Tiede
Maailman suurimmat aallot: viiden Vapaudenpatsaan korkuinen tsunami ja muut hirmuaallot
Maailman suurimmat aallot vaikuttavat monesti syntyessään harmittomilta. Ne kuitenkin muuttuvat rannikkoa lähestyessään jopa kymmeniä metrejä korkeiksi kammotuksiksi, jotka saattavat aiheuttaa valtavaa tuhoa.
Tuulet synnyttävät merillä muutamien metrien korkuisia, parhaimmillaan jopa parikymmenmetrisiä aaltoja, jotka myrskyten saattavat kaataa laivoja. Maailman suurimmat aallot ovat kuitenkin niitä, joiden syntyminen on maan aiheuttamaa. Kun suuri aalto lähestyy rannikkoa, on vesi koko ajan matalampaa ja matalampaa, mikä hidastaa aallon kulkua. Siinä vaiheessa kaikella sillä energialla, joka on kuljettanut aaltoa eteenpäin, ei ole mahdollista suuntautua mihinkään muualle kuin ylöspäin – aalto kasvaa korkeutta, mutta ei loputtomasti.
Aalto noudattaa fysiikan lakeja ja murtuu siinä vaiheessa, kun se saavuttaa tietyn jyrkkyyden: matka pysähtyy, ja aalto menettää suurimman osan energiastaan, kun sen korkeus on enemmän kuin seitsemäsosa sen pituudesta. Eli mereltä tuleva seitsemän metrin pituinen aalto murtuu, kun se kasvaa yhden metrin korkuiseksi. Ympäri maailman on rantoja, joille surffarit hakeutuvat ratsastamaan näillä hirmuaalloilla – niitäkin listallemme mahtuu.
Mutta sitten on hyökyaaltoja, jotka eivät murru ennen rantaa. Niitä sanotaan tsunameiksi. Tsunamiaalto voi olla monia kymmeniä, jopa satoja kilometrejä pitkä, joten se ei useinkaan saavuta murtumiseen tarvittavaa jyrkkyyttä; se ei kasva pituuteen nähden tarpeeksi korkeaksi. Tsunamin voi aiheuttaa maanjäristys tai mereen iskeytyvä asteroidi; periaatteessa mikä tahansa esine tai mullistus, joka siirtää vesimassaa pohjasta pintaan saakka. Jos tsunamin yli veneilee avomerellä, ei sitä välttämättä edes huomaa, mutta tilanne muuttuu, kun jopa 1000 kilometriä tunnissa kulkeva hyökyaalto kohtaa matalan rannan, pysähtymättä.
Listafriikki esittelee nyt maailman suurimmat aallot. Tai ainakin ne, joista tiedetään.
Maailman suurimmat aallot – Nazare, Portugali
Nazaressa, Portugalissa, sijaitseva Praia do Norten ranta on tunnettu monista Guinnessin maailmanennätyksistä. Siellä maihin lyövät maailman suurimmat aallot. Niiden koko johtuu monesta seikasta, mutta jättiläisten synnylle tärkeimpänä pidetään vedenalaista kanjonia. Pohjois-Atlantin talvimyrskyt puskevat aaltoja etelään ja saapuessaan Nazaren läheisyyteen ne eivät murru. Vesimassa ei siis kohtaakaan matalikkoa, vaan pääsee kasaamaan energiaa syvässä kanjonissa, josta se sitten syvänteen päättyessä syöksyy valtavina aaltoina rantaan. Tuosta luonnonilmiöstä johtuen Nazare on mitä mainioin paikka rikkoa surffaamiseen liittyviä ennätyksiä. Yrityksessä voi toki rikkoutua ensin lauta ja pahimmassa tapauksessa muutama luu.
Vuonna 2011 vuosikymmeniä ammatikseen surffannut yhdysvaltalainen Garrett McNamara ratsasti 23,8-metrisellä aallolla, joka oli suurin koskaan onnistuneesti surffattu aalto. Ennätys tehtiin tietenkin Nazaressa. Tammikuussa 2013 McNamara uhmasi jälleen Atlantin kylmyyttä ja tuolloin hänen uskotaan kuvien ja videoiden perusteella ratsastaneen 30-metrisellä aallolla, joka rikkoi vanhan ennätyksen kirkkaasti. Virallisesti sitä ei kuitenkaan mitattu, joten vanha maailmanennätys säilyi.
Marraskuun 8. päivänä vuonna 2017 Nazaresissa koettiin kauhun hetkiä, kun brittiläinen Andrew Cotton mursi selkärankansa kaaduttuaan pahasti. Hän kuitenkin toipui vakavasta loukkaantumisesta ja on sittemmin palannut lajin pariin…ja Nazaresiin. Samana päivänä koettiin kuitenkin myös riemun hetkiä ja tehtiin lainelautailun historiaa, kun brasilialainen Rodrigo Koxa rikkoi virallisesti McNamaran maailmanennätyksen surffaamalla 24,4 metrisellä aallolla.
Lokakuussa 2020 surffattiin vieläkin hurjemmin, kun saksalainen Sebastian Steudtner teki uuden maailmanennätyksen lautailemalla 26,21-metrisellä aallolla. Ja missäs muualla kuin Nazaressa?!
Naisten maailmanennätystä pitää hallussaan brasilialainen Maya Gabeira, joka helmikuussa 2020 ratsasti Nazaresissa 22,4-metrisellä aallolla (yllä oleva video).
Intian valtameri, joulukuu 2004
Intian valtamerellä tapaninpäivänä vuonna 2004 sattunut maanjäristys ja sitä seurannut tsunami ovat varmasti kaikille lukijoille tuttuja. Merenalainen, voimakkuudeltaan vähintään 9.0 magnitudin maanjäristys iski joulukuun 26. päivän aamuna indonesialaisen Sumatran saaren edustalla ja aiheutti lähihistorian tuhoisimman tsunamin. Maanjäristystä seuranneiden tuntien aikana tsunami surmasi Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa, Intian valtameren saarilla ja Afrikan itärannikolla yli 220 000 ihmistä. Katastrofi iski pahiten Indonesiaan, jossa kuolonuhrien määräksi on arvioitu lähes 170 000.
Tragedia kosketti ihmisiä maailmanlaajuisesti, ei vain valtavan tuhon vuoksi vaan siksi, että tsunami iski juuri joulunaikaan ja menehtyneiden joukossa oli paljon lomalaisia ympäri maailman.
Syvässä meressä 500 kilometrin tuntivauhdilla edennyt tsunami iski täysin yllättäen eivätkä ihmiset osanneet varautua siihen. Kun meri alkoi aamulla paeta muistuttaen äkillistä vuoroveden laskua, ryntäsivät monet rannalle keräämään kaloja ja paljastuneita simpukoita. Juuri kukaan ei osannut odottaa valtavalla voimalla saapunutta vesiseinämää, jonka korkeus vaihteli kohteesta riippuen. Indonesialaisessa Acehin maakunnassa, jota tsunami runteli vain parikymmentä minuuttia maanjäristyksen jälkeen, koettiin kyseisen päivän korkein aalto: lähes 30-metrinen aalto vyöryi useita kilometrejä sisämaahan. Muualla aallot jäivät matalammiksi, mutta usean metrin korkuisina ja valtavalla voimalla liikkuneina ne pyyhkäisivät yhtälailla kaiken tieltään. Miljoonat ihmiset menettivät kotinsa, kun tsunami tuhosi kokonaisia kaupunkeja ja kyliä.
Suomalaisille tsunami oli pahin rauhan aikana sattunut onnettomuus – Sri Lankassa ja Thaimaassa menehtyi 179 suomalaista.
Roistoaallot
Roistoaallot, tappaja-aallot, hirviöaallot – rakkaalla lapsella on monta nimeä. Pitkän aikaa roistoaaltoja pidettiin myytteinä ja merimiesten liioiteltuina kertomuksina. Tarinoiden mukaan kymmeniä metrejä korkeat yksittäiset aallot syntyvät avomerellä kuin tyhjästä ja häviävät tyhjiin; meri voi muuten olla jopa rauhallinen. Odottamattomia roistoaaltoja on ollut lähes mahdoton tutkia, sillä kukaan ei tiedä missä ja koska sellainen voi iskeä. Niitä on kuitenkin pidetty syyllisinä useisiin selittämättömiin merionnettomuuksiin.
Roistoaallot alettiin kuitenkin ottaa tosissaan myös tutkijoiden keskuudessa, kun tammikuun 1. päivänä vuonna 1995 seurantalaitteet kirjasivat Norjan rannikolla 25,6 metrisen hirmuaallon (yllä oleva kuva), vaikka muuten ympärillä pauhasi kuusimetrinen aallokko. Se oli ensimmäinen roistoaalto, joka saatiin tallennettua. Yksittäisen jättiaallon syntyminen aavalla merellä oli kuitenkin edelleen mysteeri, mutta sittemmin se on kyetty mallintamaan laboratoriossa valon avulla.
Roistoaallon on ainakin laboratoriossa osoitettu syntyvän, kun pienemmät aallot ovat juuri oikean kokoisia ja tietyllä etäisyydellä toisistaan, jolloin ne yhdistyvät yhdeksi suureksi aalloksi. Roistoaallon mallikappaletta sanotaan Peregrinen solitoniksi; aallon synnystä teorian tehneen matemaatikon Howell Peregrinen mukaan. Aalto pitää kokonsa ja muotonsa, koska sen etenemisnopeus on niin suuri, että aalto saa koko ajan kiinni harjansa eikä murru.
Roistoaallot eivät välttämättä ole maailma korkeimpia, vaan ne määritellään jättimäisiksi verrattuna merialueen muuhun aallokkoon. Toisaalta syksyllä 2019, hurrikaani Dorianin jälkimainingeissa, Kanadan itärannikolla havaitut yksittäiset, 30-metriset aallot kipuavat melko korkealle maailman suurimpien aaltojen joukossa.
Historian suurin tsunami – Lituya Bay, Yhdysvallat
Valtavia tsunameja voi syntyä tavoilla, jotka eivät aivan heti tule mieleen. Tässä hyvä esimerkki.
Maailman historian suurin aalto iski Alaskan kaakkoisrannikolla, Yhdysvalloissa, heinäkuun 9. päivänä vuonna 1958. Tsunami sai alkunsa, kun voimakkaan maanjäristyksen seurauksena yli 30 miljoonaa kuutiometriä kivimassaa putosi enimmillään 900 metrin korkeudesta (kuvassa punainen nuoli) Lituya Bayn poukaman mantereen puoleiseen osaan. Hirmuaalto ei siis ollut peräisin mereltä, vaan vesimassan sai liikkeelle 90 miljoonaa tonnia maata.
Valtava tsunamiaalto pyyhkäisi mennessään kaikki puut ja muun kasvillisuuden koko 11 kilometriä pitkän poukaman reunamilta, tehden tuhoa parhaimmillaan 524 metrin korkeudessa (kuvassa keltainen nuoli). Puolen kilometrin korkuinen aalto oli korkeampi kuin viisi Vapaudenpatsasta päällekkäin. Käsittämättömästä koosta huolimatta tsunami aiheutti ”vain” viisi kuolonuhria, sillä alue on harvaanasuttua eikä paikalla ollut tuolloin kuin muutamia kalastusveneitä.
Lituya Bay antoi loistavat olosuhteet jättimäisen tsunamin syntymiselle, sillä se on enimmillään vain reippaat kolme kilometriä leveä ja 200 metriä syvä – kun maa vyöryi poukamaan, ei vedellä ollut muuta suuntaa kuin syöksyä valtavalla vauhdilla ja voimalla ylös- ja sitten eteenpäin. Runnottuaan raivoisasti Lituya Bayn läpi tsunami rauhoittui purkautuessaan Alaskanlahteen.
Taan Fiord, Yhdysvallat
Kuva: Higman, B., Shugar, D.H., Stark, C.P. et al. | CC BY 4.0 | Kuvaa rajattu
Otetaan toinen alaskalainen tsunami heti perään. Taan Fiordin vuonoon putosi lokakuun 17. päivänä vuonna 2018 palanen vuorta. Tuo palanen, 180 miljoonan tonnin painoinen kivimassa, aiheutti 193 metrin korkeuteen nousseen tsunamin.
Valtavan hyökyaallon aiheuttamasta maanvyörymästä voidaan syyttää ilmastonmuutosta, sillä vielä 60 vuotta sitten koko Taan Fiordin vuonoa ei ollut olemassakaan: se oli jään peittämä laakso. Tyndallin jäätikkö alkoi kuitenkin 1960-luvulla perääntymään ja vuonna 1991 tehdyissä mittauksissa sen todettiin vetäytyneen 17 kilometriä ja ohentuneen 400 metrillä paljastaen samalla Icy Bay -lahteen aivan uuden vuonon.
Jäätikön jäämassa oli siihen mennessä tukenut ikiroutaisia vuorten seinämiä, mutta sulamisen seurauksena suurten maanvyöryjen syntyminen oli mahdollista. Toisin kuin Lituya Bayn tsunamin kohdalla Taan Fiordissa ei tapahtunut maanjäristystä, vaan kivimassa tuli alas omia aikojaan. Aivan vuonon pohjukassa tapahtunut maanvyöry synnytti lähes 100 kilometrin tuntivauhdilla edenneen jättiläisaallon, joka pyyhki kasvillisuuden koko 15 kilometrin mittaisen lahden reunamilta. Vaikka Taan Fiordin maanvyörymä oli kaksi kertaa isompi kuin Lituya Bayn, jäi sen aiheuttama aalto huomattavasti pienemmäksi, koska kivimassa tippui alempaa (100 metrin korkeudesta) ja vesi oli puolta matalampaa (syvimmillään 100 metriä).
Taan Fiordin hyökyaalto oli yksi suurimmista, joita viimeisen vuosisadan aikana on mitattu. Se ei aiheuttanut henkilövahinkoja, mutta jos jäätiköt jatkavat vetäytymistään nykyisellä vauhdilla, tulevat tällaiset megatsunamit (se on ihan oikea sana) yleistymään, jolloin uhreiltakaan ei voida välttyä.
Norjan tsunamit – menneet ja tulevat
Kuva: Ximonic (Simo Räsänen) | CC BY-SA 4.0 | Kuvaa rajattu
Maanjäristysten tai maanvyörymien aiheuttamia tsunameita tapahtuu myös hyvin lähellä Suomea, nimittäin Norja vuonoisilla rannikoilla. Olosuhteet ovat hyvin samanlaiset kuin Alaskassa ja lähihistorian aikana maassa on koettu useita tsunameja, joissa on menehtynyt satoja ihmisiä.
Vuonna 2015 ilmestynyt norjalainen katastrofielokuva The Wave perustuu vuoden 1934 maanvyörymän aiheuttamaan 63-metriseen tsunamiin, jossa surmansa sai yli 40 Tafjordin kylän asukasta. Samantapaisen onnettomuuden seurauksena vuonna 1905 kuoli Lovatnetin vuoristojärvellä 60 ihmistä ja vuonna 1936 henkensä menetti 74 ihmistä.
Sunnmøren alueella läntisessä Norjassa sijaitsee maan pisin vuono, 110-kilometrinen Storfjorden, jossa on lukuisia useiden kilometrien mittaisia sivuvuonoja mukaan lukien Tafjorden, jonka päässä edellä mainittu Tafjordin kylä sijaitsee.
Storfjordenin läheisyydessä ei mietitä sitä, voisiko aikaisempien tsunamien tapainen katastrofi iskeä tänäkin päivänä, vaan kysymys kuuluu: Koska sellainen tapahtuu? Valtio on listannut pahimpia katastrofeja, joihin maassa on syytä valmistautua, ja viiden kärjessä on Storfjordenissa käynnistyvä tsunami. Listan kärkipaikoilla ovat myös ydinonnettomuus ja pandemia. Monissa vuorissa on valtavia halkeamia, joita on seurattu jo vuosikymmenien ajan, ja Norjassa on pohdittu myös sitä mahdollisuutta, että vuorenseinämiä räjäytettäisiin hallitusti ennen kuin ne syöksyvät itsestään vuonoihin aiheuttaen jättimäisiä hyökyaaltoja.
Vuonojen varrella olevissa kylissä asukkailla on puhelimissaan sovellukset, jotka hälyttävät, jos tutkimuslaitosten sensorit havaitsevat maanvyörymiin viittaavaa aktiivisuutta. Kylät eivät ole kymmeniä metrejä korkeilta tsunameilta pelastettavissa, mutta ehkä ihmiset ehtivät liikkua tarpeeksi korkealle pakoon.
Pohjois-Atlantti, helmikuu 2013
Automaattinen mittauspoiju havaitsi Islannin ja Ison-Britannian välisellä merialueella helmikuun 4. päivänä vuonna 2013 mittaushistorian suurimman aallon – sillä oli korkeutta 19 metriä. Tuo on kuitenkin hieman harhaanjohtava lukema, sillä varsinaisesti mittauspoiju ei mitannut yhtä 19-metristä aaltoa, vaan kyse on merkitsevästä aallonkorkeudesta. Se on yksinkertaisesti sanottuna keskiarvo tietyn ajanjakson korkeimmista aalloista; tutkijoiden mukaan joukossa on ollut reippaasti parinkymmenen metrin paremmalla puolella olleita aaltoja. Mutta Maailman ilmatieteen järjestö ottaa tilastoissaan huomioon vain merkitsevän aallonkorkeuden.
Pohjoisella Atlantilla on siis varmuudella koettu huomattavasti suurempiakin aaltoja, mutta niistä on vaikea saada tietoa, sillä suurissa merissä mittauspoijuja on varsin harvassa – valtamerialukset kyllä raportoivat jatkuvasti yli 20-metrisistä aalloista. Jotain jättimäisten aaltojen esiintyvyydestä kertoo myös se, että kun vuonna 2004 tutkijat kävivät läpi Envisat-satelliitin ottamia tutkakuvia, löysivät he kymmenen yli 25 metrin korkuista aaltoa. Tutkakuvat oli napsittu kolmen viikon aikana ympäri maapallon meriä.
Itämeren suurimpia aaltoja mitattiin tammikuussa 2019 Aapeli-myrskyn yhteydessä. Selkämerellä mitattiin tuolloin toistaiseksi suurin merkitsevä aallonkorkeus, 8,1 metriä. Korkein yksittäinen aalto oli lähes 15-metrinen, joten aikamoisia tyrskyjä nähdään myös ihan tässä lähellä.
Lue myös:
Kun rajuilma iskee: Suomen historian pahimmat myrskyt
Eteläinen jäämeri, toukokuu 2018
Vuonna 2018 mitattiin eteläisen pallonpuoliskon kaikkien aikojen suurin aalto. Uuden-Seelannin meteorologian ja merentutkimuskeskuksen mukaan Eteläisellä jäämerellä, Campbell Islandin läheisyydessä sijaitseva mittauspoiju havaitsi toukokuun 8. päivänä aallon, joka oli korkeampi kuin viisi kaksikerroksista bussia päällekkäin; numeroina ilmaistuna aalto oli 23,8 metriä korkea. Se peittosi lähes kahdella metrillä etelän edellisen ennätyksen, joka oli Tasmanianmerellä vuonna 2012 mitattu 22,03-metrinen aalto.
Oseanografi Tom Durrantin mukaan olosuhteet jättimäisten aaltojen syntymiselle olivat otolliset, sillä alueella oli ollut pitkä matalapaineen jakso ja tuulet olivat yltyneet koviksi. Kyseinen mittauspoiju kerää dataa kolmen tunnin välein, 20 minuuttia kerrallaan, joten tuona myrskyisänä päivänä on mahdollisesti syntynyt vieläkin suurempia aaltoja – ne ovat vain jääneet mittaamatta. Kaiken hehkutuksen keskellä vähäiselle huomiolle jäi se seikka, että merkitsevä aallonkorkeus Uuden-Seelannin myrskyssä jäi ”vain” 14,9 metriin, joka on Pohjois-Atlantin aallokoihin verrattuna melko kevyttä.
Peahi, Yhdysvallat
Havaijilla, Mauin saaren pohjoisrannalla sijaitsee Peahi, surffaajien paratiisi, jossa merenpohjan jyrkkäseinäinen harjanne rikkoo valtameren pauhut uskomattomalla voimalla. Sopivien olosuhteiden osuessa kohdalle siellä koetaan Tyynenmeren suurimmat aallot.
Poseidon, Ahti ja Neptunus ovat kaikki olleet kuluvana surffikautena suotuisalla tuulella, sillä tammikuussa 2021 Peahilla koettiin Havaijin lähihistorian korkeimmat aallot. Virallista mittausta näistä jättiläisistä ei nyt ole tehty, mutta paikalla olleiden surffaajien mukaan ja videoiden perusteella joukossa oli ainakin yksi 30,5-metrinen aalto. Ammattisurffaaja Makua Rothman päätyi lautansa kanssa tuolle hirvitykselle (kuvassa) ja selvitti sen ehjin nahoin. Vaikka se on jo lajipiireissä julistettu maailmanennätykseksi, on virallinen arviointi vielä alkuvaiheessa.
Tuon kokoinen aalto ei Peahissa kuitenkaan ole mikään ihme, sillä se kuuluu niihin rantoihin, joilla käydään suurimpia surffikisoja, ja lajin parhaimmisto hakeutuu sinne juuri valtavan kokoisten aaltojen vuoksi. Peahi tunnetaan myös nimellä Jaws, Tappajahai -elokuvan mukaan, sillä leffan julkaisuvuonna (1975) rannikon aalloilla ratsastettiin ensimmäisiä kertoja. Mauilaiset surffaajat antoivat odottamattomasti käyttäytyville ja vaarallisen suuriksi kasvaville aalloille nimen merten vaanivan tappajan mukaan.