Tiede
10 erikoista ja mielenkiintoista faktaa, joita et ehkä tiennyt verestä ja verenluovutuksesta
Maailman verenluovuttajien päivää vietetään 14.6. ja sen kunniaksi Listafriikki kasasi mielenkiintoisia verifaktoja verenluovutuksen merkityksestä Saddam Husseinin verikoraaniin.
Tänään siis luvassa erikoisiakin veri- ja verenluovutusfaktoja ja listalla avataan tuon elintärkeän nesteen saloja. Listafriikin tapaan mukana on aimo annos omituisuuksia ihmis- ja eläinverestä, mutta koska tänään kuuluu lisätä tietoisuutta verenluovutuksesta, niin pitäydytään osassa listaa ihan asialinjalla.
Kesäkuun 14. päivä on valikoitunut teemapäiväksi siksi, että se on Karl Landsteinerin syntymäpäivä. Landsteiner oli itävaltalainen lääkäri ja biologi, joka vuonna 1900 löysi veriryhmät A, B ja C, jotka nykyään tunnetaan ABO-veriryhmäjärjestelmänä. Vuonna 1930 hän sai löydöksestään Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinnon.
Kannattaa tutustua verenluovutukseen Punaisen Ristin Veripalvelun sivuilla – sieltä pääsee myös varaamaan ajan, jos haluaa liittyä hengenpelastajien joukkoon.
Ihmisen verenkierto uskomattomina numeroina
Ihmisen painosta verta on noin 8 prosenttia, mikä tarkoittaa 70-kiloisella aikuisella reilua viittä litraa. Vaikka verta ei ole yhtään ylimääräistä, voi ihminen menettää siitä jopa 40 prosenttia ja selvitä silti hengissä. Toki siinä vaiheessa tarvitaan ulkopuolista apua, sillä vaikka veri uusiutuu koko ajan, ei oma keho kykene korvaamaan tuollaista määrää tarpeeksi vauhdilla. Sokkioireet toki alkavat jo silloin, kun verestä on menettänyt viidesosan.
Mutta tosiaan, uusia verisoluja syntyy terveen ihmisen luuytimessä koko ajan. Veren kokonaismäärästä noin 55 prosenttia on neste- ja lämpötasapainoa säätelevää sekä vasta-, ravinto- ja kuona-aineita kuljettavaa plasmaa. Loppu veri koostuu verisoluista, joista suurin osa on happea ja hiilidioksidia kuljettavia punasoluja (kuvassa punainen). Vain pieni osa on vastustuskyvystä huolehtivia valkosoluja (kuvassa sininen) ja verenvuodot tyrehdyttäviä verihiutaleita (kuvassa keltainen).
Punasoluja tuotetaan päivittäin noin 200 miljardia eli reilut 2 miljoonaa joka sekunti. Samalla tahdilla niitä myös kuolee. Yksittäinen punasolu elää suunnilleen neljä kuukautta. Verihiutaleet säilyvät verenkierrossa 10 vuorokautta ja valkosolut tyypistä riippuen muutamasta tunnista useampaan päivään.
Kun sydän pumppaa veren liikkeelle sydämestä, kestää sillä määränpäästä riippuen 20-30 sekuntia kiertää takaisin sydämeen. Yksi verisolu siis tekee jopa 4000 lenkkiä joka päivä.
Veriryhmät ovat yhteydessä terveysriskeihin
Veriryhmällä ei ole vaikutusta ihmisen persoonaan eikä siihen, miten elimistö sulattaa mitäkin ruokaa. Harhaluulot elävät kuitenkin tiukassa ja esimerkiksi Japanissa ja Etelä-Koreassa on deittisovelluksia, joissa etsitään itselle parhaiten sopivaa paria juuri ABO-veriryhmäjärjestelmän perusteella. Yhdysvaltalainen lääkäri Peter D’Adamo taas kertoi 1990-luvulla myyntimenestykseksi nousseessa Syö oikein oman tyyppisi mukaan -kirjassaan, mitä kuhunkin veriryhmään kuuluvan pitäisi ja toisaalta ei pitäisi syödä.
Jos joku saa hyvän olon syömällä kasvispainotteisesti tai löytää elämänsä rakkauden veriryhmän perusteella, niin mikäs se hienompaa, mutta tieteellisesti veriryhmien ei ole todettu vaikuttavan luonteeseen tai ruoansulatukseen – se on täyttä humpuukia.
Mutta eri veriryhmiin kuuluvilla on erilainen riski sairastua tiettyihin tauteihin. Esimerkiksi malaria tarttuu heikommin O-veriryhmään kuuluviin ihmisiin ja aiheuttaa heillä lievemmän taudinkuvan. Vakavan taudin todennäköisyys on lähes kolminkertainen A-veriryhmään kuuluvilla ja siksi A-veriryhmä onkin harvinaisempi alueilla, joissa malarialoista levittävät hyttyset elävät. Jos O-veriryhmä suojaa joissain määrin malarialta, on siihen kuuluvilla ihmisillä hieman suurempi riski saada mahahaavaa aiheuttava helikobakteeri-infektio.
Meitä suomalaisia tietysti koskettavat yleiset sydän- ja verisuonitaudit, joihin veriryhmien on todettu useissa tutkimuksissa vaikuttavan. Suurin riski sairastua sydän- ja aivoinfarkteihin on A-veriryhmään kuuluvilla, sen jälkeen AB:llä, sitten B:llä ja matalin riski on O-veriryhmällä.
Kaikkein eniten veriryhmällä on merkitystä verisuonitukosten muodostumiseen. Laskimotukoksia ja keuhkoveritulppia on A-, AB- ja B-veriryhmiin kuuluvilla jopa 90 prosenttia enemmän kuin O-ryhmän ihmisillä. Tämä johtuu siitä, että kolmella ensiksi mainitulla ryhmällä on veressään enemmän tiettyä hyytymistekijää, joka kasvattaa tukosriskiä. Toiselta kantilta katsottuna O-ryhmän veren heikko hyytyminen on riski tapaturmissa, ja tutkimuksissa onkin osoitettu, että O-veriryhmään kuuluvilla on onnettomuustilanteissa muita suurempi riski menehtyä verenvuotoon.
Mutta ennen kuin panikoidut oman veriryhmäsi mahdollisista riskeistä, niin muista: ne ovat vain riskejä, eivät kiveen hakattuja tulevaisuuden näkymiä, ja elintavoilla on huomattavasti suurempi vaikutus ihmisen terveyteen ja mahdolliseen sairastumiseen – veriryhmästä viis.
Saddam Husseinin verikoraani
Saddam Hussein ei ollut mikään miellyttävä ihminen – kevyesti sanottuna. Tämä megalomaaninen diktaattori aiheutti kauhua sekä kotimaassaan Irakissa että ympäri maailmaa. Nyt ei kuitenkaan keskitytä Husseinin hirmutekoihin vaan siirretään katseet yhteen melko iljettävään esineeseen, jonka tämä itsevaltias tilasi omien 60-vuotissyntymäpäiviensä kunniaksi vuonna 1997. Hän nimittäin halusi aivan erityislaatuisen Koraanin. Omalla verellään kirjoitetun Koraanin.
Hussein luovutti verta ja kalligrafi Abbas Shakir Joudi kirjoitti sillä kaikki 114 suuraa eli lukua, mihin kului aikaa lähes kolme vuotta. Kansalle 605-sivuinen pyhä kirja esiteltiin vuonna 2000. Hussein oli luovuttanut Koraania varten 27 litraa verta; ainakin omien sanojensa mukaan. Todennäköisesti määrä on huomattavasti pienempi. Eräiden raporttien mukaan verta käytettiin muutama litra, mikä sekoitettiin kirjoittamista varten muihin kemikaaleihin.
Verikoraani on edelleen olemassa, sillä se siirrettiin suojaan Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten hyökättyä Irakiin vuonna 2003. Haluttiin sitä tai ei, on puistattava Koraani osa kulttuuriperintöä, joka säilyi kansallismuseon kätköissä, kun monet Husseiniin liittyvät rakennukset ja muistomerkit tuhottiin. Kirja on ongelmallinen Irakille, sillä Koraanin kirjoittaminen verellä on ankarasti kielletty, mutta toisaalta sitä ei saa missään nimessä tuhota. Nykyinen hallinto on myös sitä mieltä, että diktaattorin verellä kirjoitettu Koraani on syytä säilyttää tuleville sukupolville muistutuksena tämän hirvittävistä teoista. Siksi sitä suojellaan erittäin tarkasti, vaikka jokainen vartija tuntee suurta inhoa entistä johtajaa ja tämän veristä perintöä kohtaan.
Lue myös: 10 ruokavaliota – Näin historian pahimmat diktaattorit söivät!
Väärää verta saaneen ensimmäinen oire: Tunne siitä, että jotain pahaa tulee tapahtumaan
On äärimmäisen epätodennäköistä, että potilas saisi verensiirrossa väärän veriryhmän verta. Näin voi päästä käymään, jos esimerkiksi sairaalan veripussit on nimetty väärin, mutta tällainen on hyvin harvinaista. Jos näin kuitenkin tapahtuu, voivat seuraukset olla vakavat. Väärä verensiirto saattaa pahimmillaan aiheuttaa hemolyysin eli punasolujen kiihtyneen hajoamisen, josta voi seurata veritulppia. Hajonneista verisoluista vapautuvat aineet voivat myös aiheuttaa hengenvaarallisen munuaisvaurion.
Virheellinen verensiirto aiheuttaa oireita hyvin nopeasti, usein muutaman minuutin sisällä sen aloittamisesta. Oireisiin kuuluvat muun muassa kuume, hengitysvaikeudet, verivirtsaisuus, lihaskivut sekä rinta-, vatsa- ja/tai selkäkivut. Mutta yksi ensimmäisistä oireista on varsin erikoinen. Potilaalle voi tulla vahva tunne siitä, että jotain pahaa tulee tapahtumaan.
Syytä tällaiseen lähes yliluonnolliselta vaikuttavaan tuntemukseen ei tiedetä, mutta sen on raportoitu tulevan ennen kuin potilas kokee mitään konkreettisia fyysisiä oireita. Lääkärit, jotka työskentelevät säännöllisesti verensiirtojen kanssa, tarkkailevat juuri tätä tuntemusta – se on luokiteltu viralliseksi lääketieteelliseksi oireeksi. Siksi lääkärit ja hoitajat ottavat pahaenteisen tuntemuksen erittäin vakavasti, jotta hoito mahdollisessa väärässä verensiirrossa voidaan aloittaa mahdollisimman nopeasti.
Lue myös: 10 karmeaa hoitovirhettä – Kun ”ups” ei olekaan mikään pikku moka!
Kaikki veri ei ole punaista
Jos verta pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, niin se sana olisi varmasti punainen. Veressä happea kuljettaa hemoglobiini, jota kutsutaan oksihemoglobiiniksi silloin, kun sen hemiryhmien rauta-atomeihin on sitoutuneena happimolekyylejä. Oksihemoglobiini absorboi valon sinisiä ja vihreitä aallonpituuksia, mutta heijastaa suurimman osan valon 600-700 nanometrin aallonpituuksista, jotka silmämme havaitsevat punaisena.
Mutta tämä näkökulma on liian ihmiskeskeinen, sillä kaikkien eläinten veri ei suinkaan ole punaista. Kaikilla nisäkkäillä ja suurimmalla osalla selkärankaisista happea kuljettaa kyllä samainen hemoglobiini, joten veri on punaista.
Niveljalkaisten, kuten hyönteisten ja äyriäisten, sekä nilviäisten, kuten mustekalojen, elimistössä happea kuljettaa hemisyaniini, jossa happea sitoo raudan sijaan kupari. Näillä eläimillä veri on sinistä.
Vaippaeläimiin kuuluvien merituppien ja piikkinahkaisiin kuuluvien merikurkkujen veri on vanabiinipigmentin vuoksi keltaista. Joidenkin matojen ja juotikkaiden veri on vihreää, kun taas tiettyjen merimatojen ja simpukoita muistuttavien lonkerojalkaisten elimistössä virtaa violettia verta. Toisaalta joillakin nivelmadoilla, kuten meille tutuilla kastelieroilla, veressä on hemoglobiinia, joten se on punaista.
Kaikilla eläimillä happea kuljettava neste ei ole virallisesti verta, sillä veri määritellään suljetussa putkistossa eli suonissa kiertäväksi nesteeksi. Hyönteisten ”verta” kutsutaan hemolymfaksi: se kiertää kehossa vapaana ja on suoraan kosketuksissa kudoksiin.
Tämän jälkeen kukaan ei voi enää hyvällä omallatunnolla sanoa veren olevan punaista!
Verenluovutus ei ole vain ihmisten kontolla
Ihmisellä on tarve riistää muita eläviä olentoja omaksi hyödykseen ja monesti se oikeutetaan ihmishenkien pelastamisella. Tässä kohtaa ei kuitenkaan paneuduta eettiseen kysymykseen elämän arvottamisesta, vaan tutustutaan siihen eläinmaailman jäseneen, jonka luovuttama veri on lähes yhtä merkityksellistä kuin ihmisten.
Molukkiravut ovat eläviä fossiileja, joita on elänyt maailman merissä jo 450 miljoonan vuoden ajan. Tunnetuin laji on Limulus polyphemus, jota lypsetään lääketeollisuuden tarpeisiin, koska tuo reilun puolen metrin mittainen eläin kantaa sisällään ainutlaatuista ainetta. Molukkiravun sininen veri on äärimmäisen kallista, sillä sen litrahinta voi olla jopa 15 000 euroa. Eläimiä kerätään laboratoriohin, jossa niiden verestä lasketaan kerrallaan jopa 30 prosenttia lääketieteen käyttöön. Molukkirapuja ei siis tapeta, vaan niitä pidetään muutaman päivän ajan lypsyhommissa ja palautetaan sitten takaisin mereen.
Ravun erikoisten verisolujen – amebosyyttien – tuottama LAL (limulus amebosyytti lysaatti), hyydyttää veren välittömästi, kun vastaan tulee bakteereja tai edes merkkejä niistä. Tässä piilee syy siihen, miksi ihminen on riippuvainen molukkiravun verestä: sillä testataan ovatko kaikki liuokset, lääkkeet, rokotteet ja implantit, kuten sydämentahdistimet, steriilejä. Mikään muu menetelmä ei tunnista bakteerien hajoamisessa vapautuvia endotoksiineja yhtä tehokkaasti kuin LAL. LAL tunnistaa endotoksiinin, vaikka sitä olisi näytteestä yksi biljoonasosa.
Yli neljänkymmenen vuoden aikana ei tiedetä yhtään tapausta, jossa testi olisi tuottanut virheellisen negatiivisen tuloksen. Ja testejä tehdään monia kymmeniä miljoonia joka vuosi. Suurin osa viimeisen vuoden aikana kehitetyistä koronarokotteista on tarkastettu LAL-testillä.
Pitkään ajateltiin, että molukkiravuille ei ole verenvuodatuksesta mitään haittaa, mutta tuoreimpien tutkimustulosten mukaan asia ei ole aivan niin. Vuosittain verta vuodatetaan noin puolesta miljoonasta molukkiravusta, joista suunnilleen kolmasosa kuolee pian vapauteen päästyään. Vaikka suurin osa selviääkin, eivät esimerkiksi laboratoriopöydällä olleet naaraat lisäänny yhtä tehokkaasti.
Synteettiset valmisteet ovat hiljalleen korvaamassa molukkirapujen veren, mutta ainakaan vielä ei ole saatu kehitettyä yhtä tehokasta tuotetta kuin se, minkä luonto on satojen miljoonien vuosien aikana luonut. Lypsy siis jatkuu.
Ihmisessä on verta kaikkialla paitsi yhdessä paikassa
Kaikki solut vaativat happea, jota veri niille kuljettaa, joten kudokset ovat täysin riippuvaisia verisuonistaan. Tämä tarkoittaa siis sitä, että ihminen vuotaa verta joka paikasta, missä on eläviä soluja.
Elimistössämme on kuitenkin yksi kohta, jossa ei ole verisuonia, nimittäin silmän sarveiskalvo. Se käy oikein hyvin järkeen, sillä jos tuolla läpinäkyvällä kalvolla olisi suonia, ei valo pääsisi esteettömästi sen läpi emmekä näkisi kovin selvästi. Ilman happea sarveiskalvo ei kuitenkaan selviä, joten se ottaa hapen suoraan ilmasta. Ihmisen nukkuessa solut saavat hapen kyynelnesteestä.
Piilolinssit eivät estä hapenottoa, sillä ne liikkuvat silmää räpsäyttäessä juuri sen verran, että sarveiskalvon solut saavat otettua tarvitsemansa hapen. Jos piilolinssit unohtuvat yöksi silmiin, on tilanne hieman kinkkisempi, koska silloin piilolinssi pysyy paikoillaan. Pahimmillaan tämä voi johtaa siihen, että sarveiskalvoon alkaa kasvaa pieniä verisuonia, koska keho kyllä pitää huolen solujensa hapensaannista – näkökyky on sille toissijainen asia.
Suomessa tarvitaan jokaisena arkipäivänä 800 verenluovuttajaa
Yrityksistä huolimatta tutkijat eivät ole pystyneet kehittämään synteettistä korviketta verelle, joten luovutettu veri on sitä tarvitsevalle elintärkeää ja ainoa vaihtoehto. Suomessa verenluovuttajat auttavat joka vuosi noin 40 000 ihmistä, joihin kuuluu muun muassa syöpäpotilaita, onnettomuuden uhreja, keskosvauvoja ja leikkauspotilaita.
Veripalvelukeskuksessa veri prosessoidaan erilaisiksi verivalmisteiksi, joista päätuotteet ovat punasolut, verihiutaleet ja plasma – yhdellä luovutuskerralla voi auttaa jopa kolmea kanssaihmistä. Plasmaa käytetään lääkkeiden valmistuksessa, verihiutaleet ovat merkittävässä roolissa muun muassa syöpähoidoissa ja punasoluista tehdään se valmiste, joka kansan keskuudessa ymmärretään luovutettuna verenä.
Vapaaehtoisia verenluovuttajia tarvitaan joka päivä, koska veri ei säily kovinkaan pitkään. Punasoluvalmiste säilyy noin 35 päivää ja verihiutalevalmiste vain viisi päivää. Veripalvelun tavoitteena on pitää yllä viiden päivän punasoluvarastoa jokaisesta veriryhmästä, mikä turvaa verihuollon myös suuronnettomuustilanteissa. Tällaisen verivaraston ylläpitäminen vaatii sitä, että joka päivä noin 800 suomalaista luovuttaisi verta.
Kuinka usein verta voi luovuttaa?
Normaalissa verenluovutuksessa verta otetaan noin puoli litraa ja veren tilavuus korvautuu muutamassa tunnissa – luovutus ei siis vaikuta elämään ja terveydentilaan ollenkaan negatiivisesti. Veri ei toki ole yhtä ”sakeaa” sillä siinä on luovutuksen jälkeen verrattain enemmän plasmaa. Punasolujen määrä palaa ennalleen noin kolmessa kuukaudessa ja saman verran kestää siinä, että veren rautamäärä on ennallaan. Raudanpuutteesta verenluovuttaja voi kyllä hetkisen kärsiä, mutta sitä saa ehkäistyä monipuolisella ruokavaliolla sekä rautalisällä, jonka Veripalvelu luovuttajille tarjoaa.
Juuri raudanpuutteen riskin vuoksi verta ei voi luovuttaa liian tiheästi. Veripalvelun sallima minimiväli kokoverenluovutukselle on naisilla 91 ja miehillä 61 vuorokautta. Yleisesti suositellaan, että naiset luovuttaisivat verta enintään kolme kertaa ja miehet enintään neljä kertaa vuodessa.
Tällaisilla väleillä mennään siis kokoverenluovutuksessa. Myös pelkkiä verihiutaleita voi luovuttaa, mikä tehdään koneellisesti ja siinä verestä kerätään nimenomaan vain verihiutaleet – plasma ja punasolut palautetaan luovuttajan verenkiertoon. Pelkkien verihiutaleiden luovutuksessa on se etu, että yhdeltä luovuttajalta saadaan kerralla yksi kokonainen hoitoannos. Kokoverenluovutuksessa verihiutaleita tulee sen verran vähän, että neljän saman veriryhmän luovuttajan verihiutaleet yhdistetään yhdeksi annokseksi. Verihiutaleita voi myös luovuttaa useammin; kahden viikon väli on riittävä.
Verenluovutus tekee monella tavalla hyvää
Verenluovutus tekee hyvää, eikä vain sille, jonka henki pelastuu. Se on hyväksi myös luovuttajalle!
Vaikka verenluovutuksessa elintärkeää nestettä poistuukin kehosta, ei se ole huono asia. Itse asiassa säännöllinen verenluovutus saattaa jopa parantaa verenkiertoa ja mahdollisesti vähentää tukosriskiä.
Kuten edellisessä kohdassa mainittiin, alenee veren rautamäärä tilapäisesti punasolujen häviämisen myötä. Kaikki kyllä palaa ennalleen ja tutkimuksissa on todettu, että verisuonille tekee ainoastaan hyvää, kun rauta-arvot hetkellisesti laskevat. ”Puhdistautuminen” alentaa riskiä sairastua verisuonitauteihin. American Journal Of Epidemiology -lehdessä julkaistun suomalaistutkimuksen mukaan veren luovuttaminen kerran vuodessa alentaa sydänkohtausriskiä jopa 88 prosenttia.
Kaikkien fyysisten terveyshyötyjen lisäksi verenluovutus tekee ihmeitä pääkopalle. Tutkimuksissa on todettu, että verenluovutuksella on samanlainen efekti kuin vapaaehtoistyön tekemisellä ja toisten ihmisten pyyteettömällä auttamisella, jotka todistetusti kohottavat mielialaa. Ja onko olemassa paljon epäitsekkäämpää tekoa kuin pelastaa kolmen ventovieraan ihmisen henki? Siitä ei voi tulla kuin hyvällä tuulelle!
🤷♀️ Kerro kommenttikentissä ⬇️⬇️ tai somekanavissamme, oletko koskaan luovuttanut verta. Nyt olisi mainio hetki kirjaimellisesti kääriä hiha ja ryhtyä hengenpelastajaksi!
Toni T
27.05.2023 at 04:55
18v kun täytin niin aloin luovuttaa 2-3kk välein ja parikin kertaa tuli luovutettu kun aika oli menny ohi vaan 1kk. Veriarvot ym kun oli kunnossa niin lääkäri näytti vihreä valoa😅.