, arabia
Ya’aburnee on arabiaa ja merkitsee laveasti käännettynä ”sinä hautaat minut”. Se tarkoittaa sitä, että lausuja toivoo kuolevansa ennen toista, koska elämä ilman tätä olisi niin sietämätöntä. Se on suuri rakkaudenosoitus, joka voidaan sanoa myös ystävälle.
Ya’aburneen melankolisen tunteen on myös Nalle Puh laittanut sanoiksi halatessaan Risto Reipasta: ”Jos elät satavuotiaaksi, haluan minäkin elää satavuotiaaksi, miinus yhden päivän. Siten minun ei tarvitse koskaan elää ilman sinua.”
L’esprit De l’escarier, ranska
Ranskankielinen l’esprit de l’escalier tarkoittaa kirjaimellisesti portaikon henkeä, mutta sanan merkitys on syvällisempi.
Tässä tilanteessa ovat varmasti kaikki olleet joskus: Lähdet pois jostakin kiivaasta sananvaihdosta ja vasta hetken päästä mieleesi pälkähtää täydellisen naseva vastaus, jota olisit voinut käyttää. Mutta se on jo myöhäistä.
L’esprit de l’escalier tarkoittaa tuota jälkeen päin tullutta ajatusta ja harmistusta sen menettämisestä.
Tingo, rapanui
Rapanuita puhutaan Chileen kuuluvalla Pääsiäissaarella. Toivottavasti tingo ei ole siellä paljon käytetty sana, sillä se tarkoittaa henkilöä, joka lainaa ystävänsä asunnosta tavaroita yksi kerrallaan, niin että lopulta mitään ei ole jäljellä.
Sehän voisi olla yksinkertaisesti varas, mutta tingon tapauksessa kyse on nimenomaan ystävästä, joka omii esineitä. Mielenkiintoisia kavereita Pääsiäissaarella! Luulisi, että haalimiselle laitettaisiin loppu ennen kuin koko kämppä on tyhjä.
Ilunga, bantu
Ilunga on Saharan eteläpuolisessa Afrikassa puhutuissa bantukielissä esiintyvä sana, joka vuonna 2004 valittiin maailman kaikkein vaikeimmin käännettäväksi sanaksi.
Ilunga tarkoittaa henkilöä, joka antaa ensimmäisellä kerralla pahoinpitelyn tai kaltoinkohtelun anteeksi, toisella kerralla suvaitsee sen, mutta kolmas kerta on viimeinen. Lyhyimmin ilungan voisi kuvailla olevan henkilö, jonka sietokyvyllä on määritelty raja. Mutta mitä ilmeisimmin sekin on kömpelösti sanottu.
Lítost, tšekki
Lítost on tšekinkielinen sana joka kuvaa niin henkilökohtaista tunnetta, että koko konseptin käsittäminen on hieman hankalaa. Lítost on hyvin erityinen suru: se on tuska, jonka aiheuttaa oman onnettomuuden oivaltaminen. Se ei kuitenkaan tarkoita niin pinnallista tunnetta kuin itsesääli, vaan on sekoitus surua, katumusta, myötätuntoa ja määrittelemätöntä kaipausta.
Milan Kundera, Tšekin ehkä kuuluisin kirjailija, kirjoittaa lítostista Olemisen sietämätön keveys -kirjassaan näin: ”Olen yrittänyt etsiä samaa tarkoittavaa sanaa muista kielistä, siinä kuitenkaan onnistumatta, vaikka en osaa kuvitellakaan, miten ihmissielua voisi ymmärtää ilman tätä sanaa.”
Saudade, portugali
Saudade tarkoittaa kaipuuta jotain sellaista kohtaan, jota on rakastanut, mutta jonka on menettänyt. Se voi olla jokin esine, ihminen tai täysin abstrakti asia.
Saudaden sisältämä tyhjyyden tunne, melankolia tai nostalgia pitävät sisällään tiedon siitä, että kaipuun kohde ei todennäköisesti koskaan palaa. Tunne on katkeransuloinen, sillä vaikka kohde on hävinnyt, on rakkaus silti jäljellä. Saudade, miten sydäntä raastavaa!
Torschlusspanik, saksa
Torschlusspanik tarkoittaa kirjaimellisesti sulkeutuvan portin paniikkia. Ja siitä tässä sanassa pohjimmiltaan on kyse. Toivottavasti kukaan ei kärsi kovin vakavasta torschlusspanikista!
Se merkitsee pelkoa, jonka aiheuttaa vanheneminen ja erityisesti iän myötä katoavat mahdollisuudet.
Kuva: Bradley Howington | Unsplash
Facepalm, englanti
Facepalm on ihan mahtava termi. Se on monille meille suomalaisillekin tuttu, koska kuulemme ja käytämme englantia Internetin ja television välityksellä jatkuvasti. Kyseessä on siis ele, jossa läpsäistään kämmen omilla kasvoille ärsyyntymisen tai turhautumisen merkiksi. Vaikka kyseinen ele on kulttuurista riippumatta maailmanlaajuisesti käytetty, ei sille ole yksiselitteistä sanaa muussa kuin englannin kielessä.
Facepalm toimii myös oikein hyvin myötähäpeän kohdalla. Siinä on muuten suomalainen sana, jolle ei löydy englannista sopivaa käännöstä!
Bakku-shan, japani
Ajatuksena tähän listaan lähtiessä oli se, että en ottaisi mistään kielestä muuta kuin yhden sanan. Mutta aivan ensimmäisenä mainittu japaninkielinen komorebi oli liian kaunis pois jätettäväksi ja tämä, bakku-shan, taas aivan liian kamala.
Bakku-shan on siis japania ja tarkoittaa sitä, että tyttö tai nainen näyttää kauniilta takaapäin, mutta hänellä onkin rumat kasvot. Ilmeisesti japanilaiset miehet ovat täydellisiä joka suunnasta katsottuna…
Utepils, norja
Utepils on norjankielinen sana, joka suoraan käännettynä tarkoittaa ”ulko-olutta”. Alunperin sana on kuvannut sitä ensimmäistä, aurinkoisena päivänä, ulkona juotua olutta. Nykyään utepilsillä viitataan kaikkeen ulkona juotuun olueen, kunhan sää vain on kaunis.
Suomessahan meillä on vähän vastaava termi, pussikalja, joka ei kuitenkaan tarvi seurakseen aurinkoa. Se on tietysti plussaa, mutta ei välttämätöntä.
Lue myös:
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tänään maailman suurimpaan nykyisin elävään maaeläimeen liittyvän sanonnan todenperäisyyttä: Onko totta, että norsut eivät unohda koskaan?
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Pitääkö paikkansa, että norsut eivät unohda koskaan?
Vanhan sanonnan mukaan ”norsut eivät koskaan unohda”. Onko tosiaan näin ja miten se voidaan tietää? Tätä lähdemme nyt selvittämään.
Nämä maailman suurimmat maaeläimet ovat uskomattomia otuksia. Ne ovat erittäin älykkäitä ja sosiaalisia eläimiä, joilla on läheiset perhesuhteet. Ne ilmaisevat voimakkaasti tunteitaan, surevat kuolleita lauman jäseniä ja tunnistavat itsensä peilistä eli ovat niin sanotusti tietoisia omasta itsestään, mihin monetkaan eläimet eivät kykene. Norsujen tiedetään palaavan laumatovereidensa kuolinpaikalle suremaan tätä jopa pitkien aikojen jälkeen ja ne lohduttavat toisiaan menetysten hetkellä.
Mutta entäs se muisti? Onko oikein sanoa, että jollakin on norsun muisti, jos hänellä on mielettömän hyvä muisti?
Se, että norsut eivät unohda koskaan mitään, voi olla liioittelua, mutta niillä toden tottakin on hyvä muisti. Luonnossa se on välttämätöntä koko lauman selviytymisen kannalta. Jokaisessa laumassa johtajana toimii vanhempi naaras, matriarkka, joka muistaa ja tunnistaa ei vain oman laumansa kymmenet jäsenet, vaan kaikki laumasta vuosien mittaan karkotetut urosnorsut. Naaraat jäävät yleensä synnyinlaumaansa, mutta urokset ajetaan omilleen, kun emo on ne vieroittanut.
Mutta vanhojen tuttujen tunnistaminen ei rajoitu vain niihin yksilöihin, joiden kanssa norsut ovat viettäneet yhdessä vuosia. Tästä on hyvänä esimerkkinä Yhdysvaltojen Tennesseessä sijaitsevassa suojelukeskuksessa elänyt Jenny-norsu, joka innostui silmin nähden vuonna 1999, kun keskukseen tuotiin uusi norsu nimeltään Shirley. Kaksikon suhtautuminen toisiinsa ihmetytti keskuksen työntekijöitä, sillä norsut vaikuttivat siltä, kuin käynnissä olisi ollut erittäin tunteellinen jälleennäkeminen. Niinpä Jennyn ja Shirleyn taustoja ruvettiin selvittämään. Kävi ilmi, että ne olivat kuuluneet samaan sirkukseen 23 vuotta aiemmin, mutta olleet silloin yhdessä vain muutaman kuukauden ajan. Siitä huolimatta ne tunnistivat ja muistivat toisensa.
Hyvä muisti on elintärkeä luonnossa, kun olosuhteet ovat ankarat. Jos vettä ei ole tarjolla, johdattaa vanha matriarkka laumansa sellaisiin paikkoihin, joissa se muistaa vuosia sitten olleen vettä. Vaikka se ei olisi käynyt kyseisessä paikassa vuosikymmeniin, muistaa se reitin pitkänkin matkan päässä sijaitsevalle juomapaikalle.
Siksikin lauman kannalta on tärkeää, että johdossa on mahdollisimman iäkäs naaras, jolla on paljon elämänkokemusta. Kuivina kausina ne tietävät, mihin kannattaa lähteä, koska ovat todennäköisesti olleet samassa tilanteessa joskus aiemminkin.
Lue myös:
Yleistieto
Yöllinen vieruskaveri lähettää noin puolikkaan banaanin kokoisen säteilyannoksen: Top 10 huvittavat ja erikoiset mittayksiköt – osa 2
Tämän listan aiheena ovat erikoiset mittayksiköt. Kaikille niille on oma aikansa ja paikkansa, vaikka ne melko omalaatuisia ovatkin.
Suomessa, kuten suurimmassa osassa maailmaa, on käytössä kansainvälinen yksikköjärjestelmä eli SI-järjestelmä, johon kuuluvat muun muassa sekunnit, metrit ja kilogrammat. Standardijärjestelmän mittayksiköt eivät kuitenkaan aina onnistu parhaimmalla tavalla havainnollistamaan haluttua asiaa, joten siksi on olemassa näitä toinen toistaan omituisempia mittayksikköjä.
Listafriikki keräsi kasaan sellaiset erikoiset mittayksiköt, joita ei ehkä ihan jokapäiväisessä elämässä tule käyttäneeksi. Toki tämän listan jälkeen siihen voi tehdä muutoksen!
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset erikoiset mittayksiköt voit lukea tästä:
Poronkusema ja partasekunti: 10 omituista ja huvittavaa mittayksikköä – osa 1
Banaania vastaava säteilyannos
Sievert on säteilyannoksen yksikkö, joka kuvaa ionisoivan säteilyn biologista vaikuttavuutta. Kaikessa ympärillämme olevassa on säteilyä, mutta sen määrän hahmottaminen on hieman hankalaa, kun annoksista yleensä puhutaan sievertin tuhannesosina eli millisieverteinä (mSV) tai miljoonasosina eli mikrosieverteinä (µSv).
Japanissa maaliskuussa 2011 sattuneen Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen säteily nousi kaikkien huulille ja lehtien otsikoihin – mikä on turvallista ja mistä kaikesta säteilyä voi saada? Suosittu humoristinen XKCD-nettisarjakuvalehti julkaisi tuolloin taulukon säteilyannoksista, joita erilaisista asioista voi saada.
Se oli tehty säteilyasiantuntijoiden kanssa yhteistyössä ja kaavion julkaisun jälkeen monet maineikkaat mediat, kuten BBC ja Forbes, ovat käyttäneet artikkeleissaan juuri banaania vastaavaa säteilyannosta havainnollistamaan muista lähteistä saatuja annoksia.
Yhdestä banaanista saatava säteilyannos on 0,1 mikrosievertiä, eli aivan mitätön määrä. Suomalaiset saavat säteilyä keskimäärin 3,2 millisievertiä vuodessa eli vastaavan annoksen saisi vetämällä 32 000 banaania. Tappava säteilyannos on 4 sievertiä, joka vastaa 40 000 miljoonaa banaania.
Voimme siis melko huolettomasti suhtautua asioihin ja ihmisiin ympärillämme. Yöllinen vieruskaverisi muuten säteilee sinulle joka yö puolen banaanin verran!
Lato
Barn, suomeksi lato, kuulostaa valtavan kokoiselta, mutta mittayksikkönä se on minimaalisen pieni. Se on uraaniatomin ytimen kokoinen eli noin 0,000000000000000000000001 neliösenttimetriä.
Termi näki päivänvalon indianalaisessa Purduen yliopistossa, jossa ydinfyysikot työskentelivät Manhattan projektin parissa. Projektin tavoitteena oli 1940-luvun alussa kehittää ydinase, missä lopulta hyvin lyhyen työn jälkeen onnistuttiin.
Barn viittaa (pienuudestaan huolimatta) uraanin ytimen suhteellisen suureen kokoon; ainakin jos verrataan muihin alkuaineisiin. Tutkijat myös leikittelivät sanonnalla ”ei osuisi puolen metrin päästä ladon seinään”, kun he yrittivät osua juuri uraanin ytimeen atomien viuhuessa hiukkaskiihdyttimessä.
Lisäbonuksena tuli vielä se, että kun uraanin ytimeen viitattiin keskusteluissa ja kirjoituksissa latona, ei kukaan ymmärtänyt mistä puhuttiin, joten sota-ajan salaisuudet pysyivät piilossa.
Äitilehmäindeksi
Äitilehmäindeksi on vielä suhteellisen hiljattain ollut käytössä Lounais-Yhdysvaltojen maatiloilla. Erityisen hyödyllinen se on ollut silloin, kun maatiloista ja maatilkuista on käyty kauppaa.
Äitilehmäindeksi on arvio siitä, kuinka monta tiineenä olevaa lehmää tietty maa-alue pystyy ruokkimaan. Jopa niille maanviljelijöille, joilla ei ollut karjaa, luku oli kullanarvoinen, sillä se antoi hyvä kuvan maaperän hedelmällisyydestä ja viljelykelpoisuudesta.
Kärpäsen kivespussi
Baijerin alueella Saksassa pienin mahdollinen pituusmitta tai määrä on muggaseggel, joka tarkoittaa kärpäsen kivespussia. Humoristisuutensa lisäksi, tai siitä huolimatta, se on kulttuurillisesti merkittävä sana, ja onpa se valittu jopa Baijerin murteiden kauneimmaksi sanaksi.
Sanalla ei ole mitään pilkkaavaa tai seksuaalissävytteistä merkitystä, eikä se ole missään tapauksessa kirosana. Sitä voidaan käyttää esimerkiksi lasten kanssa kokkaillessa: ”Tämä keitto vaatii muggaseggelen verran lisää suolaa”. Ei toimisi suomen kielessä ihan samalla tavalla.
Vaikka muggaseggel viittaa määrittämättömään, erittäin pieneen mittaan, ovat tutkijat luonnollisesti selvittäneet sen koon. Stuttgartin luonnontieteellisen museon hyönteistutkijat päästivät kaikki asiaa pähkäilleet pälkähästä ja julkaisivat artikkelin, jossa muggaseggelin paljastettiin olevan keskimäärin 0,22 millimetriä.
Big Mac -indeksi
Arvostettu talouslehti The Economist on vuodesta 1986 asti arvioinut ja vertaillut eri maiden kansantalouksia kehittämällään metodilla, Big Mac -indeksillä.
Indeksi perustuu ostovoimapariteettiteoriaan. Teorian mukaan valuuttojen vaihtosuhteiden pitäisi pitkällä aikavälillä liikkua kohti tasoa, joka tasaisi keskenään samanlaisten hyödykekorien hinnan. The Economistin korissa on ainoastaan Big Mac -hampurilainen, ja sen perusteella voidaan nähdä, onko joku valuutta yli- vai aliarvostettu. Koska McDonald’seja on ympäri maailman, on käytettävä mittari ihan validi.
Käytännössä indeksi toimii niin, että vertaillaan Big Macin hintaa esimerkiksi Suomessa (7,60 euroa) ja Sveitsissä (8,20 frangia). Jaetaan Big Macin eurohinta frangihinnalla (0,926) ja verrataan tämänhetkiseen vaihtokurssiin (0,93). Koska 0,93 on hieman suurempi kuin 0,926, on euro aliarvostettu verrattuna Sveitsin frangiin, ainakin Suomessa. Tässä kohtaa valuuttojen arvoissa ei ole Big Mac -indeksin perusteella mitään moitittavaa, mutta monien maiden välillä erot ovat paljon suuremmat.
Indeksiä on kritisoitu siitä, ettei se ota huomioon maiden varallisuuseroja tai esimerkiksi työvoimakustannuksia, mutta ei kai mikään valtio rupea sen perusteella suunnittelemaan budjettiaan.
Toiset kuitenkin ottavat asian hieman vakavammin. Argentiina joutui suurennuslasin alle vuonna 2011, kun sitä syytettiin Big Macin hintakartellista, jolla maa oli yrittänyt parantaa sijoitustaan indeksissä.
Lue ensimmäinen osa: Poronkusema ja partasekunti: 10 omituista ja huvittavaa mittayksikköä – osa 1
Lue myös:
-
Yhteiskunta1 viikko sittenKarman laki: 10 uskomatonta tosielämän esimerkkiä niin hyvässä kuin pahassa – osa 1
-
Yhteiskunta1 viikko sittenRattijuoppo ajoi itseään päin: 10 uskomatonta tosielämän esimerkkiä karman laista – osa 2
-
Oudoimmat2 päivää sittenEi enää torkutusta! Top 10 erikoisimmat ja piinaavimmat herätyskellot
-
Yhteiskunta7 päivää sitten5 uskomatonta selviytymistarinaa syyskuun 11. päivän terrori-iskuista: Pienetkin sattumat ja onni pelastivat ihmishenkiä