Yhteiskunta
Ihmisten epäitsekkyys: 10 päätöstä, jotka pelastivat ihmishenkiä
Millainen maailma ja ihmiselämä olisi, mikäli sana epäitsekkyys olisi meille täysin tuntematon? Yksinkertaisesti paljon nykyistä ikävämpi paikka.
Epäitsekkyys. Urheus. Muiden hyvinvoinnin asettaminen oman hyvinvoinnin edelle.
Nämä ominaisuudet tuntuvat valitettavasti olevan nykyaikana katoava luonnonvara. Kun jotain pahaa tapahtuu, ihmisillä tuntuu olevan ikävän tapahtuman estämisen sijaan tapana ottaa puhelin kouraan ja kuvata tilanne.
Ja mitä tulee sitten patentteihin, epäitsekkyys loistaa poissaolollaan. Patenteilla pyritään tekemään rahaa, myös niissä tilanteissa, joissa pelissä on ihmisten terveys, hyvinvointi ja elämä.
Tällä listalla Listafriikki haluaa nostaa esille ihmiset, jotka ovat historian saatossa ja myös aivan nykypäivänä todistaneet olevansa poikkeus säännössä. Nämä sankarit ovat omilla toimillaan – tavalla tai toisella – pelastaneet yhteensä vähintään satoja miljoonia ihmishenkiä. Meistä jokaisen tulisi kiittää heitä, joskin historiankirjoja lukuun ottamatta heistä monenkaan nimet eivät ole koskaan tulleet vastaan – ainakaan ennen tätä listaa.
Eyamin kylä
Tällä listalla monessa kohdassa uhrauksia ovat tehneet yksittäiset henkilöt tai pieni joukko ihmisiä. Mutta Yersinia pestis -bakteerin aiheuttaman ruton riehuessa Englannissa vuonna 1665, tekivät Eyamin kylän asukkaat kovan päätöksen suojellakseen muita.
Vuosisatojen ajan mustaksi surmaksikin nimitetty rutto oli piinannut Eurooppaa, ja vuosien 1665-1666 aikana Lontoossa koettiin viimeinen epidemia, joka tappoi yli 100 000 ihmistä.
Aivan toisella puolella maata, Derbyshiressa, sijainnut muutaman sadan asukkaan Eyam oli turvassa pääkaupungin vitsaukselta, mutta kaikki muuttui, kun paikallinen räätäli sai syyskuussa 1665 kangaslähetyksen. Kangas oli saapuessaan hieman kostea, joten räätälin avustaja George Viccas levitti sen tulipesän lähelle kuivumaan. Kankaan kosteudessa elossa pysyneet ja maan halki matkanneet, bakteeria kantaneet kirput lähtivät liikkeelle, ja Viccasista tuli ensimmäinen ruton uhri Eyamissa.
Syksyn aikana 42 kyläläistä menehtyi, ja uudenvuoden koittaessa moni pelkäsi (ja hyvästä syystä) niin paljon oman ja perheensä hengen puolesta, että oli valmis jättämään kotinsa ja maatilansa taakseen ja pakenemaan naapurikyliin. Kylän tuore kirkkoherra William Mompesson sai asukkaat kuitenkin vakuuttuneiksi, että kaikkien olisi syytä jäädä karanteeniin epidemian leviämisen estämiseksi. Ylläolevassa kuvassa on yksi lukuisista rajakivistä, joita pidemmälle kyläläiset eivät saaneet liikkua.
Rutto runteli pientä yhteisöä karulla tavalla: pahimmillaan elokuussa 1666 uhriluku oli 6 henkilöä per päivä, eikä yksikään perhe säästynyt tragedialta. Kuolleita jouduttiin hautaamaan omille pelloille, sillä kylän hautausmaa täyttyi nopeasti.
Karanteeni toimi, sillä rutto oli tukahdutettu hieman reilu vuosi epidemian alkamisen jälkeen. Se jätti kuitenkin syvät arvet pieneen Eyamiin, sillä tauti tappoi kylän asukkaista suurimman osan, 260 henkilöä, mutta ihmisten käsittämätön uhraus ja epäitsekkyys pelasti monet lähiseudun yhteisöt samalta kohtalolta.
Siemenpankin suojelijat
Leningradin (nykyinen Pietari) lähes 900 päivää kestäneessä piirityksessä kaupungin 2 miljoonasta asukkaasta kuoli nälkään ja tauteihin arvioiden mukaan 600 000 – 800 000. Saksalaiset saartoivat kaupungin syyskuussa 1941, jolloin maayhteydet muualle Neuvostoliittoon katkaistiin. Ruokavarannot olivat jo valmiiksi niukat, eikä lisää ollut tiedossa.
Leningradissa sijaitsee kasvi- ja viljelytutkimukseen erikoistunut Vavilov-instituutti, jonka siemenpankkiin oli lähes kahden vuosikymmenen ajan kerätty hyötykasvien siemeniä ympäri maailmaa: 187 000 eri lajia tai lajiketta, joista 40 000 oli ruokakasveja.
Säilössä pidettiin pusseittain riisiä, vehnää, herneitä, kauraa ja perunoita, joilla aika moni tutkija olisi varmasti ruokkinut itsensä ja läheisensä. Niin ei kuitenkaan ollut instituutin biologien tapauksessa. He olivat vannoneet suojelevan kallisarvoista varastoa tulevia sukupolvia varten ja olivat valmiita uhraamaan itsensä asian puolesta.
Miten paljon itsehillintää ja omistautumista vaatiikaan, että kuolee nälkään ruokaa täynnä olevien huoneiden ympäröimänä? Niin kuitenkin kävi maapähkinätutkija Aleksander Stchukinille, joka menehtyi työpöytänsä ääreen, sekä kasvibiologi Dmitry Ivanoville, joka nääntyi kuoliaaksi ollessaan päävastuussa instituutin lukuisista riisilajikkeista. Heidän lisäkseen seitsemän muuta työntekijää koki saman kohtalon.
Venäläisten tutkijoiden ultimaattinen uhraus ei ollut turha, sillä piirityksestä ja sodasta selvinneen siemenpankin sisällöllä on välillisesti ruokittu miljoonia ihmisiä. Tänäkin päivänä maanviljelijät ympäri maailman kasvattavat satonsa instituutin kehittämistä lajikkeista. Maailman eri kolkista, instituutin perustajan Nikolai Vavilovin toimesta, kerättyjä kasveja on käytetty lukuisissa laboratorioissa, kun tutkijat ovat kehittäneet kestävämpiä lajikkeita sietämään äärimmäisiä lämpötiloja ja tuholaisia.
Fukushiman ikäihmiset
Tokiossa, Japanissa, koettiin vuoden 2011 maaliskuussa kauhunhetkiä, kun maanjäristys aiheutti tsunamin, joka puolestaan johti Fukushiman ydinvoimalan kolmen toiminnassa olleen reaktorin automaattiseen pysähtymiseen. Reaktorien pysähtyminen oli se, mitä pitikin tapahtua, mutta sen sijaan sähköjen katkeaminen ei kuulunut suunnitelmiin. Kun voimalassa ei ollut virtaa, johti se näiden reaktorien ylikuumenemiseen, osittaiseen sulamiseen ja sitä kautta radioaktiiviseen säteilyyn.
Toukokuussa tilanne meni niin pahaksi ylikuumenemisen jälkiseurausten johdossa, että Japanin valtio joutui eristämään Fukushiman ydinvoimalan ympäriltä 30 kilometrin mittaisen alueen lentoliikenteeltä ja maan pinnalla tuo eristetty alue oli kooltaan 20 kilometriä.
Kun eläkkeellä oleva insinööri, Yasuteru Yamada, seurasi Fukushiman tapahtumia televisiosta, päätti hän olla ratkaisu ongelmaan, mitä tuli Fukushiman ydinvoimalan stabilointiin. Hän otti yhteyttä vanhoihin kollegoihinsa ja sitä kautta muodostui yli 200 eläkeläisen ryhmittymä, joka kulkee nimellä ”Skilled Veteran Corps” eli vapaasti suomennettuna ”Taitavat veteraanijoukot”. Nämä eläkeläiset päättivät ottaa nuorten kollegoidensa paikan ja siten riskin säteilylle altistumisesta. Yamadan mukaan kyse ei ollut urheudesta, vaan logiikasta: ”Olen 72-vuotias ja keskiarvojen mukaan minulla on noin 13-15 vuotta elinaikaa jäljellä. Vaikka altistuisinkin säteilylle, veisi syövän kehittyminen kenties noin 20-30 vuotta, joten siksi meillä vanhemmilla on pienempi riski sairastua syöpään.”
Yamada voi tietenkin pukea sanansa juuri siten kuin hän asian kokee, mutta tosiasia on se, että kyllä tässä on kyse myös äärimmäisestä urheudesta: esimerkiksi säteilyn seurauksena syntyvä leukemia voi kehittyä huomattavasti nopeammin.
Tšernobylin ”itsemurhakolmikko”
Huhtikuun 26. päivänä vuonna 1986 Ukrainan sosialistisessa neuvostotasavallassa tapahtui eräs historian pahimmista katastrofeista, kun yksi Tšernobylin ydinvoimalan neljästä ydinreaktorista räjähti.
Valtava määrä säteilyä levittyi laajoille alueille Itä-Euroopassa, ja vaikutukset näkyivät Suomessakin. Eri asiantuntijoiden mukaan säteilyn välittömiin vaikutuksiin ja myöhemmin puhjenneisiin sairauksiin on reilun kolmenkymmenen vuoden aikana kuollut useita kymmeniä tuhansia, jossain arvioissa jopa 200 000, ihmistä. Ydinvoimala-alueen ympärillä on edelleen 30 kilometrin laajuinen suojavyöhyke, joka tulee olemaan asumiskelvoton seuraavat 20 000 vuotta.
Tuho olisi voinut olla vielä paljon pahempi ja uhriluku suurempi, elleivät voimalan työntekijät Valeri Bespalov, Oleksiy Ananenko ja Boris Baranov olisi suostuneet tehtävään, jota monet nimittivät varmaksi itsemurhaksi.
Muutama päivä onnettomuuden jälkeen tutkijat huomasivat, että sulaa ydinmateriaalia oli valumassa reaktorin lattian läpi kohti alla olevaa jäähdytysallasta. Jos radioaktiivinen metalli pääsisi kosketuksiin veden kanssa, räjäyttäisi se kolme muuta reaktoria ja pyyhkisi mennessään puolet Euroopasta.
Vesi oli tyhjennettävä avaamalla kellarissa sijaitsevat venttiilit käsin. Suojapuvuissa ja yksinkertaiset hengityssuojat kasvoillaan itsemurhakolmikoksi nimetty ryhmä sitten laskeutui polviin asti ulottuvaan radioaktiiviseen veteen uhmaten säteilyä ja räjähdysvaaraa.
Miehet onnistuivat ja pelastivat miljoonien ihmisten hengen. Myös Bespalov, Ananenko ja Baranov selvisivät todennäköisyyksien vastaisesti tehtävästään vahingoittumattomina.
Jonas Salk
Amerikkalainen lääkäri ja tutkija Jonas Salk erikoistui jo opiskeluaikoinaan virologiaan, ja tutki erilaisia viruksia monessa yliopistossa ennen kuin hän vuonna 1947 sai professuurin ja oman laboratorion Pittsburghin yliopistossa. Hyvin nopeasti tutkimuskohteeksi valikoituivat erilaiset poliovirukset, mikä johti aikanaan poliorokotteen kehittämiseen.
Tuohon aikaan useimmat tutkijat olettivat, että rokotteita voitiin tehdä vain elävillä viruksilla. Salk kuitenkin kasvatti viruksia laboratoriossaan ja teki ne toimintakyvyttömiksi formaldehydillä. ”Tapetuilla” viruksilla tehty rokote osoittautui tehokkaaksi ja turvallisemmaksi vaihtoehdoksi, koska viruksen jäänteet huijaavat kehon immuunijärjestelmää tuottamaan vasta-aineita, mutta riskiä tartunnalle ei ole.
Testattuaan rokotetta tuhansilla apinoilla, päätyi Salk aloittamaan ihmiskokeet vuonna 1952. Ensimmäisinä koehenkilöinä toimivat hän itse perheineen, ja muutama paikallinen lasten hoitolaitos. Maaliskuussa 1953 Salk julisti kansallisessa radiolähetyksessä, että toimiva rokote poliota vastaan oli löytynyt.
Vuonna 1955 Salkilta kysyttiin haastattelussa, että kuka omistaa rokotteen patentin. Tutkija vastasi: ”Sanoisin, että ihmiset”. Tutkimuksen pitkälti lahjoituksilla rahoittaneen March of Dimes -järjestön lakimiehet olivat selvitelleet rokotteen patentoimista, mutta Salkin vastahakoisuuden vuoksi asia jätettiin sikseen.
Forbes-talouslehden tekemien laskelmien mukaan Salk olisi saanut keksinnöllään kasvatettua 7 miljardin dollarin omaisuuden, mutta ahneus ei kuulunut hänen ominaisuuksiinsa. Hän halusi rokotteen kaikkien saataville, eikä vain niille, joilla siihen oli varaa.
Nils Bohlin
Parhaassa tapauksessa keksintö voi pelastaa ihmishenkiä. Ruotsalainen koneinsinööri Nils Bohlin kuuluu sellaisten ihmisten joukkoon, jotka ovat keksinnöllään ja epäitsekkyydellään – kiitos myös hänen työnantajansa Volvon – pelastanut ties miten monta henkeä: hän saattaa hyvinkin olla yksi maailman eniten ihmishenkiä pelastanut henkilö, näin ainakin uskotaan Volvolla ja täysin perustellusti.
Volvo palkkasi vuonna 1958 Bohlinin insinöörikseen. Hän oli vuotta aiemmin kehittänyt Saabin valmistamiin sotalentokoneisiin heittoistuimet ja vuotta myöhemmin Volvolla päästiin nauttimaan hänen nerokkuudestaan, kun hän keksi kolmipisteturvavyön. Ennen tuota olemassa oli kaksipisteturvavyö, joka meni lantion kohdalta puolelta toiselle ja itse asiassa aiheutti etenkin kovassa vauhdissa tapahtuneisiin kolareihin joutuneille erittäin herkästi lukuisia sisäisiä vammoja; siitä siis puuttui ristiin menevä toinen vyö. Tuolloin Volvon toimitusjohtajana toimineen Gunnar Engelaun sukulainen oli menehtynyt liikeonnettomuudessa, mikä oli yksi motivoiva tekijä Bohlinin palkkauksen takana, sillä hänen tiedettiin voivan parantaa autojen turvallisuutta – olihan hän kehittänyt myös niin sanotun nelipisteturvavyön lentäjille.
Kun Bohlin oli saanut keksintönsä valmiiksi, patentoi Volvo idean. Tällaisessa tilanteessa lähes poikkeuksetta jokainen yritys lähtisi tekemään valtavat summat rahaa patentillaan, mutta ruotsalaisyrityksessä tästä oltiin turvavyön kohdalla eri mieltä: he eivät halunneet aiheuttaa yhtään ylimääräistä kuolemaa tehdäkseen rahaa, vaan patentin yksityiskohdat paljastettiin välittömästi maailmalle ja siten myös muut autonvalmistajat pystyivät tuomaan kolmipisteturvavyön autoihinsa.
Lento 93:n matkustajat
Syyskuun 11. päivä ja vuosi 2001 ovat painuneet karmaisevine kuvineen ikuisesti meidän jokaisen mieliin, jotka tavalla tai toisella todistivat Yhdysvalloissa tapahtuneita, al-Qaidan suorittamia, terrori-iskuja. Kaiken kaikkiaan 2 977 ihmistä menetti henkensä tuona karmaisevana päivänä: nämä ihmiset menehtyivät New Yorkissa, Washington DC:ssä ja Pennsylvaniassa tapahtuneissa terrori-iskuissa. Tuolla päivällä on ollut todella kauaskantoiset vaikutukset monella tapaa, etenkin yhdysvaltalaisille.
Tuona päivänä yksi neljästä kaapatusta lennosta oli United Airlinesin lento 93, josta on sittemmin tehty dokumentteja ja elokuvia. Kyseinen lento oli matkalla kohti San Franciscoa. Koneessa oli 44 matkustajaa, ja kun he huomasivat koneen joutuneen terroristien kaappaamiksi, tekivät nämä matkustajat eittämättä yhden ihmishistorian epäitsekkäimmistä teoista uhraten oman henkensä lukuisten muiden puolesta.
Tuon lennon matkustajat olivat kuulleet sukulaistensa kanssa käytyjen puheluiden myötä, että New Yorkissa terroristit olivat lentäneet kaksi lentokonetta päin World Trade Centerin kaksoistorneja. Sen myötä he tajusivat, että heitä odottaa sama kohtalo ja niinpä he päättivät yhteistuumin toteuttaa nopeasti rakentamansa suunnitelman. Matkustajat rynnivät lentokoneen ohjaamoon porukalla, äänestettyään ensiksi suunnitelmastaan. Sen seurauksena terroristit joutuivat toteamaan, etteivät he pysty lentämään konetta kohteeseensa, Washingtoniin, vaan se päätyi syöksymään alas pellolle Pennsylvaniassa.
Ilman näiden 44 matkustajan urheutta uhriluku olisi ollut eittämättä paljon korkeampi. He siis uhrasivat yhteistuumin suoritetun äänestyksen myötä itsensä säästääkseen lukuisten muiden heille tuntemattomien ihmisten hengen.
Sir Frederick Banting
”Diabetes. Sido koiran haimatiehyet. Pidä koirat elossa niin pitkään, kunnes rauhanen hajottaa vapaat haimasaarekkeet. Yritä eristää näiden keskeinen erite ja vähentää glukoosin erittymistä virtsaan.”
Nämä edellä olevat sanat kirjoitti ylös kanadalainen lääkäri, Sir Frederick Banting, lokakuussa 1920. Sanoja oli yhteensä 25, mutta ne ovat pelastaneet sittemmin useat miljoonakertaiset määrät ihmishenkiä. Kyseessä oli nimittäin suunnitelma kehittää insuliinia, joka on diabeetikoille kriittinen aine heidän selviytymisen kannalta. Lopulta tuo suunnitelma konkretisoituikin insuliiniksi.
Banting olisi voinut halutessaan luoda itselleen valtaisat rikkaudet, mutta hän päätti tehdä toisin ja myydä patenttinsa yhden dollarin hinnalla Toronton yliopistolle. Sitä kautta insuliini ei päätynyt sellaisten ihmisten käsiin, jotka olisivat vain pyrkineet tekemään toisten ihmisten terveydellä rahaa, vaan se saatiin nopeasti massatuotantoon auttamaan diabeetikkoja.
Bantingin teko oli äärimmäisen epäitsekäs ja hänen perustelunsa tekemälleen ratkaisulle patentin luovuttamisen suhteen kuuluivat seuraavasti: ”Insuliini ei kuulu minulle, vaan se kuuluu maailmalle.”
Maximilian Kolbe
Maximilian Kolbe oli puolalainen pappi, joka lähetettiin vuonna 1941 yhteen maailman pahamaineisimmista paikoista, Auschwitzin keskitysleirille. Kolbe oli yksi niistä lukuisista ihmisistä, joiden epäitsekkyys holokaustin aikana pelasti lukuisia muita.
Kuolemanleirin natsit näännyttivät vankeja hiljalleen nälkään tarjoten ruoka-annoksia, joilla edes pienet lapset eivät selvinneet. Aamuisin jaettiin kahvinkorviketta, ja työpäivän jälkeen laimeaa keittoa ja pala leipää. Vangit kamppailivat saadakseen oman osansa vähästä ruoasta, mutta Kolbe odotti joka päivä, että muut olivat saaneet ensin syödäkseen, ja tyytyi jäljelle jääneisiin murusiin. Monesti hänelle ei jäänyt mitään.
Auschwitzista ei myöskään kannattanut yrittää paeta, sillä säännön mukaan yhden henkilön pakoyritystä seurasi kymmenen miehen tappaminen. Heinäkuussa 1941 eräs Kolben kanssa samassa parakissa ollut mies onnistui lähtemään lipettiin, joten muille oli tiedossa entistä ikävämpi kohtalo. Kymmenen henkilöä valittiin sattumanvaraisesti, ja heidän joukossaan oli Franciszek Gajowniczek, joka huusi ja itki tuskissaan vaimonsa ja lastensa perään.
Siinä vaiheessa Kolbe astui esiin ja pyysi vartijalta lupaa ottaa nuoren Gajowniczekin paikan. Pyyntö hyväksyttiin, joten Kolbe lukittiin muiden valittujen kanssa näännytysbunkkeriin ilman ruokaa ja vettä, odottamaan väistämätöntä kuolemaa.
Kahden viikon jälkeen enää neljä miestä oli hengissä ja Kolbe ainoa tajuissaan pysynyt. Bunkkeri tarvittiin uudelle vankilastille, joten elokuun 14. päivänä Kolbe lausui hiljaa rukouksen ja nosti rauhallisena vasemman kätensä teloittajan myrkkyruisketta varten.
Jesús García
Kun Meksikossa puhutaan henkilöstä nimeltä Jesús García, tuolloin puhutaan todellisessa kansallissankarin asemassa olevasta miehestä, joka uhrautui itse vuonna 1907 pelastaakseen kokonaisen kaivoskaupungin, Nacozarin, ja sen myötä valtaosan kaupungissa asuneista ihmisistä.
Täynnä dynamiittia ollut juna pysähtyi Nacozarissa ja 23-vuotias rautatien jarrumies García huomasi, että erään junan vaunun katolla ollut heinä oli syttynyt tuleen, minkä lisäksi veturin tulipesä oli pettänyt syösten kipinöitä savupiipun kautta kohti vaunuja. García tajusi välittömästi tilanteen vakavuuden ja väistämättä edessä olleen räjähdyksen. Niinpä hän hyppäsi veturiin, lähti peruuttamaan junan pois kaupungista, ja kun hän oli päässyt kuuden kilometrin päähän Nacozarista, kaikki junassa olleet dynamiitit räjähtivät. Koko juna tuhoutui ja García menetti henkensä.
Hiljattain kihlautuneesta ja omia häitään odottaneesta Garcíasta jäi jäljelle ainoastaan hänen toinen kenkänsä, joka on sittemmin liitetty oleelliseksi osaksi hänen hautakiveään.
Nacozarin kaupungissa Garcían vertaansa vailla oleva urheus tunnustettiin välittömästi. Hänen kunniakseen pystytettiin patsas ja kaupungin nimi muutettiin muotoon Nacozari de García. Mutta Garcían tarina ei ole tiedossa pelkästään Nacozari de Garcíassa, vaan tarina on tuttu ympäri Meksikon. Hyvä esimerkki tästä on se, että rautatietyöläisten päivää vietetään maassa kansallisesti aina marraskuun 7. päivänä, joka on Garcían kuolinpäivä.
Jos palavaan ja täynnä dynamiittia olevaan junaan hyppääminen, sekä sen ohjaaminen pois kaupungista, ei ole sankaruutta, niin sitten tässä on vaikea sanoa, että mikä on.
🤷♀️ Kerro kommenttikentässä ⬇️⬇️ tai somekanavissamme onko epäitsekkyys sinun mielestäsi katoava tai jo kadonnut luonnonvara.