Tiede
Eläinmaailman upeimmat sarvipäät: Kokoa, näköä ja korkkiruuveja!
Eläimillä ei ole miekkoja, veitsiä tai tuliaseita, joilla taistella vihollisia vastaan. Sen sijaan niillä on jotain paljon upeampaa. Tässä ovat eläinmaailman parhaat sarvet.
”Parhaus” on tietenkin tässä kohtaa varsin subjektiivinen näkemys, joten jos mieleesi tulee hienompia, erikoisempia tai ainutlaatuisempia sarvia, niin kommenttikenttä odottaa mielipidettäsi.
Sarvia käytetään saalistajia vastaan kamppailussa, reviirin ja lauman puolustamiseen sekä tietenkin lisääntymiskautena keskinäisten välien selvittelyyn. Massiiviset sarvet voivat pelkästään näkynä pelottaa osan kilpakumppaneista pakosalle, sillä ne ovat merkki voimasta ja horjumattomasta valta-asemasta.
Markhor
On vaikea kuvitella ylväämpiä sarvia kuin markhorilla eli kierteissarvivuohella. Markhorit (Capra falconeri) elävät Keski-Aasian vuoristoissa, mutta myös eteläisempi Himalaja on niiden luontaista elinympäristöä. Nämä huippukiipeilijät suosivatkin kaikkein jyrkimpiä vuoristojen osia.
Sekä uroksilla että naarailla on sarvet, joskin naarailla ne jäävät vain parinkymmenen sentin mittaisiksi. Suurimmilla uroksilla paksut, kierteiset sarvet voivat kasvaa jopa 1,5 metrin mittaan. Ei aivan heti uskoisi, että markhor on hyvin läheistä sukua kesyvuohelle – joidenkin tutkijoiden mielestä tiettyjen vuohirotujen kantalaji.
Markhor luokitellaan silmälläpidettäväksi lajiksi, mutta jotkut alalajit ovat erittäin uhanalaisia. Esimerkiksi Korkeasaaressa majailevat markhorit kuuluvat alalajiin, jota on luonnossa jäljellä noin 1000 yksilöä.
Komeat sarvet ovat yksi syy lajin uhanalaisuuteen, sillä niistä valmistettua jauhetta käytetään kansanlääkinnässä. Markhor on myös yksi haastavimmista riistaeläimistä vaikeakulkuisen elinympäristönsä vuoksi, mikä tietenkin on lisännyt sen houkuttelevuutta. Nykyään markhor on rauhoitettu, mutta aiemmin sen jylhät, korkkiruuville kiertyvät sarvet olivat himoittu statussymboli metsästäjien keskuudessa.
Nubianvuohi
Nubianvuohi (Capra nubiana) jatkaa markhorin jälkeen Capra-suvun vuohieläinten edustusta upeiden sarvipäiden listalla. Nubianvuohella, kuten sen lähisukulaisella alppivuohella, on taaksepäin kaartuvat ja harjanteita täynnä täynnä olevat sarvet.
Nubianvuohi voi kuitenkin elvistellä eurooppalaiselle serkulleen pituudella, sillä uroksen sarvet voivat kasvaa lähes 1,5 metriä pitkiksi, kun alppivuohella maksimimitta ”jää” vajaaseen metriin.
Nubianvuohta tavataan Pohjois- ja Koillis-Afrikan sekä Lähi-idän vuoristoseuduilla, ja se on ainoa kuivaan ja kuumaan ilmastoon sopeutunut vuorikauris.
Jättiläishirviantilooppi
Jos Listafriikin omaa ”suosikkia” kysytään, niin jättiläishirviantilooppi on tarrannut ykkössijaan kiinni kynsin, hampain ja varsinkin sarvin. Eteläisen Afrikan savanneilla elävän jättiläishirviantiloopin (Taurotragus derbianus) sarvet voivat uroksilla kasvaa yli metrin mittaisiksi – naarailla hieman reilu puolimetrisiksi. Se on myös suurikokoisin antilooppi, jopa kolmen metrin pituudellaan ja 180 senttimetrin säkäkorkeudellaan, ja on muutenkin näyttävä ilmestys: kyljissä on kapeat valkoiset juovat, selässä kulkee musta harja ja kaulassa roikkuu iso nahkapoimu.
Mutta ne sarvet. Ne korkkiruuville kiertyvät sarvet. Ja poiketen muista tämän listan kiemuraisista sarvista, niin jättiläishirviantiloopilla sarvien kierre on tiukin lähellä kalloa ja löysenee lopulta suoraksi piikiksi. Tämä upea epäsymmetria tekee tästä sarvipäästä varsin ainutlaatuisen.
Villi vesipuhveli
Upeimmat sarvipäät -listaa on mahdoton tehdä ilman maailman suurimpia sarvia. Intiassa, Nepalissa ja Kaakkois-Aasiassa elävä villi vesipuhveli on erittäin uhanalainen ja sitä on luonnossa jäljellä enää muutama tuhat yksilöä. Villiä vesipuhvelia (Bubalus arnee) ei sovi sekoittaa vesipuhveliin, jota pidetään laajasti kotieläimenä.
Villi vesipuhveli on kesyä muotoa isompi ja sillä on myös suuremmat sarvet. On hyvin tavallista, että sarvien kärkiväli on kaksi metriä, mikä jo se on käsittämätön mitta.
Mutta villillä vesipuhvelilla on hallussaan maailman pisimpien sarvien ennätys. Vuonna 1955 Intiassa ammuttiin villi vesipuhveli, jonka sarvien kokonaismitta oli 4,24 metriä. Niihin mittoihin on vielä rutkasti matkaa esimerkiksi texas longhorn -nautarodulla, jota on pitkine, jalostettuine sarvineen pidetty nautaeläinten ykkössarvipäänä.
Tuijottaakohan kukaan muu seinää yrittäen hahmottaa, miten pitkä matka tuo reilu neljä metriä on…
Saiga
Jos antilooppien joukosta pitäisi nimetä erikoisimman näköinen ilmestys, niin saiga (Saiga tatarica) olisi varmasti monen papereissa ykkösenä. Luontaisesti Euraasian aroilla elävän saigan tunnusomaisin piirre on sen lähes kärsämäinen turpa, joka suojaa hengitysteitä puuttomilla tasangoilla lentävältä pölyltä.
Nykyisin saiga on äärimmäisen uhanalainen ja sitä tavataan vain Venäjällä ja Kazakstanissa. Vielä 1990-luvun alussa saigojen populaation kooksi arvioitiin reippaasti yli miljoona yksilöä, mutta vuosituhannen alkuun mennessä määrä oli pudonnut yli 95 %. Saigojen häviäminen on nopein suuren nisäkkään kannassa havaittu romahtaminen koskaan.
Mitä tapahtui vain kymmenessä vuodessa? Ensinnäkin: Neuvostoliitto hajosi, joten ennen niin tiukasti säädelty metsästäminen riistäytyi käsistä. Toisekseen: Luonnonsuojelujärjestöt, WWF etunenässä, yrittivät pelastaa jo tuolloin uhanalaiset sarvikuonot kannustamalla saigojen metsästykseen, sillä myös niiden sarvia käytetään perinteisessä kiinalaisessa lääketieteessä. Koska vain urossaigoilla on sarvet, vinoutui populaatioiden sukupuolijakauma totaalisesti ylimetsästyksen vuoksi. Uroksia ei enää riittänyt siittämään naaraita.
Humpuukiin verrattavissa olevien väitettyjen terveysvaikutusten lisäksi saigojen sarvet ovat mielettömän kauniit. Rinkulaiset kerrossarvet ovat nuorella yksilöllä lähes mustat, mutta vuosien karttuessa ne vaalenevat läpikuultavan pinkeiksi ja niissä on jadenvihreää hehkua.
Besoaariantilooppi
Lähinnä Intiassa nykyisin tavattava besoaariantilooppi (Antilope cervicapra) metsästettiin 1900-luvun alkupuoliskolla lähes sukupuuton partaalle. Koiraiden näyttävä turkki oli rikkaiden metsästäjien himon kohde eikä vähiten erikoisen, käänteisen pesukarhunaamion vuoksi. Myös rinkulaiset, löyhälle spiraalille kiertyvät sarvet olivat haluttua tavaraa. Vaikka sarvet ovat loistava väline koiraiden välienselvittelyissä, ei niistä ollut juuri hyötyä metsästäjien koulutettuja aasiangepardeja vastaan – tuliaseista puhumattakaan.
Onneksi näiden upeiden eläinten hälyttävään vähenemiseen herättiin tarpeeksi ajoissa ja suojelun ansiosta lajin nykytila on vakaa; joskin vain Intiassa, sillä Pakistanista ja Bangladeshista se on hävinnyt, ja Nepalissakin elää vain muutamia populaatioita. Argentiinaan ja Yhdysvaltojen Teksasiin istutetut kannat ovat sen sijaan elinvoimaisia.
Hindulaisuudessa besoaariantiloopit ovat arvostettuja eläimiä, sillä ne on perinteisesti kuvattu vetämässä Krishnan vaunuja. Hinduille myös näiden eläinten vuodat ovat pyhiä eikä niillä saa istua kuin papit, munkit ja joogit.
Baraali
Keski-Aasian vuoristoseuduilla ja Himalajalla asustava baraali (Pseudois nayaur) tunnetaan myös nimellä puolilammas. Mutta sen sarvissa ei kyllä ole mitään puolikasta!
Sekä naarailla että uroksilla kasvaa sarvet, mutta jälkimmäisten kruunu on näyttävämpi. Naaraiden sarvet ovat suorahkot ja enimmilläänkin 20-senttiset, kun taas baraaliurosten massiiviset sarvet kasvavat jopa 80 sentin mittaisiksi. Harjanteiset sarvet näyttävät tietystä kuvakulmasta viiksiltä, sillä ne kasvavat ensin ylöspäin, kääntyvät sitten kasvamaan sivuille ja kaartuvat lopulta taaksepäin.
Baraalia kutsutaan toisinaan myös sinilampaaksi, sillä sen talviturkissa on hennon sinertävä sävy.
Manx Loaghtanin lammas
Manx Loaghtan on harvinainen lammasrotu, joka on peräisin Irlannin ja Ison-Britannian saarten välissä sijaitsevalta Mansaarelta. Manx Loaghtan -lampaita kasvatetaan sekä lihan että villan takia, joten siinä mielessä rodussa ei ole mitään sen ihmeellistä. Se on viimeisen reilun sadan vuoden aikana ollut lähellä hävitä kolmesti, mutta onneksi muutaman sinnikkään kasvattajan ansiosta tämä rotu on edelleen voimissaan.
Manx Loaghtan -lammas on yksi erikoisimmista sarvipäistä, koska sillä voi olla neljä, joskus jopa kuusi, sarvea. On olemassa myös muita nelisarvisia lammasrotuja, mutta Manx Loaghtan -pässin sarvet ovat parhaimmillaan niin epätodellisen näköiset, että valinta oli helppo.
Njala
Nautaeläimiin kuuluva njala (Tragelaphus angasii) on yksi eläinmaailman upeimmista ilmestyksistä. Njalauroksen ulkomuodossa on jotain myyttistä: on kuin se kuuluisi satuihin eikä savanneille.
Tämän Lounais-Afrikassa elävän eläimen urospuoliset yksilöt ovat pääosin tummanruskeita, mutta turkissa on vaaleita raitoja ja pilkkuja. Niillä on tuuhea harja kaulassa, vatsassa sekä selässä, ja pitkien karvojen päät punertavat tuoden lisäväriä.
Ja kirsikkana kakun päällä ovat kauniit, kaareutuvat sarvet, jotka yksinkertaisesti vain muistuttavat kruunua. Epäilemättä siis sarvipäiden kuninkaallisia!
Jacksoninkameleontti
Päätetään lista yllätykseen, sillä kyseessä ei olekaan mikään antilooppi tai lammas, vaan kameleontti. Jacksoninkameleontin (Trioceros jacksonii) luontaista elinaluetta ovat Itä-Afrikan vuoristoseudut, mutta nykyisin sitä tavataan vieraslajina muutamalla Havaijin saarella, Kaliforniassa ja Floridassa. Yhdysvaltojen luontoon tämä matelija päätyi eksoottisten lemmikkien kaupan kautta. Se on yksi tunnetuimmista ja kysytyimmistä kameleonteista – juuri siitä syystä, miksi se löytyy myös tältä listalta.
Koiraspuolisilla kameleonteilla on nimittäin kolme sarvea. Eivätkä ne ole mitään ihosta kasvavia piikkejä vaan täysin elävää luuta. Jacksoninkameleontti käyttää sarvia samaan tarkoitukseen kuin muutkin tämän listan sarvipäät eli taisteluun naaraista.