Yleistieto
10 tosielämän James Bondia – jos Bond olisi naisvakooja
Sana vakooja tuo ensimmäisenä mieleen jonkun James Bond -tyyppisen miehen. Mutta historia tuntee lukuisia kylmäverisiä naisvakoojia ja tässä heistä kymmenen.
Nämä kekseliäät ja taitavat naisvakoojat ovat pärjänneet vakoilutehtävissä eivät vain älynsä vaan myös ulkonäkönsä ansiosta. Heitä on sukupuolensa takia aliarvioitu, mutta rohkeutensa ja nokkeluutensa ansiosta he ovat jääneet historiankirjoihin yhtälailla kuin miespuoliset kollegansa.
Listafriikki siirtyy siis pidemmittä puheitta kymmenen naisvakoojan elämäntarinoihin, joista jokaisesta kuuluisi tehdä elokuva!
Ana Montes
Kun Yhdysvalloissa elettiin syyskuuta 2001, kaikkein suurin puheenaihe oli 9/11 eli maassa syyskuun 11. päivänä tapahtuneet terrori-iskut. Samoihin aikoihin Yhdysvaltain liittovaltion keskusrikospoliisi FBI pidätti kaikessa hiljaisuudessa maan sotilastiedustelupalvelu DIA:ssa työskennelleen Ana Montesin.
Montes ei liittynyt millään tavoin terrori-iskuihin, mutta hänen pidättämiseen oli eittämättä aihetta: tuolloin 44-vuotias Montes oli nimittäin toiminut sisältä käsin vakoojana Kuuban valtiolle. Montes oli DIA:n hierarkiassa sen verran korkeassa asemassa, että hänellä oli pääsy useisiin arkaluontoisiin tiedostoihin; hän muun muassa tiesi etukäteen Yhdysvaltain tulevasta hyökkäyksestä Afganistaniin.
Montesin kohdalla omalla tavallaan ironista oli se, että hän oli DIA:ssa nimenomaan Kuubaan erikoistunut johtava analyytikko; hän siis vakoili maalle, joka DIA:ssa oli hänen erikoisalaansa.
Mutta miten ihmeessä sitten Länsi-Saksassa syntynyt ja espanjalaiset juuret omaava Montes oikein päätyi työskentelemään Kuuban vakoojana – etenkin, kun hänen isänsä oli toiminut Yhdysvaltain armeijan palveluksessa, tarkemmin sanottuna armeijan lääkärinä, Länsi-Saksassa?
Vuonna 1984 Montes aloitti Yhdysvaltain puolustusministeriön palveluksessa. Samaan aikaan hän kritisoi avoimesti sitä, miten Yhdysvallat kohteli Keski-Amerikan valtioita. Hänen kannanottonsa noteerattiin ja Kuubassa todettiin, että Montes saattaisi olla valmis auttamaan heitä. Näin myös kävi, sillä Montes suostui auttamaan Kuubaa, toimimalla heidän vakoojanaan. Montes tiedosti, että hänen täytyy päästä tietoja saadakseen vastuullisempiin tehtäviin ja niinpä hän jätti työhakemuksen DIA:lle, Pentagoniin. Hän sai hakemansa työpaikan vuonna 1985 ja tuossa vaiheessa hänestä tuli Kuuban virallinen vakooja.
Montesin jäljille oli lähes mahdotonta päästä, sillä hän ei missään vaiheessa varastanut mitään näkemiään tiedostoja, vaan sen sijaan painoi ne kaikki tiukasti muistiinsa, näpytteli päässään olleet tiedot tietokoneelle ja toimitti ne muistilevykkeen muodossa käsittelijälleen.
Montesin mielipiteet herättivät huolta Yhdysvaltain viranomaisissa, mutta heillä ei ollut mitään perusteita ajatella, että Montes toimisi vakoojana. Vuonna 1996 nimetön kollega sai kuitenkin tuntemuksen, että Montes saattaisi olla Kuuban tiedustelupalvelun vaikutuksen alainen ja kiinnijääminen lähti käyntiin tuosta hetkestä. Montesia kuulusteltiin, mutta hän kiisti kaiken. Neljä vuotta myöhemmin eli vuonna 2000 kuulustelijalle selvisi, että FBI yritti jäljittää Yhdysvalloista Kuuban valtiolle toiminutta vakoojaa. Kuulustelija ilmoitti asiasta FBI:lle, tuossa vaiheessa Montesin kaikkia toimia alettiin seurata ja lopulta tutkimukset johtivat siihen lopputulokseen, että he pystyivät sataprosenttisella varmuudella toteamaan Montesin olevan juuri tämä etsinnässä ollut vakooja. FBI ei kuitenkaan toiminut heti, vaan he halusivat saada kiinni myös Montesin käsittelijän. Pidätys kuitenkin suoritettiin, kun Montes oli siirtymässä työskentelemään Yhdysvaltain sotasuunnitelmien pariin ja näin ei luonnollisestikaan haluttu käyvän.
Lopulta Montes, joka ei saanut Kuuban valtiota mitään muita korvauksia kuin vakoojan työhön liittyneet menoerät, myönsi vuonna 2002, että hän oli paljastanut neljän Kuubassa työskennelleen yhdysvaltalaisen vakoojan henkilöllisyydet Kuuban valtiolle. Oikeudessa hänet tuomittiin 25 vuoden vankeusrangaistukseen.
Belle Boyd
Vuonna 1844 syntynyt Belle Boyd ryhtyi Yhdysvaltain sisällissodan aikana konfederaation vakoojaksi virginialaisessa kotikaupungissaan Martinsburgissa. Kaikki kävi kuin vahingossa.
Vuonna 1861 unionin joukot valtasivat Martinsburgin ja yrittivät ripustaa lippunsa Boydin perheen talon seinälle. Kun Boyd äitinsä kanssa teki vastarintaa, alkoi yksi sotilas solvaamaan äitiä, mistä vain 16-vuotias neiti tulistui. Hän haki aseen ja ampui kotiinsa tunkeutuneen sotilaan.
Boydin toiminta julistettiin itsepuolustukseksi, mutta hänet määrättiin tarkkaan seurantaan. Viatonta ulkomuotoaan hyväksi käyttäen Boyd onki varomattomilta unionin sotilailta arvokasta tietoa sekä suoraan että uskaliaasti paikallisen hotellin seinään tekemänsä reiän kautta salakuunnellen. Hän kuljetti vihollislinjojen läpi konfederaation komentajille viestejä unionin joukkojen liikkeistä ja suunnitelmista, käyttäen väärennettyjä henkilöpapereita.
Boydin antamat tiedot olivat oleellisessa osassa useissa konfederaation voittoihin johtaneissa taisteluissa, ja hänelle myönnettiinkin ansiomerkki pelottomasta toiminnastaan. Boyd pidätettiin kahdesti, mutta pääsi molemmilla kerroilla pälkähästä ensin vanginvaihdon ansiosta ja toisella kerralla vakavan sairastumisen vuoksi.
Sodan päätyttyä Boyd asui hetken aikaa Englannissa, ja siellä ollessaan kirjoitti kirjan sisällissodan aikaisista toimistaan ja ryhtyi näyttelijäksi. Boyd palasi lopulta Yhdysvaltoihin luodakseen kotimaassaankin uraa näyttelijänä, mutta koska se ei ottanut tuulta alleen ja varat olivat vähissä, oli pakko keksiä jotain muuta. Hän päätti alkaa kiertämään ympäri maata ja puhumaan ajastaan konfederaation vakoojana. Boyd menehtyi kesken erään kiertueen vuonna 1900.
Anna Chapman
Seuraatko sinä Suomessakin suosittua ”The Americans” -televisiosarjaa? Mikäli vastasit edellä olevaan kysymykseen ”kyllä”, tämä listan kohta on ehdottomasti sinulle. Mutta miksi? Koska tämän Venäjän vakoojana Yhdysvalloissa toimineen Anna Chapmanin tarina kertoo juuri siitä tavasta, jolla Venäjä on päässyt vakoilemaan Yhdysvaltoja välittömältä lähietäisyydeltä.
Loppuvuodesta 2010 Yhdysvallat pidätti maassa toimineet kymmenen venäläistä vakoojaa. Yksi heistä oli Anna Chapman, joka työskenteli New Yorkista käsin, toimien Manhattanilla kiinteistönvälittäjänä. Nämä kymmenen vakoojaa olivat soluttautuneet Yhdysvaltoihin ja he elivät ulospäin hyvin tavallista elämää. Todellisuus oli kuitenkin paljon pintaa syvemmällä ja näiden kymmenen vakoojan toiminnasta kertoo paljon se, että he saivat nimityksen ”The Illegals” (suomeksi ”laittomat”). Kun heidät otettiin kiinni, oli kyseessä suurin paljastunut vieraan maan vakoojajoukko Yhdysvalloissa sitten Kylmän sodan.
Monet ovat ihmetelleet, miten näiden vahvalla Venäjän aksentilla englantia puhuneiden, mutta samaan aikaan yhdysvaltalaisia esittäneiden kymmenen vakoojan tarinat oikein ”ostettiin” ilman kyseenalaistusta. Chapmanin kohdalla paljon vaikutti varmasti se, että hän oli mennyt naimisiin isobritannialaisen miehen kanssa ja saanut sitä kautta englanninkielisen sukunimen sekä Iso-Britannian passin. FBI tosin väittää seuranneen ja tarkkailleen Chapmania siitä päivästä lähtien, kun nainen astui Yhdysvaltain maaperälle.
Chapman ja nämä yhdeksän muuta ”laitonta” jäivät kiinni, kun FBI:n agentti esitti Chapmanille onnistuneesti työskentelevänsä Venäjän konsulaatille. Hän ojensi Chapmanille väärennetyn passin, jonka hän pyysi toimittamaan niin ikään laittomien joukkoon kuuluneelle toiselle naisvakoojalle. Samalla agentti tallensi keskustelun. Chapman teki työtä käskettyä, matkasi Brooklyniin ja osti itselleen puhelinliittymän nimellä Irine Krutsov. Osoitteekseen Chapman oli kirjoittunut 99 Fake Street (suomeksi Feikkikatu 99). FBI seurasi häntä, ja kun Chapman huolimattomuuttaan nakkasi puhelinliittymään liittyneen allekirjoitetun sopimuspaperin roskakoriin, FBI otti tuon talteen ja sen myötä heillä oli kaikki tarvittava Chapmanin pidättämiseen hänet ”pitkäaikaisista peitetehtävistä Venäjän valtiolle Yhdysvalloissa” . Seuraavana päivänä hänet pidätettiin, kun hän ojensi FBI:lta saamansa väärennetyn passin eteenpäin; siitä käynnistyi myös muiden laittomien pidätykset.
Vaan, miten Chapman sai käsiinsä tietoja, jotka kiinnostivat Venäjän valtiota niin paljon, että joka keskiviikko hän luovutti saamansa tiedot Moskovan Kremliin? Näiden kymmenen vakoojan tehtävänä oli soluttautua tiettyihin piireihin ja luoda kontakteja akateemikkoihin, teollisuudenharjoittajiin ja päättäjiin. Chapman pääsi näyttävänä kiinteistönvälittäjänä korkean luokan vieraita sisältäneisiin juhliin, sitä kautta erittäin salaisiin tapaamisiin ympäri Manhattania ja näin ollen oikeisiin piireihin. Vakoojaksi hänet oltiin valittu hänen ulkonäkönsä vuoksi, sillä hänellä oli kyky vietellä vastakkaisen sukupuolen edustajia. Hän sai ulkonäkönsä avulla tapaamansa ihmiset joko lipsauttamaan salaisuuksia tai heidät sellaiseen asemaan, jossa hän kykeni kiristämään heitä.
Chapman ja yhdeksän muuta venäläisvakojaa eivät joutuneet kuitenkaan jäämään istumaan Yhdysvaltoihin vankilaan, vaan he olivat osa Itävallassa, wieniläisellä lentokentällä, tapahtunutta Venäjän ja Yhdysvaltain välistä vakoojavaihtoa, jossa Yhdysvallat sai takaisin ainakin neljä omaa vakoojaansa – vastineena siitä, että he palauttivat nämä laittomat takaisin Venäjälle.
Venäjällä Chapman on suoranaisen kansallissankarin asemassa, mistä kertoo muun muassa Venäjällä leviävä t-paita, joka on mukaelma Che Guevaran kuuluisasta kuvasta; oleellinen ero on siinä, että Guevaran kasvojen paikalla on Chapmanin kasvot. Venäjälle palattuaan Chapman on muun muassa kosinut Edward Snowdenia, joka vuonna 2013 paljasti Yhdysvaltain joukkovalvontaan liittyviä salaisia asiakirjoja ja pakeni sittemmin juuri Venäjälle.
Josephine Baker
St. Louisissa, Yhdysvalloissa, vuonna 1906 syntyneellä Josephine Bakerilla ei ollut helppo lapsuus: hän jätti koulun kesken ja joutui vain 12-vuotiaana asumaan kadulle, jossa hän elätti itsensä tanssimalla ja laulamalla. Siitä lähti kuitenkin liikkeelle menestyksekäs esiintyjänura, joka vei hämyisistä baareista Broadwayn parrasvalojen kautta Pariisin teattereihin.
1920-luvulla Baker viihdytti ranskalaisia laulaen, tanssien ja sketsejä heitellen. Eksoottinen ulkonäkö ja pelkkään sulkahameeseen pukeutuminen nostivat Bakerin nopeasti yhdeksi suosituimmista ja parhaiten palkatuimmista esiintyjistä, joka vietti aikaa muun muassa Ernest Hemingwayn ja Pablo Picasson kanssa.
Kun toinen maailmansota puhkesi, halusi Ranskan kansalaisuuden saanut Baker tehdä kaikkensa auttaakseen uutta kotimaataan. Hän työskenteli Punaiselle Ristille ambulanssinkuljettajana ja jatkoi myös esiintymistä. Viihdetaiteilijana Baker pääsi melko vapaasti matkustelemaan erityisesti sodan alkuvaiheessa neutraaleina pysytelleissä maissa.
Kaiken viihdyttämisen keskellä Baker oli kuitenkin jotain muutakin, nimittäin Ranskan vastarintaliikkeen jäsen. Esiintymismatkoillaan hän salakuljetti näkymättömällä musteella nuottilehtiöön kirjoitettuja tietoja saksalaisten lentokentistä, satamista ja joukkojen keskittymistä läntisessä Ranskassa. Hän myös kuljetti viestejä neulottuna alusvaatteisiinsa luottaen siihen, että julkkisasema säästäisi hänet perinpohjaisilta ruumiintarkastuksilta. Taktiikka toimi.
Sodan päätyttyä kunniamerkein palkittu Baker adoptoi 12 lasta, omien sanojensa mukaan ”sateenkaariheimon”, ja palasi esiintymislavoille viihdyttäen ihmisiä vuoden 1975 kuolemaansa saakka.
Noor Inayat Khan
Noor Inayat Khan syntyi vuonna 1914 Moskovassa, josta hänen perheensä muutti ensimmäisen maailmansodan alettua Lontooseen tytön ollessa vain muutaman kuukauden ikäinen. Myöhemmällä iällä Khan opiskeli ja työskenteli Pariisissa lastenkirjailijana ja oli aatteiltaan erittäin sodanvastainen, joten hyppy yhdeksi toisen maailmansodan kovimmista naisvakoojista oli melkoinen.
Intialaiset juuret omannut Khan pakeni takaisin Lontooseen, kun Saksa kesällä 1940 miehitti Pariisin. Hän liittyi ilmavoimiin ja hänet koulutettiin osaksi vapaaehtoisista agenteista koostunutta Special Operations Executive (SOE) -yksikköä. SOE-agenttien ura tai elinajanodote ei ollut pitkä, sillä salaisissa ja uskaliaissa tehtävissä vihollismaaperällä toimineet vakoojat selvisivät yleensä vain viikkoja jäämättä kiinni. Khan, ensimmäinen naispuolinen radio-operaattori, liittyi Madeleine-koodinimellä ranskalaisen Prosper-vastarintaliikkeen joukkoihin, jossa epäiltiin hänen kykyjään selvitä vaativassa tehtävässä.
Khan tietenkin osoitti epäilykset vääriksi. Vaikka hänen verkostonsa Ranskassa pieneni agentti toisensa jälkeen (muut jäivät kiinni Saksan salaiselle valtionpoliisille, Gestapolle), vältti Khan pidätyksen kolmen kuukauden ajan siirtyen jatkuvasti paikasta toiseen, pitäen koko ajan yllä kommunikaatioyhteyttä Lontooseen.
Khan jäi kiinni vasta silloin, kun joku ranskalaisista yhteyshenkilöistä petti ja paljasti hänet Gestapolle. Käyttäen Khanilta takavarikoimiaan dokumentteja ja salaisia koodeja Gestapo huijasi brittejä lähettämään lisää agentteja, jotka joutuivat heti maahan tullessaan natsien kiinniottamiksi.
Khan piti vankina ollessaan suunsa supussa eikä eristysselliin ketjuissa lukitseminen tai jatkuva kidutus saaneet häntä paljastamaan mitään tietoja. Vaikka hän pääsi kertaalleen pakenemaankin vankilasta, saatiin hänet kiinni ja yhdessä kolmen muun SOE:n naisvakoojan kanssa Khan teloitettiin Dachaun keskitysleirillä 13. syyskuuta vuonna 1944.
Kuolemansa jälkeen hänelle on myönnetty lukuisia kunniamerkkejä sekä Isossa-Britanniassa että Ranskassa. Syksyllä 2020 elokuvateattereihin tuleva A Call to Spy -elokuva kertoo kolmen naisvakoojan – Khanin, listan seuraavassa kohdassa esiteltävän Virginia Hallin, ja Vera Atkinsin – edesottamuksista toisessa maailmansodassa.
Virginia Hall
Yhdysvaltalainen Virginia Hall syntyi vuonna 1906 varakkaaseen baltimorelaiseen perheeseen, eikä häneltä odotettu mitään muuta, kuin pääsemistä hyviin naimisiin. Hall oli kuitenkin itse eri mieltä.
Hän opiskeli kieliä sekä kotimaassaan että Euroopassa, ja päätyi virkailijaksi Yhdysvaltain Turkin-suurlähetystöön. Siellä lintumetsällä ollessaan hän ampui itseään vahingossa jalkaan niin että raaja piti amputoida. Hall sai puujalan ja ontui koko loppuelämänsä. Ulkoministeriö hylkäsi Hallin lukuisat hakemukset diplomaatin virkaan vedoten vammaan, vaikka nainen itse veikkasi syyn olevan hänen sukupuolensa. Olihan maan presidenttikin, Franklin D. Roosevelt, pyörätuolissa.
Hall jätti työnsä suurlähetystön toimistoapulaisena ja muutti Ranskaan, jossa ajoi ambulanssia toisen maailmansodan alkuvaiheessa. Kun Ranska antautui Saksalle, pakeni Hall Isoon-Britanniaan, missä yllättäen oltiin hyvinkin kiinnostuneita hänen työstään kentällä. Hall rekrytoitiin osaksi brittien Special Operations Executive -yksikköä, ja hänet lähetettiin takaisin Ranskaan, Lyoniin, missä hän esitti New York Post -lehden toimittajaa. Se mahdollisti ihmisten haastattelun ja koodeja täynnä vilisevien ”artikkeleiden” kirjoittamisen. Hän oli uraauurtava vakooja, jonka avustuksella Ranskasta lähti niin informaatiota kuin karanneita vankejakin ja hänen kauttaan maahan saatiin lisää vakoojia ja tarvikkeita.
Hallista tuli etsintäkuulutettu, ”vihollisen vaarallisin vakooja”, ja Gestapon virkailijan Klaus Barbien, joka Lyonin teurastajanakin tunnettiin, tiedetään sanoneen: ”Antaisin mitä tahansa päästäkseni käsiksi siihen ontuvaan lutkaan.” Kun tilanne Hallin ympärillä alkoi kiristyä, hän pakeni kävellen (puujalkansa kanssa) Pyreneiden läpi Espanjaan ja sieltä laivalla Englantiin. Sota ei kuitenkaan ollut ohi, ja koska brittien mielestä Hallin oli liian vaarallista palata kentälle, liittyi hän osaksi Yhdysvaltojen tiedustelupalvelua.
Suunta oli takaisin Ranskaan, mutta sillä kertaa valeasu oli vanha, harmaahiuksinen maalaisakka. Hall toimi radio-operaattorina, seuraten tiiviisti saksalaisten sotilastiedustelua, ja organisoi tarvikkeiden pudotuksia vastarinnan joukoille, jotka räjäyttelivät siltoja ja saksalaisten kuljetuksia.
Sodan jälkeen Hall oli ensimmäisiä naispuolisia työntekijöitä, jotka palkattiin uuteen, vuonna 1947 perustettuun virastoon, keskustiedustelupalvelu CIA:hin.
Ursula Kuczynski
Kotiäiti, kirjailija, Agentti Sonja ja Stalinin paras vakooja. Näillä termeillä voi kuvailla vuonna 1907 Saksassa juutalaisperheeseen syntynyttä Ursula Kuczynskia, joka antautui jo nuorella iällä kommunismiaatteelle.
Kiinaan vuonna 1930 miehensä kanssa muuttanut Kuczynski rekrytoitiin Neuvostoliiton sotilastiedustelupalvelu GRU:hun koodinimellä agentti Sonja ja hän matkusti useiden kuukausien mittaisille koulutusjaksoille Moskovaan, jossa hänestä koulittiin maailmanluokan vakooja. Jossain vaiheessa Kuczynski joutui lähettämään pienen poikansa miehensä vanhempien luo Tšekkoslovakiaan, koska tuore äiti pelkäsi poikansa päästävän suustaan venäjänkielisiä sanoja ja paljastavan peitetarinan hiljaisesta kotiäidistä.
Kun tehtävät Japanin miehittämillä kiinalaisalueilla päättyivät, muutti Kuczynski Sveitsiin, jossa hän toisen maailmansodan alkaessa työskenteli radio-operaattorina ja välitti viestejä Moskovaan. Lisäksi Kuczynski rekrytoi uusia agentteja soluttautumaan Saksaan.
Lähes koko 1940-luvun Kuczynski asui pienessä englantilaisessa Kidlingtonin kaupungissa uuden brittiaviomiehensä (myös GRU:n agentti) sekä lastensa kanssa. Kidlington valikoitui asuinpaikaksi, koska se oli lähellä Yhdistyneen kuningaskunnan ydintutkimuskeskusta ja salaisen palvelun, MI5:n, päämajaa. Hän rakensi asuntoonsa radiovastaanottimen ja -lähettimen, jotka olivat kiellettyjä sodan aikana, ja onnistui ujuttamaan kontaktejaan niin brittien ilmavoimiin, salaiseen palveluun kuin Yhdysvaltain sodanaikaiseen, CIA:ta edeltäneeseen, tiedustelupalveluun.
Samaan aikaan, kun Kuczynski hoiti puutarhaansa ja laittoi perheelleen ruokaa, välitti hän väsymättä tietoja Moskovaan. Tärkeimmäksi projektiksi muodostui Yhdysvaltojen, Ison-Britannian ja Kanadan ydinaseohjelman, Manhattan-projektin, tietojen välittäminen Neuvostoliittoon. Kuuluisan ydinasevakoojan Klaus Fuchsin keräämien tietojen välittäminen Moskovaan edisti Neuvostoliiton atomipommin kehitystyötä vuosilla.
Kuczynskia kuulusteltiin muutamaan otteeseen kommunismiaatteensa vuoksi, mutta hyvin tavalliselta vaikuttanut perheenäiti pysyi hiljaa. Vasta vuonna 1949 Fuchsin jäätyä kiinni ja paljastettua agentti Sonjan henkilöllisyyden, nainen joutui pakenemaan Itä-Berliiniin, ja aloittamaan uuden uran kirjoittamalla lastenkirjoja Ruth Werner -nimellä. Kuczynski menehtyi Berliinissä vuonna 2000.
Melita Norwood
Englantilainen Melita Norwood työskenteli 1930-luvulla sihteerinä British Non-Ferrous Metals Research Association -järjestössä, mikä sinänsä kuulostaa viattomalta.
Vuonna 1935 Norwood, silloin vielä Sirnis, tapasi venäläistaustaisen miehensä, meni naimisiin ja liittyi Ison-Britannian kommunistipuolueeseen. Samana vuonna Norwood rekrytoitiin GRU:hun, jossa ensimmäiset tehtävät liittyivät lontoolaiseen vakoojarinkiin. Moni vakoojarenkaan agenteista jäi kiinni, mutta Norwood väisti pidätyksen.
Työskennellessään harmittomana virkailijana, Norwoodilla oli pääsy arkaluonteisiin valokuviin ja muihin dokumentteihin, jotka koskivat sodanaikaista asevarustelua ja lopulta myös Manhattan-projektia. Hän kopioi salaisia tiedostoja ja toimitti ne Neuvostoliittolle listan edellisen kohdan Ursula Kuczynskin välityksellä.
Hola-koodinimen alla työskennellyt Norwood oli pitkäaikaisin neuvostovakooja Isossa-Britanniassa, jatkaen työtään 1970-luvulle saakka, siihen asti kunnes eläköityi päivätyöstään.
”Holan” henkilöllisyys paljastui vasta vuonna 1999 julkaistun, KGB:n entisen arkistonhoitajan kirjoittaman kirjan myötä. Norwood oli tuolloin 87-vuotias. Häntä kuulusteltiin ja vaadittiin paljastamaan rikostoveriensa nimiä. Norwood kuitenkin kieltäytyi vedoten muistinmenetykseen. Häntä ei ikinä syytetty vakoilusta tai maanpetoksesta, sillä paljastuskirjan tietoja ei voitu käyttää todistusaineistona.
Paljastus järkytti Norwoodin perhettä ja naapureita, sillä kukaan ei ollut villeimmissä kuvitelmissaankaan voinut uskoa, että herttainen mummo olisi KGB:n parhaimpia vakoojia.
Norwoodin oma reaktio paljastumiseen oli: ”Luulin päässeeni pälkähästä.”
Nancy Wake
Uudessa-Seelannissa vuonna 1912 syntynyt ja Australiassa kasvanut Nancy Wake muutti täysi-ikäisyyden kynnyksellä Eurooppaan opiskelemaan journalismia. Työskennellessään toimittajana Pariisissa vuonna 1933 hänet määrättiin Wieniin haastattelemaan tuoretta Saksan valtakunnankansleria, Adolf Hitleriä. Wake näki jo tuolloin, minkälaista juutalaisten kohtelu oli ja vannoi tekevänsä kaikkensa Hitlerin ja natsien kaatamiseksi.
Kun sota syttyi, Wake ilmoitti rikkaalle aviomiehelleen Henri Fioccalle aikovansa ryhtyä toimiin, ja pitkälti Fioccan rahoittamana hän organisoi suurta verkostoa, jonka avulla haavoittuneet liittoutuneiden sotilaat, alasammutut pilotit ja poliittisten näkemystensä vuoksi vaarassa olleet ihmiset saatiin turvallisesti Espanjan kautta Isoon-Britanniaan.
Gestapolle valkeni hyvin pian, että heillä oli vastassaan nokkela vakooja, joka sai nimen ”valkoinen hiiri”; kiitos erinomaisen kykynsä välttää kiinnijäämistä. Wake oli salaisen poliisin etsintäkuulutettujen listalla ykkösenä ja hänen päästään oli luvassa 5 miljoonan frangin palkkio. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt, miltä ”valkoinen hiiri” näytti, joten Wake pystyi menemään saksalaisten tarkastuspisteille korkokengät jalassa, flirttailla hieman ja kävellä silmää iskien ohitse.
Kun vaara kiinnijäämisestä alkoi olla todellinen, pakeni Wake auttamiensa ihmisten kanssa Englantiin, jossa hän liittyi erityiseen vakoojayksikköön SOE:hen. Ja mitäs muutakaan, kuin palasi laskuvarjolla takaisin Ranskaan. Hän liittyi vastarintaliikkeeseen, ja kokemuksellaan ja päättäväisyydellään oli pian 7500 sotilaan johtaja, joka organisoi tarvikkeiden, aseiden ja räjähdysten kuljetuksia. Wake osallistui hyökkäyksiin ja omien sanojensa mukaan tappoi natseja paljain käsin, kun muut eivät siihen pystyneet.
Nancy Wakelle on myönnetty vapausmitali Yhdysvalloissa, Medaille de la Resistance ja Croix de Guerre Ranskassa, sekä lukuisia muita kunniamerkkejä niin Euroopassa kuin Australiassa. Hän myi kaikki mitalinsa eteenpäin, eli tyytyväisenä niistä saamilla rahoillaan ja kuoli vuonna 2011 ollessaan 98-vuotias.
Margaretha Zelle
Alankomaissa vuonna 1876 syntynyt Margaretha Zelle oppi jo hyvin nuorella iällä, miten käyttää hyväkseen kaunista ulkonäköään ja taitoaan miellyttää muita, varsinkin miehiä, saadakseen tahtonsa läpi. Vain 18-vuotiaana nopean tuttavuuden jälkeen solmittu onneton avioliitto vei Zellen Hollannin Itä-Intiaan (nykyinen Indonesia) ja sieltä eron jälkeen takaisin Eurooppaan.
Itseään etsivä Zelle ryhtyi vuonna 1905 eksoottiseksi tanssijaksi, otti käyttöönsä malaijinkielisen ”päivän silmää” eli auringonnousua tarkoittavan taiteilijanimen Mata Hari ja esiintyi aluksi Pariisin eliitille koristeellisissa, mutta erittäin niukoissa asuissa. Hän viekoitteli itsensä yläluokkaisiin piireihin ja harjoitti myös prostituutiota asiakkainaan diplomaatteja, armeijan korkea-arvoisia upseereita ja varakkaita bisnesmiehiä.
Kun ensimmäinen maailmansota syttyi, jatkoi Mata Hari yltäkylläistä elämää monen maalaisten vaikutusvaltaisten ja rikkaiden miesten kurtisaanina. Kiertäessään ympäri Eurooppaa Mata Hari sai saksalaisilta kymmenien tuhansien eurojen arvoisen tarjouksen ryhtyä heille vakoojaksi. Täyttä varmuutta Mata Harin vastauksesta ei ole, mutta ainakin ajanvietto saksalaisten kanssa sai liittoutuneet varpailleen.
Rakastuttuaan venäläiseen sotilaaseen Mata Haria painostettiin vakoilemaan Ranskalle, sillä hänellä oli yhteyksiä jopa Saksan kuninkaallisiin. Hän keräsi ja välitti viettelemiltään miehiltä saamiaan tietoja aseista ja tulevista iskuista, mutta kenelle kaikille; siitä ei olla edelleenkään varmoja.
Britit alkoivat varjostamaan häntä, sillä jatkuva matkustelu Euroopan suurkaupunkien välillä oli epäilyttävää. Joutuessaan kuulusteluihin Lontoossa vuonna 1916 Mata Hari myönsi olevansa Ranskan vakooja, mutta tuli lähimpien yhteyshenkilöidensä pettämäksi; ranskalaiset kiistivät kaiken ja väittivät ”värvänneensä” naisen vain paljastaakseen tämän Saksan vakoojaksi. Todisteita ei ollut, ja Mata Hari vapautettiin. Tässä vaiheessa myös venäläisten uskotaan houkutelleen Mata Haria omaksi vakoojakseen.
Joulukuussa 1916 Ranska nappasi saksalaisten koodattuja sähkeitä, joissa puhuttiin agentti H21:ltä saaduista erinomaisista tiedoista. Monet asiat H21:ssä viittasivat Mata Hariin, joka heti tammikuussa pidätettiin, vietiin myöhemmin oikeuden eteen ja tuomittiin kuolemaan vakoilusta syytettynä.
Lokakuun 15. päivänä vuonna 1917 Mata Hari marssi teloitusryhmän eteen ylväänä ja tyylikkäänä, ja joidenkin kertomusten mukaan heitti vielä lentosuukon häntä tähdänneille sotilaille. Ryhmänjohtajana toiminut kenraalimajuri kommentoi teloitettavaa juuri ennen ampumiskäskyn antamista näin: ”Hyvänen aika! Tämä leidi tietää miten kuolla.”.
🤷♀️ On se aikamoista hommaa!! Kerro kommenttikentässä ⬇️⬇️ tai somekanavissamme olivatko nämä naisvakoojat sinulle ennestään tuttuja.