Yhteiskunta
10 tosielämän naisvakoojaa, jotka jättävät James Bondin varjoonsa – osa 1
Sana vakooja tuo ensimmäisenä mieleen jonkun James Bond -tyyppisen miehen. Historiasta tunnetaan monta naisvakoojaa, jotka ovat kuitenkin jääneet miespuolisia kollegoitaan vähemmälle huomiolle. Listafriikki esittelee heistä kymmenen.
Nämä kekseliäät ja taitavat naisvakoojat ovat pärjänneet vakoilutehtävissä eivät vain älynsä vaan myös ulkonäkönsä ansiosta. Heitä on sukupuolensa takia aliarvioitu, mutta rohkeutensa ja nokkeluutensa ansiosta he ovat jääneet historiankirjoihin yhtälailla kuin miespuoliset kollegansa.
Listafriikki siirtyy siis pidemmittä puheitta kymmenen naisvakoojan elämäntarinoihin, joista jokaisesta kuuluisi tehdä elokuva! Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi juonikasta naisvakoojaa ovat luvassa huomenna.
Ana Montes
Kun Yhdysvalloissa elettiin syyskuuta 2001, oli kaikkein suurin puheenaihe 9/11 eli maassa syyskuun 11. päivänä tapahtuneet terrori-iskut. Samoihin aikoihin Yhdysvaltain liittovaltion keskusrikospoliisi FBI pidätti kaikessa hiljaisuudessa maan sotilastiedustelupalvelu DIA:ssa työskennelleen Ana Montesin.
Montes ei liittynyt millään tavoin terrori-iskuihin, mutta hänen pidättämiseensä oli eittämättä aihetta: tuolloin 44-vuotias Montes oli nimittäin toiminut sisältä käsin vakoojana Kuuban valtiolle. Montes oli DIA:n hierarkiassa sen verran korkeassa asemassa, että hänellä oli pääsy useisiin arkaluontoisiin tiedostoihin; hän muun muassa tiesi etukäteen Yhdysvaltain tulevasta hyökkäyksestä Afganistaniin.
Montesin kohdalla omalla tavallaan ironista oli se, että hän oli DIA:ssa nimenomaan Kuubaan erikoistunut johtava analyytikko; hän siis vakoili maalle, joka tiedustelupalvelussa oli hänen erikoisalaansa.
Mutta miten ihmeessä sitten Länsi-Saksassa syntynyt ja espanjalaiset juuret omaava Montes oikein päätyi työskentelemään Kuuban vakoojana – etenkin, kun hänen isänsä oli toiminut Yhdysvaltain armeijan lääkärinä Länsi-Saksassa?
Vuonna 1984 Montes aloitti Yhdysvaltain puolustusministeriön palveluksessa. Samaan aikaan hän kritisoi avoimesti sitä, miten Yhdysvallat kohteli Keski-Amerikan valtioita. Hänen kannanottonsa noteerattiin myös ulkomailla, ja Kuubassa todettiin, että Montes saattaisi olla valmis auttamaan heitä. Näin myös kävi, sillä Montes suostui auttamaan Kuubaa toimimalla maan vakoojana. Montes ymmärsi, että hänen täytyy päästä tietoja saadakseen vastuullisempiin tehtäviin ja niinpä hän jätti työhakemuksen DIA:lle, Pentagoniin. Hän sai hakemansa työpaikan vuonna 1985 ja tuossa vaiheessa hänestä tuli Kuuban virallinen vakooja.
Montesin jäljille oli lähes mahdotonta päästä, sillä hän ei missään vaiheessa varastanut mitään näkemiään tiedostoja, vaan sen sijaan painoi ne kaikki tiukasti muistiinsa, näpytteli päässään olleet tiedot tietokoneelle ja toimitti ne muistilevykkeen muodossa käsittelijälleen.
Montesin kiistanalaiset mielipiteet herättivät huolta Yhdysvaltain viranomaisissa, mutta heillä ei ollut mitään perusteita ajatella, että Montes toimisi vakoojana. Vuonna 1996 nimeltä mainitsematon kollega alkoi kuitenkin epäillä, että Montes saattaisi olla Kuuban tiedustelupalvelun vaikutuksen alainen, ja kiinnijääminen lähti käyntiin tuosta hetkestä.
Montesia kuulusteltiin, mutta hän kiisti kaiken ja jatkoi työskentelyä sotilastiedustelupalvelussa.
Neljä vuotta myöhemmin eli vuonna 2000 kuulustelijalle selvisi, että FBI yritti jäljittää Yhdysvalloista Kuuban valtiolle toiminutta vakoojaa. Kuulustelija ilmoitti asiasta FBI:lle, tuossa vaiheessa Montesin kaikkia toimia alettiin seurata ja lopulta tutkimukset johtivat siihen lopputulokseen, että he pystyivät sataprosenttisella varmuudella toteamaan Montesin olevan juuri tämä etsinnässä ollut vakooja.
FBI ei kuitenkaan toiminut heti, sillä viranomaiset halusivat saada kiinni myös Montesin käsittelijän. Pidätys kuitenkin suoritettiin, kun Montes oli siirtymässä työskentelemään Yhdysvaltain sotasuunnitelmien pariin ja näin ei luonnollisestikaan haluttu käyvän.
Lopulta Montes, joka ei saanut Kuuban valtiota mitään muita korvauksia kuin vakoojan työhön liittyneet menoerät, myönsi vuonna 2002, että hän oli paljastanut neljän Kuubassa työskennelleen yhdysvaltalaisen vakoojan henkilöllisyydet Kuuban valtiolle. Oikeudessa hänet tuomittiin 25 vuoden vankeusrangaistukseen.
Hyväkäytöksinen Montes vapautettiin ehdonalaiseen vuonna 2023, jonka jälkeen hän on asustanut Puerto Ricossa.
Belle Boyd
Vuonna 1844 syntynyt Belle Boyd ryhtyi Yhdysvaltain sisällissodan aikana konfederaation vakoojaksi virginialaisessa kotikaupungissaan Martinsburgissa. Kaikki kävi kuin vahingossa.
Vuonna 1861 unionin joukot valtasivat Martinsburgin ja yrittivät ripustaa lippunsa Boydin perheen talon seinälle. Kun Boyd äitinsä kanssa teki vastarintaa, rupesi yksi sotilas solvaamaan äitiä, mistä vasta 16-vuotias neiti tulistui. Hän haki aseen ja ampui kotiinsa tunkeutuneen sotilaan.
Boydin toiminta julistettiin itsepuolustukseksi, mutta hänet määrättiin tarkkaan seurantaan. Viatonta ulkomuotoaan hyväksi käyttäen Boyd onki varomattomilta unionin sotilailta arvokasta tietoa sekä suoraan että uskaliaasti paikallisen hotellin seinään tekemänsä reiän kautta salakuunnellen. Hän kuljetti vihollislinjojen läpi konfederaation komentajille viestejä unionin joukkojen liikkeistä ja suunnitelmista, käyttäen väärennettyjä henkilöpapereita.
Boydin antamat tiedot olivat oleellisessa osassa useissa konfederaation voittoihin johtaneissa taisteluissa, ja hänelle myönnettiinkin ansiomerkki pelottomasta toiminnastaan. Boyd pidätettiin kahdesti, mutta pääsi molemmilla kerroilla pälkähästä – ensin vanginvaihdon ansiosta ja toisella kerralla vakavan sairastumisen vuoksi.
Sodan päätyttyä Boyd asui hetken aikaa Englannissa, ja siellä ollessaan kirjoitti kirjan sisällissodan aikaisista toimistaan ja ryhtyi näyttelijäksi. Boyd palasi lopulta Yhdysvaltoihin luodakseen kotimaassaankin uraa näyttelijänä, mutta koska se ei ottanut tuulta alleen ja varat olivat vähissä, oli pakko keksiä jotain muuta. Hän päätti alkaa kiertämään ympäri maata ja puhumaan ajastaan konfederaation vakoojana. Boyd menehtyi kesken erään kiertueen vuonna 1900.
Anna Chapman
Venäjän vakoojana Yhdysvalloissa toimineen Anna Chapmanin tarina kertoo juuri siitä tavasta, jolla Venäjä on päässyt vakoilemaan Yhdysvaltoja välittömältä lähietäisyydeltä. Paljonko tällaisia vakoojia onkaan toimissaan tälläkin hetkellä?!
Loppuvuodesta 2010 Yhdysvallat pidätti kymmenen venäläistä vakoojaa. Yksi heistä oli Anna Chapman, joka työskenteli New Yorkista käsin, toimien Manhattanilla kiinteistönvälittäjänä. Nämä kymmenen vakoojaa olivat soluttautuneet Yhdysvaltoihin ja he elivät ulospäin hyvin tavallista elämää.
Todellisuus oli kuitenkin paljon pintaa syvemmällä ja näiden kymmenen vakoojan toiminnasta kertoo paljon se, että he saivat nimityksen ”The Illegals” (suomeksi ”laittomat”). Kun heidät otettiin kiinni, oli kyseessä suurin paljastunut vieraan maan vakoojajoukko Yhdysvalloissa sitten Kylmän sodan.
Monet ovat ihmetelleet, että miten näiden vahvalla Venäjän aksentilla englantia puhuneiden, mutta samaan aikaan yhdysvaltalaisia esittäneiden kymmenen vakoojan tarinat oikein ”ostettiin” ilman kyseenalaistusta. Chapmanin kohdalla paljon vaikutti varmasti se, että hän oli mennyt naimisiin brittiläisen miehen kanssa ja saanut sitä kautta englanninkielisen sukunimen sekä Iso-Britannian passin. FBI tosin väitti seuranneensa ja tarkkailleensa Chapmania siitä päivästä lähtien, kun nainen astui Yhdysvaltain maaperälle.
Chapman ja nämä yhdeksän muuta ”laitonta” jäivät kiinni, kun FBI:n agentti esitti Chapmanille onnistuneesti työskentelevänsä Venäjän konsulaatille. Hän ojensi Chapmanille väärennetyn passin, jonka hän pyysi toimittamaan niin ikään laittomien joukkoon kuuluneelle toiselle naisvakoojalle. Samalla agentti tallensi keskustelun.
Chapman teki työtä käskettyä, matkasi Brooklyniin ja osti itselleen puhelinliittymän nimellä Irine Krutsov. Osoitteekseen Chapman oli kirjoittunut 99 Fake Street (suomeksi Feikkikatu 99). FBI seurasi häntä, ja kun Chapman huolimattomuuttaan nakkasi puhelinliittymään liittyneen allekirjoitetun sopimuspaperin roskakoriin, FBI otti tuon talteen ja sen myötä heillä oli kaikki tarvittava Chapmanin pidättämiseen. Pidätysmääräyksen syyksi kirjattiin ”pitkäaikaiset peitetehtävät Venäjän valtiolle Yhdysvalloissa”. Kun Chapman seuraavana päivänä ojensi FBI:lta saamansa väärennetyn passin eteenpäin, napattiin h’net verekseltään kiinni ja samalla käynnistyi myös muiden laittomien pidätykset.
Miten Chapman sitten sai käsiinsä tietoja, jotka kiinnostivat Venäjän valtiota niin paljon, että uutta informaatiota riitti jokaiselle keskiviikolle, jolloin hän aina luovutti saamansa tiedot Moskovan Kremliin.
Näiden kymmenen vakoojan tehtävänä oli soluttautua tiettyihin piireihin ja luoda kontakteja akateemikkoihin, teollisuudenharjoittajiin ja päättäjiin. Chapman pääsi näyttävänä kiinteistönvälittäjänä korkean luokan vieraita sisältäneisiin juhliin, ja sitä kautta erittäin salaisiin tapaamisiin ympäri Manhattania. Hän pääsi sisälle oikeisiin piireihin.
Vakoojaksi hänet oltiin valittu pitkälti ulkonäkönsä vuoksi, sillä hänellä oli kyky vietellä vastakkaisen sukupuolen edustajia. Hän sai ulkonäkönsä avulla tapaamansa ihmiset joko lipsauttamaan salaisuuksia tai vieteltyä heidät sellaiseen asemaan, jossa hän kykeni kiristämään heitä.
Chapman ja yhdeksän muuta venäläisvakojaa eivät joutuneet kuitenkaan jäämään istumaan Yhdysvaltoihin vankilaan, vaan he olivat osa Itävallassa, wieniläisellä lentokentällä, tapahtunutta Venäjän ja Yhdysvaltain välistä vakoojavaihtoa, jossa Yhdysvallat sai takaisin ainakin neljä omaa vakoojaansa – vastineena siitä, että he palauttivat nämä laittomat takaisin Venäjälle.
Venäjällä Chapman on suoranaisen kansallissankarin asemassa, mistä kertoo muun muassa Venäjällä leviävä t-paita, joka on mukaelma Che Guevaran kuuluisasta kuvasta; oleellinen ero on siinä, että Guevaran kasvojen paikalla on Chapmanin kasvot. Venäjälle palattuaan Chapman on muun muassa kosinut Edward Snowdenia, joka vuonna 2013 paljasti Yhdysvaltain joukkovalvontaan liittyviä salaisia asiakirjoja ja pakeni sittemmin juuri Venäjälle.
Josephine Baker
St. Louisissa, Yhdysvalloissa, vuonna 1906 syntyneellä Josephine Bakerilla ei ollut helppo lapsuus: hän jätti koulun kesken ja joutui vain 12-vuotiaana asumaan kadulle, jossa hän elätti itsensä tanssimalla ja laulamalla. Siitä lähti kuitenkin liikkeelle menestyksekäs esiintyjänura, joka vei hämyisistä baareista Broadwayn parrasvalojen kautta Pariisin teattereihin.
1920-luvulla Baker viihdytti ranskalaisia laulaen, tanssien ja sketsejä heitellen. Eksoottinen ulkonäkö ja pelkkään sulkahameeseen pukeutuminen nostivat Bakerin nopeasti yhdeksi suosituimmista ja parhaiten palkatuimmista esiintyjistä, joka vietti aikaa muun muassa Ernest Hemingwayn ja Pablo Picasson kanssa.
Kun toinen maailmansota puhkesi, halusi Ranskan kansalaisuuden saanut Baker tehdä kaikkensa auttaakseen uutta kotimaataan. Hän työskenteli Punaiselle Ristille ambulanssinkuljettajana ja jatkoi samalla myös esiintymistä. Viihdetaiteilijana Baker pääsi melko vapaasti matkustelemaan erityisesti sodan alkuvaiheessa neutraaleina pysytelleissä maissa.
Kaiken viihdyttämisen keskellä Baker oli kuitenkin jotain muutakin, nimittäin Ranskan vastarintaliikkeen jäsen. Esiintymismatkoillaan hän salakuljetti näkymättömällä musteella nuottilehtiöön kirjoitettuja tietoja saksalaisten lentokentistä, satamista ja joukkojen keskittymistä läntisessä Ranskassa. Hän myös kuljetti viestejä neulottuna alusvaatteisiinsa luottaen siihen, että julkkisasema säästäisi hänet perinpohjaisilta ruumiintarkastuksilta. Taktiikka toimi.
Sodan päätyttyä kunniamerkein palkittu Baker adoptoi 12 lasta, omien sanojensa mukaan ”sateenkaariheimon”, ja palasi esiintymislavoille viihdyttäen ihmisiä vuoden 1975 kuolemaansa saakka.
Noor Inayat Khan
Noor Inayat Khan syntyi vuonna 1914 Moskovassa, josta hänen perheensä muutti ensimmäisen maailmansodan alettua Lontooseen tytön ollessa vain muutaman kuukauden ikäinen. Myöhemmällä iällä Khan opiskeli ja työskenteli Pariisissa lastenkirjailijana ja oli aatteiltaan erittäin sodanvastainen, joten hyppy yhdeksi toisen maailmansodan kovimmista naisvakoojista oli melkoinen.
Intialaiset juuret omannut Khan pakeni takaisin Lontooseen, kun Saksa kesällä 1940 miehitti Pariisin. Hän liittyi ilmavoimiin ja hänet koulutettiin osaksi vapaaehtoisista agenteista koostunutta Special Operations Executive (SOE) -yksikköä.
SOE-agenttien ura tai elinajanodote ei ollut pitkä, sillä salaisissa ja uskaliaissa tehtävissä vihollismaaperällä toimineet vakoojat selvisivät yleensä vain muutamia viikkoja jäämättä kiinni. Khan, ensimmäinen naispuolinen radio-operaattori, liittyi Madeleine-koodinimellä ranskalaisen Prosper-vastarintaliikkeen joukkoihin, jossa epäiltiin hänen kykyjään selvitä vaativassa tehtävässä.
Khan tietenkin osoitti epäilykset vääriksi. Vaikka hänen verkostonsa Ranskassa pieneni agentti toisensa jälkeen (muut jäivät kiinni Saksan salaiselle valtionpoliisille, Gestapolle), vältti Khan pidätyksen kolmen kuukauden ajan siirtyen jatkuvasti paikasta toiseen, pitäen koko ajan yllä kommunikaatioyhteyttä Lontooseen.
Khan jäi kiinni vasta silloin, kun joku ranskalaisista yhteyshenkilöistä petti ja paljasti hänet Gestapolle. Käyttäen Khanilta takavarikoimiaan dokumentteja ja salaisia koodeja Gestapo huijasi brittejä lähettämään lisää agentteja, jotka joutuivat heti maahan tullessaan natsien kiinniottamiksi.
Khan piti vankina ollessaan suunsa supussa eikä eristysselliin ketjuissa lukitseminen tai jatkuva kidutus saaneet häntä paljastamaan mitään tietoja. Vaikka hän pääsi kertaalleen pakenemaankin vankilasta, saatiin hänet kiinni ja yhdessä kolmen muun SOE:n naisvakoojan kanssa Khan teloitettiin Dachaun keskitysleirillä 13. syyskuuta vuonna 1944.
Kuolemansa jälkeen hänelle on myönnetty lukuisia kunniamerkkejä sekä Isossa-Britanniassa että Ranskassa.
Lue myös: