Yhteiskunta
Miksi jouluna syödään kinkkua? Näin siasta tuli joulupöydän kunkku
Miksi jouluna syödään kinkkua? Eikö se ole vähän omituinen valinta vuoden suurimman juhlan tähdeksi? No ei ollenkaan, jos ottaa huomioon sen historian.
Joulukinkku on alkuperältään varsin jumalallinen, mutta kristinuskon kanssa sillä ei ole tekemistä. Kinkun historia juontaa juurensa tuhansien vuosien päähän, jolloin sian uskottiin monissa kulttuureissa edistävän hedelmällisyyttä ja tuovan onnea.
Muistathan joulupöydässä kertoa läheisillesi tiukkaa faktaa siitä, kuinka kinkku on päätynyt joulun pääruoaksi!
Jumalallinen uhrieläin Lähi-idästä
Lähi-idän alueella yli 3500 vuotta sitten asuneet kanaanilaiset palvoivat monia eri jumalia, joista korkein oli Baal. Baal oli jumalten kuningas ja hedelmällisyyden sekä kasvillisuuden jumala, joka varmisti onnistuneen sadon antamalla sadetta. Baal piti ihmisuhreista, mutta ne voitiin korvata myös sioilla. Uhreja tarjottiin varsinkin talvipäivänseisauksen tienoilla järjestetyssä suuressa juhlassa.
Varhaisten juutalaisten heimojen opeissa Baal oli epäjumala, jolle pyhitetyt uhrikukkulat ja temppelit oli tuhottava. Israelissa viimeisellä vuosituhannella ennen ajanlaskun alkua Baalin palvominen oli rangaistava teko ja siitä määrättiin maanpakoon. Jopa jumalan nimi oli niin karsastettu, että Baal korvattiin puheessa sanalla bōšet, joka tarkoittaa häpeää. Baal tunnettiin myös nimellä Beelzebub, joka Vanhassa testamentissa tarkoittaa samaa kuin Saatana.
Vahvasti Baaliin yhdistetty sika tuomittiin Raamatussa ankarasti myös syötävänä, kun Jumala antaa yksityiskohtaisia ohjeita kielletyistä ruoista: Sellaisia nelijalkaisia eläimiä, joilla on sorkat, mutta jotka eivät märehdi, ei saa syödä. Sika kuuluu tähän kategoriaan ja juutalaisille se on siis saastainen eläin. Sama pätee muslimeihin, sillä myös Koraanissa kielletään sianlihan syöminen.
Yhteys siihen, miksi jouluna syödään kinkkua, tuntuu tässä vaiheessa kaukaiselta, mutta sinne kyllä päästään – ei huolta!
Sika kylmässä Pohjolassa
Skandinaavisessa mytologiassa porsaita uhrattiin Freyrille, joka oli auringon, sateen ja hedelmällisyyden jumala. Eli hyvin samantyyppinen kaveri kuin kanaanilaisten Baal.
Freyr kulki paikasta toiseen suurella Gullinbursti-karjulla. Kultaharjaksinen Gullinbursti kykeni myös kävelemään veden päällä ja osasi lentää. Sika oli muutenkin merkittävä hahmo kyseisessä jumalperheessä, sillä Freyrin kaksossisko – rakkauden, kauneuden ja hedelmällisyyden jumalatar Freija –ratsasti taisteluihin villisialla. Freija myös muutti rakastettunsa villisiaksi, koska halusi suojella tätä.
Sika liittyy myös Valhallaan, joka tunnetaan sankarivainajien asuinsijana. Se oli sotureille tavoiteltava, kuolemanjälkeinen paikka. Siellä viikinkisotilaat taistelivat kaiken päivää, mutta heräsivät aina iltaisin uudelleen eloon nauttimaan Odin-jumalan järjestämistä syömingeistä ja juomingeista.
Ruokaa riitti, sillä samanlaisen jälleensyntymisen teki villisika Särimner. Luita myöten kaluttu Särimner kasvatti seuraavaan iltaan mennessä samanlaisen paksun lihakerroksen; leikattiinpa sitä mistä tai miten vain.
Viikingeille siat olivat ihan maallisessakin elämässä merkittäviä eläimiä. Ylimystöllä ja sotureilla oli tapana suurten juhlien, eritoten keskitalvella vietettävän Julen, yhteydessä vannoa juhlallinen vala – heitstrenging – johon liittyi käsien laskeminen pyhän sian päälle. Myöhemmin sika uhrattiin jumalille.
Viikinkien välityksellä tämä germaanisten heimojen perinne rantautui myös Suomeen paljon ennen kristinuskoa ja joulua.
Miten siasta tuli kristillisen joulun tähti?
Kuva: Santeri Viinamäki | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Kun joululle eli Jeesuksen syntymäpäivälle mietittiin 300-luvulla kirkon johtoportaassa sopivaa ajankohtaa, oli selvää, että se on lätkäistävä jollekin tutulle juhlapäivälle. Vaikka pakanallisia juhlia ja tapoja pyrittiin kaikin keinoin kitkeä pois, oli toisinaan paljon yksinkertaisempaa varastaa ne omaan käyttöön.
Talvipäivänseisauksen tienoilla vietettiin monessa kulttuurissa suuria valon juhlia kuten germaanisten heimojen Jule ja roomalaisten Saturnalia. Se oli loistava ajankohta myös joululle. Roomalaisen auringonjumalan Sol Invictuksen syntymäpäivä oli 25. joulukuuta, joten se sopi hyvin Jeesuksen syntymäpäiväksi.
Nyt vain oli jotenkin saatava sika – tuo jumalallinen uhrieläin – liitettyä joulun viettoon, sillä se oli syvästi juurtunut osaksi ikiaikaisia keskitalven juhlia. Miten siis yhdistää se kristinuskoon?
Kun kristinuskoa ruvettiin levittämään ympäri Eurooppaa, oli possu varsinkin Pohjoismaissa ja pohjoisessa Saksassa niin vakiintunut osa talvipäivänseisauksen juhlintaa, että jotain oli keksittävä.
Legendat alkoivat elää ja levitä kansantarinoissa.
Erään tarinan mukaan sika ei osannut käyttäytyä sinä yönä, kun Jeesus syntyi. Se ei antanut lapsen nukkua rauhassa, vaan tökki seimeä jatkuvasti. Joulupöytään päätyminen oli siis rangaistus tuosta kekkuloinnista.
Toinen legenda kertoo täysin päinvastaista tarinaa: Sika olisikin ollut tallissa hyvin auttavainen ja yrittänyt peitellä seimessä maannutta Jeesus-lasta. Hevonen tuli kuitenkin pilaamaan kaiken ja sekoitti sian asettelemat oljenkorret. Tästä syystä hevonen tuomittiin tekemään ihmisille töitä, kun taas sika siunattiin kiitoksena – syötäväksi.
Ja tässä tarinassa ollaan jo sen verran lähellä jumalille uhraamista, että vanhat, pakanalliset perinteet jatkuivat saumattomasti uudella kristillisellä merkityksellä.
Kukaan ei ilmeisesti kyseenalaistanut sitä, että Jeesus ja kumppanit olivat juutalaisia, joten tuskinpa seimen välittömässä läheisyydessä hengaili saastainen sika. Puhumattakaan, että sitä olisi syöty – oli kyse sitten rangaistuksesta tai siunauksesta.
Vai oliko kyseessä sittenkin paavin määräys?
Erään varsin raflaavan tarinan mukaan joulukinkusta tuli vakiintunut osa jouluateriaa jo kristinuskon varhaisina aikoina. Tarina kertoo, että paavi Sixtus III olisi 430-luvulla käskenyt kaikkia kristittyjä syömään joulumessun jälkeen sikaa ihan vain juutalaisten kiusaksi. Kuulostaa ihan mahdolliselta skenaariolta.