Tiede
Hävinneet haukut: 10 sukupuuttoon kuollutta koirarotua – osa 1
Kun puhutaan eliöiden sukupuutosta, niin ensimmäisenä mieleen eivät varmaankaan tule koirarodut. Mutta historian saatossa lukuisia koirarotuja on hävinnyt erinäisistä syistä.
Kyse voi olla muun muassa vakavasta tautiepidemiasta tai siitä, että kyseinen rotu ei ole enää tarpeellinen ihmisille siinä muodossa, johon se alunperin jalostettiin.
Voi myös olla, että jatkojalostus ja sekoittuminen muihin rotuihin on johtanut tietyn rodun katoamiseen. Tai sitten yksinkertaisesti jokin koirarotu ei ole enää ollut ihmisen silmää miellyttävä, jolloin sen suosio on romahtanut ja lopulta johtanut häviämiseen.
Koirarotujen sukupuutto ei kuitenkaan ole mikään kaukaiseen historiaan jäänyt tapahtuma. Kansainvälinen koiranjalostusliitto FCI tunnustaa 356 rotua, joiden joukossa on useita uhanalaisia koirarotuja.
Tällä listalla esitellään 10 koirarotua, jotka ovat jo syystä tai toisesta hävinneet. Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäisen osan voit lukea tästä:
Hävinneet haukut: 10 sukupuuttoon kuollutta koirarotua – osa 2
Dalslanninkoira
Ruotsalainen dalslanninkoira olisi saattanut vaipua kokonaan unholaan, ellei rodusta intohimoisesti kiinnostunut Il Öhman olisi ruvennut tutkimaan ja selvittelemään sen historiaa. Öhman kiersi 1950-luvulla syrjäisiä kyliä etsien sinnikkäästi rodun mahdollisia jäljellä olevia yksilöitä, mutta yhtäkään ei löytynyt. Dalslanninkoira oli jo ehtinyt hävitä.
Monet pienten kylien ihmiset kuitenkin muistivat dalslanninkoiran ja Öhman kirjasi ylös kertomuksia näistä pelottomista vartijoista. Vaikka rotu oli kadonnut, sai Öhman kuitenkin käsiinsä vuodelta 1904 peräisin olleen harvinaisen valokuvan, joka esittää puhdasrotuista dalslanninkoiraa nimeltään Bella. Bella ja omistajansa poseeraavat yllä olevassa kuvassa.
Kukaan ei tiedä varmasti, mikä dalslanninkoiran alkuperä oli. Syntyikö rotu Ruotsissa vai tuotiinko sitä maahan jo puhtaaksi jalostettuna. Jo ensimmäisen vuosituhannen lopulta peräisin olevissa viikinkien tarinoissa mainitaan suuria, pitkäkarvaisia vahtikoiria, mutta on tietysti mahdoton sanoa, olivatko nämä juuri dalslanninkoiria. Faktana tiedetään se, että 1600-luvulla dalslanninkoiria oli Lounais-Ruotsin maatiloilla vahteina.
Dalslanninkoiria käytettiin pääasiassa suojelemassa karjaa suurpedoilta, kuten karhuilta ja susilta. Vaikka rotu oli vahva ja ketterä, eivät koirat suojeluvaistonsa ja rohkeutensa vuoksi välttyneet yhteenotoilta petojen kanssa. Vakavat vammat eivät olleet harvinaisia, joten omistajat rupesivat laittamaan koirille kaulaan suurilla piikeillä varustettuja pantoja. Tällaisia pantoja oli myös viikinkilegendojen vahtikoirilla.
1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä dalslanninkoirien määrä alkoi laskea tasaisesti; osittain siksi, että susien ja karhujen määrä vähentyi eteläisessä Ruotsissa. Myös karjanhoidon kehittyminen ja tuliaseiden yleistyminen johtivat siihen, että dalslanninkoirien työt vähenivät: karja ei enää laiduntanut vapaasti kaukana maatilasta ja ihmiset kykenivät aseilla ajamaan petoja pois.
Vuonna 1854 iskenyt raivotautiepidemia vähensi koirien määrää ja 1860-luvun lopun suuret katovuodet olivat viimeinen niitti. Suurien ja pitkälti tarpeettomiksi tulleiden koirien pitäminen oli nälänhädän vuosina aivan liian kallista.
Vaikka rotua pyrittiin 1800-luvun lopulla vielä elvyttää, olivat yritykset tuloksettomia. Dalslanninkoira julistettiin hävinneeksi vuonna 1913.
Cordobantaistelukoira
Cordobantaistelukoira jalostettiin nimensä mukaisesti Argentiinan Córdobassa. Ja niin ikään nimensä mukaisesti tämä koirarotu oli jalostettu koiratappeluihin.
Se oli tunnettu äärimmäisestä kivunsietokyvystään ja valmiudestaan taistelemaan kuolemaan saakka. Taisteluvietti ja aggressio muita koiria kohtaan oli niin voimakas, että toisinaan urokset ja naarat kävivät mieluummin toistensa kimppuun kuin parittelivat. Astuttaminen ei siis ollut mikään läpihuutojuttu. Kuten ei ollut metsästyskään.
Metsästyksessä ei voitu käyttää isoa koirajoukkoa, ja pienenkin ajueen oli koostuttava sekä nartuista että uroksista; muuten koko homma meni tappeluksi. Vaikka cordobantaistelukoira oli taitava metsästäjä, johti aggressiivisuus muita koiria kohtaan ja kyvyttömyys laumatyöskentelyyn lopulta rodun kohtaloksi.
Cordobantaistelukoirien lukumäärä oli 1900-luvulle tultaessa laskenut lähes olemattomaksi – osittain siksi, että niin moni rodun edustaja menetti henkensä hurjissa koiratappeluissa. Viimeinen niitti tuli kuitenkin 1920-luvulla, kun vain 18-vuotias Antonio Nores Martinez päätti lähteä luomaan uutta argentiinalaista koirarotua.
Nores Martinezin tavoitteena oli synnyttää rotu, joka kykenisi metsästämään suurriistaa, kuten puumia ja villisikoja, ja toimimaan saumattomasti muiden koirien kanssa. Sata vuotta sitten argentiinalaiset metsästäjät eivät käyttäneet tuliaseita, vaan puukkoja, joten koirien piti olla tarpeeksi vahvoja ja pelottomia pitämään suurikin peto paikallaan.
Moni haluttu ominaisuus oli kohdallaan cordobantaistelukoirassa, joten Nores Martinez käytti sitä uuden rodun pohjana. Jalostuksessa käytettiin myös useita muita rotuja, joilta saatiin mukaan muun muassa rauhallisempaa luonnetta erityisesti muita koiria kohtaan. Vuonna 1928 Nore Martinez kirjoitti ensimmäisen rotumääritelmän luomuksestaan, joka sai nimen dogo argentino. Sen myötä viimeisetkin puhtaat cordobantastelukoirat olivat hävinneet.
Turnspit
Turnspit oli koirarotu, jota käytettiin 1500-luvun Englannissa työkoirana isoissa keittiöissä niin majataloissa kuin kotitalouksissa. Rotua voisi suomeksi kutsua vaikkapa vartaankääntäjäksi, sillä sen työtehtäviin kuului suurten lihavartaiden pyörittäminen.
Useita tunteja kestävä rattaiden veivaaminen käsin oli ihmisille tuskallista puuhaa, joten kyseistä hommaa varten ruvettiin jalostamaan sopivaa koirarotua. Lyhytraajainen ja pitkävartaloinen koira juoksi rattaassa, joka oli yhteydessä tulipesän yllä paistuvaan vartaaseen. Näin liha kypsyi tasaisesti jokaiselta puolelta.
Ongelmitta ei kuitenkaan näiden työkoirien kanssa selvitty. Ne tiesivät, milloin oli työpäivä ja lähtivät usein omille teilleen ennen vuoronsa alkua. Tällöin rattaita pyörittämään valjastettiin hanhia.
Koirat myös aistivat, milloin niiden normaali työaika loppui, joten jos päivä vaikutti menevän kovasti ylitöiden puolelle, hyppäsivät ne oma-aloitteisesti rattaasta pois. Paistakoot ihmiset omat lihansa!
Vaikka turnspit-koirat saivat olla vapaalla sunnuntaisin ja osallistua kirkonmenoihin omistajiensa jalkojen lämmittäjinä, pidettiin niitä ennemminkin keittiötyövälineinä kuin lemmikkeinä.
Tästä syystä niiden määrä alkoi laskea 1800-luvulla, kun vartaiden pyörittämiseen keksittiin erillinen laite – rodusta tuli ihmisille tarpeeton. Seuraavan vuosisadan alussa turnspit oli jo hävinnyt koirarotu.
Salishinvillakoira
Pohjois-Amerikassa Salishin meren ympäristössä eläneillä kansoilla ei ollut lampaita ja villien lumivuohien villan kerääminen oli äärimmäisen vaikeaa. Tekstiilejä kuitenkin tarvittiin, joten ihmiset jalostivat tuohon tarpeeseen sopivan villakoiran.
Salishinvillakoiraksi kutsutulla rodulla oli valkea, pitkä ja paksu karva, joka aina vuosittain alkukesästä kerittiin. 10–20 koiran laumat pidettiin visusti erossa muista koirista, jotta rotu pysyi puhtaana. Raa’alla lohella ruokitut villakoirat elivät eristettyinä aidatuissa luolissa.
”Villasta” tehtiin tietenkin vaatteita, mutta myös kallisarvoisia vilttejä. Uskonnollisissa seremonioissakin käytettyjä vilttejä pidettiin lähes samanarvoisina kuin orjia.
Salishinvillakoiran päivät rotuna lähtivät vetelemään viimeisiään 1820-luvulla, kun mantereen itäosissa jo parisataa vuotta kukoistanut turkiskauppa laajeni länsirannikolle. Salishin mereen laskevien suurten jokien varsille perustettiin muutama suuri turkiskauppapaikka, joiden myötä länteen saapui massatuotannolla koneellisesti tehtyjä vilttejä.
Yhden perinteisen viltin tekemiseen tarvittiin monen koiran karvat, ja koiralaumallisen ruokkiminen vaati yhteisöiltä paljon. Jos valmiin viltin sai ostettua vain muutamalla majavannahalla, niin valinta oli helppo. Lisäksi vuosisadan puoliväliin tultaessa saatavilla oli valmiiksi värjättyä, lampaanvillasta tehtyä lankaa, eikä salishinvillakoirien karvaa enää tarvittu.
Kauppiaat toivat lännestä myös muita koiria, jotka risteytyivät salishinvillakoirien kanssa hävittäen rodun lopullisesti. Joitakin harvoja yksilöitä kerrotaan eläneen syrjäisissä reservaateissa vielä 1900-luvun alussa, mutta rodun puhtaudesta ei tietenkään voida olla varmoja.
Havaijinkoira
Ensimmäiset koirat saapuivat Havaijille yhdessä polynesialaisten uudisasukkaiden kanssa jo ennen 1000-luvulle siirtymistä. Ne elivät vapaasti yhdessä sikojen kanssa, mutta eivät koskaan villiintyneet – mahdollisesti siksi, että ihmisten läheisyydessä riitti helppoa ruokaa.
Havaijilla ei ollut isoja petoja eikä muitakaan kookkaita maanisäkkäitä, ihmisten tuomia sikoja lukuunottamatta, joten koirille ei ollut tarvetta vahteina tai apuna metsästyksessä. Eivätkä ne varsinaisesti olleet lemmikkejä. Mikä siis oli havaijinkoiran tehtävä?
Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, niin tämä koirarotu oli lihakarjaa. Havaijilaisen uskonnon mukaan naiset eivät saaneet syödä sianlihaa, koska sika oli Lono-jumalan ruumiillistuma ja se kantoi sisällään ainoastaan miehille suotuja voimia. Havaijinkoirat olivat siis varsinkin naisille kallisarvoisen proteiinin lähde.
Koiria ruokittiin paikallisen taaro-kasvin tyvimukuloista tehdyllä sakealla nesteellä, sillä tietenkään arvokasta sianlihaa ei tuhlattu koirien ruokasi. Taikinamaisen poi-ruoan lipittäminen lihotti koirista laiskanpulleita.
Koirarotua ei tarkoituksella jalostettu mihinkään suuntaan, mutta aikojen kuluessa niille kehittyi käyttötarkoituksensa ja ruokavalionsa vuoksi tiettyjä ominaispiirteitä. Havaijinkoira oli pullea, lyhytjalkainen, litteäkalloinen ja hidasliikkeinen. Kuuluisa tutkimusmatkailija James Cook, joka oli ensimmäinen Havaijisaarille seilannut eurooppalainen, kuvaili paikallisia koiria pömppömahaisiksi.
Havaijinkoiran tarina omana rotunaan tuli päätökseen, kun sankoin joukoin saapuneet eurooppalaiset siirtolaiset toivat saarille muita koiria. Havaijinkoirat risteytyivät muiden rotujen kanssa, eikä 1900-luvulle tultaessa ollut jäljellä enää yhtään puhdasta rodun edustajaa. Häviämistä edesauttoi alkuperäisuskonnon kieltäminen, eivätkä länsimaiset valtaajat myöskään katsoneet hyvällä koiranlihan syömistä.
Ainoa varmaksi luokiteltu kuvallinen todiste havaijinkoirasta on saksalaisen maalarin ja tutkimusmatkailijan Louis Chorisin taiteilema piirros vuodelta 1816. Muuten se elää vain vanhoissa kertomuksissa.