Yhteiskunta
10 mielenkiintoista faktaa Anne Frankista ja hänen päiväkirjastaan
Elokuun 4. päivänä vuonna 1944 maailman kuuluisinta päiväkirjaa pitänyt Anne Frank perheineen löydettiin ja pidätettiin amsterdamilaisesta piilopaikastaan.
Annelies Marie Frank sekä isänsä Otto, äitinsä Edith ja siskonsa Margot viettivät kaksi vuotta ja 35 päivää piilossa pienessä asunnossa, jonka sisäänkäynti toimistokäytössä olleesta rakennuksesta oli peitetty kirjahyllyllä. Kukaan piilossa ollut ei tuona aikana käynyt ulkona, vessan vetäminen ja turha liikuskelu oli kiellettyä päiväsaikaan ja koko ajan täytyi pelätä kiinnijäämistä Saksan salaiselle valtionpoliisille, Gestapolle.
Anne pakeni sodan kauhuja ja piilottelun ahdistavuutta kirjoittamalla päiväkirjaansa, josta on tullut maailman tunnetuin ja luetuin omakohtainen kertomus toisen maailmansodan ajasta ja juutalaisvainojen kokemisesta.
Listafriikki keräsi kymmenen vähemmän tunnettua faktaa Anne Frankista ja hänen päiväkirjastaan, joka on suomeksi julkaistu alunperin nimellä Nuoren tytön päiväkirja, mutta jonka uudemmat painokset menevät nykyisin nimellä Päiväkirja.
Frankin perhe oli saksalainen
Frankit eivät olleet hollantilaisia, vaan saksalaisia. Perhe asui Frankfurtissa, jossa Otto Frank oli menestynyt liikemies. Kun Adolf Hitleristä tuli Saksan valtionkansleri tammikuussa 1933, aloitti natsihallinto välittömästi juutalaisten sortamisen.
Otto päätti muuttaa perheineen vainoja pakoon Amsterdamiin, jossa nelivuotias Anne ja häntä kolme vuotta vanhempi Margot aloittivat koulun. Elämä oli normaalia arkea, mutta tilanne Euroopassa paheni. Perhe oli jo suunnitellut vetäytyvänsä piiloon heinäkuun 16. päivänä vuonna 1942, mutta kun Margot sai 5. päivänä kirjeen, jossa kehotettiin ilmoittautumaan juutalaisten työleirille, oli aika toimia välittömästi.
He jättivät asuntonsa sekaisin ja Otto jopa kirjoitti johdattelevan viestin, jossa vihjattiin perheen lähteneen Sveitsiin. Sen sijaan he muuttivat Oton työpaikan yhteydessä olevaan asuntoon.
Päiväkirjamerkinnät ovat kirjemuodossa
Anne kirjoitti suurimman osan päiväkirjamerkinnöistään kirjeinä ”Kittylle”. Kirjan julkaisun jälkeen lukijoita on kiinnostanut suuresti se, kuka tuo Kitty oli. Joidenkin mielestä kyseessä oli Annen ystävä Käthe ”Kitty” Egyedi, joka itse selvisi hengissä sodasta ja Theresienstadtin keskitysleiriltä. Egyedi on myöhemmin sanonut, että ei usko kirjeiden olleen tarkoitettu hänelle.
Toisten mielestä Anne lainasi nimen suosikki kirjasarjastaan Joop ter Heul, jossa päähenkilön paras ystävä on Kitty. Oli nimi kirjasta tai ei, uskotaan sen kirjoittajan Setske de Haanin vaikuttaneen suuresti Annen tyyliin kirjoittaa omia tarinoitaan.
Kitty ei ollut kuitenkaan ainut, jolle Anne kirjoitti. Muita kirjeiden vastaanottajia olivat Pop, Phien, Conny, Lou, Marjan, Jettje ja Emmy, mutta Kitty nousi kuitenkin nopeasti hänen suosikikseen.
Anne pääsi kirjeidensä kautta mielikuvitusmaailmaan ja kuvittelemaan sitä, minkälaista normaali elämä olisi.
Tavallisia teinitytön ajatuksia ja unelmia tulevaisuudesta
Koko piilottelu aika, reilu kaksi vuotta, oli luonnollisesti ahdistavaa, mutta se ei tukahduttanut teinitytön toiveita tulevaisuudesta. Anne unelmoi takaisin kouluun pääsemisestä, luistelemisesta ja näyttelemisestä, ja haaveili viettävänsä vuoden Pariisissa ja toisen Lontoossa. Hän halusi opiskella taidehistoriaa ja puhua sujuvasti monia kieliä. Samaan aikaan hän unelmoi ”kauniista mekoista” ja ”kaikenlaisen jännittävän kokemisesta ja tekemisestä”.
Kirjoittamisen ja lukemisen lisäksi Anne piti huolta ulkonäöstään: hän kiharsi hiuksiaan ja lakkasi kynsiään. Hän haaveili kaikista kosmetiikkatuotteista, joita jonain päivänä voisi vielä ostaa. Päiväkirjan lista sisälsi muun muassa huulipunan, kulmakynän, kylpysuolaa, saippuaa, hajuvettä ja puuterivipan.
Kun Anne viimeisen kerran kirjoitti uratoiveistaan toukokuussa 1944, oli tähtäimessä toimittajan työ ja myöhemmin kirjailijan ura. Päiväkirjansa lisäksi hän kirjoitti lyhyitä kertomuksia ja kokosi muistikirjaansa lempikirjailijoidensa lauseita. Osa hänen fiktiivisistä kertomuksistaan on julkaistu Salaisen siiven tarinat -kirjana.
Välinpitämättömyydestä romanssiksi
Frankin perheen lisäksi salaisessa asunnossa oli piilossa muitakin ihmisiä. Oton bisneskumppani Hermann van Pels yhdessä vaimonsa Augusten ja poikansa Peterin kanssa muutti taloon vain viikko Frankien jälkeen. Marraskuussa 1942 mukaan liittyi vielä hammaslääkäri Fritz Pfeffer. Kaikki kahdeksan piilottelijaa olivat juutalaisia.
Anne kirjoitti päiväkirjaansa paljon muista asukkaista. Häntä muutaman vuoden vanhempi Peter van Pels (kuvassa) esiintyy kirjassa aluksi täysin mitäänsanomattomana hahmona; Anne ei juuri kiinnittänyt poikaan huomiota. Kuukausien yhdessäolo kuitenkin muutti kaksikon suhdetta ja nuorten välille kehittyi romanssi. He halailivat ja pussailivat turvatalon ullakolla, mistä vanhemmat eivät olleet kovinkaan innoissaan. Suhde ei kestänyt kauaa (vaikka Peter olisi niin halunnutkin), sillä määrätietoinen Anne ei nähnyt heillä yhteistä tulevaisuutta.
Päiväkirjan kaksi eri versiota
Anne sai päiväkirjansa vanhemmiltaan lahjaksi täyttäessään 13 vuotta kesäkuun 12. päivänä vuonna 1942. Se oli lukolla varustettu, punavalkoruutuinen nimikirjoituksille tarkoitettu kirja. Ensimmäiset sanat Anne kirjoitti muutaman päivän päästä ja alle kuukauden kuluttua perhe olikin jo suljettuna piilopaikkaansa.
Kun tuo kirja tuli täyteen joulukuun 5. päivänä vuonna 1942, jatkoi Anne kirjoittamista kahteen muistilehtiöön ja lopulta hän turvautui yksittäisiin papereihin, joita kertyi noin 360. Muistivihkojen ensimmäiset kirjoitukset ovat joulukuulta 1943, joten on hyvin todennäköistä, että osa päiväkirjoista on kadonnut; tuskin Anne kirjoittamista keskeytti.
Maaliskuun 28. päivänä vuonna 1944 Anne kuunteli perheensä kanssa BBC:n radio-ohjelmaa, jota Alankomaiden maanpaossa ollut hallitus lähetti laittomasti Radio Oranjen kautta. Lontooseen paennut opetusministeri Gerrit Bolkestein toivoi radion välityksellä, että hollantilaiset keräisivät silminnäkijähavaintoja ja kirjoittaisivat kokemuksiaan Saksan miehityksen ajalta.
Anne alkoi välittömästi kirjoittamaan uutta, paranneltua versiota päiväkirjastaan. Hän jätti pois henkilökohtaisimpia kirjoituksiaan toivoen, että kirja jossain vaiheessa julkaistaisiin. Se sai nimen ”Salainen siipi”, joksi turvatalon asukkaat majapaikkaansa kutsuivat. Samaan aikaan hän kuitenkin jatkoi syvimpien tuntojensa jakamista yksityisempään päiväkirjaansa.
Päiväkirjan osien katoamiseen viittaa myös se, että Annen julkaisuun tarkoitettu, muokattu versio sisältää kirjoituksia myös vuodelta 1943.
Frankien kiinnijääminen on edelleen mysteeri
Otto Frankin kanssa työskennelleet Miep Gies, Bep Voskuijl, Johannes Kleiman ja Victor Kugler olivat piilottelijoiden uskottuja ja apureita; he toivat ruokaa ja muita välttämättömiä tarvikkeita. He myös pitivät piilottelijat ajan tasalla sodan etenemisestä.
Anne kirjoitti usein apureiden omistautumisesta ja kannustavan ilmapiirin luomisesta ahdistavana aikana. Jokainen tiesi, että juutalaisten auttamisesta seuraisi kuolemanrangaistus, mutta se ei heitä estänyt.
Tänäkin päivänä on lähes täysi mysteeri, miten Frankit ja muut turvatalossa olleet löydettiin. (Ylläolevassa kuvassa on pienoismalli rakennuksesta. Piilopaikka oli oikeanpuolimmaisen osan ylimmissä kerroksissa.)
Yleisesti epäillään, että Gestapo oli saanut nimettömän vihjeen, joka johdatti tekemään ratsian osoitteessa Prinsengracht 263 sijainneeseen toimistorakennukseen. Vihjaajaksi on vuosien varrella epäilty useita toimistolla työskennelleitä henkilöitä ja salaisuudessa mukana olleiden apureiden sukulaisia.
Vuonna 2016 julkaistussa selvityksessä historioitsija Gertjan Broek väitti, että kyse oli vain huonosta onnesta. Hänen mukaansa natsit törmäsivät vain sattumalta kahdeksaan piilottelevaan juutalaiseen, kun he olivat ratsaamassa rakennusta väärennettyjen ruokakuponkien osalta.
Piileskelijöiden kohtalot
Pidätyksen jälkeen Frankit, Van Pelsit ja Fritz Pfeffer lähetettiin Westerborkin leirille Alankomaiden pohjoisosaan odottamaan jatkoa. Syyskuussa 1944 ryhmä lastattiin rahtijunaan, jonka osoitteena oli Auschwitz-Birkenaun keskitys- ja tuhoamisleiri Puolassa.
Hermann van Pels marssitettiin välittömästi kaasukammioon, Auguste siirrettiin Theresienstadtin keskitysleirille, nykyisen Tšekin alueelle, jossa hän kuoli keväällä 1945 ja Peter menehtyi saman vuoden toukokuussa itävaltalaisella Mauthausenin leirillä. Fritz Pfeffer joutui Neuengammen leirille Saksaan, sairastui ja kuoli siellä joulukuussa 1944.
Edith Frank kuoli nälkiintymiseen Auschwitzissa tammikuussa 1945.
Anne ja Margot säästyivät kaasukammioilta ja heidät siirrettiin Bergen-Belsenin leiriin Pohjois-Saksaan. Kumpikin nuori nainen sairastui kuitenkin talvella 1945 lavantautiin ja he menehtyivät helmi-maaliskuussa päätyen massiiviseen joukkohautaan. Vain muutamia viikkoja myöhemmin liittoutuneiden joukot marssivat vapauttamaan Bergen-Belsenin.
Otto Frank oli ainut kahdeksasta turvatalossa olleesta, joka selvisi keskitysleireiltä hengissä. Hän pääsi vapauteen tammikuun 27. päivänä vuonna 1945, kun puna-armeija saapui Auschwitziin. Otto eli pitkän elämän ja kuoli 91-vuotiaana Baselissa, Sveitsissä, vuonna 1980.
Päiväkirjan löytyminen ja julkaisu
Miep Gies, yksi Frankeja ja muita auttanut nainen, palasi turvataloon sotilaiden lähdettyä ja otti Annen päiväkirjat ja paperit talteen. Hän toivoi jonain päivänä voivansa palauttaa ne omistajalleen. Kun Giesille selvisi Annen kohtalo, antoi hän kirjoitukset Otolle.
Otto-isä yhdisteli Annen päiväkirjojen kahta versiota ja toimitti lopputuloksen julkaistavaksi, koska tiesi tyttärensä halunneen juuri sitä. Ensimmäinen, vuonna 1947 ulos tullut, painos Anne Frankin päiväkirjasta oli nimeltään Salainen siipi.
Gies on myöhemmin kertonut, että jos olisi lukenut Annen kirjoituksia, ei hän olisi ikinä antanut niitä Otolle, vaan tuhonnut kaiken todistusaineiston. Päiväkirjat nimittäin paljastivat nimeltä kaikki salaisuudessa mukana olleet, joten Gies olisi hankkiutunut niistä varmasti heti eroon. Onneksi hän päätti kunnioittaa nuoren tytön yksityisyyttä, jotta tarinat jäivät tuleville sukupolville luettavaksi.
Myöhemmin päiväkirja on julkaistu uusina painoksina, joihin on vuosina 1986, 1995 ja 2001 lisätty Oton poisjättämiä osioita.
Ehkä kaikkea ei ole vieläkään löydetty
Museo, joka sijaitsee Anne Frankin talossa, tekee jatkuvasti tutkimusta selvittääkseen kaiken tuon vaikuttavan nuoren naisen elämästä.
Vuonna 2016, kun konservaattorit tekivät rutiinitarkastusta museossa näytteillä olevalle, alkuperäiselle päiväkirjalle, huomasivat he jotain erikoista. Kirjasta löytyi kaksi aiemmin piilossa ollutta sivua täynnä tekstiä.
Kirjoitukset olivat pysyneet vuosikymmenien ajan piilossa, sillä vasta hiljattain teknologia oli kehittynyt niin pitkälle, että kuvauslaitteet paljastivat sivujen alle kätketyn tekstin.
Kaksitoistavuotias Anne oli aloittanut kirjoittamisen syyskuun 28. päivänä vuonna 1942, mutta lopettanut äkisti kesken. Anne kirjoitti ”Käytän tämän pilalle menneen sivun kirjoittaakseni rivoja vitsejä”, ja listasi neljä juuri sellaista sekä tarinan kuvitteellisesta seksuaalikasvatustunnista. Lisäksi hän kirjasi ylös tietojaan prostituoiduista ja mainitsi isänsä nähneen ilotaloja Pariisissa.
Jostain syystä Anne oli liimannut sivuja näiden uskaliaiden kirjoitustensa päälle, mutta mistä syystä, sitä ei kukaan tiedä. Ehkä hän pelkäsi vanhempiensa näkevän ne? Kuka teinityttö nyt haluaisi äitinsä ja isänsä lukevan päiväkirjaa, johon on vuodatettu syvimpiä tuntoja?
Päiväkirja on kielletty joissakin kouluissa
Yhdysvalloissa, Alabaman osavaltiossa, Anne Frankin päiväkirja kiellettiin 1980-luvulla kouluissa virallisen komitean toimesta, koska sen nähtiin olevan ”liian masentava”.
Nykyään sitä ei poisteta lukulistoilta siksi, että se kertoo nuoresta tytöstä, joka pelkää joutuvansa tapetuksi natsien keskitysleirillä, vaan sen takia, että se sisältää joidenkin tahojen mukaan liian seksuaalista tekstiä. Noiden reilun kahden vuoden aikana, jotka Frankit viettivät neljän seinän sisällä piilotellen, Anne tuli murrosikään ja kirjoitti avoimesti ja häpeilemättä kehossaan tapahtuvista muutoksista ja tuntemuksistaan.
Hän ihmettelee omaa anatomiaansa ja kummastelee sitä, miten seksi voi onnistua ja varsinkin, miten vauva voi mahtua syntymään. Kirjan kohta ei ole missään nimessä pornografinen, kuten jotkut vanhoilliset tahot väittävät, vaan lähinnä humoristinen ja aivan luonnollinen osa kasvavan nuoren naisen ajatuksia.
”Minä uskon vieläkin, että ihmiset kaikesta huolimatta ovat sydämessään hyviä” -Anne Frank-