Oudoimmat
10 käsittämätöntä yhteensattumaa – Näitä on lähes mahdoton uskoa todeksi!
Aina silloin tällöin elämässä tulee vastaan yhteensattumia, jotka ovat niin uskomattomia, että niille ei löydy järkevää selitystä. Tämän listan kymmenen tarinaa ovat juuri sellaisia.
Tällaiset järjenvastaiset yhteensattumat jakavat suuren osan ihmisistä kahteen leiriin: Niihin, joiden mielestä kaikki elämässä on vain sarja satunnaisia tapahtumia. Ja niihin, jotka uskovat kohtaloon tai johonkin suurempaan suunnitelmaan.
Listafriikki on kerännyt kasaan käsittämättömiä yhteensattumia, joiden kohdalla suurinkin skeptikko jäänee sanattomaksi. Vai keksitkö sinä näille tapahtumille järkeviä selityksiä?
Anne Parrish ja jälleennäkeminen Pariisissa
Kirjailija Anne Parrish syntyi ja varttui Yhdysvaltojen Coloradossa. Ollessaan nelikymppinen hän matkusti 1920-luvulla aviomiehensä kanssa Pariisiin ja oli hyvällä tavalla häkeltynyt kaupungin pienistä kujista ja jokivarren kahviloista. Parrish kolusi läpi kaikki löytämänsä kirjakaupat ja -kojut.
Aviomies ei monen päivän jälkeen enää jaksanut jakaa Parrishin innostusta vanhojen kirjojen penkomiseen, vaan keskittyi nauttimaan kahvista vaimoaan odotellessaan. Parrish teki hienoja löytöjä ja yllättyi ikihyviksi, kun törmäsi lapsuutensa lempikirjaan. Englanninkielinen Jack Frost and Other Stories -satukirja maksoi vain yhden frangin, joten Parrish nappasi sen mukaansa.
Parrish muisteli satuja aviomiehelleen, joka rupesi selaamaan kirjaa ja myönsi, että todellakin kirjan täytyi olla lapsuudesta tuttu. Ensimmäisellä sivulla nimittäin oli aiemman omistajan tiedot kirjoitettuna lapsen käsialalla: Anne Parrish, 209 N. Weber Street, Colorado Springs.
Parrish ei muistanut, että miten ja koska kirja oli siirtynyt hänen lapsuudenkodistaan eteenpäin, mutta jotenkin monen mutkan ja omituisen yhteensattuman kautta se samainen kirja oli päätynyt jälleen hänen käsiinsä – vuosikymmeniä myöhemmin, valtameren toisella puolella Pariisissa, satunnaisessa antikvariaatissa.
Ihmismagneetti ikkunasta putoaville vauvoille
Figlock sattui olemaan juuri sillä hetkellä oikeassa kohdassa katua ja Thomas tipahti hänen niskaansa. Figlock selvisi päälle pudonneesta pienokaisesta kuhmuilla, mutta Thomas kiidätettiin sairaalaan saamaan hoitoa päävammaan sekä murtuneeseen reiteen ja käteen. Vammat olisivat todennäköisesti olleet kohtalokkaat, jos Thomas-poika olisi päätynyt Figlockin pään sijaan katuun.
Oli onnekas yhteensattuma, että Figlock lakaisi katua juuri Thomasin kotitalon edustalla. Mutta se ei kuitenkaan ole syy sille, miksi tämä tarina on listalla. Nimittäin hieman vajaa vuosi ennen tätä tapausta Figlock oli osallisena aivan samanlaisessa onnettomuudessa.
Kyseessä oli toinen katu ja toinen kerrostalo, mutta sama kadunlakaisija ja neljännestä kerroksesta niskaan tippuva lapsi. Tuolloinkin lapsi selvisi olosuhteisiin nähden lievillä vammoilla.
Olikohan 1930-luvun Detroitissa jotenkin arkipäiväistä, että lapsia tipahteli ikkunoista?
Laura Buxtoneiden ilmapallo
Vuonna 2001 kymmenvuotias Laura Buxton seisoi kotipihallaan Staffordshiressä, Englannissa, pitäen käsissään punaista ilmapalloa. Hän oli kirjoittanut palloon oman osoitteensa ja pyynnön ”ole kiltti ja palauta Laura Buxtonille”. Sitten hän päästi pallon ilmojen vietäväksi.
Ilmapallo matkasi etelään, 225 kilometrin päähän, ja päätyi wiltshireläisen maatalon pihaan. Maanviljelijä hämmästyi: Pallossa oli tuttu nimi. Hänen naapureidensa sukunimi oli Buxton ja Buxtoneilla sattui olemaan Laura-niminen tytär. Niinpä hän vei ilmapallon tutulle Laura Buxtonille.
Tämä toinen Laura päätti kirjoittaa pallossa olleeseen osoitteeseen, minkä jälkeen juttu meni vieläkin kummallisemmaksi. Kävi ilmi, että täyskaimoilla oli ikäeroa vain muutamia kuukausia. Lisäksi molemmilla oli lemmikkeinä kani, marsu ja kolmivuotias, musta labradorinnoutaja.
Kun ilmapallon välityksellä toisensa löytäneet Laura Buxtonit vihdoin pääsivät vanhempiensa suostumuksella tapaamaan kasvotusten, olivat molemmat tytöt pukeutuneet farkkuihin ja vaaleanpunaiseen paitaan – mikä ei tietysti ole järin ihmeellistä 10-vuotiaille tytöille. He olivat kuitenkin myös samanpituisia, mikä oli hieman erikoisempaa, sillä he olivat ikäisekseen pitkiä. Onnekkaiden tuulien kuljettamasta ilmapallosta alkoi tiivis ystävyys, joka on jatkunut tähän päivään saakka.
Montako kertaa salama voi iskeä samaan ihmiseen?
Sanonnan mukaan salama ei iske samaan paikkaan kahdesti, mutta tämä ei tokikaan kirjaimellisesti pidä paikkaansa. Salamat voivat osua ja osuvatkin monesti samaan paikkaan.
Minkälaisella todennäköisyydellä salama iskee ihmiseen? Tai edelleen: Miten todennäköistä on, että salama osuus samaan henkilöön useaan kertaan ja vielä eri päivinä? No, ei kovinkaan todennäköistä.
Yhdysvaltalainen metsänvartija Roy Sullivan joutui elämänsä aikana seitsemän kertaa salamaniskun kohteeksi. Ensimmäinen isku tapahtui vuonna 1942 Sullivanin ollessa näkötornissa. Jalkaan osunut salama ei tehnyt pahempaa tuhoa, sillä mies menetti vain yhden varpaankynnen.
Sitten kuluikin reilusti yli kaksikymmentä vuotta ennen toista iskua. Vuonna 1969 Sullivan oli ajamassa maasturillaan vuoristotietä, kun salama iski hänet tajuttomaksi ja poltti hänen kulmakarvansa. Sitten meno kiihtyi.
Kolmannella kerralla vuonna 1970 Sullivan sai palovamman olkapäähänsä salaman iskettyä häntä kotipihalla. Vuonna 1972 salama sytytti hänen hiuksensa tuleen ja tuon välikohtauksen jälkeen kovaonninen mies rupesi pitämään aina vettä mukanaan. Viideskin isku osui päähän ja sytytti vuonna 1973 jälleen tukan tuleen – Sullivan sai sammutettua liekit vedellä. Vuonna 1974 salama aiheutti nilkkaan ikävät palovammat.
Viimeisen kerran Roy Sullivaniin iski salama hänen ollessaan kalastamassa kesäkuun 25. päivänä vuonna 1977. Vaikeat palovammat rinnassa ja vatsassa vaativat sairaalahoitoa, mutta tästäkin iskusta mies selvisi hengissä.
Valitettavasti muut ihmiset, myös työkaverit, alkoivat vältellä metsänvartijaa siinä pelossa, että heihinkin iskee salama. Karttelu ja eläväksi ukkosenjohdattimeksi kutsuminen masensivat Sullivania, joka menehtyi vuonna 1983 – ei kuitenkaan salamaniskuun, vaan oman käden kautta.
Maarten de Jongen kaksi täpärää läheltä piti tilannetta
Hollantilainen entinen kilpapyöräilijä Maarten de Jonge on huijannut kuolemaa kahdesti. Kahdesti hänen päivänsä ovat olleet luetut, mutta päätös viime minuutilla on pelastanut miehen molemmilla kerroilla. De Jongen piti nimittäin olla Malaysian Airlines -lentoyhtiön MH17 ja MH370 -lennoilla.
De Jonge kertoi järkyttävästä yhteensattumasta uutiskanava RTV Oostin haastattelussa heinäkuussa 2014 – vain päiviä sen jälkeen, kun MH17 oli ammuttu alas Ukrainassa. Kaikki lähes 300 matkustajaa ja miehistön jäsentä kuolivat. De Jonge oli vaihtanut lentoa viime hetkellä, sillä hänelle oli selvinnyt, että Frankfurtin kautta lentäminen olisi halvempaa kuin suora reitti Amsterdamista Kuala Lumpuriin.
Samassa yhteydessä de Jonge paljasti, että kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli välttänyt saman lentoyhtiön kohtalokkaan lento-onnettomuuden. Malesialaisessa Terengganu -pyöräilytiimissä polkenut de Jonge käytti toki usein Malaysian Airlinesin palveluita, mutta käyttämätön lentolippu kummallekin onnettomuuslennolle on puistattavaa.
Vain neljä kuukautta ennen MH17:n maahansyöksyä Kuala Lumpurista Pekingiin matkalla ollut MH370-lento katosi mystisesti. Koneen ja sen matkustajien kohtalosta ei ole mitään varmuutta, mutta todennäköisesti matka päättyi Intian valtamereen. De Jonge oli matkalla Taiwaniin kilpailuihin ja päätti vasta lentokentälle hyvissä ajoin saavuttuaan, että ottaakin aiemman lennon, jossa ei olisi välilaskua Pekingissä. Hän oli jopa jutellut muutaman MH370-lennolle menossa olleen matkustajan kanssa.
Nimetty dollari oli merkki ”sen oikean” löytymisestä
Yhdysvaltalainen Paul Grachan oli jo jonkin aikaa tapaillut ihastuttavaa Estheriä ja hänestä tuntui, että olisi aika virallistaa suhde tyttö- ja poikaystävänä. Suunnitelmaansa tyytyväisenä ja treffit seuraavalle viikolle sovittuna Paul nappasi välipalaa yhdestä kotikaupunkinsa Chicagon monista voileipäkahviloista.
Kaivaessaan rahaa lompakostaan hän huomasi, että erääseen dollarin seteliin oli raapustettu kynällä ”ESTHER”. Nuorenmiehen mielestä se oli hauska sattuma, joten hän päätti pitää setelin ja keksi tehdä siitä söpön lahjan tyttöystävälleen. Paul osti molemmin puolin läpinäkyvän valokuvakehyksen, johon hän asetteli Estherin nimellä varustetun dollarin.
Seuraavilla treffeillä hän esitteli lahjan Estherille, joka vaikutti hölmistyneeltä – jopa järkyttyneeltä. Paul kysyi, mikä tällä oli hätänä, mutta Esther pyysi olemaan huolehtimatta ja lupasi kertoa joskus myöhemmin.
Vuosia myöhemmin, kun Esther ja Paul olivat jo naimisissa ja muuttamassa isompaan asuntoon jälkikasvua odotellessa, ilmestyi kehys dollareineen jostain varastojen kätköistä. Paul kysyi vaimoltaan, josko tämä vihdoin kertoisi syyn omituiseen reaktioonsa.
Esther paljasti, että ennen Paulin tapaamista hänellä oli ollut surkeaa onnea poikaystävien suhteen. Eräänä päivänä ollessaan tylsistyneenä töissä kaupan kassalla hän oli miettinyt löytääkö koskaan tosirakkautta. Sitten hän oli päättänyt kirjoittaa nimensä reiluun kymmeneen seteliin ja sanonut itselleen, että se mies, jonka käsiin sellainen seteli päätyy, on tuleva hänen aviomiehensä. Tilanne oli ollut suhteellisen absurdi, kun Paul oli antanut hänelle yhden noista seteleistä lahjaksi. ”Pidin Paulista kovasti, mutta olimme juuri tavanneet enkä halunnut säikäyttää häntä puhumalla avioliitosta.”, kertoo Esther This American Life –radio-ohjelmassa. ”Tiesin kuitenkin heti hänen olevan se oikea – seteli sinetöi kohtalon!”.
Émile Deschamps ja luumuvanukas
1800-luvulla elänyt ranskalainen runoilija Émile Deschamps oli tottunut kotimaansa kulinaristiseen tarjontaan. Perienglantilainen luumuvanukas ei siis ollut hänelle lapsuudesta tuttu ruoka, mutta teini-ikäisenä hän pääsi maistamaan kyseistä herkkua ollessaan erään englantilaisen herra de Fontgibun seurassa.
Noin vuosikymmen myöhemmin Deschamps näki yllätyksekseen luumuvanukkaan satunnaisen ravintolan ruokalistalla ja päätti tilata sitä. Tarjoilija kuitenkin pahoitteli, että hän oli juuri myynyt viimeisen palan, mutta ehkäpä toinen asiakas olisi valmis jakamaan annoksen. Tarjoilija kutsui ravintolan perällä ollutta miesasiakasta nimeltä – herra de Fontgibu. Niinpä miehet päätyivät nauttimaan jälleen kerran Pariisissa harvinaista luumuvanukasta saman pöydän ääressä.
Kului taas vuosia. Eräillä päivälliskutsuilla, joihin Deschamps osallistui, tarjoiltiin pariisilaisille eksoottista luumuvanukasta. Runoilijaa huvitti. Hän kertoi tarinan vuosien takaisesta oudosta yhteensattumasta ja vitsaili, että kutsut on varmasti järjestetty herra de Fontgibun kunniaksi, koska menuussa on luumuvanukasta.
Seuraavassa käsittämättömässä käänteessä ovelle saapui yllättävä vieras: herra de Fontgibu! Hän oli itse asiassa erehtynyt sijainnista, sillä oli matkalla aivan toisille kutsuille. Mutta sattui vahingossa koputtamaan juuri siihen oveen, jonka toisella puolella Deschamps oli pian upottamassa haarukkaansa luumuvanukkaaseen.
Joseph Aigner ja pelastava munkki
Joseph Matthäus Aigner oli 1800-luvulla vaikuttanut itävaltalainen muotokuvamaalari, joka ikuisti kankaalle niin muita taiteilijoita kuin kuninkaallisiakin. Loistokkaasta urastaan huolimatta Aigner kamppaili itsetuhoisten ajatusten kanssa läpi elämänsä ja yrittikin itsemurhaa muutamaan otteeseen. Hänellä oli kuitenkin suojelusenkeli, tai paremmin suojelusmunkki, joka sattui aina viime hetkellä paikalle.
Aigner yritti ensimmäisen kerran hirttäytyä vain 18-vuotiaana, mutta tuntematon kapusiinimunkki keskeytti puuhat. Neljä vuotta myöhemmin samainen munkki esti jälleen Aignerin hirttäytymisen. Kolmekymppisenä Aigner tuomittiin kuolemaan maanpetoksesta, mutta hirttolavalla teloituksen esti mystinen munkki. Tämän pyynnöstä johtuen Aigner armahdettiin.
Ollessaan 68-vuotias Aigner vihdoin onnistui päättämään päivänsä pistoolilla, mutta munkki oli läsnä edelleen. Hän toimitti Aignerin hautajaiset, eikä Aigner koskaan tiennyt edes hänen nimeään.
Ensimmäisen maailmansodan alku ja loppu
Ensimmäisen maailmansodan syttymiseen oli monia syitä, jotka olivat kyteneet pinnan alla jo pitkän aikaa. Viimeinen niitti oli kuitenkin Itävalta-Unkarin arkkiherttua ja kruununprinssi Frans Ferdinandin salamurha, jota myös Sarajevon laukauksiksi kutsutaan. Kesäkuun 28. päivänä vuonna 1914 serbialaisten tukema separatisti Gavrilo Princip ampui arkkiherttuan ja tämän vaimon Sophien, kun nämä olivat vierailulla Sarajevossa. Siitä alkoi Itävallan ja Serbian välinen kriisi, joka lopulta eskaloitui ensimmäiseksi maailmansodaksi.
Arkkiherttuapari ammuttiin lähietäisyydeltä avoautoon, joka on nykyään näytteillä Itävallassa, Wienin sotahistorian museossa. Museossa auto ehti olla kiinnostuneiden pällisteltävänä vuosikymmenten ajan, ennen kuin eräs brittiläinen historioitsija kiinnitti huomiota erikoiseen yksityiskohtaan. Auton rekisterinumero oli AIII 118. Se sai myös museon työntekijät ja johtajat haukkomaan henkeään; he eivät olleet koskaan aiemmin ajatelleet rekisterinumerossa olevan mitään ihmeellistä.
No mitäs kummallista siinä sitten oli? Sarajevon laukauksista alkaneen maailmansodan katsotaan päättyneen marraskuun 11. päivänä vuonna 1918. Aselepo julistettiin siis päivämäärällä 11.11.18. Aikamoinen yhteensattuma, jos vertaa päivämäärää rekisterinumeroon!?
Kannibalismi-tarina, joka kävi toteen
Amerikkalaisen romantiikan suurimpiin nimiin kuuluva Edgar Allan Poe tunnetaan runoistaan ja novelleistaan, ja hänen ainoa (valmistunut) romaaninsa on vuonna 1838 julkaistu Arthur Gordon Pymin selonteko.
Kirjassa kerrotaan nelikosta, joka ajelehtii merellä myrskyn tuhoamalla aluksella. He onnistuvat nappaamaan kilpikonnan syötäväksi, mutta se ei ole tarpeeksi. Miehet ovat nälkäisiä ja epätoivoisia. Richard Parker ehdottaa, että he vetäisivät pitkää tikkua siitä, kuka heistä neljästä tapetaan ja syödään, jotta muilla on mahdollisuus selvitä. Parker itse tulee valituksi ja hänet uhrataan muiden selviämiseksi. Näin siis Poen kirjassa.
Poe väitti tarinansa perustuvan tositapahtumiin, mutta tällaisesta tapauksesta ei ollut kellään mitään tietoja. Poen väittämä herätti kuitenkin lähes 50 vuotta kirjan julkaisun jälkeen epäilyjä ja huhuja siitä, olisiko kirjailijalla mahdollisesti ollut aikakone käytössään.
Mennään tosielämään. Vuonna 1884 Mignonette-niminen laiva matkasi Englannista Australiaan ja joutui Afrikan rannikolla myrskyn kouriin. Miehistöstä selvisi vain neljä henkilöä, jotka jäivät ajelehtimaan haaksirikkoutuneen aluksen pelastusveneelle ilman ruokaa ja vettä. Kuulostaako jo tutulta?
Miehet saivat kiskottua ruoaksi yhden kilpikonnan, mutta ravintoa oli saatava lisää. Joukon kokemattomin, vain 18-vuotias laivapoika, sairastui juotuaan suolaista merivettä ja vaipui tajuttomuuteen. Koska nuorimies oli muutenkin sairas eikä hänellä ollut perhettä, päättivät muut kolme tappaa hänet ravinnoksi.
Kolmikko pelastui ja paljasti arkailematta syyn selviämiselleen: He olivat syöneet laivapoika Richard Parkerin.
Lue myös: