Yhteiskunta
Top 10 historian pahimmat kidutusmenetelmät piinapenkistä Juudaksen tuoliin
Piinapenkki, rintojen repijä ja tuskan päärynä antavat jo sanoina vihjeen siitä, mitä on luvassa. Tällä listalla käydään läpi historian brutaaleimmat kidutusmenetelmät.
Jokin aika sitten Listafriikki kirjoitti julmimmista teloitustavoista, joten tämä on vähän kuin jatko-osa siihen. Monella tämänkin listan metodilla saa hengen pois, mutta ensisijaisesti näiden tarkoitus on ollut tuottaa uhrille tuskaa rangaistuksena tai kuulustelutarkoituksessa. Monet listan kidutusmenetelmistä on kehitetty katolisen kirkon inkvisition tarpeisiin, kun tuo harhaoppisuutta vastustanut laitos vainosi ja kidutti paavin luvalla kaikkia muita kuin kristittyjä ympäri Etelä-Eurooppaa. Paavin vuonna 1252 antaman bullan mukaan inkvisitiolla oli lähes rajoittamaton oikeus hankkia harhaoppisilta tunnustus kiduttamalla.
Mutta tietenkin kidutus on paljon tuota vanhempaa perua, eikä tosiaankaan päättynyt inkvisition viralliseen lakkauttamiseen 1900-luvun alussa. Joten jos hetkeksikään tuudittauduit sellaiseen ajatukseen, että nämä listan kidutusmenetelmät ovat muinaishistoriaa, olet väärässä. Kidutus on hyvin paljon voimissaan tänäkin päivän.
Juudaksen tuoli
Listan aloittaa Juudaksen tuoli – tuo keskiaikainen kidutusmenetelmä, joka on pysynyt lähes muuttumattoman tähän päivään saakka. Ja miksi pyörää pitäisi keksiä uudelleen? Toimintaperiaate on seuraava: uhri nostetaan teräväksi veistetyn puisen pyramidin päälle siten, että kehon paino on huipun päällä. Se on sitten toimeenpanijasta riippuvaa, painuuko pyramidin huippu peräaukkoon, emättimeen, välilihaan vaiko häntäluuhun – kaikki äärimmäisen kivuliaita vaihtoehtoja.
Jos kidutettavalta haluttiin tunnustus tai jotain tietoja, saatettiin Juudaksen tuolissa istuttaminen aloittaa kevyemmin. Tällöin uhria riiputettiin köysistä, jolloin terävään kärkeen ei painunut koko vartalon paino. Toisaalta tehostetussa mallissa kidutettavaa voitiin heilutella pyramidin nokassa ja laittaa hänen jalkoihinsa lisäpainoja. Pahimmassa tapauksessa hänet pudotettiin toistuvasti pyramidin huippua vasten. Joskus Juudaksen tuoli repi uhria sen verran pahasti, että kuulustelusta tulikin teloitus. Kuoleman saattoi aiheuttaa myös vakava tulehdus, koska välinettä ei juuri vaivauduttu pesemään kidutettavien välissä. Pyramidin kärjessä oli sekoittuneena monen eri henkilön eritteitä, jotka pääsivät haavoista verenkiertoon.
Juudaksen tuoli kehitettiin alunperin Espanjassa, maan inkvisition perustamisen jälkeen 1400-luvun lopulla, mutta sen maine kiiri ympäri Eurooppaa. Variaatiot tästä tuolista ovat edelleen käytössä niissä maailmankolkissa, joissa kidutusta vielä harjoitetaan.
Strappado
Strappado on ikivanha kidutusmenetelmä, joka sai nimensä kuitenkin vasta keskiajalla ja on pitänyt pintansa näihin päiviin saakka. Siinä uhrin kädet sidotaan selän takana yhteen ja häntä riiputetaan ranteista ilmassa. Luonnottomassa asennossa roikkuminen johtaa olkapäiden sijoiltaan menemiseen, hermojen ja jänteiden katkeamiseen, ja joskus solisluiden murtumiseen. Vammat ovat pahemmat, jos uhrin jalkoihin lisätään painoja.
Paavi Klemens V rajoitti vuonna 1311 strappadon käyttöä siten, että kidutusmenetelmä oli sallittu vain, jos paikallinen piispa antoi siihen luvan ja tunnustus saatiin ilman luunmurtumia. Sanomattakin lienee selvää, että rajoitus oli täysi vitsi. Strappado ei vaipunut unholaan inkvisition lakkauttamisen jälkeen, vaan sitä on viimeisen sadan vuoden aikana käytetty rangaistuksena muun muassa toisen maailmansodan aikaisilla keskitysleireillä ja Vietnamin sodan vankileireillä.
Sitä käytetään yhä eri puolilla maailmaa – esimerkiksi terroristijärjesto Isis on omaksunut strappadon repertuaariinsa. Yhdysvaltojen tiedetään varmasti käyttäneen strappadoa ainakin vuonna 2003, kun CIA ”kuulusteli tehostetusti” terroristiepäilty Manadel al-Jamadia Abu Ghraibin vankilassa Irakissa. Al-Jamadi kuoli kidutuksen seurauksena ja mediaan levisi kohua aiheuttaneita kuvia, joissa amerikkalaiset sotilaat hymyilevät ja näyttävät peukkua tämän ruumiin vieressä. Voit katsoa järkyttävät kuvat tämän linkin kautta.
Tuskan päärynä
Kuva: Klaus D. Peter | CC BY 3.0 | Kuvaa rajattu
Tuskan päärynä oli nimensä mukaisesti päärynän muotoinen metalliesine, joka tungettiin kidutettavan suuhun. Välineen toisessa päässä oli vipu, jota vääntämällä päärynä avautui useampaan osaan kuin metalliset kukan terälehdet. Esine oli avoimena sen verran iso, että se mursi hampaat ja leuan, ja joskus terävä kärki saattoi viiltää kohtalokkaasti kurkun sisältä päin auki.
Suuhun laitettava väline oli varattu vääräuskoisille saarnaajille, mutta tuskan päärynää käytettiin toki muihinkin ruumiinonteloihin. Tällöin se oli rangaistus ”passiivisesta homoseksuaalisuudesta”; aktiivisuudesta taisi olla tiedossa paljon pahempaa. Naisille oli varattu suurempi päärynä, jolla kuritettiin niitä, joiden uskottiin olleen seksuaalisessa kanssakäymisessä Saatanan tai tämän kätyreiden kanssa (koska sehän oli ihan mahdollista). Joskus välineen päähän oli tuskan maksimoinniksi lisätty piikkejä.
Vuohen kieli
Vuohen kieli -kidutusmenetelmä on peräisin Rooman valtakunnan ajalta, jolloin gladiaattorit painivat leijonien kanssa. Rikoksesta syytettyä ei tunnustuksen saamiseksi kannattanut aina kuitenkaan laittaa kehään, koska hänellä saattoi olla tietoja pettureista ja vihollisista. Informaatio oli jotenkin nyhdettävä ulos ja vuohen kieli oli mitä parhain suostuttelija.
Periaatteessa tätä pidetään yhtenä kutituskidutuksen muodoista – kutittaminen on pidemmän päälle erittäin raskasta psyykkisesti, sillä esimerkiksi jatkuva höyhenellä kutittelu aistitaan jonkin ajan jälkeen tuskallisena kipuna, vaikka uhria ei varsinaisesti satutetakaan.
Vuohen kieli eroaa kuitenkin perinteisestä kutituskidutuksesta sillä, että siinä sattui oikeasti. Uhrin paljaat jalat valeltiin suolavedellä, jota vuohet syöksyivät nuolemaan. Alkuun muoleminen kutitti jalkapohjia, mutta kun karhea kieli jatkoi lipomista, alkoi iho mennä rikki. Suolavettä lisäämällä vuohet jatkoivat nuolemista niin kauan, että jalat olivat kuin nyljetyt.
Rintojen repijä
Kuva: Flominator | CC BY-SA 3.0 | Kuvaa rajattu
Naisille suunnattua kidutusvälinettä, rintojen repijää, käytettiin juuri siihen, mihin nimikin viittaa. Rintojen repiminen oli tehokas kuulustelukeino, koska toisen rinnan irrottamisen jälkeen syytetty oli valmis tunnustamaan kaikkien ystävien ja kylänmiesten rikokset.
Rintojen repiminen toimi myös rangaistusmenetelmänä niille naisille, joiden inkvisitio näki kuuluvan alimpaan helvettiin – tuomio oli saattanut tulla abortista, harhaoppisuudesta, jumalanpilkasta tai ehkä pahimpana kaikesta: aviottoman lapsen saamisesta. Välinettä käytettiin joko kylmäksi jäädytettynä tai polttavan kuumana.
Rintojen repijällä saatettiin myös ”vain” puristaa rintoihin jäljet merkiksi aviorikoksesta.
Vaihtoehtoisesti naisen rinnat voitiin raadella silpuksi hämähäkiksi kutsutulla menetelmällä. Siinä naista raahattiin vankilan seiniin upotettuja metallipiikkejä vasten. Tulos oli samanlainen kuin kannettavalla välineellä.
Krokotiilisakset
Jos rintojen repijä oli tarkoitettu naisille, niin oli miehillekin oma, vartalon erityistä uloketta varten suunniteltu kidutusväline: krokotiilisakset. Myöhäisellä keskiajalla käytössä olleet leikkurit oli säästetty pahimmista pahimmille eli niille, jotka olivat yrittäneet salamurhata kuninkaan. Jotkut siinä jopa onnistuen.
Krokotiilisakset toimivat hieman pihtien tapaan, sillä niissä ei ollut varsinaista terää. Sen sijaan pihtien leukoina toimivat kaksi puolikasta lieriötä, jotka yhteen puristettuina muodostivat pitkän ja kapean putken. Tuskaisen leikkureista tekivät leukojen lukuisat piikit tai hampaat – krokotiileihin laite ei muuten liittynyt mitenkään. Kun rautapihdit oli lämmitetty hehkuvan punaisiksi, napsaistiin ne kiinni tuomitun peniksen ympärille. Useimmiten uhri jäi silvotun elimensä kanssa henkiin, toisinaan pihdeillä repäistiin koko sisältö irti, mikä saattoi johtaa kohtalokkaaseen verenvuotoon.
Kerettiläinen haarukka
Kerettiläinen haarukka oli oikein toimiva kidutusmenetelmä jo yksistään, mutta valvottamisen kanssa se muodosti tappavan tehokkaan yhdistelmän. Kuten nimestä voinee päätellä, oli kerettiläinen haarukka suunniteltu harhaoppisille – sekin oli inkvisition aikainen keksintö. Jokaiseen haarukkaan oli kaiverrettu sanat ”minä luovutan”, ja vain ne sanomalla vääräuskoinen tai noita pääsi pälkähästä – todennäköisesti vain löytääkseen itsensä pian hirrestä, joesta tai roviolta.
Kerettiläinen haarukka oli pieni rautatanko, jonka kummassakin päässä oli kaksi terävää piikkiä. Kaksipäinen haarukka sidottiin remmeillä pystyyn uhrin leuan alle siten, että toisen pään piikit olivat kiinni kurkussa ja toinen pää painautui rintalastaan. Uhrin oli koko ajan pidettävä päätään pystyssä ja niskansa venytettynä, jos halusi välttää piikkien porautumista ihoon; myös puhuminen oli käytännössä mahdotonta. (Yllä olevassa kuvassa ketään ei kiduteta, vaan menetelmää testataan muutamien sekuntien ajan).
Jos kidutettava oli esimerkiksi syytettynä rikoksesta, puetettiin hänelle kerettiläinen haarukka kaulaan ja valvotettiin istualtaan pari vuorokautta. Jokaisen torkahtamisen ja pään nytkähtämisen seurauksena terävät piikit painuivat syvemmälle, ja pian henkilö oli valmis tunnustamaan mitä tahansa, että piina loppuisi.
Ja piinasta puheen ollen…
Piinapenkki
Kuva: Tycho, shansov.net | CC BY 3.0 | Kuvaa rajattu
Tiesitkö, että nykyaikanakin lähinnä kuvaannollisesti käytetty ”piinapenkki” on oikea, historiallinen kapistus?
Ensimmäiset maininnat piinapenkistä ovat muinaisesta Kreikasta; ajanlaskumme alkua edeltäneiltä vuosisadoilta. Hieman myöhemmin (60-luvun lopulla) kreikkalainen historioitsija Tacitus kirjoitti orjista, joilta oli piinapenkin avulla yritetty saada tietoa keisari Neron murhayritykseen osallistuneista henkilöistä. Tuskalliseksi ja tehokkaaksi kidutusmenetelmäksi todettu piinapenkki yleistyi keskiaikaisessa Euroopassa ja kuuluisaksi se on tullut erityisesti Lontoon Towerin vankilassa sijainneista kidustuskammioista.
Englantiin piinapenkin toi ensimmäisenä Exeterin herttua John Holland, joka työskenteli vartijana edellä mainitussa vankilassa 1400-luvun alkupuolella. Paljon käytössä ollutta laitetta ruvettiinkin kutsumaan Exeterin herttuan tyttäreksi.
Piinapenkin toimintaperiaate oli julman simppeli: vanki sidottiin nilkoistaan ja ranteistaan penkin vastakkaisiin päihin, ja sitten kampea vääntämällä laite alkoi kiskomaan raajoja eri suuntiin. Venytystä jatkettiin yleensä niin kauan, että käsien ja jalkojen nivelet menivät ensin sijoiltaan, antoivat lopulta kokonaan periksi ja irtosivat lopulta muusta kehosta: päälle päin vammat eivät välttämättä edes näkyneet. Piinapenkki venytti myös lihaksia niin, että ne eivät enää palautuneet toimintakykyisiksi. Kidutettava kuuli omien nivelsiteidensä ja luidensa napsahtelevan poikki, elleivät omat tuskanhuudot peittäneet kaikkia muita ääniä. Jos vanki todettiin kuulusteluissa täysin yhteistyökyvyttömäksi, vietiin raajojen venytys loppuun saakka: kädet repeytyivät irti ensimmäisenä.
Piinapenkistä oli myös kivuliaampi vaihtoehto, jossa penkin rullat oli varustettu terävillä piikeillä. Ilmeisesti irtoavat raajat eivät olleet tarpeeksi ikävä rangaistus!
Scavenger’s daughter
Kuva: Jerónimo Roure Pérez | CC BY-SA 4.0 | Kuvaa rajattu
Kun piinapenkki oli Lontoon Towerissa todettu toimivaksi laitteeksi, haluttiin kyseisen vankilan kidutuskammioiden repertuaaria laajentaa. Kuningas Henrik VIII:nen valtakaudella, 1500-luvun alkupuoliskolla, piinapenkin kaveriksi keksittiin yhtälailla julma kidutusmenetelmä nimeltään scavenger’s daughter. Sen suomennos voisi olla ruumiinryöstäjän tai raadonsyöjän tytär. Towerissa oli ilmeisesti kummallinen fiksaatio kutsua kidutusvälineitä tyttäriksi!
Raudasta tehdyn laitteen toimintaperiaate oli venyttävään piinapenkkiin verrattuna päinvastainen: ihminen sidottiin mahdollisimman tiukaksi paketiksi.
Scavenger’s daughter oli A-kirjaimen muotoinen väline, jonka ylin rengas laitettiin vangin kaulan ympärille ja ranteet ja nilkat lukittiin alempiin renkaisiin. Asento oli heti alkujaan tuskallinen, mutta usean vuorokauden jälkeen se alkoi todella tehdä tuhojaan. Epäluonnollisen kyyryasennon vuoksi elimistöön kohdistui jatkuva paine, joka aiheutti sisäisiä verenvuotoja. Tiedetään myös vankeja, joiden selkärangat vääntyivät murtumiseen saakka.
Rottakidutus
Eläimiä on käytetty ihmisten kiduttamiseen läpi aikojen. Seksuaalinen väkivalta ja nöyryytys ovat olleet listan kärkipaikoilla varmaan siitä lähtien, kun kiduttaminen on keksitty. Aaseja ja koiria koulutettiin jo Rooman valtakunnan aikana raiskaamaan sekä miehiä että naisia, ja samat menetelmät ovat olleet käytössä muun muassa 1960–1990-luvuilla Etelä-Amerikan sotilasdiktatuureissa Brasiliassa, Uruguayssa, Argentiinassa ja Chilessä. Uhrien kertomuksissa toistuvat myös kammottavat tarinat seksuaalisesta pahoinpitelystä, jossa peräaukkoon tai emättimeen on tungettu putken avulla eläviä rottia.
Mutta varsinaisesti rottakidutuksen nimellä kulkeva menetelmä on tuttu 2 Fast 2 Furious -elokuvan katsoneille; siinä kidutettava jää henkiin. Useampi on kuitenkin saanut tutustua tähän brutaaliin metodiin Game of Thrones -televisiosarjassa, jossa uhria ei päästettykään pälkähästä, vaan kidutus johti kuolemaan.
Tietenkään rottakidutus ei ole pelkkää fiktiota!
Keskiajalla paljon käytössä olleessa kidustusmenetelmässä laitettiin yksi tai useampi nälässä pidetty rotta uhrin vatsan päälle sangossa tai alhaalta auki olevassa häkissä. Sitten rottien vankilaa alettiin lämmittämään esimerkiksi liekillä tai asettamalla sangon päälle kuuma hiili. Näet jo varmasti mihin tällä tähdättiin – rotat halusivat kuumasta pois ja ainoa pakokeino oli syödä itsensä pehmeästä alustasta läpi. Joskus rottien hommaa helpotettiin tekemällä vatsaan muutama viilto kuin esimerkiksi. Jos menetelmällä haluttiin saada uhrista irti tietoja, oli tämä muutamien puraisujen jälkeen melko valmis kertomaan kaiken.
Toisinaan rottien annettiin kaivautua ulos uhrin kehon kautta; siihen meni rottien määrästä riippuen noin pari tuntia, jonka aikana purualustana toiminut ihminen oli varmasti jo saanut surmansa.
Lue myös: