Tiede
Pornoa pandoille ja penismiekkailua: Eläinten erikoiset parittelu- ja kosiomenot
Monimuotoinen eläinmaailma pitää sisällään hämmästyttävää seksiä. Listafriikki esittelee nyt melko käsittämättömiä parittelu- ja kosiomenoja, joista ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu.
Me ihmiset monesti mietimme elämän tarkoitusta. Biologisesti elämän ainut tarkoitus on siirtää omia geenejä eteenpäin; sitä se on kaikessa yksinkertaisuudessaan. Monet eläimet ovat tästä hyviä esimerkkejä, sillä niiden elämä päättyy lisääntymiseen. Tehtävä on suoritettu.
Suvunjatkaminen saattaa olla hyvin vaarallista, sillä sitä varten voi joutua taistelemaan, uhraamaan itsensä ja tulla syödyksi. Nyt tutustutaan ainakin ihmissilmin katsottuna eläinmaailman kummallisimpiin kosiomenoihin ja lisääntymistapoihin, joissa meininki voi olla melko käsittämätöntä – välillä huvittavaa, välillä kauhistuttavaa.
Punkkien järkyttävät orgiat
Adactylidium -suvun punkit elävät mielenkiintoisen, hyvin lyhyen ja melko irstaalta kuulostavan elämän.
Raskaana oleva punkkinaaras etsii itselleen yhden ripsiäisen (hyönteinen) munan ja asettuu syömään sitä, kun sen jälkikasvu kuoriutuu sen omista munista, muuttuu toukista nymfeiksi ja lopulta täysikasvuisiksi punkeiksi sen sisällä.
Naaras kantaa sisällään jopa yhdeksää pikkupunkkia, joista aina vain yksi on koiras. Tuo velikulta parittelee kaikkien siskojensa kanssa siinä vaiheessa, kun koko joukko on vielä emon sisällä. Hedelmöitetyt naarasnymfit alkavat syödä itseään ulos emosta, joka siihen asti oli nauttinut onnellisena ripsiäismuna-ateriaansa vailla tietoa sisällään käytävistä orgioista. Emo tietysti menehtyy, kun jälkikasvu pureskelee itsensä pihalle.
Raskaana olevat naaraat lähtevät etsimään omia ripsiäisen muniansa, joiden äärellä ne neljän päivän päästä itse kuolevat, kun vuorostaan niiden poikaset repivät ne sisältäpäin riekaleiksi. Emon sisällä hommansa hoitanut koiras kuolee ulkomaailmassa muutaman tunnin kuluessa.
Laakamatojen penismiekkailu
Laakamadot voidaan jakaa loisiviin ja vapaasti vesistöissä eläviin lajeihin, joille kaikille on kuitenkin yhteistä se, että ne ovat hermafrodiitteja eli niillä on kummankin sukupuolen sukurauhaset. Suvunjatkamisessa kukin yksilö voi siis toimia joko uroksena tai naaraana.
Toisilla lajeilla spermanvaihto tapahtuu sulassa sovussa, mutta ei kaikilla. Jotkut lajit käyvät jopa tunnin kestäviä penismiekkailuja (jep, se on ihan virallinen termi), joissa osapuolet yrittävät pistää toisiaan kaksihaaraisella sukuelimellään ja ruiskuttaa siemennestettä ”vastustajan” kehoon. Paikalla ei niin ole väliä.
Koska äidiksi tuleminen ja munien hoitaminen kuormittaa laakamatoja suuresti, haluavat kaikki olla koiraita. Laakamatojen sukuvietti on kuitenkin voimakas, joten ne käyvät uusiin taistoihin lukuisia kertoja, kunnes käytännössä kaikki tietyn alueen laakamadot on saatettu siunattuun tilaan. Jääköhän siis jäljelle yksi miekkaansa heilutteleva kukkulan kuningas?
Yhteen sulautuvat krotit
Krottikaloihin kuuluvat ne syvän meren kalat, jotka houkuttelevat päänsä päällä riippuvalla lyhdyllä ravintoa luokseen. Saalistustapa ei kuitenkaan ole ainoa erikoinen asia kroteissa.
Ceratiidae -heimoon kuuluvat syvännekrotit lisääntyvät ehkä eläinmaailman intiimeimmällä tavalla. Koiraat sulautuvat naaraisiin, joten syvissä ja pimeissä merissä elävien kalojen ei tarvitse etsiä kumppania aina lisääntymiskauden koittaessa.
Kun krotteja alettiin ensimmäisiä kertoja ottamaan kiinni tutkimuksia varten, olivat tutkijat ymmällään – kaikki yksilöt olivat naaraita. Useimmissa tutkituissa naaraskroteissa oli kiinni lukuisia loisia, jotka tarkemmissa tutkimuksissa paljastuivat lajin koiraiksi.
Naaraat voivat kasvaa jopa yli metrin mittaisiksi, mutta koiraat ovat paljon pienempiä, muutamasta sentistä viiteentoista senttiin. Loisivat koiraat eivät selviä kovinkaan kauaa elossa ilman isäntää, tai tässä tapauksessa emäntää, sillä ne eivät kykene syömään itsenäisesti. Koiras kiinnittyy terävällä nokkamaisella suullaan naaraaseen, ja erittää entsyymejä, jotka sulattavat sekä sen oman suun että naaraan ihon, jolloin pariskunta sulautuu yhteen verenkiertoa myöten. Naaras tarjoaa elintoimintoihin tarvittava hapen ja ravinnon, ja koiras vastavuoroisesti siemennestettä. Pieni koiras surkastuu lähes kokonaan lukuun ottamatta sukupuolirauhasia.
Naaraassa voi yhtäaikaisesti olla sulautuneena useita koiraita, mutta tutkijoille on vielä hieman epäselvää, millä perusteella se kulloinkin valitsee käyttämänsä siitoskrotin.
Rukoilijasirkan lisääntyminen on päätöntä menoa
Koirasrukoilijasirkat pistävät kaiken peliin saadakseen mahdollisuuden siirtää geeninsä eteenpäin. Naarassirkka houkuttelee koiraan luokseen feromoneillaan ja sopivan kumppanin löytyessä kosiomenot voivat alkaa. Jos naaras on parittelun alkaessa nälkäinen, saattaa se haukata koiraan pään välipalaksi ja ahmia loputkin kumppanistaan aktin aikana. Parittelu on kuin venäläistä rulettia: noin viidesosassa tapauksista päättyy koiraan syömiseen.
Vaikka koiras menettäisi päänsä, jatkaa sen vartalo innokkaasti parittelua, ja monesti tahti vain kiihtyy, kun kontrolloiva elementti on poissa kuvioista.
Seksuaalinen kannibalismi hyödyttää kumpaakin osapuolta, sillä naaras saa koiraasta mehevän aterian, ja toisaalta ravinto takaa koiraan jälkeläisille paremmat mahdollisuudet selvitä. Kannibalismi lisää myös munien määrää huomattavasti. Rukoilijasirkka on hyvä esimerkki siitä, miten on geenien siirtäminen eteenpäin on huomattavasti tärkeämpää kuin vanhaksi eläminen.
Ihan vain tyttöjen kesken
Matelijoissa tunnetaan monia partenogeneettisesti eli neitseellisesti lisääntyviä lajeja. Tunnetuimmat taitavat kuulua Aspidoscelis – suvun liskoihin (engl. whiptail lizard). Kyseisen suvun monet lajit koostuvat vain ja ainoastaan naaraista.
Koiraat tulivat tarpeettomiksi kauan aikaa sitten, kun jotkut Aspidoscelis -liskot parittelivat onnistuneesti toisten lajien edustajian kanssa, jolloin perimään tuli tarpeeksi erilaista materiaalia, jotta aseksuaalinen lisääntyminen oli mahdollista ilman perimän monimuotoisuuden menettämistä. Liskot tuplaavat munasolujensa kromosomiston ennen kuin nuo kehittyvät varsinaisiksi muniksi, ja tällöin saadaan pidettyä yllä geneettistä vaihtelua, eivätkä jälkeläiset ole äitinsä klooneja. Urokset tulivat tarpeettomiksi.
Muutos aseksuaaliseen lisääntymiseen on kuitenkin evoluution mittarilla melko tuore, sillä liskonaaraat tarvitsevat edelleen seksuaalista stimulointia tuottaakseen munia. Ne ovat ratkaisseet ongelman tyttöjen välisellä rakkaudella, jossa ne vuorotellen astuvat toisiaan. Aktin aikana erittyvät hormonit laukaisevat lisääntymisprosessin.
Biologian sanasto on muutettava tällä sekunnilla, sillä miten tämä liskonaaraiden lisääntyminen ei muka ole seksuaalista!?
Pornoa pandoille
Mitäs outoa pandojen parinmuodostuksessa ja lisääntymisessä on?Luonnollisessa ympäristössä siihen ei liity mitään omituista, mutta pandat ovat tunnettuja siitä, että ne lisääntyvät huonosti vankeudessa – olosuhteet eivät ole ideaalit.
Kansainvälisenä yhteistyönä vuosikymmenien ajan toteutettu pandojen lisääntymisohjelma on taannut sen, että eläintarhojen isopandakanta on terve ja kasvaa. Suuri ongelma on kuitenkin jo edellä mainittu seikka: isopandat harvoin parittelevat vankeudessa. Joko niitä ei kiinnosta tai sitten ne eivät vain yksinkertaisesti osaa. Siksi eläintarhoissa ollaan jo kauan aikaa sitten siirrytty pitkälti keinosiemennykseen.
Mutta. Eläintarhat toivoisivat pandaparien tekevän ”sitä” aivan luonnollisesti. Vuonna 1998 kiinalaisessa Wolongin eläintarhassa keksittiin näyttää pandoille television välityksellä lajitoveriensa parittelua. Pandapornoa siis. Sen todettiin nostattavan niiden seksihaluja! Kuka on se henkilö, jolla tämä idea alunperin tuli mieleen?
Erittäin onnistuneen kokeilun jälkeen isopandat ympäri maailman ovat saaneet K18-leffoja virkistyskäyttöön.
Onkohan Ähtärissä majaansa pitäville Lumille ja Pyrylle tiedossa Netflix and chill -iltoja!?
Kunnes kuolema preeriamyyrät erottaa. Tai viina.
Kun puhutaan yksiavioisista eläimistä, niin mieleen tulevat joutsenet ja pingviinit. Jyrsijöillä on hieman erilainen maine, mutta preeriamyyrät ovat poikkeus sääntöön. Ne ovat itseasiassa paljon uskollisempia kumppaneilleen kuin edellä mainitut linnut. Nimittäin useimmilla yksiavioisten lajien edustajilla, sekä naarailla että koirailla, on taipumusta käydä vieraissa aina kun partnerin silmä välttää.
Pohjois-Amerikan aroilla elävät preeriamyyrät muodostavat hyvin tiiviitä pariskuntia. Ne hellivät toisiaan ja aistivat, jos kumppani on stressaantunut – silloin huolenpito vain voimistuu. Yhdessä ne rakentavat pesänsä, puolustavat reviiriään ja huolehtivat poikasistaan. Kukaan ei kuitenkaan ole täydellinen, joten joskus harvoin preeriamyyrätkin (molemmat sukupuolet) hairahtuvat.
Koska preeriamyyrien perhe-elämä, empatiakyky ja partneriin sitoutuminen muistuttavat ihmisen käytöstä, ovat ne jo senkin takia kiinnostaneet tutkijoita. (Sivuhuomio: toisin kuin preeriamyyrä, ihminen ei ole luonnostaan yksiavioinen laji).
Oregonin terveys- ja tiedeyliopiston tutkijat ovat selvittäneet, että preeriamyyrät, toisin kuin muut jyrsijät, juovat mielellään alkoholia. Ja siitä se ajatus lähti. Myyräpariskuntien uskollisuus päätettiin laittaa koetukselle viinan avulla.
Laboratoriokokeissa selvisi, että känniset preerimyyränaaraat tulevat entistä takertuvaisemmiksi puolisoaan kohtaan. Koirailla ilmiö on päinvastainen: ne menettävät täysin kontrollinsa ja valitsevat parittelukumppanikseen mieluummin uuden tuttavuuden kuin puolisonsa.
Mielenkiintoista tutkimustuloksissa oli myös se, että jos kumpikin osapuoli oli juopunut, pysyi koiras paremmin puolisonsa rinnalla. Jos taas naaras oli ollut tipattomalla linjalla, lähti humaltunut koiras entistä todennäköisemmin vieraisiin.
Sorsien ”raiskauselin”
Kuva: Unsplash
Joillakin sorsilla on raiskauselin. Näin viehättävästi Turun yliopiston uusille biologian opiskelijoille (olin yksi niistä) kuvailtiin jokunen vuosi sitten sorsien lisääntymistä. Elämä on ihmeellistä!
Sorsat ovat harvoja lintuja, joilla edelleen on penis. Muut linnut vaihtavat sukusolujaan kloaakin eli yhteissuolen kautta. Penikset ovat evoluution kuluessa kadonneet, sillä naaraat ovat todennäköisesti suosineet peniksettömiä yksilöitä, jolloin urokset ovat menettäneet kyvyn pakotettuun hedelmöitykseen. Sorsat ovat asia erikseen.
Sorsan elin saattaa olla pidempi kuin se itse; Väli- ja Etelä-Amerikassa asuvan naamiokuparisorsan penis voi olla yli 40 senttimetriä pitkä, kun lintu itse on 20-senttinen. Penistä säilytetään (näin kai tässä tapauksessa voi sanoa) kellonvastaiseen suuntaan rullattuna ja joillakin lajeilla se on jopa kymmenellä kierteellä. Siinä on juovia, harjanteita ja piikkejä, joilla se kiinnittyy naaraan lisääntymiskanavaan kuin koukku.
Kaikki keinot ovat tarpeen, sillä kolmasosa kaikista paritteluista on itseasiassa raiskauksia, joissa naaras yrittää loppuun saakka epätoivoisesti pakoon. Joskus koiraat iskevät porukalla, mikä voi väkivaltaisuudessaan johtaa uhriksi joutuneen naaraan kuolemaan.
Pakotetuista hedelmöitysyrityksistä vain noin 10 prosenttia onnistuu, sillä niin monimutkaisia kuin koiraiden korkkiruuvipenikset ovatkin, ovat naaraat vastanneet samalla mitalla. Niiden sukupuolitiehyet ovat yhtä lailla pitkät, mutkittelevat ja täynnä lähes hampaiden tapaan toimivia teräviä kulmia. Sukupuolten välinen kilpavarustelu on evoluution kuluessa mennyt äärimmäisyyksiin.
Paperiveneen itsenäisesti uiskenteleva sukuelin
Paperiveneet ovat kahdeksanlonkeroisia mustekaloja, joiden lisääntyminen on etäseksiä kummallisimmillaan.
Koiraat ovat naarasta moninkertaisesti pienempiä ja pääsevät lyhyen elämänsä aikana lisääntymään vain kerran; siksi siitä on otettava kaikki irti. Yksi koiraan lonkeroista on lisääntymiseen erikoistunut, siittiöitä tuottava hectocotylus, joka on tarkoitus saada toimitettua naaraan vaippaonteloon.
Koiras kiinnittyy naaraaseen, ohjaa hectocotyluksensa oikeaan suuntaan ja leikkaa sen irti. Mustekalat ovat hyvin epäsosiaalisia, eikä tilanne muutu suvunjatkamistouhuissa. Usein mustekalakoiras päätyy ravinnoksi ennen parittelua, mutta paperivene on kehittänyt keinon välttyä ateriaksi joutumiselta.
Jos kumppani on kovin aggressiivisella tuulella, saattaa paperivenekoiras pysytellä etäällä, leikata sukuelimensä irti ja lähettää sen matkaan kohti naarasta ja parempaa huomista. Elin luikertelee naaraan luo ja nappaa siitä imukupeillaan kiinni. Ennen kuin paperiveneiden kummallisesta lisääntymisestä tiedettiin mitään, luulivat tutkijat hectocotylusten olevan loisivia matoja.
Naaras saattaa säilöä useita irtonaisia hectocotyluksia sisällään ja ottaa niitä sitten käyttöön mielensä mukaan. Valitsemallaan ”paketilla” se hedelmöittää itsensä ja laskee munat niille tarkoitettuun, lonkeroistaan erittämäänsä paperinohueen kuoreen.
Yhtäkään sukuelimensä irrottanutta urosta ei ole koskaan tavattu hengissä.
🤷♀️ Kerro kommenttikentässä ⬇️⬇️ tai sosiaalisen median kanavissamme, mitä olit näistä kosiomenoista mieltä. Aikamoista touhua, vai mitä!?