Yhteiskunta
5 uskomatonta selviytymistarinaa syyskuun 11. päivän terrori-iskuista: Pienetkin sattumat ja onni pelastivat ihmishenkiä
Syyskuun 11. päivän terrori-iskut vuonna 2001 vaativat lähes 3 000 ihmisen hengen ja järkyttivät koko maailmaa. Tuhon ja surun keskeltä nousi kuitenkin myös monta uskomatonta selviytymistarinaa.
Nämä tarinat ovat kertomuksia rohkeudesta, sattumasta ja hyvinkin pienistä arkisista päätöksistä, jotka erottivat elämän ja kuoleman.
Vaikka tuo päivä on jäänyt historiaan valtavana tragediana, niin tämän listan selviytymistarinat muistuttavat myös toisesta puolesta: Ihmisten sinnikkyydestä, urheudesta, elämänhalusta ja valtavasta epäitsekkyydestä.
Brian Clark ja Stanley Praimnath
Brian Clark oli töissä WTC2:n eli etelätornin 84. kerroksessa sijainneen Euro Brokers -yrityksen toimistossa eli juuri siinä kohdassa, johon kaapattu United Airlinesin lento 175 iskeytyi. Pilvenpiirtäjän kerrosten 77 ja 85 väliin rysähtänyt lentokone jätti yli 600 ihmistä loukkuun iskukohtaan ja sen yläpuolella olleisiin kerroksiin. Noista yli 600 ihmisestä vain 18 selvisi. Brian Clark oli yksi heistä.
Clark ja kahdeksan hänen kollegaansa selvisivät lentokoneen syöksymisestä toimistoon. He lähtivät laskeutumaan alaspäin, mutta portaissa vastaantulleet ihmiset ehdottivat kiipeämistä rakennuksen katolle. Alempana oli paljon savua ja liekkejä, ja katolta heidät olisi mahdollista pelastaa. (Suunnitelma oli kohtalokas, sillä ovet katolle olivat lukossa, eikä helikoptereita voitu sankkojen savupilvien ja pilvenpiirtäjän kattoantennien vuoksi edes lähettää pelastustoimiin.)
Kun ryhmä pohti suuntaa 81. kerroksen kohdalla, kuuli Clark vaimeita avunhuutoja. Clark nappasi mukaan työkaverinsa Ron DiFrancescon ja suuntasi tutkimaan kerroksen toimistotiloja löytääkseen huutajan. Muu porukka lähti kipuamaan portaita ylöspäin.
Sankka savu oli kuitenkin liikaa DiFrancescolle, joten hän palasi portaikkoon ja lähti kohti kattoa kuten muutkin hieman aiemmin. Jokin kuitenkin sai hänet muuttamaan mielensä 91. kerroksen kohdalla ja kääntymään takaisin alaspäin – tuo hetken mielijohde pelasti hänen henkensä. DiFrancesco oli viimeinen, joka pakeni ulos etelätornista ennen sen romahtamista.
Samaan aikaan, kun DiFrancesco oli takaisin portaissa, seurasi Brian Clark avunhuutoja Fuji Bankin tiloihin, josta hän löysi Stanley Praimnathin romun alle hautautuneena ja loukkaantuneena, mutta hengissä.
Praimnath oli vain varttia aiemmin lähtenyt etelätornista ulos evakuointikehotuksen johdosta. Rakennus oli pyritty tyhjentämään sen jälkeen, kun kaapattu American Airlinesin lento 11 oli iskeytynyt viereiseen World Trade Centerin pohjoistorniin. Vartijat kuitenkin antoivat luvan palata rakennukseen.
Takaisin toimistoon päästyään Praimnath puhui puhelua ja katsoi ikkunasta pihalle. Hän näki, kuinka lentokone oli tulossa suoraan kohti. Praimnath syöksyi huutaen pöytänsä alle. Ihmeen kaupalla mies selvisi hengissä, kun lentokoneen vasen siipi leikkasi läpi toimiston. Hän oli kuitenkin jumissa seinämän takana eikä nähnyt ulospääsyä tilanteessa; avunhuutaminenkin tuntui turhalta. Mutta näin ei ollut: Brian Clark oli kuullut ja saapunut apuihin.
Clarkin periksiantamattoman kannustuksen avulla Praimnath jaksoi kömpiä ulos romustaläjästä ja etsi jostain voimia kammeta itsensä seinän yli auttajansa luo. Praimnath yritti hyppiä seinän päälle ja Clark yritti toisella puolella ottaa hänen käsistään kiinni. Monien epäonnistuneiden yritysten jälkeen miesten kädet lukittuivat ja he saivat Praimnathin seinän toiselle puolelle.
Miehet aloittivat pitkän laskeutumisen alaspäin.
68. kerroksessa heitä vastaan tuli Euro Brokersilla vartijana työskennellyt José Marrero. Marrero oli jo auttanut useita ihmisiä alempiin kerroksiin ja oli nyt menossa hakemaan lisää väkeä ylemmistä kerroksista. Sankarillinen Marrero ei selvinnyt hengissä.
Päästyään alas ja ulos rakennuksesta, ei miehillä ollut erityistä kiirettä. He kävelivät Trinity Church -kirkolle, jossa Praimnath liikuttui. Hän kiitti vuolaasti Clarkia henkensä pelastamisesta. Mutta tilanne oli sama toisinpäin: Clark koki olevansa hengissä niinikään Praimnathin ansiosta – ellei hän olisi lähtenyt etsimään avunhuutajaa, olisi hän ehkä lähtenyt muiden kanssa kohti kattoa.
Miesten jutellessa se sama World Trade Centerin etelätorni, josta he muutamia minuutteja sitten olivat kävelleet ulos, sortui romahtaen heidän silmiensä edessä.
Genelle Guzmann-McMillan
Genelle Guzmann-McMillan voi tehdä ja saavuttaa elämässään mitä tahansa, mutta hänet tullaan aina tuntemaan viimeisenä selviytyjänä, Last Survivor.
Guzmann-McMillan oli syyskuun 11. päivänä työpaikallaan Porth Authorityn toimistolla World Trade Centerin pohjoistornin 64. kerroksessa. Kun lentokone iskeytyi rakennukseen 93. ja 99. kerrosten väliin ja koko pilvenpiirtäjä tärisi törmäyksen voimasta, kuvitteli Guzmann-McMillan sen olleen maanjäristys. Sellaiseen hän oli tottunut kotimaassaan Trinidad ja Tobagossa.
Muutamat työkaverit lähtivät välittömästi toimistolta, mutta toiset – Guzmann-McMillan mukaan lukien – halusivat selvittää, mitä on tapahtunut. Heillä oli hiljattain ollut harjoitus hätätilanteiden varalle, ja koska hälyttimet ja hätävalot eivät olleet päällä, ei kyseessä varmaankaan ollut mikään paha tilanne. Mutta sitten toimistolle jääneet avasivat kokoushuoneessa television ja tapahtumien karmeus oli päivänselvää.
Hätänumeroon soitettaessa virkailija kehotti kaikkia jäämään paikoilleen – apua olisi tulossa. Sitten rakennus tärisi taas. Viereinen etelätorni oli sortunut. ”Ajattelin, että sama tapahtuu meillekin. Emme pääse täältä hengissä.”, muistelee Guzmann-McMillan miettineensä. Ei ollut aikaa odotella apua, joten he lähtivät laskeutumaan portaita alas.
Guzmann-McMillanilla oli jalassaan korkeakorkoiset saappaat, jotka hän pysähtyi 15. kerroksen tienoilla riisumaan. Samalla hetkellä pohjoistorni romahti heidän niskaansa.
”Pöly, pimeys… kaikki sortui ja tuli alas rytinällä. Se tapahtui hyvin äkkiä.”, kertoo Guzmann-McMillan.
Guzmann-McMillan tuli jonkun ajan päästä tajuihinsa ja huomasi olevansa pahasti jumissa. Hänen vartalonsa oli kiertynyt epäluonnolliseen asentoon ja jalat tuntuivat kuin niitä murskattaisiin. Jotain metallista tuntui painautuvan selkään ja pää oli jumissa kahden pilarin välissä. Ei ollut kuitenkaan aika vaipua epätoivoon.
”Päätin pysyä valppaana. Kuulin radiopuhelimet. Kuulin paloautot. Mutta jostain syystä en saanut sanottua mitään. Vaikka kuinka yritin ja halusin, en saanut huudettua apua.”
Hän ei ollut uskonnollinen ennen terrori-iskuja, mutta sinnitellessään valveen ja unen rajamailla pimeässä loukkussaan, hän rupesi rukoilemaan toista mahdollisuutta elämään. Guzmann-McMillan kadotti ajan tajun ja toivoi vain näkevänsä vielä tyttärensä.
Kuin ihmeen kaupalla toiveisiin vastattiin, sillä pelastajat löysivät hänet rojun keskeltä. Nainen vietti kuukauden sairaalassa, jossa hänen ruhjeitaan ja palovammojaan hoidettiin. Pahiten oli vaurioitunut toinen jalka, joka oltiin hyvin lähellä amputoida. Henkiset vammat olivat kuitenkin pahimmat, sillä kukaan toimistolta yhdessä lähteneestä työporukasta ei selvinnyt hengissä.
Guzmann-McMillan oli jumissa 27 tunnin ajan. Hän oli viimeinen elävänä löydetty henkilö WTC:n raunioista.
Michael Hingson ja Roselle
Quantumin myyntijohtaja Michael Hingson oli kollegoidensa kanssa valmistelemassa päivän seminaareja pohjoistornin 78. kerroksessa, kun lentokone iskeytyi rakennukseen räjähtäen. Koko 110-kerroksinen pilvenpiirtäjä kallistui törmäyksen voimasta.
Hingsonin toimistolla oltiin varmoja, että loppu oli tullut – työkaverit jättivät toisilleen itkuisia hyvästejä. Hingson oli myös itse vakuuttunut, että kuolisi hetkenä minä hyvänsä.
Mutta yhtäkkiä 417-metrinen rakennus suoristui. Helpotus oli kuitenkin tilapäinen, sillä kukaan ei tiennyt, mitä oli tapahtunut. Järkyttyneet huudot voimistuivat, kun romua ja miljoonia palavia papereita satoi ikkunoiden ohi kuin tulinen vesiputous. Yhteistuumin todettiin, että oli evakuoinnin aika.
Hingson oli aina ollut tarkkaavainen paloharjoituksissa ja tiesi, että hissejä on vältettävä. Vaikka Hingson oli sokea, luottivat työkaverit hänen ohjaukseensa; olihan hänellä paras mahdollinen apu – opaskoira Roselle.
Hingson on jälkeenpäin kertonut haastatteluissa, että kaiken sekasorron keskellä 3-vuotias labradorinnoutaja Roselle istui hänen vierellään kuin mitään ei olisi tapahtunut: ”Se ei välittänyt räjähdyksestä, palavasta romusta tai ihmisten hätääntyneistä huudoista.”
Hingsonin mukaan Roselle ei tuntenut pelkoa, sillä se olisi peloissaan toiminut eri tavalla: ”Roselle ja minä olimme joukkue, ja minä luotin siihen. Annoin ”eteenpäin”-käskyn ja niin se johdatti minut ulos toimistosta ja kohti portaita.”. Edessä oli piinavat 1463 rappusta.
Kun ryhmä laskeutui portaita, liittyi porukkaan koko ajan lisää väkeä. Välillä heidän ohitseen kiirehti pelastushenkilökuntaa kuljettaen pahoin palaneita uhreja. Moni sanoo, että Hingson on onnekas ollessaan sokea, sillä hän säästyi kaiken kauheuden näkemiseltä. Mies itse on kuitenkin eri mieltä ja kertoo omaavansa erittäin värikkään mielikuvituksen.
Kuumuus, savu, loukkaantuneet ihmiset, sprinklerit, meteli, huuto, itku… Ryhmä joutui pysähtymään useaan otteeseen järkytyksen ja uupumuksen iskiessä. Rosellen läsnäolo auttoi tässäkin ja muutama silitys sen turkin läpi rauhoitti pakenijoita kummasti. Hingson itse pyrki pysymään mahdollisimman tyynenä, sillä se tiesi, että jos Roselle aistisi omistajansa hädän, keskittyisi se enemmän tähän kuin johdattamaan porukan ulos rakennuksesta.
”Vaikka kaikki muut ympärillä olivat paniikissa, niin Roselle oli täysin keskittynyt työhönsä. Vaikka romua lensi ja tavaraa osui myös meihin, pysyi Roselle rauhallisena.”.
Laskeutuminen kesti lähes tarkalleen tunnin, mutta lopulta Rosellen johdattama 30-henkinen joukko oli ulkona pohjoistornista. Ei kulunut montaa minuuttia, kun poliisi huusi: ”Menkää pois, se tulee alas”. Hingson muistaa äänet – rikkoutuva lasi, vääntyvä metalli, veret seisauttavat huudot. Ja niin etelätorni sortui.
Roselle jatkoi Hingsonin johdattamista eikä pysähtynyt kertaakaan ennen kuin oli juoksuttanut omistajansa turvaan metroasemalle.
Hingson ja Roselle työskentelivät yhdessä vuoteen 2007 asti, kunnes koira jäi ansaitulle eläkkeelle. Se kuitenkin vietti onnelliset eläkepäivänsä Hingsonin kanssa, kunnes vuonna 2011 se menehtyi mahahaavan vuoksi.
Brian Birdwell
Everstiluutnantti Brian Birdwell työskenteli syyskuun 11. päivänä Yhdysvaltain puolustusministeriön hallintorakennus Pentagonissa. Birdwellin toimisto oli Pentagonin länsisiivessä ja mies työskenteli vain reilun kymmenen metrin päässä siitä kohdasta, johon kaapattu American Airlinesin lento 77 törmäsi.
Siitä alkoi maanpäällinen helvetti, kuten mies itse sitä on nimittänyt. Liekit, savu ja pistävä kerosiinin katku täyttivät huoneet.
Törmäys ei ollut kuten elokuvissa, jossa tulipallo on tulossa kohti ja kaikilla on aikaa paeta. Todellisuudessa kaikki tapahtui sekunnin murto-osissa: koneen ääni, törmäys, räjähdys, lieskat. ”Lentelin ympäriinsä kuin räsynukke ja ensin yritin päästä liikkumaan, mutta lysähdin epätoivosena maahan.”, kertoo mies kokemuksestaan.
Hän makasi toimistonsa lattialla kirjaimellisesti palaen ja verta vuotaen. Yli 60 % hänen kehostaan oli palanut ja keuhkot olivat kärventyneet. Birdwell kertoo tehneensä sovinnon jumalan kanssa ja luovuttaneensa kamppailun selvitymisestä. Hän oli valmis kuolemaan ja odotti vain sitä helpotuksen tunnetta, kun sielu poistuisi ruhjotusta ruumiista.
Niin ei kuitenkaan käynyt.
Hengellisen ajasta ikuisuuteen siirtymisen sijaan Birdwell havahtui kylmiin pisaroihin kasvoillaan. Toimiston sprinklerisysteemi oli aktivoitunut ja vesi oli sammuttanut liekit hänen keholtaan. Muutaman minuutin päästä mies sai avattua silmänsä, kammettua itsensä seinää vasten pystyyn ja käveltyä ulos helvetistään. Ulkona hän sai kipulääkettä ja nesteytystä jalkaterien kautta – ne eivät olleet palaneet.
Kamppailu ei kuitenkaan ollut ohi, sillä hänen vammansa olivat äärimmäisen vakavat. Birdwellille annettiin alle yhden prosentin mahdollisuus selvitä hengissä, joten fyysisen tuskan keskellä hänen täytyi myös hyvästellä perheensä. Mies päihitti kaikki todennäköisyydet.
Seuraavien kolmen kuukauden aikana hän kävi läpi lukemattomia äärimmäisen kivuliaita toimenpiteitä, muun muassa 39 leikkausta, joista osa oli elintärkeitä ja toiset muun muassa pahasti palaneiden kasvojen ja korvien korjausleikkauksia.
Uskomatonta kyllä, Brian Birdwell palasi töihin seuraavan vuoden maaliskuussa.
”Vaikka pelkkä käveleminen oli raskasta pysyvän keuhkovaurion vuoksi, halusin tulla työpaikalle siihen samaan rakennukseen. Menetin työkavereita terrori-iskussa – he eivät enää koskaan tule töihin, mutta minä sain uuden mahdollisuuden.”.
Elise O’Kane
Näppäilyvirhe. Se pelasti Elise O’Kanen varmalta kuolemalta.
Syyskuun 11. päivän terrori-iskuissa oli osallisena neljä kaapattua lentokonetta. Kaksi niistä ohjattiin päin Word Trade Centerin kaksoistorneja, yksi törmäsi Pentagoniin ja yksi oli todennäköisesti tarkoitus lentää päin pääkaupunki Washingtonissa sijaitsevaa Yhdysvaltain kongressitaloa.
Viimeisenä mainittua ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, sillä United Airlinesin lento 93 syöksyi maahan Pennsylvanian maaseudulla. Henkilökunta ja matkustajat olivat pyrkineet ottamaan kaapatun koneen haltuun terroristeilta, mutta nämä ehtivät suunnata koneen nokan kohti maata.
Näissä neljässä lentokoneessa olleiden matkustajien ja henkilökunnan jäsenten kohtalo oli sinetöity sinä hetkenä, kun he astuivat sisään koneisiin. Lennoilla kuoli yhteensä 265 ihmistä (kaappaajia ei ole laskettu tähän mukaan).
Mennään nyt United Airlinesilla lentoemäntänä työskennelleen Elise O’Kanen tarinaan.
United Airlines -lentöyhtiöllä oli käytössä sähköinen työvuorojen varausjärjestelmä. Työvuorot määrättiin yleensä noin kuukautta ennen, joten elokuussa O’Kane kirjautui järjestelmään varatakseen tavanomaisen työmatkansa Bostonista Los Angelesiin. Kirjatessaan vuoroja hän teki kuitenkin inhimillisen näppäilyvirheen ja kirjoitti kaksi numeroa väärin päin.
Seuraavien parin viikon aikana O’Kane sai muuteltua lentoja työkavereidensa kanssa ja saikin vaihdettua kaikki työvuoronsa normaaleihin lentoihinsa; lukuun ottamatta syyskuun 11. päivän aamua. Tuona aamuna hänen piti siis tavallisen Los Angelesin matkan sijaan työskennellä Denveriin suuntautuvalla lennolla.
O’Kane ei kuitenkaan luovuttanut, vaan yritti vielä edellisenä iltana vaihtaa lentoa järjestelmän kautta. Teknologia kuitenkin takkusi ja järjestelmä jumittui. Kun järjestelmä viimein sai O’Kanen pyynnön käsiteltyä, oli kello yhden minuutin yli sen takarajan, johon mennessä vuorojen muutokset piti tehdä. Työvuoropyyntö lennolle numero 175 hylättiin.
O’Kane pihisi kiukusta vielä aamullakin, kun valmistautui työvuoroonsa Loganin kansainvälisellä lentokentällä Bostonissa. Henkilökuntaa kuljettavassa linja-autossa hän istui innokkaan sijaisen Robert Fangmanin vieressä. Fangman odotti kovasti, että pääsisi siemailemaan drinkkiä työvuoronsa jälkeen Kalifornian auringossa. Hänet oli kutsuttu reservistä töihin tuolle lennolle.
”En voi uskoa, että sait sen työvuoron. Yritin vielä vaihtaa sen itselleni eilen illalla.”, tuskaili O’Kane. Mutta Fangmanin aito riemu Los Angelesin lennosta lievitti O’Kanen suuttumusta, joten hän toivotti kollegalleen mukavaa työpäivää.
Sitten oli O’Kanen valmistautua työmatkaan. Juuri ennen kuin hänen lentonsa lähti, sai nousuluvan American Airlinesin lento 11, joka törmäsi myöhemmin WTC:n pohjoistorniin. O’Kanen Denveriin lähteneen lennon jälkeen kiitotielle rullasi United Airlinesin lento 175, jolle nainen oli niin kovasti yrittänyt päästä töihin, ja joka alle tunnin päästä iskettiin WTC:n etelätorniin.
Syyllisyys painoi O’Kanen mieltä. Ilman näppäilyvirhettä ja järjestelmän jumittumista hän olisi ollut lennolla numero 175 – kuten aina muutenkin. Hän olisi kuollut ja sijaistamaan kutsuttu Fangman olisi hengissä.
Vuosia myöhemmin Elise O’Kane onnistui saamaan yhteyden Robert Fangmanin perheeseen. He kehottivat O’Kanea sysäämään kaiken syyllisyydentunnon sivuun, sillä eihän järkyttävä terroriteko ja Fangmanin kuolema tietenkään ollut hänen syytään.
Lue myös: