Tiede
Savannikoirat äänestävät aivastamalla – 10 erikoista tapaa, joilla eläimet kommunikoivat
Sudet ulvovat, linnut laulavat ja karhut jättävät hajumerkkejä, mutta eläinten viestintä on paljon muutakin. Luonnossa äänestetään aivastamalla, hakataan päätä kattoon, annetaan tarkkoja ajo-ohjeita tanssimalla ja lähetetään viestejä taajuuksilla, joita ihmiskorva ei edes kuule.
Eläinten kommunikaatio on hämmästyttävän monipuolista, ja me ihmiset olemme vasta raapaisseet pintaa sen ymmärtämisessä. Äänet, hajut, liikkeet, värähtelyt ja jopa valo voivat välittää elintärkeää tietoa lajitoverille – tai joskus aivan toisen lajin edustajalle.
Listafriikki kokosi yhteen 10 erikoista tapaa, joilla eläimet viestivät. Ja nämä kommunikointitavathan ovat erikoisia vain meidän mielestämme: näille otuksille ne ovat täysin normaaleja.
Savannikoirat äänestävät aivastamalla
Saharan eteläpuolisessa Afrikassa elävät savannikoirat ovat erittäin sosiaalisia eläimiä, joilla on tarkka laumahierarkia. Kooltaan 10–40 yksilön lauma on yleensä jakautunut omiin ryhmiinsä sukupuolen mukaan: laumassa on johtava pari, mutta kaikki naaraat ovat uroksia korkea-arvoisempia. Päätöksiä tehtäessä laumassa ollaan silti yllättävän demokraattisia.
Botswanassa vuosina 2014–2015 tehdyssä tutkimuksessa biologit huomasivat, että savannikoirat järjestävät eräänlaisia kokouksia ennen kuin lähtevät esimerkiksi saalistamaan.
Tärkeistä asioista äänestetään päästämällä nenästä ulos lyhyitä ja voimakkaita hengähdyksiä, jotka kuulostavat aivastuksilta. Mitä useampia aivastuksia, sitä todennäköisemmin lauma lähtee liikkeelle.
Tarvittavien äänten määrä riippuu kuitenkin siitä, kuka kokouksen on kutsunut koolle. Jos aloitteen tekee hierarkiassa alempana oleva savannikoira, liikkeelle lähtemiseen tarvitaan noin kymmenen aivastusta. Mutta jos koollekutsujana on lauman johtava naaras tai uros, niin vain kolme aivastusta riittää.
Savannikoirien demokratia ei siis ole aivan tasa-arvoista: kaikkien ääni kuuluu, mutta johtajien mielipide painaa hieman enemmän.
Kilimanjaronmyllikäs hakkaa päätä kattoon
Kilimanjaronmyllikkäät viettävät suurimman osan elämästään maan alla monimutkaisissa tunneliverkostoissa. Koska luolaverkosto voi olla hyvinkin laaja, ei kaverille huutelu välttämättä ole se tehokkain tapa pitää yhteyttä.
Niinpä nämä jyrsijät viestivät toisilleen jysäyttelemällä päätään tunnelin kattoon. Iskujen synnyttämät värähtelyt kulkevat maaperässä huomattavasti pidemmälle kuin pienten eläinten äänet. Viestit tavoittavat lajitoverit kauempaakin, ja toisaalta äänetön viestintä suojelee myös pedoilta.
Menetelmä ei kuitenkaan ole vain aivotonta pään seinään hakkaamista, vaan tömähdysten rytmiä ja voimakkuutta muuttamalla kilimanjaronmyllikkäät viestivät eri asioita. Se on kuin maanalaista morsetusta.
Mehiläiset tanssivat
Mehiläiset lähtevät aina kevään koittaessa pesästään etsimään siitepölyä ja mettä. Jos mehiläinen sattuu löytämään loistavan apajan, on tieto saatava nopeasti ja tarkasti myös muille yhdyskunnan jäsenille. Tähän ei tarvita karttaa tai ajo-ohjeita, sillä mehiläinen kertoo sijainnin tanssimalla.
Ihmisen silmään liike voi näyttää sattumanvaraiselta pyörimiseltä, mutta todellisuudessa kyseessä on tarkka koreografia, joka kertoo muille sekä ravinnon suunnan että etäisyyden.
Tanssi alkaa, kun mehiläinen yrittää kiinnittää muiden huomion: se lentää toisten yläpuolelle ja värisee vauhdikkaasti. Kun tarpeeksi iso määrä mehiläisiä on kerääntynyt kasaan, on esityksen kohokohdan aika. Tanssiva yksilö heiluttaa kehoaan ja liikkuu suoraan eteenpäin, kiertäen aina uudelleen aloituspaikalle. Tämän osion kesto kertoo muille etäisyyden eli kuinka kaukana vaikkapa houkutteleva niitty sijaitsee.
Apajan sijainnin mehiläinen ilmoittaa tekemällä tanssinsa auringosta katsoen tiettyyn suuntaan. Siten myös pesän sisällä suoritettu tanssi on informatiivinen. Jos mehiläinen liikkuu alaspäin, on herkkuja pullollaan oleva niitty suoraan auringosta poispäin.
Lisävihjeen muut mehiläiset saavat tanssijan mukanaan tuomasta ravinnosta: maistiainen ja sen tuoksu kertovat, millaisia kukkia kannattaa lähteä etsimään.
Töyhtökyyhkyn varoitussignaalin lähettävä sulka
Monien lintujen, ja tietysti muidenkin eläinten, tiedetään varoittavan parvensa jäseniä lähestyvästä vaarasta.
Australiassa elävä töyhtökyyhky ei ole poikkeus, sillä pelästyneenä ilmaan noustessaan se päästää sarjan vihellyksiä. Erikoisen tästä viestintätavasta tekee se, että ääni ei tule linnun nokasta, vaan sen höyhenpeitteestä. Ja vielä tarkemmin eräästä tietystä paikasta: kahdeksannesta siipisulasta.
Jokainen siiven ylösveto tuottaa matalataajuuksisen äänen ja vastaavasti jokainen alasveto saa aikaan korkeataajuuksisen äänen. Kun lintu pakenee saalistajaa, räpyttää se siipiään tiheää tahtia, minkä muut töyhtökyyhkyt tulkitsevat vaarasignaalina.
Sama sulka viheltää toki myös tavallisen lentoonlähdön aikana. Rauhallisesti lentävän linnun siiveniskut ovat kuitenkin hitaampia, joten äänten rytmi on erilainen eikä saa koko parvea paniikin valtaan.
Valkohuulisammakko lähettää pieniä järistyksiä
Sähkötekniikan opiskelija Peter Narins etsi 1970-luvulla aihetta viestintään liittyvään tutkimusprojektiinsa. Hänet haastettiin astumaan laatikon ulkopuolelle ja osallistumaan Puerto Ricon sademetsiin suuntautuneelle tutkimusmatkalle, jolla oli tarkoitus seurata sammakoiden kommunikaatiota. Nykyään Narins on fysiologian professori, joten biologia vei mennessään.
Sademetsän äänet huumasivat nuoren opiskelijan, mutta hän kiinnostui vielä enemmän eläinten äänettömästä viestinnästä. Tutkiessaan valkohuulisammakkoa Narins havaitsi, että nuo yöeläjät hautaavat takapäänsä maahan ja pullistavat toistuvasti kaulansa alla olevaa äänipussia.
Pieni valkohuulisammakko ei kykene kilpailemaan äänenvoimakkuudessa suurempien sukulaistensa kanssa, mutta jotenkin senkin on kommunikoitava. Kun valkohuulisammakko kurnuttaa, osuu sen äänipussi maahan ja tuottaa sarjan tömähdyksiä.
Valkohuulisammakon sisäkorvassa on pussimainen rakenne, joka toimii kuin biologinen maanjäristysanturi. Kun kaulan äänipussi osuu maahan, aistivat muut valkohuulisammakot maaperän värähdyksiä tuolla korvan elimellä. Signaalin tärkein tarkoitus on ilmoittaa muille uroksille, että tämä on minun reviirini.
Sirkkaäyriäinen viestii valolla
Sirkkaäyriäisten silmät ovat, noh, silmiinpistävät. Mutta sen lisäksi niiden näköaisti on yksi eläinmaailman monimutkaisimmista, sillä sirkkaäyriäiset näkevät sekä ultraviolettivalon että infrapunan. Lajista riippuen näiden eläinten silmissä voi olla jopa 16 erilaista valoreseptoria, jotka ovat tärkeässä roolissa lajitovereiden kanssa kommunikoidessa. Vertailun vuoksi ihmisen värinäkö perustuu kolmeen tappisolutyyppiin.
Sirkkaäyriäiset pystyvät havaitsemaan myös valon polarisaatiota eli käytännössä sitä, missä suunnassa valoaallot värähtelevät. Tätä ominaisuutta ne eivät käytä pelkästään ympäristön tarkkailuun, vaan myös viestintään.
Tutkijat ovat selvittäneet, että ainakin yksi sirkkaäyriäinen, Haptosquilla trispinosa, käyttää leukajalkojensa kirkkaansinisiä osioita valon käsittelyyn. Leukajalkojen rakenteet heijastavat voimakkaasti polarisoitunutta valoa, jonka muut saman lajin yksilöt pystyvät havaitsemaan.
Valosignaaleilla sirkkaäyriäinen voi esimerkiksi ilmoittaa lähestyvälle lajitoverille, että tämä kivenkolo on jo varattu. Viesti voi jäädä monelta muulta eläimeltä kokonaan huomaamatta, sillä niiden näköjärjestelmä ei havaitse valoa samalla tavalla.
Katkerosinisiipi huijaa muurahaisia
Kuva: Rob Zweers | CC BY 2.0
Tässä listan kohdassa ei kommunikoidakaan oman lajin sisällä. Katkerosinisiipi on loisiva perhonen, jonka toukat huijaavat viholaismuurahaisia hoitamaan itseään. Se on kuin hyönteismaailman käki.
Kun perhosentoukka kuoriutuu munasta, rouskuttaa se onnellisena kasvin lehteä. Juuri ennen kotelovaihetta se alkaa kuitenkin päästellä värähteleviä ääniä, jotka houkuttelevat paikalle viholaismuurahaisia – eikä suinkaan ruokailemaan. Huijaus perustuu sekä kemiallisiin että äänellisiin viesteihin.
Tutkijat ovat minimaalisten mikrofoniensa avulla selvittäneet, että toukan päästämät äänet muistuttavat kuningatarmuurahaisen ääntelyä, joka eroaa hieman, mutta tarpeeksi, työläisten äänistä. Lisäksi toukkien pintarakenne ja -kemia muistuttavat muurahaisten vastaavia, joten uudet lastenhoitajat tulevat täysin huijatuiksi.
Työläiset kantavat perhosen toukat pesään, ja koska nuo kuulostavat kuningattarelta, joka on pyhimmistä pyhin, saattavat muurahaiset jopa uhrata oman henkensä tai tappaa pesässä kasvavia muurahaisen toukkia suojellakseen uutta lemmikkiään.
Muurahaispesän turvassa perhosen toukka voi rauhassa muuttua koteloksi, josta myös kuuluu koko muodonvaihdoksen ajan kuningattaren laulun kaltaista ääntä.
Katkerosinisiiven toukka onnistuu siis ujuttautumaan muurahaispesään ja vakuuttamaan asukkaat siitä, että tunkeilijaa kuuluukin kohdella kuin kuninkaallista.
Perulainen viheltäjälintu sabotoi kilpailijansa laulun
Perussa elävä viheltäjälintu on yksiavioinen eli pariskunta pysyy koko elämänsä tiiviisti yhdessä (tai niin on tarkoitus), ja ne suojelevat omaa reviiriään kiivaasti. Kamppailuja ei sentään tule, sillä linnut varoittavat muita pariskuntia alueen omistuksesta laulamalla kauniin harmonisesti yhdessä. Pariskunnan esittämässä duetossa koiraan ja naaraan säkeet vuorottelevat tarkasti ja muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden.
Välistävetäjiä kuitenkin riittää. Useimpien lintulajien kohdalla koiraat joutuvat kamppailemaan naaraista ja pitämään kynsin hampain kiinni ”vaimostaan”. Viheltäjälinnun kohdalla tilanne on toinen eli se onkin naaras, joka joutuu suitsimaan ”miestään”.
Mitä naaras sitten tekee, kun paikalle ilmaantuu kilpakosijatar, joka yrittää päästä koiraan lauluseuraksi?
No, se pistää dueton tarkoituksella pilalle.
Naaras muuttaa laulunsa ajoitusta niin, että sen säkeet osuvat tunkeilijan laulun päälle ja häiritsevät tämän yrityksiä muodostaa duetto koiraan kanssa. Kyse ei siis varsinaisesti ole siitä, että naaras yhtäkkiä laulaisi nuotin vierestä, vaan se sotkee kilpailijansa ja puolisonsa yhteisen esityksen.
Keino näyttää myös toimivan: mitä tehokkaammin puoliso häiritsee tunkeilijan laulua, sitä epätodennäköisemmin tämä jää paikalle yrittämään onneaan.
Jos joku yrittää laulaa oman kumppanin kanssa duettoa, viheltäjälintu ei siis jää sivusta kuuntelemaan.
Visentit äänestävät tärkeistä päätöksistä
Eurooppalaiset biisonit eli visentit ovat laumaeläimiä, joiden keskuudessa vallitsee täydellinen demokratia. Tämä selvisi vuonna 2015, kun ranskalainen tutkijaryhmä vietti kolme kuukautta seuraten herkeämättä niiden käyttäytymistä.
Visentit ääntelevät ja jättävät hajumerkkejä muille, mutta kommunikointi ei jää siihen. Kun on kyse kaikkein tärkeimmistä päätöksistä, kuten missä seuraavaksi syötäisiin, kerääntyvät visentit äänestämään.
Sopivaa ruokapaikkaa valitessa osalla yksilöistä on mielessään selkeä kohde, jota kohti ne kääntyvät seisomaan. Muu lauma alkaa hiljalleen valita puolensa ja kääntyä mieleisensä vaihtoehdon suuntaan. Visentit kuitenkin kunnioittavat vanhimpia ja voimakkaimpia naaraita sen verran, että jos nuo ovat enemmistön kanssa eri mieltä, saattaa lauma hetkellisesti hajaantua. Lopulta kaikki kuitenkin päätyvät paikkaan, joka oli alun perin reiluilla vaaleilla valittu.
Kummituseläin tuottaa korkeita ääniä, joita muut eläimet eivät kuule
Vain reilun 10 senttimetrin kokoiset kummituseläimet ovat yksi kädellisten lahkon mielenkiintoisimmista jäsenistä. Kaikki lajit elävät Kaakkois-Aasian saaristossa, ja muista kädellisistä – kuten ihmisistä – poiketen ne ovat täysin lihansyöjiä.
Osa lajeista ääntelee apinamaisesti kiljuen, mutta tutkijat ihmettelivät pitkään Borneolla ja Filippiineillä elävien kummituseläinten äänettömyyttä. Ne kuitenkin usein availivat suutaan kuin huutaakseen, mutta pihahdustakaan ei kuulunut.
Niiden epäiltiin ensi alkuun olevan mykkiä. Mutta totuus oli aivan toinen, sillä ihmiskorva ei vain kyennyt kuulemaan niiden ääntelyä. Koska tutkijat arvelivat jotain supervoimia vaativaa olevan meneillään, asettivat he lepakoiden tutkimisessa käytettäviä antureita kummituseläinten läheisyyteen, ja johan alkoi tapahtua.
Kummituseläimet tuottavat ja vastaanottavat ultrakorkeita ääniä, jotka ovat taajuudeltaan 70-91 kilohertsiä. Ihmiskorva erottaa parhaimmillaankin vain noin 20 kilohertsin äänet.
Korkeilla äänillä kommunikoimisessa on kaksi erittäin tärkeää etua: Puolustuskyvytön kummituseläin pysyy suojassa saalistajilta, koska nämä eivät kuule sitä. Toisaalta sen omat saaliseläimet eivät osaa paeta, sillä niille kummituseläin on äänetön tappaja.
Lue myös: