Tiede
10 ruokaa, joita sinun ei tule missään tapauksessa laittaa mikroaaltouuniin
Seuraavassa Listafriikki käsittelee 10 ruokaa, joita sinun ei tule missään tapauksessa laittaa mikroaaltouuniin – monista erinäisistä syistä johtuen.
Uskoakseni moni meistä tiedostaa sen, ettei mikroaaltouunia tulisi koskaan laittaa tyhjänä käyntiin. Ongelmana on katsokaas se, että tyhjänä ollessaan mikron sisällä ei ole mitään elementtiä, joka imisi mikroaallot, ja siten koko mikro saattaa päätyä käyttökelvottomaan kuntoon.
Maailmassa on monia asioita, joita ei itse asiassa saisi laittaa lainkaan mikroon.
Esimerkiksi kiinalaisen ravintolan ruoat tulevat usein laatikossa, jossa on eräänlaiset kantokahvat ja nämä kantokahvat sisältävät lähes poikkeuksetta metallia. Kun mikrouunin laittaa päälle, alkaa tuo metalli kipinöimään ja pahimmassa tapauksessa seurauksena voi olla tulipalo.
Mikroon ei tulisi myöskään laittaa pesusientä, sillä toisin kuin monet olettavat, mikrouuni ei suinkaan tapa siinä olevia kaikkia bakteereita, vaan ainoastaan niistä ne heikoimmat.
Listaa asioista, joita ei siis kannata laittaa mikroon, voisi jatkaa lähestulkoon loputtomiin, mutta nyt me keskitymme ruokiin (myös nesteisiin), joita ei kannata laittaa mikroaaltouuniin, ja uskallanpa melkein luvata, että edessä on teistä monille todellisia yllätyksiä.
Sen pidemmittä puheitta, siirrytään tästä Listafriikin listan pariin.
Vesi
Onko sinulla koskaan niin sanotusti laiskuuttasi käynyt mielessä, että lämmittäisit veden esimerkiksi teetä tai kahvia varten vedenkeittimen tai kahvinkeittimen sijaan mikroaaltouunissa? Jos on, niin toivottavasti et ole kuitenkaan lähtenyt sitä tekemään – tai et tee niin ainakaan enää jatkossa tämän listan luettuasi – sillä kyseessä on melkoisen huono idea.
Tämä tuorein listamme asioista, joita sinun ei tulisi koskaan laittaa mikroaaltouuniin aloitetaan siis vedellä ja vesilasilla, sillä seuraukset tällaisesta toiminnasta voivat olla todella pahat. Ja olet oikeassa – vesi ei varsinaisesti ole ruokaa, mutta se mahtuu ehdottomasti tälle listalle, koska se on meille ihmisille elintärkeää.
Mutta mitä sitten voi tapahtua, kun olet laittanut vesilasin tai vesimukin mikrouuniin ja otat sieltä lämpöisenä höyryävän kupillisen ulos?
Koska vesimukissa ei ole mitään, joka hajottaisi mikroaaltouunista tulevan energian, se ylikuumenee. Vesi ei varsinaisesti kiehu, koska mikroaaltouunissa vesi ei pääse kuplimaan niin sanotussa tasaisessa astiassa, mutta se on tulikuumaa. Kun sitten otat tämän vesimukin ulos mikrosta, lisäten sinne esimerkiksi sokeria tai laittamalla sinne teepussin, se saa veden välittömästi kuplimaan eli kiehumaan. Ja koska neste laajenee muuttuessaan kaasuksi, vesi saattaa ikään kuin räjähtää ulos – vieläpä suoraan ylöspäin eli mahdollisesti suoraan kasvojasi kohti – aiheuttaen pahoja palovammoja.
Yksi tapa estää tätä tapahtumasta on laittaa esimerkiksi puinen tikku mukiin ennen kuin laitat veden mikrouuniin; tällöin vesi pääsee kiehumaan jo mikrossa ollessaan.
Riisi
Vuonna 2015 yksi suomalainen söi keskiarvolta kalenterivuoden aikana 5,3 kiloa riisiä, mikä oli lähes yhtä paljon kuin suomalainen söi vuoden aikana keskiarvolta kotimaista kauraa. Riisi on siis keskeinen osa suomalaisten syömiä ruokia. Sitä saattaa jäädä usein myös ruuan jälkeen ylimääräistä, jolloin se laitetaan jääkaappiin. Sieltä se laitetaan sitten seuraavana päivänä mikrouuniin lämpenemään ja syödään samaa ruokaa toisena perättäisenä päivänä.
Näin ei kuitenkaan kannattaisi välttämättä riisin suhteen toimia, vaan se kannattaisi annostella niin, ettei sitä jää jäljelle seuraavalle päivälle tai vaihtoehtoisesti pitää huoli siitä, että sen kanssa toimitaan oikein. Mutta miksi tämä sitten on tärkeää?
Siksi, että riisi sisältää usein Bacillus cereus -bakteerin itiöitä, jotka eivät välttämättä kuole keittoprosessin aikana.
Useimmiten tämän edellä mainitun bakteerin itiöiden selviytyminen johtuu siitä, että riisistä valmistetun ruoan jälkikäsittely on epäonnistunut. Toisin sanoen riisi on jätetty liian pitkäksi aikaa huoneenlämpöön jäähtymään ja siirretty liian myöhään jääkaappiin. Tällöin nämä itiöt ovat saattaneet ehtiä muuttumaan konkreettisesti Bacillus cereus -bakteeriksi ja sen seurauksena edessä saattaa olla ruokamyrkytys.
Edellä mainitusta johtuen olisi tärkeää, ettei riisi ole sen keittämisen jälkeen tuntia kauempaa huoneenlämmössä. Tärkeää on myös se, että riisi lämpenee tasaisesti ja todella kuumaksi, kun se laitetaan mikroaaltouuniin. Riisi tulisi myös heittää roskikseen 24 tuntia sen keittämisen jälkeen ja sitä ei tulisi koskaan lämmittää uudelleen yhtä kertaa enempää.
Kananmuna
Raa’an kananmunan keittäminen mikroaaltouunissa saattaa tuntua esimerkiksi kovan kiireen keskellä hyvältä idealta, kun aikaa ei ole hukattavaksi ja siten kananmunan keittäminen kattilassa, liedellä, veisi liian paljon aikaa.
Todellisuudessa kyseessä on kuitenkin todella huono suunnitelma, jota ei voi suositella kenellekään – ellei sitä sitten ehdoin tahdoin halua elää riskirajoilla. Tämä johtuu siitä, että mikroaaltouunin korkeat lämpötilat johtavat suurella todennäköisyydellä siihen, että kananmunan sisään kehittyy höyryä. Kun tuo höyry ei pääse pakenemaan minnekään, aiheuttaa se lähes varmasti kananmunan räjähtämisen.
Jos olet tällaisessa edellä mainitun kaltaisessa tilanteessa, hyvässä lykyssä kananmuna räjähtää jo mikroaaltouunissa ollessaan, jättäen taakseen vain melkoisen ikävän sotkun. Pahimmassa tapauksessa se räjähtää kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun olet ottanut kananmunan mikroaaltouunista pois, ja sen ympäri ämpäri leviävän kananmunasotkun lisäksi edessäsi saattaa olla sairaalareissu palovammojen seurauksena. Kaiken kukkuraksi tämä jälkimmäinen skenaario on paljon todennäköisempi, sillä useimmiten kananmuna räjähtää muutama minuutti sen jälkeen, kun se on otettu ulos mikrouunista.
Eikä siinä vielä suinkaan kaikki: mikäli olet esimerkiksi edellisenä päivänä keittänyt kananmunan kattilassa ja päätät sitten lämmittää sen myöhemmin mikroaaltouunissa – joko kuorineen päivineen tai ilman kuoria – tällöin seurauksena saattaa olla niin ikään kananmunan räjähtäminen.
Tämä sama ongelma pätee myös siemenien ja pähkinöiden kanssa, mutta niiden kohdalla seuraukset eivät ole välttämättä ihan niin dramaattiset.
Ylijääneet perunat
Aivan kuten riisin kohdalla, myös peruna kuljettaa meidät bakteerien pariin – joskin tällä kertaa kyse on Clostridium botulinum -bakteerista, joka aiheuttaa niin ikään ihmiskehossa myrkytystilan.
Kuvitellaan siis tilanne, jossa olet keittänyt perunoita. Olet nauttinut esimerkiksi lounaan tai illallisen, mutta ruokailun jälkeen toteat, että kaikkia perunoita ei tullut syötyä. Tämän huomattuasi päätät hyödyntää perunat seuraavan päivän aterioinnin yhteydessä eli laitat ne jääkaappiin. Et laita niitä kuitenkaan heti jääkaappiin, vaan vasta hieman myöhemmin. Tällaisen toiminnan seurauksena Clostridium botulinum -itiöt, jotka eivät välttämättä ole kaikki kuolleet keittoprosessin aikana, saattavat kehittyä kyseiseksi bakteeriksi. Ja sitten, kun laitat perunat seuraavana päivänä mikroon, siellä tarjolla oleva lämpö ei riitä tappamaan bakteeria.
Meidän suomalaisten makuun ovat myös foliomytyssä paistetut perunat, eikö totta?!
Valitettavasti myös tässä kokkaustavassa edessäsi saattaa häämöttää ruokamyrkytys, sillä nämä Clostridium botulinum -bakteerin itiöt saattavat selviytyä niin ikään tällaisessa valmistusprosessissa. Aterioinnin jälkeen myttyjä jäi ylimääräisiä ja päätät laittaa ne jääkaappiin folion sisällä. Kun samaan aikaan folio estää hapen pääsyn mytyn sisään, soppa on niin sanotusti valmis. Tämän voit kuitenkin välttää sillä, että valmistusprosessin jälkeen siirrät perunat pois folion sisältä – ennen siis jääkaappiin säilömistä – jolloin ne saavat happea ja itiöiden kehittyminen varsinaiseksi Clostridium botulinum -bakteeriksi jää toteutumatta.
Tässä kohtaa tämä muuttuukin sitten melkoiseksi kauhutarinaksi, sillä tämä edellä moneen otteeseen mainittu bakteeri saattaa johtaa botulismiin, joka on kyseisen bakteerin kehittämästä hermomyrkystä johtuva todella vakava ruokamyrkytys, joka saattaa hoitamattomana johtaa esimerkiksi halvaantumiseen, kuten erään kanadalaismiehen kohdalla kävi, tai jopa kuolemaan.
Prosessoitu liha
Oletko koskaan lämmittänyt mikroaaltouunissa esimerkiksi hot dogin, pekonia, makkaraa tai jotain muuta prosessoitua lihaa?
Edellä mainitut prosessoidut lihat ovat sellaisia, ettei elimistösi – etenkään se verisuonisto – juurikaan pidä niistä. Ne aiheuttavat pitkässä juoksussa esimerkiksi verisuonisairauksia, muun muassa kohonneen kolesterolin muodossa.
Tässä ei ole kuitenkaan tarkoitus estää ketään syömästä prosessoitua lihaa, vaan jälleen kerran varoittaa siitä mikroaaltouunista tällaisten lihojen lämmittämiseen. On nimittäin niin, että prosessoitu liha johtaa mikrouunissa ollessaan hapettuneeseen kolesteroliin (COP), joka on tutkimusten mukaan haitallisempaa ihmiselle kuin niin sanottu tavallinen kolesteroli.
COP saattaa pitkässä juoksussa johtaa jopa vakaviin sydän- ja verisuonitauteihin, tai ainakin kohottaa riskiä, sillä se aiheuttaa muun muassa verisuonien plakkeutumista ja muita terveysongelmia. Lisäksi COP:n kerrotaan aiheuttavan myös muun muassa ummetusta eli toisin sanoen vatsaongelmia.
Mikäli siis päätät syödä prosessoitua lihaa, valitse tällaisen ruoan kokkaamiseen jatkossa sen pikavalinnan eli mikroaaltouunin sijaan ihan ehta, aito ja oikea uuni.
Pakastettu liha
Lihan pakastaminen on varsin yleinen tapa suomalaisten keskuudessa, eikä siinä ole itsessään yhtikäs mitään väärää. Vaan miten on sitten asian laita, kun se liha halutaan ottaa sieltä pakkasesta, sulattaa ja tarjoilla vielä samana päivänä esimerkiksi lounaan tai illallisen muodossa?
Lihan sulattaminen mikroaaltouunissa on toki kohtalaisen yleistä, mutta se ei välttämättä ole ihan se kaikkein fiksuin tapa tämän sulatusprosessin läpivientiin. Toki kyse on äärimmäisen nopeasta ja tehokkaasta tavasta, mutta samaan aikaan jäätyneen lihan sulattamiseen mikrossa liittyy omat riskinsä.
Mmllaisia nämä riskit sitten oikein ovat?
No todettakoon nyt ihan ensimmäisenä, että lihan sulattaminen mikrouunissa ei ole lopulta niin yksinkertaista ja nopeaa kuin voisi kuvitella, vaan se saattaa olla jopa yllättävän aikaavievää puuhaa. Liha pitäisi saada sulatettua tasaisesti, mutta koska se on usein melko paksua, on tästä asiasta hieman haastava varmistua.
Ja myös se varsinainen suurempi ongelma osuu tähän samaan edellä mainittuun seikkaan eli lihan tasaiseen lämmittämiseen: on nimittäin niin, että mikäli lihaa ei saada lämmitettyä tasaisesti, se mahdollistaa bakteerien kasvamisen ja leviämisen lihassa, minkä seuraukset voivat taasen olla melko ikävät.
Kaikkein paras vaihtoehto lihan sulattamiseen onkin iskeä se ”mötikkä” pakastimesta sinne jääkaapin puolelle ja antaa sen sulaa siellä kaikessa rauhassa yön yli.
Parsakaali
Mikäli perheessäsi syödään parsakaalia, on se suurella todennäköisyydellä yksi yleisimmin mikroaaltouuniin päätyvistä vihanneksista. Vaikka parsakaali ei varmastikaan ole ihan jokaisen suomalaisen makuun, kyseessä on erittäin terveellinen vihannes, joka voi ehkäistä monien vakavien sairauksien syntymistä, kuten esimerkiksi joidenkin syöpämuotojen ja sydänsairauksien.
Jatkossa kannattaa kuitenkin harkita tarkasti sitä parsakaalin lämmittämistä siellä mikrouunissa, sillä kyseisellä lämmitysmuodolla juuri esimerkiksi ne erilaisia vakavia sairauksia ehkäisevät ravintoaineet saattavat jäädä saamatta – tai ainakin niiden määrät vähenevät.
Journal of the Science of Food and Agriculture julkaisi nimittäin vuonna 2003 tutkimuksen, jonka mukaan parsakaalin lämmittäminen mikrossa tuhoaa huomattavasti enemmän niitä positiivisia ainesosia kuin muut tämän vihanneksen valmistustavat. Kaikkein optimaalisin vaihtoehto on parsakaalin hellävarainen höyryttäminen, jolloin saat siitä paljon enemmän irti.
Chili
Niin hauskalta kuin se saattaa kuulostaakin, chili ei ole vihannes, vaan se luokitellaan marjaksi. Meillä suomalaisilla saattaa olla hieman erilainen käsitys marjoista, mutta näin se nyt vain on, että chilit eivät kuulu vihannes-kategoriaan.
Kuten me kaikki varmasti varsin hyvin tiedämme, chili on parhaimmillaan, tai pahimmillaan, todella tulinen marja (ei, tähän chilin kuvailuun marjana ei yksinkertaisesti totu, mutta niillä mennään, mitä on annettu). Ja jos sitten chilin menee epähuomiossa, tai tarkoituksellisesti, laittamaan mikroaaltouuniin, kannattaa varautua hikeen ja kyyneleihin – onneksi sentään ei vereen, ainakaan toivottavasti.
Chilistä tekee tulisen kemiallinen yhdiste nimeltään kapsaisiini. Kun chilin laittaa mikrouuniin, tuota edellä mainittua kapsaisiinia vapautuu melkoinen määrä mikroaaltouunin sisälle. Ja, kun sitä sitten avaa sen mikrouunin luukun, tuo kapsaisiini vapautuu ilmaan ja sitä kautta suoraan esimerkiksi kasvoillesi sekä silmiisi; lopputuloksena on melkoisen epämukavat oltavat, sillä eihän sitä turhaan kehoiteta chilin leikkaamisen jälkeen välttämään kosketusta limakalvoille.
Homman nimi on siis se, että kaikki muut keinot chilin lämmittämiseen ovat paljon viisaampia kuin mikrossa lämmittäminen.
Leipä
Nostakaa kaikki sellaiset yksilöt käsi pystyyn, jotka eivät ole koskaan lämmittäneet leipää mikrossa… Jotenkin uskallan arvailla, että siellä näyttöpäätteiden tai mobiililaitteiden ääressä ei noussut kovinkaan montaa kättä pystyyn – kenties ei yhden ainutta.
Tässä kohtaa moni saattaakin sitten hämmästellä, että miksi ihmeessä sitä leipää ei nyt sitten tulisi laittaa lämpiämään sinne mikrouuniin.
Kyse on kaikessa yksinkertaisuudessaan siitä, miten mikroaaltouunin säteet vaikuttavat leivän koostumukseen eli mitä toisin sanoen leivälle tapahtuu siellä mikrossa. Leipä muuttuu mikrossa lämmittäessä väljähtäneeksi mössöksi, vain reippaan kymmenen sekunnin lämmittämisen jälkeen, mikä nyt ei ole varmasti kenenkään mielestä se parhaalta kuulostava yhdistelmä leivästä puhuttaessa.
Kaiken kukkuraksi leivän saa jopa palamaan mikrossa, mikäli sen jättää sinne liian pitkäksi aikaa.
Jos sinä et syystä tai toisesta omista paahdinta, siinä tapauksessa kannattaa harkita vakavasti uunin laittamista päälle, sillä vaikka se on selkeästi mikroaaltouunia hitaampi prosessi leivän lämmittämiseen, on se ehdottomasti sen arvoista. Toki sen leivän lämmittämiseen mikrossa kohtalaisin tuloksin löytyy niin ikään keinoja, mutta paljon helpommalla pääset sen uunin kanssa.
Ja älkääs nyt vielä hätäilkö mihinkään, sillä tähän leivän kanssa samaan kategoriaan pääsee myös pizza. Kyllä, onhan se ihan syötävää mikroaaltouunissa lämmittämisen jälkeen, mutta ei se kyllä ole missään nimessä enää parhaimmillaan. Selkeästi parempi vaihtoehto on esimerkiksi pizzan syöminen kylmänä, mutta mikäli nimenomaan lämmin pizza on se sinun juttusi, niin ei muuta kuin tässäkin tapauksessa sitä uunia lämpenemään.
Maidonkorvike & rintamaito
Mikroaaltouuni saattaa olla monelle vanhemmalle se paras mahdollinen ystävä, sillä siellä ruoat saa kiireisen arjen keskellä lämmitettyä kaikkein nopeimmin, vaikkakaan lopputulos ei ole se paras mahdollinen; suosittelemme kuitenkin muistamaan nämä kaikki aiemmin esitellyt listan kohdat, ettei se arki muutu entistä ongelmallisemmaksi.
Mutta miten on sitten rintamaidon tai maidonkorvikkeen laita eli voisiko ne laittaa niin ikään sinne mikrouuniin lämpenemään, jolloin ne vastaisivat paremmin sitä suoraan rinnasta tulevaa maitoa?
Tottahan toki sinne mikroon voi laittaa myös nämä kaksi eri versiota vauvan tärkeimmästä ravinnosta, mutta rintamaidon ja maidonkorvikkeen lämmittämisen kanssa tulee olla todella tarkkana, kun käytössä on mikro. Ongelmana on nimittäin siinä, että tutkimusten mukaan mikro lämmittää todella herkästi maidon ja/tai korvikkeen epätasaisesti. Sen seurauksena maito/maitokorvike saattaa sisältää niin sanottuja kuumia pisteitä, jotka taas ovat omiaan polttamaan vauvan suun ja kurkun.
Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto FDA suositteleekin, että mikrouunissa lämmittämisen jälkeen maitoa/maitokorviketta tulee ensiksi sekoittaa, antaa sen seistä 30 sekuntia ja sen jälkeen vielä varmistaa sen tasainen lämpö maistamalla sitä itse, ennen kuin sitä annetaan vauvalle.
Lue myös, mistä kirjoitimme vuosi sitten:
Vedenalaiset kaupungit: 10 tosielämän Atlantista
🤷♂️ Miten moni fakta sinulle tuli näistä listan kohdista täytenä yllätyksenä, ja oletko itse toiminut näiden ohjeiden vastaisesti? Kommentoi aihetta alla olevissa kommenttikentissä ⬇️ ⬇️ tai somekanavissamme!
Tällä kertaa Listafriikin lukijoiden kysymyksissä istahdetaan hammaslääkärin tuoliin ja selvitetään, miten hampaiden puudutusaine toimii. Samalla paljastuu erikoinen yhteys hiusten värin ja puudutuksen välillä: Miksi punatukkaisten puuduttaminen saattaa olla tavallista hankalampaa?
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miten hampaiden puudutusaine toimii?
Hammaslääkärin tuolissa puudutus on monelle melkoinen pelastus. Mutta miten puudutusaine oikein onnistuu estämään kivun tuntemisen, vaikka hammaslääkäri samaan aikaan poraa, kiskoo tai muuten käsittelee hampaita?
Kun kudokseen kohdistuu vaurioittava tai mahdollisesti vahingoittava ärsyke, kipua aistivat hermopäätteet aktivoituvat. Tällöin hermosoluissa syntyy sähköisiä impulsseja, jotka kulkevat hermoratoja pitkin kohti keskushermostoa. Kun kipuviesti käsitellään aivoissa, tunnemme kipua.
Paikallispuudutteet, kuten lidokaiini, katkaisevat tämän viestiketjun. Ne estävät hermosolujen solukalvolla sijaitsevien jänniteherkkien natriumkanavien toimintaa. Koska natriumionien virtaus solukalvon läpi on välttämätöntä sähköisen hermoimpulssin etenemiselle, kipuviesti ei pääse kulkemaan puudutetulta alueelta aivoihin.
Puudutus ei kuitenkaan välttämättä poista kaikkia tuntemuksia. Esimerkiksi painetta ja liikettä voi edelleen tuntea, vaikka itse toimenpide ei aiheuttaisi kipua. Siksi hammaslääkärin työskentelyn saattaa huomata hyvinkin selvästi, vaikka puudutus toimisi juuri niin kuin pitääkin.
Hampaiden puuduttamiseen on käytössä useita menetelmiä.
Pintapuudutuksessa puudute levitetään suun limakalvolle esimerkiksi geelinä tai suihkeena. Sitä käytetään muun muassa puudutusneulan pistokohdan tunnottomaksi tekemiseen, jotta itse puudutuspiikki tuntuisi mahdollisimman vähän.
Infiltraatiopuudutuksessa puudutusaine ruiskutetaan hoidettavan hampaan läheisyyteen, josta se leviää kudosten läpi hermopäätteisiin. Menetelmää käytetään erityisesti ylähampaiden hoidossa.
Johtopuudutuksessa puudutusaine puolestaan ruiskutetaan suuremman hermon läheisyyteen. Menetelmä on yleinen etenkin alaleuan poskihampaita hoidettaessa. Koska puudutus estää hermoviestien kulkemisen laajemmalta alueelta, myös esimerkiksi alahuuli ja osa kielestä voivat puutua.
Puudutuksen vaikutus kestää käytetystä aineesta ja menetelmästä riippuen yleensä muutamia tunteja. Onneksi hermosolujen toiminta palautuu normaaliksi puudutusaineen vaikutuksen lakatessa.
Mitä tekemistä hiusten värillä on hampaiden puuduttamisen kanssa?
Punatukkaisuuteen liittyy muutakin kuin hiusten väri. Luonnostaan punaisten hiusten taustalla on usein MC1R-geenin muunnoksia, jotka vaikuttavat pigmentin muodostumisen lisäksi myös siihen, miten elimistö reagoi erilaisiin kipuärsykkeisiin.
Punatukkaisten kipuherkkyydestä liikkuu monenlaisia väitteitä. Yksi yleisimmistä on se, että punahiuksisilla olisi muita matalampi kipukynnys. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, sillä kipuherkkyys riippuu myös kivun laadusta.
Tutkimuksissa on havaittu, että punatukkaiset saattavat reagoida tavallista herkemmin esimerkiksi kylmän ja kuuman aiheuttamaan kipuun. Toisaalta joissakin kokeissa heidän on todettu sietävän tietynlaisia kipuärsykkeitä muita paremmin. Kyse ei siis ole siitä, että punatukkaiset tuntisivat kaiken kivun voimakkaammin, vaan eri kipuaistimuksissa voi olla merkittäviä eroja.
Mutta entä se hammaslääkärin puudutus?
Tutkimuksissa on saatu viitteitä siitä, että punatukkaiset saattavat reagoida myös anestesia- ja puudutusaineisiin eri tavalla kuin muut.
Eräässä pienessä yleisanestesiaa käsitelleessä tutkimuksessa havaittiin, että luonnostaan punatukkaiset naiset tarvitsivat keskimäärin 19 prosenttia enemmän nukutusainetta kuin tummatukkaiset naiset. Kyse oli kuitenkin hengitettävästä anestesia-aineesta, eikä tulosta voi sellaisenaan soveltaa hammaslääkärin käyttämiin paikallispuudutteisiin.
Myös lidokaiinin vaikutusta on tutkittu. Yhdessä tutkimuksessa punatukkaiset naiset olivat muita herkempiä lämpötilan aiheuttamalle kivulle, ja ihon alle annetun lidokaiinin puuduttava vaikutus jäi heillä osittain heikommaksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki punatukkaiset tarvitsisivat hammashoidossa automaattisesti suuremman puuduteannoksen.
Punatukkaisuuden ja hammaslääkäripelon väliltäkin on löydetty kiinnostava yhteys. Eräässä tutkimuksessa MC1R-geenin tiettyjä muunnoksia kantavat ihmiset raportoivat muita useammin hammaslääkäripelkoa ja välttelivät todennäköisemmin hammashoitoa.
Tutkijat eivät kuitenkaan ole vielä täysin selvittäneet, mistä kaikki nämä erot johtuvat tai kuinka suuri merkitys niillä on tavallisessa hammashoidossa.
Jos puudutus ei siis tunnu tehoavan kunnolla, asiasta kannattaa aina kertoa hammaslääkärille. Hiusten väristä riippumatta kenenkään ei tarvitse vain hammasta purren kestää kipua!
