Tiede
Miksi iho menee kananlihalle vaikuttavasta musiikkiesityksestä? 5 hämmästyttävää faktaa ihmiskehosta
Ihmiskehon piirteet ja reaktiot ovat meille jokaiselle tietenkin arkipäivää, mutta hyvin tavallisetkin ominaisuudet ovat lähemmin tarkasteltuina perin mielenkiintoisia.
Miksi itkemme onnesta? Miksi aurinkoon katsominen aivastuttaa? Ja miksi kummassa voimakas tunne-elämys, kuten kansallislaulun kuuleminen, saa ihokarvat nousemaan pystyyn?
Muun muassa näitä asioita pohdimme tällä ihmiskehon ihmeellisestä maailmasta kertovalla listalla.
Miksi aurinkoon katsominen aivastuttaa?
Tavallisessa aivastusrefleksissä nenän limakalvon aistinsolut havaitsevat tunkeilijan, esimerkiksi pölyhiukkasen, jolloin niiden värekarvat aktivoivat kasvojen tuntohermon. Sitä pitkin tieto välittyy aivojen aivastuskeskukseen, joka lähettää ylävartalon lihaksille viestin, että nyt vierasesineestä on päästävä eroon ja tuloksena on tahdosta riippumaton aivastus.
Noin neljäosalla ihmisistä aivastusrefleksi ilmenee myös auringonvalon vaikutuksesta. Tätä ilmiötä kutsutaan ACHOO-syndroomaksi (engl. Autosomal Dominant Compelling Helioopthalmic Outburst) eli foottiseksi, valosta johtuvaksi aivasteluksi.
Valon aiheuttamassa aivastuksessa pupilli- ja aivastusrefleksien viestit sekoittuvat, koska niiden hermoradat kulkevat niin lähellä toisiaan. Niillä ihmisillä, jotka aivastavat mennessään hämärästä kirkkaaseen valoon, silmän pupillista tulevat impulssit eivät mene suoraan aivojen näkökeskukseen, vaan kiertävät aivastuskeskuksen kautta. Joten samaan aikaan, kun pupillit saavat käskyn supistua, tulee aivoihin myös virheellinen viesti siitä, että nenässä on jotain ylimääräistä.
Foottisen aivastelun arvellaan olevan periytyvää, mutta sille altistavaa geeniä (tai geenejä) ei ainakaan vielä ole löydetty.
Vain ihmisellä on leuka – muilla eläimillä ei
Listafriikki ei nyt väitä, että muilla eläimillä ei olisi leukaluuta. On toki. Mutta millään muulla eläinlajilla ei ole ulkonevaa luuta hampaiden alapuolella. Muilla eläimillä ei siis ole leukaa.
Katso vaikka ihmisen lähimpiä sukulaisia: simpansseja ja gorilloja. Äläkä anna karvapeitteen hämätä. Jos tutkit niiden pääkalloja (ja mikset tutkisi), huomaat ettei niillä tosiaan ole leukaa.
Evoluutiobiologeja leuan kehittyminen on luonnollisesti kiehtonut: miksi ihmisellä on tuollainen ulkonema? On ehdotettu, että se olisi tuonut leukaluille lisävoimaa pureskeluun, mutta tuosta lisävoimasta ei kuitenkaan ole mitään näyttöä. Puhumisenkaan kanssa ulkonevalla leualla ei ole todettu olevan mitään tekemistä.
On myös epäilty, että se olisi voinut muodostua sukupuolivalinnan seurauksena, mutta useimmiten seksuaalivalinnan tuloksena kehittyy ominaisuuksia vain toiselle (valinnan kohteena olevalle) sukupuolelle: isot sarvet, lintujen höyhenpuku jne. Sekä miehillä että naisilla on leuka, eikä sen koko riipu sukupuolesta.
Sanomattakin lienee selvää, että syy leuan olemassaoloon ei ole selvinnyt.
Miksi itkemme onnesta?
Vaikka suuri ilo ja syvä suru ovat tunneskaalan vastakkaisissa ääripäissä, ei niiden synnyttämillä kyynelillä ole eroa. Aivot eivät nimittäin itkemisen kohdalla osaa erottaa negatiivisia ja positiivisia tunteita toisistaan; ne vain reagoivat voimakkaaseen tunnekuohuun.
Onnen- ja surunkyynelten syntymekanismi on täysin sama.
Aivojen tunnekeskuksiksi nimitetyt mantelitumakkeet kyllä tietävät miltä tuntuu, sillä tunteet syntyvät siellä. Mantelitumakkeet lähettävät signaalin hypotalamukseen, joka kuitenkin jättää viestistä pikkupräntin lukematta. Hypotalamus vain havaitsee, että nyt tuntuu ja lujaa, joten se erittää tarvittavat viestimolekyylit, jotka aktivoivat tahdosta riippumattoman hermoston. Ja sitten aivosillan alueella sijaitseva kyyneltenerityskeskus viestittää silmän kyynelrauhaselle, että hanat auki: oli se sitten ilosta, surusta tai kovan paineen alla.
Esimerkiksi kultamitalisti ja kisan hävinnyt itkevät täysin eri syistä, mutta molempien aivoissa on tapahtunut tismalleen sama ketjureaktio, joka on johtanut tismalleen samaan lopputulokseen. Joidenkin tutkijoiden mukaan voimakkaissa tunnekuohuissa ihminen itkee, koska se auttaa kehoa ja mieltä pääsemään takaisin tasapainoiseen tilaan.
Erilaisten tunteiden laukaisemaan itkuun liittyy myös hauska urbaanilegenda: Ilosta itkiessä ensimmäinen kyynel tipahtaa oikeasta silmästä ja surullisena nyyhkyttäessä ensimmäinen kyynel tulee vasemmasta silmästä. Joten seuraavan kerran kun tunnet itkun tulevan, niin tarkkaile ensimmäistä kyyneltä. Vaikka itsellä tirahtaa tippa linssiin harva se päivä, niin en ikinä kyseisellä hetkellä muista tarkistaa tämän tarinan paikkansapitävyyttä.
Miksi iho menee kananlihalle vaikuttavasta musiikkiesityksestä?
Kylmästä johtuva kananlihalle meneminen on yksiselitteinen asia: adrenaliini saa pienet karvankohottajalihakset supistumaan ja nostamaan karvat pystyyn, jotta turkki olisi pöyheämpi ja suojaisi paremmin kylmältä. Karvan nouseminen vääntää ihon koholle aiheuttaen nyppylämäisen pinnan. Nykyihmiselle reaktio on tarpeeton, koska olemme menettäneet evoluution kuluessa turkkimme.
Karvat voivat nousta pystyyn myös pelottavassa tilanteessa. Silloin kehossamme aktivoituu taistele- tai pakenereaktio, ja adrenaliini jälleen nostattaa turkin pystyyn, tällä kertaa yrittäen tehdä meistä isomman näköisiä.
Kaikkein kummallisinta on karvojen pystyyn nouseminen silloin, kun ihminen kokee valtavan, positiivisen tunne-elämyksen. Vaikuttava musiikkiesitys, omissa häissä alttarille käveleminen tai vaikka kansallislaulun kuuleminen voivat saada vilunväreet aikaan ja ihon menemisen kananlihalle.
Syynä on sama stressireaktio kuin kylmässä tai pelätessä, sillä aivot tulkitsevat voimakkaan tunnekuohun kuin jotain olisi vialla ja viestivät lisämunuaisille, että nyt tarvitaan adrenaliinia ja vähän äkkiä, jotta tilanteesta selvitään kunnialla.
Koiranuni on totta: Ihminenkin voi pitää osan aivoista hereillä
Olemme aiemmin kirjoittaneet eläinten erikoisista nukkumistavoista, ja tuolla listalla mainittiin moneen otteeseen toisella aivopuoliskolla nukkuminen, jota tekevät niin delfiinit kuin sorsatkin. Mutta tiesitkö, että samaan pystyvät myös ihmiset?
Tiedäthän sen piinan, kun on vaikkapa lomalla tai kaverin luona yökylässä, eikä aamulla ole kovinkaan virkeä olo. Jos reissu kestää kauemman kuin yhden yön, paranee unen laatu päivä päivältä. Tämä samainen ilmiö on havaittu myös unitutkimuksissa, sillä koehenkilöiden on usein vaikea saada ensimmäisenä yönä unta oudossa paikassa. Siksipä unilaboratorioissa on tapana suorittaa varsinaiset mittaukset vasta toisena yönä.
Yhdysvaltalaisen Brownin yliopiston aivo- ja unitutkijat ovat kuitenkin kiinnittäneet huomionsa nimenomaan tuohon levottomaan ensimmäiseen yöhön. Masako Tamakin johtama työryhmä havaitsi ennestään tuntemattoman ja hyvin yllättävän ilmiön: koehenkilöiden vasen aivopuolisko ei mennytkään syvän unen vaiheessa täysin lepoon, vaan yksi alue jatkoi aktiivista toimintaansa. Tuo alue on aiemmissa tutkimuksissa liitetty haaveiluun ja ajatusten harhailuun, ja sen myös tiedetään pitävän muissa unen vaiheissa yhteyttä toisiin hermoratoihin aktiivisimmin kuin muut aivojen alueet.
Syytä siihen, miksi aina juuri vasemmalla puolella sijaitseva hermorata pysyi aktiivisena, ei tiedetä, mutta muilta eläimiltä tuttua lepuutettavan puoliskon vaihteluakaan ei voida sulkea pois, sillä mittaus tehtiin vain yön ensimmäisen syvän unen vaiheessa.
Esimerkiksi valailla toisella aivopuoliskolla nukkuminen on elintärkeää, sillä niiden on noustava säännöllisin väliajoin pintaan hengittämään. Ihmisellä näin ei tietenkään ole, joten tutkijat arvelevat aktiivisena säilyvän aivojen osan toimivan ikäänkuin valvontajärjestelmänä vieraassa ympäristössä; tähän viittaa myös se, että koehenkilöt havahtuivat hereille herkemmin ja olivat nopeammin toimintavalmiudessa, kun heidän oikeaan korvaansa soitettiin ääniä (aivojen puoliskot säätelevät aina vastakkaista kehon puolta). Toisena laboratoriossa vietettynä yönä tällaista epäsymmetristä unta ei koehenkilöillä enää havaittu, joten aivot olivat todenneet ympäristön turvalliseksi ja vahtina toiminut aivojen osakin sai levätä.