Oudoimmat
10 selkäpiitä karmivaa, kummittelevaa ja kirottua esinettä
Lukuisten vanhojen esineiden ja asioiden on väitetty olevan kirottuja. Ei tarvi olla edes kovin taikauskoinen, että nämä tarinat tulevat uniin.
Kirouksia, kummittelua, mystisiä kuolemia… Joskus oudoille tapahtumille ei vain löydy järkevää ja loogista syytä. Listafriikki haluaa kovasti uskoa, että kaikelle on selitys, eivätkä esineet voi olla kirottuja. Tässä kuitenkin kymmenen selittämätöntä tapausta, joista on useita kertomuksia ja silminnäkijöitä. Onko kaikki vain sattumaa? Mitä sinä luulet?
Kummitteleva hääpuku
Varakkaasta perheestä lähtöisin ollut Anna Baker rakastui 1800-luvun puolivälissä alempiluokkaiseen metallityöntekijään. He suunnittelivat häitä ja Baker oli jo hankkinut puvunkin. Kun Bakerin isä sai nuoren parin aikeet selville, kielsi hän häät tietenkin jyrkästi.
Baker ei koskaan suostunut menemään naimisiin kenenkään muun kanssa, vaan vietti elämänsä yksin, ja kuoli vuonna 1914 katkerana ja vihaisena.
Hänen hankkimansa hääpuku on nykyisin näytteillä museoksi muutetussa Bakerin suvun kartanossa Pennsylvaniassa. Annan entisessä makuuhuoneessa esillä olevan puvun on nähty usein liikkuvan itsestään. Se voisi selittyä muun muassa tuulenvireellä, ellei puku olisi suojassa lasisessa, ilmatiiviissä vitriinissä. Toiset ovat jopa kertoneet nähneensä nuoren naisen pyörähtelemässä kartanon käytävillä.
Uskomuksen mukaan Anna Bakerin henki asuu puvussa, ja hän tanssii siinä häitään, joita ei koskaan eläessään saanut kokea.
Thomas Busbyn tuoli
Thomas Busby eli vaimonsa Elizabethin kanssa tavallista 1700-luvun alun maaseutuelämää Thirskin kylässä, pohjoisessa Englannissa. Busby oli sekaantunut hämärähommiin, ja aloittanut kolikoiden väärennösbisneksen yhdessä appensa Daniel Autyn kanssa.
Eräänä iltana vuonna 1702 Auty oli kyläilemässä tyttärensä ja tämän miehen luona, ja oli päätynyt istuskelemaan paikalliseen Stoop Inn -tavernaan. Viinaan menevä Busby oli kapakan vakiasiakkaita ja samana iltana hänkin löysi tiensä Stoop Inniiin. Kävi kuitenkin niin, että Auty-appi istui Busbyn vakituolissa, mikä sai vävypojan totaalisen raivon valtaan ja miesten välille kehkeytyi nyrkkitappelu. Kun Auty kahakan jälkeen lähti kotiin, seurasi Busby perässä ja tappoi tämän vasaralla.
Busby tuomittiin kuolemaan, mutta matkalla hirttopuuhun hänellä oli yksi toive: syödä viimeinen ateria suosikkikapakassaan. Saatuaan vatsansa täyteen Busby nousi seisomaan vakkarituolilleen ja julisti: ”Kohdatkoon äkillinen kuolema kaikkia niitä, jotka uskaltavat istua tuolissani”.
Siitä lähtien kymmenet tuolille istua rohjenneet ovat menehtyneet oudoissa olosuhteissa. Toiset ovat tehneet itsemurhan, toiset tippuneet rakennusten katoilta tai kohdanneet muunlaisia onnettomuuksia. Monet ovat lähteneet sotaan koskaan sieltä palaamatta (mikä toki on valitettavan yleistä sotimisen suhteen). Silti kirous ei ole estänyt ihmisiä kokeilemasta onneaan.
Tony Earnshaw, joka omisti tavernan 1970-luvulla, kyllästyi tuolin synkkään maineeseen ja vei sen kellariin piiloon. Sekään ei kaikkein suurimpia Busby-faneja pysäyttänyt, vaan ihmiset menivät luvatta kellariin istahtaakseen kirotulle tuolille.
Earnshaw sai viimein tarpeekseen, kun eräs tavarantoimittaja kuoli auto-onnettomuudessa vain tunteja tuolille istumisen jälkeen. Vuonna 1972 hän lahjoitti tuolin Thirskin museoon, jossa se on edelleen tänä päivänä esillä, turvallisesti roikkumassa puolentoista metrin korkeudessa.