Lue myös:
Mitkä ovat aurinkokunnan suurimmat kuut ja kuinka korkealle oma Kuumme niiden joukossa sijoittuu? Aurinkokunnassamme huomio kiinnittyy usein planeettoihin, vaikka niitä kiertävistä kuistakin löytyy melkoisia yllätyksiä.
Tiesitkö, että avaruudellisesta naapurustostamme löytyy jäisiä maailmoja, Islannin kokoisia tuliperäisiä alueita ja paksun jääkuoren alle kätkeytyviä valtameriä?
Listafriikki esittelee nyt aurinkokunnan 10 suurinta kuuta. Mukana on myös meille hyvinkin tuttu taivaankappale, jonka sijoitus saattaa yllättää.
10. Oberon
Aurinkokunnan suurimmat kuut -listan aloittaa Oberon, joka kiertää Uranusta lähes kolmen miljardin kilometrin päässä Auringosta. Halkaisijaltaan noin 1 523 kilometrin kokoinen Oberon on Uranuksen toiseksi suurin kuu ja samalla kaikkein kaukaisin planeetan viidestä suuresta kuusta.
Oberonin jäistä ja kivistä pintaa peittävät lukuisat törmäyskraatterit, joista osan pohja on huomattavasti ympäristöään tummempi. Yhden selityksen mukaan törmäykset ovat paljastaneet pinnan alta tummaa materiaalia. Oberonissa on myös pitkiä siirroslaaksoja, jotka ovat syntyneet kuun jäisen kuoren venyessä ja repeillessä.
Pinnalla näkyvien kraattereiden ja laaksojen lisäksi Oberon saattaa pitää sisällään jotain perin yllättävää. Vuonna 2023 julkaistujen tutkimustulosten perusteella sen paksun jääkuoren alla voi nimittäin edelleen lainehtia suolainen ja sula valtameri. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että Oberonin kiviydin luovuttaa lämpöä ja veteen liuennut suola toimii eräänlaisena pakkasnesteenä.
Toistaiseksi kyse on kuitenkin vain tutkijoiden mallinnuksiin perustuvasta mahdollisuudesta. Oberonia on päästy tutkimaan läheltä ainoastaan kerran, kun Voyager 2 -luotain lensi Uranuksen ohi vuonna 1986. Sen jälkeen Oberonia on tyydytty tarkastelemaan huomattavasti kauempaa.
9. Rhea
Saturnuksen toiseksi suurin kuu Rhea on halkaisijaltaan noin 1 528 kilometriä, joten se päihittää edellä mainitun Oberonin vain muutamalla kilometrillä. Rhea koostuu pääosin vesijäästä ja vain noin neljäsosaksi kiviaineksesta.
Jäistä pintaa peittävät lukemattomat törmäyskraatterit ja mystiset pitkät, kirkkaat juovat, joita luultiin aiemmin pinnalle kertyneeksi maa-aineeksi. Sitten Saturnusta ja sen kuita tutkimaan lähetetty Cassini-luotain lähetti tarkempia kuvia, jotka paljastivat juovien olevankin valtavia kanjoneita ja jyrkänteitä, joissa kirkasta jäätä on paljastunut tummemman pinta-aineksen alta.
Vuonna 2008 Cassinin mittaukset tarjosivat vielä suuremman yllätyksen: Rheaa saattaisi ympäröidä rengasjärjestelmä. Se olisi tehnyt Rheasta ensimmäisen tunnetun rengastetun kuun, mutta myöhemmät havainnot eivät vahvistaneet renkaiden olemassaoloa.
Rhealla on myös äärimmäisen ohut happea ja hiilidioksidia sisältävä kaasukehä eli eksosfääri. Happea syntyy, kun Saturnuksen magneettikentän vangitsemat energiset hiukkaset pommittavat jäistä pintaa ja hajottavat vesimolekyylejä.
8. Titania
Listan kahdeksannella sijalla palataan Uranuksen luo. Titania on planeetan suurin kuu ja halkaisijaltaan noin 1 578 kilometriä.
Titanian jäistä pintaa halkovat valtavat kanjonit ja siirroslaaksot, joista pisimmät ulottuvat jopa noin 1 600 kilometrin matkalle. Ne kertovat kuun kuoren venyneen ja repeilleen historiansa aikana. Titanian pinnalla näkyy myös suuria törmäyskraattereita, mutta niitä on vähemmän kuin esimerkiksi Oberonilla, mikä viittaa siihen, että geologinen toiminta on muokannut osia pinnasta myöhemmin uudelleen.
Oberonin tavoin myös Titanian suurin salaisuus saattaa odottaa syvällä pinnan alla. Vuonna 2023 julkaistujen tietokonemallinnusten mukaan kuun sisäosissa voi edelleen olla tarpeeksi lämpöä ylläpitämään kokonaista nestemäistä kerrosta, vaikka pinta onkin täysin jäätynyt.
Varmuutta asiasta ei ole, sillä Titaniaakin on tutkittu lähietäisyydeltä vain kerran. Voyager 2 lensi sen ohi vuonna 1986, ja tuolloin otetut kuvat ovat edelleen parhaat lähikuvamme Uranuksen suurimmasta kuusta.
7. Triton
Neptunuksen suurin kuu Triton nappaa aurinkokunnan suurimmat kuut -listan seitsemännen sijan noin 2 707 kilometrin halkaisijallaan. Triton on listallamme melkoinen kummajainen: Se on aurinkokunnan suurista kuista ainoa, jolla on retrogradinen kiertorata eli se kiertää Neptunusta vastakkaiseen suuntaan kuin planeetta pyörii.
Tästä on voitu päätellä, että Triton ei siis todennäköisesti syntynyt Neptunuksen ympärillä yhtä aikaa sen muiden kuiden kanssa. Tutkijat uskovat sen olleen alun perin Kuiperin vyöhykkeellä kiertänyt kappale, jonka Neptunuksen painovoima jossain vaiheessa nappasi vangikseen. Tritonia voisikin siis pitää Pluton kaukaisena serkkuna. Ja isompana serkkuna, sillä Triton on suurempi kuin halkaisijaltaan 2 376 kilometriä oleva kääpiöplaneetta Pluto.
Tritonin pinta on yksi aurinkokunnan kylmimmistä paikoista, noin −235-asteinen, ja sitä peittää muun muassa jäätynyt typpi. Täydellisen kuollut jääpallo Triton ei silti ole. Kun Voyager 2 lensi sen ohi vuonna 1989, luotain havaitsi pinnalta purkautuvia, geysireitä muistuttavia suihkuja. Maapallon geysireistä poiketen niitä ei synnytä sisäinen lämpö, vaan auringonvalo. Aurinko lämmittää läpinäkyvän typpijään alla olevaa tummaa pölyä, jolloin jää sen ympärillä muuttuu suoraan paineelliseksi kaasuksi. Kun paine murtaa jään, ilmaan suihkuaa kylmää typpikaasua ja tummaa ainetta jopa kahdeksan kilometrin korkeuteen. Sieltä Tritonin tuulet levittivät tummat vanat jopa 150 kilometrin päähän.
Mutta saattaa sitä sulaa vettäkin Tritonilla olla. Koska Neptunuksen valtava vetovoima on muokannut kuun rataa rajulla kädellä, tämän aiheuttama sisäinen kitka on saattanut sulattaa osan vaipasta. Tutkijat pitävätkin erittäin mahdollisena, että Triton kätkee sisäänsä elinkelpoisen, nestemäisen vesikerroksen.
6. Europa
Jupiteria kiertävä Europa on halkaisijaltaan noin 3 122 kilometriä ja se kuuluu Jupiterin neljään suurimpaan kuuhun, joita kutsutaan Galilein kuiksi. Galileo Galilei havaitsi ne vuonna 1610, ja kaikki neljä – Europa, Io, Kallisto ja Ganymedes – mahtuvat aurinkokunnan kymmenen suurimman kuun joukkoon.
Europan pinta on jäinen, mutta jäävaipan alla on sula yllätys: suolaisen veden muodostama meri, jossa saattaa olla jopa kaksi kertaa enemmän vettä kuin kaikissa Maan valtamerissä yhteensä. Meri pysyy nestemäisenä, vaikka Europa sijaitsee kaukana Auringosta. Jupiterin ja sen muiden suurten kuiden painovoima venyttää ja puristaa Europaa sen kiertäessä planeettaa, ja tästä syntyvä lämpö estää sisäosia jäätymästä kokonaan.
Jupiterin vetovoiman vaikutukset näkyvät myös Europan pinnalla, jota halkovat lukemattomat tummat juovat. Ne muistuttavat Maan merijäässä näkyviä railoja ja ovat syntyneet jääkuoren halkeillessa ja liikkuessa. Halkeamiin on voinut nousta myös pinnan alta suolaista vettä tai jääsohjoa, joka on sittemmin jäätynyt uudelleen. Törmäyskraattereita Europalla on poikkeuksellisen vähän, mikä kertoo pinnan olevan geologisesti varsin nuori.
Juuri pinnanalainen meri tekee Europasta yhden tärkeimmistä paikoista, kun aurinkokunnasta etsitään elämälle sopivia olosuhteita. Vettä on runsaasti, ja kivisen merenpohjan ja veden välillä voi tapahtua kemiallisia reaktioita, joista mikrobit voisivat saada energiaa.
Elämää Europasta ei kuitenkaan ole löydetty – mutta edellytykset sille saattavat olla olemassa.
5. Kuu
Löytyykö muita yllättyneitä? Aurinkokunnan suurimmat kuut -listan viidennellä sijalla on Kuu. Siis meidän oma Kuu!
Kuun halkaisija on noin 3 475 kilometriä, mikä on yli neljännes Maan halkaisijasta (12 756 km). Kuu on poikkeuksellisen suuri emoplaneettaansa verrattuna. Nykykäsityksen mukaan Kuu syntyi noin 4,5 miljardia vuotta sitten, kun suunnilleen Marsin kokoinen protoplaneetta Theia törmäsi nuoreen Maahan. Törmäyksessä avaruuteen sinkoutunut aines tiivistyi lopulta Kuuksi.
Alkuaikoina Kuu oli paljon lähempänä Maata kuin nykyään, eikä etäisyys edelleenkään pysy samana. Apollo-lentojen aikana Kuun pinnalle jätettyjen heijastimien avulla sen etäisyyttä voidaan mitata erittäin tarkasti. Mittaukset ovat paljastaneet, että Kuu karkaa meistä hiljalleen noin 3,8 senttimetriä vuodessa.
Mitään syytä huoleen ei kuitenkaan ole: tätä vauhtia Kuu ei ole ihan heti jättämässä meitä.
4. Io
Jupiterin kuu Io on noin 3 643 kilometrin halkaisijallaan aurinkokunnan neljänneksi suurin kuu. Se on vain hieman omaa Kuutamme suurempi, mutta pinnaltaan nämä kaksi eivät voisi juuri erilaisempia olla. Siinä missä Kuu on geologisesti varsin rauhallinen, on Io aurinkokunnan tuliperäisin kappale.
Iolla on satoja aktiivisia tulivuoria, joista purkautuu laavaa ja kaasua. Voimakkaan tuliperäisyyden takia pinta uusiutuu niin nopeasti, ettei siihen ehdi kertyä suuria törmäyskraattereita. Vuonna 2024 Juno-luotain havaitsi Iolla valtavan vulkaanisen alueen, jonka pinta-alaksi arvioitiin yli 100 000 neliökilometriä. Se on lähes yhtä suuri kuin Islanti, joka niin ikään tunnetaan vulkaanisesta aktiivisuudestaan. Ion rinnalla Islannin tuliperäisyys jää kuitenkin varsin vaatimattomaksi.
Ion vulkaanisuus johtuu suuren Jupiterin valtavasta vetovoimasta sekä sen kahden muun kuun, Europan ja Ganymedeen, painovoimavaikutuksesta. Ion rata ei pysy täysin pyöreänä, joten Jupiterin vetovoima venyttää ja puristaa kuuta sen kiertoradan eri vaiheissa. Ion kiinteä pinta voi nousta ja laskea tämän seurauksena jopa noin 100 metriä. Jatkuva vääntyminen synnyttää sisuksissa valtavasti lämpöä – ja lopputuloksen näkee pinnalla.
3. Kallisto
Kuva: NASA/JPL | Public Domain
Jupiterin toiseksi suurin kuu Kallisto on halkaisijaltaan noin 4 821 kilometriä. Se on lähes Merkuriuksen kokoinen, mutta ulkonäöltään Kallisto muistuttaa pikemminkin jättimäistä, kauttaaltaan kolhittua jääpalloa.
Kalliston pinta on yksi aurinkokunnan vanhimmista ja kraatterisimmista. Sen arvioidaan säilyneen suurelta osin muuttumattomana noin neljän miljardin vuoden ajan. Kalliston pinnalla ei ole havaittu aktiivisia tulivuoria tai mannerlaattojen kaltaista liikettä, jotka pyyhkisivät vanhojen törmäysten jälkiä pois. Niinpä uusia kraattereita on syntynyt vanhojen päälle yhä uudelleen.
Näyttävin törmäyksen jättämä jälki on Valhalla. Sen keskellä on noin 600 kilometriä leveä kirkas alue, jota ympäröivät valtavat samankeskiset renkaat. Koko rakennelma ulottuu noin 4 000 kilometrin alueelle eli lähes Kalliston laidalta toiselle. Se on aurinkokunnan suurin monirenkainen kraatteri.
Vaikka Kalliston pinta on ikivanha ja pysähtynyt, viittaavat Galileo-luotaimen mittaukset siihen, että syvällä sisuksissa saattaa silti piillä suolaisen veden muodostama valtameri. Kallistolla tämä kerros on kuitenkin hautautunut huomattavasti syvemmälle kuin sen naapurikuilla.
2. Titan
Saturnuksen suurin kuu Titan on halkaisijaltaan noin 5 150 kilometriä. Se on Merkuriusta suurempi ja aurinkokunnan ainoa kuu, jolla on paksu kaasukehä. Titanin pinta pysyi pitkään piilossa oranssin pilviverhon takana, mutta vuonna 2004 Saturnuksen luo saapunut Cassini-luotain alkoi vähitellen paljastaa, mitä sen alta löytyy. Vuonna 2005 Titanin pinnalle laskeutui myös Huygens-luotain.
Ja näky oli melkoinen! Titanilla on jokia, järviä ja kokonaisia meriä. Siellä myös sataa, ja neste haihtuu takaisin kaasukehään aivan kuten Maassa. Yksi merkittävä ero kuitenkin on: veden sijaan Titanin joissa ja järvissä virtaa pääasiassa metaania ja etaania. Noin -179 °C:ssa nämä meille kaasuina tutut aineet pysyvät nestemäisinä.
Maisemakin voisi paikoin näyttää hämmentävän tutulta. Titanilla on jokiuomia, rantaviivoja ja valtavia hiekkadyynejä. Kalliot eivät kuitenkaan ole tavallista kiveä vaan kovaksi jäätynyttä vettä, ja dyynien ”hiekka” koostuu pääasiassa hiilipitoisesta aineksesta.
Kaikki Titanin vesi ei silti välttämättä ole jäässä, sillä paksun jääkuoren alla uskotaan olevan myös veden muodostama valtameri. Tämä tekee Titanista astrobiologien unelman: kuussa on kaksi täysin erilaista nestemäistä ympäristöä päällekkäin.
1. Ganymedes
Aurinkokunnan suurin kuu on Jupiteria kiertävä Ganymedes, jonka halkaisija on noin 5 270 kilometriä. Se on ainoa tunnettu kuu, jolla on oma magneettikenttä.
Magneettikentän synnyttää kuun sisällä oleva metallinen ydin, ja sen ansiosta Ganymedeen napa-alueilla esiintyy jopa revontulia. Galileo-luotain havaitsi magneettikentän vuonna 1996.
Juuri revontulet ovat auttaneet tutkijoita selvittämään myös, mitä paksun jääkerroksen alla piilee. Hubble-avaruusteleskoopilla tehdyt havainnot tukevat käsitystä valtavasta suolaisen veden merestä. Sen on arvioitu olevan noin 100 kilometriä syvä eli kymmenisen kertaa Maan valtameriä syvempi.
Ganymedeen sisukset voivat olla vielä oudommat kuin yksi valtava meri antaa ymmärtää. Mallinnusten perusteella vesi saattaa muodostaa useita päällekkäisiä valtamerikerroksia, joiden välissä on valtavan paineen synnyttämiä erilaisia jääkerroksia – vähän kuin nestemäisen veden ja kiinteän jään muodostama monikerroksinen lasagne.
Lue myös:
Tässä tulee tuhti kahdeksan faktan räkäpaketti flunssakauden ”kunniaksi”. Listafriikki antaa vastauksen muun muassa siihen, että mitä räkä on ja onko rään syöminen vaarallista.
Kuulostaako iljettävältä? Niin tai näin, räällä on erittäin tärkeä tehtävä nenän ja koko elimistön kannalta. Vaikka et aina olisikaan varta vasten halunnut tietää näitä faktoja, on tärkeä antaa näkyvyyttä yhdelle hyvinvoinnin ja terveyden tukipilareista. Räkä kunniaan – kunhan sitä ei vain ole liikaa!
Mitä räkä on?
Lyhyesti sanottuna räkä on limaa, jota muodostuu ylähengitysteiden limakalvoilla eli nenässä, kurkussa ja keuhkoissa. Tuo lima koostuu 95-prosenttisesti vedestä ja loput on erilaisia proteiineja ja suolaa. Räkä on suunnilleen yhtä suolaista kuin Itämeren vesi.
Limaa erittyy joka päivä yli litran verran ja nenän limakalvoilla yksistään noin kaksi ja puoli desilitraa. Suurin osa terveen ihmisen limasta valuu suoraan kurkusta alas. Nenäontelon limakalvon pikarisolut tuottavat limaa uloimman solukerroksen, eli epiteelin, pinnalle ja normaalitilanteessa liman määrä on tasapainossa kehomme käsittelykyvyn kanssa. Siksi terveenä ei tarvitse miettiä liman olemassaoloa.
Liman tärkein osa ovat musiinit, sokeroidut proteiinit, jotka sitovat nesteitä ja pitävät liman tahmeana ja toisaalta geelimäisen liukkaana. Ne ovat välttämättömiä nenän toiminnalle, kertoo bakteeriopin professori Pentti Huovinen Ylen haastattelussa. Musiinien lisäksi muita limasta löytyviä proteiineja ovat muun muassa immuunijärjestelmää aktivoivia vasta-aineita sekä bakteereja luontaisesti hajottavia lysotsyymejä.
Räkä on ensimmäinen suoja pöpöjä ja likaa vastaan
Vaikka räkä on monen mielestä ällöttävää, niin se on kuin elimistön oma suojakilpi taudinaiheuttajia, tomua ja siitepölyä vastaan. Räkä nappaa nämä hiukkaset kärpäspaperin tavoin, ennen kuin ne pääsevät keuhkoihin aiheuttamaan ongelmia.
On terveyden kannalta äärimmäisen tärkeää, että ympäristöstä tulevat epäpuhtaudet kulkeutuvat keuhkojen sijaan mahaan ja siksi limaa erittyy jatkuvasti. Tietenkään suodatin ei ole sataprosenttinen, joten aina silloin tällöin me sairastumme.
Sen lisäksi, että räkä on tahmeaa, sisältää se antibakteriaalisia ja -viraalisia proteiineja, jotka taistelevat taudinaiheuttajia vastaan jo heti ensikosketuksesta. Räkä myös pitää nenän sisäpinnan kosteana, mikä osaltaan suojelee tulehduksia vastaan, sillä mitä kuivempi limakalvo on, sitä alttiimpi se on infektioille. Kuiva limakalvo myös rikkoutuu herkemmin, jolloin pöpöjen pääsy elimistöön helpottuu.
Miksi ja miten räkä muuttaa muotoaan, kun sairastumme?
Normaalisti nenästä erittyvä lima on kirkasta. Tulehdus on aina elimistölle stressitilanne, jolloin kaikki ei toimi aivan tavallisesti. Solut erittävät enemmän nesteitä, johon sekoittuu myös bakteereita ja viruksia, meidän omia valkosoluja sekä hajonneiden solujen perimäainesta ja tukirakenteita. Tällöin itseasiassa puhutaan vasta räästä. Terveen ihmisen räkä on siis limaa, joten periaatteessa nämä sanat eivät tarkoita täysin samaa asiaa. Toisaalta ”normaalin” liman seassa on lähes aina hieman räkää, sillä limakalvoilla on jatkuvasti käynnissä taistelu pöpöjä vastaan. Valtaosa niistä saadaan kuitenkin torjuttua.
Flunssassa eli tulehdustilanteessa myös eritteen väri saattaa muuttua. Ei kuitenkaan aina, sillä pahankin tulehduksen aikana räkä voi olla kirkasta, joten tautia ei ole syytä lähteä diagnosoimaan tutkimalla nenäliinan sisältöä.
Yleisen harhaluulon mukaan bakteeritulehduksissa räkä muuttuu tummankeltaiseksi, jopa vihreäksi, mutta tämä ei pidä täysin paikkaansa. Flunssan tai muun hengitystieinfektion aikana erittyvä räkä saa värinsä lähinnä tulehdusta vastaan taistelevista valkosoluista, erityisesti bakteereja tuhoavista neutrofiileistä. Kun neutrofiilit työnsä tehtyään hajoavat, vapautuu niiden sisältö räkään. Neutrofiilit sisältävät rautaa, joka antaa räälle ikävän vihreän sävyn.
Mutta vihreää räkää voi erittyä myös virusten aiheuttamissa nuhakuumeissa, joita suurin osa flunssista on. Siksi vihertävän rään vuoksi ei kannata suunnata hakemaan antibiootteja; ne kun eivät virustauteihin tehoa.
Rään parhaat kaverit: inhottavat nenäkarvat ja välttämättömät värekarvat
Nenäkarvoja pidetään jostain syystä epäsiisteinä ja markkinoilla on niiden poistamiseen lukuisia erilaisia välineitä. Mutta nenäkarvat, kuten kaikki muutkin ihmisen karvat, ovat paikoillaan syystä. Sierainten karvat estävät vieraiden hiukkasten pääsyn nieluun ja keuhkoihin. Siksi onkin hieman hölmöä, että nenäkarvoja leikataan, trimmataan, vahataan tai jopa nypitään pois.
Silmillä nähtävät karvat suodattavat pois suurempia partikkeleita, mutta nenän limakalvoilla on myös värekarvoja, jotka ovat rään parhaita ystäviä. Ne eivät ole varsinaisia karvoja, vaan epiteelisolukon mikroskooppisen pieniä nystyröitä. Samantyyppisiä ”karvoja” on myös henkitorvessa ja keuhkoputkissa. Värekarvat kuljettavat limakalvoille tarttuneita epäpuhtauksia rään mukana nieluun ja edelleen mahalaukkuun kohti mahahappoja ja poistumisreittiä. Värekarvat ovat hyvin herkkiä ja jos niihin osuu jotain ylimääräistä, saattaa tuloksena olla aivastus. Näin elimistö myös pyrkii poistamaan tunkeilijat.
Entäs ne räkäpallerot?
Kuivuneet tai kosteammatkin räkäpallerot ovat merkki siitä, että lima on tehnyt tehtävänsä. Räkäpallero on siis vain limaa, joka on kerännyt kaiken sellaisen ylimääräisen, mikä ei kuulu elimistöömme. Väritön lima tarraa pölyn ja pöpöt itseensä, joten siitä tulee kuivuessaan tummempaa.
Räkäklimppejä ei kannata kuitenkaan kaivaa sormella nenästä, vaikka se kuinka houkuttelevaa olisikin. Sieraimeen tungettu sormi saattaa nimittäin viedä syvälle nenään taudinaiheuttajia, jotka muuten pysähtyisivät räkään ja nenäkarvoihin. Nenän kaivaminen voi myös ärsyttää limakalvoa ja intensiivinen ruopiminen kynnellä voi saada aikaan haavan – tällöin on entistä alttiimpi hengitysteiden tulehduksille. Lisäksi taudinaiheuttajat leviävät nenästä joka paikkaan, mihin kaivamisen jälkeen koskee ja toisaalta sormista menee sieraimiin pöpöjä.
Eikä nenän kaivaminen myöskään ole kovin kohteliasta tai näytä järin fiksulta. Siksi onkin parempi niistää kuivuneet pallerot ulos tai käyttää hellävaraiseen kaivamiseen puhdasta nenäliinaa. Jos kuivuneita räkäpalleroita on kovin paljon, kannattaa koittaa juoda enemmän vettä; hyvin nesteytetty keho pitää liman juoksevana, jolloin se kulkeutuu luonnostaan oikeaan osoitteeseen.
Vuonna 2001 julkaistun intialaistutkimuksen mukaan vain noin neljä prosenttia nenänkaivajista syö omaa räkäänsä. Ja tällä pienellä vähemmistöllä on antaa rään syömiseen hyvin yksinkertainen syy – se maistuu hyvältä. Mistä päästäänkin listan seuraavaan kohtaan ja siihen ikuisuuskysymykseen.
Onko rään syöminen vaarallista?
Nenästä erittyvän liman syöminen ei ole vaarallista. Miten se olisi, jos joka päivä nielemme sitä litratolkulla kuitenkin? Jokaisella ”tyhjällä” nielaisulla siirrämme syljen lisäksi räkää kohti ruokatorvea. Rään luonnollinen kulkusuunta on sisään eikä ulos.
Ylen tekemän gallupin mukaan räkä maistuu ihmisten mielestä sekä suolaiselle että makealle, eikä makua oikein pysty vertaamaan minkään elintarvikkeen makuun. Makuaisti, samoin kuin rään koostumus, on yksilöllinen, joten se maistuu varmaan kaikille hieman erilaiselta. Rään lisääminen ruokavalioon ei kuitenkaan sinänsä anna mitään lisäarvoa, sillä siinä ei ole sellaisia ravintoaineita, joita elimistömme kykenisi käyttämään hyväkseen. Proteiinia ja hiilihydraatteja on minimaalinen määrä.
Vaikka rään syöminen ei olisi vaarallista, ei sitä kannata harrastaa. Kuten tälläkin listalla on jo mainittu, jää sieraimiin ja nenäkarvoihin taudinaiheuttajia, joista keho pyrkii rään avulla eroon. Miksi siis ulos vedetyn bakteeripesäkkeen pistäisi varta vasten takaisin?
Toisaalta monet tutkijat uskovat rään syömisen jopa vahvistavan immuunijärjestelmää. Kun bakteereilla kyllästetyn räkäpalleron nielee, on se hyvä tapa tutustuttaa oma immuunijärjestelmä taudinaiheuttajille. Joten jos jää joskus verekseltään kiinni rään syömisestä, niin voi kirkkain silmin sanoa arvostelijalle, että buustailee vain omaa puolustuskykyään.
Miksi räkä tukkii nenän?
Kun hengitysteissä on käynnissä tulehdustila ja räkää erittyy likaa, lamaantuu limakalvon solujen toiminta. Värekarvat eivät kykene kuljettamaan kaikkea erittyvää limaa kohti nielua ja tällöin hengitystiet menevät tukkoon. Silloin rään poistamiseen tarvitaan rykimistä ja niistämistä.
Yletön niistäminenkään ei ole hyvästä, sillä edelleen: rään kuuluu mennä sisään eikä ulos. Liiallinen niistäminen voi saada rään pakkautumaan nenän sivuonteloihin, muun muassa poskionteloihin, jolloin flunssa vain pahentuu ja voi johtaa lisätulehduksiin.
Toisinaan tukkoisuuteen ei auta, vaikka kuinka niistäisi. Tällöin ongelma ei ole räkä vaan tulehdusreaktion turvottamat limakalvot, jotka saavat nenän tuntumaan tukkoiselta.
Mikä räkäisyyteen auttaa?
Yksi varsin hyvä keino saada räkä liikkeelle on nenän huuhtelu keittosuolaliuoksella. Varsinainen huuhtelu tehdään nenäkannulla, jota myös sarvikuonoksi kutsutaan. Tervettä nenää ei kuitenkaan kannata huuhtoa, ettei tule huuhtoneeksi pois tärkeää limakerrosta.
Myös nesteiden nauttiminen on ehdottoman tärkeää. Flunssassa ruokahalu usein katoaa, jolloin myös nesteiden saanti herkästi vähenee. Kuumeillessa nesteitä poistuu, kun välillä hikoiluttaa. Nestehukan välttämisen lisäksi runsas juominen voi auttaa tukkoiseen nenään, sillä nesteytys saattaa ohentaa räkää, jolloin siitä tulee valuvampaa ja helpommin niistettävää. Tai nieltävää.
Hunaja on myös loistava liman ohentaja. Jos tuntuu siltä, että yskiessä keuhkoista pyrkii ulos sankokaupalla limaa, niin hunajateetä nauttimaan! Hunaja tavallaan kietoutuu pienten limapartikkelien ympärille ja auttaa kehoa hankkiutumaan niistä eroon. Ja tokihan saatavilla on monia erilaisia lääkkeitä.
Mutta loppujen lopuksi rään tuloa ei voi estää: sitä vuotaa niin kauan kuin sitä vuotaa.
Lue myös:
Mitä aivotärähdyksessä tapahtuu? Aivotärähdys kuulostaa sanana siltä, että aivot pääsevät kirjaimellisesti hölskymään pääkopan sisällä. Mutta onko asia todella näin? Ja voiko aivotärähdyksen saada, vaikka pää ei osuisi mihinkään?
Näihin kysymyksiin pureudutaan tällä kertaa Listafriikin lukijoiden kysymyksissä!
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Mitä aivotärähdyksessä tapahtuu – tärähtävätkö aivot?
Aivot ovat koostumukseltaan hieman kuin hyytelöä. Niitä suojaavat luinen pääkallo, aivokalvot sekä aivoselkäydinneste, joka ympäröi aivoja ja vaimentaa niihin kohdistuvia iskuja. Kaikista suojauksista huolimatta tärkein elimemme on kuitenkin yllättävän haavoittuvainen.
Aivotärähdyksistä on viime vuosina puhuttu paljon, erityisesti urheilussa. Toistuvat aivotärähdykset voivat päättää uran tai harrastuksen, mutta pahimmillaan oireet voivat hankaloittaa myös tavallista arkielämää – tai päättää sen kokonaan. Joskus yksikin päähän kohdistunut isku ja aivotärähdys riittää aiheuttamaan vakavan ja pysyvän aivovamman.
Mitä aivotärähdyksessä sitten tapahtuu?
Yleisesti ajatellaan, että aivotärähdys syntyy, kun päähän kohdistuu kova isku ja aivot heilahtavat pääkallon sisällä. Näin voikin käydä, ja voimakkaassa törmäyksessä aivot saattavat osua kallon kovaan sisäpintaan. Tällöin erityisesti otsa- ja ohimolohkot ovat alttiita vaurioille. Voimakas isku voi aiheuttaa aivokudokseen myös verta vuotavan ruhjeen, mutta silloin kyse on jo aivotärähdystä vakavammasta vammasta.
Aivotärähdys on lievä aivovamma, jonka tavallisia oireita ovat päänsärky, huimaus, pahoinvointi, sekavuus sekä muistin ja keskittymiskyvyn häiriöt. Oireet ovat useimmiten ohimeneviä, ja valtaosa toipuu aivotärähdyksestä hyvin.
Aivotärähdykseen voi liittyä myös lyhyt tajunnanmenetys tai muistikatkos, mutta tajuttomuus ei ole välttämätön oire. Vamman vakavuutta arvioitaessa huomioidaan muun muassa tajuttomuuden ja muistamattomuuden kesto sekä muut neurologiset oireet. Pitkittynyt tajuttomuus tai muistamattomuus voi viitata vakavampaan aivovammaan.
Aivotärähdys ei aina vaadi iskua päähän
Kuva: Unsplash
Aivotärähdyksen voi saada myös ilman, että pää osuu mihinkään. Näin voi käydä esimerkiksi autokolarissa tai jääkiekkokaukalossa rajun taklauksen seurauksena. Kun pään liike pysähtyy tai sen suunta muuttuu äkillisesti, aivot eivät välttämättä pysähdy aivan samaan tahtiin.
Aivojen liikkuminen kallon sisällä ei kuitenkaan ole vaarallista pelkästään siksi, että ne voivat osua pääkallon sisäpintaan. Äkillinen kiihtyvyys, hidastuvuus ja erityisesti pään kiertoliike voivat saada aivokudoksen venymään ja vääntymään. Tämä voi häiritä hermosolujen toimintaa.
Hermosolujen pitkät viejähaarakkeet eli aksonit välittävät viestejä hermosolusta toiseen, ja osa niistä voi ulottua jopa kymmenien senttimetrien pituisiksi. Kun aivokudos venyy äkillisesti, myös aksonit joutuvat mekaanisen rasituksen kohteeksi.
Aivotärähdyksessä hermosolujen ei kuitenkaan tarvitse varsinaisesti revetä, jotta niiden toiminta häiriintyy. Jo solukalvojen toiminnan ja ionitasapainon muutokset voivat sotkea hermosolujen sähköistä viestinvälitystä. Samalla hermosolut tarvitsevat tavallista enemmän energiaa palauttaakseen normaalin toimintansa.
Ongelmana on, että aivojen energiantuotanto ja verenkierron säätely voivat samaan aikaan häiriintyä. Aivot joutuvat siis tilanteeseen, jossa energiaa tarvittaisiin tavallista enemmän, mutta sitä ei välttämättä ole riittävästi saatavilla.
Tämä niin kutsuttu aivojen energiakriisi auttaa selittämään, miksi aivotärähdyksen saanut voi kärsiä esimerkiksi sekavuudesta, muistihäiriöistä, keskittymisvaikeuksista ja hitaudesta, vaikka aivojen kuvantamistutkimuksissa ei näkyisi mitään poikkeavaa.
Aivotärähdyksessä aivot siis todella voivat heilahtaa pääkallon sisällä, mutta varsinainen ongelma on paljon monimutkaisempi kuin pelkkä tärähdys. Kyse on aivokudokseen kohdistuvista voimista ja niiden aiheuttamista hermosolujen toiminnan häiriöistä.
Lue myös:
Sudet ulvovat, linnut laulavat ja karhut jättävät hajumerkkejä, mutta eläinten viestintä on paljon muutakin. Luonnossa äänestetään aivastamalla, hakataan päätä kattoon, annetaan tarkkoja ajo-ohjeita tanssimalla ja lähetetään viestejä taajuuksilla, joita ihmiskorva ei edes kuule.
Eläinten kommunikaatio on hämmästyttävän monipuolista, ja me ihmiset olemme vasta raapaisseet pintaa sen ymmärtämisessä. Äänet, hajut, liikkeet, värähtelyt ja jopa valo voivat välittää elintärkeää tietoa lajitoverille – tai joskus aivan toisen lajin edustajalle.
Listafriikki kokosi yhteen 10 erikoista tapaa, joilla eläimet viestivät. Ja nämä kommunikointitavathan ovat erikoisia vain meidän mielestämme: näille otuksille ne ovat täysin normaaleja.
Savannikoirat äänestävät aivastamalla
Saharan eteläpuolisessa Afrikassa elävät savannikoirat ovat erittäin sosiaalisia eläimiä, joilla on tarkka laumahierarkia. Kooltaan 10–40 yksilön lauma on yleensä jakautunut omiin ryhmiinsä sukupuolen mukaan: laumassa on johtava pari, mutta kaikki naaraat ovat uroksia korkea-arvoisempia. Päätöksiä tehtäessä laumassa ollaan silti yllättävän demokraattisia.
Botswanassa vuosina 2014–2015 tehdyssä tutkimuksessa biologit huomasivat, että savannikoirat järjestävät eräänlaisia kokouksia ennen kuin lähtevät esimerkiksi saalistamaan.
Tärkeistä asioista äänestetään päästämällä nenästä ulos lyhyitä ja voimakkaita hengähdyksiä, jotka kuulostavat aivastuksilta. Mitä useampia aivastuksia, sitä todennäköisemmin lauma lähtee liikkeelle.
Tarvittavien äänten määrä riippuu kuitenkin siitä, kuka kokouksen on kutsunut koolle. Jos aloitteen tekee hierarkiassa alempana oleva savannikoira, liikkeelle lähtemiseen tarvitaan noin kymmenen aivastusta. Mutta jos koollekutsujana on lauman johtava naaras tai uros, niin vain kolme aivastusta riittää.
Savannikoirien demokratia ei siis ole aivan tasa-arvoista: kaikkien ääni kuuluu, mutta johtajien mielipide painaa hieman enemmän.
Kilimanjaronmyllikäs hakkaa päätä kattoon
Kilimanjaronmyllikkäät viettävät suurimman osan elämästään maan alla monimutkaisissa tunneliverkostoissa. Koska luolaverkosto voi olla hyvinkin laaja, ei kaverille huutelu välttämättä ole se tehokkain tapa pitää yhteyttä.
Niinpä nämä jyrsijät viestivät toisilleen jysäyttelemällä päätään tunnelin kattoon. Iskujen synnyttämät värähtelyt kulkevat maaperässä huomattavasti pidemmälle kuin pienten eläinten äänet. Viestit tavoittavat lajitoverit kauempaakin, ja toisaalta äänetön viestintä suojelee myös pedoilta.
Menetelmä ei kuitenkaan ole vain aivotonta pään seinään hakkaamista, vaan tömähdysten rytmiä ja voimakkuutta muuttamalla kilimanjaronmyllikkäät viestivät eri asioita. Se on kuin maanalaista morsetusta.
Mehiläiset tanssivat
Mehiläiset lähtevät aina kevään koittaessa pesästään etsimään siitepölyä ja mettä. Jos mehiläinen sattuu löytämään loistavan apajan, on tieto saatava nopeasti ja tarkasti myös muille yhdyskunnan jäsenille. Tähän ei tarvita karttaa tai ajo-ohjeita, sillä mehiläinen kertoo sijainnin tanssimalla.
Ihmisen silmään liike voi näyttää sattumanvaraiselta pyörimiseltä, mutta todellisuudessa kyseessä on tarkka koreografia, joka kertoo muille sekä ravinnon suunnan että etäisyyden.
Tanssi alkaa, kun mehiläinen yrittää kiinnittää muiden huomion: se lentää toisten yläpuolelle ja värisee vauhdikkaasti. Kun tarpeeksi iso määrä mehiläisiä on kerääntynyt kasaan, on esityksen kohokohdan aika. Tanssiva yksilö heiluttaa kehoaan ja liikkuu suoraan eteenpäin, kiertäen aina uudelleen aloituspaikalle. Tämän osion kesto kertoo muille etäisyyden eli kuinka kaukana vaikkapa houkutteleva niitty sijaitsee.
Apajan sijainnin mehiläinen ilmoittaa tekemällä tanssinsa auringosta katsoen tiettyyn suuntaan. Siten myös pesän sisällä suoritettu tanssi on informatiivinen. Jos mehiläinen liikkuu alaspäin, on herkkuja pullollaan oleva niitty suoraan auringosta poispäin.
Lisävihjeen muut mehiläiset saavat tanssijan mukanaan tuomasta ravinnosta: maistiainen ja sen tuoksu kertovat, millaisia kukkia kannattaa lähteä etsimään.
Töyhtökyyhkyn varoitussignaalin lähettävä sulka
Monien lintujen, ja tietysti muidenkin eläinten, tiedetään varoittavan parvensa jäseniä lähestyvästä vaarasta.
Australiassa elävä töyhtökyyhky ei ole poikkeus, sillä pelästyneenä ilmaan noustessaan se päästää sarjan vihellyksiä. Erikoisen tästä viestintätavasta tekee se, että ääni ei tule linnun nokasta, vaan sen höyhenpeitteestä. Ja vielä tarkemmin eräästä tietystä paikasta: kahdeksannesta siipisulasta.
Jokainen siiven ylösveto tuottaa matalataajuuksisen äänen ja vastaavasti jokainen alasveto saa aikaan korkeataajuuksisen äänen. Kun lintu pakenee saalistajaa, räpyttää se siipiään tiheää tahtia, minkä muut töyhtökyyhkyt tulkitsevat vaarasignaalina.
Sama sulka viheltää toki myös tavallisen lentoonlähdön aikana. Rauhallisesti lentävän linnun siiveniskut ovat kuitenkin hitaampia, joten äänten rytmi on erilainen eikä saa koko parvea paniikin valtaan.
Valkohuulisammakko lähettää pieniä järistyksiä
Sähkötekniikan opiskelija Peter Narins etsi 1970-luvulla aihetta viestintään liittyvään tutkimusprojektiinsa. Hänet haastettiin astumaan laatikon ulkopuolelle ja osallistumaan Puerto Ricon sademetsiin suuntautuneelle tutkimusmatkalle, jolla oli tarkoitus seurata sammakoiden kommunikaatiota. Nykyään Narins on fysiologian professori, joten biologia vei mennessään.
Sademetsän äänet huumasivat nuoren opiskelijan, mutta hän kiinnostui vielä enemmän eläinten äänettömästä viestinnästä. Tutkiessaan valkohuulisammakkoa Narins havaitsi, että nuo yöeläjät hautaavat takapäänsä maahan ja pullistavat toistuvasti kaulansa alla olevaa äänipussia.
Pieni valkohuulisammakko ei kykene kilpailemaan äänenvoimakkuudessa suurempien sukulaistensa kanssa, mutta jotenkin senkin on kommunikoitava. Kun valkohuulisammakko kurnuttaa, osuu sen äänipussi maahan ja tuottaa sarjan tömähdyksiä.
Valkohuulisammakon sisäkorvassa on pussimainen rakenne, joka toimii kuin biologinen maanjäristysanturi. Kun kaulan äänipussi osuu maahan, aistivat muut valkohuulisammakot maaperän värähdyksiä tuolla korvan elimellä. Signaalin tärkein tarkoitus on ilmoittaa muille uroksille, että tämä on minun reviirini.
Sirkkaäyriäinen viestii valolla
Sirkkaäyriäisten silmät ovat, noh, silmiinpistävät. Mutta sen lisäksi niiden näköaisti on yksi eläinmaailman monimutkaisimmista, sillä sirkkaäyriäiset näkevät sekä ultraviolettivalon että infrapunan. Lajista riippuen näiden eläinten silmissä voi olla jopa 16 erilaista valoreseptoria, jotka ovat tärkeässä roolissa lajitovereiden kanssa kommunikoidessa. Vertailun vuoksi ihmisen värinäkö perustuu kolmeen tappisolutyyppiin.
Sirkkaäyriäiset pystyvät havaitsemaan myös valon polarisaatiota eli käytännössä sitä, missä suunnassa valoaallot värähtelevät. Tätä ominaisuutta ne eivät käytä pelkästään ympäristön tarkkailuun, vaan myös viestintään.
Tutkijat ovat selvittäneet, että ainakin yksi sirkkaäyriäinen, Haptosquilla trispinosa, käyttää leukajalkojensa kirkkaansinisiä osioita valon käsittelyyn. Leukajalkojen rakenteet heijastavat voimakkaasti polarisoitunutta valoa, jonka muut saman lajin yksilöt pystyvät havaitsemaan.
Valosignaaleilla sirkkaäyriäinen voi esimerkiksi ilmoittaa lähestyvälle lajitoverille, että tämä kivenkolo on jo varattu. Viesti voi jäädä monelta muulta eläimeltä kokonaan huomaamatta, sillä niiden näköjärjestelmä ei havaitse valoa samalla tavalla.
Katkerosinisiipi huijaa muurahaisia
Kuva: Rob Zweers | CC BY 2.0
Tässä listan kohdassa ei kommunikoidakaan oman lajin sisällä. Katkerosinisiipi on loisiva perhonen, jonka toukat huijaavat viholaismuurahaisia hoitamaan itseään. Se on kuin hyönteismaailman käki.
Kun perhosentoukka kuoriutuu munasta, rouskuttaa se onnellisena kasvin lehteä. Juuri ennen kotelovaihetta se alkaa kuitenkin päästellä värähteleviä ääniä, jotka houkuttelevat paikalle viholaismuurahaisia – eikä suinkaan ruokailemaan. Huijaus perustuu sekä kemiallisiin että äänellisiin viesteihin.
Tutkijat ovat minimaalisten mikrofoniensa avulla selvittäneet, että toukan päästämät äänet muistuttavat kuningatarmuurahaisen ääntelyä, joka eroaa hieman, mutta tarpeeksi, työläisten äänistä. Lisäksi toukkien pintarakenne ja -kemia muistuttavat muurahaisten vastaavia, joten uudet lastenhoitajat tulevat täysin huijatuiksi.
Työläiset kantavat perhosen toukat pesään, ja koska nuo kuulostavat kuningattarelta, joka on pyhimmistä pyhin, saattavat muurahaiset jopa uhrata oman henkensä tai tappaa pesässä kasvavia muurahaisen toukkia suojellakseen uutta lemmikkiään.
Muurahaispesän turvassa perhosen toukka voi rauhassa muuttua koteloksi, josta myös kuuluu koko muodonvaihdoksen ajan kuningattaren laulun kaltaista ääntä.
Katkerosinisiiven toukka onnistuu siis ujuttautumaan muurahaispesään ja vakuuttamaan asukkaat siitä, että tunkeilijaa kuuluukin kohdella kuin kuninkaallista.
Perulainen viheltäjälintu sabotoi kilpailijansa laulun
Perussa elävä viheltäjälintu on yksiavioinen eli pariskunta pysyy koko elämänsä tiiviisti yhdessä (tai niin on tarkoitus), ja ne suojelevat omaa reviiriään kiivaasti. Kamppailuja ei sentään tule, sillä linnut varoittavat muita pariskuntia alueen omistuksesta laulamalla kauniin harmonisesti yhdessä. Pariskunnan esittämässä duetossa koiraan ja naaraan säkeet vuorottelevat tarkasti ja muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden.
Välistävetäjiä kuitenkin riittää. Useimpien lintulajien kohdalla koiraat joutuvat kamppailemaan naaraista ja pitämään kynsin hampain kiinni ”vaimostaan”. Viheltäjälinnun kohdalla tilanne on toinen eli se onkin naaras, joka joutuu suitsimaan ”miestään”.
Mitä naaras sitten tekee, kun paikalle ilmaantuu kilpakosijatar, joka yrittää päästä koiraan lauluseuraksi?
No, se pistää dueton tarkoituksella pilalle.
Naaras muuttaa laulunsa ajoitusta niin, että sen säkeet osuvat tunkeilijan laulun päälle ja häiritsevät tämän yrityksiä muodostaa duetto koiraan kanssa. Kyse ei siis varsinaisesti ole siitä, että naaras yhtäkkiä laulaisi nuotin vierestä, vaan se sotkee kilpailijansa ja puolisonsa yhteisen esityksen.
Keino näyttää myös toimivan: mitä tehokkaammin puoliso häiritsee tunkeilijan laulua, sitä epätodennäköisemmin tämä jää paikalle yrittämään onneaan.
Jos joku yrittää laulaa oman kumppanin kanssa duettoa, viheltäjälintu ei siis jää sivusta kuuntelemaan.
Visentit äänestävät tärkeistä päätöksistä
Eurooppalaiset biisonit eli visentit ovat laumaeläimiä, joiden keskuudessa vallitsee täydellinen demokratia. Tämä selvisi vuonna 2015, kun ranskalainen tutkijaryhmä vietti kolme kuukautta seuraten herkeämättä niiden käyttäytymistä.
Visentit ääntelevät ja jättävät hajumerkkejä muille, mutta kommunikointi ei jää siihen. Kun on kyse kaikkein tärkeimmistä päätöksistä, kuten missä seuraavaksi syötäisiin, kerääntyvät visentit äänestämään.
Sopivaa ruokapaikkaa valitessa osalla yksilöistä on mielessään selkeä kohde, jota kohti ne kääntyvät seisomaan. Muu lauma alkaa hiljalleen valita puolensa ja kääntyä mieleisensä vaihtoehdon suuntaan. Visentit kuitenkin kunnioittavat vanhimpia ja voimakkaimpia naaraita sen verran, että jos nuo ovat enemmistön kanssa eri mieltä, saattaa lauma hetkellisesti hajaantua. Lopulta kaikki kuitenkin päätyvät paikkaan, joka oli alun perin reiluilla vaaleilla valittu.
Kummituseläin tuottaa korkeita ääniä, joita muut eläimet eivät kuule
Vain reilun 10 senttimetrin kokoiset kummituseläimet ovat yksi kädellisten lahkon mielenkiintoisimmista jäsenistä. Kaikki lajit elävät Kaakkois-Aasian saaristossa, ja muista kädellisistä – kuten ihmisistä – poiketen ne ovat täysin lihansyöjiä.
Osa lajeista ääntelee apinamaisesti kiljuen, mutta tutkijat ihmettelivät pitkään Borneolla ja Filippiineillä elävien kummituseläinten äänettömyyttä. Ne kuitenkin usein availivat suutaan kuin huutaakseen, mutta pihahdustakaan ei kuulunut.
Niiden epäiltiin ensi alkuun olevan mykkiä. Mutta totuus oli aivan toinen, sillä ihmiskorva ei vain kyennyt kuulemaan niiden ääntelyä. Koska tutkijat arvelivat jotain supervoimia vaativaa olevan meneillään, asettivat he lepakoiden tutkimisessa käytettäviä antureita kummituseläinten läheisyyteen, ja johan alkoi tapahtua.
Kummituseläimet tuottavat ja vastaanottavat ultrakorkeita ääniä, jotka ovat taajuudeltaan 70-91 kilohertsiä. Ihmiskorva erottaa parhaimmillaankin vain noin 20 kilohertsin äänet.
Korkeilla äänillä kommunikoimisessa on kaksi erittäin tärkeää etua: Puolustuskyvytön kummituseläin pysyy suojassa saalistajilta, koska nämä eivät kuule sitä. Toisaalta sen omat saaliseläimet eivät osaa paeta, sillä niille kummituseläin on äänetön tappaja.
Lue myös:
Juuri nyt on meneillään paras aika syyssienten kuten suppilovahveroiden sienestykseen, joten otetaan listan muodossa käsittelyyn upeat ja erikoiset sienet.
Tällä listalla valotetaan sitä, miten uskomattoman upeita ja mielenkiintoisia eliöitä sienet voivat olla! Näiden erikoisuuksien ei uskoisi olevan maapallon asukkeja.
Listalle eivät päässeet esimerkiksi kärpässieni tai korvasieni, sillä vaikka ne epäilemättä menevät erikoiset sienet -kategoriaan, ovat ne varmasti kaikille suomalaisille tuttuja. Mutta kunniamaininta täytyi niille kuitenkin antaa, sillä ovathan kirkkaanpunainen ja valkoisilla täplillä varustettu lakki sekä kiemurainen, aivoja muistuttava rakenne tarkemmin ajateltuna melko mielettömiä ulkoasuja.
Tämän listan erikoiset sienet ovat kuitenkin hieman eksoottisempia tapauksia!
Karvasorakas
Kuva: Bernypisa | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Aloitetaan erikoiset sienet -lista ehkäpä sillä järjettömimmällä tapauksella. Karvasorakas (Hydnellum peckii) on sieni, jota tavataan myös Suomessa, mutta harva on oikeasti päässyt näkemään tämän omituisuuden ”parhaimmillaan”. Täysikasvuisena karvasorakas on varsin vaatimattoman näköinen eikä vanha yksilö ruskeine lakkeineen erityisesti kiinnitä huomiota. Toisin on nuoren sienen laita. Se on väriltään valkoinen ja täydellisten olosuhteiden osuessa kohdalleen se rupeaa pisaroimaan.
Nuoren karvasorakkaan pisarointi on kuin pahimmista painajaisista, sillä se näyttää vertavuotavalta, vaalealta kudokselta. Kirkkaanpunaista nestettä pisaroi sienen pintaan vain silloin, kun keli on ollut pitkään tarpeeksi kostea. Sienen imemään veteen liukenee sen omia väriaineita, jotka sitten pursuavat brutaalisti pintaan. Ilmeisesti joidenkin mielestä karvasorakas näyttää herkulliselta kakkupalalta, jossa on hilloa päällä, mutta jos itse törmäisin kyseiseen eliöön metsässä, niin kuvittelisin varmaan tulleeni rikospaikalle.
Vaikka karvasorakas houkuttelisi haukkaamaan, niin syötävä sieni se ei ole. Karvasorakas ei ole myrkyllinen, mutta sen maku on polttavan kirpeä ja sienen nahka on erittäin sitkeää – sen leikkaamiseen tarvitaan järeitä työkaluja.
Phallus indusiatus
Phallus indusiatus -sieni kasvaa tropiikissa ympäri maailmaa. Sillä on monenlaisia merkityksiä kulttuurista riippuen: Kiinassa se on ollut tärkeä rohto kaikkeen yskän ja leukemian välillä, Meksikossa sienellä on ollut merkittävä rooli erilaisissa seremonioissa ja Uudessa-Guineassa sitä on pidetty pyhänä.
P. indusiatus kasvaa munan muotoisesta itiöemästä nopeasti (yhdessä yössä) yli 20-senttiseksi lieriöksi, minkä jälkeen se vapauttaa upean verkon jalkansa ympärille. Sieni tunnetaankin englanniksi hunnutettuna leidinä, the veiled lady. Verkkomainen ”huntu” vakauttaa vauhdilla pystyyn noussutta sientä, auttaa ”mehukkaan” hajunsa lisäksi lentäviä hyönteisiä löytämään paikalle ja tarjoaa siivettömille itiöiden levittäjille kiipeilyreitin jalan päässä olevaan tummaan itiömaltoon.
Vuosituhannen vaihteessa P. indusiatus päätyi ryminällä lehtien palstoille, sillä sen hajun oli tutkimuksessa todettu saavan naisilla aikaan orgasmin. Liekö syy vihjailevassa ulkomuodossa!? Vaikka tutkimus oli julkaistu tieteellisenä artikkelina alan lehdessä, ei kyseistä julkaisua pidetty asiantuntijoiden piireissä varteenotettavana tai luotettavana. Tutkimustulokset on suurelta osin julistettu huuhaaksi eikä koetta ole koskaan toistettu. Upea P. indusiatus sai joka tapauksessa huomiota, mikä on ainoastaan hyvä juttu.
Suomessa tätä sientä ei esiinny, mutta samaan sukuun kuuluva haisusieni meidänkin metsistämme kyllä löytyy. Se ei heitä samanlaista verkkoa ympärilleen, mutta kasvaa myös ihan silmissä. Voimakkaasti raadolta haiseva sieni myös katoaa nopeasti, sillä etovan hajun paikalle houkuttelemat kärpäset tuhoavat sen vauhdilla. Haisusienelle on aikoinaan ihan tosissaan esitetty nimeksi mulkkusientä, mutta maatalous- ja metsätieteiden tohtorin, professori Toivo Rautavaaran ehdotus ei saanut laajempaa hyväksyntää.
Tieteelliselle nimelle ei kuitenkaan kukaan sievistelijä voi mitään, sillä Phallus impudicus tarkoittaa kirjaimellisesti hävytöntä siitintä.
Cyttaria gunnii
Kuva: Reiner Richter | CC BY-NC-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Cyttaria gunnii -sieni on tarkka kasvualustastaan, sillä se loisii vain ja ainoastaan pronssietelänpyökin oksilla ja rungossa. Tämä oranssinvalkoinen, erehdyttävästi hedelmää muistuttava sieni on syötävä ja sitä poimiessa voikin helposti kuvitella keräävänsä talteen puun omaa satoa. Sienet esiintyvät terttuina ja muistuttavat kokonsa puolesta viinirypäleitä.
C. gunniita tavataan ainoastaan Australiassa, koska sen isäntäpuukin kasvaa vain kyseisellä mantereella. Saman suvun edustajia elää Etelä-Amerikassa ja Uudessa-Seelannissa, ja vaikka kaikki lajit ovat hieman erinäköisiä, ovat ne vaikuttava näky – varsinkin kun sieni avaa hunajakennomaiset itiökotelonsa vapauttaakseen itiönsä matkaan.
Sinkohome
Kuva: Keisotyo | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Nyt mennään sinkohomeeseen, yhteen erikoiset sienet -listan pienimmistä lajeista. Nämä sienet kasvavat eläinten ulosteilla. Se ei kuitenkaan tee sinkohomeesta ainutlaatuisia, sillä monet sienet ja muutkin eliöt viihtyvät sonnassa. Mutta sinkohome (Pilobolus crystallinus) on yksi maapallon nopeimmista eliöistä – ja se on maininnan arvoinen saavutus.
Nimensä mukaisesti tämä sieni sinkoaa itiönsä ammuksen lailla, mitä ei voi ihmissilmällä havaita. Se ei ehkä ole perinteisessä mielessä maailman nopein eliö, mutta harva otus pystyy kamppailemaan sinkohomeen kanssa kiihtyvyydessä.
Kun itiöpesäke laukaistaan matkaan, kiihtyy se silmänräpäyksessä nollasta 25 metriin sekunnissa – tai itseasiassa vieläkin nopeammin. Huippuvauhtinsa itiöpesäke saavuttaa nimittäin kahdessa sekunnin miljoonasosassa. Puhutaan 20 000 G:n voimasta. Normaali ihminen olisi menettänyt henkensä jo tuhat kertaa.
Muutaman sentin mittainen, hintelä sinkohome laukaisee itiöpesäkkeensä räjähdysmäisesti noin kahden metrin päähän kohti valoisinta havaitsemaansa aluetta, johon itiöt sitten laskeutuvat ja kiinnittyvät kasvillisuuteen. Mieleiseensä kasvu- ja lisääntymispaikkaansa sinkohome pääsee, kun eläimet syövät kasveja, jolloin sieni siirtyy ruoansulatuskanavan toiseen päähän ja jälleen elinkiertonsa alkuun keskelle haisevaa lantaläjää.
Siiliorakas
Kuva: Lebrac | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Siiliorakkaan (Hericium erinaceus) suomenkielinen nimi ei ole kaikkein kuvaavin. Englannin kielessä tämä valkoinen ilmestys tunnetaan nimellä lion’s mane eli leijonanharja. Ehkä kaikkein paras kuvaus siiliorakkaasta on vertaus perinteiseen narumoppiin.
Orakkaat tunnistaa siitä, että niiden lakin alapinta on täynnä piikkimäisiä ulokkeita, joita kutsutaan oraiksi. Siiliorakkaan valtoimenaan roikkuvat narumaiset ulokkeet ovat sen oraat. Halkaisijaltaan sieni voi kasvaa 40-senttiseksi ja piikit pisimilläänkin alle kymmensenttisiksi.
Toisin kuin monet muut erikoiset sienet, on siiliorakas erinomainen ruokasieni ja maistuu ilmeisesti voissa paistetulta hummerilta. Sitä käytetään runsaasti kiinalaisessa keittiössä. Siiliorakkaalla uskotaan olevan paljon parantavia vaikutuksia ja tutkimusten mukaan se muun muassa tehostaa ruoansulatusta, säätelee veren rasva- ja sokeripitoisuutta sekä auttaa masennukseen lisäämällä serotoniinin tuotantoa.
Siiliorakasta tutkitaan paljon, sillä sen uskotaan jonain päivänä olevan merkittävässä roolissa muun muassa Alzheimerin taudin ja diabeteksen hoidossa. Nyt se on kuitenkin vielä vaihtoehtoinen luontaistuote.
Säkkimaatähti
Kuva: JJ Harrison | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Suomen lajitietokeskuksen tietokannan mukaan säkkimaatähdestä (Geastrum saccatum) on tehty Suomessa kolme havaintoa, joista Sipoossa löydetyt kaksi esiintymää ovat asiantuntijoiden varmistamia.
Kupusieniin kuuluva säkkimaatähti näyttää siltä, että se kuuluisi hienostuneen konditorian vitriiniin. Herkullisesta ulkomuodostaan huolimatta säkkimaatähti ei ole maukasta syötävää, sillä se on erittäin karvas. Sieni on maailmalla laajasti levinnyt ja se kasvaa lahoavalla puulla.
Jos tähän halkaisijaltaan enintään viiden sentin kokoiseen sieneen sattuu onnekkaasti törmäämään, ei sienikirjaa tarvitse kaivaa esille: ulkonäöstä ei voi erehtyä. Mutta sitä virhettä ei pidä tehdä, että kuvittelee jonkun pudottaneen metsään herkullisen, pähkinällä ja suklaalla koristellun leivonnaisen.
Chorioactis geaster
Kuva: Mason Lalley at Mushroom Observer | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Maailman harvinaisimmaksi sieneksi kutsuttu Chorioactis geaster tunnetaan lempinimellä paholaisen sikari. Se on sukunsa ainoa laji ja aukeaa itiöitä levittäessään kuin tähti tai kukka.
Paholaisen sikarin levinneisyys on yksi kummallisimmista, sillä tätä sientä on tavattu ainoastaan muutamassa paikassa Japanissa, Yhdysvalloissa parissa Teksasin osavaltion piirikunnassa ja vuonna 2017 ensimmäisen kerran yhdessä Oklahoman piirikunnassa sekä viimeisimpänä vuonna 2023 Taiwanissa. Tutkijat eivät ole saaneet selville, miten ja miksi C. geasterin elinalue on näin ainutlaatuinen.
Yksinkertainen selitys tietenkin olisi se, että sieni on kulkeutunut ihmisen mukana jommasta kummasta Aasian maasta Yhdysvaltoihin tai päin vastoin, mutta jo vuonna 2004 tehdyt molekyylianalyysit osoittivat, että Japanin ja Teksasin populaatiot ovat olleet toisistaan erillään noin 19 miljoonaa vuotta. Myöhemmin löydetyt Oklahoman ja Taiwanin populaatiot ovat jälkeenpäin antaneet saman tuloksen. Tutkijat voivat tässä kohtaa vain todeta, että C. geasterin levinneisyys on nyt tällainen. Piste.
Kun C. geaster nousee maasta, muistuttaa se kutsumanimensä mukaisesti pulleaa sikaria tai ehkä ennemmin jopa amerikkalaista jalkapalloa. Kun sieni on kypsä ja valmis päästämään pienet sikarin malliset itiönsä matkaan, se avautuu levittämällä kolmesta kuuteen ”terälehteä”. Eikä siinä vielä kaikki: Kun paholaisen sikari avautuu, päästää se ilmoille ihmiskorvalla kuultavissa olevan sihahduksen ja tuprauttaa itiöt matkaan tummana savupilvenä.
Clathrus archeri
Kun päästiin paholaiseen, niin jatketaan aiheella. Erikoiset sienet -listaa ei voi tehdä ilman Clathrus archerita, sillä paholaisen sormiksi nimitetty sieni on todella karmiva eikä juurikaan näytä sieneltä, vaan ennemmin esimerkiksi värikkäältä mehikasvilta. Vaikka yllä oleva video on nopeutettu – sillä ei paholainenkaan, tai siis C. archeri, noin vauhdilla kaivaudu esiin maan alta – on se silti puistattava. Oikeasti tallenne on ollut 59 tuntia pitkä.
C. archeria kutsutaan myös mustekalasieneksi, mikä on varsin osuva kuvaus sen lonkeroimaisesti avautuvista, jopa seitsemän senttiä pitkistä sakaroista. Toisaalta se haisee mätänevältä lihalta, mikä kirkkaanpunaisen värin kanssa sopii hyvin sen demoniseen puoleen. Sienen itiöemä on aluksi pieni ja harmittomalta munalta muistuttava vaalea pallo, josta limaiset sakarat nousevat näyttävästi ja lemuavasti houkuttelemaan raatoihin mieltyneitä hyönteisiä.
Vaikka C. archeri nimettiin ja löydettiin ensimmäisen kerran Isossa-Britanniassa, uskotaan sen olevan alunperin kotoisin eteläiseltä pallonpuoliskolta, ja tarkemmin Australiasta tai Uudesta-Seelannista, josta se on levinnyt laajasti ympäri maailmaa. Sen itiöiden uskotaan tulleen Eurooppaan vahingossa ihmisen mukana ja vieläpä varsin erikoisella tavalla, nimittäin ampumatarvikkeiden joukossa. Sienten itiöt ovat mikroskooppisen pieniä, joten salamatkustaminen on helppoa.
Nidulariaceae-heimo
Kuva: joergmlpts | CC BY 4.0 (kuvaa rajattu)
Linnunpesäsieniksi kutsutut Nidulariaceae-heimon erikoiset sienet oli mainittava listalla kokonaisuudessaan. Heimoon kuuluu viisi sukua ja niihin useita lajeja. Mutta kaikkia yhdistää epätodellisen näköinen itiöemä, joka maljamaiseksi hajotessaan paljastaa linsseiltä näyttävät leviäimet, jotka pitävät sisällään sienen itiöt. Kyseessä on ryhmä hyvin pieniä sieniä, nimittäin ”linnunpesät”ovat keskimäärin puoli senttiä halkaisijaltaan.
Eihän tällaisia voi olla olemassakaan!?
Kuvassa on Nidula niveotomentosa, jonka englanninkielinen nimi, woolly bird’s nest fungus, tarkoittaa kirjaimellisesti villaista linnunpesäsientä. Ja kyllä, se näyttää villaiselta linnunpesältä ruskeine ”munineen”. Mutta ei, se ei näytä sieneltä! Tälle evoluution mestariteokselle on tietenkin syynsä: kun sadepisarat tippuvat kuppiin juuri oikeassa kulmassa, ponnahtavat leviäimet lajista riippuen jopa metrin päähän pesästään.
Suomessa esiintyy Nidularia-sukuun kuuluva rakkosieni (Nidularia deformis), jota tavataan pohjoisinta Lappia lukuunottamatta koko maassa. Laajasta levinneisyydestään huolimatta se on melko harvinainen, joten ihan jokaisella metsäretkellä ei rakkosieni tule vastaan. Se on siis ylävitosen paikka, jos sellaisen bongaa! Voit katsoa kuvia kotimaisista havainnoista laji.fi -sivustolta.
Violettihaarakas
Kuva: Jarkko Peltoniemi | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Päätetään tämä erikoiset sienet -lista sellaiseen lajiin, jota voi yrittää bongailla myös Suomessa. Se kyllä kuulostaa uskomattomalta, sillä ulkonäöllisesti violettihaarakas (Clavaria zollingeri) vaikuttaisi paremminkin kuuluvan trooppiselle koralliriutalle. Violettihaarakas ei ole pehmytkoralli tai merivuokko, vaan tietenkin sieni. Eikä se elä riutoilla, vaan lehdoissa, kedoilla ja niityillä.
Noin 10 senttimetriä korkeaksi kasvavan violettihaarakkaan itiöemä on nimensä mukaisesti haarova, pensasmainen ja häikäisevän violetti tai fuksianpunainen. Suomessa violettihaarakas on verrattain harvinainen – varmistetut havainnot lasketaan muutamissa kymmenissä. Ilmeisesti tämä upeus on kuitenkin hieman yleistymään päin.
Lue myös:
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki mennään tällä kertaa ötököiden maailmaan. Miksi valo houkuttelee hyönteisiä ja miksi hyönteiset näyttävät kuollessaan päätyvän usein selälleen?
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miksi hyönteiset lentävät valoa kohti?
Teorioita sille, miksi valo houkuttelee hyönteisiä puoleensa, on monia. Tutkijatkaan eivät ole täysin yksimielisiä syystä, mutta yksi suosituimmista teorioista liittyy suunnistamiseen. Hyönteiset käyttävät luonnollisia valonlähteitä, kuten Kuuta ja Aurinkoa, pysyäkseen kärryillä lentosuunnasta.
Pohjoista kohti lentävä yökkönen voi esimerkiksi ajatella pitävänsä Kuun oikealla puolellaan, mutta kun peliin tuleekin joku ulkovalo, hämmentää se hyönteistä melkoisesti. Se voi päätyä kiertämään lamppua loputtomasti, sillä tällöin se on Kuuksi kuvittelemaansa valoon nähden koko ajan samassa kulmassa. Erityisesti houkuttelee sellainen keinovalo, jossa on ihmissilmälle havaitsematonta ultraviolettivaloa, jota siis on myös auringonvalossa.
Ultraviolettivalo on takana myös toisessa teoriassa, jonka mukaan hyönteinen erehtyy luulemaan lamppua kukaksi. Monet yöperhoset imevät nektaria kukista, joiden tiedetään heijastavan UV-valoa.
Vai voisivatko hyönteiset kenties pitää valoa merkkinä pakoreitistä? Jos hyönteinen tuntee olonsa uhatuksi ja näkee valon, se lentää sitä kohti, koska reitin edessä ei näytä olevan mitään. Pimeässä täytyy myös väistellä puita ja muita esteitä: valossa reitti on selvä ja siksi houkutteleva. Keinovalon keksiminen on siis ollut hyönteisten kannalta pahin mahdollinen asia, sillä ne eivät ole sopeutuneet siihen mitenkään.
Miksi hyönteiset kuolevat aina selälleen?
Ketarat osoittavat kohti taivasta ja hyönteinen on liikkumattomana paikallaan – se on siis heittänyt henkensä. Kaikille varmasti tuttu näky, mutta nyt kysymys kuuluukin, että miksi näin käy. Selityksiä on monia.
Jos hyönteinen päätyy syystä tai toisesta selälleen, pystyy se normaalitilanteessa jalkojaan heiluttelemalla kääntymään oikein päin. Kääntyminen ei kuitenkaan onnistu, jos hyönteinen on heikossa kunnossa tai sen hermosto ei toimi kunnolla; syynä voi olla ruoan- ja vedenpuute tai yksinkertaisesti vanhuus. Niinpä selälleen kaatunut tai tipahtanut hyönteinen jää paikalleen ja kuolee siihen asentoon.
Hyönteismyrkyt vaikuttavat juuri hermostoon ja varsinkin kovakuorisilla hyönteisillä, kuten torakoilla, on vaikeuksia pitää itsensä pystyssä, kun niihin suihkuttaa myrkkyjä. Toisen puolen jalat menettävät hallinnan ensin ja sen johdosta ötökkä kellahtaa kumoon. Myrkyt voivat saada aikaan kouristuksia, joiden aikana hyönteinen sätkii jaloillaan holtittomasti eikä saa raajojaan enää synkkaamaan, jotta voisi kääntyä oikein päin.
Kaikkein yksinkertaisin selitys sille, että kuollut hyönteinen makaa selällään, johtuu painovoimasta. Yläilmoissa, puussa tai seinällä kuollut, ja maahan tippuva hyönteinen päätyy painovoiman vaikutuksesta painavampi puoli eli selkä kohti maata.
Lue myös:
- Kun veden alla vaanii tappava vaara: 10 hirvittävää haihyökkäystä
- Juoppuputkapinkki rauhoittaa ja sininen houkuttelee hyttysiä: 10 mielenkiintoista faktaa väreistä
- Miksi leijonilla on tupsuhäntä? 10 faktaa eläinten kuninkaasta
- Voiko ampiainen pistää useammin kuin kerran vai heittääkö se pistoksen jälkeen henkensä?
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää nyt se, että miten rakko syntyy ja miksi ihmeessä ihmiselle tulee rakkoja. Harva asia kehossa tapahtuu ilman hyvää syytä ja näin on myös rakkojen laita.
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miten rakko syntyy?
Aloitetaan vastaamalla siihen, että miten rakko syntyy.
Ihon pintakerros on nimeltään orvaskesi eli epidermis. Orvaskesi jakautuu myös kerroksiin, joita on ihon paksuudesta riippuen neljä tai viisi: tyvikerros, okasolukerros, jyväiskerros, kirkassolukerros (vain paksussa ihossa) ja marraskesi.
Jalkapohjat ja kämmenet ovat karvattomia ja erityisen kuluvia ihoalueita, joten niillä orvaskesi paksumpi. Näillä ihoalueilla varsinkin jyväiskerros sekä keratisoituneista ja kuolleista soluista koostuva marraskesi ovat tavallista paksumpia. Koko orvaskesi on jalkapohjien ja kämmenten alueella tukevasti kiinni alla olevassa verinahassa, joten tällaiselle ihoalueelle kohdistuva paine ja venyminen aiheuttavat mikrorepeämiä okasolukerroksessa.
Jos hankaus vain jatkuu, syntyy mikrorepeämiä yhä enemmän ja lopulta ne yhtyvät toisiinsa muodostaen tyhjän ”onkalon”. Vähitellen vaurioitunut alue täyttyy kudosnesteellä. Voilá – rakko on syntynyt!
Kaikille ei tule samalla tavalla rakkoja
Toisille ihmisille rakkoja tulee helpommin kuin toisille. Rakon syntymiseen vaikuttavat sekä ihotyyppi että kitkakerroin.
Perintötekijät määrittävät sen, minkälaista venytystä ja painetta iho kestää. Luonnollisesti sellaiseen ihoon, joka ei kestä voimakasta venytystä, syntyy helpommin rakkoja.
Usein rakkoja muodostuu juuri jalkoihin, kun kengät hankaavat. Kengissä syntyvä kuuman kostea mikroilmasto on täydellinen rakkojen muodostumiselle, sillä nihkeässä ihossa on korkeampi kitkakerroin kuin kuivassa tai täysin märässä ihossa.
Kitka on vastustava voima, joka johtuu pintojen epätasaisuudesta. Liikevastus ilmenee, kun kaksi pintaa liikkuu vastakkain. Kitka on alhaista, kun liikkuminen on liukuvaa, mutta se lisääntyy, kun pinnat pyrkivät tarttumaan toisiinsa.
Hengittämättömissä kengissä jalat hikoilevat enemmän, mikä entuudestaan lisää kitkaa, aiheuttaa ihon venymistä ja näin myös riskiä rakon syntymiseen.
Jalkapohja on muutenkin ihanteellinen paikka rakon muodostumiselle, sillä jalkaterän ja kengän väliin syntyy kohtisuora paine. Oman lisänsä tarjoavat vielä jalkaterän luut, jotka liikkuvat askeleen vaiheesta riippuen eteen- ja taaksepäin. Myös luiden jatkuva liike venyttää ihoa, mikä on täysin normaalia – ihon venymistä tapahtuu jokaisella askeleella.
Jalkaterän iho ja muut kudokset kestävät hyvin hankausta ja painetta, mutta jos se jatkuu pitkään voimakkaana ja olosuhteet ovat sopivat, niin riski rakon syntymiselle kasvaa.
Miksi rakko syntyy?
Sitten päästään vihdoin siihen erityisen mielenkiintoiseen kysymykseen, eli miksi rakko syntyy.
Kuten alussa jo mainittiin, ei kehossa oikein mikään reaktion tapahdu ilman hyvää syytä. Rakkojenkin suhteen on näin. Ne ovat nimittäin yksi kehon puolustautumiskeinoista! Ihon uloimpaan kerrokseen muodostuvat kudosnesteen täyttämät taskut suojaavat alla olevia ihokerroksia.
Rakon muodostuminen ehkäisee vaurion leviämisen syvemmälle kudoksiin ja toisaalta rakon alla olevalla iholla on suojatyynyn ansiosta aikaa parantua ja uusiutua.
Rakko voi syntyä myös palovammaan ja paleltumaan
Kuumuudesta ja kylmyydestä aiheutuvat rakot ovat niin ikään puolustusmekanismi. Keho suojaa alempia kudoksia lämpötilan aiheuttamilta vaurioilta. Se on valmis uhraamaan uloimman kerroksen, jotta vauriot eivät pääse leviämään syvemmälle. Samasta syystä voimakkaat kemikaalit voivat aiheuttaa rakkoja.
Palovammojen suhteen rakon muodostumisaika auttaa vamman luokittelussa. Ihon pintaan välittömästi nouseva rakko viittaa toisen asteen palovammaan, mutta jos rakko syntyy joidenkin päivien kuluessa, on kyse ensimmäisen asteen palovammasta.
Mitä rakossa tapahtuu?
Kun rakko syntyy, uhraa iho koko marraskeden, kirkassolukerroksen, jyväiskerroksen sekä osan okasolukerrosta. Ensimmäisen vuorokauden aikana rakon alle alkaa muodostua uusia ihosolukerroksia. Koko paranemisprosessi kestää noin viisi päivää, jonka aikana rakon neste imeytyy kudokseen ja uhrattu solukerros irtoaa.
Useimmat tietävät, että rakkoa ei tule puhkaista, sillä se lisää tulehdusriskiä ja paranemisprosessi voi häiriintyä. Kivuliaskin rakko on muodostunut tarkoituksella ja sinun parastasi ajatellen, joten sen on syytä antaa tehdä tehtävänsä.
Myös tulinen ruoka voi aiheuttaa rakkoja
Chilissä tulisuutta aiheuttava aine on kapsaisiini, joka huijaa aivoja luulemaan, että suussa on jotain polttavaa. Vaikka näin ei tietenkään ole, reagoi keho uhkaan suojelemalla itseään, jotta kudokset eivät vaurioidu.
Lue myös: Top 10 maailman tulisimmat chilit ja muita polttavia chilifaktoja
Koska kapsaisiini sitoutuu samoihin reseptoreihin, jotka aktivoituvat lämmöstä ja hankauksesta, on elimistön vastekin samanlainen: uhrataan uloimmat solukerrokset, jotta vauriot eivät leviä syvempiin kudoksiin. Kudosnesteen täyttämät tyynyt ”imevät” kapsaisiinin poltteen.
Näin ei tietenkään käy tulista ruokaa syödessä, joten pelko pois! Jotta suuhun muodostuisi rakkoja, on maisteltava raakoja chilejä, joiden tulisuus nousee yli kahden miljoonan Scovillen asteikolla. Normaalissa ruoanlaitossa käytetään chilejä, joissa tulisuus on muutamia tuhansia tai kymmeniätuhansia Scovillen asteikolla.
Lue myös:
-
Tiede1 week agoOnko rään syöminen vaarallista? 8 limaista räkäfaktaa
-
Oudoimmat6 days ago
Mies selvisi 382 päivää ilman ruokaa – 7 tarinaa nälän äärirajoilta
-
Tiede4 days ago
Top 10 aurinkokunnan suurimmat kuut – Arvaatko, mille sijalle oma Kuumme yltää tässä kisassa?
-
Tiede20 hours ago
Miten hampaiden puudutusaine toimii – ja miksi punatukkaisuus voi vaikuttaa puudutukseen?
Heini Wilander
02.04.2021 at 16:02
Kiitos tästä loistavasta artikkelista Marko Ollonqvist. Olin aivan äimänkäkenä kun luin sitä. Olen satoja kertoja laittanut veden microon lämpiämään ja broccoli+jokin muu ruoka sen kanssa, esin just riisi. ja kuivettunut patonki, ei kuitenkaan tullut mössöksi, mutta pehmeni. Ai, apua. Kiitos tuhannesti. Ihan ihmettelinkin, miksi sain äkkinäisen ripulin tuon broccoli-sieni-riisi-sössön jälkeen. Fy fan.
Marko Ollonqvist
02.04.2021 at 16:43
Moikka Heini,
Ja kiitos kertakaikkisen ihanasta palautteesta 🙂
Tuossa tuli itsekin listaa kirjoittaessa niin sanotusti haukottua henkeä hämmennyksestä. Vastaan tuli monia asioita, joita on itsekin tullut tehtyä väärin nimenomaan ruoan lämmityksessä, ja listan kirjoittamisen jälkeen näitä samoja virheitä ei tule varmastikaan enää toistettua. Kaikkein shokeeraavinta oli se, millaisia seurauksia ruoan vääränlainen lämmitys voi oikeasti aiheuttaa.
Oikein mukavaa kevään jatkoa sinulle, Heini, ja mennään näillä ohjeilla tuon ”kokkauspuolen” osalta eteenpäin!