Tiede
Eläinmaailman soluttautujat: 10 valepukujen mestaria
Kuka on valepukujen mestari? No kaikki eläimet tietenkin! Ja nyt puhutaan siitä, miten eläimet matkivat toisia lajeja suojautuakseen, saalistaakseen ja lisääntyäkseen.
Niille on voinut kehittyä suojavärejä ja -kuvioita hämäämään petoja tai ne voivat esittää toista sukupuolta päästäkseen parittelemaan. Kuulostaa oudolta taktiikalta, mutta se on joissain olosuhteissa oikein toimiva.
Nämä kymmenen esimerkkiä biologisesta mimikrystä lyövät täysin ällikälle. Näissä eläinmaailman kaksoisagenteissa ei ole kuitenkaan kyse siitä, että eläimet tarkoituksellisesti muuttaisivat itseään näyttämään joltain muulta (yhtä lukuun ottamatta), vaan ulkonäkö ja käytös ovat pitkäaikaisen evoluution tulosta.
Se, miten evoluutio toimii, on ehkäpä toisen listan aihe, mutta tällä listalla ihaillaan sen aikaansaamia mestariteoksia.
Silmät selässä
Kuva: Robert Webster, xpda.com | CC BY-SA 4.0
Joillekin eläimille on kehittynyt nerokas suojaväritys. Silmiä muistuttava kuviointi viestittää pedoille, että kyseessä on jokin vielä vaarallisempi vastus. Valesilmät ovat voineet muodostua myös sellaiseen vartalon kohtaan, joka ei ole niin haavoittuvainen. Esimerkiksi kuvan sinisiivellä silmiä ja tuntosarvia jäljittelevät ulokkeet ovat siipien kärjessä.
Valesilmiä tavataan useilla perhosilla ja kaloilla. Monien perhosten silmätäplät voivat myös kiiltää auringossa, jolloin ne näyttävät enemminkin isomman selkärankaisen silmiltä kuin suupalaksi sopivalta hyönteiseltä.
Myös muun muassa varpuspöllöillä on isot, silmiä muistuttavat laikut niskassaan. Ne saavat pienen linnun vaikuttamaan kokoistaan suuremmalta ja uhkaavammalta, ja toisaalta suojelevat sen oikeita silmiä.
Kovakuoriaiset muurahaispesässä
Tiedetään monia hyönteislajeja, jotka elävät muurahaispesissä ja ottavat kaiken hyödyn irti ahkerasti työskentelevistä muurahaisista. Muurahaisten kyky hankkia ravintoa yhdyskunnalleen ja suojella asumustaan vihollisilta houkuttelee muita lajeja, vaikka samalla nämä itse joutuvat vaaraan.
Yhdestä kovakuoriaisheimosta, lyhytsiipisistä, tunnetaan 12 lajia, jotka elävät soluttautuneena eri armeijamuurahaisyhteisöihin. Useimmissa armeijamuurahaispesissä on 1 lyhytsiipinen 5000 muurahaisen joukossa ja ne ovat evoluution kuluessa kehittyneet muistuttamaan isäntäänsä. Kuvassa vasemmalla muurahainen ja oikealla lyhytsiipinen.
Lyhytsiipiset näyttävät niin paljon muurahaisilta, että harrastelijan on turha yrittää niitä nopealla vilkaisulla erottaa. Armeijamuurahaiset eivät onnistu siinä itsekään; ne ovat sokeita, mutta koskettelevat toisiaan jatkuvasti varmistaakseen, ettei pesässä ole tunkeilijoita. Lyhytsiipiset saavat muodollaan kuitenkin huijattua niitä. Yhdenkaltaisuus on viety vielä pidemmällekin: tutkijat epäilevät, että lyhytsiipiset ”putsaavat” muurahaisten vartaloita ja samalla keräävät niistä kemikaaleja itselleen suojapuvuksi.
Lyhytsiipiset osallistuvat myös armeijamuurahaisten valtaviin, jopa puolen miljoonan yksilön, ravinnonkeräysrynnäköihin. Suurin syy loiselämään on kuitenkin muurahaisen toukat, sillä ne ovat lyhytsiipisten pääasiallinen ravinnonlähde.
Uusi elämä takapuolena
Jatketaan samojen armeijamuurahaisten parissa. Eräs vuonna 2017 kuvattu uusi kovakuoriaislaji, Nymphister kronaueri, ei tyydy ainoastaan majapaikkaan ja ruokaan, vaan pummaa muurahaisilta vielä kyydinkin. Sen ne tekevät esittämällä muurahaisen takaruumista.
Armeijamuurahaiset elävät vaihtelevaa elämäntyyliä: välillä ne pysyvät pidemmän aikaa samassa pesässä ja välillä ne vaihtavat paikkaa päivittäin. Pysyäkseen isäntänsä kyydissä, kiinnittyy N. kronaueri muurahaisen keski- ja takaruumiin väliin ilman, että kantaja huomaa mitään.
Kuoriaiset kiinnittyvät mieluiten keskikokoisiin muurahaisiin, jolloin ne muistuttavat eniten takaruumista ja onnistuvat huijaamaan olevansa osa muurahaista. Kuvissa a. ja b. voi nähdä kuoriaisen muurahaisen kyydissä ja lähikuvissa c. ja d. kuoriainen on tarttunut leuoillaan muurahaisen varteen.
Korallikäärmeen erikoinen ratkaisu
Yksi maailman vaarallisimmista käärmeistä on harlekiinikorallikäärme (kuvassa). Sen väritys on samankaltainen kuin muillakin korallikäärmeillä: musta-kelta-punaraitainen. Ne ovat kaikki kuolettavan myrkyllisiä.
On kuitenkin monia käärmeitä, jotka näyttävät uhkaavasti samalta kuin korallikäärmeet, mutta ovat täysin harmittomia. Muun muassa tarhakäärmeisiin kuuluva meksikonmaitokäärme on raidoiltaan ja väritykseltään lähes identtinen.
Näiden kahden ääripään väliin mahtuu lukuisa joukko raidallisia käärmeitä, jotka eivät ole tappavia, mutta voivat puremallaan sairastuttaa.
Voisi kuvitella, että myrkytön laji matkisi myrkyllisiä, mutta tässä kohtaa evoluutio on toiminut toisin päin, ainakin joidenkin asiantuntijoiden mukaan. Korallikäärmeet ja vaarattomat maitokäärmeet ovat kehittyneet muistuttamaan välimallin käärmeitä.
Teorian mukaan petolinnut, jotka söivät korallikäärmeitä, kuolivat eivätkä päässeet levittämään sanaa niiden vaarallisuudesta, joten käärmeiden saalistus jatkui.
Myrkyttömiä käärmeitä syöneet pedot jatkoivat luonnollisesti saalistusta ilman ongelmia. Ne, jotka sattuivat ruokailemaan vain hieman myrkyllisillä lajeilla, sairastuivat, mutta pysyivät hengissä välittääkseen jälkeläisilleen tiedon sopimattomasta saaliseläimestä.
Siksi sekä tappavat että myrkyttömät käärmeet alkoivat kehittymään kohtalaisen myrkyllisiä käärmeitä muistuttaviksi.
Matkijatursas, valeasujen kuningas
Mustekaloja tunnetaan noin 300 eri lajia, joista jokainen pystyy muuttamaan erityisten värisolujensa, kromatoforien, ansiosta väritystään ympäristön mukaan. Ne voivat siten suojautua vihollisilta tai väijyä itse saalista.
Matkijatursaat ovat kuitenkin soluttautujista taitavimpia. Ne ovat se valepukujen mestari, joka poikkeaa muista, sillä ne muuttavat itseään lennosta ja aina halutessaan. Niiden tiedetään kykenevän matkimaan jopa 15 eri eläinlajia! Myrkyllistä, mustavalkoraitaista merikäärmettä ne esittävät kaivautumalla hiekkaan ja jättämällä näkyviin pari lonkeroa peräkkäin; oikean värisinä tietenkin. Ne voivat meduusan tavoin leijua virran vietävänä, paisuttaa vaippansa ja roikottaa lonkeroitaan alapuolellaan.
Kampelakaloihin kuuluvia merianturoita tursas matkii laittamalla kaikki lonkeronsa litteästi taakseen ja lipumalla pitkin meren pohjaa. Kekseliäisyyttä on vaatinut leijonakalan ulkomuodon toistaminen: siihen lonkerot on aseteltava sojottamaan kalojen myrkkypistimiä muistuttavasti. Matkijatursas voi myös saalistajien läsnäollessa tekeytyä kiveksi ja liikkua vaivihkaa kauemmas.
Mustekalat ovat erittäin älykkäitä ja niillä on pitkälle kehittynyt hermosto. Matkijatursas ei tietenkään ole poikkeus, se vetää ylleen oikeanlaisen valeasun eri vihollisia tai saaliseläimiä varten.
Minä olen vaarallinen ja pistän!
Kuvan haavanlasisiipi on täysin vaaraton perhonen. Aivan samoin kuin muutkin sen lähisukulaiset, jotka toki yhtälailla näyttävät pelottavilta.
Lasisiipiset eivät ole vain kuvioinniltaan ja väritykseltään samanlaisia kuin kivuliaan pistoksen antavat ampiaiset, vaan ne ovat ruumiiltaan ja siivistään samankokoisia. Myös lentoon nouseminen muistuttaa pistiäisten epämääräistä liikkeellelähtemistä.
Erojakin kuitenkin on: Haavanlasisiipi on huomattavasti keltaisempi kuin ampiaiset, eikä sillä ole erottuvaa ”vyötäröä” keski- ja takaruumiin välissä. Sen siivet ovat pistiäisten siipiä läpikuultavammat, mutta pakoon juokseva ihminen ei ehdi sellaista tarkastelemaan.
Koiras naaraan asussa
Joillakin linnuilla, kaloilla ja hyönteisillä on omintakeinen sopeutuma, jolla ne pääsevät jatkamaan sukua.
Koska urokset laittavat monesti hurjan määrän energiaa näyttääkseen parhaalta parittelukumppanilta ja usein vielä joutuvat taistelemaan naaraista, on joillakin lajeilla äärimmäiset keinot käytössä.
Kirjosieppo on tästä hyvä esimerkki. Koiraat ovat mustavalkoisia ja naaraat vaaleanruskeita. Jotkut kirjosieppokoiraat ovat kuitenkin samanvärisiä kuin naaraat. Tutkijoiden mukaan ero värissä johtunee siitä, että nuo koiraat ovat sellaisia, jotka ovat syntyneet munintakauden loppupuolella, sillä kaikki nuoret koirasyksilöt eivät ole ruskeita.
Naaraita muistuttava ulkonäkö suojaa lintuja vahvempien koiraiden hyökkäyksiltä, joten ne pääsevät tutkimaan vapaasti uusia reviirejä ja kartoittamaan mahdollisia parittelukumppaneita. Kääntöpuolena on se, että naaraat ovat monesti aggressiivisia näitä koiraita kohtaan, mutta niiden lähelle pääseminen antaa kuitenkin mahdollisuuden lisääntymiseen. Ruskeiden koiraiden on myös todettu elävän pidempää kuin mustavalkoisten, todennäköisesti juuri koiraiden välisten taistelujen puuttuessa.
Myös mustekaloihin kuuluvilla seepioilla on havaittu samanlaista matkimista. Vahva koiras on saanut valloitettua mieleisensä naaraan ja ne ovat ryhtymässä kutupuuhiin. Lähistöllä uiskentelee toinen, viattomalta vaikuttava naaras. Jos koiras hairahtuu vielä taisteluun toisen koiraan kanssa, saa sivussa odotellut ”naaras” mahdollisuutensa. Naaraalta näyttävä koirasseepia on hyväksyttävä kumppani, toisin kuin kirjosiepoilla, joten tämä taktiikka toimii erinomaisesti.
Uroshämähäkit innostuvat ovelasta koista
Tuikekoi, Brenthia coronigera, on vienyt sanonnan ”pidä ystävät lähellä ja viholliset lähempänä” aivan omiin sfääreihinsä. Se muistuttaa saalistajaansa hyppyhämähäkkiä. Sen etusiipien kärjet muistuttavat hämähäkkien lukuisia silmiä ja takasiivet jäljittelevät raitakuvioillaan jalkoja. Valeasu toimii sekä edestä että takaa katsottuna.
Väritys on täydellinen, sillä se hämmentää lajikumppaneita. Koska kannibalismi on hämähäkkien keskuudessa yleistä, lähtevät pienemmät hyppyhämähäkit karkuun koin nähdessään. Jäljittely ei rajoitu ainoastaan väritykseen, vaan tuikekoi myös liikkuu pienin hypyin kuten saalistajansa.
Jäljittely on niin onnistunut, että hyppyhämähäkkiurokset kiinnostuvat tuikekoista. Ei siis saaliina vaan suvunjatkaminen mielessään. Urokset rupeavat liehittelemään tuikekoita ja käynnistävät soidinmenonsa nostelemalla etujalkojaan sitä kohti.
Monet tuikekoit joutuvat kuitenkin hyppyhämähäkkien lounaaksi, sillä saalistaja menee lankaan vain, jos koin siivet ovat juuri oikeassa asennossa. Siipien täytyy olla pystyssä eikä mikään osa saa olla piilossa, muuten tuikekoin oikea identiteetti paljastuu.
Leppis vai hämis?
Mutta osaavat hämähäkitkin hämätä. Nimittäin Paraplectana-suvun hämähäkit ovat kehittyneet muistuttamaan leppäkerttuja.
Syynä ei kuitenkaan ole se, että hämähäkki suojautuisi leppäkerttuja vastaan tai haluaisi siitä itselleen saaliin. Pilkullinen väritys nimittäin suojaa linnuilta.
Monet linnut välttävät leppäkerttuja, koska niistä vapautuu murskaantuessaan pahanhajuisia ja myrkyllisiä kemikaaleja. Kemikaalit eivät sinänsä ole vaarallisia linnuille, mutta jättävät niille ikävän maun suuhun. Sen takia leppäkertut eivät ole ensi- eikä toissijainen vaihtoehto ravinnoksi.
Hämähäkin samanlainen suojaväritys viestittää petolinnuille, että tämä välipala ei ole maukas.
Perhosentoukan kaksoiselämä
Monilla perhosilla on aikuisina erilaisia suojakuvioita, kuten jo aiemmassa kohdassa mainittiin. Mutta kiitäjien heimoon kuuluvalla Hemeroplanes triptolemuksella on toukkavaiheessa aivan käsittämätön ominaisuus.
Koska pehmeä ja hitaasti liikkuva toukka on helppo saalis monille pedoille, ei se lähde taistelemaan vaan kääntää suosiolla toisen poskensa. Se, jos mikä, karkottaa pedot tiehensä. Toukka nimittäin irrottaa ensimmäiset jalkansa lehdeltä ja pullistaa eturuumiinsa näyttämään kalkkarokäärmeen päältä. Yhdennäköisyys on mykistävä.
Toukan väritys, suomumainen kuviointi ja se, miten jalat kääntyvät muodostamaan käärmeen ”nenän” on aivan uskomatonta. Lisäksi toukka liikuttaa itseään käärmemäisesti ja tekee jopa lyhyitä pistoliikkeitä.
Tämän linkin kautta pääset artikkeliin, jossa on muutama muu video käärmeitä muistuttavista toukista. Yhdellä niistä on käärmeen pää niin etu- kuin takaruumiissaankin. Takaruumiin ”silmät” jopa räpsyvät!
Tätä parempaa valeasua on vaikea löytää!
Lue myös: