Tiede
DNA-testi voi tuoda musertavan yllätyksen, kun salaisuudet paljastuvat: 9 tosielämän tapausta – mukana myös uskomaton tarina Suomesta
DNA-testien suosio on muutaman viime vuoden aikana noussut räjähdysmäisesti. Omien sukujuurten selvittely voi kuitenkin paljastaa ikäviä yllätyksiä. Ja miksi Suomi olisi poikkeus?
Sukututkimus on kautta aikojen tuonut päivänvaloon sukupolvien yli ulottuvia salaisuuksia, mutta ei koskaan aiemmin samoissa määrin kuin nyt. Muutamalla kympillä saa tilattua paketin, jossa on tikku posken sisäpinnan raaputtelua varten, ja joka sitten lähetetään laboratorioon analyysia varten. Tulokset tulevat muutamassa viikossa. Edullista, helppoa, nopeaa ja jopa hauskaa. Varjopuoliakin on, sillä yksi DNA-testi voi pahimmillaan johtaa usean perheen hajoamiseen.
Listafriikki käy nyt läpi tosielämän tapauksia, joissa vaietut salaisuudet ovat paljastuneet tai sitten tulokset ovat tulleet kaikille asianomaisille täytenä yllätyksenä. Kannattaa miettiä tarkoin, onko hyvä idea hankkia DNA-testit koko perheelle joululahjaksi, sillä tulokset voivat liioittelematta tarkoittaa viimeistä yhteistä joulua.
Toisaalta DNA-testin avulla saattaa saada koko joukon uusia perheenjäseniä ja sukulaisia, mikä usein on varsin iloinen ja elämää rikastuttava yllätys.
Biologi lahjoitti vanhemmilleen avioeron
Nimimerkillä George Doe esiintyvä yhdysvaltalainen kantasolu- ja lisääntymisbiologi kirjoitti vuonna 2014 Vox-uutissivustolle oman tarinansa DNA-testiin liittyen.
Hän ei ollut koskaan tutkinut omaa DNA:taan, mutta keksi käyttää itseltään ottamaansa näytettä esimerkkinä pitäessään yliopistolla perinnöllisyystieteen kurssia. Se oli asiantuntijalle itselleenkin mielenkiintoista ja hän innostui testistä niin kovasti, että paketoi sellaiset myös vanhemmilleen joululahjaksi.
Tulokset hajottivat Georgen Doen perheen, sillä sekä hänelle itselleen että hänen isälleen tuli läheinen osuma Thomas-nimiseen mieheen. DNA-analyysin mukaan Thomas oli George Doen velipuoli; heillä oli sama isä. George Doe otti Thomasiin yhteyttä. Hänelle selvisi, että Thomas oli adoptoitu ja oli etsinyt biologista perhettään vuosikausia – lähinnä terveyshistorian vuoksi.
George Doen isän lyhyt salasuhde vuosikymmenten takaa tuli julki, mikä johti lopulta vanhempien eroon ja perheen hajoamiseen. George Doe kirjoittaa, että suurin osa perheestä ei enää puhu isän kanssa. Hän itse ei kanna kaunaa isälleen, mutta harmittelee omaa osuuttaan salaisuuden paljastumisessa. Toisaalta hän on iloinen siitä, että Thomas sai tietoja omasta alkuperästään.
Uskomaton tarina kymmenistä suomalaisista sisaruksista
Helsinkiläinen Timo Ramu oli aina kuvitellut olevansa ainoa lapsi. Näin hän uskoi nelikymppiseksi saakka. Vuonna 2018 hän hankki itselleen ja vaimolleen joululahjaksi DNA-testit, sillä oman etnisen taustan selvittäminen vaikutti hauskalta ajatukselta.
Tietokannasta löytyi kuitenkin etnisen taustan lisäksi osuma läheisestä sukulaisuussuhteesta. Sieltä löytyi nimittäin viisi vuotta nuorempi velipuoli nimeltään Juuso, joka tiesi saaneensa alkunsa luovutetulla spermalla.
Oliko Timo Ramun isä kenties aikoinaan luovuttanut sukusolujaan? Pienen kiertelyn jälkeen isä paljasti olleensa aina kykenemätön saamaan lapsia, joten he olivat Ramun äidin kanssa hakeutuneet keinohedelmöitykseen, joka tehtiin tuntemattoman luovuttajan spermalla.
Juuson jälkeen sisaruksia alkoi löytyä muitakin.
Selvisi, että kaikkien vanhempia oli hoitanut sama gynekologi samalla helsinkiläisellä klinikalla. Tuohon aikaan keinohedelmöitys oli harvinaisempaa ja hoitoja tekivät vain harvat lääkärit. Lain mukaan sukusolujen luovuttajan henkilöllisyys salattiin eikä kenelläkään ollut miehestä tietoja. Timo Ramun vanhemmille oli kerrottu ainoastaan se, ettei luovuttajalla tai tämän suvussa ollut luovuttamista estäviä perinnöllisiä sairauksia, ja että miehellä oli jo silloin omia täysi-ikäisiä terveitä lapsia.
Miten monessa keinohedelmöityksessä lääkäri oli käyttänyt saman miehen sukusoluja? Tällä hetkellä sisarukset tietävät, että vanhin heistä on syntynyt vuonna 1973 ja nuorin vuonna 1990. Mutta montako heitä on yhteensä? Miten näin on päässyt käymään? Ramu ja hänen sisaruksensa eivät ole saaneet kysymyksiinsä vastauksia eikä kukaan ota asiasta vastuuta. Se suututtaa.
Nykyään lainsäädäntö on toisenlainen. Vuodesta 2007 lähtien kaikki sukusolujen luovuttajat on rekisteröity ja lapsi voi 18 vuotta täytettyään saada halutessaan biologisen vanhempansa henkilöllisyyden selville. Nykyisessä hedelmöityshoitolaissa on myös rajoitus: ”Kun luovuttajan sukusoluilla on saatu aikaan lapsia viidelle hedelmöityshoitoa saaneelle, hänen luovuttamiaan sukusoluja ei saa enää käyttää hedelmöityshoitoon muille.”.
Timo Ramu löysi sisaruksensa niiden suomalaisten joukosta, jotka ovat teettäneet DNA-testin. Koska hän itsekin sai tietää alkuperästään vasta aikuisena, testin tehtyään, voi sisaruksia olla todellisuudessa vaikka kuinka paljon. Kaikki luovutetuilla sukusoluilla alkunsa saaneet eivät todennäköisesti tiedä alkuperästään.
Montako sisarusta Ramulla on? Useita kymmeniä? Ehkä sata? Eniten pelottaa se, että jotkut sisaruksista – tai tulevaisuudessa heidän lapsensa – tapaavat, rakastuvat ja perustavat perheen läheisestä sukulaisuussuhteesta tietämättöminä.
Suomen Kuvalehti kertoi Timo Ramun tarinan ensimmäisenä vuoden 2020 tammikuussa, jolloin sisaruksia oli löytynyt kymmenen. He pitävät yhteyttä ja tapaavat säännöllisesti. Reilu vuosi myöhemmin Ramu kertoi Viiden jälkeen -ohjelmassa sisaruksia olevan jo yli 20.
Järkyttävä joululahja: DNA-testi paljasti, että keinohedelmöitys oli tehty toisen miehen spermalla
Helmikuun alussa Suomessakin uutisoitiin laajasti yhdysvaltalaisesta Harveyn perheestä, joka on nyt lähtenyt oikeusteitse hakemaan korvauksia hedelmöitysklinikalta.
Lapsettomuudesta kärsineet Jeanine ja John Harvey hakeutuivat vuonna 1991 keinohedelmöitykseen Akronin kaupungin hedelmöitysklinikalle. IUF Center -nimisellä klinikalla tehty keinohedelmöitys onnistui ja pariskunta toivotti tyttärensä Jessican maailmaan vuonna 1992.
Pikakelataan vuoteen 2020: Jeanine ja John olivat ostaneet kolmeakymmentä ikävuotta lähentelevälle Jessicalle ja tämän miehelle DNA-testit joululahjaksi, koska nämä olivat suunnittelemassa matkaa Eurooppaan ja halusivat selvitellä eurooppalaisia sukujuuriaan. Jessican miehellä on sukua Italiassa ja myös Johnilla on italialaiset sukujuuret. Olisihan se hauskaa löytää tulosten perusteella osumia ja ehkä tavata entuudestaan tuntemattomia sukulaisia!
Tulokset eivät kuitenkaan olleet odotetunlaiset, sillä testin mukaan Jessica ei ollut isälleen mitään biologista sukua. Keinohedelmöityksessä oli siis aikoinaan käytetty jonkun toisen miehen siemennestettä.
Käyttämällä hyväkseen DNA-testin tarjonneen yrityksen tietokantoja sekä sosiaalista mediaa Jessica on onnistunut saamaan yhteyden biologiseen isäänsä, joka on ollut tuloksesta yhtälailla yllättynyt. Mies on kuitenkin ollut ilahtunut tiedosta, toisin kuin Harveyn perhe, sillä oli luullut olevansa lapseton. Hän oli käynyt entisen vaimonsa kanssa hedelmöityshoidoissa 1990-luvun alussa samalla klinikalla, jossa Harveytkin, mutta ilman tulosta. Jotenkin Johnin ja tämän toisen miehen spermat olivat menneet sekaisin.
Harveyt ovat nostaneet kanteen nykyisin Summa Health System -nimellä kulkevaa klinikkaa ja sen hedelmöityshoidoista vastaavan osaston silloista johtajaa Nicholas J. Spirtosia vastaan.
Vaikka asiaa nyt setvitään ja todennäköisesti korvauksia tullaan maksamaan, ei se poista Harveyn perheen kokemaa tuskaa. ”Sanat eivät riitä kuvaamaan, mitä minä ja vanhempani olemme joutuneet käymään läpi. En voi edelleenkään uskoa, miten näin on käynyt ja järkytys tulee todennäköisesti olemaan aina läsnä ”, kertoi Jessica helmikuun 2. päivänä pidetyssä tiedotustilaisuudessa.
Adoptioyllätys
DNA-testi voi paljastaa monenlaisia salaisuuksia. Yhdysvaltalainen Jolie Pearl teki kotitestin vuonna 2012 vain huvin vuoksi, eikä hän odottanut mitään yllätyksiä. Hän oli ainoa lapsi ja oli aina ollut äitinsä kanssa läheinen – Pearl koki tuntevansa äitinsä ja tämän historian. Näin ajattelee aika moni muukin DNA-testin tekijä. Totuus voi olla täysin toinen.
Kun testin tulokset tulivat, pomppasi näytölle läheinen osuma. Sen verran läheinen, että Pearl tajusi miehen olevan hänen täysveljensä. Pearl laittoi miehelle varovaisen, mutta totuudenmukaisen viestin: ”Luulen, että olet veljeni.”. Vastaanottaja oli 52-vuotias Neil Schwartzman, joka oli vuosikymmenten ajan yrittänyt selvittää omaa alkuperäänsä ja etsinyt biologisia vanhempiaan. Hän oli pitänyt vuonna 2010 tekemäänsä DNA-testiä viimeisenä oljenkortena.
Pearl, jonka isä oli siinä vaiheessa jo kuollut, tiedusteli asiaa iäkkäältä äidiltään ja sai sokeeraavan vastauksen: ”Kyllä, tulin pian sinut saatuani uudelleen raskaaksi, mutta olimme isäsi kanssa jo asumuserossa. Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta huolehtia kahdesta pienestä lapsesta, joten tein elämäni vaikeimman päätöksen ja annoin pojan adoptoitavaksi”.
Myöhemmin kanadalainen Schwartzman matkusti Kaliforniaan tapaamaan biologista siskoaan ja äitiään. Ensimmäinen tapaaminen oli iloinen, mutta sittemmin menneisyyden haamujen kohtaaminen ja salailu ovat hiertäneet naisten välejä, jolloin myös suhde kaiken keskuudessa olleeseen Schwartzmaniinkin hankaloitui.
Potilaan pitkäaikainen gynekologi paljastui biologiseksi isäksi
Gynekologi Morris Wortman oli Morgan Hellquistin perheessä ihailtu ja arvostettu henkilö, sillä hänen ansiostaan Morgan oli olemassa. Mutta kukaan ei kuitenkaan tiennyt, miten totaalisesti tämä oli osallistunut Morgan Hellquistin syntymään.
Hellquistin lapsettomuudesta kärsineet vanhemmat olivat hakeutuneet 1980-luvun alkupuolella Wortmanin vastaanotolle Rochesterissa, Yhdysvalloissa. Wortman oli kertonut keinohedelmöityksessä käytettävän sperman olevan anonyymin yliopisto-opiskelijan luovuttamaa. Vanhemmille oli kuitenkin luvattu, että luovuttaja oli skandinaavista alkuperää, jotta lapsi sulautuisi ulkonäöllisesti vaaleaan perheeseen.
Useiden keinohedelmöitysyritysten jälkeen hoito vihdoin onnistui ja Hellquist sai alkunsa. Perhe kutsui Wortmania ihmeidentekijäksi.
Vuonna 1985 syntynyt Morgan Hellquist oli kahdeksanvuotias, kun hän sai kuulla saaneensa alkunsa keinohedelmöityksellä. Reilu kolmikymppisenä hän teki DNA-testin, koska halusi tietää enemmän biologisesta isästään ja tämän sukujuurista. Hän oli jo teini-ikäisenä yrittänyt selvittää luovuttajan henkilöllisyyttä, mutta Wortman oli väittänyt, ettei hänellä ollut dokumentteja tuolta ajalta.
DNA-testi paljasti Hellquistille, että hän oli puoliksi aškenasijuutalainen, vaikka luovuttajan oli pitänyt olla pohjoiseurooppalaista syntyperää. Testin jälkeen Hellquist sai selville, että hänellä oli kuusi kanssaan hyvin samanikäistä sisaruspuolta. Ja kuka tietää montako heitä on lisää.
Vuosia aiemmin, synnytettyään kaksi lasta, Hellquist oli alkanut kärsiä gynekologisista ongelmista ja hakeutui luonnollisesti Wortmanin vastaanotolle – pidettiinhän lääkäriä hänen perheessään suuressa arvossa. Yhdeksän vuotta kestänyt lääkäri-potilas -suhde otti kummallisen käänteen toukokuussa 2021, kun Wortman alkoi kysellä hyvin henkilökohtaisia kysymyksiä, kutsui Hellquistia ”hyväksi lapseksi” ja esitteli tämän jopa vaimolleen. Epäilykset heräsivät.
Pian tuon epämiellyttävän lääkärikäynnin jälkeen Hellquist, yhdessä erään hiljattain löytyneen velipuolensa kanssa, otti yhteyttä Wortmanin ”omaan” tyttäreen, joka suostui DNA-testiin. Testin tulos varmisti Hellquistin epäilyt: sen mukaan he olivat 99,99-prosenttisella varmuudella sisaruksia. Hellquistin gynekologi oli siis niin ikään hänen biologinen isänsä. Wortmani oli käyttänyt monissa keinohedelmöityksissä anonyymin luovuttajan sukusolujen sijaan omaa spermaansa.
Ei liene yllätys, että biologisen tyttärensä anatomiaa vuosien ajan tutkinutta sarjaspermanluovuttajaa vastaan on nyt nostettu syyte.
Klinikan antamat lupaukset olivat valetta: Spermanluovuttajalla lukuisia lähekkäin asuvia lapsia
Vuonna 1989 yhdysvaltalainen lääketieteenopiskelija Bryce Cleary luovutti spermaansa ja kuvitteli siten auttavansa muutamaa lapsetonta paria. Oregonin yliopistolla hänelle vakuutettiin, että siemennesteellä voitaisiin tuottaa enintään viisi lasta, ja jos jotain jäisi yli, käytettäisiin loppu tieteelliseen tutkimukseen.
Cleary oli huojentunut, kun hänelle luvattiin, että siemennestettä käytettäisiin hedelmöityshoidossa siten, että mahdolliset lapset asuisivat lähtökohtaisesti kaukana toisistaan. Hänen suurin pelkonsa oli, että biologiset sisarukset tai näiden lapset saattaisivat tavata, rakastua ja jopa perustaa perheitä tietämättöminä läheisestä sukulaisuussuhteesta.
Vuosikymmeniä myöhemmin lupaukset osoittautuivat valheiksi. Vuonna 2018 Cleary liittyi sukututkimussivustolle ja teki kotona DNA-testin. Nopeasti selvisi, että hän oli isä neljälle lapselle, joista jotkut asuivat alle kahden tunnin ajomatkan päässä toisistaan. Cleary piti yhteyttä noihin neljään henkilöön, mutta pian lapsia alkoi tupsahdella esiin lisää.
Hänen siemennestettään oli onnistuneesti käytetty vähintään 19 kertaa ja iso osa lapsista asui Tyynenmeren rannikon luoteisosissa – moni Oregonin osavaltiossa. Mies huolestui todenteolla, kun osa lapsista oli asunut samassa kaupungissa ja käynyt jopa samaa koulua. Ja kuka tietää, paljonko lapsia noiden 19 lisäksi vielä onkaan?
Opiskelujensa jälkeen Bryce Cleary perusti perheen ja hänellä on myös kolme omaa lasta, jotka ovat nyt yhtälailla huolissaan tulevaisuudesta. Lakimehenä työskentelevä James Cleary, Brycen poika, aikoo kertoa asiasta myös mahdollisille omille lapsilleen: ”Tässä on jo paljon toisilleen läheistä sukua olevia henkilöitä; siinä täytyy olla varovainen.”
Vaikka ensin biologisia lapsia oli mukava tavata, on määrä saanut miehen suunniltaan eikä hän nykyisin pidä näihin juurikaan yhteyttä. Myös lapset ymmärtävät hyvin biologisen isänsä hankalan tilanteen ja ovat vain onnellisia siitä, että tämä aikoinaan mahdollisti heidän olemassaolonsa. Toisensa löytäneet sisarukset kylläkin ovat tiiviisti tekemisissä keskenään.
Cleary on haastanut Oregonin yliopiston oikeuteen syyttäen sitä petoksesta ja henkisen kärsimyksen aiheuttamisesta. Hän vaatii 5,2 miljoonan dollarin vahingonkorvauksia.
DNA-testin mukaan lapsensa synnyttänyt äiti ei ollutkaan näiden äiti
Yleensä se on isä, jonka biologista vanhemmuutta selvitetään DNA-testillä. Toki lapsettomille on nykyisin tarjolla monia erilaisia vaihtoehtoja, joten äiti on voinut saada lapsensa esimerkiksi käyttämällä toisen naisen hedelmöitettyä munasolua, joka on sitten istutettu sijaissynnyttäjän kohtuun. Mutta mistään tällaisesta ei yhdysvaltalaisen Lydia Fairchildin kohdalla ollut kyse.
Vuonna 2002 Fairchild oli eronnut kahden lapsensa isästä ja haki Washingtonin osavaltiolta tukirahaa. Sosiaalituen saamiseksi lasten kummaltakin vanhemmalta vaadittiin DNA-näyte isyyden ja äitiyden todistamiseksi. Läpihuutojutuksi oletetun testin tulosten tultua Fairchild kutsuttiin sosiaalitoimistoon, jossa häntä odotti myönnetyn tukirahan sijaan oikeuskanne. Osavaltio syytti naista petoksesta, sillä hän oli väittänyt kahta lasta biologisiksi jälkeläisikseen, vaikka näin ei testin mukaan todellakaan ollut.
Fairchild oli luonnollisesti järkyttynyt. Kaiken lisäksi hän oli viimeisillään raskaana silloin jo entiselle miehelleen.
Lapset uhattiin ottaa huostaan, kun Fairchild ”jatkoi valehteluaan”. Oikeus ei välittänyt suunnattomasta määrästä todisteita, joihin lukeutui valokuvia, todistajanlausuntoja ja läpäisty valheenpaljastustesti. Muutamaan otteeseen toistettu DNA-testi näytti kiistatta, että Fairchild ei ollut lastensa biologinen äiti. Tuomari määräsi tarkkailijan sairaalaan seuraamaan kolmannen lapsen syntymistä, ja vaikka tämä todisti vauvan tulleen ulos Fairchildista, ei se päihittänyt DNA-testin tulosta. Myös tämä kolmas lapsi oli oikeuden mukaan jonkun muun kuin Fairchildin – perustuen DNA-analyysiin.
Lääkärit ja tutkijat kiinnostuivat erikoisesta tapauksesta. Lukuisten testien jälkeen kävi ilmi, että Fairchild on kimeera.
Kimeera tarkoittaa sitä, että samassa ihmisessä on tavallaan kaksi yksilöä. Kimeera saa alkunsa kohdussa, kun alkio imaisee toisen alkion itseensä aivan yksilönkehityksen alkuvaiheessa. Erilaisen perimän omaavasta, yksinään elinkelvottomasta alkiosta jää solumassaa, joka sitten erilaistuu täysin toimivaksi solukoksi toisen yksilön sisällä. Kimerismin yleisyyttä ei tunneta, sillä se ei yleensä vaikuta henkilön elämään mitenkään. Erityisen harvinaista kimerismin ei kuitenkaan uskota olevan; yleisyyden arvellaan olevan samaa luokkaa kuin ei-identtisten kaksosten.
Fairchildilla ”vierasta” perimää oli ainoastaan munasarjoissa, mikä selitti DNA-testin omituisen tuloksen. Geneettisesti Fairchild oli lastensa täti!
Joskus DNA-testi voi paljastaa asioita sukupolvien takaa
Vuonna 2012 yhdysvaltalainen Alice Collins Plebuch halusi tietää, mikä hän perimältään oli naisiaan. Hän lähetti putkilollisen sylkeään testattavaksi ihan vain huvikseen, sillä oikeastaan hän jo tiesi omat sukujuurensa: hän oli amerikanirlantilainen. Hänen molemmat vanhempansa – kumpikin testin tekohetkellä jo kuollut – olivat olleet ylpeitä amerikanirlantilaisia ja perheen lapset oli kasvatettu katoliseen kulttuuriin. Isä oli kasvanut orpokodissa, mutta tiedoissa oli, että tämän vanhemmat olivat irlantilaisia maahanmuuttajia.
DNA-testin tulokset olivat kuitenkin aivan jotain muuta. Noin puolet Plebuchin perimästä tosiaan oli Irlannin ja Ison-Britannian saarilta, mutta toinen puoli olikin täysi yllätys. Plebuch päätteli tuloksen olevan virhe, sillä sen mukaan noin puolet hänen perimästään oli itäeurooppalaista aškenasijuutalaista. Hän kirjoitti vihaisen kirjeen palveluntarjoajalle.
Plebuch joutui kuitenkin pian pyytämään anteeksi, kun toisenkin yrityksen testi tuotti saman tuloksen. Eräs tuttu geneetikko analysoi Plebuchin DNA-testin tulokset ja väänsi hämmentyneelle naiselle rautalangasta sen, mitä tämä ei kyennyt itse prosessoimaan: Plebuch oli puoliksi juutalainen. Se oli hämmentävä uutinen, sillä vaikka hänen orpokodissa kasvaneen isänsä sukujuuret olivatkin osittain hämärän peitossa, ei tämän vanhempien irlantilaisuudesta ja katolisuudesta ollut epäilystäkään.
Plebuch heittäytyi salapoliisiksi ja ylipuhui suuren osan sukulaisistaan DNA-testeihin. Kävi ilmi, että hänen isänsä ei ollut vanhempiensa biologinen lapsi. Siitä alkoi kova työ: kuukausikaupalla tietokantojen läpikäyntiä, kirjeenvaihtoa isän orpokotiin, yhteistyötä rikospiirtäjän kanssa ja lukematon määrä yhteydenottoja ventovieraisiin ihmisiin pyytäen näitä sylkemään testiputkiloon.
Sitten yhtenä kauniina päivänä eräs nainen lähetti viestiä Plebuchin serkulle, joka ei siis biologisesti ollut hänen serkkunsa. Tuntematon nainen oli saanut osuman Plebuchin serkun kanssa ja kirjoitti: ”Luulin olevani täysin juutalainen, mutta minussa onkin rutkasti irlantilaista verta”. Pitkän selvittelyn jälkeen koko vyyhti purkautui: Plebuchin isä ja yhteyttä ottaneen naisen isä olivat aikoinaan vaihtuneet sairaalassa.
Kaikille oli lopulta helpotus, että sukujen menneisyyksiin ei liittynyt vaiettuja salaisuuksia. Yli sata vuotta aiemmin vaihtuneista poikavauvoista oli kuitenkin kasvanut vahvan etnisen identiteetin omaavia miehiä, joiden jälkeläiset joutuivat huvikseen tehdyn DNA-testin vuoksi kamppailemaan perimmäisen kysymyksen kanssa: Kuka minä oikein olen?
DNA-testin tulos voi olla myös iloinen yllätys
Päätetään lista positiivissa merkeissä, sillä DNA-testin tulos voi olla myös pelkästään iloinen yllätys. Yhdysvaltalaisille ystävyksille, Walter Macfarlanelle ja Alan Robinsonille, DNA-testin sokeeraava tulos todisti vain sen, minkä he olivat tienneet yli 60 vuoden ajan: he olivat perhettä.
Macfarlane ja Robinson olivat molemmat päälle seitsemänkymppisiä, kun he tekivät tahoillaan DNA-testit. Tulokset olivat käsittämättömät, sillä henkilö, joka oli alakoulusta lähtien tuntunut veljeltä, olikin sitä myös biologisesti.
Macfarlane syntyi vuonna 1943 Honolulussa, Havaijilla, ja Robinson samassa kaupungissa 15 kuukautta myöhemmin. Macfarlane oli isovanhempiensa kasvattama ja Robinson oli annettu heti syntymänsä jälkeen adoptioon eikä hän siis tiennyt biologisista vanhemmistaan mitään. Saman kadun varressa eläneet pojat kävivät samaa koulua ja pelasivat samassa jalkapallojoukkueessa. Ystävyydestä tuli elämänmittainen, ja kun kumpikin meni naimisiin ja sai lapsia, viettivät perheet monta lomaa yhdessä.
Veljeys lähti selviämään, kun Robinson sai joululahjaksi kahden eri yrityksen DNA-testit. Hän teki molemmat, mutta ei jakanut tuloksiaan julkisesti. Pari vuotta myöhemmin myös Macfarlane teki DNA-testin lastensa painostamana. Tytär Cindy Macfarlane-Flores paneutui sukulaisten löytämiseen tarkemmin ja huomasi, että Macfarlanella näyttäisi olevan hyvin läheinen osuma erään toisen käyttäjän kanssa. Tuloksista päätellen nimimerkki ”Robi737” ja Macfarlane olivat velipuolia äidin kautta. Se oli valtava sokki, koska Macfarlane oli kasvanut äitinsä perheessä, mutta kukaan ei tiennyt, että äiti oli saanut toisenkin lapsen.
Cindy Macfarlane-Flores tiedusteli vanhemmiltaan, että kukahan ”Robi737” voisi olla. Martha Macfarlane sai hullun idean ja sanoi tyttärelleen: ”Käske isääsi kysymään Alan-sedältä, sillä Aloha Airlines -lentoyhtiössä työskennellessään hän lensi Boeing 737 -konetta… ja kaikki kutsuivat häntä silloin Robbyksi”.
Robinson vahvisti täysin uskomattomalta tuntuneen aavistuksen: hänen käyttäjänimensä tosiaan oli ”Robi737”. Alan-setä oli setä myös biologisesti. Macfarlane ja Robinson olivat siis veljeksiä! Jos mahdollista, niin ystävyys syveni vielä entisestään.
🤷♀️ Kerro kommenttikentissä ⬇️⬇️ tai somekanavissamme, oletko sinä miettinyt DNA-testin tekemistä. Oletko listan luettuasi valmis tilaamaan kotitestin vai saiko se aikaan toisenlaisen reaktion?
Lue myös:
Tällä kertaa Listafriikin lukijoiden kysymyksissä istahdetaan hammaslääkärin tuoliin ja selvitetään, miten hampaiden puudutusaine toimii. Samalla paljastuu erikoinen yhteys hiusten värin ja puudutuksen välillä: Miksi punatukkaisten puuduttaminen saattaa olla tavallista hankalampaa?
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miten hampaiden puudutusaine toimii?
Hammaslääkärin tuolissa puudutus on monelle melkoinen pelastus. Mutta miten puudutusaine oikein onnistuu estämään kivun tuntemisen, vaikka hammaslääkäri samaan aikaan poraa, kiskoo tai muuten käsittelee hampaita?
Kun kudokseen kohdistuu vaurioittava tai mahdollisesti vahingoittava ärsyke, kipua aistivat hermopäätteet aktivoituvat. Tällöin hermosoluissa syntyy sähköisiä impulsseja, jotka kulkevat hermoratoja pitkin kohti keskushermostoa. Kun kipuviesti käsitellään aivoissa, tunnemme kipua.
Paikallispuudutteet, kuten lidokaiini, katkaisevat tämän viestiketjun. Ne estävät hermosolujen solukalvolla sijaitsevien jänniteherkkien natriumkanavien toimintaa. Koska natriumionien virtaus solukalvon läpi on välttämätöntä sähköisen hermoimpulssin etenemiselle, kipuviesti ei pääse kulkemaan puudutetulta alueelta aivoihin.
Puudutus ei kuitenkaan välttämättä poista kaikkia tuntemuksia. Esimerkiksi painetta ja liikettä voi edelleen tuntea, vaikka itse toimenpide ei aiheuttaisi kipua. Siksi hammaslääkärin työskentelyn saattaa huomata hyvinkin selvästi, vaikka puudutus toimisi juuri niin kuin pitääkin.
Hampaiden puuduttamiseen on käytössä useita menetelmiä.
Pintapuudutuksessa puudute levitetään suun limakalvolle esimerkiksi geelinä tai suihkeena. Sitä käytetään muun muassa puudutusneulan pistokohdan tunnottomaksi tekemiseen, jotta itse puudutuspiikki tuntuisi mahdollisimman vähän.
Infiltraatiopuudutuksessa puudutusaine ruiskutetaan hoidettavan hampaan läheisyyteen, josta se leviää kudosten läpi hermopäätteisiin. Menetelmää käytetään erityisesti ylähampaiden hoidossa.
Johtopuudutuksessa puudutusaine puolestaan ruiskutetaan suuremman hermon läheisyyteen. Menetelmä on yleinen etenkin alaleuan poskihampaita hoidettaessa. Koska puudutus estää hermoviestien kulkemisen laajemmalta alueelta, myös esimerkiksi alahuuli ja osa kielestä voivat puutua.
Puudutuksen vaikutus kestää käytetystä aineesta ja menetelmästä riippuen yleensä muutamia tunteja. Onneksi hermosolujen toiminta palautuu normaaliksi puudutusaineen vaikutuksen lakatessa.
Mitä tekemistä hiusten värillä on hampaiden puuduttamisen kanssa?
Punatukkaisuuteen liittyy muutakin kuin hiusten väri. Luonnostaan punaisten hiusten taustalla on usein MC1R-geenin muunnoksia, jotka vaikuttavat pigmentin muodostumisen lisäksi myös siihen, miten elimistö reagoi erilaisiin kipuärsykkeisiin.
Punatukkaisten kipuherkkyydestä liikkuu monenlaisia väitteitä. Yksi yleisimmistä on se, että punahiuksisilla olisi muita matalampi kipukynnys. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, sillä kipuherkkyys riippuu myös kivun laadusta.
Tutkimuksissa on havaittu, että punatukkaiset saattavat reagoida tavallista herkemmin esimerkiksi kylmän ja kuuman aiheuttamaan kipuun. Toisaalta joissakin kokeissa heidän on todettu sietävän tietynlaisia kipuärsykkeitä muita paremmin. Kyse ei siis ole siitä, että punatukkaiset tuntisivat kaiken kivun voimakkaammin, vaan eri kipuaistimuksissa voi olla merkittäviä eroja.
Mutta entä se hammaslääkärin puudutus?
Tutkimuksissa on saatu viitteitä siitä, että punatukkaiset saattavat reagoida myös anestesia- ja puudutusaineisiin eri tavalla kuin muut.
Eräässä pienessä yleisanestesiaa käsitelleessä tutkimuksessa havaittiin, että luonnostaan punatukkaiset naiset tarvitsivat keskimäärin 19 prosenttia enemmän nukutusainetta kuin tummatukkaiset naiset. Kyse oli kuitenkin hengitettävästä anestesia-aineesta, eikä tulosta voi sellaisenaan soveltaa hammaslääkärin käyttämiin paikallispuudutteisiin.
Myös lidokaiinin vaikutusta on tutkittu. Yhdessä tutkimuksessa punatukkaiset naiset olivat muita herkempiä lämpötilan aiheuttamalle kivulle, ja ihon alle annetun lidokaiinin puuduttava vaikutus jäi heillä osittain heikommaksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki punatukkaiset tarvitsisivat hammashoidossa automaattisesti suuremman puuduteannoksen.
Punatukkaisuuden ja hammaslääkäripelon väliltäkin on löydetty kiinnostava yhteys. Eräässä tutkimuksessa MC1R-geenin tiettyjä muunnoksia kantavat ihmiset raportoivat muita useammin hammaslääkäripelkoa ja välttelivät todennäköisemmin hammashoitoa.
Tutkijat eivät kuitenkaan ole vielä täysin selvittäneet, mistä kaikki nämä erot johtuvat tai kuinka suuri merkitys niillä on tavallisessa hammashoidossa.
Jos puudutus ei siis tunnu tehoavan kunnolla, asiasta kannattaa aina kertoa hammaslääkärille. Hiusten väristä riippumatta kenenkään ei tarvitse vain hammasta purren kestää kipua!
Lue myös:
Mitkä ovat aurinkokunnan suurimmat kuut ja kuinka korkealle oma Kuumme niiden joukossa sijoittuu? Aurinkokunnassamme huomio kiinnittyy usein planeettoihin, vaikka niitä kiertävistä kuistakin löytyy melkoisia yllätyksiä.
Tiesitkö, että avaruudellisesta naapurustostamme löytyy jäisiä maailmoja, Islannin kokoisia tuliperäisiä alueita ja paksun jääkuoren alle kätkeytyviä valtameriä?
Listafriikki esittelee nyt aurinkokunnan 10 suurinta kuuta. Mukana on myös meille hyvinkin tuttu taivaankappale, jonka sijoitus saattaa yllättää.
10. Oberon
Aurinkokunnan suurimmat kuut -listan aloittaa Oberon, joka kiertää Uranusta lähes kolmen miljardin kilometrin päässä Auringosta. Halkaisijaltaan noin 1 523 kilometrin kokoinen Oberon on Uranuksen toiseksi suurin kuu ja samalla kaikkein kaukaisin planeetan viidestä suuresta kuusta.
Oberonin jäistä ja kivistä pintaa peittävät lukuisat törmäyskraatterit, joista osan pohja on huomattavasti ympäristöään tummempi. Yhden selityksen mukaan törmäykset ovat paljastaneet pinnan alta tummaa materiaalia. Oberonissa on myös pitkiä siirroslaaksoja, jotka ovat syntyneet kuun jäisen kuoren venyessä ja repeillessä.
Pinnalla näkyvien kraattereiden ja laaksojen lisäksi Oberon saattaa pitää sisällään jotain perin yllättävää. Vuonna 2023 julkaistujen tutkimustulosten perusteella sen paksun jääkuoren alla voi nimittäin edelleen lainehtia suolainen ja sula valtameri. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että Oberonin kiviydin luovuttaa lämpöä ja veteen liuennut suola toimii eräänlaisena pakkasnesteenä.
Toistaiseksi kyse on kuitenkin vain tutkijoiden mallinnuksiin perustuvasta mahdollisuudesta. Oberonia on päästy tutkimaan läheltä ainoastaan kerran, kun Voyager 2 -luotain lensi Uranuksen ohi vuonna 1986. Sen jälkeen Oberonia on tyydytty tarkastelemaan huomattavasti kauempaa.
9. Rhea
Saturnuksen toiseksi suurin kuu Rhea on halkaisijaltaan noin 1 528 kilometriä, joten se päihittää edellä mainitun Oberonin vain muutamalla kilometrillä. Rhea koostuu pääosin vesijäästä ja vain noin neljäsosaksi kiviaineksesta.
Jäistä pintaa peittävät lukemattomat törmäyskraatterit ja mystiset pitkät, kirkkaat juovat, joita luultiin aiemmin pinnalle kertyneeksi maa-aineeksi. Sitten Saturnusta ja sen kuita tutkimaan lähetetty Cassini-luotain lähetti tarkempia kuvia, jotka paljastivat juovien olevankin valtavia kanjoneita ja jyrkänteitä, joissa kirkasta jäätä on paljastunut tummemman pinta-aineksen alta.
Vuonna 2008 Cassinin mittaukset tarjosivat vielä suuremman yllätyksen: Rheaa saattaisi ympäröidä rengasjärjestelmä. Se olisi tehnyt Rheasta ensimmäisen tunnetun rengastetun kuun, mutta myöhemmät havainnot eivät vahvistaneet renkaiden olemassaoloa.
Rhealla on myös äärimmäisen ohut happea ja hiilidioksidia sisältävä kaasukehä eli eksosfääri. Happea syntyy, kun Saturnuksen magneettikentän vangitsemat energiset hiukkaset pommittavat jäistä pintaa ja hajottavat vesimolekyylejä.
8. Titania
Listan kahdeksannella sijalla palataan Uranuksen luo. Titania on planeetan suurin kuu ja halkaisijaltaan noin 1 578 kilometriä.
Titanian jäistä pintaa halkovat valtavat kanjonit ja siirroslaaksot, joista pisimmät ulottuvat jopa noin 1 600 kilometrin matkalle. Ne kertovat kuun kuoren venyneen ja repeilleen historiansa aikana. Titanian pinnalla näkyy myös suuria törmäyskraattereita, mutta niitä on vähemmän kuin esimerkiksi Oberonilla, mikä viittaa siihen, että geologinen toiminta on muokannut osia pinnasta myöhemmin uudelleen.
Oberonin tavoin myös Titanian suurin salaisuus saattaa odottaa syvällä pinnan alla. Vuonna 2023 julkaistujen tietokonemallinnusten mukaan kuun sisäosissa voi edelleen olla tarpeeksi lämpöä ylläpitämään kokonaista nestemäistä kerrosta, vaikka pinta onkin täysin jäätynyt.
Varmuutta asiasta ei ole, sillä Titaniaakin on tutkittu lähietäisyydeltä vain kerran. Voyager 2 lensi sen ohi vuonna 1986, ja tuolloin otetut kuvat ovat edelleen parhaat lähikuvamme Uranuksen suurimmasta kuusta.
7. Triton
Neptunuksen suurin kuu Triton nappaa aurinkokunnan suurimmat kuut -listan seitsemännen sijan noin 2 707 kilometrin halkaisijallaan. Triton on listallamme melkoinen kummajainen: Se on aurinkokunnan suurista kuista ainoa, jolla on retrogradinen kiertorata eli se kiertää Neptunusta vastakkaiseen suuntaan kuin planeetta pyörii.
Tästä on voitu päätellä, että Triton ei siis todennäköisesti syntynyt Neptunuksen ympärillä yhtä aikaa sen muiden kuiden kanssa. Tutkijat uskovat sen olleen alun perin Kuiperin vyöhykkeellä kiertänyt kappale, jonka Neptunuksen painovoima jossain vaiheessa nappasi vangikseen. Tritonia voisikin siis pitää Pluton kaukaisena serkkuna. Ja isompana serkkuna, sillä Triton on suurempi kuin halkaisijaltaan 2 376 kilometriä oleva kääpiöplaneetta Pluto.
Tritonin pinta on yksi aurinkokunnan kylmimmistä paikoista, noin −235-asteinen, ja sitä peittää muun muassa jäätynyt typpi. Täydellisen kuollut jääpallo Triton ei silti ole. Kun Voyager 2 lensi sen ohi vuonna 1989, luotain havaitsi pinnalta purkautuvia, geysireitä muistuttavia suihkuja. Maapallon geysireistä poiketen niitä ei synnytä sisäinen lämpö, vaan auringonvalo. Aurinko lämmittää läpinäkyvän typpijään alla olevaa tummaa pölyä, jolloin jää sen ympärillä muuttuu suoraan paineelliseksi kaasuksi. Kun paine murtaa jään, ilmaan suihkuaa kylmää typpikaasua ja tummaa ainetta jopa kahdeksan kilometrin korkeuteen. Sieltä Tritonin tuulet levittivät tummat vanat jopa 150 kilometrin päähän.
Mutta saattaa sitä sulaa vettäkin Tritonilla olla. Koska Neptunuksen valtava vetovoima on muokannut kuun rataa rajulla kädellä, tämän aiheuttama sisäinen kitka on saattanut sulattaa osan vaipasta. Tutkijat pitävätkin erittäin mahdollisena, että Triton kätkee sisäänsä elinkelpoisen, nestemäisen vesikerroksen.
6. Europa
Jupiteria kiertävä Europa on halkaisijaltaan noin 3 122 kilometriä ja se kuuluu Jupiterin neljään suurimpaan kuuhun, joita kutsutaan Galilein kuiksi. Galileo Galilei havaitsi ne vuonna 1610, ja kaikki neljä – Europa, Io, Kallisto ja Ganymedes – mahtuvat aurinkokunnan kymmenen suurimman kuun joukkoon.
Europan pinta on jäinen, mutta jäävaipan alla on sula yllätys: suolaisen veden muodostama meri, jossa saattaa olla jopa kaksi kertaa enemmän vettä kuin kaikissa Maan valtamerissä yhteensä. Meri pysyy nestemäisenä, vaikka Europa sijaitsee kaukana Auringosta. Jupiterin ja sen muiden suurten kuiden painovoima venyttää ja puristaa Europaa sen kiertäessä planeettaa, ja tästä syntyvä lämpö estää sisäosia jäätymästä kokonaan.
Jupiterin vetovoiman vaikutukset näkyvät myös Europan pinnalla, jota halkovat lukemattomat tummat juovat. Ne muistuttavat Maan merijäässä näkyviä railoja ja ovat syntyneet jääkuoren halkeillessa ja liikkuessa. Halkeamiin on voinut nousta myös pinnan alta suolaista vettä tai jääsohjoa, joka on sittemmin jäätynyt uudelleen. Törmäyskraattereita Europalla on poikkeuksellisen vähän, mikä kertoo pinnan olevan geologisesti varsin nuori.
Juuri pinnanalainen meri tekee Europasta yhden tärkeimmistä paikoista, kun aurinkokunnasta etsitään elämälle sopivia olosuhteita. Vettä on runsaasti, ja kivisen merenpohjan ja veden välillä voi tapahtua kemiallisia reaktioita, joista mikrobit voisivat saada energiaa.
Elämää Europasta ei kuitenkaan ole löydetty – mutta edellytykset sille saattavat olla olemassa.
5. Kuu
Löytyykö muita yllättyneitä? Aurinkokunnan suurimmat kuut -listan viidennellä sijalla on Kuu. Siis meidän oma Kuu!
Kuun halkaisija on noin 3 475 kilometriä, mikä on yli neljännes Maan halkaisijasta (12 756 km). Kuu on poikkeuksellisen suuri emoplaneettaansa verrattuna. Nykykäsityksen mukaan Kuu syntyi noin 4,5 miljardia vuotta sitten, kun suunnilleen Marsin kokoinen protoplaneetta Theia törmäsi nuoreen Maahan. Törmäyksessä avaruuteen sinkoutunut aines tiivistyi lopulta Kuuksi.
Alkuaikoina Kuu oli paljon lähempänä Maata kuin nykyään, eikä etäisyys edelleenkään pysy samana. Apollo-lentojen aikana Kuun pinnalle jätettyjen heijastimien avulla sen etäisyyttä voidaan mitata erittäin tarkasti. Mittaukset ovat paljastaneet, että Kuu karkaa meistä hiljalleen noin 3,8 senttimetriä vuodessa.
Mitään syytä huoleen ei kuitenkaan ole: tätä vauhtia Kuu ei ole ihan heti jättämässä meitä.
4. Io
Jupiterin kuu Io on noin 3 643 kilometrin halkaisijallaan aurinkokunnan neljänneksi suurin kuu. Se on vain hieman omaa Kuutamme suurempi, mutta pinnaltaan nämä kaksi eivät voisi juuri erilaisempia olla. Siinä missä Kuu on geologisesti varsin rauhallinen, on Io aurinkokunnan tuliperäisin kappale.
Iolla on satoja aktiivisia tulivuoria, joista purkautuu laavaa ja kaasua. Voimakkaan tuliperäisyyden takia pinta uusiutuu niin nopeasti, ettei siihen ehdi kertyä suuria törmäyskraattereita. Vuonna 2024 Juno-luotain havaitsi Iolla valtavan vulkaanisen alueen, jonka pinta-alaksi arvioitiin yli 100 000 neliökilometriä. Se on lähes yhtä suuri kuin Islanti, joka niin ikään tunnetaan vulkaanisesta aktiivisuudestaan. Ion rinnalla Islannin tuliperäisyys jää kuitenkin varsin vaatimattomaksi.
Ion vulkaanisuus johtuu suuren Jupiterin valtavasta vetovoimasta sekä sen kahden muun kuun, Europan ja Ganymedeen, painovoimavaikutuksesta. Ion rata ei pysy täysin pyöreänä, joten Jupiterin vetovoima venyttää ja puristaa kuuta sen kiertoradan eri vaiheissa. Ion kiinteä pinta voi nousta ja laskea tämän seurauksena jopa noin 100 metriä. Jatkuva vääntyminen synnyttää sisuksissa valtavasti lämpöä – ja lopputuloksen näkee pinnalla.
3. Kallisto
Kuva: NASA/JPL | Public Domain
Jupiterin toiseksi suurin kuu Kallisto on halkaisijaltaan noin 4 821 kilometriä. Se on lähes Merkuriuksen kokoinen, mutta ulkonäöltään Kallisto muistuttaa pikemminkin jättimäistä, kauttaaltaan kolhittua jääpalloa.
Kalliston pinta on yksi aurinkokunnan vanhimmista ja kraatterisimmista. Sen arvioidaan säilyneen suurelta osin muuttumattomana noin neljän miljardin vuoden ajan. Kalliston pinnalla ei ole havaittu aktiivisia tulivuoria tai mannerlaattojen kaltaista liikettä, jotka pyyhkisivät vanhojen törmäysten jälkiä pois. Niinpä uusia kraattereita on syntynyt vanhojen päälle yhä uudelleen.
Näyttävin törmäyksen jättämä jälki on Valhalla. Sen keskellä on noin 600 kilometriä leveä kirkas alue, jota ympäröivät valtavat samankeskiset renkaat. Koko rakennelma ulottuu noin 4 000 kilometrin alueelle eli lähes Kalliston laidalta toiselle. Se on aurinkokunnan suurin monirenkainen kraatteri.
Vaikka Kalliston pinta on ikivanha ja pysähtynyt, viittaavat Galileo-luotaimen mittaukset siihen, että syvällä sisuksissa saattaa silti piillä suolaisen veden muodostama valtameri. Kallistolla tämä kerros on kuitenkin hautautunut huomattavasti syvemmälle kuin sen naapurikuilla.
2. Titan
Saturnuksen suurin kuu Titan on halkaisijaltaan noin 5 150 kilometriä. Se on Merkuriusta suurempi ja aurinkokunnan ainoa kuu, jolla on paksu kaasukehä. Titanin pinta pysyi pitkään piilossa oranssin pilviverhon takana, mutta vuonna 2004 Saturnuksen luo saapunut Cassini-luotain alkoi vähitellen paljastaa, mitä sen alta löytyy. Vuonna 2005 Titanin pinnalle laskeutui myös Huygens-luotain.
Ja näky oli melkoinen! Titanilla on jokia, järviä ja kokonaisia meriä. Siellä myös sataa, ja neste haihtuu takaisin kaasukehään aivan kuten Maassa. Yksi merkittävä ero kuitenkin on: veden sijaan Titanin joissa ja järvissä virtaa pääasiassa metaania ja etaania. Noin -179 °C:ssa nämä meille kaasuina tutut aineet pysyvät nestemäisinä.
Maisemakin voisi paikoin näyttää hämmentävän tutulta. Titanilla on jokiuomia, rantaviivoja ja valtavia hiekkadyynejä. Kalliot eivät kuitenkaan ole tavallista kiveä vaan kovaksi jäätynyttä vettä, ja dyynien ”hiekka” koostuu pääasiassa hiilipitoisesta aineksesta.
Kaikki Titanin vesi ei silti välttämättä ole jäässä, sillä paksun jääkuoren alla uskotaan olevan myös veden muodostama valtameri. Tämä tekee Titanista astrobiologien unelman: kuussa on kaksi täysin erilaista nestemäistä ympäristöä päällekkäin.
1. Ganymedes
Aurinkokunnan suurin kuu on Jupiteria kiertävä Ganymedes, jonka halkaisija on noin 5 270 kilometriä. Se on ainoa tunnettu kuu, jolla on oma magneettikenttä.
Magneettikentän synnyttää kuun sisällä oleva metallinen ydin, ja sen ansiosta Ganymedeen napa-alueilla esiintyy jopa revontulia. Galileo-luotain havaitsi magneettikentän vuonna 1996.
Juuri revontulet ovat auttaneet tutkijoita selvittämään myös, mitä paksun jääkerroksen alla piilee. Hubble-avaruusteleskoopilla tehdyt havainnot tukevat käsitystä valtavasta suolaisen veden merestä. Sen on arvioitu olevan noin 100 kilometriä syvä eli kymmenisen kertaa Maan valtameriä syvempi.
Ganymedeen sisukset voivat olla vielä oudommat kuin yksi valtava meri antaa ymmärtää. Mallinnusten perusteella vesi saattaa muodostaa useita päällekkäisiä valtamerikerroksia, joiden välissä on valtavan paineen synnyttämiä erilaisia jääkerroksia – vähän kuin nestemäisen veden ja kiinteän jään muodostama monikerroksinen lasagne.
Lue myös:
Tässä tulee tuhti kahdeksan faktan räkäpaketti flunssakauden ”kunniaksi”. Listafriikki antaa vastauksen muun muassa siihen, että mitä räkä on ja onko rään syöminen vaarallista.
Kuulostaako iljettävältä? Niin tai näin, räällä on erittäin tärkeä tehtävä nenän ja koko elimistön kannalta. Vaikka et aina olisikaan varta vasten halunnut tietää näitä faktoja, on tärkeä antaa näkyvyyttä yhdelle hyvinvoinnin ja terveyden tukipilareista. Räkä kunniaan – kunhan sitä ei vain ole liikaa!
Mitä räkä on?
Lyhyesti sanottuna räkä on limaa, jota muodostuu ylähengitysteiden limakalvoilla eli nenässä, kurkussa ja keuhkoissa. Tuo lima koostuu 95-prosenttisesti vedestä ja loput on erilaisia proteiineja ja suolaa. Räkä on suunnilleen yhtä suolaista kuin Itämeren vesi.
Limaa erittyy joka päivä yli litran verran ja nenän limakalvoilla yksistään noin kaksi ja puoli desilitraa. Suurin osa terveen ihmisen limasta valuu suoraan kurkusta alas. Nenäontelon limakalvon pikarisolut tuottavat limaa uloimman solukerroksen, eli epiteelin, pinnalle ja normaalitilanteessa liman määrä on tasapainossa kehomme käsittelykyvyn kanssa. Siksi terveenä ei tarvitse miettiä liman olemassaoloa.
Liman tärkein osa ovat musiinit, sokeroidut proteiinit, jotka sitovat nesteitä ja pitävät liman tahmeana ja toisaalta geelimäisen liukkaana. Ne ovat välttämättömiä nenän toiminnalle, kertoo bakteeriopin professori Pentti Huovinen Ylen haastattelussa. Musiinien lisäksi muita limasta löytyviä proteiineja ovat muun muassa immuunijärjestelmää aktivoivia vasta-aineita sekä bakteereja luontaisesti hajottavia lysotsyymejä.
Räkä on ensimmäinen suoja pöpöjä ja likaa vastaan
Vaikka räkä on monen mielestä ällöttävää, niin se on kuin elimistön oma suojakilpi taudinaiheuttajia, tomua ja siitepölyä vastaan. Räkä nappaa nämä hiukkaset kärpäspaperin tavoin, ennen kuin ne pääsevät keuhkoihin aiheuttamaan ongelmia.
On terveyden kannalta äärimmäisen tärkeää, että ympäristöstä tulevat epäpuhtaudet kulkeutuvat keuhkojen sijaan mahaan ja siksi limaa erittyy jatkuvasti. Tietenkään suodatin ei ole sataprosenttinen, joten aina silloin tällöin me sairastumme.
Sen lisäksi, että räkä on tahmeaa, sisältää se antibakteriaalisia ja -viraalisia proteiineja, jotka taistelevat taudinaiheuttajia vastaan jo heti ensikosketuksesta. Räkä myös pitää nenän sisäpinnan kosteana, mikä osaltaan suojelee tulehduksia vastaan, sillä mitä kuivempi limakalvo on, sitä alttiimpi se on infektioille. Kuiva limakalvo myös rikkoutuu herkemmin, jolloin pöpöjen pääsy elimistöön helpottuu.
Miksi ja miten räkä muuttaa muotoaan, kun sairastumme?
Normaalisti nenästä erittyvä lima on kirkasta. Tulehdus on aina elimistölle stressitilanne, jolloin kaikki ei toimi aivan tavallisesti. Solut erittävät enemmän nesteitä, johon sekoittuu myös bakteereita ja viruksia, meidän omia valkosoluja sekä hajonneiden solujen perimäainesta ja tukirakenteita. Tällöin itseasiassa puhutaan vasta räästä. Terveen ihmisen räkä on siis limaa, joten periaatteessa nämä sanat eivät tarkoita täysin samaa asiaa. Toisaalta ”normaalin” liman seassa on lähes aina hieman räkää, sillä limakalvoilla on jatkuvasti käynnissä taistelu pöpöjä vastaan. Valtaosa niistä saadaan kuitenkin torjuttua.
Flunssassa eli tulehdustilanteessa myös eritteen väri saattaa muuttua. Ei kuitenkaan aina, sillä pahankin tulehduksen aikana räkä voi olla kirkasta, joten tautia ei ole syytä lähteä diagnosoimaan tutkimalla nenäliinan sisältöä.
Yleisen harhaluulon mukaan bakteeritulehduksissa räkä muuttuu tummankeltaiseksi, jopa vihreäksi, mutta tämä ei pidä täysin paikkaansa. Flunssan tai muun hengitystieinfektion aikana erittyvä räkä saa värinsä lähinnä tulehdusta vastaan taistelevista valkosoluista, erityisesti bakteereja tuhoavista neutrofiileistä. Kun neutrofiilit työnsä tehtyään hajoavat, vapautuu niiden sisältö räkään. Neutrofiilit sisältävät rautaa, joka antaa räälle ikävän vihreän sävyn.
Mutta vihreää räkää voi erittyä myös virusten aiheuttamissa nuhakuumeissa, joita suurin osa flunssista on. Siksi vihertävän rään vuoksi ei kannata suunnata hakemaan antibiootteja; ne kun eivät virustauteihin tehoa.
Rään parhaat kaverit: inhottavat nenäkarvat ja välttämättömät värekarvat
Nenäkarvoja pidetään jostain syystä epäsiisteinä ja markkinoilla on niiden poistamiseen lukuisia erilaisia välineitä. Mutta nenäkarvat, kuten kaikki muutkin ihmisen karvat, ovat paikoillaan syystä. Sierainten karvat estävät vieraiden hiukkasten pääsyn nieluun ja keuhkoihin. Siksi onkin hieman hölmöä, että nenäkarvoja leikataan, trimmataan, vahataan tai jopa nypitään pois.
Silmillä nähtävät karvat suodattavat pois suurempia partikkeleita, mutta nenän limakalvoilla on myös värekarvoja, jotka ovat rään parhaita ystäviä. Ne eivät ole varsinaisia karvoja, vaan epiteelisolukon mikroskooppisen pieniä nystyröitä. Samantyyppisiä ”karvoja” on myös henkitorvessa ja keuhkoputkissa. Värekarvat kuljettavat limakalvoille tarttuneita epäpuhtauksia rään mukana nieluun ja edelleen mahalaukkuun kohti mahahappoja ja poistumisreittiä. Värekarvat ovat hyvin herkkiä ja jos niihin osuu jotain ylimääräistä, saattaa tuloksena olla aivastus. Näin elimistö myös pyrkii poistamaan tunkeilijat.
Entäs ne räkäpallerot?
Kuivuneet tai kosteammatkin räkäpallerot ovat merkki siitä, että lima on tehnyt tehtävänsä. Räkäpallero on siis vain limaa, joka on kerännyt kaiken sellaisen ylimääräisen, mikä ei kuulu elimistöömme. Väritön lima tarraa pölyn ja pöpöt itseensä, joten siitä tulee kuivuessaan tummempaa.
Räkäklimppejä ei kannata kuitenkaan kaivaa sormella nenästä, vaikka se kuinka houkuttelevaa olisikin. Sieraimeen tungettu sormi saattaa nimittäin viedä syvälle nenään taudinaiheuttajia, jotka muuten pysähtyisivät räkään ja nenäkarvoihin. Nenän kaivaminen voi myös ärsyttää limakalvoa ja intensiivinen ruopiminen kynnellä voi saada aikaan haavan – tällöin on entistä alttiimpi hengitysteiden tulehduksille. Lisäksi taudinaiheuttajat leviävät nenästä joka paikkaan, mihin kaivamisen jälkeen koskee ja toisaalta sormista menee sieraimiin pöpöjä.
Eikä nenän kaivaminen myöskään ole kovin kohteliasta tai näytä järin fiksulta. Siksi onkin parempi niistää kuivuneet pallerot ulos tai käyttää hellävaraiseen kaivamiseen puhdasta nenäliinaa. Jos kuivuneita räkäpalleroita on kovin paljon, kannattaa koittaa juoda enemmän vettä; hyvin nesteytetty keho pitää liman juoksevana, jolloin se kulkeutuu luonnostaan oikeaan osoitteeseen.
Vuonna 2001 julkaistun intialaistutkimuksen mukaan vain noin neljä prosenttia nenänkaivajista syö omaa räkäänsä. Ja tällä pienellä vähemmistöllä on antaa rään syömiseen hyvin yksinkertainen syy – se maistuu hyvältä. Mistä päästäänkin listan seuraavaan kohtaan ja siihen ikuisuuskysymykseen.
Onko rään syöminen vaarallista?
Nenästä erittyvän liman syöminen ei ole vaarallista. Miten se olisi, jos joka päivä nielemme sitä litratolkulla kuitenkin? Jokaisella ”tyhjällä” nielaisulla siirrämme syljen lisäksi räkää kohti ruokatorvea. Rään luonnollinen kulkusuunta on sisään eikä ulos.
Ylen tekemän gallupin mukaan räkä maistuu ihmisten mielestä sekä suolaiselle että makealle, eikä makua oikein pysty vertaamaan minkään elintarvikkeen makuun. Makuaisti, samoin kuin rään koostumus, on yksilöllinen, joten se maistuu varmaan kaikille hieman erilaiselta. Rään lisääminen ruokavalioon ei kuitenkaan sinänsä anna mitään lisäarvoa, sillä siinä ei ole sellaisia ravintoaineita, joita elimistömme kykenisi käyttämään hyväkseen. Proteiinia ja hiilihydraatteja on minimaalinen määrä.
Vaikka rään syöminen ei olisi vaarallista, ei sitä kannata harrastaa. Kuten tälläkin listalla on jo mainittu, jää sieraimiin ja nenäkarvoihin taudinaiheuttajia, joista keho pyrkii rään avulla eroon. Miksi siis ulos vedetyn bakteeripesäkkeen pistäisi varta vasten takaisin?
Toisaalta monet tutkijat uskovat rään syömisen jopa vahvistavan immuunijärjestelmää. Kun bakteereilla kyllästetyn räkäpalleron nielee, on se hyvä tapa tutustuttaa oma immuunijärjestelmä taudinaiheuttajille. Joten jos jää joskus verekseltään kiinni rään syömisestä, niin voi kirkkain silmin sanoa arvostelijalle, että buustailee vain omaa puolustuskykyään.
Miksi räkä tukkii nenän?
Kun hengitysteissä on käynnissä tulehdustila ja räkää erittyy likaa, lamaantuu limakalvon solujen toiminta. Värekarvat eivät kykene kuljettamaan kaikkea erittyvää limaa kohti nielua ja tällöin hengitystiet menevät tukkoon. Silloin rään poistamiseen tarvitaan rykimistä ja niistämistä.
Yletön niistäminenkään ei ole hyvästä, sillä edelleen: rään kuuluu mennä sisään eikä ulos. Liiallinen niistäminen voi saada rään pakkautumaan nenän sivuonteloihin, muun muassa poskionteloihin, jolloin flunssa vain pahentuu ja voi johtaa lisätulehduksiin.
Toisinaan tukkoisuuteen ei auta, vaikka kuinka niistäisi. Tällöin ongelma ei ole räkä vaan tulehdusreaktion turvottamat limakalvot, jotka saavat nenän tuntumaan tukkoiselta.
Mikä räkäisyyteen auttaa?
Yksi varsin hyvä keino saada räkä liikkeelle on nenän huuhtelu keittosuolaliuoksella. Varsinainen huuhtelu tehdään nenäkannulla, jota myös sarvikuonoksi kutsutaan. Tervettä nenää ei kuitenkaan kannata huuhtoa, ettei tule huuhtoneeksi pois tärkeää limakerrosta.
Myös nesteiden nauttiminen on ehdottoman tärkeää. Flunssassa ruokahalu usein katoaa, jolloin myös nesteiden saanti herkästi vähenee. Kuumeillessa nesteitä poistuu, kun välillä hikoiluttaa. Nestehukan välttämisen lisäksi runsas juominen voi auttaa tukkoiseen nenään, sillä nesteytys saattaa ohentaa räkää, jolloin siitä tulee valuvampaa ja helpommin niistettävää. Tai nieltävää.
Hunaja on myös loistava liman ohentaja. Jos tuntuu siltä, että yskiessä keuhkoista pyrkii ulos sankokaupalla limaa, niin hunajateetä nauttimaan! Hunaja tavallaan kietoutuu pienten limapartikkelien ympärille ja auttaa kehoa hankkiutumaan niistä eroon. Ja tokihan saatavilla on monia erilaisia lääkkeitä.
Mutta loppujen lopuksi rään tuloa ei voi estää: sitä vuotaa niin kauan kuin sitä vuotaa.
Lue myös:
Mitä aivotärähdyksessä tapahtuu? Aivotärähdys kuulostaa sanana siltä, että aivot pääsevät kirjaimellisesti hölskymään pääkopan sisällä. Mutta onko asia todella näin? Ja voiko aivotärähdyksen saada, vaikka pää ei osuisi mihinkään?
Näihin kysymyksiin pureudutaan tällä kertaa Listafriikin lukijoiden kysymyksissä!
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Mitä aivotärähdyksessä tapahtuu – tärähtävätkö aivot?
Aivot ovat koostumukseltaan hieman kuin hyytelöä. Niitä suojaavat luinen pääkallo, aivokalvot sekä aivoselkäydinneste, joka ympäröi aivoja ja vaimentaa niihin kohdistuvia iskuja. Kaikista suojauksista huolimatta tärkein elimemme on kuitenkin yllättävän haavoittuvainen.
Aivotärähdyksistä on viime vuosina puhuttu paljon, erityisesti urheilussa. Toistuvat aivotärähdykset voivat päättää uran tai harrastuksen, mutta pahimmillaan oireet voivat hankaloittaa myös tavallista arkielämää – tai päättää sen kokonaan. Joskus yksikin päähän kohdistunut isku ja aivotärähdys riittää aiheuttamaan vakavan ja pysyvän aivovamman.
Mitä aivotärähdyksessä sitten tapahtuu?
Yleisesti ajatellaan, että aivotärähdys syntyy, kun päähän kohdistuu kova isku ja aivot heilahtavat pääkallon sisällä. Näin voikin käydä, ja voimakkaassa törmäyksessä aivot saattavat osua kallon kovaan sisäpintaan. Tällöin erityisesti otsa- ja ohimolohkot ovat alttiita vaurioille. Voimakas isku voi aiheuttaa aivokudokseen myös verta vuotavan ruhjeen, mutta silloin kyse on jo aivotärähdystä vakavammasta vammasta.
Aivotärähdys on lievä aivovamma, jonka tavallisia oireita ovat päänsärky, huimaus, pahoinvointi, sekavuus sekä muistin ja keskittymiskyvyn häiriöt. Oireet ovat useimmiten ohimeneviä, ja valtaosa toipuu aivotärähdyksestä hyvin.
Aivotärähdykseen voi liittyä myös lyhyt tajunnanmenetys tai muistikatkos, mutta tajuttomuus ei ole välttämätön oire. Vamman vakavuutta arvioitaessa huomioidaan muun muassa tajuttomuuden ja muistamattomuuden kesto sekä muut neurologiset oireet. Pitkittynyt tajuttomuus tai muistamattomuus voi viitata vakavampaan aivovammaan.
Aivotärähdys ei aina vaadi iskua päähän
Kuva: Unsplash
Aivotärähdyksen voi saada myös ilman, että pää osuu mihinkään. Näin voi käydä esimerkiksi autokolarissa tai jääkiekkokaukalossa rajun taklauksen seurauksena. Kun pään liike pysähtyy tai sen suunta muuttuu äkillisesti, aivot eivät välttämättä pysähdy aivan samaan tahtiin.
Aivojen liikkuminen kallon sisällä ei kuitenkaan ole vaarallista pelkästään siksi, että ne voivat osua pääkallon sisäpintaan. Äkillinen kiihtyvyys, hidastuvuus ja erityisesti pään kiertoliike voivat saada aivokudoksen venymään ja vääntymään. Tämä voi häiritä hermosolujen toimintaa.
Hermosolujen pitkät viejähaarakkeet eli aksonit välittävät viestejä hermosolusta toiseen, ja osa niistä voi ulottua jopa kymmenien senttimetrien pituisiksi. Kun aivokudos venyy äkillisesti, myös aksonit joutuvat mekaanisen rasituksen kohteeksi.
Aivotärähdyksessä hermosolujen ei kuitenkaan tarvitse varsinaisesti revetä, jotta niiden toiminta häiriintyy. Jo solukalvojen toiminnan ja ionitasapainon muutokset voivat sotkea hermosolujen sähköistä viestinvälitystä. Samalla hermosolut tarvitsevat tavallista enemmän energiaa palauttaakseen normaalin toimintansa.
Ongelmana on, että aivojen energiantuotanto ja verenkierron säätely voivat samaan aikaan häiriintyä. Aivot joutuvat siis tilanteeseen, jossa energiaa tarvittaisiin tavallista enemmän, mutta sitä ei välttämättä ole riittävästi saatavilla.
Tämä niin kutsuttu aivojen energiakriisi auttaa selittämään, miksi aivotärähdyksen saanut voi kärsiä esimerkiksi sekavuudesta, muistihäiriöistä, keskittymisvaikeuksista ja hitaudesta, vaikka aivojen kuvantamistutkimuksissa ei näkyisi mitään poikkeavaa.
Aivotärähdyksessä aivot siis todella voivat heilahtaa pääkallon sisällä, mutta varsinainen ongelma on paljon monimutkaisempi kuin pelkkä tärähdys. Kyse on aivokudokseen kohdistuvista voimista ja niiden aiheuttamista hermosolujen toiminnan häiriöistä.
Lue myös:
Sudet ulvovat, linnut laulavat ja karhut jättävät hajumerkkejä, mutta eläinten viestintä on paljon muutakin. Luonnossa äänestetään aivastamalla, hakataan päätä kattoon, annetaan tarkkoja ajo-ohjeita tanssimalla ja lähetetään viestejä taajuuksilla, joita ihmiskorva ei edes kuule.
Eläinten kommunikaatio on hämmästyttävän monipuolista, ja me ihmiset olemme vasta raapaisseet pintaa sen ymmärtämisessä. Äänet, hajut, liikkeet, värähtelyt ja jopa valo voivat välittää elintärkeää tietoa lajitoverille – tai joskus aivan toisen lajin edustajalle.
Listafriikki kokosi yhteen 10 erikoista tapaa, joilla eläimet viestivät. Ja nämä kommunikointitavathan ovat erikoisia vain meidän mielestämme: näille otuksille ne ovat täysin normaaleja.
Savannikoirat äänestävät aivastamalla
Saharan eteläpuolisessa Afrikassa elävät savannikoirat ovat erittäin sosiaalisia eläimiä, joilla on tarkka laumahierarkia. Kooltaan 10–40 yksilön lauma on yleensä jakautunut omiin ryhmiinsä sukupuolen mukaan: laumassa on johtava pari, mutta kaikki naaraat ovat uroksia korkea-arvoisempia. Päätöksiä tehtäessä laumassa ollaan silti yllättävän demokraattisia.
Botswanassa vuosina 2014–2015 tehdyssä tutkimuksessa biologit huomasivat, että savannikoirat järjestävät eräänlaisia kokouksia ennen kuin lähtevät esimerkiksi saalistamaan.
Tärkeistä asioista äänestetään päästämällä nenästä ulos lyhyitä ja voimakkaita hengähdyksiä, jotka kuulostavat aivastuksilta. Mitä useampia aivastuksia, sitä todennäköisemmin lauma lähtee liikkeelle.
Tarvittavien äänten määrä riippuu kuitenkin siitä, kuka kokouksen on kutsunut koolle. Jos aloitteen tekee hierarkiassa alempana oleva savannikoira, liikkeelle lähtemiseen tarvitaan noin kymmenen aivastusta. Mutta jos koollekutsujana on lauman johtava naaras tai uros, niin vain kolme aivastusta riittää.
Savannikoirien demokratia ei siis ole aivan tasa-arvoista: kaikkien ääni kuuluu, mutta johtajien mielipide painaa hieman enemmän.
Kilimanjaronmyllikäs hakkaa päätä kattoon
Kilimanjaronmyllikkäät viettävät suurimman osan elämästään maan alla monimutkaisissa tunneliverkostoissa. Koska luolaverkosto voi olla hyvinkin laaja, ei kaverille huutelu välttämättä ole se tehokkain tapa pitää yhteyttä.
Niinpä nämä jyrsijät viestivät toisilleen jysäyttelemällä päätään tunnelin kattoon. Iskujen synnyttämät värähtelyt kulkevat maaperässä huomattavasti pidemmälle kuin pienten eläinten äänet. Viestit tavoittavat lajitoverit kauempaakin, ja toisaalta äänetön viestintä suojelee myös pedoilta.
Menetelmä ei kuitenkaan ole vain aivotonta pään seinään hakkaamista, vaan tömähdysten rytmiä ja voimakkuutta muuttamalla kilimanjaronmyllikkäät viestivät eri asioita. Se on kuin maanalaista morsetusta.
Mehiläiset tanssivat
Mehiläiset lähtevät aina kevään koittaessa pesästään etsimään siitepölyä ja mettä. Jos mehiläinen sattuu löytämään loistavan apajan, on tieto saatava nopeasti ja tarkasti myös muille yhdyskunnan jäsenille. Tähän ei tarvita karttaa tai ajo-ohjeita, sillä mehiläinen kertoo sijainnin tanssimalla.
Ihmisen silmään liike voi näyttää sattumanvaraiselta pyörimiseltä, mutta todellisuudessa kyseessä on tarkka koreografia, joka kertoo muille sekä ravinnon suunnan että etäisyyden.
Tanssi alkaa, kun mehiläinen yrittää kiinnittää muiden huomion: se lentää toisten yläpuolelle ja värisee vauhdikkaasti. Kun tarpeeksi iso määrä mehiläisiä on kerääntynyt kasaan, on esityksen kohokohdan aika. Tanssiva yksilö heiluttaa kehoaan ja liikkuu suoraan eteenpäin, kiertäen aina uudelleen aloituspaikalle. Tämän osion kesto kertoo muille etäisyyden eli kuinka kaukana vaikkapa houkutteleva niitty sijaitsee.
Apajan sijainnin mehiläinen ilmoittaa tekemällä tanssinsa auringosta katsoen tiettyyn suuntaan. Siten myös pesän sisällä suoritettu tanssi on informatiivinen. Jos mehiläinen liikkuu alaspäin, on herkkuja pullollaan oleva niitty suoraan auringosta poispäin.
Lisävihjeen muut mehiläiset saavat tanssijan mukanaan tuomasta ravinnosta: maistiainen ja sen tuoksu kertovat, millaisia kukkia kannattaa lähteä etsimään.
Töyhtökyyhkyn varoitussignaalin lähettävä sulka
Monien lintujen, ja tietysti muidenkin eläinten, tiedetään varoittavan parvensa jäseniä lähestyvästä vaarasta.
Australiassa elävä töyhtökyyhky ei ole poikkeus, sillä pelästyneenä ilmaan noustessaan se päästää sarjan vihellyksiä. Erikoisen tästä viestintätavasta tekee se, että ääni ei tule linnun nokasta, vaan sen höyhenpeitteestä. Ja vielä tarkemmin eräästä tietystä paikasta: kahdeksannesta siipisulasta.
Jokainen siiven ylösveto tuottaa matalataajuuksisen äänen ja vastaavasti jokainen alasveto saa aikaan korkeataajuuksisen äänen. Kun lintu pakenee saalistajaa, räpyttää se siipiään tiheää tahtia, minkä muut töyhtökyyhkyt tulkitsevat vaarasignaalina.
Sama sulka viheltää toki myös tavallisen lentoonlähdön aikana. Rauhallisesti lentävän linnun siiveniskut ovat kuitenkin hitaampia, joten äänten rytmi on erilainen eikä saa koko parvea paniikin valtaan.
Valkohuulisammakko lähettää pieniä järistyksiä
Sähkötekniikan opiskelija Peter Narins etsi 1970-luvulla aihetta viestintään liittyvään tutkimusprojektiinsa. Hänet haastettiin astumaan laatikon ulkopuolelle ja osallistumaan Puerto Ricon sademetsiin suuntautuneelle tutkimusmatkalle, jolla oli tarkoitus seurata sammakoiden kommunikaatiota. Nykyään Narins on fysiologian professori, joten biologia vei mennessään.
Sademetsän äänet huumasivat nuoren opiskelijan, mutta hän kiinnostui vielä enemmän eläinten äänettömästä viestinnästä. Tutkiessaan valkohuulisammakkoa Narins havaitsi, että nuo yöeläjät hautaavat takapäänsä maahan ja pullistavat toistuvasti kaulansa alla olevaa äänipussia.
Pieni valkohuulisammakko ei kykene kilpailemaan äänenvoimakkuudessa suurempien sukulaistensa kanssa, mutta jotenkin senkin on kommunikoitava. Kun valkohuulisammakko kurnuttaa, osuu sen äänipussi maahan ja tuottaa sarjan tömähdyksiä.
Valkohuulisammakon sisäkorvassa on pussimainen rakenne, joka toimii kuin biologinen maanjäristysanturi. Kun kaulan äänipussi osuu maahan, aistivat muut valkohuulisammakot maaperän värähdyksiä tuolla korvan elimellä. Signaalin tärkein tarkoitus on ilmoittaa muille uroksille, että tämä on minun reviirini.
Sirkkaäyriäinen viestii valolla
Sirkkaäyriäisten silmät ovat, noh, silmiinpistävät. Mutta sen lisäksi niiden näköaisti on yksi eläinmaailman monimutkaisimmista, sillä sirkkaäyriäiset näkevät sekä ultraviolettivalon että infrapunan. Lajista riippuen näiden eläinten silmissä voi olla jopa 16 erilaista valoreseptoria, jotka ovat tärkeässä roolissa lajitovereiden kanssa kommunikoidessa. Vertailun vuoksi ihmisen värinäkö perustuu kolmeen tappisolutyyppiin.
Sirkkaäyriäiset pystyvät havaitsemaan myös valon polarisaatiota eli käytännössä sitä, missä suunnassa valoaallot värähtelevät. Tätä ominaisuutta ne eivät käytä pelkästään ympäristön tarkkailuun, vaan myös viestintään.
Tutkijat ovat selvittäneet, että ainakin yksi sirkkaäyriäinen, Haptosquilla trispinosa, käyttää leukajalkojensa kirkkaansinisiä osioita valon käsittelyyn. Leukajalkojen rakenteet heijastavat voimakkaasti polarisoitunutta valoa, jonka muut saman lajin yksilöt pystyvät havaitsemaan.
Valosignaaleilla sirkkaäyriäinen voi esimerkiksi ilmoittaa lähestyvälle lajitoverille, että tämä kivenkolo on jo varattu. Viesti voi jäädä monelta muulta eläimeltä kokonaan huomaamatta, sillä niiden näköjärjestelmä ei havaitse valoa samalla tavalla.
Katkerosinisiipi huijaa muurahaisia
Kuva: Rob Zweers | CC BY 2.0
Tässä listan kohdassa ei kommunikoidakaan oman lajin sisällä. Katkerosinisiipi on loisiva perhonen, jonka toukat huijaavat viholaismuurahaisia hoitamaan itseään. Se on kuin hyönteismaailman käki.
Kun perhosentoukka kuoriutuu munasta, rouskuttaa se onnellisena kasvin lehteä. Juuri ennen kotelovaihetta se alkaa kuitenkin päästellä värähteleviä ääniä, jotka houkuttelevat paikalle viholaismuurahaisia – eikä suinkaan ruokailemaan. Huijaus perustuu sekä kemiallisiin että äänellisiin viesteihin.
Tutkijat ovat minimaalisten mikrofoniensa avulla selvittäneet, että toukan päästämät äänet muistuttavat kuningatarmuurahaisen ääntelyä, joka eroaa hieman, mutta tarpeeksi, työläisten äänistä. Lisäksi toukkien pintarakenne ja -kemia muistuttavat muurahaisten vastaavia, joten uudet lastenhoitajat tulevat täysin huijatuiksi.
Työläiset kantavat perhosen toukat pesään, ja koska nuo kuulostavat kuningattarelta, joka on pyhimmistä pyhin, saattavat muurahaiset jopa uhrata oman henkensä tai tappaa pesässä kasvavia muurahaisen toukkia suojellakseen uutta lemmikkiään.
Muurahaispesän turvassa perhosen toukka voi rauhassa muuttua koteloksi, josta myös kuuluu koko muodonvaihdoksen ajan kuningattaren laulun kaltaista ääntä.
Katkerosinisiiven toukka onnistuu siis ujuttautumaan muurahaispesään ja vakuuttamaan asukkaat siitä, että tunkeilijaa kuuluukin kohdella kuin kuninkaallista.
Perulainen viheltäjälintu sabotoi kilpailijansa laulun
Perussa elävä viheltäjälintu on yksiavioinen eli pariskunta pysyy koko elämänsä tiiviisti yhdessä (tai niin on tarkoitus), ja ne suojelevat omaa reviiriään kiivaasti. Kamppailuja ei sentään tule, sillä linnut varoittavat muita pariskuntia alueen omistuksesta laulamalla kauniin harmonisesti yhdessä. Pariskunnan esittämässä duetossa koiraan ja naaraan säkeet vuorottelevat tarkasti ja muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden.
Välistävetäjiä kuitenkin riittää. Useimpien lintulajien kohdalla koiraat joutuvat kamppailemaan naaraista ja pitämään kynsin hampain kiinni ”vaimostaan”. Viheltäjälinnun kohdalla tilanne on toinen eli se onkin naaras, joka joutuu suitsimaan ”miestään”.
Mitä naaras sitten tekee, kun paikalle ilmaantuu kilpakosijatar, joka yrittää päästä koiraan lauluseuraksi?
No, se pistää dueton tarkoituksella pilalle.
Naaras muuttaa laulunsa ajoitusta niin, että sen säkeet osuvat tunkeilijan laulun päälle ja häiritsevät tämän yrityksiä muodostaa duetto koiraan kanssa. Kyse ei siis varsinaisesti ole siitä, että naaras yhtäkkiä laulaisi nuotin vierestä, vaan se sotkee kilpailijansa ja puolisonsa yhteisen esityksen.
Keino näyttää myös toimivan: mitä tehokkaammin puoliso häiritsee tunkeilijan laulua, sitä epätodennäköisemmin tämä jää paikalle yrittämään onneaan.
Jos joku yrittää laulaa oman kumppanin kanssa duettoa, viheltäjälintu ei siis jää sivusta kuuntelemaan.
Visentit äänestävät tärkeistä päätöksistä
Eurooppalaiset biisonit eli visentit ovat laumaeläimiä, joiden keskuudessa vallitsee täydellinen demokratia. Tämä selvisi vuonna 2015, kun ranskalainen tutkijaryhmä vietti kolme kuukautta seuraten herkeämättä niiden käyttäytymistä.
Visentit ääntelevät ja jättävät hajumerkkejä muille, mutta kommunikointi ei jää siihen. Kun on kyse kaikkein tärkeimmistä päätöksistä, kuten missä seuraavaksi syötäisiin, kerääntyvät visentit äänestämään.
Sopivaa ruokapaikkaa valitessa osalla yksilöistä on mielessään selkeä kohde, jota kohti ne kääntyvät seisomaan. Muu lauma alkaa hiljalleen valita puolensa ja kääntyä mieleisensä vaihtoehdon suuntaan. Visentit kuitenkin kunnioittavat vanhimpia ja voimakkaimpia naaraita sen verran, että jos nuo ovat enemmistön kanssa eri mieltä, saattaa lauma hetkellisesti hajaantua. Lopulta kaikki kuitenkin päätyvät paikkaan, joka oli alun perin reiluilla vaaleilla valittu.
Kummituseläin tuottaa korkeita ääniä, joita muut eläimet eivät kuule
Vain reilun 10 senttimetrin kokoiset kummituseläimet ovat yksi kädellisten lahkon mielenkiintoisimmista jäsenistä. Kaikki lajit elävät Kaakkois-Aasian saaristossa, ja muista kädellisistä – kuten ihmisistä – poiketen ne ovat täysin lihansyöjiä.
Osa lajeista ääntelee apinamaisesti kiljuen, mutta tutkijat ihmettelivät pitkään Borneolla ja Filippiineillä elävien kummituseläinten äänettömyyttä. Ne kuitenkin usein availivat suutaan kuin huutaakseen, mutta pihahdustakaan ei kuulunut.
Niiden epäiltiin ensi alkuun olevan mykkiä. Mutta totuus oli aivan toinen, sillä ihmiskorva ei vain kyennyt kuulemaan niiden ääntelyä. Koska tutkijat arvelivat jotain supervoimia vaativaa olevan meneillään, asettivat he lepakoiden tutkimisessa käytettäviä antureita kummituseläinten läheisyyteen, ja johan alkoi tapahtua.
Kummituseläimet tuottavat ja vastaanottavat ultrakorkeita ääniä, jotka ovat taajuudeltaan 70-91 kilohertsiä. Ihmiskorva erottaa parhaimmillaankin vain noin 20 kilohertsin äänet.
Korkeilla äänillä kommunikoimisessa on kaksi erittäin tärkeää etua: Puolustuskyvytön kummituseläin pysyy suojassa saalistajilta, koska nämä eivät kuule sitä. Toisaalta sen omat saaliseläimet eivät osaa paeta, sillä niille kummituseläin on äänetön tappaja.
Lue myös:
Juuri nyt on meneillään paras aika syyssienten kuten suppilovahveroiden sienestykseen, joten otetaan listan muodossa käsittelyyn upeat ja erikoiset sienet.
Tällä listalla valotetaan sitä, miten uskomattoman upeita ja mielenkiintoisia eliöitä sienet voivat olla! Näiden erikoisuuksien ei uskoisi olevan maapallon asukkeja.
Listalle eivät päässeet esimerkiksi kärpässieni tai korvasieni, sillä vaikka ne epäilemättä menevät erikoiset sienet -kategoriaan, ovat ne varmasti kaikille suomalaisille tuttuja. Mutta kunniamaininta täytyi niille kuitenkin antaa, sillä ovathan kirkkaanpunainen ja valkoisilla täplillä varustettu lakki sekä kiemurainen, aivoja muistuttava rakenne tarkemmin ajateltuna melko mielettömiä ulkoasuja.
Tämän listan erikoiset sienet ovat kuitenkin hieman eksoottisempia tapauksia!
Karvasorakas
Kuva: Bernypisa | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Aloitetaan erikoiset sienet -lista ehkäpä sillä järjettömimmällä tapauksella. Karvasorakas (Hydnellum peckii) on sieni, jota tavataan myös Suomessa, mutta harva on oikeasti päässyt näkemään tämän omituisuuden ”parhaimmillaan”. Täysikasvuisena karvasorakas on varsin vaatimattoman näköinen eikä vanha yksilö ruskeine lakkeineen erityisesti kiinnitä huomiota. Toisin on nuoren sienen laita. Se on väriltään valkoinen ja täydellisten olosuhteiden osuessa kohdalleen se rupeaa pisaroimaan.
Nuoren karvasorakkaan pisarointi on kuin pahimmista painajaisista, sillä se näyttää vertavuotavalta, vaalealta kudokselta. Kirkkaanpunaista nestettä pisaroi sienen pintaan vain silloin, kun keli on ollut pitkään tarpeeksi kostea. Sienen imemään veteen liukenee sen omia väriaineita, jotka sitten pursuavat brutaalisti pintaan. Ilmeisesti joidenkin mielestä karvasorakas näyttää herkulliselta kakkupalalta, jossa on hilloa päällä, mutta jos itse törmäisin kyseiseen eliöön metsässä, niin kuvittelisin varmaan tulleeni rikospaikalle.
Vaikka karvasorakas houkuttelisi haukkaamaan, niin syötävä sieni se ei ole. Karvasorakas ei ole myrkyllinen, mutta sen maku on polttavan kirpeä ja sienen nahka on erittäin sitkeää – sen leikkaamiseen tarvitaan järeitä työkaluja.
Phallus indusiatus
Phallus indusiatus -sieni kasvaa tropiikissa ympäri maailmaa. Sillä on monenlaisia merkityksiä kulttuurista riippuen: Kiinassa se on ollut tärkeä rohto kaikkeen yskän ja leukemian välillä, Meksikossa sienellä on ollut merkittävä rooli erilaisissa seremonioissa ja Uudessa-Guineassa sitä on pidetty pyhänä.
P. indusiatus kasvaa munan muotoisesta itiöemästä nopeasti (yhdessä yössä) yli 20-senttiseksi lieriöksi, minkä jälkeen se vapauttaa upean verkon jalkansa ympärille. Sieni tunnetaankin englanniksi hunnutettuna leidinä, the veiled lady. Verkkomainen ”huntu” vakauttaa vauhdilla pystyyn noussutta sientä, auttaa ”mehukkaan” hajunsa lisäksi lentäviä hyönteisiä löytämään paikalle ja tarjoaa siivettömille itiöiden levittäjille kiipeilyreitin jalan päässä olevaan tummaan itiömaltoon.
Vuosituhannen vaihteessa P. indusiatus päätyi ryminällä lehtien palstoille, sillä sen hajun oli tutkimuksessa todettu saavan naisilla aikaan orgasmin. Liekö syy vihjailevassa ulkomuodossa!? Vaikka tutkimus oli julkaistu tieteellisenä artikkelina alan lehdessä, ei kyseistä julkaisua pidetty asiantuntijoiden piireissä varteenotettavana tai luotettavana. Tutkimustulokset on suurelta osin julistettu huuhaaksi eikä koetta ole koskaan toistettu. Upea P. indusiatus sai joka tapauksessa huomiota, mikä on ainoastaan hyvä juttu.
Suomessa tätä sientä ei esiinny, mutta samaan sukuun kuuluva haisusieni meidänkin metsistämme kyllä löytyy. Se ei heitä samanlaista verkkoa ympärilleen, mutta kasvaa myös ihan silmissä. Voimakkaasti raadolta haiseva sieni myös katoaa nopeasti, sillä etovan hajun paikalle houkuttelemat kärpäset tuhoavat sen vauhdilla. Haisusienelle on aikoinaan ihan tosissaan esitetty nimeksi mulkkusientä, mutta maatalous- ja metsätieteiden tohtorin, professori Toivo Rautavaaran ehdotus ei saanut laajempaa hyväksyntää.
Tieteelliselle nimelle ei kuitenkaan kukaan sievistelijä voi mitään, sillä Phallus impudicus tarkoittaa kirjaimellisesti hävytöntä siitintä.
Cyttaria gunnii
Kuva: Reiner Richter | CC BY-NC-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Cyttaria gunnii -sieni on tarkka kasvualustastaan, sillä se loisii vain ja ainoastaan pronssietelänpyökin oksilla ja rungossa. Tämä oranssinvalkoinen, erehdyttävästi hedelmää muistuttava sieni on syötävä ja sitä poimiessa voikin helposti kuvitella keräävänsä talteen puun omaa satoa. Sienet esiintyvät terttuina ja muistuttavat kokonsa puolesta viinirypäleitä.
C. gunniita tavataan ainoastaan Australiassa, koska sen isäntäpuukin kasvaa vain kyseisellä mantereella. Saman suvun edustajia elää Etelä-Amerikassa ja Uudessa-Seelannissa, ja vaikka kaikki lajit ovat hieman erinäköisiä, ovat ne vaikuttava näky – varsinkin kun sieni avaa hunajakennomaiset itiökotelonsa vapauttaakseen itiönsä matkaan.
Sinkohome
Kuva: Keisotyo | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Nyt mennään sinkohomeeseen, yhteen erikoiset sienet -listan pienimmistä lajeista. Nämä sienet kasvavat eläinten ulosteilla. Se ei kuitenkaan tee sinkohomeesta ainutlaatuisia, sillä monet sienet ja muutkin eliöt viihtyvät sonnassa. Mutta sinkohome (Pilobolus crystallinus) on yksi maapallon nopeimmista eliöistä – ja se on maininnan arvoinen saavutus.
Nimensä mukaisesti tämä sieni sinkoaa itiönsä ammuksen lailla, mitä ei voi ihmissilmällä havaita. Se ei ehkä ole perinteisessä mielessä maailman nopein eliö, mutta harva otus pystyy kamppailemaan sinkohomeen kanssa kiihtyvyydessä.
Kun itiöpesäke laukaistaan matkaan, kiihtyy se silmänräpäyksessä nollasta 25 metriin sekunnissa – tai itseasiassa vieläkin nopeammin. Huippuvauhtinsa itiöpesäke saavuttaa nimittäin kahdessa sekunnin miljoonasosassa. Puhutaan 20 000 G:n voimasta. Normaali ihminen olisi menettänyt henkensä jo tuhat kertaa.
Muutaman sentin mittainen, hintelä sinkohome laukaisee itiöpesäkkeensä räjähdysmäisesti noin kahden metrin päähän kohti valoisinta havaitsemaansa aluetta, johon itiöt sitten laskeutuvat ja kiinnittyvät kasvillisuuteen. Mieleiseensä kasvu- ja lisääntymispaikkaansa sinkohome pääsee, kun eläimet syövät kasveja, jolloin sieni siirtyy ruoansulatuskanavan toiseen päähän ja jälleen elinkiertonsa alkuun keskelle haisevaa lantaläjää.
Siiliorakas
Kuva: Lebrac | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Siiliorakkaan (Hericium erinaceus) suomenkielinen nimi ei ole kaikkein kuvaavin. Englannin kielessä tämä valkoinen ilmestys tunnetaan nimellä lion’s mane eli leijonanharja. Ehkä kaikkein paras kuvaus siiliorakkaasta on vertaus perinteiseen narumoppiin.
Orakkaat tunnistaa siitä, että niiden lakin alapinta on täynnä piikkimäisiä ulokkeita, joita kutsutaan oraiksi. Siiliorakkaan valtoimenaan roikkuvat narumaiset ulokkeet ovat sen oraat. Halkaisijaltaan sieni voi kasvaa 40-senttiseksi ja piikit pisimilläänkin alle kymmensenttisiksi.
Toisin kuin monet muut erikoiset sienet, on siiliorakas erinomainen ruokasieni ja maistuu ilmeisesti voissa paistetulta hummerilta. Sitä käytetään runsaasti kiinalaisessa keittiössä. Siiliorakkaalla uskotaan olevan paljon parantavia vaikutuksia ja tutkimusten mukaan se muun muassa tehostaa ruoansulatusta, säätelee veren rasva- ja sokeripitoisuutta sekä auttaa masennukseen lisäämällä serotoniinin tuotantoa.
Siiliorakasta tutkitaan paljon, sillä sen uskotaan jonain päivänä olevan merkittävässä roolissa muun muassa Alzheimerin taudin ja diabeteksen hoidossa. Nyt se on kuitenkin vielä vaihtoehtoinen luontaistuote.
Säkkimaatähti
Kuva: JJ Harrison | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Suomen lajitietokeskuksen tietokannan mukaan säkkimaatähdestä (Geastrum saccatum) on tehty Suomessa kolme havaintoa, joista Sipoossa löydetyt kaksi esiintymää ovat asiantuntijoiden varmistamia.
Kupusieniin kuuluva säkkimaatähti näyttää siltä, että se kuuluisi hienostuneen konditorian vitriiniin. Herkullisesta ulkomuodostaan huolimatta säkkimaatähti ei ole maukasta syötävää, sillä se on erittäin karvas. Sieni on maailmalla laajasti levinnyt ja se kasvaa lahoavalla puulla.
Jos tähän halkaisijaltaan enintään viiden sentin kokoiseen sieneen sattuu onnekkaasti törmäämään, ei sienikirjaa tarvitse kaivaa esille: ulkonäöstä ei voi erehtyä. Mutta sitä virhettä ei pidä tehdä, että kuvittelee jonkun pudottaneen metsään herkullisen, pähkinällä ja suklaalla koristellun leivonnaisen.
Chorioactis geaster
Kuva: Mason Lalley at Mushroom Observer | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Maailman harvinaisimmaksi sieneksi kutsuttu Chorioactis geaster tunnetaan lempinimellä paholaisen sikari. Se on sukunsa ainoa laji ja aukeaa itiöitä levittäessään kuin tähti tai kukka.
Paholaisen sikarin levinneisyys on yksi kummallisimmista, sillä tätä sientä on tavattu ainoastaan muutamassa paikassa Japanissa, Yhdysvalloissa parissa Teksasin osavaltion piirikunnassa ja vuonna 2017 ensimmäisen kerran yhdessä Oklahoman piirikunnassa sekä viimeisimpänä vuonna 2023 Taiwanissa. Tutkijat eivät ole saaneet selville, miten ja miksi C. geasterin elinalue on näin ainutlaatuinen.
Yksinkertainen selitys tietenkin olisi se, että sieni on kulkeutunut ihmisen mukana jommasta kummasta Aasian maasta Yhdysvaltoihin tai päin vastoin, mutta jo vuonna 2004 tehdyt molekyylianalyysit osoittivat, että Japanin ja Teksasin populaatiot ovat olleet toisistaan erillään noin 19 miljoonaa vuotta. Myöhemmin löydetyt Oklahoman ja Taiwanin populaatiot ovat jälkeenpäin antaneet saman tuloksen. Tutkijat voivat tässä kohtaa vain todeta, että C. geasterin levinneisyys on nyt tällainen. Piste.
Kun C. geaster nousee maasta, muistuttaa se kutsumanimensä mukaisesti pulleaa sikaria tai ehkä ennemmin jopa amerikkalaista jalkapalloa. Kun sieni on kypsä ja valmis päästämään pienet sikarin malliset itiönsä matkaan, se avautuu levittämällä kolmesta kuuteen ”terälehteä”. Eikä siinä vielä kaikki: Kun paholaisen sikari avautuu, päästää se ilmoille ihmiskorvalla kuultavissa olevan sihahduksen ja tuprauttaa itiöt matkaan tummana savupilvenä.
Clathrus archeri
Kun päästiin paholaiseen, niin jatketaan aiheella. Erikoiset sienet -listaa ei voi tehdä ilman Clathrus archerita, sillä paholaisen sormiksi nimitetty sieni on todella karmiva eikä juurikaan näytä sieneltä, vaan ennemmin esimerkiksi värikkäältä mehikasvilta. Vaikka yllä oleva video on nopeutettu – sillä ei paholainenkaan, tai siis C. archeri, noin vauhdilla kaivaudu esiin maan alta – on se silti puistattava. Oikeasti tallenne on ollut 59 tuntia pitkä.
C. archeria kutsutaan myös mustekalasieneksi, mikä on varsin osuva kuvaus sen lonkeroimaisesti avautuvista, jopa seitsemän senttiä pitkistä sakaroista. Toisaalta se haisee mätänevältä lihalta, mikä kirkkaanpunaisen värin kanssa sopii hyvin sen demoniseen puoleen. Sienen itiöemä on aluksi pieni ja harmittomalta munalta muistuttava vaalea pallo, josta limaiset sakarat nousevat näyttävästi ja lemuavasti houkuttelemaan raatoihin mieltyneitä hyönteisiä.
Vaikka C. archeri nimettiin ja löydettiin ensimmäisen kerran Isossa-Britanniassa, uskotaan sen olevan alunperin kotoisin eteläiseltä pallonpuoliskolta, ja tarkemmin Australiasta tai Uudesta-Seelannista, josta se on levinnyt laajasti ympäri maailmaa. Sen itiöiden uskotaan tulleen Eurooppaan vahingossa ihmisen mukana ja vieläpä varsin erikoisella tavalla, nimittäin ampumatarvikkeiden joukossa. Sienten itiöt ovat mikroskooppisen pieniä, joten salamatkustaminen on helppoa.
Nidulariaceae-heimo
Kuva: joergmlpts | CC BY 4.0 (kuvaa rajattu)
Linnunpesäsieniksi kutsutut Nidulariaceae-heimon erikoiset sienet oli mainittava listalla kokonaisuudessaan. Heimoon kuuluu viisi sukua ja niihin useita lajeja. Mutta kaikkia yhdistää epätodellisen näköinen itiöemä, joka maljamaiseksi hajotessaan paljastaa linsseiltä näyttävät leviäimet, jotka pitävät sisällään sienen itiöt. Kyseessä on ryhmä hyvin pieniä sieniä, nimittäin ”linnunpesät”ovat keskimäärin puoli senttiä halkaisijaltaan.
Eihän tällaisia voi olla olemassakaan!?
Kuvassa on Nidula niveotomentosa, jonka englanninkielinen nimi, woolly bird’s nest fungus, tarkoittaa kirjaimellisesti villaista linnunpesäsientä. Ja kyllä, se näyttää villaiselta linnunpesältä ruskeine ”munineen”. Mutta ei, se ei näytä sieneltä! Tälle evoluution mestariteokselle on tietenkin syynsä: kun sadepisarat tippuvat kuppiin juuri oikeassa kulmassa, ponnahtavat leviäimet lajista riippuen jopa metrin päähän pesästään.
Suomessa esiintyy Nidularia-sukuun kuuluva rakkosieni (Nidularia deformis), jota tavataan pohjoisinta Lappia lukuunottamatta koko maassa. Laajasta levinneisyydestään huolimatta se on melko harvinainen, joten ihan jokaisella metsäretkellä ei rakkosieni tule vastaan. Se on siis ylävitosen paikka, jos sellaisen bongaa! Voit katsoa kuvia kotimaisista havainnoista laji.fi -sivustolta.
Violettihaarakas
Kuva: Jarkko Peltoniemi | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Päätetään tämä erikoiset sienet -lista sellaiseen lajiin, jota voi yrittää bongailla myös Suomessa. Se kyllä kuulostaa uskomattomalta, sillä ulkonäöllisesti violettihaarakas (Clavaria zollingeri) vaikuttaisi paremminkin kuuluvan trooppiselle koralliriutalle. Violettihaarakas ei ole pehmytkoralli tai merivuokko, vaan tietenkin sieni. Eikä se elä riutoilla, vaan lehdoissa, kedoilla ja niityillä.
Noin 10 senttimetriä korkeaksi kasvavan violettihaarakkaan itiöemä on nimensä mukaisesti haarova, pensasmainen ja häikäisevän violetti tai fuksianpunainen. Suomessa violettihaarakas on verrattain harvinainen – varmistetut havainnot lasketaan muutamissa kymmenissä. Ilmeisesti tämä upeus on kuitenkin hieman yleistymään päin.
Lue myös:
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki mennään tällä kertaa ötököiden maailmaan. Miksi valo houkuttelee hyönteisiä ja miksi hyönteiset näyttävät kuollessaan päätyvän usein selälleen?
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miksi hyönteiset lentävät valoa kohti?
Teorioita sille, miksi valo houkuttelee hyönteisiä puoleensa, on monia. Tutkijatkaan eivät ole täysin yksimielisiä syystä, mutta yksi suosituimmista teorioista liittyy suunnistamiseen. Hyönteiset käyttävät luonnollisia valonlähteitä, kuten Kuuta ja Aurinkoa, pysyäkseen kärryillä lentosuunnasta.
Pohjoista kohti lentävä yökkönen voi esimerkiksi ajatella pitävänsä Kuun oikealla puolellaan, mutta kun peliin tuleekin joku ulkovalo, hämmentää se hyönteistä melkoisesti. Se voi päätyä kiertämään lamppua loputtomasti, sillä tällöin se on Kuuksi kuvittelemaansa valoon nähden koko ajan samassa kulmassa. Erityisesti houkuttelee sellainen keinovalo, jossa on ihmissilmälle havaitsematonta ultraviolettivaloa, jota siis on myös auringonvalossa.
Ultraviolettivalo on takana myös toisessa teoriassa, jonka mukaan hyönteinen erehtyy luulemaan lamppua kukaksi. Monet yöperhoset imevät nektaria kukista, joiden tiedetään heijastavan UV-valoa.
Vai voisivatko hyönteiset kenties pitää valoa merkkinä pakoreitistä? Jos hyönteinen tuntee olonsa uhatuksi ja näkee valon, se lentää sitä kohti, koska reitin edessä ei näytä olevan mitään. Pimeässä täytyy myös väistellä puita ja muita esteitä: valossa reitti on selvä ja siksi houkutteleva. Keinovalon keksiminen on siis ollut hyönteisten kannalta pahin mahdollinen asia, sillä ne eivät ole sopeutuneet siihen mitenkään.
Miksi hyönteiset kuolevat aina selälleen?
Ketarat osoittavat kohti taivasta ja hyönteinen on liikkumattomana paikallaan – se on siis heittänyt henkensä. Kaikille varmasti tuttu näky, mutta nyt kysymys kuuluukin, että miksi näin käy. Selityksiä on monia.
Jos hyönteinen päätyy syystä tai toisesta selälleen, pystyy se normaalitilanteessa jalkojaan heiluttelemalla kääntymään oikein päin. Kääntyminen ei kuitenkaan onnistu, jos hyönteinen on heikossa kunnossa tai sen hermosto ei toimi kunnolla; syynä voi olla ruoan- ja vedenpuute tai yksinkertaisesti vanhuus. Niinpä selälleen kaatunut tai tipahtanut hyönteinen jää paikalleen ja kuolee siihen asentoon.
Hyönteismyrkyt vaikuttavat juuri hermostoon ja varsinkin kovakuorisilla hyönteisillä, kuten torakoilla, on vaikeuksia pitää itsensä pystyssä, kun niihin suihkuttaa myrkkyjä. Toisen puolen jalat menettävät hallinnan ensin ja sen johdosta ötökkä kellahtaa kumoon. Myrkyt voivat saada aikaan kouristuksia, joiden aikana hyönteinen sätkii jaloillaan holtittomasti eikä saa raajojaan enää synkkaamaan, jotta voisi kääntyä oikein päin.
Kaikkein yksinkertaisin selitys sille, että kuollut hyönteinen makaa selällään, johtuu painovoimasta. Yläilmoissa, puussa tai seinällä kuollut, ja maahan tippuva hyönteinen päätyy painovoiman vaikutuksesta painavampi puoli eli selkä kohti maata.
Lue myös:
- Kun veden alla vaanii tappava vaara: 10 hirvittävää haihyökkäystä
- Juoppuputkapinkki rauhoittaa ja sininen houkuttelee hyttysiä: 10 mielenkiintoista faktaa väreistä
- Miksi leijonilla on tupsuhäntä? 10 faktaa eläinten kuninkaasta
- Voiko ampiainen pistää useammin kuin kerran vai heittääkö se pistoksen jälkeen henkensä?
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää nyt se, että miten rakko syntyy ja miksi ihmeessä ihmiselle tulee rakkoja. Harva asia kehossa tapahtuu ilman hyvää syytä ja näin on myös rakkojen laita.
Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:
https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miten rakko syntyy?
Aloitetaan vastaamalla siihen, että miten rakko syntyy.
Ihon pintakerros on nimeltään orvaskesi eli epidermis. Orvaskesi jakautuu myös kerroksiin, joita on ihon paksuudesta riippuen neljä tai viisi: tyvikerros, okasolukerros, jyväiskerros, kirkassolukerros (vain paksussa ihossa) ja marraskesi.
Jalkapohjat ja kämmenet ovat karvattomia ja erityisen kuluvia ihoalueita, joten niillä orvaskesi paksumpi. Näillä ihoalueilla varsinkin jyväiskerros sekä keratisoituneista ja kuolleista soluista koostuva marraskesi ovat tavallista paksumpia. Koko orvaskesi on jalkapohjien ja kämmenten alueella tukevasti kiinni alla olevassa verinahassa, joten tällaiselle ihoalueelle kohdistuva paine ja venyminen aiheuttavat mikrorepeämiä okasolukerroksessa.
Jos hankaus vain jatkuu, syntyy mikrorepeämiä yhä enemmän ja lopulta ne yhtyvät toisiinsa muodostaen tyhjän ”onkalon”. Vähitellen vaurioitunut alue täyttyy kudosnesteellä. Voilá – rakko on syntynyt!
Kaikille ei tule samalla tavalla rakkoja
Toisille ihmisille rakkoja tulee helpommin kuin toisille. Rakon syntymiseen vaikuttavat sekä ihotyyppi että kitkakerroin.
Perintötekijät määrittävät sen, minkälaista venytystä ja painetta iho kestää. Luonnollisesti sellaiseen ihoon, joka ei kestä voimakasta venytystä, syntyy helpommin rakkoja.
Usein rakkoja muodostuu juuri jalkoihin, kun kengät hankaavat. Kengissä syntyvä kuuman kostea mikroilmasto on täydellinen rakkojen muodostumiselle, sillä nihkeässä ihossa on korkeampi kitkakerroin kuin kuivassa tai täysin märässä ihossa.
Kitka on vastustava voima, joka johtuu pintojen epätasaisuudesta. Liikevastus ilmenee, kun kaksi pintaa liikkuu vastakkain. Kitka on alhaista, kun liikkuminen on liukuvaa, mutta se lisääntyy, kun pinnat pyrkivät tarttumaan toisiinsa.
Hengittämättömissä kengissä jalat hikoilevat enemmän, mikä entuudestaan lisää kitkaa, aiheuttaa ihon venymistä ja näin myös riskiä rakon syntymiseen.
Jalkapohja on muutenkin ihanteellinen paikka rakon muodostumiselle, sillä jalkaterän ja kengän väliin syntyy kohtisuora paine. Oman lisänsä tarjoavat vielä jalkaterän luut, jotka liikkuvat askeleen vaiheesta riippuen eteen- ja taaksepäin. Myös luiden jatkuva liike venyttää ihoa, mikä on täysin normaalia – ihon venymistä tapahtuu jokaisella askeleella.
Jalkaterän iho ja muut kudokset kestävät hyvin hankausta ja painetta, mutta jos se jatkuu pitkään voimakkaana ja olosuhteet ovat sopivat, niin riski rakon syntymiselle kasvaa.
Miksi rakko syntyy?
Sitten päästään vihdoin siihen erityisen mielenkiintoiseen kysymykseen, eli miksi rakko syntyy.
Kuten alussa jo mainittiin, ei kehossa oikein mikään reaktion tapahdu ilman hyvää syytä. Rakkojenkin suhteen on näin. Ne ovat nimittäin yksi kehon puolustautumiskeinoista! Ihon uloimpaan kerrokseen muodostuvat kudosnesteen täyttämät taskut suojaavat alla olevia ihokerroksia.
Rakon muodostuminen ehkäisee vaurion leviämisen syvemmälle kudoksiin ja toisaalta rakon alla olevalla iholla on suojatyynyn ansiosta aikaa parantua ja uusiutua.
Rakko voi syntyä myös palovammaan ja paleltumaan
Kuumuudesta ja kylmyydestä aiheutuvat rakot ovat niin ikään puolustusmekanismi. Keho suojaa alempia kudoksia lämpötilan aiheuttamilta vaurioilta. Se on valmis uhraamaan uloimman kerroksen, jotta vauriot eivät pääse leviämään syvemmälle. Samasta syystä voimakkaat kemikaalit voivat aiheuttaa rakkoja.
Palovammojen suhteen rakon muodostumisaika auttaa vamman luokittelussa. Ihon pintaan välittömästi nouseva rakko viittaa toisen asteen palovammaan, mutta jos rakko syntyy joidenkin päivien kuluessa, on kyse ensimmäisen asteen palovammasta.
Mitä rakossa tapahtuu?
Kun rakko syntyy, uhraa iho koko marraskeden, kirkassolukerroksen, jyväiskerroksen sekä osan okasolukerrosta. Ensimmäisen vuorokauden aikana rakon alle alkaa muodostua uusia ihosolukerroksia. Koko paranemisprosessi kestää noin viisi päivää, jonka aikana rakon neste imeytyy kudokseen ja uhrattu solukerros irtoaa.
Useimmat tietävät, että rakkoa ei tule puhkaista, sillä se lisää tulehdusriskiä ja paranemisprosessi voi häiriintyä. Kivuliaskin rakko on muodostunut tarkoituksella ja sinun parastasi ajatellen, joten sen on syytä antaa tehdä tehtävänsä.
Myös tulinen ruoka voi aiheuttaa rakkoja
Chilissä tulisuutta aiheuttava aine on kapsaisiini, joka huijaa aivoja luulemaan, että suussa on jotain polttavaa. Vaikka näin ei tietenkään ole, reagoi keho uhkaan suojelemalla itseään, jotta kudokset eivät vaurioidu.
Lue myös: Top 10 maailman tulisimmat chilit ja muita polttavia chilifaktoja
Koska kapsaisiini sitoutuu samoihin reseptoreihin, jotka aktivoituvat lämmöstä ja hankauksesta, on elimistön vastekin samanlainen: uhrataan uloimmat solukerrokset, jotta vauriot eivät leviä syvempiin kudoksiin. Kudosnesteen täyttämät tyynyt ”imevät” kapsaisiinin poltteen.
Näin ei tietenkään käy tulista ruokaa syödessä, joten pelko pois! Jotta suuhun muodostuisi rakkoja, on maisteltava raakoja chilejä, joiden tulisuus nousee yli kahden miljoonan Scovillen asteikolla. Normaalissa ruoanlaitossa käytetään chilejä, joissa tulisuus on muutamia tuhansia tai kymmeniätuhansia Scovillen asteikolla.
Lue myös:
-
Tiede1 week agoOnko rään syöminen vaarallista? 8 limaista räkäfaktaa
-
Oudoimmat6 days agoMies selvisi 382 päivää ilman ruokaa – 7 tarinaa nälän äärirajoilta
-
Tiede4 days agoTop 10 aurinkokunnan suurimmat kuut – Arvaatko, mille sijalle oma Kuumme yltää tässä kisassa?
-
Tiede24 hours agoMiten hampaiden puudutusaine toimii – ja miksi punatukkaisuus voi vaikuttaa puudutukseen?