Maorien soturinaamiot
Uuden-Seelannin maorisoturit kaiversivat koristeellisia, puisia naamioita ennen taisteluihin lähtemistä. Maorien uskomusten mukaan jokainen, joka menehtyi sotiessaan, jätti sielunsa yhteen naamioon. Uskomus on osa tapua, maorien pyhää säännöstöä.
Maoreilla on myös sellainen uskomus, että kaikki raskaana olevat ja menstruoivat naiset kuuluvat tapun alle, joten jos he ovat kosketuksissa naamion kanssa, voi kirous aktivoitua.
Wellingtonilaisessa Te Papa -museossa, jossa esitellään maorien kulttuuria, on näytteillä myös näitä kirouksen sisältäviä sotanaamioita. Suuren kohun ovat aiheuttaneet museon sisällä olevat kyltit, jotka varoittavat odottavia äitejä vaarasta ja suosittelevat heitä välttämään kyseisiä artefakteja sisältäviä huoneita.
Aucklandin yliopistossa maoritutkimusta johtavan Margaret Mutun mukaan kaikki närkästyneet ja naisten asemasta huolestuneet saavat ilmaista mielipiteensä, mutta kyltit ovat museossa ikivanhan perinteen ja maorien kulttuurin vuoksi. Hänen mukaansa ketään ei kielletä menemästä katsomaan naamioita, mutta maorit haluavat naisten tietävän mahdolliset vaarat.
Mutun mukaan raskaana olevan naisen ei ole viisasta mennä museoon, mutta on jokaisen itse päätettävissä, haluaako ottaa riskin, että itselle tai syntymättömälle lapselle tapahtuu jotain kirouksen seurauksena.
Itkevä Poika -taulut
Itkevä Poika on italialaisen Bruno Amadion, salanimellä Giovanni Bragolin, tekemä maalaus, josta on tehty lukematon määrä kopioita ja uusia versioita. Massatuotetut maalaukset ovat olleet hyvin suosittuja sisustuselementtejä brittikodeissa 1950-luvulta lähtien.
Ensimmäisen kerran ajatus maalauksen vitsauksesta nousi esiin syyskuun 4. päivänä vuonna 1985, kun The Sun -lehti julkaisi artikkelin pariskunnasta, jonka talo ja koko omaisuus oli tuhoutunut tulipalossa. Vain Itkevä Poika -maalaus oli säilynyt vahingoittumattomana.
Lehti julkaisi aiheesta seuraavana päivänä jatkojutun saatuaan suuren määrän yhteydenottoja ihmisiltä, joille oli käynyt tulipaloissa juuri samoin. Eräs nainen kertoi puoli vuotta aiemmin ostamansa maalauksen olleen ainut, mitä palossa oli jäänyt jäljelle. Toiset syyttivät Itkevää Poikaa muistakin ikävistä tapaturmista.
Viimeinen piste vähänkään taikauskoisille henkilöille oli se, kun julkisen polemiikin jälkeen jälleen yksi talo paloi poroksi, maalausta lukuun ottamatta. The Sun tarjoutui auttamaan lukijoitaan hankkiutumaan eroon kirotusta maalauksesta ja toimituksessa otettiin vastaan noin 2500 taideteosta, jotka poltettiin näyttävin menoin kuin roviolla.
Vuonna 2010 koomikko ja BBC:n radiojuontaja Steve Punt yritti polttaa Itkevä Poika -maalauksen (ylläoleva kuva). Maalaus ei yllättäen palanut, mutta Punt arveli sen johtuvan pinnassa olevasta palosuojamaalista. Mies ei kuitenkaan halunnut ottaa riskiä: hän ei suostunut viemään maalausta kotiinsa sisälle, vaan jätti sen ”turvallisesti” ulos kuistille.
Basano-vaasi
Basano-vaasin olemassa olosta ei olla aivan varmoja, sillä se on kadonnut jäljettömiin. Vaasin kohtalo on yhtä suuri mysteeri kuin esine itse. Napolissa, Italiassa, 1400-luvulla valmistetun vaasin kerrotaan olleen häälahja morsiamelle ennen hänen suurta päiväänsä. Häitä ei kuitenkaan koskaan juhlittu, sillä morsian kuoli yön aikana.
Vaasi annettiin morsiamen perheenjäsenelle, joka myös menehtyi pian sen haltuunsa saatuaan, ja sama toistui vielä seuraavallakin saman suvun jäsenellä. Siinä vaiheessa perhe totesi, että vaasin täytyy olla kirottu, joten se haudattiin tuntemattomaan paikkaan ja unohdettiin sinne. Tarina jäi kuitenkin eloon.
Vuonna 1988 eräs nuori mies kaivoi haudatun vaasin esiin pihamaaltaan. Maljakon sisällä oli viesti: ” Varo… Tämä vaasi on kuolemaksi.”. Mies vähät välitti varoituksesta ja päätti myydä sen 4 miljoonan liiran (noin 2000 euron) hinnalla paikalliselle apteekkarille. Kyseinen apteekkari menehtyi kolme kuukautta ostoksensa jälkeen. Hänen perheensä myi vanhan arvotavaran lääkärille, joka luonnollisesti koki saman kohtalon, kuten myös kaksi seuraavaa vaasin omistajaa.
Viimeisen uhrin perhe päätti lopulta tehdä ainoan oikean ratkaisun, ja he heittivät vaasin ikkunasta pihalle. Ohi kulkenut poliisi yritti palauttaa sen omistajilleen, mutta perhe kieltäytyi ottamasta sitä takaisin. Yksikään museo ei myöskään halunnut ottaa kirottua vaasia kokoelmiinsa, joten se haudattiin, jälleen kerran, salaisena pidettyyn paikkaan.
Kummitteleva Robert-nukke
Kummitteleva nukke kuului aikoinaan Robert Ottolle, joka vuonna 1896 sai sen lahjaksi mustaa magiaa harjoittaneelta ja Oton perhettä vihanneelta palvelijalta. Sen olisi pitänyt olla selvä varoitusmerkki.
Nukke alkoi tarinan mukaan liikkumaan talossa ja ilmestyi tuijottamaan ikkunasta ulos aina silloin, kun ketään ei ollut kotona. Se sotki huoneita ja hajotti tavaroita, mistä pikkuinen Robert sai tietenkin syyt niskoilleen. Robert pelkäsi nukkea kuollakseen.
Vuosikymmeniä myöhemmin taloon muutti toinen perhe, joka löysi hylätyn nuken ullakolta. Perheen tyttö oli nukesta kauhuissaan, ja väitti sen uhkailleen tappavan kaikki.
Nykyisin nukke on näytteillä East Martello -museossa, Floridassa, ja sen uskotaan edelleen langettavan kirousta ympärilleen. Tarinan mukaan Robert-nukelta on pyydettävä lupaa, jos siitä haluaa ottaa kuvan, sillä luvatta napsaistu potretti ei tiedä hyvää.
Nuken ympärillä on lukematon määrä kirjeitä, joissa ihmiset ympäri maailman pyytävät anteeksiantoa ilman lupaa otetusta valokuvasta ja anovat kirouksen poistamista.
The Hands Resist Him -maalaus
The Hands Resist Him -maalauksessa on kuvattuna pieni poika, joka seisoo verannalla lähes samankokoisen tyttönuken kanssa. Heidän takanaan olevan lasioven läpi näkyy useita käsiä. Maalauksen tehnyt Bill Stoneham perusti työnsä valokuvaan, joka oli otettu hänestä itsestään ja naapurin tytöstä heidän ollessaan viisivuotiaita. (Kuvan voit katsoa tämän linkin kautta.)
Maalaus on osa Stonehamin galleriaan vuonna 1972 työstämää sarjaa, ja taiteilija nimesi sen perustuen vaimonsa kirjoittamaan ”Hands Resist Him” (suom. Kädet vastustavat häntä) -runoon, jossa käsitellään Stonehamin adoptiota ja biologisten sisarusten kaipuuta.
Maalaus on jo itsessään hieman pelottavan näköinen, eikä Stoneham esimerkiksi ikinä ole paljastanut onko käsillä vartaloita tai miksi hän maalasi tytöstä nuken. Vuonna 1974 näyttelijä ja tuottaja John Marley osti maalauksen itselleen. Silloin kummallisuudet alkoivat.
Vuosien 1978 ja 1984 välillä kolme taideteoksen kanssa tekemisissä ollutta henkilöä, Marley mukaan lukien, menehtyivät äkillisesti. Marley oli kuitenkin ehtinyt ennen kuolemaansa myymään maalauksen, joka yllättäen vuonna 2000 putkahti myyntiin eBayssä. Maalausta myynyt taho väitti, että perheen tytär oli nähnyt kuvan lapsien poistuvan kankaalta ja kinastelevan sen edessä.
Kukaan ei tietenkään ollut uskonut tyttöä, mutta isä asensi liiketunnistimella toimivan kameran huoneeseen osoittaakseen tyttärelleen, ettei ollut mitään pelättävää. Kaikkien yllätykseksi kamera tallensi eräänä yönä, kun puistattava nukke poistui maalauksesta ja pakotti pojan aseella uhaten mukaansa.
Tarinasta huolimatta maalaus teki eBayssä kauppansa. Uusi omistaja, galleristi Kim Smith on kertonut outouksien alkaneen sillä hetkellä, kun hän ensimmäisen kerran lähetti taulusta tarjouksen. Monet muutkin huutokauppaan osallistuneet ovat raportoineet kummallisista äänistä, tajunnanmenetyksistä, äkillisestä pahoinvoinnista ja selkäpiitä karmivasta kylmyyden tunteesta.
Smith ei pidä maalausta esillä galleriassaan, vaan se on lukitussa varastokopissa. Hän on vuosien aikana näyttänyt sitä vain harvoin, silloinkin useiden pyyntöjen jälkeen, ja jokaisella kerralla maalauksen nähneet ovat nukkuneet yönsä vähemmän rauhallisesti.
Dybbuk-kaappi
Vuonna 2001 eräs Kevin Mannis osti eBay-nettihuutokaupasta mieleisensä viinikaapin. Kun odotettu huonekalu viimein toimitettiin Mannisin kotiin, alkoi hän välittömästi näkemään kamalia painajaisunia. Sama toistui kaikilla niillä, jotka olivat olleet kaapin läheisyydessä.
Mannis ei osannut yhdistää painajaisiaan kaappiin, mutta antoi sen lahjaksi äidilleen, joka menehtyi aivoinfarktiin vielä samana päivänä. Jokainen kaapin myöhempi omistaja on raportoinut kummallisista tapahtumista, joita oli seurannut heti kaapin hankkimisen jälkeen. Sen viimeinen omistaja, teksasilainen James Haxton, sai harvinaisen ihosairauden ja kohtasi lisäksi muitakin terveysongelmia välittömästi vuonna 2004 tapahtuneen oston jälkeen.
Haxton alkoi omien kokemustensa ja muiden kertomusten perusteella tutkimaan kaapin historiaa, ja selvisi, että se oli aikoinaan kuulunut holokaustista selvinneelle henkilölle. Kaapin uskottiin olevan juutalaisesta mytologiasta tunnetun Dybbuk-nimisen, levottoman, mutta yleensä hyväntahtoisen, hengen riivaama.
Kun tämä selvisi Haxtonille, päätti hän yhdessä muutaman rabin kanssa piilottaa kaapin muulta maailmalta, jottei henki pääsisi tekemään enää lisää tuhoa. Tuhannet tarinan tuntevat ovat tarjonneet kaapista suuriakin summia, mutta Haxton ei ole suostunut sitä myymään, sillä hän ei halua vastuulleen sen vapauttamisen seurauksia.
Kahlittu tammi
Alton kylässä, Englannissa, kasvaa yksi epäilemättä pelottavimman näköisistä puista. Satoja vuosia vanha tammi on kiedottu suurin, ruosteisin kahlein, mihin on erittäin hyvä syy: puu on kirottu.
Legenda juontaa juurensa 1840-luvulle, jolloin John Talbot, Shrewsburyn jaarli oli eräänä iltana matkalla kotiinsa Alton Towersin kartanoon, kun hänen hevosvaljakkonsa pysäytti vanha kerjäläisnainen. Nainen pyysi jaarlilta penniä, mutta aatelismies kieltäytyi tylysti. Ylimielisestä käytöksestä suivaantunut kerjäläinen kirosi Talbotin sanoen, että jokaisen vanhasta tammesta putoavan oksan myötä joku tämän perheenjäsenistä menehtyy.
Vielä samana yönä Staffordshiren kreivikuntaa runteli voimakas myrsky, joka repi tammesta oksan irti. Aamulla Talbotin perheestä yksi –tarinan mukaan hänen vauvaikäinen poikansa – oli nukkunut pois täysin yllättäen ja ilman näkyvää syytä. Säikähtänyt jaarli määräsi tammen sidottavaksi rautakahleisiin, ettei enää yksikään sen oksista pääsisi tippumaan.
Tutankhamonin hauta
Tutankhamon on ehkä tunnetuin Egyptin Uuden valtakunnan ajan faaraoista. Eikä vähiten sen takia, että hänen hautaansa on liitetty yksi maailman kuuluisimmista kirouksista.
Arkeologi Howard Carter löysi vain 19-vuotiaana menehtyneen kuninkaan haudan vuonna 1922 ja tarinan mukaan ”Faaraoiden kirous” lankeaa epäonnen, sairastumisen tai kuoleman muodossa kaikkien niiden päälle, jotka uskaltavat astua hautaholviin sisään.
Carterin johtama löytöretkeilijäryhmä sai kokea kirouksen nahoissaan ja lähes jokainen matkassa mukana ollut menehtyi hämärissä olosuhteissa. Matkan rahoittaja lordi Carnarvon oli ensimmäinen kirouksen uhri, kun hän kuoli tulehtuneeseen hyttysenpistokseen. Yksitoista muuta retkelle osallistunutta päätyivät tekemään itsemurhan, tulivat ammutuiksi tai myrkytetyiksi vain kuukausia hautaholvissa käymisen jälkeen.
Voihan kaikki olla vain sattumaakin…