Yleistieto
Selfie-tikku käytössä jo sata vuotta sitten!? 10 keksintöä, jotka ovat huomattavasti vanhempia kuin voisi kuvitella – osa 1
Sitä helposti kuvittelisi, että selfie-tikku ja sosiaalinen media ovat tämän vuosituhannen keksintöjä. Nyt oikaistaan hieman ennakkokäsityksiä ja harhaluuloja.
Nämä eivät kuitenkaan ole vahingollisia harhaluuloja, vaan listalla saa toivottavasti kokea ihan hauskoja ahaa-elämyksiä. Listafriikki esittelee nyt siis asioita, esineitä ja keksintöjä, jotka ovat merkittävästi vanhempia kuin voisi kuvitella. Osan kohdalla voidaan mennä pieleen vuosikymmeniä, toisten kohdalla jopa kymmeniätuhansia vuosia.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset keksinnöt ovat luvassa myöhemmin!
Selfie-tikku
Selfie-tikku ei voi olla kovin vanha keksintö, sillä eiväthän selfie-kuvatkaan ole kovin vanha juttu!? Hirveän montaa vuotta ei puhelimissa ole ollut selfieiden ottamista (ja videopuheluita) helpottavaa etukameraa eikä kovin montaa vuotta tarvitse mennä taaksepäin, kun puhelimissa ei ollut kameraa vielä ollenkaan!
Mutta onhan niitä selfieitä voinut ottaa ihan kamerallakin; se on vain vaatinut yrityksiä ja erehdyksiä. Ellei ole ollut kameravälineistön edelläkävijä.
Japanilainen Ueda Hiroshi kehitti ja patentoi selfie-tikun jo 1980-luvulla matkustaessaan Euroopassa, koska hän ei luottanut (osittain omien ikävien kokemusten vuoksi) paikallisiin, jotka saattaisivat juosta hänen kameransa kanssa pois. Hiroshi kehitti pidennettävän tikun, jonka nokkaan sai kiinni kameran ja hän kruunasi kokonaisuuden kiinnittämällä kameraan peilin. Näin kuvaaja näki, mistä oli ottamassa kuvaa. Yleisesti selfie-tikun keksijänä pidetään kuitenkin kanadalaista Wayne Frommia, joka sai patentin Quik Pod -välineelleen vuonna 2005 – kaksi vuotta sen jälkeen, kun Hiroshin patentti oli umpeutunut.
Mutta nämä miehet olivat kymmeniä vuosia myöhässä!
Selfie-tikku on ollut todistetusti olemassa jo ainakin vuonna 1925. Sen osoittaa tämä valokuva, jossa pariskunta ottaa yhteiskuvaa kepin päähän laitetulla kameralla.
Keskuslämmitys
Kuva: Wikimedia Commons | CC BY-SA 3.0 | Kuvaa rajattu
Ihmiset ovat lämmittäneet asumuksiaan kymmenien tuhansien vuosien ajan tulen avulla. Mutta varmasti monella meistä on sellainen käsitys, että tulisijat ovat lämmittäneet yhtä tiettyä huonetta, mutta koko taloa tai asuntoa lämmittävät ratkaisut ovat vasta viime vuosisadan keksintöjä.
Todellisuudessa ensimmäiset keskuslämmityssysteemit olivat käytössä jo antiikin Roomassa. Noin 350 vuotta ennen ajanlaskun alkua Roomassa keksittiin rakennelma nimeltään hypokausti, joka tietenkin oli pitkään mahdollinen vain tarpeeksi rikkaille. Se oli käytössä yksityisissä asuinrakennuksissa, mutta yhtä lailla esimerkiksi julkisissa kylpylöissä ja luostareissa.
Hypokausti toimi niin, että talojen lattioita nostettiin maasta puolen metrin verran tiilistä tai betonista rakennettujen pylväiden avulla. Sitten tuohon tyhjään tilaan rakennettiin lämmitysuuni, jossa tulta pidettiin yllä jatkuvasti. Uunista leviävä kuuma ilma johdettiin ympäri matalaa kellarikerrosta ja sieltä kivisiä savukanavia pitkin yläpuolisiin asuintiloihin – yhdestä tulisijasta riitti lämpöä useaan huoneeseen.
Hypokaustista tuli suosittu lämmitysjärjestelmä koko Euroopassa ja Suomessakin se on ollut 1300- ja 1400-luvulla käytössä muun muassa Turun linnassa ja Olavinlinnassa.
Sosiaalinen media
Sosiaalinen media on ryminällä muuttanut maailmamme viimeisen 15 vuoden aikana ja varsinaisesti eri some-kanavat määritellään verkkoviestintäympäristöiksi. Joten sana verkkoviestintä jo rajaa aika paljon sitä, mitä sosiaaliseksi mediaksi voidaan kutsua. Mutta venytetään määritelmää hiukan.
Vaikka Twitteriä tai Facebookia ei ollut 1500-luvulla, oli alankomaalaisilla nuorilla miehillä ja naisilla käytössään jotain hyvin samalla periaatteella toimivaa. Album amicorum, joka on latinaa ja tarkoittaa ystäväkirjaa, oli nuoren ylimystön fyysinen sosiaalinen media. Kirjaa kierrätettiin tutuilla ja ystävillä, jotka saivat kirjoittaa sivuille esimerkiksi juoruja, vitsejä, runoja ja laulujen sanoja.
Kirjojen omistajat paljastivat ihastuksiaan, kertoivat omia mielipiteitään ja neuvojaan, ja kommentoivat muiden kirjoihin näiden vastaavia kirjoituksia. Kirjoihin päivitettiin elämän tähtihetkien lisäksi aivan arkisiakin tapahtumia. Älypuhelimella otettujen kuvien sijaan kirjojen sivuille taiteiltiin myös upeita piirrustuksia. Jos joku järjesti juhlat, kehuivat osallistujat hyvin sujunutta tapahtumaa järjestäjän kirjassa.
Kuulostaa ihan Facebookilta, eikö totta!?
Oman sosiaalisen elämän käänteet olivat pääosassa nimenomaan nuorilla naisilla, joiden arki kului usein kotikaupungin pienissä piireissä. Nuorilla miehillä taas album amicorum oli kuin LinkedIn, johon he keräsivät nimikirjoituksia ja kehuja ympäri Eurooppaa tapaamiltaan tärkeiltä henkilöiltä: tiedemiehiltä, professoreilta, taiteilijoilta ja korkea-arvoisilta sotilailta. Mitä merkittävämpiä henkilöitä oman kirjan sivuilta löytyi, sitä paremmat mahdollisuudet oli nousta sosiaalisessa hierarkiassa ja edetä uralla.
Jäätelö
Aleksanteri Suuren, joka oli Makedonian kuningas ja aikansa merkittävimpiä sotapäällikköitä, tiedetään herkutelleen hunajalla ja nektarilla höystetyllä lumella ja jäällä valloittaessaan puolta maailmaa 300-luvulla eaa. Roomassa vuonna 54 valtaan noussut keisari Nero oli hänkin jäisten herkkujen ystävä ja lähetti usein palvelusväkeään vuorille keräämään lunta, jota sitten maustettiin hedelmillä ja mehuilla.
Kiinalaiset tekivät jäätelöstä kuitenkin sen, mitä se nykyään on eli kermaisen herkun. Tang-dynastian alkaessa vuonna 618, päättivät keisari ja hänen korkea-arvoiset virkamiehensä, että makeutettua lumipalloa on kehitettävä paremmaksi. Tarinan mukaan idea tuli Kiinan hoviin Mongolian aroilta, jossa ratsumiehet säilöivät tammojen maitoa laukkuihinsa. Kun he ratsastivat pitkiä matkoja kylmissä olosuhteissa, oli laukkujen sisältö muuttunut jatkuvan liikkeen ja alhaisen lämpötilan vaikutuksesta koostumukseltaan tiivimmäksi, mutta samalla hyvin kuohkeaksi.
Tästä Kiinan ylimystö aloitti kehitystyönsä ja alkoi valmistaa jäätelöä hapatetusta puhvelin tai vuohen maidosta, jota paksunnettiin jauhoilla ja maustettiin kamferilla. Sitten se tarjoiltiin jääkylmänä. Onneksi nykyään meille on tarjolla muitakin makuja kuin kamferi!
Pikaruoka
Kuva: Aldo Ardetti | CC BY-SA 3.0 | Kuvaa rajattu
Vaikka antiikin Roomassa, ajanlaskun alun molemmin puolin, ei ollut mäkkäreitä tai mitään nykyaikaisia pikaruokaravintoloita, rakastettiin siellä nopeaa, helppoa ja edullista ruokaa yhtä paljon kuin kiireisessä nyky-yhteiskunnassa.
Rooman katuravintoloita kutsuttiin nimillä thermopolium, ”paikka, jossa myydään jotain kuumaa”, ja ne olivat erityisen suosittuja vähävaraisten keskuudessa. Monet roomalaiset asuivat hyvin ahtaasti, eikä keittiöille tai ruokailuhuoneille ollut tilaa, joten thermopoliumit olivat kätevä vaihtoehto.
Katujen varsille levittäytyvillä ravintoloilla oli pitkät tiskit täynnä tarjottavaa ja ruoka pidettiin lämpöisenä kivipöytien alla olevien tulisijojen avulla. Yllä olevassa kuvassa on thermopolium Herculaneumin kaupungista, joka hautautui tuhkaan vuonna 79 Vesuvius-tulivuoren purkauduttua. Hyvin harvoissa thermopoliumeissa oli mahdollisuus istua ruokailemaan, joten annos napattiin mukaan ja syötiin lennossa. Tarjolla oli myös alkoholia.
Hienoimmat pikaruokalat oli koristeltu freskoin, jotka eivät tokikaan olleet pelkkää silmänruokaa, vaan niissä ilmoitettiin kyseisen paikan ruokalista – näin on ainakin päätelty kaivauksien perusteella.
Thermopoliumeissa tarjoiltiin linssejä, kalaa, lihaa, juustoja ja pähkinöitä, jotka vastasivat nykypäivän hampurilaisia ja ranskalaisia. Sillä erotuksella tietysti, että antiikin Rooman pikamättö oli huomattavasti terveellisempää.
Lue myös: