Tiede

Maailman suurimmat aallot: viiden Vapaudenpatsaan korkuinen tsunami ja muut hirmuaallot

Julkaistu

Tsunameja, roistoaaltoja ja surffiparatiiseja: Tässä ovat maailman suurimmat aallot!

Maailman suurimmat aallot vaikuttavat monesti syntyessään harmittomilta. Ne kuitenkin muuttuvat rannikkoa lähestyessään jopa kymmeniä metrejä korkeiksi kammotuksiksi, jotka saattavat aiheuttaa valtavaa tuhoa. 

Tuulet synnyttävät merillä muutamien metrien korkuisia, parhaimmillaan jopa parikymmenmetrisiä aaltoja, jotka myrskyten saattavat kaataa laivoja. Maailman suurimmat aallot ovat kuitenkin niitä, joiden syntyminen on maan aiheuttamaa. Kun suuri aalto lähestyy rannikkoa, on vesi koko ajan matalampaa ja matalampaa, mikä hidastaa aallon kulkua. Siinä vaiheessa kaikella sillä energialla, joka on kuljettanut aaltoa eteenpäin, ei ole mahdollista suuntautua mihinkään muualle kuin ylöspäin – aalto kasvaa korkeutta, mutta ei loputtomasti.

Aalto noudattaa fysiikan lakeja ja murtuu siinä vaiheessa, kun se saavuttaa tietyn jyrkkyyden: matka pysähtyy, ja aalto menettää suurimman osan energiastaan, kun sen korkeus on enemmän kuin seitsemäsosa sen pituudesta. Eli mereltä tuleva seitsemän metrin pituinen aalto murtuu, kun se kasvaa yhden metrin korkuiseksi. Ympäri maailman on rantoja, joille surffarit hakeutuvat ratsastamaan näillä hirmuaalloilla – niitäkin listallemme mahtuu.

Mutta sitten on hyökyaaltoja, jotka eivät murru ennen rantaa. Niitä sanotaan tsunameiksi. Tsunamiaalto voi olla monia kymmeniä, jopa satoja kilometrejä pitkä, joten se ei useinkaan saavuta murtumiseen tarvittavaa jyrkkyyttä; se ei kasva pituuteen nähden tarpeeksi korkeaksi. Tsunamin voi aiheuttaa maanjäristys tai mereen iskeytyvä asteroidi; periaatteessa mikä tahansa esine tai mullistus, joka siirtää vesimassaa pohjasta pintaan saakka. Jos tsunamin yli veneilee avomerellä, ei sitä välttämättä edes huomaa, mutta tilanne muuttuu, kun jopa 1000 kilometriä tunnissa kulkeva hyökyaalto kohtaa matalan rannan, pysähtymättä.

Listafriikki esittelee nyt maailman suurimmat aallot. Tai ainakin ne, joista tiedetään.

Advertisement

Maailman suurimmat aallot – Nazare, Portugali

Nazaressa, Portugalissa, sijaitseva Praia do Norten ranta on tunnettu monista Guinnessin maailmanennätyksistä. Siellä maihin lyövät maailman suurimmat aallot. Niiden koko johtuu monesta seikasta, mutta jättiläisten synnylle tärkeimpänä pidetään vedenalaista kanjonia. Pohjois-Atlantin talvimyrskyt puskevat aaltoja etelään ja saapuessaan Nazaren läheisyyteen ne eivät murru.

Vesimassa ei siis kohtaakaan matalikkoa, vaan pääsee kasaamaan energiaa syvässä kanjonissa, josta se sitten syvänteen päättyessä syöksyy valtavina aaltoina rantaan. Tuosta luonnonilmiöstä johtuen Nazare on mitä mainioin paikka rikkoa surffaamiseen liittyviä ennätyksiä. Yrityksessä voi toki rikkoutua ensin lauta ja pahimmassa tapauksessa muutama luu. 

Vuonna 2011 vuosikymmeniä ammatikseen surffannut yhdysvaltalainen Garrett McNamara ratsasti 23,8-metrisellä aallolla, joka oli suurin koskaan onnistuneesti surffattu aalto. Ennätys tehtiin tietenkin Nazaressa. Tammikuussa 2013 McNamara uhmasi jälleen Atlantin kylmyyttä ja tuolloin hänen uskotaan kuvien ja videoiden perusteella ratsastaneen 30-metrisellä aallolla, joka rikkoi vanhan ennätyksen kirkkaasti. Virallisesti sitä ei kuitenkaan mitattu, joten vanha maailmanennätys säilyi.

Marraskuun 8. päivänä vuonna 2017 Nazaresissa koettiin kauhun hetkiä, kun brittiläinen Andrew Cotton mursi selkärankansa kaaduttuaan pahasti. Hän kuitenkin toipui vakavasta loukkaantumisesta ja on sittemmin palannut lajin pariin…ja Nazaresiin. Samana päivänä koettiin kuitenkin myös riemun hetkiä ja tehtiin lainelautailun historiaa, kun brasilialainen Rodrigo Koxa rikkoi virallisesti McNamaran maailmanennätyksen surffaamalla 24,4 metrisellä aallolla.

Advertisement

Lokakuussa 2020 surffattiin vieläkin hurjemmin, kun saksalainen Sebastian Steudtner teki uuden maailmanennätyksen lautailemalla 26,21-metrisellä aallolla. Ja missäs muualla kuin Nazaressa?!

Naisten maailmanennätystä pitää hallussaan brasilialainen Maya Gabeira, joka helmikuussa 2020 ratsasti Nazaresissa 22,4-metrisellä aallolla (yllä oleva video).

Intian valtameri, joulukuu 2004

Intian valtamerellä tapaninpäivänä vuonna 2004 sattunut maanjäristys ja sitä seurannut tsunami ovat varmasti kaikille lukijoille tuttuja. Merenalainen, voimakkuudeltaan vähintään 9.0 magnitudin maanjäristys iski joulukuun 26. päivän aamuna indonesialaisen Sumatran saaren edustalla ja aiheutti lähihistorian tuhoisimman tsunamin. Maanjäristystä seuranneiden tuntien aikana tsunami surmasi Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa, Intian valtameren saarilla ja Afrikan itärannikolla yli 220 000 ihmistä. Katastrofi iski pahiten Indonesiaan, jossa kuolonuhrien määräksi on arvioitu lähes 170 000.

Tragedia kosketti ihmisiä maailmanlaajuisesti, ei vain valtavan tuhon vuoksi vaan siksi, että tsunami iski juuri joulunaikaan ja menehtyneiden joukossa oli paljon lomalaisia ympäri maailman. 

Syvässä meressä 500 kilometrin tuntivauhdilla edennyt tsunami iski täysin yllättäen eivätkä ihmiset osanneet varautua siihen. Kun meri alkoi aamulla paeta muistuttaen äkillistä vuoroveden laskua, ryntäsivät monet rannalle keräämään kaloja ja paljastuneita simpukoita. Juuri kukaan ei osannut odottaa valtavalla voimalla saapunutta vesiseinämää, jonka korkeus vaihteli kohteesta riippuen. Indonesialaisessa Acehin maakunnassa, jota tsunami runteli vain parikymmentä minuuttia maanjäristyksen jälkeen, koettiin kyseisen päivän korkein aalto: lähes 30-metrinen aalto vyöryi useita kilometrejä sisämaahan. Muualla aallot jäivät matalammiksi, mutta usean metrin korkuisina ja valtavalla voimalla liikkuneina ne pyyhkäisivät yhtälailla kaiken tieltään. Miljoonat ihmiset menettivät kotinsa, kun tsunami tuhosi kokonaisia kaupunkeja ja kyliä.

Suomalaisille tsunami oli pahin rauhan aikana sattunut onnettomuus – Sri Lankassa ja Thaimaassa menehtyi 179 suomalaista.

Advertisement

Roistoaallot

Roistoaallot, tappaja-aallot, hirviöaallot – rakkaalla lapsella on monta nimeä. Pitkän aikaa roistoaaltoja pidettiin myytteinä ja merimiesten liioiteltuina kertomuksina. Tarinoiden mukaan kymmeniä metrejä korkeat yksittäiset aallot syntyvät avomerellä kuin tyhjästä ja häviävät tyhjiin; meri voi muuten olla jopa rauhallinen. Odottamattomia roistoaaltoja on ollut lähes mahdoton tutkia, sillä kukaan ei tiedä missä ja koska sellainen voi iskeä. Niitä on kuitenkin pidetty syyllisinä useisiin selittämättömiin merionnettomuuksiin. 

Roistoaallot alettiin kuitenkin ottaa tosissaan myös tutkijoiden keskuudessa, kun tammikuun 1. päivänä vuonna 1995 seurantalaitteet kirjasivat Norjan rannikolla 25,6 metrisen hirmuaallon (yllä oleva kuva), vaikka muuten ympärillä pauhasi kuusimetrinen aallokko. Se oli ensimmäinen roistoaalto, joka saatiin tallennettua. Yksittäisen jättiaallon syntyminen aavalla merellä oli kuitenkin edelleen mysteeri, mutta sittemmin se on kyetty mallintamaan laboratoriossa valon avulla. 

Roistoaallon on ainakin laboratoriossa osoitettu syntyvän, kun pienemmät aallot ovat juuri oikean kokoisia ja tietyllä etäisyydellä toisistaan, jolloin ne yhdistyvät yhdeksi suureksi aalloksi. Roistoaallon mallikappaletta sanotaan Peregrinen solitoniksi; aallon synnystä teorian tehneen matemaatikon Howell Peregrinen mukaan. Aalto pitää kokonsa ja muotonsa, koska sen etenemisnopeus on niin suuri, että aalto saa koko ajan kiinni harjansa eikä murru. 

Roistoaallot eivät välttämättä ole maailma korkeimpia, vaan ne määritellään jättimäisiksi verrattuna merialueen muuhun aallokkoon. Toisaalta syksyllä 2019, hurrikaani Dorianin jälkimainingeissa, Kanadan itärannikolla havaitut yksittäiset, 30-metriset aallot kipuavat melko korkealle maailman suurimpien aaltojen joukossa. 

Historian suurin tsunami – Lituya Bay, Yhdysvallat

Valtavia tsunameja voi syntyä tavoilla, jotka eivät aivan heti tule mieleen. Tässä hyvä esimerkki.

Maailman historian suurin aalto iski Alaskan kaakkoisrannikolla, Yhdysvalloissa, heinäkuun 9. päivänä vuonna 1958. Tsunami sai alkunsa, kun voimakkaan maanjäristyksen seurauksena yli 30 miljoonaa kuutiometriä kivimassaa putosi enimmillään 900 metrin korkeudesta (kuvassa punainen nuoli) Lituya Bayn poukaman mantereen puoleiseen osaan. Hirmuaalto ei siis ollut peräisin mereltä, vaan vesimassan sai liikkeelle 90 miljoonaa tonnia maata.

Valtava tsunamiaalto pyyhkäisi mennessään kaikki puut ja muun kasvillisuuden koko 11 kilometriä pitkän poukaman reunamilta, tehden tuhoa parhaimmillaan 524 metrin korkeudessa (kuvassa keltainen nuoli). Puolen kilometrin korkuinen aalto oli korkeampi kuin viisi Vapaudenpatsasta päällekkäin. Käsittämättömästä koosta huolimatta tsunami aiheutti ”vain” viisi kuolonuhria, sillä alue on harvaanasuttua eikä paikalla ollut tuolloin kuin muutamia kalastusveneitä.

Advertisement

Lituya Bay antoi loistavat olosuhteet jättimäisen tsunamin syntymiselle, sillä se on enimmillään vain reippaat kolme kilometriä leveä ja 200 metriä syvä – kun maa vyöryi poukamaan, ei vedellä ollut muuta suuntaa kuin syöksyä valtavalla vauhdilla ja voimalla ylös- ja sitten eteenpäin. Runnottuaan raivoisasti Lituya Bayn läpi tsunami rauhoittui purkautuessaan Alaskanlahteen.

Taan Fiord, Yhdysvallat

Otetaan toinen alaskalainen tsunami heti perään. Taan Fiordin vuonoon putosi lokakuun 17. päivänä vuonna 2018 palanen vuorta. Tuo palanen, 180 miljoonan tonnin painoinen kivimassa, aiheutti 193 metrin korkeuteen nousseen tsunamin. 

Valtavan hyökyaallon aiheuttamasta maanvyörymästä voidaan syyttää ilmastonmuutosta, sillä vielä 60 vuotta sitten koko Taan Fiordin vuonoa ei ollut olemassakaan: se oli jään peittämä laakso. Tyndallin jäätikkö alkoi kuitenkin 1960-luvulla perääntymään ja vuonna 1991 tehdyissä mittauksissa sen todettiin vetäytyneen 17 kilometriä ja ohentuneen 400 metrillä paljastaen samalla Icy Bay -lahteen aivan uuden vuonon.

Jäätikön jäämassa oli siihen mennessä tukenut ikiroutaisia vuorten seinämiä, mutta sulamisen seurauksena suurten maanvyöryjen syntyminen oli mahdollista. Toisin kuin Lituya Bayn tsunamin kohdalla Taan Fiordissa ei tapahtunut maanjäristystä, vaan kivimassa tuli alas omia aikojaan. Aivan vuonon pohjukassa tapahtunut maanvyöry synnytti lähes 100 kilometrin tuntivauhdilla edenneen jättiläisaallon, joka pyyhki kasvillisuuden koko 15 kilometrin mittaisen lahden reunamilta. Vaikka Taan Fiordin maanvyörymä oli kaksi kertaa isompi kuin Lituya Bayn, jäi sen aiheuttama aalto huomattavasti pienemmäksi, koska kivimassa tippui alempaa (100 metrin korkeudesta) ja vesi oli puolta matalampaa (syvimmillään 100 metriä).

Taan Fiordin hyökyaalto oli yksi suurimmista, joita viimeisen vuosisadan aikana on mitattu. Se ei aiheuttanut henkilövahinkoja, mutta jos jäätiköt jatkavat vetäytymistään nykyisellä vauhdilla, tulevat tällaiset megatsunamit (se on ihan oikea sana) yleistymään, jolloin uhreiltakaan ei voida välttyä.

Norjan tsunamit – menneet ja tulevat

Maanjäristysten tai maanvyörymien aiheuttamia tsunameita tapahtuu myös hyvin lähellä Suomea, nimittäin Norja vuonoisilla rannikoilla. Olosuhteet ovat hyvin samanlaiset kuin Alaskassa ja lähihistorian aikana maassa on koettu useita tsunameja, joissa on menehtynyt satoja ihmisiä.

Vuonna 2015 ilmestynyt norjalainen katastrofielokuva The Wave perustuu vuoden 1934 maanvyörymän aiheuttamaan 63-metriseen tsunamiin, jossa surmansa sai yli 40 Tafjordin kylän asukasta. Samantapaisen onnettomuuden seurauksena vuonna 1905 kuoli Lovatnetin vuoristojärvellä 60 ihmistä ja vuonna 1936 henkensä menetti 74 ihmistä.

Advertisement

Sunnmøren alueella läntisessä Norjassa sijaitsee maan pisin vuono, 110-kilometrinen Storfjorden, jossa on lukuisia useiden kilometrien mittaisia sivuvuonoja mukaan lukien Tafjorden, jonka päässä edellä mainittu Tafjordin kylä sijaitsee.

Storfjordenin läheisyydessä ei mietitä sitä, voisiko aikaisempien tsunamien tapainen katastrofi iskeä tänäkin päivänä, vaan kysymys kuuluu: Koska sellainen tapahtuu? Valtio on listannut pahimpia katastrofeja, joihin maassa on syytä valmistautua, ja viiden kärjessä on Storfjordenissa käynnistyvä tsunami. Listan kärkipaikoilla ovat myös ydinonnettomuus ja pandemia. Monissa vuorissa on valtavia halkeamia, joita on seurattu jo vuosikymmenien ajan, ja Norjassa on pohdittu myös sitä mahdollisuutta, että vuorenseinämiä räjäytettäisiin hallitusti ennen kuin ne syöksyvät itsestään vuonoihin aiheuttaen jättimäisiä hyökyaaltoja.

Vuonojen varrella olevissa kylissä asukkailla on puhelimissaan sovellukset, jotka hälyttävät, jos tutkimuslaitosten sensorit havaitsevat maanvyörymiin viittaavaa aktiivisuutta. Kylät eivät ole kymmeniä metrejä korkeilta tsunameilta pelastettavissa, mutta ehkä ihmiset ehtivät liikkua tarpeeksi korkealle pakoon.

Pohjois-Atlantti, helmikuu 2013

Automaattinen mittauspoiju havaitsi Islannin ja Ison-Britannian välisellä merialueella helmikuun 4. päivänä vuonna 2013 mittaushistorian suurimman aallon – sillä oli korkeutta 19 metriä. Tuo on kuitenkin hieman harhaanjohtava lukema, sillä varsinaisesti mittauspoiju ei mitannut yhtä 19-metristä aaltoa, vaan kyse on merkitsevästä aallonkorkeudesta. Se on yksinkertaisesti sanottuna keskiarvo tietyn ajanjakson korkeimmista aalloista; tutkijoiden mukaan joukossa on ollut reippaasti parinkymmenen metrin paremmalla puolella olleita aaltoja. Mutta Maailman ilmatieteen järjestö ottaa tilastoissaan huomioon vain merkitsevän aallonkorkeuden.

Pohjoisella Atlantilla on siis varmuudella koettu huomattavasti suurempiakin aaltoja, mutta niistä on vaikea saada tietoa, sillä suurissa merissä mittauspoijuja on varsin harvassa – valtamerialukset kyllä raportoivat jatkuvasti yli 20-metrisistä aalloista. Jotain jättimäisten aaltojen esiintyvyydestä kertoo myös se, että kun vuonna 2004 tutkijat kävivät läpi Envisat-satelliitin ottamia tutkakuvia, löysivät he kymmenen yli 25 metrin korkuista aaltoa. Tutkakuvat oli napsittu kolmen viikon aikana ympäri maapallon meriä.

Itämeren suurimpia aaltoja mitattiin tammikuussa 2019 Aapeli-myrskyn yhteydessä. Selkämerellä mitattiin tuolloin toistaiseksi suurin merkitsevä aallonkorkeus, 8,1 metriä. Korkein yksittäinen aalto oli lähes 15-metrinen, joten aikamoisia tyrskyjä nähdään myös ihan tässä lähellä.

Advertisement

Lue myös:
Kun rajuilma iskee: Suomen historian pahimmat myrskyt

Eteläinen jäämeri, toukokuu 2018

Vuonna 2018 mitattiin eteläisen pallonpuoliskon kaikkien aikojen suurin aalto. Uuden-Seelannin meteorologian ja merentutkimuskeskuksen mukaan Eteläisellä jäämerellä, Campbell Islandin läheisyydessä sijaitseva mittauspoiju havaitsi toukokuun 8. päivänä aallon, joka oli korkeampi kuin viisi kaksikerroksista bussia päällekkäin; numeroina ilmaistuna aalto oli 23,8 metriä korkea. Se peittosi lähes kahdella metrillä etelän edellisen ennätyksen, joka oli Tasmanianmerellä vuonna 2012 mitattu 22,03-metrinen aalto.

Oseanografi Tom Durrantin mukaan olosuhteet jättimäisten aaltojen syntymiselle olivat otolliset, sillä alueella oli ollut pitkä matalapaineen jakso ja tuulet olivat yltyneet koviksi. Kyseinen mittauspoiju kerää dataa kolmen tunnin välein, 20 minuuttia kerrallaan, joten tuona myrskyisänä päivänä on mahdollisesti syntynyt vieläkin suurempia aaltoja – ne ovat vain jääneet mittaamatta. Kaiken hehkutuksen keskellä vähäiselle huomiolle jäi se seikka, että merkitsevä aallonkorkeus Uuden-Seelannin myrskyssä jäi ”vain” 14,9 metriin, joka on Pohjois-Atlantin aallokoihin verrattuna melko kevyttä. 

Peahi, Yhdysvallat

 
 
 
 
 
View this post on Instagram
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

A post shared by Makua Rothman (@makuarothman)

Havaijilla, Mauin saaren pohjoisrannalla sijaitsee Peahi, surffaajien paratiisi, jossa merenpohjan jyrkkäseinäinen harjanne rikkoo valtameren pauhut uskomattomalla voimalla. Sopivien olosuhteiden osuessa kohdalle siellä koetaan Tyynenmeren suurimmat aallot.

Poseidon, Ahti ja Neptunus ovat kaikki olleet kuluvana surffikautena suotuisalla tuulella, sillä tammikuussa 2021 Peahilla koettiin Havaijin lähihistorian korkeimmat aallot. Virallista mittausta näistä jättiläisistä ei nyt ole tehty, mutta paikalla olleiden surffaajien mukaan ja videoiden perusteella joukossa oli ainakin yksi 30,5-metrinen aalto. Ammattisurffaaja Makua Rothman päätyi lautansa kanssa tuolle hirvitykselle (kuvassa) ja selvitti sen ehjin nahoin. Vaikka se on jo lajipiireissä julistettu maailmanennätykseksi, on virallinen arviointi vielä alkuvaiheessa.

Advertisement

Tuon kokoinen aalto ei Peahissa kuitenkaan ole mikään ihme, sillä se kuuluu niihin rantoihin, joilla käydään suurimpia surffikisoja, ja lajin parhaimmisto hakeutuu sinne juuri valtavan kokoisten aaltojen vuoksi. Peahi tunnetaan myös nimellä Jaws, Tappajahai -elokuvan mukaan, sillä leffan julkaisuvuonna (1975) rannikon aalloilla ratsastettiin ensimmäisiä kertoja. Mauilaiset surffaajat antoivat odottamattomasti käyttäytyville ja vaarallisen suuriksi kasvaville aalloille nimen merten vaanivan tappajan mukaan. 

Lue myös:

Advertisement
Kommentoi

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tiede

Naisen kyyneleet alentavat miehen seksuaalista halukkuutta: 11 faktaa itkemisestä ja kyynelistä – osa 2

Julkaistu

Tässä tulee listallinen faktoja itkemisestä ja kyynelistä.

Monet asiat saattavat nostattaa kyyneleet silmiin: Surullinen elokuva, parhaan kaverin häät ja sipulin pilkkominen. Mutta miksi? Tässä tulee mielenkiintoisia, mutta toivottavasti ei kuitenkaan itkettäviä faktoja itkemisestä.

Listalla perehdytään itkemiseen, jonka sanotaan muun muassa puhdistavan ja tekevän hyvää. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen; aina itkeminen ei helpota oloa. Kukaan ei tiedä varmasti, että miksi voimakkaat tunteet saavat ihmisen itkemään, mutta teorioita on kyllä esitetty.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset kyyneleiden vuodatukset voit lukea tästä:

Itkeekö eläimet? 11 faktaa itkemisestä ja kyynelistä – osa 1

Kyyneleet eivät kiihota

Science-lehdessä vuonna 2011 julkaistu artikkeli oli aikoinaan valtavan mediahuomion kohteena. Eikä ihme, sillä yleisesti voidaan sanoa, että kaikki seksiin liittyvä myy. Tutkimuksen tuloksista nimittäin pääteltiin, että naisen kyyneleet vievät halut mieheltä.

Tutkimuksen koehenkilöinä oli naisia, jotka myönsivät itkevänsä herkästi. Naisille näytettiin jotain itkettävää (varmaankin Hachiko tai Leijonakuningas) ja tutkijat keräsivät kyyneleet talteen. Nesteet annettiin haisteltaviksi miehille, jotka olivat nuuhkineet myös suolavettä. Miehet eivät osanneet erottaa kyyneliä ja suolavettä toisistaan, mutta kyynelillä oli silti kummallinen vaikutus.

Tutkijat olivat odottaneet kyynelten vaikuttavan tunteisiin, kuten surullisuuteen ja empatiaan, mutta niin ei käynyt. Kävi jotain yllättävää, sillä kyyneleet vähensivät miesten seksuaalista halukkuutta ja alensivat testosteronitasoa.

Ensimmäistä kertaa tutkijat olivat pystyneet todistamaan, että ihminen kommunikoi kemiallisesti kyynelillä. Päätelmä oli selvä: naisen kyynelten välittämä viesti on ”ei”. Tutkimuksen toisessa osassa miesten annettiin haistella toisten miesten kyyneliä ja jälleen testosteronitasot alenivat ja kiihottuneisuus väheni.

Tuloksista tehtyjä päätelmiä on muiden tutkijoiden toimesta kritisoitu. Onhan se raflaavaa, että itkeminen vie halut, mutta joidenkin asiantuntijoiden mukaan testosteronitason aleneminen ei suoraan viittaa siihen. Evolutiivisesti käy enemmän järkeen se, että kyyneleet vähentävät väkivaltaisuutta. Uhkaavassa tilanteessa vuodatetut kyyneleet laimentavat aggressiota, jolloin ”hyökkääjä” saattaa rauhoittua.

Miksi itkeminen helpottaa? Vai helpottaako?

Tavataan sanoa, että itkeminen helpottaa. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä useiden tutkimusten mukaan hyvän olon tunne tulee välillisesti sosiaalisen vasteen kautta. Itkeneestä tuntuu jälkeen päin hyvältä, jos hän on saanut tilanteessa tukea.

Itkuun purskahtaminen voi helpottaa hankalassa tilanteessa, jos joku tulee kysymään, että mikä hätänä. Vaivaavasta asiasta kertominen ja siihen mahdollisesti yhdessä löytyvä ratkaisu tuovat helpotuksen. Itkemisellä ei varsinaisesti ole tunteen kanssa mitään tekemistä. Myös ympäristöllä on iso vaikutuksensa siihen, tuntuuko itkukohtauksen jälkeen hyvältä. Jos töissä purskahtaa kyyneliin, saattaa tulos olla päinvastainen.

Kotona yksin vollottaminen ei useinkaan paranna oloa, vaan ikävään tunteeseen jää vain vellomaan. Tietyt sairaudet voivat estää helpotuksen tulemisen, vaikka ympärillä olisi kuinka paljon myötäeläjiä ja auttajia. Syvästä masennuksesta kärsivän olo ei tosiaankaan parane itkemällä.

Sukupuolten välisiä eroja

Stereotyypit voivat olla ärsyttäviä ja usein ne ovat helposti kumottavissa, mutta itkemisen kohdalla näin ei ole. Naiset itkevät enemmän kuin miehet. Ja nyt tietenkin puhutaan keskimääräisesti, koska kaikki me olemme yksilöitä.

Vaikka eri tutkimuksissa päästäänkin hieman toisistaan poikkeaviin numeroihin, on kaikista luettavissa sama fakta: naiset itkevät vähintään kaksi kertaa enemmän kuin miehet. Todennäköisesti vieläkin enemmän.

Nainen itkee keskimäärin kuusi minuuttia kerrallaan, kun taas miehen itkukohtaus kestää nelisen minuttia. Naisilla itku myös eskaloituu useammin, sillä noin 65 % kerroista itkeminen yltyy nyyhkytykseksi. Miehillä vain 4 prosenttia itkukerroista etenee nyyhkimiseen.

Miehen ja naisen fysiologiassa on eroja myös silmissä, sillä miehen kyynelkanavat ovat suuremmat. Tämän ominaisuuden vuoksi miehen kyynelet eivät yhtä helposti lähde valumaan poskille. Naisilla itkeminen johtaa todennäköisemmin poskille valuviin kyynelnoroihin.

Miksi itkemme onnesta?

Vaikka suuri ilo ja syvä suru ovat tunneskaalan vastakkaisissa ääripäissä, ei niiden synnyttämillä kyynelillä ole eroa. Aivot eivät nimittäin itkemisen kohdalla osaa erottaa negatiivisia ja positiivisia tunteita toisistaan; ne vain reagoivat voimakkaaseen tunnekuohuun.

Onnen- ja surunkyynelten syntymekanismi on täysin sama. Aivojen tunnekeskuksiksi nimitetyt mantelitumakkeet kyllä tietävät miltä tuntuu, sillä tunteet syntyvät siellä. Mantelitumakkeet lähettävät signaalin hypotalamukseen, joka kuitenkin jättää viestistä pikkupräntin lukematta. Hypotalamus vain havaitsee, että nyt tuntuu ja lujaa, joten se erittää tarvittavat viestimolekyylit, jotka aktivoivat tahdosta riippumattoman hermoston. Ja sitten aivosillan alueella sijaitseva syljenerityskeskus viestittää silmän kyynelrauhaselle, että hanat auki: oli se sitten ilosta, surusta tai kovan paineen alla.

Esimerkiksi kultamitalisti ja kisan hävinnyt itkevät täysin eri syistä, mutta molempien aivoissa on tapahtunut tismalleen sama ketjureaktio, joka on johtanut tismalleen samaan lopputulokseen. Joidenkin tutkijoiden mukaan voimakkaissa tunnekuohuissa ihminen itkee, koska se auttaa kehoa ja mieltä pääsemään takaisin tasapainoiseen tilaan.

Erilaisten tunteiden laukaisemaan itkuun liittyy myös hauska urbaanilegenda: Ilosta itkiessä ensimmäinen kyynel tipahtaa oikeasta silmästä ja surullisena nyyhkyttäessä ensimmäinen kyynel tulee vasemmasta silmästä. Joten seuraavan kerran kun tunnet itkun tulevan, niin tarkkaile ensimmäistä kyyneltä.

Miksi me itkemme?

Kyyneleet auttavat meitä tunnistamaan toisen ihmisen surun. Itkeminen synnyttää empatian tunnetta ja vahvistaa ihmisten välistä yhteyttä. Siinä on kaikessa yksinkertaisuudessaan syy siihen, miksi me itkemme.

Tämähän ei meille tietenkään selityksenä riitä.

Itkeminen on jo pitkään ollut mysteeri, jolle on annettu monenlaisia selityksiä. Yksimielisiä asiasta ei olla.

Evoluutiobiologit ovat tarkastelleet itkemistä selviytymisen kannalta: Mitä hyötyä itkemisestä voisi olla? Erään tutkimuksen mukaan kyyneleet osoittavat puolustuskyvyttömyyttä ja haavoittuvaisuutta, mutta hyvällä tavalla.

Kaikki avuttomuuteen viittaavat fyysiset merkit viestittävät muille, että ”en ole uhka”, jolloin itkeminen voi olla keino välttää väkivaltaa. Hyökkääjä, henkinen tai fyysinen, voi tuntea kyyneleet nähdessään jopa syyllisyyttä. Itkevän kanssa on vaikea riidellä. Kyyneleet myös herättävät muissa sympatiaa ja tunne tarttuu. Tutkimusten mukaan toisen ihmisen voimakkaan tunteen näkeminen herättelee samoja aivoalueita, jotka ovat aktiivisia oman tunnekuohun aikana. Yhdessä itkeminen ja saman tunteen jakaminen vahvistavat ihmisten välistä yhteyttä. Se on osaltaan auttanut varhaisia ihmisiä muodostamaan tiiviitä yhteisöjä.

Evolutiivisesta näkökulmasta katsottuna ihmiselle on myös ollut hyötyä viestiä äänettömästi kavereilleen, että kaikki ei ole hyvin. Haavoittuvaisena huutaminen olisi pedoille kutsu ruokapöytään, mutta äänettömästi poskille virtaavat kyyneleet kertovat katsojalle välittömästi, että jokin on hätänä.

Vaikka nykyisin moni yrittää piilotella itkuaan, niin aiemmin kyyneleet ovat olleet tärkeä signaali kanssaihmisille. Erään hypoteesin mukaan tunnekyynelten erilainen koostumus – aiemmin mainittu korkeampi proteiinipitoisuus – tekee niistä perus- ja refleksikyyneliin verrattuna viskoosimpia eli ”tahmeampia”. Ne valuvat poskilla hitaammin, jolloin muut ihmiset huomaavat ne paremmin.

Tämä kaikki edellä mainittu nostaa yksilön selviytymismahdollisuuksia.

Aina itku ei kuitenkaan pelasta ja herätä sympatiaa. Valitettava fakta on se, että paljon itkevä vauva tulee todennäköisemmin pahoinpidellyksi kuin vähän itkevä vauva. Siitäkin huolimatta, että itku on vauvalle ainoa keino kertoa tarpeistaan.

Mutta miksi vain ihmiselle on kehittynyt tämä ominaisuus?

Listan ensimmäisessä osassa selvisi, että muut eläimet eivät itke. Toki eläimet vuodattavat silmiä puhdistavia kyyneleitä, ja toisaalta eläimet myös tuntevat sekä iloa ja surua. Mutta kyyneleitä ne eivät tunnemyrskyissä tipahtele.

Jos ihmiselle on hyötyä siitä, että kyyneleet vähentävät aggressiota, niin eikö saman pitäisi päteä muihinkin eläimiin? Tutkijat ovat pyrkineet etsimään tähän vastausta muista ominaisuuksista, jotka erottavat ihmiset eläimistä.

Ensinnäkin, me liikumme pystyssä kahdella jalalla. Monien muiden eläinten nenät ovat lähellä maata ja ne kommunikoivat esimerkiksi huolistaan ja murheistaan jättämällä hajumerkkejä. Sosiaalisissa tilanteissa ihminen luottaa näköaistiinsa ja arvioi muita visuaalisten merkkien avulla; me emme haistele toisten takamuksia. Siksi, jälleen kerran, on evolutiivisesti järkeenkäyvää, että käyttämämme signaalit ovat visuaalisia.

Toisekseen, ihmisen kasvot ovat eläinmaailman ilmeikkäimmät, erityisesti kasvojen yläosa. Ihmisen lisäksi ei löydy toista eläintä, joka kykenee tekemään ja ilmaisemaan yhtä paljon silmillään. Kun ihmiselle aikoinaan kehittyi monimutkainen kasvojen lihaksisto ja hermosto, korvasivat ilmeet monia muita viestintätapoja. Nämä ainutlaatuisesti risteilevät lihakset ja hermot mahdollistivat ihmiselle tunteisiin liittyvien kyynelten vuodattamisen.

Ihmisen tunteita ja niiden ilmaisua tutkinut psykologian professori Randolph R. Cornelius sanoo Discover Magazinen haastattelussa, että ilman kyyneleitä ihmisen voi olla vaikea tunnistaa toisen surullisuutta.

Hän on kollegoidensa kanssa tehnyt monta tutkimusta, joissa koehenkilön täytyy tulkita tuntemattomien ihmisten tunnetiloja kasvokuvien perusteella. Joissakin kuvissa ihmiset itkivät, joissakin kuvissa itkevien kyyneleet oli poistettu digitaalisesti. ”Ilman kyyneliä surullinen tunne lähes katoaa”, sanoo Cornelius.

Koehenkilöt arvioivat itkevien henkilöiden tunteet aivan mihin tunneskaalan kohtaan tahansa, jos kyyneliä ei näkynyt. Joissakin tapauksissa koehenkilöt eivät kyenneet tulkitsemaan kuvassa olevista kasvoista mitään tunnetta.

Kyyneleet ovat siis korvaamaton signaali ja tunteiden tulkki. Mutta vain ihmiselle, sillä eläimet ilmaisevat tunteitaan erilaisilla menetelmillä.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

Uusi tähti syttyi jouluna: 10 harrastelijatähtitieteilijän tekemää mullistavaa löydöstä – osa 2

Julkaistu

Tällä listalla tutustumme uskomattomiin löydöksiin, joita ovat tehneet harrastelijatähtitieteilijät kotoa käsin.

Vaikka avaruuden tutkimukselle on olemassa viimeisen päälle varusteltuja laitoksia, ovat monet tärkeät löydökset vuosisatojen aikana olleet amatööritähtitieteilijöiden tekemiä.

Kun teknologia kehittyy ja parempia välineitä tulee koko ajan tavallistenkin kuluttajien käyttöön, kasvaa todennäköisyys jonkin uuden löytämiselle jatkuvasti. Lisäksi yhä useampi meistä on kiinnostunut avaruuden ihmeistä ja suuntaa katseensa taivaalle, oli se sitten paljaalla silmällä tai kaukoputken kautta. Ja tutkittavaahan avaruudessa riittää!

Listafriikki esittelee nyt kymmenen harrastelijaa, jotka ovat tehneet historiallisen tärkeitä löydöksiä. Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset kotitähtitieteilijöiden löydökset voit lukea tästä:

Kaukoputki kohti taivasta: 10 harrastelijatähtitieteilijän tekemää mullistavaa löydöstä – osa 1

Hanny van Arkel ja kosminen haamu

Hollantilainen astronomian harrastaja Hanny van Arkel tutkaili galakseja elokuussa 2007. Homma sujui leppoisasti kotoa käsin ja Internetissä kuvia katsellen. Eräässä kuvassa oli kuitenkin jotain erikoista: kirkas, kaasumainen massa, jossa oli selkeä reikä keskellä.

Hannyn vihreiksi kaasusumuiksi nimetyt, ja lempinimen ”kosmiset haamut”, saaneet hohtavat kaasupilvet ovat edelleen melko tuntemattomia, sillä niitä ei ole ehditty vielä kauaa tutkimaan.

Van Arkelin löydös oli ensimmäinen kerta, kun kukaan – amatöörit ja ammattilaiset mukaan lukien – oli tällaisia rakenteita nähnytkään. Se tiedetään, että hohtavien kaasupilvien energia on peräisin galaksien keskustoissa olevista aktiivisista mustista aukoista. Sittemmin niitä on aktiivisesti etsitty ja löydettykin universumista muutamia kymmeniä.

Zooniverse ja keltaiset pallot

Zooniverse on vapaaehtoisvoimin pyörivä projekti, jonka nettisivuille ladattuja kuvia voi kuka tahansa käydä tutkimassa. Sivuston hyödyllisyys perustuu siihen, että avaruustutkimuslaitoksissa teleskooppien ja satelliittien ottamia kuvia analysoivat pitkälti tietokoneet, mutta Zooniversessä työn tekevät monet eri ihmissilmät, jotka usein toimivat vertailussa ja arvioinnissa paremmin kuin tietokonealgoritmit.

Vuonna 2015 Zooniversessä käytiin läpi NASA:n Spitzer-teleskoopin ottamia kuvia, joista monessa näkyi omituisia keltaisia palloja. Järjestö otti yhteyttä asiasta tietämättömään avaruushallintoon, joka julisti löydöksen olevan yksi viime aikojen mullistavimmista avaruustutkimuksen saralla.

Keltaiset pallot osoittautuivat olevan hyvin varhaisessa vaiheessa olevia syntyviä tähtiä. NASA ilmoitti harrastelijoiden löytäneen kauan kaivatun puuttuvan palasen tähtien muodostumisessa. Zooniversen löydöksen avulla tähtitieteilijät voivat nyt havaita uusia tähtiä jo paljon aiempaa ennemmin.

Lue myös: Hauskoja faktoja astronautin elämästä – Näin avaruudessa oksennetaan, pestään hampaat ja käydään vessassa

Emmanuel Conseil ja uusi tähti

Kuva: NASA/CXC/M.Weiss | Public Domain

Slooh on netissä toimiva observatorio, jossa kuka vain voi (maksua vastaan) seurata Kanariansaarilla sijaitsevien ammattimaisten teleskooppien tallentamaa kuvaa reaaliajassa.

Joulupäivänä vuonna 2015 Emmanuel Conseil oli tapansa mukaan tietokoneellaan katselemassa tähtitaivasta ja erityisesti Triangulumin galaksia. Hän huomasi näytöllä jotain, mitä kuvassa ei vielä jouluaattona ollut näkynyt. Conseil, tähtitieteen harrastaja, oli juuri löytänyt uuden tähden. Media nimesi löydöksen oitis Joulutähdeksi.

Nova eli uusi tähti syntyy, kun valkoinen kääpiö imee kaiken vedyn läheisestä vanhasta tähdestä eli punaisesta jättiläisestä (yllä oleva piirros), mikä lopulta saa aikaan valtavan räjähdyksen. Tuo räjähdys ja uuden tähden syntyminen oli täytynyt Conseilin havaintojen perusteella tapahtua jossain vaiheessa joulupäivän aikana.

Törmäys Jupiteriin

Tämän listan ensimmäisessä osassa jo tuli esille, että avaruudessa kiitävien kappaleiden osuminen Jupiteriin ei ole mitenkään harvinaista. Aurinkokunnan suurin planeetta saa osumaa noin kerran vuodessa.

Reiät kyllä havainnoidaan törmäysten tapahtumisen jälkeen, mutta harvoin kukaan pääsee todistamaan varsinaista iskua. Kaksi onnekasta harrastelijatähtitieteilijää Irlannissa ja Itävallassa onnistui kuitenkin maaliskuussa vuonna 2016 tallentamaan iskeytymisen videolle.

Vain sekunnin murto-osan kestävä iskeytyminen oli niin voimakas Jupiterin painovoiman vuoksi, että vaikka planeettaan törmännyt kappale olisi ollut vain muutamien kymmenien metrien kokoinen, oli räjähdys mahdollista nähdä Maasta käsin.

YouTubeen ladatut videot ja niiden kuvaajat saivat tähtitieteilijöiltä paljon kehuja ja kiitoksia, sillä ne tarjosivat törmäyksistä ainutlaatuista ja ennennäkemätöntä dataa.

Planet Hunters ja 42 uutta planeettaa

Vuoden 2012 lopulla Zooniverseen kuuluva Planet Hunters -ryhmä teki juuri sitä, mitä sen nimi antaa ymmärtää: etsivät planeettoja.

Neljästäkymmenestä vapaaehtoisesta koostuva ryhmä kävi läpi NASA:n julkaisemia, Kepler-avaruusteleskoopin ottamia kuvia Joutsenen tähdistöstä, josta he bongasivat 42 entuudestaan tuntematonta planeettaa. Noista planeetoista 15 sijaitsi niin sanotulla kultakutri-vyöhykkeellä, joka on elämän näkökulmasta ihanteellisella etäisyydellä kiertämästään tähdestä.

Erityisesti yksi planeetta, PH2 b, on täydellisen sijaintinsa vuoksi mahdollinen paikka eläville olennoille. Se on kuitenkin todennäköisesti liian suuri (noin Jupiterin kokoinen) ylläpitääkseen elämää, mutta ehkä joku sen useista kuista voisi olla asutettavissa. Yalen yliopiston tähtitieteilijöiden mukaan joku PH2 b:n kuista voisi olla kuten Avatar-elokuvan Pandora.

Loppukaneettina kaikille PH2 b:lle halajaville: se sijaitsee reilun 1200 valovuoden päässä Maasta. Ja yksi valovuosihan tarkoittaa matkaa, jonka valo kulkee yhden vuoden aikana. Yksi valovuosi on noin 9,4 biljoonaa (eli tuhatta miljardia) kilometriä. Joten PH2 b on verrattain kaukana.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

Kaukoputki kohti taivasta: 10 harrastelijatähtitieteilijän tekemää mullistavaa löydöstä – osa 1

Julkaistu

Harrastelijatähtitieteilijät tarjoavat tutkijoille harvinaisen paljon uutta ja tärkeää tietoa universumista. Tässä Listafriikki esittelee amatöörejä, jotka ovat tehneet huimia löydöksiä.

Avaruutta tutkitaan lukuisissa viimeisen päälle varustelluissa laitoksissa, mutta vuosisatojen aikana moni tärkeä löydös on ollut amatööritähtitieteilijän tekemä.

Kun teknologia kehittyy ja parempia välineitä tulee koko ajan tavallistenkin kuluttajien käyttöön, kasvaa todennäköisyys jonkin uuden löytämiselle jatkuvasti. Lisäksi yhä useampi meistä on kiinnostunut avaruuden ihmeistä ja suuntaa katseensa taivaalle, oli se sitten paljaalla silmällä tai kaukoputken kautta. Ja tutkittavaahan avaruudessa riittää!

Listafriikki esittelee nyt kymmenen harrastelijaa, jotka ovat tehneet historiallisen tärkeitä löydöksiä. Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset kotitähtitieteilijöiden löydökset voit lukea tästä:

Uusi tähti syttyi jouluna: 10 harrastelijatähtitieteilijän tekemää mullistavaa löydöstä – osa 2

William Herschel ja Uranus

Vaikka William Herschel jäi historian kirjoihin menestyneenä ja kunnioitettuna tähtitieteilijänä, ei hän todellakaan ollut sitä vuonna 1781 löytäessään Uranuksen. Herschel oli toki kiinnostunut avaruudesta, ja oli rakentanut itselleen suuren teleskoopin, mutta tutkaili taivaalle vain omaksi ilokseen. Tuohon aikaan hän työskenteli orkesterinjohtajana Bathissa, Englannissa. Pimeän tultua Herschel kuitenkin etsi taivaalta kaksoistähtiä.

Eräänä yönä hän näki ”sumean levyn”, jonka hän oletti ulkomuodon perusteella olevan komeetta. Seuraavina öinä hän käänsi kaukoputkensa samaan kohteeseen ja havaitsi, että se liikkuu aivan liian hitaasti. Herschel teki nopean laskutoimituksen ja tuli siihen tulokseen, että kohde liikkui sen verran verkkaiseen tahtiin, että sen täytyi olla Saturnusta kauempana.

Advertisement

Siinä vaiheessa hänelle valkeni, että kyseessä oli aiemmin tuntematon ja aurinkokunnan kaukaisin (siihen mennessä löydetty) planeetta. Herschel päätti nimetä löytämänsä planeetan Saturnuksen isän, Uranuksen, mukaan. Planeetta oli toki nähty jo sata vuotta aiemmin, mutta sitä oli pidetty tähtenä. Vasta Herschelin itse rakentama kaukoputki oli tarpeeksi tehokas paljastamaan totuuden.

Michael Sidonio ja täysin uusi galaksi

Canberrassa, Australiassa, asuva Michael Sidonio oli vuonna 2013 pellolla kuvaamassa NGC 253 -galaksia (kuvassa), kun hän huomasi otoksissaan jotain itselleen ennennäkemätöntä. Itse asiassa kukaan ei koskaan aiemmin ollut nähnyt Sidonion kuvaamaa kohdetta, sillä hän oli löytänyt sattumalta aivan uuden galaksin. Se sai nimekseen NGC 253-dw2.

Vaikka uusia galakseja löytyy lukuisa määrä vuosittain, oli Sidonion löydös varsin merkittävä, sillä astronomit saivat uutta galaksia tarkemmin tutkimalla selville, että suuret galaksit tuhoavat pienempiä naapureitaan. Asian oli jo pitkään arveltu olevan niin, mutta nyt teorialle, jonka mukaan galaksit muodostuvat muista galakseista, saatiin vihdoin todistusaineistoa.

Alan Hale ja Thomas Bopp löysivät uuden komeetan

Kuva: Philipp Salzgeber | CC BY-SA 2.0

Vaikka Alan Hale olikin filosofian tohtori tähtitieteen alalta, on hän mukana listalla siksi, ettei hän ollut ainoa, joka kesällä 1995 löysi suuren komeetan.

Nimittäin juuri samaan aikaan kyseisen taivaankappaleen havaitsi myös Thomas Bopp, rakennustyömaan johtaja. Toisaalta komeetat eivät olleet Halenkaan päivätyö, vaan niiden katselu oli vain mieleinen, yöllinen harrastus.

Kummatkin miehet ilmoittivat löydöksestään Kansainväliselle astronomiyhdistykselle toisistaan tietämättä ja riippumattomasti, mutta täysin yhtä aikaa heinäkuun 23. päivänä. Molemmat olivat tarkkailleet M70-nimistä komeettaklusteria, kun he huomasivat jotain, mitä eivät aiemmin olleet nähneet. Se oli valtaisan pitkällä kiertoradallaan kulkeva, Hale-Bopp -nimen saanut, komeetta. 

Hale-Bopp näkyi 18 kuukauden ajan paljaalla silmällä ja lähimmillään se oli Maata vuonna 1997. Kirkas, kaksihäntäinen Hale-Bopp on yksi kaikkien aikojen katselluimmista komeetoista, sillä sen pystyi näkemään jopa savusumuisissa kaupungeissa. Tuo puolitoista vuotta oli erityinen ajanjakso, sillä seuraavan kerran Hale-Bopp on nähtävissä vasta usean tuhannen vuoden päästä.

Advertisement

Komeetta ei aiheuttanut ainoastaan ihastusta, sillä sanfranciscolaisen Taivaanportti -lahkon 39 jäsentä teki joukkoitsemurhan maaliskuussa vuonna 1997, sillä he uskoivat komeetan jäljessä tulevan avaruusolioita Maata valloittamaan.

Gennady Borisov ja komeetta aurinkokunnan ulkopuolelta

Kuva: NASA, ESA ja D. Jewitt (UCLA) | Public Domain

Elokuussa vuonna 2019 venäläinen Gennady Borisov nappasi ainutlaatuisen kuvan kotitekoisella kaukoputkellaan. Kuvan kohde ei näyttänyt erityisen kummalliselta: hännällinen samea piste. Se oli komeetta.

Mutta kyseessä ei ollut mikä tahansa komeetta. Jokainen sitä ennen löydetty komeetta on kiertänyt meidän omaa Aurinkoamme, mutta tämä oli tullut paljon kauempaa. Sen tiedetään tulleen aurinkokuntaan Kassiopeian tähdistön kautta ja jatkavan matkaa kohti Telescopiumin tähdistöä.

Komeetta Borisov, joka tietenkin nimettiin löytäjänsä mukaan, tunnistettiin kaukomatkalaiseksi sen erikoisen radan ja aurinkokunnan komeettoja nopeamman vauhdin vuoksi. 

Jättäessään aurinkokuntamme Borisov-komeetta ei todennäköisesti enää koskaan palaa takaisin. Omalta kiertoradaltaan, mistä ikinä sitten onkin kotoisin, se on harhautunut mahdollisesti törmättyään yhteen planeetan kanssa tai sitten voimakas räjähdys on singonnut sen äärettömälle matkalleen. 

Anthony Wesley ja Jupiterin arpi

Tämäkin löydös tehtiin Australian pääkaupungissa, Canberrassa. Tällä kertaa taivaalle katseli kuitenkin innokas harrastelijatähtitieteilijä Anthony Wesley

Ohjelmoijana työskennelleen Wesleyn suuri intohimo oli seurata ja kuvata Jupiteria. Heinäkuun 20. päivänä vuonna 2009 hän oli mielipuuhansa parissa, mutta halusi samalla seurata myös golfin maailmankiertuetta. Wesley poistui hetkeksi sisälle television ääreen, ja palatessaan kaukoputkelleen hän huomasi Jupiterin pinnassa jotain kummallista. Valtavan kaasupallon pinnassa näkyi tumma täplä. Wesley otti yhteyttä NASA:an ja kaikkiin tuntemiinsa tähtitieteen ammattilaisiin ja ilmoitti havainnostaan kuvien kera.

Advertisement

Selvisi, että asteroidi tai komeetta oli juuri osunut Jupiteriin ja repäissyt aukon sen kaasukehään. Törmäys sattui osumaan kaiken lisäksi juuri samalla päivälle, jolloin Apollo 11:nen miehistön historian ensimmäisestä kuukävelystä tuli kuluneeksi 40 vuotta. Yhtälailla kyseisenä päivänä tasan 15 vuotta aiemmin oli havaittu toisen komeetan törmääminen Jupiteriin.

NASA:n tutkijoiden mukaan iskun aiheuttama repeämä oli saman kokoinen kuin jotkut Jupiterin suurista pyörremyrskyistä: Eli noin maapallon luokkaa.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

10 uskomatonta tarinaa, joissa oman ruumiinjäsenen irti leikkaaminen pelasti hengen – osa 2

Julkaistu

Tässä tulee listallinen järkyttäviä tarinoita, joissa oman raajan amputointi pelasti hengen.

Kykenisitkö sinä leikkaamaan irti oman ruumiinjäsenesi? Ensimmäinen ajatus on varmasti, että en todellakaan. Listafriikki esittelee nyt kymmenen tarinaa, joissa oman raajan amputointi onnistuu, kun on pakko.

Selviytymisvaisto on voimakas takapuoleen potkija, vaikka tilanne olisi miten kinkkinen tahansa. Suurin osa elollisista olennoista tekee mitä vain säilyäkseen hengissä, eikä hyvinvointiyhteiskunnassa elävä ihminen ole tässä kohtaa yhtään erilainen.

Tämä lista osoittaa, miten pitkälle ihminen on valmis menemään pelastaakseen oman henkensä. Kuka tahansa voi joutua hankalan päätöksen eteen, sillä monesti nämä järkyttävät tilanteet ovat saaneet alkunsa siitä, kun jokin täysin harmiton ja arkipäiväinen puuha menee totaalisen pieleen. Valinta on loppu viimeksi helppo, kun vaihtoehtoina ovat raajan amputointi tai kuolema.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset tarinat voit lukea tästä:

10 uskomatonta tarinaa, joissa oman ruumiinjäsenen irti leikkaaminen pelasti hengen – osa 1

Kurtis Kaser

Yhdysvaltalainen 63-vuotias Kurtis Kaser oli huhtikuussa 2019 niittämässä maissia omalla pellollaan, kun hänen jalkansa jäi jumiin maatalouslaitteen ruuvikuljettimeen. Käynnissä ollut kone alkoi runnoa Kaserin jalkaa murskaksi.

Kaser ei onnistunut vetämään jalkaansa pois eikä hänellä ollut puhelintaan mukana. Hänen perheensä ei ollut kotona, joten hän tiesi ettei apua ollut saatavilla vielä pitkään aikaan.

Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi jalan katkaiseminen. Mies ei vitkastellut, vaan kaivoi taskustaan veitsen ja leikkasi jalkansa poikki hieman polven alapuolelta. Amputointi kesti vain viisi minuuttia ja pahimmaksi hetkeksi Kaser nimesi hermojen leikkaamisen.

Vapauduttuaan pinteestä hän ryömi pellolta kotiinsa soittaakseen hätänumeroon. Uutiskanava NBC:lle antamassaan haastattelussa Kaser ei harmitellut kohtaloaan, vaan kertoi olevansa olosuhteisiin nähden onnekas – jalkaa oli vielä sen verran jäljellä, että hänen on mahdollista kävellä proteesin avulla.

Michael Lasiter

Se on fakta, että verisuoneen päässyt liian suuri ilmakupla voi katkaista verenkierron kriittisissä elimissä kuten keuhkoissa tai aivoissa, jolloin seurauksena voi olla kuolema.

Täyttä varmuutta siitä ei ole, että miten lähellä kalifornialaisen Michael Lasiterin hengenlähtö oli vai olivatko aineet vain sekoittaneet hänen päänsä totaalisesti elokuussa 2008. Oli miten oli, hän koitti vimmatusti pelastaa henkensä ainoalla keksimällään tavalla: oman kätensä katkaisemisella. Lasiterin toimet eroavat muista listan kohdista sillä, että hän ei sinnikkäästä yrityksestään huolimatta onnistunut kätensä amputoinnissa.

Tapahtumat alkoivat, kun Lasiter oli Modeston kaupungissa sijaitsevassa motellissa piikittämässä kokaiinia suoneen. Yhtäkkiä häneen iski paniikki: hän oli vahingossa ruiskuttanut ilmakuplan verisuoneensa. Hysteerisenä Lasiter juoksi läheiseen ravintolaan, jossa hän tarttui ensimmäiseen löytämäänsä teräaseeseen. Voiveitsi ei kuitenkaan ollut tehokas työväline käden leikkaamiseen.

Edessä siintävää kuolemaa pelännyt Lasiter säntäsi ravintolan keittiöön, josta löytyi tehokkaampia ja terävämpiä veitsiä. Käden katkaisu lihakirveellä oli hyvässä vauhdissa, kun paikalle hälytetty poliisipartio rynnisti keittiöön. Viranomaiset tyynnyttelivät Lasiteria, joka oli täysin vakuuttunut tulevasta kohtalostaan – käden ja sitä myötä ilmakuplan oli mentävä!

Koska Lasiter ei ollut halukas luopumaan veitsestä, sai mies maistaa vanhaa kunnon etälamautinta, minkä jälkeen hänet kiidätettiin läheiseen sairaalaan. Sillä kertaa sekä käsi että henki säilyivät.

Aron Ralston

Ehkäpä maailman tunnetuin itseamputointi tapahtui Utahin karussa erämaassa vuonna 2003. Yhdysvaltalaisen Aron Ralstonin kamppailu on päässyt myös valkokankaalle elokuvassa 127 tuntia, jossa käden amputointi näytetään hyvin yksityiskohtaisesti. Ralston on itse sanonut, että elokuva on erittäin totuudenmukainen kuvaus hänen piinaavista päivistään jumissa kivien välissä – se on kuin dokumenttia katsoisi.

Seikkailunhaluinen 27-vuotias Ralston oli huhtikuun 26. päivänä laskeutumassa erästä kapeaa kanjonia alas, kun suuri kivenlohkare irtosi ja kiilasi hänen oikean kätensä kiviseinää vasten. Neljän päivän ajan Ralston yritti turhaan saada 360 kilon painoista kiveä liikkumaan, joten ainoa keino, jolla hän pystyi pelastamaan oman henkensä, oli käden leikkaaminen. Valitettavasti työkalu ei ollut parhaimmasta päästä, sillä mukana olleessa monitoimilinkkuveitsessä oli tylsä, 5 sentin mittainen terä.

Ralston teki käteensä harjoitusviiltoja ja laati suunnitelman: Työkalulla oli mahdoton leikata käsivarren luita, joten ne oli katkaistava muulla keinolla. Mies ryhtyi toimeen oltuaan satimessa yli viisi vuorokautta. Hän väänsi luunsa rikki ja rupesi leikkaamaan käyttäen onnetonta veistä. Sitkeimpien jänteiden kohdalla mies valitsi työvälineekseen monitoimilinkkarin surkeat saksia.

Suuret verisuonet hän jätti viimeiseksi, jotta verenvuoto olisi mahdollisimman vähäistä. Operaatio kesti reilun tunnin, mutta sen jälkeen mies oli vapaa. Hän lähti etsimään apua ja törmäsi neljän tunnin samoilun jälkeen vaeltamassa olleeseen perheeseen, joka soitti pelastushelikopterin paikalle. Koettelemus ei hidastanut Ralstonia, joka jatkoi vuorikiipeilyä proteesin kanssa ja on tehnyt menestyksekästä uraa motivaatiopuhujana.

Zheng Yanliang

Niin uskomattomia kuin nämä kaikki oman ruumiinjäsenen amputointi -tarinat ovatkin, on kiinalaisen Zheng Yanliangin kohtalo jotenkin omassa luokassaan.

Hebein maakunnassa asuva 47-vuotias Zheng alkoi kärsiä kovista jalkakivuista alkuvuodesta 2013. Hän kävi näyttämässä jalkaansa lääkärissä ja siinä todettiin olevan valtimotukos, jonka hoitoon määrättiin lääkkeitä. Kivut kuitenkin yltyivät ja olivat välillä niin pahoja, että Zheng menetti tajuntansa. Hän kävi lääkärillä myös Pekingissä, mutta aina edessä oli paluu omalle maatilalle uusien pillereiden kanssa.

Huhtikuussa jalka oli jo pahoin tulehtunut ja edennyt kuolioon, joten lääkärit ehdottivat amputointia, mihin Zheng tietenkin olisi suostunut, jos se ei olisi maksanut 200 000 yuania eli reilu 35 000 euroa. Tehtaassa työskentelevällä Zhengillä ei sellaisia rahoja ollut, sillä vähätkin oli käytetty turhiin sairaalakäynteihin, joten hänet lähetettiin kirjaimellisesti kotiin kuolemaan. Jalka muuttui aivan mustaksi ja miehen omien sanojen mukaan lihassa asusti jo toukkia.

Zheng ei kuitenkaan luovuttanut, sillä hän murehti, miten vaimo ja tytär pärjäisivät ilman häntä. Sisuuntuneena hän laati suunnitelman: jalan saa katki ilman vararikkoakin!

Eräänä yönä hän otti käteensä rautasahan ja veitsen, ja suuhunsa pyyhkeellä päällystetyn puukepin jota purra, jottei ideaa vastustanut vaimo heräisi. Vain 20 minuutissa Zheng oli sahannut tulehtuneen jalkansa poikki, ja kertomansa mukaan ”hikoili operaation ajan kuin pieni sika”.

Jalan lisäksi hän menetti pari hammastakin, koska puri puuta niin voimalla. Vaimonkin hän joutui loppu viimeksi herättämään, sillä luun sahauksen tuoksinnassa työvälineestä irtosi terä. Mutta henki säilyi, kun tappava infektio oli poissa!

Sula-koira

Mennään listan lopuksi muista kohdista poiketen koiruuksiin.

Kanadassa, pienessä Manitoun-kylässä lähellä Winnipegiä, sekarotuinen Sula-koira katosi kotimaatilalta tammikuun 20. päivänä vuonna 2009. Gene ja Tamara Bausmans etsivät Sulaa herkeämättä, mutta eivät nähneet tai kuulleet koirastaan pihaustakaan. He uskoivat Sulan kuolleen, koska se ei olisi vain hylännyt pieniä pentujaan.

Sula palasi kotiin kymmenen päivän päästä eivätkä Bausmansit illan jo pimennyttyä huomanneet heti, miten pahasti se oli loukkaantunut. Koko kauheus kuitenkin selvisi pian: Sula oli laihtunut lähes olemattomaksi ja menettänyt suurimman osan turkistaan. Pahinta oli kuitenkin sen yksi jalka; tai se, mitä jalasta oli jäljellä. Vasemman etujalan tilalla törrötti kymmenen senttiä luuta jota ympäröivät lihan riekaleet ja revityt verisuonet.

Koska syrjäisellä seudulla ei ollut päivystävää eläinlääkäriä, joutui Sula odottamaan apua vielä yhden traumaattisen yön ajan, sillä kertaa toki järkyttyneiden omistajiensa huollettavana.

Aamulla mätänemispisteessä oleva tynkä amputoitiin kokonaan, eikä näky valitettavasti ollut eläinlääkärille täysin uusi.

Bausmansit olivat kauhuissaan: mitä Sulalle oikein oli tapahtunut? Eläinlääkärin mukaan vammat viittasivat sekä metallisiin ”hampaisiin” että koiran omaan toimintaan. Hän kertoi jalka-ansoihin joutuneiden eläinten usein purevan raajansa poikki, jotta pääsisivät pois tukalasta tilanteesta; ansaan jääneistä villieläimistä noin yksi neljästä järsii itsensä irti. Näin oli käynyt Sulankin kohdalla.

On ihme, että se selvisi hengissä kotiin pentujensa luo, sillä alueella elää paljon kojootteja, joita varten ansakin oli todennäköisesti asetettu.

Otetaan loppuu mielenkiintoinen ajatusleikki: Jos listan yhdeksällä muulla ei olisi ollut jotain teräasetta käden ulottuvilla, niin olisiko joku lähtenyt tekemään saman kuin Sula?

10 uskomatonta tarinaa, joissa oman ruumiinjäsenen irti leikkaaminen pelasti hengen – osa 1

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

10 uskomatonta tarinaa, joissa oman ruumiinjäsenen irti leikkaaminen pelasti hengen – osa 1

Julkaistu

Mitä sinä tekisit, jos valittavanasi olisi kaksi vaihtoehtoa: oman raajan amputointi tai kuolema?

Oman raajan amputointi. Moni meistä varmasti sanoisi, ettei ikinä pystyisi siihen. Listafriikki esittelee nyt kymmenen tapausta, jotka todistavat epäilyn vääräksi.

Selviytymisvaisto on voimakas takapuoleen potkija, vaikka tilanne olisi miten kinkkinen tahansa. Suurin osa elollisista olennoista tekee mitä vain säilyäkseen hengissä, eikä hyvinvointiyhteiskunnassa elävä ihminen ole tässä kohtaa yhtään erilainen.

Harva pystyisi tuosta vain ottamaan veitsen käteensä ja leikkaamaan esimerkiksi jalkansa irti (jos joku pystyy, niin ehkä kyseinen henkilö tarvitsee muutakin apua), mutta kun kyseessä on elämä tai kuolema, löytyy meistä jokaisesta käsittämättömiä voimia.

Tämä lista osoittaa, miten pitkälle ihminen on valmis menemään pelastaakseen oman henkensä. Kuka tahansa voi joutua hankalan päätöksen eteen, sillä monesti nämä järkyttävät tilanteet ovat saaneet alkunsa siitä, kun jokin täysin harmiton ja arkipäiväinen puuha menee totaalisen pieleen. Valinta on loppu viimeksi helppo, kun vaihtoehtoina ovat raajan amputointi tai kuolema. 

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset tarinat voit lukea tästä:

Advertisement

10 uskomatonta tarinaa, joissa oman ruumiinjäsenen irti leikkaaminen pelasti hengen – osa 2

Ramlan

Aloitetaan omien ruumiinjäsenten amputointi -lista indonesialaisen 18-vuotiaan Ramlanin tarinalla. Ramlan oli syyskuun 30. päivänä vuonna 2009 rakennustöissä kotikaupungissaan Padangissa, kun yhtäkkiä maa jalkojen alla alkoi järistä ja betoniset rakennuslohkareet hänen ympärillään alkoivat putoilla. Muut työntekijät ehtivät juosta rakenteilla olleesta kerrostalosta ulos, mutta Ramlan jäi yhden betonipalkin alle jumiin.

Paniikissa ja peloissaan, mutta silti hengissä, Ramlan ymmärsi, että jälkijäristykset voisivat koitua hänen kohtalokseen. Niinpä tämä rohkea nuorimies tarttui läheiseen kuokkaan ja alkoi hakata palkin alle jäänyttä jalkaansa irti. Työväline halkoi jalkaa muuten oikein hyvin, mutta osoittautui luun kohdalla liian tylsäksi.

Ramlan soitti 53-vuotiaalle työkaverilleen Emanille, että josko tämä uskaltaisi tulla sortumisvaarassa olevaan rakennukseen ja tuoda mukanaan jotain terävämpää työkalua. Eman kiiruhti epäröimättä paikalle muurauslastan kanssa, mutta sekään ei ollut toimiva amputointiväline. 

Eman ei luovuttanut, vaan etsi käsiinsä rautasahan, jolla Ramlan aloitti oman raajansa silpomisen. Ramlan oli kuitenkin jo melko heikossa hapessa, joten Eman jäi jäljelle yksi vaihtoehto: hänen oli autettava urheaa ystäväänsä. Ramlan oli päässyt hyvään alkuun, joten Eman sai nopeasti sahattua jalan poikki, käärittyä tyngän T-paitaan ja kannettua nuorukaisen sairaalaan.

Jon Hutt

Advertisement

Yhdysvaltalainen metsuri Jon Hutt löysi itsensä vähätellen sanottuna kinkkisestä tilanteesta elokuun 19. päivänä vuonna 2011. Hutt oli ajanut tukkirekkansa läntisen Coloradon syrjäisiin metsiin, kun jotain meni pahasti pieleen ja kuuden tonnin painoinen metsätyökone luisui vaunusta miehen jalan päälle. 

Hutt tajusi välittömästi olevansa jumissa, eikä hän saanut jalkaansa liikkumaan. Matkapuhelinverkkoa ei löytynyt, joten puolen tunnin pähkäilyn jälkeen 61-vuotias Hutt tuli siihen tulokseen, että poispääsyyn oli vain yksi keino. Hän kaivoi taskustaan alle kymmensenttisen taskuveitsen ja leikkasi ensin saappaaseensa reiän arvioidakseen vahingon laajuutta; mitään ei ollut tehtävissä. 

Hutt kertoi toimineensa sen jälkeen nopeasti, sillä hän pelkäsi menettävänsä tajuntansa tai pudottavansa veitsen. ”Siispä aloin leikkaamaan. Ensin vain vähän, minkä jälkeen jouduin pitää kivun vuoksi pienen tauon ja vetää syvään henkeä. Sitten vain leikkasin varpaat irti.”, kertoi Hutt Associated Press -uutistoimistolle.

Lopulta kolmen varpaan amputointi kävi nopeasti ja Hutt onnistui vielä ajamaan itsensä läheiselle Ridgwayn padolle, josta ambulanssi kävi hänet noutamassa. Myöhemmin poliisi kävi hakemassa varpaat talteen, mutta ne olivat niin ruhjoutuneet, että kiinnittäminen ei onnistunut.

Hutt palasi metsätöihin vain kuukausi sen jälkeen, kun oli leikannut itseltään kolme varvasta irti.

Advertisement

Myron Schlafman

Vietnamin sodan veteraani Myron Schlafman on monessa liemessä keitetty, mutta yhden pahimmista keitoksista hän sai aikaan aivan itse.

Elokuun 17. päivänä vuonna 2018 pohjoisdakotalainen Schlafman oli autotallissaan valmistamassa makkaraa lihamyllyllä. Arvaatkin varmaan, mitä seuraavaksi tapahtui!?

Kun Schlafman kävi kaivamaan lihamyllyn sisälle jäänyttä lihaa, osui hän vahingossa polkimeen ja kone imaisi hänen vasemman kätensä sisään.

Mies meni omien sanojensa mukaan välittömästi shokkiin, sillä hetken aikaa hän vain tuijotti tuhoa ja totesi olevansa ongelmissa; kämmenen luut olivat säpäleinä ja lihakset sekä muut kudokset riekaleina.

Schlafman tajusi, että hän tulee kuolemaan verenvuotoon. Epäröintiin ei siis ollut aikaa, joten hän tarttui lähellä olleeseen keittiöveitseen ja leikkasi kätensä poikki. ”Leikatessa tunsin hermojeni sätkivän”, muistelee Schlafman kauhun hetkiä KFGO-radiokanavan haastattelussa.

Saatuaan itsensä irti hän soitti paikalle poliisit, jotka laittoivat raadellun tyngän kiristyssiteeseen, jotta omatoiminen operoija ei vuotaisi kuiviin matkalla sairaalaan. Schlafmanin käsi amputoitiin asianmukaisin välinein hieman kyynärpään alapuolelta.

Advertisement

Jonathan Metz

Kesäkuun alussa vuonna 2010 yhdysvaltalainen Jonathan Metz oli kellarissaan huoltamassa lämmityspönttöä ja kurkotti pöntön alle etsien tippunutta imurin osaa. Jollakin ihmeellä hänen kätensä jäi jumiin.

Seuraavat 12 tuntia Metz makasi kellarin lattialla huutaen apua, mutta turhaan: talossa ei ollut ketään. Piina ei päättynyt siihen, sillä 31-vuotias Metz alkoi haistaa mätänevän lihan hajua – käsi oli mennyt kuolioon – ja hetkeksi epätoivo valtasi miehen mielen.

Luovuttaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto ja Metz kysyi itseltään kysymyksen, joka ehkä harvalla tulisi tuossa kohtaa mieleen: ”Mitä MacGyver tekisi tässä tilanteessa?”. Hän tuli siihen tulokseen, että MacGyver leikkaisi kätensä irti!

Kuutisen tuntia Metz tsemppasi itseään tulevaan tuskaan, solmi paidasta kiristyssiteen, tarttui sitten lattialla olleeseen pyörösahanterään ja alkoi sahata kättään poikki. Hän pääsi noin puoleen väliin, mutta sitten vastaan tullut hermokimppu oli liikaa ja mies menetti hetkeksi tajuntansa. 

Tunnit kuluivat, ja Metz tunsi kärsivänsä pahasta nestehukasta, sillä hänen kielensä oli ruvennut turpoamaan. Hän onnistui kurottautumaan lämmityskattilan venttiiliin ja sai sieltä likaista vettä, jota hän kauhoi suuhunsa sandaalillaan. 

Kolmen päivän kuluttua Metzin ystävä Luca DiGregorio huolestui, sillä ei ollut miehen tapaista jäädä ilmoittamatta pois töistä. DiGregorio hälytti poliisit mentyään Metzin asunnolle, jossa ainoa elonmerkki oli vimmatusti haukkuva koira. Pelastusyksikkö löysi huonokuntoisen miehen kellarista ja vapautti tämän vihdoin satimesta.

Advertisement

Sairaalassa lääkärit suorittivat amputoinnin loppuun. Kirurgin mukaan Metz pelasti oman henkensä, sillä jumissa olleessa kädessä oli paha bakteeritulehdus. Jos mies ei olisi leikannut osaa kädestään, olisi verenmyrkytys päässyt leviämään kohtalokkaasti muualle kehoon ja tarina olisi päättynyt aivan toisin.

Al Hill

Samoin kuin varpaansa leikannutta Jon Huttia, myös kalifornialaista Al Hilliä kohtasi onnettomuus metsätöissä. Kesäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2007 Hill oli kaatamassa puita lähellä Iowa Hillin kaupunkia. Hän teki virhearvioinnin, jonka seurauksena yksi puu kaatui hänen jalkansa päälle.

Alue oli syrjäinen eikä kännykkä löytänyt verkkoa, joten 66-vuotias Hill makasi avuttomana metsässä 11 tunnin ajan. Lopulta mies päätti, että siitä paikasta ei tulisi hänen viimeistä leposijaansa, joten hän ryhtyi tuumasta toimeen, kaivoi esiin taskuveitsen ja leikkasi puun alla jumissa olleen jalkansa poikki hieman polven alapuolelta.

Päästyään vapaaksi Hill alkoi uudelleen huutaa apua, ja huudot sattui kuulemaan lähistöllä vaeltamassa ollut Eric Bookey. Bookey kävi arvioimassa tilanteen ja lähti järkyttyneenä etsimään aluetta, josta voisi soittaa viranomaisille. Kolme kilometriä turhautuneena taivallettuaan hän näki puhelimessaan palkin ja sai soitettua ambulanssihelikopterin hakemaan tajuissaan olleen, mutta sekavan Hillin sairaalaan. 

Hillin jalalle tehtiin kunnollinen amputointi ja olosuhteisiin nähden hän toipui hyvin. Mediat ympäri maailman uutisoivat miehen käsittämättömästä kamppailusta ja häntä kosiskeltiin televisio-ohjelmiin, mutta Hill kieltäytyi jyrkästi kaikista haastatteluista.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

Sarvikuonoille pinkit sarvet: 10 innovatiivista keinoa, joilla taistellaan salametsästystä vastaan – osa 2

Julkaistu

Tämän listan aiheena ovat innovatiiviset keinot, joilla taistellaan salametsästystä vastaan.

Salametsästystä on lähes mahdoton kitkeä kokonaan pois, mutta tällä listalla tutustutaan kymmeneen keinoon, jotka huipputeknologiaa apuna käyttäen ovat taistelun eturintamassa.

Ja taistelusta siinä nimenomaan on kyse. Salametsästäjiä jäljittäviltä puistonvartijoilta ja tutkijoilta vaaditaan jo lähes poikkeuksetta jonkinlaista sotilaskoulutusta, sillä kovaa vastaan on taisteltava kovalla. Kuumimmilla salametsästysalueilla käydään kirjaimellisesti sotaa päivittäin.

Uhanalaisia eläimiä metsästetään erinäisistä syistä: norsunluusta kaiverretaan koriste-esineitä, sarvikuonon sarvesta tehty jauhe parantaa kaiken krapulasta syöpään, hainevä parantaa koko kehon, simpanssin pääkallo on statussymboli, gepardeja viedään eksoottisiksi lemmikeiksi ja tiikerin jokaikinen ruumiinosa on hoitokeino johonkin vaivaan. Luettelohan on täyttä roskaa ainakin terapeuttisten ominaisuuksien osalta.

Musta pörssi kuitenkin kukoistaa ja varsinkin sarvikuonojen salametsästys on viimeisen kymmenen vuoden aikana räjähtänyt käsiin, kun sarvijauheen kysyntä Kiinassa ja Vietnamissa on noussut pilviin. Vuonna 2007 Etelä-Afrikassa salametsästäjät tappoivat 13 sarvikuonoa, mutta vuonna 2014 luku oli järkyttävä 1215. Siitä lähtien uhrimäärä on pysynyt hieman reilussa tuhannessa per vuosi. Ja tämä tilasto on vain yhdestä maasta.

Norsuja tapetaan koko Afrikan mantereella noin 35 000 yksilöä vuosittain. Vaikka niitä on arvioiden mukaan jäljellä 415 000 yksilöä, ei tarvita montakaan vuotta, että Afrikan savanneilla ei vaella enää yhtäkään norsua.

Jos ilmastonmuutos ajaa lajeja sukupuuttoon, niin salametsästys tekee kaikkensa saadakseen lajien katoamisesta oman osuutensa. Joten kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot on otettava käyttöön. Listafriikki esittelee niistä kymmenen.

Tämä on listan jälkimmäinen osa. Ensimmäiset keinot salametsästystä vastaan voit lukea tästä:

Salametsästys: 10 innovatiivista keinoa, joilla taistellaan laitonta metsästystä vastaan – osa 1

Mikrosirulla varustettu pinkki sarvi ei kelpaa salametsästäjille

Kuva: Pete Ball | Pixabay

Rhino Rescue Project, sarvikuonojen suojelemiseen keskittyvä järjestö, työskentelee aktiivisesti salametsästystä vastaan tekemällä eläinten sarvista laittoman metsästyksen näkökulmasta ei-toivottuja.

Järjestön työntekijät värjäävät sarvikuonojen sarvia pysyvästi kirkkaan pinkillä väriaineella ja samalla sarviin istutetaan GPS-paikantimella varustettu mikrosiru. Pinkki sarvi ei kelpaa salametsästäjille ja kaiken lisäksi heidän pitäisi kaivaa piilotettu mikrosiru sarven sisältä, jolloin arvokas materiaali tuhoutuu.

Mikrosirun avulla ympäristönsuojelujärjestön työntekijät voivat seurata sarvikuonojen liikkeitä, joiden perusteella voi helposti päätellä, jos kaikki ei ole kuten pitää eli sarvikuono esimerkiksi liikkuisi pitkän matkan samaa vauhtia kuin maastoauto tai helikopteri. Valitettavasti pinkki väriaine ei erotu pimeänäkölaitteilla, joten värjäys ei estä yön pimeydessä hiippailevia salametsästäjiä, mutta valoisan aikaan sen on todettu olevan toimiva ratkaisu.

Onko se sitten ideaali tilanne, että sarvikuonot vaeltavat savannilla värjättyine sarvineen? Ei tietenkään. Mutta siitä voimme varmasti olla yhtä mieltä, että pinkki on moninkertaisesti parempi vaihtoehto kuin sukupuutto.

Lue myös: Kun veriviholliset lyövät hynttyyt yhteen – 10 merkillistä eläinten symbioosia

Älykkäät piilokamerat

Wildland Security -järjestön luoma TrailGuards-teknologia vartioi eläinten säännöllisesti käyttämien polkujen varrelle. Valitettavasti myös salametsästäjät tietävät ja tuntevat nämä reitit. TrailGuardsin pienet kamerat piilotetaan esimerkiksi puiden runkoihin tai puskiin ja ne toimivat liiketunnistimella.

Mutta verrattuna biologien käyttämiin liiketunnistinkameroihin, on TrailGuardsin teknologia edistyneempää, sillä järjestelmä on ohjelmoitu tunnistamaan potentiaalisia uhkia. Jos kamera havaitsee jotain muuta kuin ohi kulkevan villieläimen, lähettää se kuvan suoraan järjestön nopean toiminnan joukoille, jotka lähtevät välittömästi liikkeelle, jos kuvassa paljastuu olevan salametsästäjä.

TrailGuards-tekoäly ei ole ilmaista ja kameroita tarvitaan suuri määrä. Monilla luonnonsuojelualueilla on myös heikko tai kokonaan olematon internetyhteys, jolloin kuvan lähettäminen ja vastaanottaminen on ongelmallista.

Mutta jos verrataan esimerkiksi listan ensimmäisessä osassa mainittuihin metallinpaljastimiin, niin kameroissa on se etu, että salametsästäjät voidaan tunnistaa ja asettaa kiistatta syytteeseen myös siinä valitettavassa tapauksessa, jos puolustusjoukot saapuvat paikalle liian myöhään.

TrailGuardsissa on myös se hyvä puoli, että kameran lähettämä kuva antaa vartijoille tietoa siitä, minkälaisella asearsenaalilla salametsästäjät ovat liikenteessä, jotta osaavat itse varautua riittävällä tavalla kuhunkin tilanteeseen.

TrailGuards on käytössä muun muassa Altain tasavallassa, Venäjällä, missä on pitkään taisteltu lumileopardien salametsästystä vastaan. Kongossa kameroilla pyritään estämään isojen ihmisapinoiden ja metsänorsun salametsästys. Lähinnä Gabonin ja Kongon tasavallan metsissä elävän äärimmäisen uhanalaiseksi luokitellun metsänorsun kanta on alle 24 prosenttia siitä, mitä se oli vielä 30 vuotta sitten.

Gabonin ympäristöasioista vastaavan ministerin Lee Whiten mukaan jopa 90 prosenttia maan norsunluusta menee Nigeriaan, jossa sillä rahoitetaan terroristijärjestö Boko Haramin toimintaa. Enää ei siis taistella ”pelkästään” luonnon ja eläinten puolesta.

Synteettiset materiaalit

Materiaalitutkimuksen professori Fritz Vollrath Oxfordin yliopistosta, on valinnut taisteluvälineeksi 3D-tulostimen. Pitkän uran tehnyt Vollrath on vuosikymmenien ajan tutkinut hämähäkinseitin silkin ja muiden biologisten materiaalien ominaisuuksia, mutta on nyt suunnannut kaiken tietotaitonsa norsunluuhun.

Yhdessä kiinalaisten tutkijoiden kanssa Vollrath on pyrkinyt kehittämään synteettisen version edelleen niin kovin himoitusta norsunluusta. ”Norsunluu on upeaa ainetta, mutta tarvitseeko sen tulla kuolleesta norsusta?”, järkeilee Vollrath ja kertoo, miksi hän lähti taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. ”Aloitimme tämän projektin hiljentääksemme äänekkäät kiinalaiset kaivertajat, jotka puolustautuvat sillä, että norsunluun käyttökielto estää elinkeinon harjoittamisen ja tuhoaa 6000 vuotta vanhan perinteen. Heitimme vasta-argumenttina, että mitäpä jos voimme tarjota heille synteettisen vaihtoehdon, jolla on täysin samat ominaisuudet”.

Kollageenista ja mineraaleista valmistettua raaka-ainetta on saatavilla myös paljon isompina palasina.

Start-up-yritys Pembient taas on keskittynyt sarvikuonon sarveen, mutta idea on samanlainen kuin Vollrathilla ja kumppaneilla. Yrityksen perustaja Matthew Markus kertoo, että laboratoriossa on valmistettu 3D-tulostamalla kilon painoisia lieriöitä, jota tullaan myymään 2,61 dollarin grammahinnalla. Mustassa pörssissä sarvikuonon sarvesta maksetaan vähintään 65 dollaria grammalta, mikä siis alimmillaankin on vähemmän kuin gramma kultaa tai kokaiinia.

Nähtäväksi jää, miten nämä synteettiset materiaalit otetaan vastaan, mutta ainakin nämä ovat innovatiivisia tapoja käyttää modernia teknologiaa taistelussa salametsästystä vastaan.

Tiikerin tunnistaa raidoistaan

Kun viranomaiset takavarikoivat laittomia norsun syöksyhampaita tai tiikerin nahkoja, on äärimmäisen tärkeää selvittää, mistä ne ovat peräisin. Vaikka sillä hetkellä nähtävissä oleva on peruuttamatonta, on kaikki toimijat tärkeä saada vastuuseen teoistaan ja mieluiten pitkäksi aikaa kaltereiden taakse.

Monesti on kuitenkin hyvin vaikea päätellä, mistä laittomat ruumiinosat ovat alunperin tulleet. Onneksi nykyään viranomaisilla ja tutkijoilla on käytössään teknologiaa, joka monelta osin tekee mahdottomankin työn mahdolliseksi. Tekoäly auttaa esimerkiksi tunnistamaan tiikereiden raitoja, joiden kuviointi on kuin sormenjäljet eli jokaisella yksilöllä omanlaisensa.

Intian villieläininstituutissa on luotu valtava tietokanta, johon on kerätty tiikereiden suojelualueilta sadoittain automaattilaukaisimella varustettujen piilokameroiden napsimia kuvia. Kun viranomaiset saavat haltuunsa tiikerin nahkoja, voidaan niitä verrata tietokantaan, jolloin saadaan selville, ovatko ne peräisin suojelualueilta. Tällöin kyseessä on rikos. Ohjelma tekee vertailun automaattisesti, joten kenenkään ei tarvitse istua ruudun edessä tuijottamassa silmät solmussa raitoja. Vuodesta 2016 lähtien CITES eli Uhanalaisten lajien kansainvälistä kauppaa koskeva yleissopimus on vaatinut kaikkia jäsenmaitaan lisäämään kuvia tietokantaa, jotta siitä tulisi entistä tehokkaampi.

Laillisiakin nahat voivat olla, sillä Itä- ja Etelä-Aasiassa on paljon tiikerifarmeja, joissa eläimiä kasvatetaan niistä saatujen ruumiinosien vuoksi. Luonnonvaraisia tiikereitä, kaikki alalajit mukaan lukien, on arvioiden mukaan jäljellä 5500 yksilöä. Aasian tiikerifarmeilla niitä elää arviolta 8000.

DNA-jäljitys

Kaikkia eläimistä peräisin olevia kappaleita ja niiden alkuperää ei voi tunnistaa ulkonäön perusteella, joten silloin avuksi otetaan DNA. Vuodesta 2013 lähtien CITES-yleissopimus on vaatinut, että kaikki yli 500 kilon painoiset norsunluutakavarikot on lähetettävä DNA-analyysiin.

Sen tiedetään tuottavan tulosta, sillä Washingtonin yliopiston biologien ja Interpolin tutkijoiden yhteistyössä vuonna 2015 tekemä tutkimus osoitti, että iso osa edellisen viiden vuoden aikana takavarikoidusta norsunluusta oli peräisin muutamalta alueelta Tansaniassa.

Kansainvälisellä yhteisöllä oli käsissään todisteet, joihin vedoten Tansaniaa voitiin alkaa painostaa salametsästyksen kitkemiseen. Salametsästys oli toki nähtävissä, sillä vuonna 2014 Tansanian norsupopulaatio oli pienentynyt alle puoleen siitä, mitä se viisi vuotta aiemmin oli ollut. Mutta nyt siitä oli mustaa valkoisella.

DNA-jäljitys ei toimi kaikilla lajeilla, varsinkaan sellaisilla, jotka liikkuvat paljon. Hait ovat paljon liikkuva ja paljon salametsästetty eläinryhmä, mutta muutamalla hailajilla on saatu lupaavia tuloksia. Kun viranomaiset saavat haltuunsa laittomia haineviä, voidaan DNA:n avulla saada selville tarkat populaatiot, joihin kyseiset yksilöt ovat kuuluneet. Tämän datan avulla tiettyjä alueita voidaan tarkkailla paremmin, jos siellä tiedetään harjoitettavan laitonta haikalastusta.

Salametsästäjä ei ole vaarassa jäädä kiinni vain metsästyksen hetkellä, vaan hänet voidaan tuomita pitkän aikaa sen jälkeen, kun kauppatavara on jo lähtenyt eteenpäin. Pretorian yliopiston vuodesta 2010 saakka ylläpitämä Rhino DNA Indexing System (RhODIS) sisältää tuhansien sarvikuonojen DNA-näytteet, joiden avulla jonkun vietnamilaisen krapularohto – sarvikuonon sarvesta tehty jauhe – voidaan jäljittää tiettyyn yksilöön ja sitä kautta mahdollisesti eläimen tappaneeseen salametsästäjään ja laitonta kauppaa käyvään salakuljettajaan.

RhODIS-projektin DNA-näytteiden avulla on pystytty yhdistämään muita todisteita kymmeniin salametsästystapauksiin ja lukuisia rikollisia on saatu syytteeseen ja tuomittua.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

Salametsästys: 10 innovatiivista keinoa, joilla taistellaan laitonta metsästystä vastaan – osa 1

Julkaistu

Salametsästystä on lähes mahdoton saada loppumaan, mutta tässä kymmenen keinoa, joilla sitä yritetään.

Salametsästystä on äärimmäisen vaikea saada kuriin, mutta tällä listalla tutustutaan kymmeneen keinoon, jotka huipputeknologiaa apuna käyttäen ovat taistelun eturintamassa.

Ja taistelusta siinä nimenomaan on kyse. Salametsästäjiä jäljittäviltä puistonvartijoilta ja tutkijoilta vaaditaan jo lähes poikkeuksetta jonkinlaista sotilaskoulutusta, sillä kovaa vastaan on taisteltava kovalla. Kuumimmilla salametsästysalueilla käydään kirjaimellisesti sotaa päivittäin.

Jos ilmastonmuutos ajaa lajeja sukupuuttoon, niin salametsästys tekee kaikkensa saadakseen oman osuutensa. Joten kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot on otettava käyttöön. Listafriikki esittelee niistä kymmenen.

Lista on jaettu kahteen osaan, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset keinot salametsästystä vastaan ovat luvassa myöhemmin.

Panta, joka estää hirttosilmukan kiristymisen


Salametsästys ei ole pelkkää ampumista, vaan tiettyjä eläimiä metsästetään passiivisesti ansalangoilla. Salametsästäjät asettavat ansoja napatakseen esimerkiksi leijonia, savannikoiria ja gepardeja. Tämä tietää eläimille usein hidasta ja kivuliasta kuolemaa, kun lanka kiristyy niiden kaulan ympärillä ennen kuin salametsästäjät saapuvat tarkastamaan pyydyksiään.

The Wildlife Act -organisaatiolla on mielenkiintoinen ratkaisu juuri näihin ansalankoihin liittyen. He ovat kehittäneet paikantimella varustetun paksun nahkapannan, joka on päällystetty pienillä metallisilla nupeilla. Ansalanka jää kiinni metallisosiin, jolloin silmukka ei pääse kuristamaan tai viiltämään eläimen kaulaa, vaikka se siihen jäisikin kiinni.

Panta antaa hälytyksen, jos eläin on paikallaan epänormaalin kauan tai vaikuttaa olevan erillään laumastaan. Työryhmä pystyy siten paikantamaan ansaan jääneen eläimen ja vapauttamaan sen loukusta.

Salametsästys kuriin valemunilla

Lokakuussa 2020 julkaistiin Current Biology -lehdessä tutkimus, jonka aiheena oli merikilpikonnan munien laiton kerääminen ja myynti. Tutkimusryhmä piilotti neljällä costaricalaisella rannalla pingispallon kokoisen valemunan sataan kilpikonnan pesään oikeiden munien joukkoon.

Tutkijat toivoivat, että mahdolliset salametsästäjät tai -kerääjät eivät huomaisi oikeiden munien joukossa yhtä hieman erilaista kappaletta. Ja menetelmä oli varsin tehokas: kun joku kaivoi munat rantahiekasta esiin, tuli siitä GPS-paikantimen välityksellä ilmoitus brittiläisessä Kentin yliopistossa väitöskirjaa tehneen Helen Pheaseyn puhelimeen.

Signaalin avulla oli helppo seurata koko laiton ketju kerääjältä salakuljettajalle, syrjäisiltä kujilta kauppoihin ja lopulta kuluttajan ruokapöytään. Niin, Keski-Amerikassa merikilpikonnan munat ovat suurta herkkua (mieluiten raakana) ja yhdestä munasta voidaan maksaa dollarin verran, joten ranta, jolla on kymmenittäin pesiä ja jokaisessa niissä jopa sata munaa, on arvatenkin houkutteleva. Laittomuudesta viis.

Alunperin idea valemuniin tuli Breaking Bad ja The Wire -televisiosarjoista, joissa jäljitys- ja äänityslaitteita piilotettiin yllättäviin paikkoihin. Pheasey teki yhteistyötä yhdysvaltalaisen Paso Pacifico -ympäristöjärjestön kanssa ja yhdessä he ratkaisivat ongelman, joka on vaivannut sekä tutkijoita että viranomaisia pitkään: miten seurata munien matkaa rikolliselta toiselle. Paso Pacificon biologi Kim Williams-Guillen valmisti munien kuoret 3D-tulostimella, sisään laitettiin GPS-paikannin ja Pheasey kollegoineen hiipi yön pimeydessä piilottamaan munat.

Tutkijoiden tarkoituksena oli kerätä tietoa laittoman kaupankäynnin ketjusta; mahdollisista seuraamuksista ja pidätyksistä vastaa aivan joku muu.

Silmät taivaalla

Oli droneista sitten mitä mieltä tahansa, niin salametsästystä vastaan taistelussa ne ovat etulinjassa. Kameroilla varustetut lennokit korvaavat tutkijoita, luonnonsuojelijoita ja puistonvartijoita valvontatehtävissä, jolloin näiden aika vapautuu muihin hommiin. Droneja käytetään uhanalaisten lajien suojelussa ympäri maapalloa; maalla, merellä ja ilmassa.

Yksi suurimmista ongelmista lennokkien käyttämisessä on raha, sillä teknologia ei ole halpaa. Ne eivät voi lentää rajoittamattomasti ilman pattereiden vaihtamista tai akun latausta, joten esimerkiksi valaiden seuraaminen, johon droneja on menestyksekkäästi käytetty, on varsin ongelmallista valtamerien koon vuoksi. Tällä hetkellä ei ole myöskään mahdollista lennättää droneja ympäri vuorokauden, mikä olisi toimiva pelote salametsästäjille, mutta resurssipula on valtava.

Rahaa siis tarvitaan ja toiminta on riippuvaista sekä tavallisten ihmisten että jättimäisten yritysten lahjoituksista. Esimerkiksi Google lahjoitti yksistään vuonna 2012 lähes 30 miljoonaa dollaria suojelutyössä käytettävän teknologian – muun muassa juuri lennokkien – kehittämiseen.

Koska salametsästys tapahtuu suurilta osin yöllä, on muun muassa Etelä-Afrikassa, Zimbabwessa ja Malawissa otettu käyttöön infrapunakameroilla varustettuja droneja, jotka huomaavat laittomissa puuhissa olevat metsästäjät, vaikka nämä yrittäisivät piiloutua kasvillisuuden joukkoon.

Lue myös: Top 10 – omituisia faktoja eläimistä ja niiden käytöksestä

Hälytyksiä lähettävät aidat

Vaikka valtavia kansallispuistoja onkin mahdoton rajata, voidaan monia pienempiä alueita ja niillä eläviä eläimiä suojata aidoilla. Tietenkään aita yksinään ei pidättele salametsästäjiä, mutta Kenian ja Etelä-Afrikan johdolla vuodesta 2013 saakka monessa Afrikan maassa on ollut käytössä hälytysjärjestelmällä ja kameroilla varustettuja aitoja.

Tällainen aita siis lähettää hälytyksen puistonvartijoille, jos siihen kajotaan. Kyseessä voi toki olla myös joku monista villieläimistä tai sitten salametsästäjä. Hälytyksen myötä vartijat osaavat suunnata juuri oikealle seudulle ja pääsevät nappaamaan paholaiset itse teossa. Tai mieluummin jo ennen sitä.

Yksi erittäin mielenkiintoinen hälytysjärjestelmä liittyy sekin tavallaan aitaamiseen. Siinä kuitenkin ”aita” on jono maahan upotettuja magneetteja, jotka viestittävät vartijoille, jos niiden läheltä kulkee metallia. Ja sitä metalliahan harvemmin on millään muulla eläimellä kuin sillä, joka kantaa asetta.

Satelliitit salametsästäjien jäljillä

Satelliitit ovat loppumaton tietopankki tutkijoille, jotka seuraavat eläinten käyttäytymistä ja liikkeitä omissa toimistoissaan tietokoneen ruudulta. Vaikeapääsyisistä maastoista, joissa muun muassa jääkarhut, valaat ja pingviinit asustavat, saadaan satelliittien avulla uskomattoman tarkkoja kuvia. Näin villieläimiä voidaan laskea ja tarkkailla häiritsemättä niitä millään lailla.

Save the Elephants -hyväntekeväisyys- ja tutkimusjärjestö käyttää GPS-pantoja ja Google Earth -palvelua seuratakseen norsulaumojen liikkeitä (kuvassa) sekä sitä, miten nopeasti ne liikkuvat. Tutkimus ei ole ainoa käyttötarkoitus, vaan tietoja käytetään myös taistelussa salametsästystä vastaan.

Lähes reaaliaikaisesta datasta nähdään, vaikuttaako jokin yksilö tai koko lauma juoksevan pakoon takaa-ajajia, vai onko se kenties pysähtynyt pitkäksi aikaa paikalleen ja joutunut salametsästyksen uhriksi. Ryhmä saa hälytyksen puhelimen sovellukseen, kun norsujen liikkeet ovat epätavallisia.

Google Earthin kautta korkealaatuiset kuvat tulevat myös meidän kaikkien nähtäviksi. Kenen tahansa on mahdollista nähdä virtahepoja kenialaisen joen penkalla, afrikanmerikarhuja Namibian rannikolla tai keisaripingviinien yhdyskunta Etelämantereella. Kun tällainen aarrearkku on kaikkien ulottuvilla, saa se toivottavasti ihmiset kiinnostumaan yhä enemmän lajien suojelemisesta ja selvittämään erilaisia tapoja vaikuttaa. Sen myötä on mahdollista saada resursseja niille tahoille, jotka tekevät likaisen työn eli uhmaavat joka päivä oman henkensä taistellakseen salametsästystä vastaan.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

Tekohymykin tekee onnelliseksi: 10 metkaa tapaa, joilla omia aivojaan ja kehoaan voi huijata – osa 2

Julkaistu

Tämän listan aiheena ovat erikoiset niksit siihen, miten huijata aivoja ja omaa kehoa.

Vaikka aivot johtavat tätä orkesteria, jota ihmiseksikin kutsutaan, niin kapellimestarikaan ei ole virheetön. Aivoja on kaiken lisäksi jopa melkoisen helppo manipuloida!

Tältä listalta löytyy vinkkejä siihen, miten huijata aivoja ja hämätä kehoa tekemään uskomattomia asioita. Vaikka sekä kehon että myös aivojen kapasiteetti on rajallinen, niin kyllä sieltä löytyy asioita, joita parantaa. Ja me itse pystymme siihen varsin yksinkertaisilla tavoilla.

Listafriikki kertoo vinkit muun muassa siihen, miten estää oksennusrefleksi, painaa asioita paremmin mieleen, tehdä kädestään luonnoton köntti marmoria ja tekohymyillä itsensä onnelliseksi.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset mielen ja kehon huijaukset voi lukea tästä:

10 metkaa tapaa, joilla omia aivojaan ja kehoaan voi huijata – osa 1

Olet viehättävämpi, jos uskot tuoksuvasi hyvältä

Tuoksujen tiedetään vaikuttavan vastakkaiseen sukupuoleen – sekä houkuttelevasti että luotaantyöntävästi. Ihmisillä tämä kyseinen kemiallinen viestintätapa ei ole enää niin huomattavassa roolissa parinmuodostuksessa, mutta merkityksensä sillä kuitenkin on.

Myös sillä on merkitystä, miltä henkilö kuvittelee tuoksuvansa. Itsensä voi siis huijata viehättäväksi. Liverpoolin yliopistossa tehdyssä kokeessa puolelle miehistä suihkutettiin hyvän tuoksuista parfyymia ja puolet saivat suihkauksen täysin hajutonta sprayta; ja sitten koko porukkaa kuvattiin videolle. Videon miehet olivat kaikki suunnilleen yhtä hyvännäköisiä; heidät oli arvioitu etukäteen toisen testiryhmän toimesta.

Naispuolisia koehenkilöitä pyydettiin arvioimaan videolla näkemiensä miesten puoleensavetävyyttä ja tulokset olivat varsin yllättävät. Videota katsoneet naiset arvioivat tuoksuvaa hajuvettä saaneet miehet viehättävämmiksi, vaikka heillä ei tietenkään ollut mitään mahdollisuutta tietää, miltä kukaan tuoksui. Tutkijoiden mukaan ne miehet, jotka ajattelivat tuoksuvansa hyvältä, vaikuttivat itsevarmemmilta ja siten puoleensavetävämmiltä.

Mitä me sitten voimme tästä päätellä? No ainakin sen, että treffeillä ei kannata jännittää dödön pettämistä: uskottele itsellesi tuoksuvasi jumalaisen raikkaalta ja hyvältä, niin menestys on taattu.

Huijaa oksennusrefleksiä

Vaikka tahdosta riippumattomia refleksejä on hyvin vaikea, jopa mahdoton, estää, niin oksennusrefleksiä saa huijattua.

Jokainen voi omassa päässään kuvitella erilaisia skenaarioita, joissa syvälle kurkkuun tungettu asia laukaisee yökkäysrefleksin – ja sen välttäminen tuntuu varsin epätoivoiselta yritykseltä.

Erilaisten toimivien, mutta myös äärimmäisen typerien ja vaarallisten vinkkien aarrearkussa eli TikTok -videopalvelussa on pitkään kiertänyt vinkki siitä, miten yökkäämisen saa estettyä.

Molemmat kädet täytyy olla vapaana, sillä refleksin saa estettyä painamalla peukalolla keskelle toista kämmentä. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta monesti sellaiset vinkit ovat niitä toimivimpia! Eikä tämä ole vain pelkkää TikTok-huuhaata, sillä painelutekniikkaa on tutkittu myös oikeasti.

Varsinkin hammaslääkäreiden keskuudessa kaikki mahdolliset niksit siitä, miten potilas selviää yökkäämättä, ovat tervetulleita. Oksennusrefleksi on hyvin herkkä, joten jossain vaiheessa se laukeaa, mutta kämmenen painaminen ainakin viivyttää sitä.

Hymyile, niin luulet olevasi onnellinen

Kuva: Pixabay

Onnellisuus hymyilyttää, mutta toteamus on totta myös toisin päin – hymyily tekee onnelliseksi.

Hymyilyn on jo pitkään tiedetty vapauttavan aivoissa erilaisia mielihyvähormoneja kuten dopamiinia ja serotoniinia, jotka vahvistavat onnellisuuden tunnetta. Hymyily vähentää stressiä, ahdistuneisuutta sekä pelkoa hankalissa tilanteissa, alentaa verenpainetta, vahvistaa puolustuskykyä ja saattaa jopa auttaa elämään pidemmän elämän.

Stressaavassa tai pelottavassa tilanteessa hymyily on tietenkin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Ketä muka silloin hymyilyttäisi? Mutta huoli pois: samat positiiviset vaikutukset voi saavuttaa myös teeskennellyllä hymyllä.

Sillä ei ole mitään väliä, miltä sinusta oikeasti tuntuu. Kunhan suupielet ovat kohti korvia ja hampaat näkyvillä, niin aivot päästävät onnellisuutta aiheuttavat aineensa irti. Niin monimutkainen ja erikoinen elin kuin aivot ovatkin, niin hymy on niiden heikko kohta; aivot eivät voi vastustaa virnettä.

Joten jos päivä tuntuu lähteneen käyntiin huonosti, niin pakota hymy kasvoille. Pian saattaa hymyilyttää ihan oikeasti!

Lue myös: 10 psykologista ilmiötä, jotka huomaamatta vaikuttavat käyttäytymiseemme

Luovuus kukkimaan kulmakarvoja kohottamalla

Ihmisellä on kulmakarvat, koska niiden perimmäinen tehtävä on estää sadetta ja hikeä valumasta silmiin. Vaikka evoluution kuluessa ihminen on menettänyt suurimman osan karvoituksestaan, niin kulmakarvat ja ripset ovat säilyneet – silmät ovat tärkeät, sillä lajimme luottaa niin vahvasti näköaistiin. Mutta kulmakarvat tekevät muutakin kuin suojaavat, sillä ne korostavat ilmeitä ja siten vahvistavat kasvojen lähettämää viestiä.

Kulmakarvojen avulla voi saada myös luovuuden kukkimaan. Jos oikein pannu jumittaa tai ongelmiin ei löydy ratkaisua, niin lopeta kulmien kurtistelu ja kohota ne hetkeksi ylös. Kulmien kohottaminen laajentaa näkökenttää sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti, joten todennäköisesti uudet ja jännittävät ajatukset täyttävät mielen.

Joten seuraavassa työpaikan ideariihessä rupeat vain kohottelemaan kulmia niin korkealle kuin kykenet (tai kehtaat). Mahdolliset naureskelijat hiljenevät varmasti kuningasideasi kuultuaan!

Leikkauksesta toipuminen on nopeampaa musiikin avulla

Jos musiikin avulla voi tehostaa oppimista, kuten jo aiemmassa kohdassa mainittiin, niin lempikappaleet voivat siivittää myös nopeampaan toipumiseen leikkauksen jälkeen. Musiikki ei siis ainoastaan vaikuta aivoihimme, vaan koko kehoon. Kuulostaa järjettömältä, mutta musiikilla on käsittämätön voima.

Brittitutkijoiden vuonna 2015 julkaiseman laajan potilastutkimuksen mukaan musiikin kuunteleminen ennen ja jälkeen leikkauksen, sekä itse operaation aikana, tehosti paranemista ja vähensi kipuja yllättävän tehokkaasti.

Mutta mikä tahansa musiikki ei toiminut samalla tavoin; kappaleiden piti olla potilaalle mieluisia.

Kirurgien on siis syytä jättää omat soittolistansa vapaa-ajalle ja luukuttaa leikkaussalissa potilaan lemppareita. Ilmiö havaittiin myös niillä potilailla, jotka olivat leikkauksen aikana nukutettuja.

Musiikin kuuntelu panee aivot vapauttamaan hormoneja ja muita molekyyleja, jotka vahvistavat immuunijärjestelmää ja lievittävät kipuja. Lempibiisejä kuunnelleet potilaat tarvitsivat toipumisen aikana vähemmän kipulääkkeitä – erityisesti jos kuuntelu tapahtui ennen leikkausta.

Musiikki lievitti myös leikkausta edeltävää jännistystä ja potilaat raportoivat olleensa keskimääräistä tyytyväisempiä sairaalajaksoon. Suhteellisen edullinen ja helppo tapa tehdä kokemuksesta potilaalle mieluisampi!

Lue myös:

Continue Reading

Suosituimmat