Tiede

Verisuihku silmästä tai sisäelimet ulos peräaukosta – 10 uskomatonta tapaa, joilla eläimet puolustautuvat

Julkaistu

Listalla tutustutaan eläinten toinen toistaan uskomattomampiin puolustuskeinoihin.

Kaikilla eläimillä ei ole kokoa, voimaa, hampaita, sarvia tai muita vastaavia välineitä, joilla taistella uhkia vastaan. Mutta sen ansiosta on kehittynyt huiman hienoja puolustuskeinoja.

Listafriikki tutustuu nyt kymmeneen eriskummalliseen ja mielettömän nerokkaaseen puolustuskeinoon, joilla eläimet yrittävät selvitä hengissä. On kyse sitten valekuolemasta, veren ruiskuttamisesta silmistä, sisäelinten vapauttamisesta ulos peräaukosta tai itsensä räjäyttämisestä, ovat nämä menetelmät luonnon mestariteoksia.

Mikä näistä on sinun suosikkisi? Kerro kommenttikentissä tai somekavavissamme! Listafriikin sydäntä lämmitti suuresti varpaidensa luut katkova sammakko; siitä pian lisää!

Sarvikonnalisko ruiskuttaa verta silmistään


Yksi eläinmaailman kiehtovimmista puolustuskeinoista kuuluu pohjoisamerikkalaisille sarvikonnaliskoille. Ainakin kahdeksan Phrynosoma-suvun lajia ruiskuttaa uhattuna verta silmistään. Puolustusmekanismi on kuin suoraan pahimmista kauhuleffoista.

Äärimmäisen stressaavissa tilanteissa, kuten vaikkapa kojootin kohdatessa, sarvikonnalisko vapauttaa silmiin säilötyn veren ja ampuu sitä kovalla paineella ja tarkasti jopa puolentoista metrin päähän.

Advertisement

Sarvikonnalisko rajoittaa veren virtausta päästä muualle kehoon supistamalla kahta suurta lihasta verisuonten ympärillä. Päähän kuitenkin pääsee virtaamaan verta, jolloin verenpaine luonnollisesti nousee. Silmien ympärillä olevat ontelot täyttyvät verestä ja sarvikonnaliskolle muodostuu vuosisadan silmäpussit. Se jatkaa lihasten supistelua, mikä nostaa painetta entisestään ja lopulta onteloiden ohuet seinämä repeävät, minkä tuloksena verisuihku syntyy. Verta voi yhdessä ruiskaisussa olla jopa kolmasosa eläimen koko verimäärästä.

Sarvikonnalisko voi suihkia lyhyen ajan sisällä useampaan otteeseen, mutta on edelleen suuri mysteeri, miten sen revenneet ontelot ja verimäärä palautuvat ennalleen niin nopeasti.

Opossumi leikkii kuollutta


Myönnetään, on hieman virheellistä sanoa, että Amerikan mantereella elävä opossumi leikkii kuollutta, sillä se ei tee sitä tietoisesti. Ollessaan todella kauhuissaan opossumi vajoaa kooman tapaiseen tilaan, joka voi kestää muutamia minuutteja tai jopa tunteja. Siinä ei ole mitään tahdonalaista, vaan niin opossumin keho vain reagoi pelkoon.

Opossumi vajoaa maahan makaamaan, paljastaa hampaansa, vapauttaa suolensa sisällön ja sen suusta alkaa pursuamaan vaahtoa. Sen silmät voivat olla suljettuina tai se voi tuijottaa lasittuneeella katseella kaukaisuuteen. Opossumi ei räpsytä silmiään ja sen hengitys vaikuttaa lähes pysähtyvän.

Tätä puolustuskeinoa vielä voimistaa opossumin anaalirauhasista erittyvä mätänevän ruumiin haju. Pilaantunut löyhkä ei houkuttele petoja käymään kimppuun, sillä monet välttelevät luontaisesti sairaiden eläinten syömistä.

Advertisement

Sitä ei tiedetä, miten opossumi tokenee katatonisesta tilastaan, mutta kun reitti on selvä, jatkuu sen elämä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Paitsi siinä tapauksessa, jos peto on esimerkiksi purrut sitä. Opossumi ei valekuolemansa aikana reagoi yhtään mihinkään, joten sitä voi joku pureskella ja jopa murtaa sen luita. Tutkijoiden mukaan opossumi ei tunne tuona aikana kipua eivätkä sen refleksitkään toimi.

Luunsa katkova karvasammakko

Kuva: Gustavocarra | CC BY-SA 4.0 (kuvaa muokattu)

Keski-Afrikan kosteikoissa elävä karvasammakko, Trichobatrachus robustus, on saanut nimensä uroksen kylkien ja reisien karvamaisista ulokkeista. Karvasammakkokoiraat viettävät lisääntymiskautena pitkiä aikoja veden alla suojellen kallisarvoisia munia, ja tuolloin se hengittää lähes yksinomaan ihon kautta. Edellä mainitut ”karvat” ovat ihosäikeitä, jotka lisäävät ihon pinta-alaa, jolloin sammakko saa vedestä enemmän happea.

Uskomatonta kyllä, tämä ei ole karvasammakon mielettömin ominaisuus. Sillä on nimittäin takajalkojensa luiden päissä terävät kärjet, kuin kynnet, jotka lepotilassa ovat vahvan sidekudoskerroksen sisällä. Mutta kun sammakko tuntee olonsa uhatuksi, vetää se takataskustaan Wolverine-tyyppisen tempun: se katkaisee varpaidensa luut, työntää katkaistut ja terävät luukyntensä ihon läpi ja puolustautuu niillä hyökkääjiä vastaan. Myöhemmin luut vetäytyvät takaisin kudoksen sisään ja sammakko regeneroi silpoutuneet varpaansa alta aikayksikön.

Karvasammakkoa kutsutaan siis varsin hyvästä syystä ”kauhujen sammakoksi” tai Marvelin supersankarin mukaan Wolverine-sammakoksi.

Limaaja pyrkii tukehduttamaan pedot


Limaajat ovat ankeriaan näköisiä merieläimiä, jotka nimensä mukaisesti puolustautuvat petoja vastaan limalla. Jos hai tai muu petokala käy limaajan kimppuun, se erittää kehonsa rauhasista limaa, joka yhdessä veden kanssa muodostaa litroittain hyytelömäistä mönjää.

Lima tukkii pedon kidukset, joten sille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin jättää saalis rauhaan ja uida väljemmille vesille hengittämään. Pedoille paras hetki iskuun olisi pian edellisen yrityksen jälkeen, sillä limaajan rauhasten täyttymiseen menee jopa kuukauden verran ja tuona aikana se on kaikkein haavoittuvaisimmillaan.

Advertisement

Yllä olevalla videolla näkyy hyökkäyksiä, joissa limaaja vaikuttaa täysin välinpitämättömältä hyökkääjiä kohtaan. Videon tehneet tutkijat kertovat havainnoineensa 14 limaajaan kohdistunutta hyökkäystä, joista jokainen päättyi siihen, että peto poistui paikalta henkeään haukkoen ja limaaja selvisi täysin ilman vahinkoa.

Ehkä juuri tämän tehokkaan puolustusmekanismin ansiosta limaajat ovat säilyneet lähes muuttumattomina jo 300 miljoonan vuoden ajan.

Räjähtävät muurahaiset

Muurahaiset ovat aitososiaalisia hyönteisiä, mikä tarkoittaa muun muassa sitä, että ne ovat valmiita uhraamaan itsensä yhteisön hyvinvoinnin vuoksi.

Kaakkois-Aasiasta on löydetty lukuisia muurahaislajeja, joilla on kirjaimellisesi räjähtävä puolustuskeino. Lisääntymiskyvyttömillä naarailla eli työläisillä on suuret, myrkkyä täynnä olevat rauhaset. Jos työläinen kokee olonsa uhatuksi tai se joutuu reviirikiistaan, jännittää se vatsalihaksiaan voimakkaasti räjäyttäen itsensä itsemurhapommittajan tavoin. Räjähtävästä muurahaisesta ruiskuaa tahmeaa myrkkyä, joka lamauttaa tai jopa tappaa uhrin – tai hyökkääjän; miten asian haluaakaan nähdä.

Kyllä, kamikaze-muurahainen menehtyy räjähdyksessä myös itse, mutta marttyyrius saattaa pelastaa muun yhdyskunnan.

Pommikiitäjäinen ruiskii polttavan kuumaa ja syövyttävää nestettä


Keski-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa tavattava pommikiitäjäinen ruiskuttaa kehostaan räjähtävien muurahaisten tapaan myrkyllistä nestettä, mutta toisin kuin kaukaiset sukulaisensa, se selviää siitä hengissä. Pommikiitäjäisen, jota myös pommittajakuoriaiseksi kutsutaan, ei tarvitse suojella yhdyskuntaansa, vaan sen on tarkoitus pelastaa vain itsensä.
Advertisement

Pommikiitäjäisen takaruumiistaan suihkuttama neste ei vain haise tai maistu pahalta, vaan on syövyttävää ja polttavan kuumaa. Miten hyönteinen voi selvitä hengissä, jos sillä on sisuksissaan sata-asteista, vahingollista nestettä?

No, pommikiitäjäisellä on ruumiissaan kaksi onkaloa, joissa aineet pysyvä erillään toisistaan. Juju piilee siinä, että erikseen vetyperoksidi ja hydrokinoni ovat vaarattomia, mutta kohdatessaan ja sekoittuessaan biologisina katalyytteinä toimivien entsyymien kanssa niistä muodostuu tappava yhdiste.

Kun pommikiitäjäinen tuntee olonsa uhatuksi, kääntää se takaruumiinsa kärkeä 270 astetta, jotta tähtääminen hyökkääjään onnistuu helpommin. Sitten se vapauttaa aineet onteloistaan ja ne yhdistyvät polttavaksi suihkeeksi.

Merimakkara punnertaa myrkylliset suolensa ulos peräaukosta


Merimakkarat eli merikurkut ovat meren pohjassa hiljalleen eteneviä lihapötkylöitä, joten ne ovat pedoille valitettavan helppoja saaliita. Paljon ei merimakkara kykene panemaan hanttiin, mutta sillä on salainen ase takapuolessaan.

Monet piikkinahkaiset, joihin merimakkarakin kuuluu, pystyvät regeneroimaan lähes minkä tahansa menetetyn ruumiinosan. Meritähdet pystyvät kasvattamaan katkenneita sakaroitaan, merisiilit uusivat katkenneen piikkinsä parissa päivässä ja merimakkara voi huoletta uhrata sisäelimensä.

Advertisement

Kun merimakkara kohtaa uhan, se jännittää lihaksensa ja ”ulostaa” suolistonsa ja muut tahmeat sisäelimensä hyökkääjän päälle. Joidenkin lajien sisälmyksissä on myrkyllistä holoturiinia, joka voi tappaa tai ainakin tainnuttaa saalistajan.

Vähintäänkin pedot sotkeutuvat ja hämmentyvät merimakkaran peräaukosta pursuavista suolista niin pahasti, että saalis ehtii pakenemaan paikalta.

Kylkiluuvesilisko työntää terävät luut ulos kyljistään

Voi sitä petorukkaa, joka käy Espanjassa ja Portugalissa elävän kylkiluuvesiliskon kimppuun. Nimittäin hyvin suurella todennäköisyydellä peto lähtee tilanteesta vähintään raadellun suun kanssa.

Salamantereihin kuuluvalla kylkiluuvesiliskolla on brutaali puolustautumiskeino, sillä uhattuna se kääntää kylkiluunsa eteenpäin, jolloin luiden pullistama iho saa sen näyttämään suuremmalta. Jos tämä ei riitä pysäyttämään hyökkääjää, repivät luiden terävät kärjet liskon nahan rikki, jotta ne voivat vahingoittaa petoa.

Terävä piikkirivistö haavoittaa pedon suuta, mutta kylkiluuvesilisko ei lopeta siihen. Sen ihosta erittyy maitomaista myrkkyä, joka pääse haavoista suoraan pedon elimistöön aiheuttaen kovia kipuja ja jopa kuoleman.

Kylkiluuvesiliskoa oman nahan toistuva repeytyminen ei haittaa, ja kuten monilla muillakin sammakkoeläimillä, niin myös sillä ihovauriot korjaantuvat ällistyttävällä tavalla. Myöskään tappava myrkky ei vahingoita kylkiluuvesiliskoa, vaikka sen kyljet ovat riekaleina.

Advertisement

Merivuokoilla nyrkkeilevä taskurapu


Mikä neuvoksi, kun haluaisit suojautua hyökkääjiä vastaan, mutta omasta puolustautumisarsenaalista ei löydy sopivia aseita? Vain muutaman senttimetrin kokoiseksi kasvava ja indopasifisen merialueen matalikoilla elävä Lydia tessalata -taskurapu on keksinyt nerokkaan keinon: Se on ottanut merivuokkoja avukseen.

Nyrkkeilijätaskuravuksi tai pom-pom-taskuravuksikin kutsuttu L. tessalata kuljettaa merivuokkoja kummassakin saksessaan ja ollessaan uhattuna se heiluttelee seuralaisiaan kuin nyrkkeilijä hanskojaan tai cheerleader huiskiaan. Merivuokkojen lonkerot ovat täynnä kosketusärsytyksestä laukeavia polttiaissoluja, jotka sinkoavat hyökkääjän ihon läpäiseviä, myrkkyä erittäviä rihmoja. Saalistajat välttävät merivuokkoja, joten taskurapukin pysyy turvassa.

Puolustautumisen lisäksi merivuokot saalistavat taskuravulle, sillä se ei luonnollisesti voi käyttää varattuja saksiaan siihen hommaan. Merivuokot nappaavat evästä ja taskurapu kuorii leukaraajoillaan parhaat päältä.

Sammakot oksentavat koko mahalaukkunsa


Monet eläimet eivät kykene oksentamaan. Näihin eläimiin kuuluvat muun muassa hevonen, jänis sekä rotta ja muut jyrsijät; siksi esimerkiksi rotanmyrkky on noita tuholaisia vastaan niin tehokasta. Myös sammakot lukeutuvat joukkoon, joka ei osaa antaa ylen.

Mutta niin kamalaa kuin oksentaminen onkin, se on meille elintärkeä refleksi, joka pyrkii poistamaan kehosta pilaantunutta ruokaa tai vaikkapa myrkkyjä. Tässä kohtaa ei siis suojauduta petoja vastaan, vaan kyse on toisenlaisesta, mutta yhtälailla tärkeästä, puolustuskeinosta.

Advertisement

Jos sammakko syö jotain epäsopivaa, täytyy sen turvautua vähän radikaalimpaan puolustuskeinoon. Koska oksentaminen ei onnistu, työntää sammakko koko mahalaukkunsa ulos suusta. Vähän kuin vetäisi farkkujen taskut ulos. Sitten sammakko pyyhkii ja putsaa suustaan roikkuvan mahan kaikesta ylimääräisestä ja pakkaa sen takaisin paikalleen kehonsa sisälle.

Mietipä sitä seuraavan kerran, kun laatta lentää syystä tai toisesta. Asiat voisivat olla paljon huonomminkin!

Lue myös:

Advertisement
4 Comments

4 Comments

  1. anssi

    05.11.2021 at 12:30

    Toi sarvikonnalisko olis varmaan hauska lemmikki. Eikös myrkkynuolisammakkokin ole aika epeli? 🤔

    • Jenni Ollonqvist

      05.11.2021 at 13:27

      Ilmeisesti niitä jonkun verran onkin lemmikkeinä, mutta eivät menesty terraario-olosuhteissa kovinkaan hyvin. Moni laji on uhanalainen, mutta ovat varsinkin Yhdysvalloissa himoittuja lemmikkejä matelijaintoilijoiden parissa, sillä onhan tuo puolustuskeino aika mieletön näky. Mutta parasta siis antaa suihkia luonnossa vain 😊

      Ja mitä tulee nuolimyrkkysammakoihin… siinä ei varmaan lemmikin omistaja menesty kovinkaan kauaa 😅

  2. anssi

    05.11.2021 at 14:38

    Mutta kauniin värisiä ovat 👍

    • Jenni Ollonqvist

      05.11.2021 at 14:42

      Se on kyllä täysin totta!

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tiede

10 henkeäsalpaavan upeaa ja ainutlaatuista paikkaa maapallolla – osa 2

Julkaistu

Nyt lähdemme virtuaaliselle matkalle maailman ympäri: tiedossa on maagisia kohteita, joiden ei uskoisi olevan luonnon muovaamia.

Tällä listalla esitellään häikäisevän upeita paikkoja ympäri maailmaa. Näiden on vaikea uskoa olevan luonnon muovaamia, sillä niin epätodellisia kohteita on luvassa.

Toisaalta näin upeita taideteoksia olisi ihmisen hankala tehdä, vaikka miten yrittäisi. Luonnonvoimillakin on mennyt näiden valmistamiseen miljoonia vuosia, joten ihaillaan niitä ansaitsemallaan kunnioituksella. Tervetuloa virtuaaliselle matkalle ainutlaatuisiin kohteisiin maailmassa!

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi maapallon ihmettä voit lukea tästä:

10 henkeäsalpaavan upeaa ja ainutlaatuista paikkaa maapallolla – osa 1

Moerakin kivet, Uusi-Seelanti

Moerakin kivet Koekohe-rannalla Uudessa-Seelannissa ovat suuria, lähes täydellisen pyöreitä lohkareita, joiden luulisi olevan ihmisen tekemiä. Todellisuudessa kivet ovat mineraalisaostumia, jotka muodostuivat paleoseenikaudella noin 60 miljoonaa vuotta sitten.

Ne ovat syntyneet, kun jonkun kiinteän kappaleen ympärille, oli se sitten simpukankuori tai luunkappale, alkoi kasaantua mineraaleja mutaisessa merenpohjassa. Suurimpien lohkareiden muodostuminen on kestänyt jopa 4 miljoonaa vuotta.

Advertisement

Aikojen saatossa kivettyneet ”pallot” ovat paljastuneet muinaista merenpohjan sedimenttiä olevilta rantakallioilta aaltojen aiheuttaman eroosion vuoksi. Koekohe ei toki ole ainut paikka Uudessa-Seelannissa, tai maailmassa, jossa samantyyppisiä muodostelmia on löydetty, mutta Moerakin kivet runsaslukuisuudessaan erityinen luonnonihme. Niitä on yli viisikymmentä.

Kummallista Moerakin kivissä on myös niiden kokojakauma, sillä noin kolmasosa kivistä on halkaisijaltaan puolesta metristä metriin, ja kaksi kolmasosaa on kooltaan 1,5-2,2 metriä. Pienempiä, suurempia tai välimuotoja ei Koekohella ole.

Vielä 1800-luvulla kiviä oli rannalla vanhoista valokuvista päätellen paljon enemmän, mutta ihmiset veivät niitä surutta puutarhoihinsa ja ottivat matkamuistoksi. Nykyään sellainen toiminta on lailla kiellettyä, mutta onneksi kiviä pääsee ihastelemaan ja koskemaan, kunhan vain osaa käyttäytyä.

Lençóis Maranhenses, Brasilia


Lençóis Maranhenses on kansallispuisto Brasilian koillisrannikolla. Vaikka se valkoisine hiekkadyyneineen muistuttaa lähinnä aavikkoa, on Lençóis Maranhenses yllättäen upea ja ainutlaatuinen rantakohde.

Kun sadekausi alkuvuodesta kastelee aluetta, kertyy sadevesi dyynien väliin muodostaen tuhansittain makeavetisiä laguuneja. Laguunit eivät pääse tyhjenemään, koska kaiken hiekan alla on läpäisemätön kivikerros.

Advertisement

Vettä sataa runsaasti tammikuusta ja kesäkuuhun, mutta muuna aikana ei juurikaan. Kun kuivakausi saapuu, haihtuvat laguunit tyhjiksi varsin nopeasti: kuivassa ja kuumassa ilmassa altaat menettävät syvyydestään metrin verran kuukaudessa.

Silloin myös osa kansallispuiston eliöistä vaipuu odottamaan seuraavaa sadekautta. Esimerkiksi yli puolimetrisiksi kasvavat kirjorosvotetrat kaivautuvat syvälle hiekkaan, jossa ne horrostavat kosteassa mudassa odottaen kuukausien päässä siintäviä sateita ja laguunien täyttymistä.

Paras aika vierailla tässä erityislaatuisessa kohteessa on heinäkuu: sadekausi on ohi, mutta laguunit ovat täynnä 30-asteista vettä. Suurimmat ovat yli 100 metrin mittaisia ja syvimmillään turkoosina hohtavaa vettä on noin kolmisen metriä.

Persoonallisempaa rantakohdetta saa etsiä!

Wave Rock, Australia

Länsi-Australiassa Hydenin kaupungin läheisyydessä sijaitsee harvinaislaatuinen kivimuodostelma. Wave Rock on 15 metriä korkea ja yli sata metriä pitkä, ja sitä nimitetään Australian suurimmaksi aalloksi, vaikka lähimpään mereen on matkaa satoja kilometrejä.

Sileäksi hioutunut graniittiaalto alkoi muodostua syvällä maan alla osana laajempaa Hyden Rock -kalliota noin 2,7 miljardia vuotta sitten. Kun Australian ja Etelämantereen mannerlaatat erosivat toisistaan lopullisesti noin 30 miljoonaa vuotta sitten, aiheutti se läntisessä Australiassa kallistumista, joka paljasti kovettuneen graniittialueen.

Advertisement

Luonnonvoimat, erityisesti veden aiheuttama eroosio, on kuluttanut kovemman sisäosan ympäriltä pehmeämmän kiviaineksen pois, jolloin jäljelle on jäänyt aaltomainen kieleke. Raitaisuus on niin ikään veden aikaansaannosta, sillä virtausten mukana liuenneet erilaiset mineraalit ovat värjänneet aallon entistä näyttävämmäksi.

Vaikka Australian tunnetuin kivi taitaa olla Uluru, niin kannattaa pitää myös Wave Rock mielessä, jos sielä päin sattuu matkailemaan.

Zhangjiajien kansallispuisto, Kiina

Avatar-elokuvan leijuvalle maisemalle esikuvana toiminut Zhangjiajien kansallispuisto on yksi maailman ainutlaatuisimmista nähtävyyksistä. Puistossa on yli 3000 puiden päällystämää hiekkakivipilaria, joista useimmat ovat monen sadan metrin korkuisia.

UNESCO:n maailmanperintökohteeksi vuonna 1992 nimetyssä puistossa elää monia uhanalaisia kasvi- ja eläinlajeja, joita ei tavata missään muualla maailmassa. Pilarien juurelta laelle mentäessä on monia erilaisia ekosysteemejä omine eliöineen.

Rohkeimmat vierailijat voivat hypätä maailman korkeimman (yli 300 metriä) ulkoilmahissin kyytiin ja halutessaan päästä kävelemään pilarien reunoille rakennettuja huojuvia riippusiltoja pitkin. Sanomattakin lienee selvää, että korkeanpaikankammoisten kannattaa jättää tämä osio vaelluksesta väliin.

Salar de Uyuni, Bolivia

Maailman suurin suolapannu, Salar de Uyuni, sijaitsee läntisessä Boliviassa Atacaman aavikolla. Noin 15 000 vuotta sitten autiomaan tasangolla oli parhaimmillaan sata metriä syvä järvi, joka alkoi alkoi hiljalleen tuhansien vuosien kuluessa kuivua. Kun vesi haihtui, kerrostuivat mineraalit maan pinnalle muodostaen valtavan suolakannen.

Salar de Uyunilla on kokoa noin 10 000 neliökilometriä ja sen alueella on arvioiden mukaan yli 10 miljardia tonnia suolaa, jota louhitaan kymmeniä tuhansia tonneja vuosittain; lähinnä ruokateollisuudelle.

Advertisement

Silmänkantamattomiin jatkuva valkea autiomaa on kokemisen arvoinen mihin aikaan vuodesta tahansa, mutta ehkä kaikkein häikäisevimmillään – kirjaimellisesti – se on sadekauden aikana joulukuusta maaliskuuhun. Paras aika visiitille on tammi–helmikuussa, sillä silloin matala vesikerros valkoisen suolan päällä saa aikaan ilmiön, jota kutsutaan maailman suurimmaksi peiliksi.

Suolapannua ympäröivät vuoret ja sininen taivas pilvineen peilautuvat veden pinnalta luoden taianomaisen näkymän tasangolla liikkuvalle.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

10 henkeäsalpaavan upeaa ja ainutlaatuista paikkaa maapallolla – osa 1

Julkaistu

Tällä listalla tutustumme maapallon käsittämättömiin ihmeisiin, joiden ei uskoisi olevan luonnon muovaamia.

Nyt lähdemme virtuaalimatkalle erilaisiin kohteisiin ympäri maapallon! Tällä listalla vierailemme täysin käsittämättömissä paikoissa, joiden ei ikipäivänä uskoisi olevan luonnon muovaamia.

Toisaalta näin upeita taideteoksia olisi ihmisen hankala tehdä, vaikka miten yrittäisi. Luonnonvoimillakin on mennyt näiden valmistamiseen miljoonia vuosia, joten ihaillaan niitä ansaitsemallaan kunnioituksella.

Ainakin Listafriikillä reissujalan vipatus on kroonista, eikä tällaisten kuvien katsominen tietenkään helpota olotilaa. Haaveilla ja suunnitella toki aina voi!

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi maapallon ihmettä voit lukea tästä:

10 henkeäsalpaavan upeaa ja ainutlaatuista paikkaa maapallolla – osa 2

Advertisement

Jättiläisen maantie, Pohjois-Irlanti

Jättiläisen maantie, Giant’s Causeway, on Pohjois-Irlannissa sijaitseva kuuluisa nähtävyys Bushmillsin kylän liepeillä.

Rantaviivan täyttää noin 40 000 basalttipylvästä, joista suurin osa on symmetrisesti kuusikulmaisia ja täydellisesti kiinni toisissaan. Ihan kuin jättiläiset olisivat koonneet palapeliä.

Nimensäkin paikka on saanut perustuen vanhoihin irlantilaisiin legendoihin, joissa seikkailee muun muassa Finn McCool. McCool oli suuttunut skotlantilaiselle jätille, Benandonnerille, joka uhkasi Irlantia. Raivostunut irlantilaisjättiläinen nappasi käteensä rannan paloja ja heitteli niitä mereen muodostaakseen kulkuväylän Benandonnerin luo. Näin syntyi Giant’s Causeway, ainakin tarinan mukaan.

Todellisuudessa pylväät muodostuivat noin 60 miljoonaa vuotta sitten tapahtuneen tulivuoren purkauksen jälkeen. Kun paksu laavakerros jäähtyi, pienentyi sen tilavuus ja kutistumisen seurauksena kiveen muodostui säännöllisiä halkeamia. Halkeamiin pääsi ajan kuluessa vettä, jolloin raot kuluivat entistä selvemmiksi.

Vaikka pylväät ovat vaihtelevia muodoltaan, on niistä suurin osa uskomattoman tarkkarajaisesti kuusikulmaisia. On käsittämätöntä ajatella, että ne ovat muodostuneet luonnostaan, eivätkä taltan ja vasaran avustuksella.

Antelope Canyon, Yhdysvallat

 

View this post on Instagram

 

Advertisement

A post shared by Elliot McGucken 45EPIC dx4/dt=ic (@elliotmcgucken)

Yhdysvaltojen Arizonassa sijaitseva Antelope Canyon on moneen otteeseen nimetty yhdeksi maailman kauneimmista paikoista. Taianomaisella kauneudella on kuitenkin myös kääntöpuolensa, sillä luonto on ankara ja kanjoni voi muuttua silmänräpäyksessä tappavaksi loukuksi.

Antelope Canyon on saanut englanninkielisen nimensä siitä, että aikoinaan sitä asuttivat Pohjois-Amerikan nopeimmat maaeläimet, hanka-antiloopit. Nuo sarvipäät ovat kuitenkin siirtyneet muille maille turistiryhmien löydettyä tiensä kanjonin upeisiin maisemiin.

Punaisen sävyissä hehkuvat aaltoilevat kallioseinämät ja niihin osuvat auringonsäteet saavat kanjonin pohjalla kävelijän tuntemaan olonsa kuin olisi ihan jossain muualla kuin maapallolla. Parhaimmillaan Antelope Canyon on 37 metriä syvä ja se koostuu kahdesta osasta: ylempi kanjoni on noin 200 metriä pitkä ja alempi kanjoni noin 400 metriä pitkä.

Ylempi Antelope Canyon tunnetaan myös ”paikkana, jossa vesi kulkee kivien välissä”; tämä nimitys tulee navajoilta, joiden mailla kanjoni sijaitsee. Navajojen antama nimitys on osuva, sillä juuri niinhän kanjonit syntyvät: miljoonien vuosien aikana virtaava vesi uurtaa maahan jyrkkäseinäisen laakson.

Advertisement

Ja vesi on syy siihen, miksi Antelope Canyon on tappavan kaunis luontokohde. Kanjonin alue on tunnettu äkillisistä ja voimakkaista tulvista, jotka saattavat iskeä täysin arvaamatta. Aivan kanjonin läheisyydessä kuitenkin sataa varsin harvoin, ja vesimassat syöksyvätkin paikalle etäältä.

Elokuussa 1997 kanjonissa tapahtui kauhea tragedia, kun 11 ihmistä sai surmansa tuhoisassa tulvassa. Tulvan aiheuttanut ukkosmyrsky iski päälle verrattain kaukana, yli 10 kilometrin päässä, mutta vesi löysi tiensä kanjoniin kohtalokkaan nopeasti. Onnettomuuden jälkeen turvallisuutta parannettiin asentamalla kanjoniin tikkaita hätäpoistumista varten ja vapaa tutustuminen tähän upeaan luontokohteeseen on sittemmin kielletty.

Antelope Canyoniin pääsee kuitenkin oppaan seurassa ja paras ajankohta tutustumiselle on kesä; silloin kanjonin punaisia seiniä mukailevat auringonsäteet ovat parhaiten nähtävissä. Toisaalta kesä on myös sitä pahinta aikaa tuhoisten tulvien osalta.

Sininen luola, Italia

Sininen luola (Grotta Azzurra) sijaitsee Caprin saarella Italiassa. Se oli Rooman keisari Tiberiuksen aikaan eli aivan ajanlaskumme alussa merenalainen temppeli.

Roomalaiset pyhittivät satumaisen luolan nymfeille ja pystyttivät sinne jumalia kuvaavia marmoripatsaita, joista muutamia on nykyään esillä paikallisessa museossa. Jossain vaiheessa Rooman valtakunnan kaaduttua Sininen luola vaipui unohduksiin, kunnes 1800-luvun puolivälissä se löydettiin uudelleen.

Luola on yksi alueen suosituimmista nähtävyyksistä, vaikka ulkoapäin se näyttää vain pimeältä onkalolta. Mutta jos vierailija sattuu paikalle keskipäivällä auringon paistaessa, avautuu luolan sisäosissa henkeäsalpaavan maaginen näky. Luolan vesi on kirkkaan sinistä.

Advertisement

Häikäisevän värin saa aikaan auringonvalo, josta suurin osa pääsee luolaan veden alta niistä kohdista, joissa kallioseinämät eivät jatku pohjaan asti. Kaikki punainen valo suodattuu veden alla pois ja jäljelle jäävä sininen valo valaisee kirkasvetisen ja hiekkapohjaisen onkalon hehkuvaksi. Ylläolevaa kuva ei ole muokattu, vaan sininen väri on juuri niin kirkas kuin miltä se kuvassa näyttää.

Pamukkale, Turkki

Lounais-Turkissa sijaitseva Pamukkale on ainutlaatuinen muodostelma ja yksi maan suosituimmista retkikohteista. Pamukkale tarkoittaa suomeksi ”puuvillapalatsia”.

Kallion rinteillä, lähes kahdensadan metrin korkeudessa sijaitsevista kuumista lähteistä virtaa alas jopa 50-asteista, kalkkipitoista vettä, joka lipuessaan on muodostanut valkoisia kalkkikivitasanteita, tippukiviä, kivettyneitä vesiputouksia ja altaita.

Antiikin aikana lämpimät altaat olivat kylpyläkäytössä, ja lähistöllä onkin erityisen hyvin säilynyt Hierapolisin kylpyläkaupunki, jossa voi sukeltaa (kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti) ajanlaskumme alkua edeltäneeseen loistoon.

Osa Pamukkalen vitivalkoisista kallioista on tummunut, kun 1960-luvulla alueelle rakennettiin lukuisia hotelleja ja turistit sotkivat luonnonihmettä kävelemällä ja kylpemällä missä halusivat.

Nykyisin Pamukkale on suojeltu, ja vettä ohjataan osittain keinotekoisesti kallioseinämän eri paikkoihin, jotta kalkki palauttaisi hiljalleen alkuperäisen, valkoisen loistokkuuden. Vierailijat pääsevät kuitenkin kastamaan varpaansa muutamissa tarkoitukseen pyhitetyissä altaissa.

Advertisement

Kristalliluola, Meksiko

Naican kaivoksessa, Pohjois-Meksikossa, on Kristalliluola (Cueva de los Cristales), joka on noin 40 metriä pitkä ja 30 metriä leveä onkalo täynnä valtavia seleniittipylväitä.

Seleniitti on kalsiumsulfaattidihydraatin eli tutummalta nimeltään kipsin läpikuultava kidelaji. Lähes kolmensadan metrin syvyydessä sijaitsevat kiteet alkoivat muodostua noin puolimiljoonaa vuotta sitten, kun luolat täyttyivät maankuoren halkeamista pulpunneella termisellä vedellä. Veteen liuenneet kalsiumsulfaatti-ionit alkoivat liittyä toisiinsa, kun veden lämpötila laski alle 60 celciusasteen.

Nämä jättimäiset kidepylväät löydettiin vuonna 2000, kun kaivosyhtiö laski luolastossa pohjaveden pintaa. Luolan suurin kidepylväs on pituudeltaan yli 12 metriä, halkaisijaltaan neljä metriä ja se painaa 55 tonnia.

Kristalliluolassa sisällä tuntuu kuin olisi kirjaimellisesti astunut toiselle planeetalle, ei vain näyn vaan myös olosuhteiden vuoksi. Suhteellinen ilmankosteus on aina lähellä 100 prosenttia ja lämpötila huitelee 50 asteessa, joten ilman kunnollisia suojavarusteita luolassa ei montaa minuuttia kauempaa ole voinut olla.

Luolia on kuitenkin tutkittu niin paljon kuin mahdollista ja yksi mielenkiintoisimmista löydöksistä on ollut kymmeniä tuhansia vuosia vanhat mikrobit, jotka eivät ole sukua millekään aiemmin tunnetulle lajille. Tutkijoiden mukaan syvällä maan alla elävät bakteerit antavat katsauksen siihen, minkälaista elämä maapallon ulkopuolella voisi olla.

Vuonna 2015 tutkimukset päättyivät, sillä kaivostoiminta loppui ja pumppujen sammuttamisen vuoksi vesi pääsi jälleen täyttämään luolan. Tutkijat olivat yhtäaikaa harmissaan ja iloissaan, sillä luonnollisessa ympäristössään veden alla kiteet jatkavat kasvuaan pysäyttämättömästi. Ehkä jonain päivänä ne taas paljastetaan – entistä suurempina ja mahtavampina!

Advertisement

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

7 eläintä, jotka kuolivat sukupuuttoon… Paitsi eivät kuolleetkaan!

Julkaistu

Joskus sukupuuttoon kuoleminen ei ole lopullista. Nämä 7 ihmisten hävinneeksi luokittelemaa eliötä nousivat Lasaruksen lailla kuolleista.

Niin usein saamme lukea uutisista eliölajeista, jotka ovat kuolleet tai kuolemassa sukupuuttoon. Nyt kuitenkin katsastetaan lajeja, jotka ovat lasarusmaisesti nousseet kuolleista.

Jos Raamatun tarinat eivät muistu mieleen, niin Lasarus oli se tyyppi, jonka Jeesus herätti henkiin.

Eliölajin kuoleminen sukupuuttoon ja sieltä uudelleen syntyminen ei tietenkään ole mahdollista, mutta joskus ne onnistuvat piilottelemaan ihmisiltä vuosikymmeniä, jopa miljoonia vuosia. Tällöin ne julistetaan sukupuuttoon kuolleiksi esimerkiksi kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN:n uhanalaisluokituksessa. Tuota nimikettä ei anneta heppoisin perustein ja täytyy kulua paljon aikaa, jotta varmuudella voidaan sanoa viimeisen yksilön kuolleen.

Joskus väärässä oleminen on vain ja ainoastaan positiivinen asia!

Listafriikki esittelee nyt eläinlajeja, joiden kohdalla luokitusta on saatu muuttaa positiivisempaan suuntaan. Välillä on mukava yhdistää sukupuutto-sana johonkin, joka tuo hymyn huulille.

Advertisement

Laosilainen kivirotta

Muinaisten nisäkkäiden fossiileista löydettiin jo vuosikymmeniä sitten Diatomyidae-jyrsijäheimo, jonka kaikki kaikki suvut ja lajit elivät ja kuolivat sukupuuttoon mioseenikaudella, eli noin 11 miljoonaa vuotta sitten. 

Vuonna 1996 Wildlife Conservation Society -luontojärjestön jäseniä oli kiertelemässä laosilaisella lihatorilla Thakhekin kaupungissa. He huomasivat eräässä kojussa myynnissä eriskummallisia eläimiä, joista asiantuntijat näkivät heti ensisilmäyksellä, että kyseessä oli täysin muista jyrsijöistä poikkeava laji. Se oli kuin oravan ja rotan risteytys.

Muutamaa vuotta myöhemmin tutkijat saivat läheisestä kylästä kolme kuollutta yksilöä kokeita varten, ja luusto- ja DNA-tutkimukset paljastivat, että kyseessä oli miljoonia vuosia sitten hävinneen Diatomyidae-heimon ainoa elossa oleva laji. Laosilainen kivirotta, kha-nyou, oli toki paikallisille kansoille tuttu; he olivat sitä metsästäneet ja syöneet jo ammoisista ajoita lähtien. 

Floridalainen, jo eläköitynyt tutkija, David Redfield kuvasi ja videoi elävän kivirotan ensimmäisen kerran vuonna 2005. Heimonsa viimeinen edustaja ei ole laisinkaan uhanalainen, vaan laosilainen kivirotta, Laonastes aenigmamusse, on IUCN:n listalla ”elinvoimainen” vakaalla ja runsaalla kannallaan.

Israelinlevykielisammakko

Israelinlevykielisammakon, Latonia nigriventer, elinalue oli hyvin rajoittunut; sitä tavattiin lähinnä Hula-laaksossa Israelissa. Muutamia epävarmoja havaintoja oli tehty Syyriassa ja Libanonissa, mutta tätä noin neljän sentin mittaiseksi kasvavaa sammakkoa ei oltu juurikaan tutkittu vähäisen määrän vuoksi. Siitä on tallella vain kaksi lajinäytettä, vuosina 1940 ja 1955 kuolleina kerätyt yksilöt.

Kun 1950-luvulla pohjoisessa Israelissa sijaitseva Hula-järvi kuivattiin maanviljelyksen tieltä, katosi israelinlevykielisammakon kostea kotialue ja sen oletettiin hävinneen kokonaan.

Vuonna 1996 IUCN luokitteli sen luonnosta hävinneeksi lajiksi, mutta Israelissa ei luovutettu, vaikka havaintoja ei oltu tehty vuosikymmeniin. Tutkijat toivoivat, että eteläisestä Libanonista saattaisi löytyä elossa selvinneitä populaatioita. Etsinnät osoittautuivat kuitenkin turhiksi kerta toisensa jälkeen.

Advertisement

Kunnes vuonna 2011 eräs puistonvartija bongasi kyseisen sammakon pienessä lammikossa luonnonsuojelualueella, joka oli jätetty jäljelle ihmisen käyttöön kuivatusta Hula-järvestä.

Sen jälkeen israelinlevykielisammakosta on tehty kymmenisen havaintoa samalla paikalla, ja se nousi IUCN:n luokituksessa sukupuuttoon kuolleesta äärimmäisen uhanalaiseksi. Vaara ei siis ole ohi, mutta Hulan sammakko on sitkeä: kaikki muut Latonia-suvun sammakot katosivat jo noin 15 000 vuotta sitten.

Varsieväkala – Latimeria

Latimerian olemassaolo on tiedetty jo vuodesta 1938 asti, mutta sitä ennen tämän dinosaurusten kanssa samaan aikaan eläneen kalan uskottiin kuolleen sukupuuttoon 65 miljoonaa vuotta sitten. Se tunnettiin aiemmin vain fossiileista.

Joulukuun 23. päivänä vuonna 1938 eteläafrikkalaisen kalastajan ongenkoukkuun tarttui oudonnäköinen, pitkillä evillä varustettu kala. Se olisi jäänyt edelleen mysteeriksi ellei Marjorie Courtenay-Latimer, museon kuraattori, olisi nähnyt mielenkiintoista yksilöä kalastajien troolarissa.

Hän piirsi kalasta kuvan ja lähetti hahmotelman Rhodesin yliopiston kalatutkijalle, JLB Smithille. Smith vastasi välittömästi yhdellä biologian alan kuuluisimmista sähkeistä: ”ERITTÄIN TÄRKEÄÄ SÄILYTÄ LUURANKO JA KIDUKSET = PIIRRETTY KALA”.

Advertisement

Courtenay-Latimer oli lomalla, kun hän oli lähettänyt kuvan Smithille, eikä voinut säilyttää kalaa sellaisenaan kovinkaan kauaa. Siinä vaiheessa, kun Smithin sähke tavoitti hänet, oli kala jo täytetty. Ilman luurankoa Smith ei voinut olla sataprosenttisen varma häkellyttävän kalan lajista, joten hän alkoi kuumeisesti etsiä uutta yksilöä. Hän onnistui tehtävässään yli vuosikymmen myöhemmin. 

Uusi laji nimettiin löytäjänsä ja löytöpaikkansa mukaan Latimeria chalumnaeksi. Löydös oli mullistava, sillä Latimeria on läheisempää sukua matelijoille ja nisäkkäille kuin muille luukaloille.

Se on yksi linkki kalojen ja maalla elävien nelijalkaisten välillä, ja klassinen esimerkki elävästä fossiilista kaikissa biologian kirjoissa.

Harjapiikkirotta

Harjapiikkirotta (Santamartamys rufodorsalis) on hieman marsua suurempi jyrsijä. Se nähtiin viimeisen kerran vuonna 1898, ja sitä on voitu tutkia ainoastaan kahdesta metsästäjiltä saadusta näytteestä. Molemmat yksilöt oli metsästetty Kolumbiassa, Sierra Nevada de Santa Martan vuoristossa.

Yli sadan vuoden ajan punaturkkinen harjapiikkirotta oli laji muiden hävinneiden joukossa, kunnes vuonna 2011 eräs julkisuudenkipeä yksilö shokeerasi biologeja ympäri maailman.

Luonnonsuojelujärjestö ProAvesin vapaaehtoistyöntekijät Lizzie Noble ja Simon McKeown istuivat majapaikkansa terassilla ja olivat juuri menossa nukkumaan, kun kuin tyhjästä ilmestynyt harjapiikkirotta rupesi muina miehinä kiipeämään rappusia pitkin heitä kohti. 

Advertisement

Noble ja McKeown napsivat otuksesta muutaman kuvan, minkä jälkeen se käveli rauhallisesti takaisin metsään. Vapaaehtoistyöntekijät eivät tienneet siinä vaiheessa, miten erityislaatuinen kohtaaminen oli ollut. Kun kuvat saapuivat tutkijoille, repesi riemu ylimmilleen ja harjapiikkirotta palautettiin kuolleista. 

Sen populaatiokokoa ei tiedetä, mutta todennäköisesti niitä on jäljellä maksimissaan muutamia satoja yksilöitä. Koskaan ei voi tietää, kuka tulee ovelle koputtamaan!?

Sinipartainen kypäräkolibri

Sinipartainen kypäräkolibri, Oxypogon cyanolaemuson, on yksi maailman harvinaisimmista kolibreista. Se löydettiin ensimmäisen kerran Kolumbiasta Sierra Nevada de Santa Martan vuoristosta vuonna 1880. Juuri siltä samalta alueelta, missä edellä mainittu harjapiikkirotta elelee. Sitä ei onnistuttu näkemään enää elossa ja se tunnetaan vain kourallisesta täytettyjä yksilöitä. Viimeinen lintu kerättiin museokokoelmiin vuonna 1946.

Lukuisat tutkimusryhmät kolusivat vuoristoa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ajan etsien merkkejä harvinaisesta linnusta, mutta turhaan. Maastopalot ja ylilaidunnus olivat tuhonneet sen elinympäristön lähes kokonaan. Lopulta IUCN luokitteli sen hävinneeksi vuonna 2014.

Pian sukupuuttotuomion jälkeen kaksi luonnonsuojelijaa, Carlos Julio Rojas ja Christian Vasquez olivat alueella kartoittamassa metsäpalojen tuhoja, kun pieni lintu lensi heidän ohitseen ja asettui viereiseen puskaan. Rojas ehti kaivamaan kameransa esille ja ottamaan pikaisen kuvan ennen kuin lintu nousi takaisin siivilleen.

Advertisement

Kun hän avasi kuvan kameralla, oli hämmästys melkoinen. Linnun kirkkaan sininen kaula ei jättänyt arvailuille sijaa: hävinnyt kypäräkolibri oli tehnyt paluun elävien kirjoihin, sillä mikään muu alueella elävä lintulaji ei muistuta sitä.

Miehet leiriytyivät välittömästi sille paikalle ja onnistuivat seuraavien päivien aikana bongaamaan kolme eri yksilöä vain 10 hehtaarin kokoisella, maanviljelijöiden sytyttämien palojen ympäröimällä alueella.

Bermudan maakotilot

Noin 70 000 asukkaan Bermuda on Ison-Britannian merentakainen alue keskellä Atlantin valtamerta. Saarella eli aikoinaan useita kotilolajeja, joita ei tavattu missään muualla maailmassa, kunnes 1970-luvulla suurin osa niistä hävisi.

Saarelle istutettiin ihmisen ravinnokseen käyttämiä kotiloja, jotka voittivat alkuperäiset asukit resurssikilpailussa, ja lisäksi tuolloin alettiin käyttää laajalti voimakkaita hyönteismyrkkyjä.

Yksi näistä maakotilolajeista oli suurikokoinen Poecilozonites bermudensi, jota paleontologi Stephen J. Gould oli tutkinut jo vuosien ajan. Viimeisimmät havainnot elävistä yksilöistä teki nimenomaan Gould vuonna 1973. Kaikki neljätoista endeemistä kotilolajia olivat hävinneet vuoteen 1991 mennessä – Gouldin ja muiden tutkijoiden suureksi suruksi.

Advertisement

Ihmeitä kuitenkin tapahtuu, ja vuonna 2002, vain kuukausia Gouldin menehtymisen jälkeen, kesän Bermudalla tutkijaharjoittelijana työskennellyt Alex Lines löysi sattumalta muutaman kymmenen Poecilozonites circumfirmatus -yksilön populaation. Yksi laji oli selvinnyt!

Vielä suurempi hämmästys oli vastassa biologeilla, jotka vuonna 2014 tutkivat kaupunkikasvillisuutta pääkaupunki Hamiltonissa: hämärältä, kasvien valtaamalta kujalta löytyi pieni joukko P. bermudensi -kotiloita.

Neljänkymmenen vuoden ajan ne olivat eläneet kosteat muoviroskat turvanaan 9 neliön kokoisella kujalla, joka oli ympäröity rakennuksilla ja betoniesteillä. Siellä ne olivat pysyneet suojassa pedoilta ja vieraslajeilta.

Eläintarhojen suojelu- ja kasvatustyön ansiosta Bermudalle vapautettiin vuonna 2019 yli 4000 P. bermudensi -maakotiloyksilöä ottamaan oma saarensa uudelleen haltuun. Vuonna 2020 niiden seuraksi kotisaaren valtaukseen vapautettiin yli 800 P. circumfirmatus -lajin edustajaa.

Lord Howe -saaren sauvasirkka

Puuhummerinakin tunnettu sauvasirkka (Dryococelus australis) eli onnellisena luontaisella asuinalueella Lord Howen saarella, Australian eteläpuolella, 1900-luvun alkuun saakka.

Jopa 20-senttiseksi kasvavaa hyönteistä käytettiin kalansyöttinä ja viimeinen naula sen arkkuun lyötiin vuonna 1918, kun rahtialus SS Makambo ajoi saaren edustalla karille. Laivaa korjattiin saarella ja sen kyydissä salamatkustajina olleet rotat pääsivät valloittamaan uuden ekosysteemin. Katastrofi oli valmis: lukuisia, vain kyseisellä saarella eläneitä lintulajeja, kotiloita, liskoja ja hyönteisiä kuoli sukupuuttoon rottien vuoksi.

Advertisement

Kahdessa vuodessa puuhummeri oli kadonnut. Siitä ei löytynyt enää mitään merkkejä ja vuonna 1960 se julistettiin virallisesti sukupuuttoon kuolleeksi. 

Kulki kuitenkin huhu…

Parin kymmenen kilometrin päässä Lord Howelta sijaitsee Ball’s Pyramid, joka on 200 metriä pitkä ja 562 metriä korkea jäänne miljoonia vuosia vanhasta tulivuoresta. Saarella käyneet kertoivat nähneensä puuhummeria muistuttavia kuolleita hyönteisiä. Tarinoita ei kuitenkaan otettu todesta.

Vuonna 2011, 80 vuotta viimeisen varman havainnon jälkeen, biologit David Priddel ja Nicholas Carlile päättivät käydä Ball’s Pyramidilla tutkimassa saaren muutamaa pientä kasvillisuustilkkua. Ja kuinka ollakaan, kun he yön pimeydessä osoittivat taskulamppunsa erään yksittäisen, kivien ympäröimän puskan juurelle, ryömi siellä 24 kiiltävän mustaa puuhummeria. 

Seuraavan kahden vuoden aikana saarella tehtiin lukusia tutkimuksia ja kaikki ne harvat kohdat, joissa kasvoi kasveja, käytiin läpi. Nuo 24 sauvasirkkaa sen yhden puskan juurella ovat ainoa, mitä lajista on jäljellä. Kukaan ei tiedä miten ne saarelle ovat aikoinaan päätyneet; lintujen kyydissä tai ehkä kalastajien mukana.

Advertisement

Mysteeri on myös se, miten ne ovat selvinneet niin pienellä alueella. Vuosien harkinnan jälkeen neljä hyönteistä päätettiin kerätä tutkittaviksi ja aloittaa lajin elvytys lisääntymisohjelmalla. Nykyään puuhummereita elää tuhansia laboratorioissa ja eläintarhoissa; nyt niille pitäisi vain löytää uusi koti. Lord Howen saari on edelleen rottien täyttämä ja vaikka saarella on tehty päätös rottien totaalisesta hävittämisestä, on se helpommin sanottu kuin tehty. 

Vielä yksi fakta puuhummerista: ne ovat yksiavioisia. Se on hyönteisille äärimmäisen harvinaista. Pariskunnat viettävät yönsä vierekkäin, ja kun ne ne nukkuvat, pitää uros kolmea jalkaansa suojelevasti naaraan päällä.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

Kanariansaaret on nimetty koirien mukaan ja 9 muuta yllättävää tietoiskua koirista

Julkaistu

Tiedämme niin kovin paljon parhaasta ystävästämme, mutta nyt Listafriikki yrittää esitetllä sellaisia faktoja koirista, jotka pääsevät yllättämään.

Mitä yllättävää ihmisen parhaasta ystävästä voisi kertoa? Katsotaan onnistuuko Listafriikki esittelemään sellaisia faktoja koirista, joita ei ihan jokainen vielä tiedä.

Koira oli ensimmäinen eläin, jonka ihminen on kesyttänyt. Se tapahtui todennäköisesti jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten ja nopeasti eläimestä tuli tärkeä osa ihmisyhteisöjä; niitä on muun muassa haudattu seremoniallisin menoin lähes yhtä kauan kuin toisia ihmisiä.

Ihmisen ja koiran suhde on täysin ainutlaatuinen eikä ole kumma, että se on maailman suosituin lemmikki. Koiria tulee monen kokoisina ja värisinä, ja ne ovat lemmikkeinä täysin osa perhettä.

Listafriikki halusi haastaa itsensä ja sukeltaa koirien maailmaan etsien niistä sellaisia asioita, joita monikaan ei välttämättä tiedä. 

Tiesitkö, että Kanariansaaret on nimetty koirien mukaan?

Yleisen harhakäsityksen mukaan Espanjaan kuuluva itsehallintoalue Kanariansaaret on nimetty kanarialintujen mukaan. Niin ei kuitenkaan ole, vaan suomalaistenkin suosima lomakohde on saanut nimensä koirista. Ne linnut on nimetty saariryhmän mukaan.

Latinankielisestä Canariae Insulae (koirien saari) nimityksestä on ensin johdettu espanjaksi Islas Canarias ja siitä edelleen esinäisissä muodoissa muille kielille. Kanariansaarten vaakunassa ja lipussakin on kaksi koiraa, ja se on tunnettu ”koirien saarena” jo vuosituhansien ajan. 

Advertisement

Alunperin termillä on todennäköisesti viitattu ainoastaan Gran Canariaan, jonka Juba II, muinaisen Mauretanian kuningas, osuvasti nimitti saarella runsaslukuisina tavattujen suurten koirien mukaan. Ajanlaskumme ensimmäisen vuosisadan jälkeen nimi levisi kattamaan koko saariryhmän. On myös mahdollista, että nimi on peräisin saaren alkuperäiseltä väestöltä guancheilta, joille koirat olivat pyhiä ja palvonnan kohde. 

Alkukantainen basenji ei hauku

Basenjit ovat yksi vanhimpia koirarotuja, ja sen alkuperämaana pidetään Kongon demokraattista tasavaltaa. Afrikassa metsästyskoirina käytetyt basenjit eivät alkujaan olleet varsinaisia lemmikkejä, eikä niillä ole koirille tyypillistä miellyttämisen halua. Basenji tottelee omistajaansa yleensä vain silloin, kun siitä on sille jotain konkreettista hyötyä – kouluttaminen voi siis olla haastavaa.

Koska basenji on rotuna alkukantainen, ovat sen luontaiset vaistot hyvin vahvoja. Reviirivietti ja voimakas metsästysvaisto estävät usein sen irtipitämisen. Kotiseudullaan basenjit joutuivat monesti ryöstämään ravintonsa, eikä tapa ole kadonnut mihinkään: ne ovat paatumattomia ruokavarkaita.

Basenjin ehkä kaikkein tunnetuin erityispiirre on sen haukkumattomuus. Tutkimusten mukaan sen kurkunpään rakenne on erilainen kuin muilla koirilla, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö basenjista lähtisi ääntä. Ne murisevat, kiljuvat ja ulvovat. Basenjilla on hyvin laaja ääniskaala ja niiden ääntelyä kutsutaan osuvasti jodlaukseksi. Katso esimerkki videolta!

Advertisement

Pickles-koira löysi varastetun FIFA-pokaalin 

Maaliskuun 20. päivänä vuonna 1966, vain neljä kuukautta ennen Englannissa järjestettäviä jalkapallon maailmanmestaruuskisoja, varastettiin voittajalle jaettava pokaali. Jules Rimet -nimellä tuolloin kulkenut palkinto oli jo tuotu maahan odottamaan heinäkuuta ja poikkeuksellisesti se oli annettu näytille suureen postimerkkinäyttelyyn Lontoossa. Sillä ehdolla tietenkin, että sitä vartioitaisiin kellon ympäri.

Kaikesta huolimatta pokaali onnistuttiin varastamaan ja siitä alkoi hillitön jahti, jota johtamaan Scotland Yard määräsi poliisin erikoisyksikön. Englannin jalkapalloliiton johtajalle Joe Mearsille toimitettiin lunnasvaatimus ja paketti, jossa oli todisteena palkinnosta erilleen irrotettava osa. Varas vaati 15 000 puntaa pieninä seteleinä, tai muuten hän sulattaisi pokaalin.

Mears sopi poliisin ohjeistuksella varkaan kanssa rahojen ja pokaalin vaihdon, mutta tapaamiseen lähti yksi etsivistä. Varas, Edward Betchley, saatiin kiinni, mutta tämä kielsi pokaalin olevan hallussaan, eikä sitä tosiaan löytynyt.

Pari päivää myöhemmin maaliskuun 27. päivänä lontoolainen David Corbett meni ulkoiluttamaan koiraansa Picklesiä. Pickles, mustavalkoinen collie, juoksi naapurin autolle ja oli kovin kiinnostunut renkaan vieressä olleesta sanomalehtiin kääritystä paketista. Corbett meni katsomaan, mitä Pickles oli löytänyt ja yllätys oli valtava, kun hän avasi tiukan käärön. Nähdessään pokaalin ja luettuaan pienet laatat sen jalassa, tiesi hän välittömästi, mitä pitelee käsissään. Kuuluisa pokaali oli löytynyt.

Picklesistä tuli luonnollisesti suuri julkkis: se kiersi tv-ohjelmissa ympäri Eurooppaa, nimettiin Vuoden koiraksi ja pääsi tottakai omistajansa kanssa seuraamaan kesän finaaliottelua, jossa Englanti kukisti Länsi-Saksan. 

Advertisement

Koirat tekevät tarpeensa pohjois-etelä-akselilla

Tässä voi olla yksi selitys sille, miksi noilla rakkailla karvakamuilla kestää joskus tuskastuttavan kauan löytää sopiva paikka ulostamiselle.

Pyörimiselle ja hyörimiselle on tutkijoiden mukaan olemassa hyvä syy, ne nimittäin tutkailevat siinä maapallon magneettikenttää. Tšekin luonnontieteellisen yliopiston tekemän tutkimuksen mukaan koirat asettuvat tarpeilleen useimmiten pohjois-etelä-akselin suuntaisesti. Tutkimuksessa oli kahden vuoden ajan seurattu 70 koiraa, jotka olivat 37 eri rotua, ja tuhansia kakka- ja pissaraportteja myöhemmin tulokset olivat yksiselitteiset.

Ei ole mitenkään yllättävää, että koirat aistivat magneettikenttiä; monet muutkin lajit käyttävät niitä hyödykseen. Täysin hämärän peittoon jää kuitenkin sen, miksi koirat suosivat tiettyä suuntaa ja nimenomaan tarpeidensa tekemiseen.

Mutta ota kompassi seuraavan kerran mukaan, kun lähdet koirasi kanssa lenkille ja tutki miten käy! 

Koirien suu ei ole puhdas, vaikka niin usein väitetäänkin

Meistä jokainen on varmasti kuullut tilanteessa tai toisessa, että koiran suu on puhtaampi kuin ihmisen; kenties olet antanut itse oman koirasi nuolla kasvojasi ja kertonut tämän väitteen vierestä tilannetta seuranneelle ystävällesi tai toisinpäin.

Vaan miksi ihmeessä sitten koirille laitetaan sellainen valtavan kokoinen kauluri kaulan ympärille ja sillä tavoin näitä meidän rakkaita ystäviämme estetään nuolemasta esimerkiksi omaa haavaansa? Koska tuo väite koirien suun puhtaudesta on pahasti hakoteillä.

Koirien tapa nuolla omia haavojaan on itse asiassa parantava tekniikka, mutta vain sen fyysisen osuuden osalta; nuoleminen karhealla kielellä poistaa kuollutta kudosta haavasta.

Advertisement

Sen sijaan koiran suu itsessään on täynnä vaarallisia bakteereita ja itse asiassa sellaisia, joita meidän ihmisten kehossa ei ole; bakteerikannat vaihtelevat lajien välillä.

Jos siis saat esimerkiksi haavan käteesi, älä missään nimessä anna koirasi nuolla sitä ”puhtaaksi” – ellet sitten halua ihan tarkoituksenmukaisesti elää riskirajoilla – koska juuri tästä syystä se kaulurikin puetetaan koirille: etteivät ne nuolisi omia haavojaan ja levittäisi sitä kautta verenkiertoonsa erilaisia bakteereita, vaikkapa nyt takapuolestaan kielen kautta haavaan.

Haukottelu on tarttuvaa

Porukan psykopaatin voi selvittää itse haukottelemalla ja seuraamalla kuka muu alkaa haukotella.

Oletko ikinä kuullut tällaista väitettä? Sen perusteella ihmiselle on luontaista, että haukottelu tarttuu. Sitä on myös pidetty merkkinä empaattisuudesta. Psykopaattiin sillä ei kuitenkaan ole vaikutusta. Olisin silti varovainen äkkinäisten diagnoosien kanssa.

No miten tämä sitten liittyy koiriin? Tutkimusten mukaan ihmisen haukottelu tarttuu myös koiriin! Tutun henkilön haukotuksella on voimakkaampi vaikutus eläimeen, ja jopa omistajan haukotuksen ääni voi saada koirassa reaktion aikaan. Syytä haukotuksen tarttumiseen ei tiedetä, mutta sen epäillään olevan osa koiran miellyttämisen tarvetta, jolloin se matkii omistajaansa.

Tai sitten jokin osa sen aivoissa reagoi automaattisesti haukotukseen. Samalla lailla, kuin ihmisiä voi alkaa haukotuttaa pelkkä puhuminen tai lukeminen siitä. 

Advertisement

Miten kävi? Alkoiko haukotuttaa?

Lue myös: Mistä haukottelu johtuu ja miksi se tarttuu? 10 pirtsakkaa faktaa haukottelemisesta

Miksi koiran nenä on aina märkä?

Koiran kuonon pää, eli kirsu (tai nenä), on aina kostea, koska siihen erittyy läpinäkyvää limaa, joka auttaa koiraa haistamaan paremmin.

Hajuaisti onkin aivan uskomaton! Liman avittamat 300 miljoonaa hajureseptoria, verrattuna ihmisen 6 miljoonaan, vastaanottavat tuoksuja, ja niistä kulkeutuu informaatio aivojen hajujenkäsittelykeskukseen, joka on 40 kertaa suurempi kuin meidän vastaava.

Nenälimalla on kuitenkin myös toinen haistelutarkoitus. Jatkuvasti ympäristöä nuuskivan koiran kosteaan nenään kerääntyy kaikenlaista möhnää, jonka se silloin tällöin nuolaisee pois. Putsauksen lisäksi limaan tarttuu tuoksuvia kemikaaleja, jotka koira kielellään siirtää kitalaessaan olevien hajurauhasten tutkailtavaksi.

Newfoundlandinkoiran räpylät

Kanadalaisessa Newfoundlandin ja Labradorin rannikkoprovinssissa jalostettua suurikokoista koiraa on alunperin käytetty pelastus- ja vetokoirana. Kalastajille se on ollut huima apu vetäessään veneet rantaan ja auttaessaan veden varaan joutuneita.

Newfoundlandinkoira on kuin tehty vedessä liikkumiseen: sillä on kaksinkertainen, kylmää ja vettä hylkivä karvapeite ja sen varpaiden välissä on ihokalvot. Nuo massiivisten tassujen räpylät helpottavat ja nopeuttavat uimista.

Advertisement

Newfoundlandinkoirat ovat soveltuneet meriympäristöön myös omintakeisella uintityylillään. Ne eivät liikuta jalkojaan edestakaisin kuten muut koirat, vaan jokainen veto suuntautuu ensin alas ja sitten sivulle, jolloin uintiin tulee huomattavasti enemmän voimaa.

Peittävätkö koirat jälkensä potkimalla jätöstensä päälle?

Hyvin usein koirat tamppaavat takajalkojaan ja potkivat maata tarpeidensa jälkeen. Ne eivät kuitenkaan yritä peittää merkkejä itsestään (kuten kissat tekevät), vaan ennemminkin haluavat tuoda itsensä esille. 

Potkimalla ne nimittäin merkkaavat reviiriään. Koirien käpälissä on hajurauhasia, joista ne jättävät jälkiä ympäristöönsä. Koirilla, kuten susilla, on hyvin hierarkinen laumajärjestys. Tietenkään lemmikkikoiralla ei ole koiralaumaa, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö se viestisi muiden koirien kanssa.

Dominoivat yksilöt jättävät potkimalla hajujälkiä varoittaakseen muita koiria lähestymästä. Lemmikit, jotka ovat nöyrempiä ja alistuvampia, tallovat merkkinsä maahan kertoakseen, että ovat olleet paikalla, mutta eivät ole uhka muille.

Koirat ovat todistetusti epäitsekkäitä ja lempeitä

Lähes jokainen koiranomistaja voi allekirjoittaa väitteen ihan ilman mitään tieteellistä tutkimustakin. Koirat ovat rakastavia perheenjäseniä, jotka lohduttavat, ja ne ovat lukuisille ihmiselle korvaamaton apu elämässä. Moni sellainen, joka ei muuten kykenisi elämään, asumaan tai liikkumaan omillaan, pystyy siihen apu- tai opaskoiran kanssa.

Voisi helposti ajatella, että koiran käytös on täysin pyyteetöntä, mutta se saa toimistaan aina palkinnon. Oli se sitten makupala, kehu tai taputus; kaikki ne motivoivat koiraa miellyttämään laumanjohtajaa ja käyttäytymään sen odottamalla tavalla.

Tässä kohtaa tieteellinen tutkimus laittaa näppinsä peliin. Itävaltalaisessa tutkimuksessa nimittäin todettiin, että koirat käyttäytyvät epäitsekkäästi. Koirat auttavat toisia tai jakavat omastaan, vaikka ne eivät itse hyötyisi teosta millään lailla.

Advertisement

Tuota ominaisuutta pidettiin pitkään ihmisyyttä määrittävänä, mutta miten väärässä olemmekaan ollut. Samanlaista käytöstä on havaittu muillakin lajeilla, muun muassa rotilla, varislinnuilla ja muilla kädellisillä. 

Koirien epäitsekkyyttä testattiin siten, että kaksi yksilöä oli vierekkäisissä häkeissä ja toinen koira sai vetää kahdesta narusta, joista toinen oli kiinni ruokaa täynnä olevassa tarjottimessa ja toisen päässä oli tyhjä tarjotin. Riippuen narusta, naapuri sai ruokaa tai jäi tyhjin suin.

Kokeessa todettiin, että lahjoittajakoira antaa mielellään herkkuja naapurihäkissä olleelle lajikumppanilleen, vaikka se ei itse saisi yhtään mitään. Erityisen innokkaasti ne auttoivat sellaisia koiria, jotka olivat niille itselleen entuudestaan tuttuja.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

10 psykologista ilmiötä, jotka huomaamatta vaikuttavat käyttäytymiseemme

Julkaistu

Luulemme toimivamme ja tekevämme päätöksiä tietoisesti, mutta on olemassa psykologisia ilmiöitä, jotka ohjaavat vahvasti käytöstämme. Listafriikki esittelee nyt niistä kymmenen mielenkiintoista.

On olemassa psykologisia ilmiöitä, jotka ohjaavat meidän päivittäisiä toimiamme ja auttavat aivoja keskittymään vain oleelliseen valtavassa tietotulvassa.

Luulemme toimivamme ja tekevämme valintoja tietoisesti, mutta tietyt psykologiset efektit ohjaavat käytöstämme voimakkaasti. Täysin meidän tietämättämme. Ne ovat olleet lajimme kehitykselle tarpeellisia, jotta ihminen on voinut jättää epäolennaisen informaation huomiotta. Meidän on täytynyt luottaa siihen, saamamme informaatio pitää paikkaansa, jotta resursseja on voitu käyttää elintärkeisiin askareisiin kuten metsästykseen ja työntekoon.

Näitä psykologisia ilmiöitä miettimällä voi kuka tahansa tehdä vähän itsetutkiskelua ja pitää ne mielessä vaikka seuraavan kerran, kun uppoutuu median pohjattomaan uutisvirtaan. Monet meihin vaikuttavista psykologisista efekteistä eivät nimittäin ole kovin positiivisia.

Listafriikki esittelee nyt siis psykologisia ilmiöitä, jotka ohjailevat meitä mielensä mukaan. Olemme yllättävän helposti omien aivojemme vietävissä; yritetään kuitenkin pysyä kyydissä!

Sivustaseuraajavaikutus

Sivustaseuraajavaikutus, bystander effect, on melko ikävä psykologinen ilmiö. Se on vääristymä, joka saattaa estää ihmistä puuttumasta johonkin epäkohtaan silloin, kun luulemme jonkun muun voivan tehdä asialle jotain.

Jos näet jonkun makaamassa kadulla, menet paljon todennäköisemmin auttamaan silloin, jos muita ihmisiä ei ole ympärillä. Vilkkaalla kävelykadulla et ehkä puutu tilanteeseen. ”Kyllä varmasti joku muu auttaa.”

Advertisement

Sivustaseuraajavaikutus on johtanut pahimmissa tapauksissa kuolemaan. Vain yhtenä esimerkkinä kalifornialaisen, 53-vuotiaan Raymond Zackin tapaus vuonna 2011. Täydessä vaatetuksessa ollut Zack seisoi kaulaansa myöten merivedessä yli tunnin ajan, eikä kukaan mennyt apuun.

Zackin sijaisäiti oli soittanut hätänumeroon, ja pelännyt miehen hukuttautuvan. Paikalle oli tullut poliiseja ja palokunta, mutta kummatkin olettivat toisen menevän apuun. Rannikkovartioston alukselle ranta oli liian matala. Kymmenet rannalla olleet tai kotiensa ikkunoista seuranneet ihmiset eivät tehneet elettäkään auttaakseen; he olettivat virkavallan hoitavan.

Tunnin jälkeen Zack kaatui veteen, todennäköisesti hypotermian seurauksena, mutta vieläkään kukaan ei liikahtanut. Zack ajelehti yli 20 minuutin ajan kasvot vedessä kohti rantaa, kunnes vihdoin eräs ohikulkenut nainen kävi vetämässä hänet maalle. Zack menehtyi myöhemmin samana päivänä.

Pratfall-efekti

Pratfall-vaikutus on psykologi Elliot Aronsonin kuvaama ilmiö, jonka mukaan epätäydellisyys vetää ihmisiä puoleensa. Älä pelkää kompastella tai sotkea ruoalla, kun olet ihastuksesi kanssa ensitreffeillä, sillä pienet mokat ja inhimillisyys tekevät sinusta vain hellyyttävän.

Liika täydellisyys voi olla luotaantyöntävää, eivätkä monetkaan pidä ihmisistä, jotka eivät tee koskaan virheitä.

Advertisement

Vuonna 1966 Aronson tutki asiaa soittamalla koehenkilöille nauhoituksia, joilla ihmiset vastaavat tietokilpailukysymyksiin. Osassa nauhoja kuuluu, kun henkilö tönäisee vahingossa täyden kahvikupin kumoon. Toisilla nauhoilla kahvikupin kaatumisen jälkeen tietovisan pitäjä toruu kömpelöä kisaajaa.

Nauhoja kuunnelleiden piti arvioida vastaajien miellyttävyyttä. Kahvikupin kaataminen antoi kuuntelijoille mielikuvan mukavasta ihmisestä ja vaikutus oli vielä suurempi, jos hassua sattumusta piti pyydellä kovasti anteeksi. Kaikkein epämiellyttävimpinä kuuntelijat pitivät niitä, jotka osasivat vastata kysymyksiin oikein, eivätkä edes läikyttäneet kahvia.

Forer-efekti

Forer-efekti tapahtuu silloin, kun ihminen kuvittelee jonkun yleisen kuvauksen olevan nimenomaan kuvaus hänestä itsestään. 

Tämä hyvin yleinen psykologinen ilmiö on toiselta nimeltään Barnum-efekti, kuuluisan sirkusyrittäjän P. T. Barnumin mukaan, joka tarjoili show’ssaan ”jokaiselle jotakin”.

Ennustajat ja mentalistit käyttävät Forer-efektiä hyväkseen, koska kun ihmisten annetaan ymmärtää, että jokin hyvin epätarkka luonnehdinta on juuri heille henkilökohtaisesti tehty, uskovat he sen helposti.

Psykologi Bertram Forer testasi ilmiötä 39 opiskelijallaan vuonna 1948. Hän pyysi opiskelijoita vastaamaan psykologiseen testiin, jonka perusteella hän loisi kunkin persoonallisuudesta kuvauksen.

Advertisement

Viikkoa myöhemmin hän jakoi tulokset testin tehneille, ja suurin osa piti jokaista 13 väittämää omaa persoonallisuuttaan kuvaavina. Väittämät olivat kuitenkin samat jokaiselle. Niissä oli hyvin yleismaailmallisia, itseasiassa kioskilta ostetusta horoskooppikirjasta napattuja, piirteitä. ”Olet usein kriittinen itseäsi kohtaan. Mietit monesti, oletko tehnyt oikeita valintoja. Olet toisinaan ekstrovertti ja sosiaalinen, mutta toisinaan introvertti ja varautunut.” 

Nuo väitteet sopivat lähes kaikkiin ihmisiin. Astrologia toimii juuri tällä periaatteella. Erityisen hyvin Forer-efekti toimii silloin, kun kuvaus on positiivinen. Hommassa auttaa myös se, jos kuvauksen tekijällä on tarot-kortit tai kristallipallo kädessään, tai hän on tunnettu ”ajatustenlukija”.

Myöhemmissä tutkimuksissa ihmisten on annettu valita 12 persoonallisuuden kuvauksesta itseensä neljä parhaiten istuvaa. Kuvaukset perustuivat horoskooppeihin, mutta koehenkilöt eivät tätä tienneet. Valinnat eivät osuneet omaan horoskooppimerkkiin muita useammin. Toinen ryhmä sai tarkasteltavakseen samat kuvaukset, mutta nyt niihin oli liitetty horoskooppimerkit. Koehenkilöt valitsivat oman merkkinsä mukaan lähes poikkeuksetta.

Pygmalion-vaikutus

Suuret odotukset johtavat parempiin suorituksiin. Siinä Pygmalion-vaikutus pähkinänkuoressa. Valitettavasti sama pätee toisin päin: Jos sinun odotetaan epäonnistuvan, on todennäköistä, että niin käy. 

Psykologi Robert Rosenthal testasi Pygmalion-efektiä ensimmäisen ja toisen luokan oppilailla vuonna 1968. Lukukauden alussa kaikki oppilaat tekivät taitotestin, jolla arvioitiin heidän älykkyyttään.

Sitten Rosenthal jakoi tulokset opettajien kanssa ja kertoi, että osa lapsista oli osoittautunut huippuälykkäiksi, joten he tulevat pääsemään opiskeluissaan pitkälle. Todellisuudessa Rosenthal oli valinnut oppilaat täysin sattumanvaraisesti, eikä älykkyystestillä ollut asian kanssa mitään tekemistä.

Advertisement

Vuoden lopulla oppilaat testattiin uudelleen ja yllättäen kävi ilmi, että ne oppilaat, jotka oli luokiteltu ”fiksummiksi”, olivat ottaneet suurimmat harppaukset aiempaan testiin verrattuna. Tutkimuksissa selvisi, että opettajat olivat tiedostamattaan kannustaneet ja huomioineet näitä oppilaita enemmän kuin muita. Odotukset heitä kohtaan olivat olleet suuremmat, mikä oli johtanut parempaan oppimistulokseen.

Viesti, mikä tästä hieman eettisesti kyseenalaisesta tutkimuksesta kannattaa ottaa talteen, on se, miten tärkeää kannustaminen on. Opettaja voi esimerkiksi ennen koetta sanoa, että tietää testin olevan hankala, mutta uskoo oppilaidensa pärjäävän siinä hyvin.

Odotusten ei myöskään tarvi tulla ulkopuolelta, sillä itseään toteuttava ennuste ei ole mikään myytti. 

Zeigarnik-efekti

Jos opiskelija on pänttäämässä tenttiin, on ehkä hyvä pitää kunnollisia taukoja lukemisen välissä. Muutenkin se on ihan tervettä, mutta Zeigarnik-efektin vaikutuksen takia asiat voivat jäädä paremmin päähän, jos opiskelun keskeyttää lukeakseen jotain ihan muuta tai mennäkseen vaikka urheilemaan. 

Tätä ilmiötä tutki ensimmäisen kerran liettualainen psykologi Bluma Zeigarnik, joka 1920-luvun lopulla yhdessä professorinsa ja opiskelutoveriensa kanssa huomasi, että ravintoloissa tarjoilijat muistivat avoimet tilaukset erinomaisesti, mutta heti asiakkaan maksettua yksityiskohdat unohtuivat mielestä. 

Ilmiötä on tutkittu muun muassa palapelin avulla. Osa koehenkilöistä keskeytettiin kokoamisen aikana, ja jälkeenpäin juuri he muistivat yksityiskohtia palapelistä 90-prosenttisesti paremmin kuin ne, jotka saivat koota ilman häiriöitä.

Advertisement

Toisessa kokeessa ihmisille annettiin anagrammeja ratkaistavaksi. Jos sanaa ei saanut tietyssä ajassa ratkaistua, näytettiin koehenkilölle oikea vastaus. Ihmiset muistivat myöhemmin huomattavasti paremmin ne anagrammit, joissa ajatustyö oli keskeytynyt aikarajan takia.

Zeigarnik-efektin voi huomata joka päivä, kun tekemättömät asiat rassaavat mielessä. Kun aivot saavat tehtävän suoritettua, vapautuu tilaa uusille jutuille. Keskeneräiset asiat pysyvät mielessä paremmin.

Lumetotuusvaikutus

Lumetotuusvaikutus on ilmiö, johon valitettavasti törmäämme nykyään koko ajan. Ilmiöllä tarkoitetaan sitä, että ihmiset uskovat melkein mitä tahansa, kunhan sitä on toistettu tarpeeksi monta kertaa. 

Vaikutus on helppo todistaa tutkimuksilla, joissa osallistujille esitetään väitteitä ja heitä pyydetään kertomaan onko väite totta vai tarua. Jonkin ajan päästä testi tehdään uudelleen, ja kerta toisensa jälkeen ihmiset alkavat pitää totuutena tuttua, aiemmin kuulemaansa asiaa.

Valeuutiset nousivat kaikkien tietoisuuteen viimeistään Yhdysvaltojen presidentinvaalien aikaan vuonna 2016. Meno jatkui ja jatkuu edelleen hurjana – molemmin puolin. Vuoden 2016 vaaleissa presidentiksi valittu Donald Trump valehteli neljä vuotta kestäneen virkakautensa aikana 30 573 kertaa, osoittavat The Washington Post -lehden faktantarkistajat.

Mutta sillä ei ole väliä, koska kun jotain virheellistä informaatiota toistaa tarpeeksi monta kertaa, alkavat ihmiset pitää sitä totuutena. 

Advertisement

Faktojen korjaaminen ei myöskään auta, vaan sillä voi olla jopa päinvastainen vaikutus. Kun valheellinen väite oikaistaan, tulee se väkisinkin toistettua samalla, minkä takia lukijalle ja/tai kuulijalle voi jäädä oikaisusta mieleen vain tuttu ja turvallinen epätosi tieto.

Toistuvuusilluusio

Toistuvuusilluusio on hassu efekti, joka on negatiivisessa mielessä yhteydessä lumetotuusvaikutukseen. Sen voi huomata, jos oppii jonkin uuden käsitteen tai vaikkapa entuudestaan oudon vieraskielisen sanan. Jonkun ajan päästä tuntuu, että se putkahtelee vastaan jatkuvasti.

Voit myös jutella kaverisi kanssa vaikkapa näistä psykologisista efekteistä, ja pian näet niistä kirjoituksia lehdissä ja sosiaalisessa mediassa.

Miten voi olla, että juuri kun olet oppinut jonkin uuden sanan, niin kaikki käyttävät sitä? Näin voi käydä esimerkiksi toiseen maahan muuttaessa ja uuden kielen ympäröimänä – Listafriikin toimitus on henkilökohtaisesti todistanut tätä illuusiota useamman vuoden ajan.

Toistuvuusilluusiossa on kyse siitä, että aiemmin et ole vain kiinnittänyt kyseiseen asiaan huomiota, ja nyt aivot rekisteröivät sen, koska se on tuoretta informaatiota.

Advertisement

Sädekehävaikutus

Sädekehävaikutus tarkoittaa sitä, että ihmisillä on luontainen taipumus liittää muihin ihmisiin (tai esimerkiksi yrityksiin) positiivisia piirteitä, jos heillä on jokin huomattava myönteinen ominaisuus. Sädekehänvaikutuksen takia muun muassa silmälasit yhdistetään helposti älykkyyteen.

Parhaimmillaan ja pahimmillaan sädekehävaikutus on silloin, kun ihmisen ominaisuuksia arvioidaan heidän ulkonäkönsä vuoksi. Tutkimuksissa on todettu, että universaalisti ”kauniina” ja ”komeina” pidetyt ihmiset saavat rikoksen tehtyään lyhempiä tuomioita. Ulkonäkö vaikuttaa myös ihmisen mahdollisuuksiin työelämässä.

Sädekehävaikutuksen takia hyvännäköisten ihmisten ajatellaan olevan kunnianhimoisia, älykkäitä ja mielenkiintoisia persoonia, vaikka piirteillä ei tietenkään ole mitään tekemistä keskenään. 

Eräässä tutkimuksessa koehenkilöille annettiin kuvia ihmisistä, jotka tutkijat olivat määritelleet eri viehättävyysasteille (ilmeisesti kauneus ei ole vain katsojan silmissä). Koehenkilöiden piti pelkästään kuvan perusteella arvioida muiden luonteenpiirteitä ja elämäntilannetta.

Tulokset olivat kylmäävät: tutkijoiden määrittelemät hyvännäköiset ihmiset olivat koehenkilöiden mukaan onnellisempia, menestyneempiä työelämässä, fiksumpia ja jopa parempia vanhempia, kuin vähemmän puoleensavetävät ihmiset. Auts!

Ja nyt kun kauhistelet tutkimuksen tulosta, niin mieti hetken.. Miten itse arvioisit muita ihmisiä pelkän kuvan perusteella?

Advertisement

Ankkurointivaikutus

Ankkurointivaikutuksen uhriksi on joutunut varmaan jokainen meistä.

Se on kognitiivinen vääristymä, joka kuvaa ihmisen taipumusta tarttua ja luottaa liian voimakkaasti ensimmäisenä annettuun informaatioon eli ”ankkuriin”.

Harvardin yliopiston neuvottelutaidon opetusohjelmassa ankkurointivaikutus on keskeisessä osassa. Harva meistä kuitenkaan on ammattineuvottelija, mutta haksahdamme ankkuriefektiin muun muassa ostoksia tehdessä. 

Sadan euron farkut tuntuvat kalliilta, mutta jos tuo hinta onkin jo alennettu esimerkiksi alkuperäisestä 300 eurosta, ovat farkut oikeastaan melko edulliset.

Ankkurointiefektiä käytetään paljon hyväksi mainostuksessa ja sen väärinkäytöstä on joku huonekalufirma joskus joutunut ongelmiinkin. Tuotteelle voidaan laittaa myyntihinta ja samalla ilmoittaa sen valheellinen alkuperäinen hinta, jolla tuotetta ei ole koskaan myyty.

Ihmiset haksahtavat luulemaan, että saavat ”hyvän tarjouksen”.

Advertisement

Framing-ilmiö

Ankkurointivaikutuksen kanssa vähän samantyyppinen efekti on framing-ilmiö. Se myös on kognitiivinen harha, jossa ihmisen valintoihin ja toimintaan vaikuttaa se, onko jokin asia esitetty positiivisessa vai negatiivisessa merkityksessä.

Ihmisillä on taipumus ottaa riskejä, kun asia on esitetty positiivisesti, ja toisaalta me vältämme riskejä negatiivisen mielleyhtymän jälkeen.

Asiaa on tutkittu esimerkiksi laittamalla koehenkilöt valitsemaan, kumpiako kondomeja he valitsisivat mieluummin: niitä, jotka estävät raskauden 95 prosenttisesti vai niitä, joissa raskauden mahdollisuus on 5 prosenttia. Koehenkilöt päätyivät 95 prosenttisesti toimiviin. Toimivuushan on kummassakin vaihtoehdossa täysin sama.

Psykologit Amos Tversky ja Daniel Kahneman tutkivat vuonna 1981 framing-ilmiötä kokeessa, jossa koehenkilöiden piti valita lääke 600:lle kuolettavasti sairastuneelle ihmiselle.

Lääke A:n ennustettiin johtavan 400 kuolemaan ja pelastavan 200. Lääke B:tä käytettäessä oli 33 prosentin mahdollisuus, että kukaan ei kuole, mutta 66 prosentin mahdollisuus, että kaikki kuolevat. Valinta esitettiin koehenkilöille sekä positiivisessa kehyksessä (kuinka moni jää henkiin) että negatiivisessa kehyksessä (kuinka moni kuolee).

72 prosenttia vastaajista valitsi lääke A:n, kun sen kerrottiin pelastavan 200 henkeä. Kun lääke A:n kerrottiin johtavan 400 henkilön menehtymiseen, päätyi siihen vain 22 prosenttia vastaajista.

Advertisement

Framing-efekti on hyvä pitää mielessä, kun lukee uutisia eri lähteistä. Samat asiat voidaan esittää niin monella eri tavalla.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

10 epätodellista ilmiötä: Luonnon uskomattomat optiset illuusiot

Julkaistu

Listafriikki esittelee kymmenen luonnonilmiötä, joiden aikaansaamat optiset illuusiot saavat haukkomaan henkeä.

Kaikki ei aina ole sitä, miltä näyttää! Luonnon optiset illuusiot hämäävät ja ihastuttavat. Oletko pääsyt näkemään jonkun näistä?

Jos optiset harhat kiinnostavat enemmänkin, niin käy ihmeessä lukemassa ja ihmettelemässä listaamme, joka käsittelee ihmisen luomia optisia illuusioita. Niistä osa saattaa ärsyttää, koska käsityskyky ei ihan pysy mukana. 

10 optista harhaa, joilla saa silmät sekaisin ja pään pyörälle

Mutta luonnon omat mestariteokset eivät ota pannuun, sillä niitä ei voi kuin ihailla! Vaikka eivät ollenkaan todellisilta näytäkään.

Horsetail Falls

Kaliforniassa sijaitsevassa Yosemiten kansallispuistossa voi nähdä tulta ja laavaa syöksevän kallioseinämän. Mutta vain helmikuun lopulla. Ja vain silloin, kun ei ole pilviä ja sumua.

Advertisement

Suurimman osan vuodesta Horsetail Falls on aivan tavallinen, pieni vesiputous. Toisinaan koko putousta ei ole olemassakaan, koska lunta ja sateita on liian vähän.

Mutta kun olosuhteet osuvat kohdalleen, mukaan lukien maapallo suhteessa laskevaan aurinkoon, muuttuu huomaamaton vesiputous kirkkaanoranssiksi laavaputoukseksi.

Tuliseinämäksi kutsuttu ilmiö on nähtävissä parin viikon ajan helmikuun puolestavälistä alkaen, laskevan auringon säteet valaisevat kallion päivittäin vain 10 minuutin ajan.

Sivuauringot

Kolme aurinkoa vierekkäin? Nyt ovat maailmankirjat sekaisin. 

Tässä on kyse sivuauringoista, joka on suhteellisen yleinen haloilmiö. Halo syntyy, kun auringonvalo taittuu ilmassa leijuvista jääkiteistä. Sivuaurinkojen kanssa voi usein nähdä yhtäaikaa renkaan, joka kiertää oikean auringon ympäri ja valeaurinkojen kautta.

Advertisement

Sivuauringot syntyvät, kun kylmässä ilmassa tai korkealla pilvissä on muodostunut kuusikulmaisia jääkiteitä. Ne taittavat auringon säteet kuin prisma, joka sirottaa valon. Valon siroamisen takia sivuauringot näyttävät sisäpuolelta punertavilta ja ulkoreunoiltaan sinisiltä tai valkoisilta.

Kangastus

Eihän tätä luonnon optiset illuusiot -listaa voinut tehdä ilman kangastuksia – arvasitkin varmasti! Kangastuksia on kahdenlaisia: ylä- ja alapuolisia. 

Alapuolinen kangastus on yleisempi, ja se syntyy kun kylmän ilmakerroksen alapuolella on lämmin kerros. Tämä on normaali tilanne.

Jossain olosuhteissa maa on kuitenkin niin lämmin, että se lämmittää yläpuolellaan olevaa alinta ilmakerrosta. Kun valon säteet saapuvat tuohon lämmenneeseen ilmaan, toimii kerros peilin tavoin ja heijastaa kuvan, usein taivaan, ylöspäin. 

Kangastuksia voi nähdä missä tahansa, mutta hyvin yleisiä ne ovat kuumilla aavikoilla tai kesäisin asfaltin pinnalla. Kauempaa voi näyttää siltä, kuin edessä olisi liplattava järvi tai tiellä lätäköitä.

Ja sitten niihin harvinaisempiin eli yläpuolisiin kangastuksiin.

Advertisement

Fata Morgana

Fata Morgana on saanut nimensä keskiaikaisten tarujen velhottaren Morgan le Fayn mukaan. Kuningas Arthurin siskon, joka oli Avalonin paratiisisaaren hallitsija, kerrotaan tarinoissa omanneen taikavoimia, joilla hän pystyi muuttamaan esineiden muotoa. 

Myyttistä hahmoa pidettiin kauan syyllisenä Messinan salmella Sisiliassa esiintyviin kummallisiin kangastuksiin.

Nykyään tiedetään, että nämä yläpuoliset kangastukset johtuvat harvinaisesta ilmiöstä nimeltään inversio. Inversiossa lämmin ilmakerros on kylmän kerroksen päällä.

Lämmin ilma toimii jälleen kuin peili ja saa kaukaiset kohteet näyttämään siltä, kuin ne leijuisivat horisontin yläpuolella. Vielä harvinaisemman kangastuksen voi kokea, kun ilmavirtausten nopeus ja suunta vaihtelevat eli on turbulenssia. Silloin kaukana näkyvät kohteet vaikuttavat muuttavan nopeasti muotoaan. ”Kuvia” voi olla myös useita päällekkäin tai ne voivat näkyä ylösalaisin. 

Ylläolevassa kuvassa on yhdistetty kuusi erillistä kuvaa yhdeksi, jotta Fata Morganan vaikutus laivaan ja sen muodon muuttumiseen olisi selvempi.

Vihreä välähdys

Vihreä välähdys on optinen ilmiö, jonka voi nähdä heti auringonlaskun jälkeen tai juuri ennen auringonnousua. Se pilkahtaa näkyviin, kun aurinko on lähes kokonaan horisontin alapuolella – vain pieni osa aurinkoa on enää näkyvissä.

Lyhyen hetken, sekunnin tai kahden, ajan auringon yläreuna näyttää vihreältä valon sironnan vuoksi. Laskevan auringon yläosa vihertyy aina jonkin verran, mutta vihreä välähdys tarvii kaverikseen jo edellä mainitun yläpuolisen kangastuksen, joka tekee siitä suuremman.

Advertisement

Legendan mukaan niillä, jotka ovat nähneet vihreän välähdyksen, ei ole enää milloinkaan epäonnea rakkaudessa.

Vedenalainen vesiputous

Vesiputoukset ovat upeita, mutta entäs sitten vedenalaiset vesiputoukset? Kuten esimerkiksi kuvassa näkyvä putous Mauritiuksen eteläisessä kärjessä.

Se on yksi lukuisista saaren vetonauloista, mutta vesiputous se ei kuitenkaan ole. Merenpohjan hiekka ja lieju ovat jatkuvassa liikkeessä ja putoavat tuntemattomiin syvyyksiin erivärisine kerroksineen. Juuri tuo värien kirjo saa hiekkavyöryn näyttämään valtoimenaan virtaavalta vedeltä.

 Alueella on täysin turvallista uida, mutta parhaimman kokemuksen ja näkymän saa tottakai yläilmoista helikopterikyydillä.

Brocken spektri

Brocken spektrin voi nähdä sumuisilla vuorilla tai pilvien yläpuolelle kiivetessä. Sen voi havaita myös lentokoneessa, jos tiirailee alapuolella levittäytyvään pilviverhoon.

Jotta Brocken spektrin voi nähdä, täytyy katsojan olla selkä aurinkoon päin ja kasvot kohti alla olevaa sumua. Valo langettaa katsojan valtavan, perspektiivistä johtuen kolmionmallisen, varjon usvan läpi.

Advertisement

Varjon suuri koko johtuu optisesta harhasta, jossa katsojan aivot arvioivat verrattain lähellä olevaan vesihöyryyn lankeavan varjon olevan yhtä kaukana kuin sumun takaa pilkistävät kohteet. Voi myös olla, että pilvipeitteen läpi ei näe mitään, jolloin ei ole vertailukohtia; illuusio on silloin sama.

Usein varjon ympärillä voi nähdä rengasmaisen sateenkaaren, mikä vain lisää ilmiön aavemaisuutta.

Valeauringonnousu

Valeauringonnousu ei varsinaisesti ole optinen illuusio. Se on ilmakehän aikaansaama äärimmäisen harvinainen ilmiö, jossa aurinko vaikuttaa nousseen, vaikka se on oikeasti vielä taivaanrannan takana. 

Tämä auringonnousua edeltävä näky voi olla seurausta auringon säteiden heijastumisesta pilvipeitteestä. Se voi myös olla tulosta ilmassa olevien jääkiteiden taittamasta valosta. Kummatkin vaihtoehdot saavat valonsäteet heijastumaan niin, että katsoja kuvittelee näkevänsä auringon.

Jacob’s Well

Jacobin lähde on Teksasissa sijaitseva suosittu uintipaikka. Se on valtavan kokoinen lähde, mutta vain horisontaalisesti maan alla.

Pinnalta ”pohjaan” on matkaa vain noin yhdeksän metriä, mutta luolasto levittäytyy ohuiden käytävien kautta yli 40 metrin syvyyteen ja satojen metrien laajudelle. Kokonaan valtavaa vedenalaista verkostoa ei ole päästy tutkimaan.

Kaksitoista metriä leveä lähde vaikuttaa siltä, kuin se olisi käytävä suoraan maan ytimeen. Kirkas vesi ja kohtisuorat seinämät luovat illuusion siitä, että kuilu jatkuisi loputtomiin. Mutta kuten jo mainittua: syvyyttä sillä ei ole kuin se 9 metriä.

Advertisement

Uhkaava näky ei kuitenkaan estä rohkeita uimareita ja kiviltä hyppijöitä. Täysin tahraton Jacobin lähteen maine ei kuitenkaan ole, sillä useita luolastoon sukeltaneita on jäänyt sille tielle.

Magnetic Hill

Kuva: Jim101 | CC BY-SA 3.0

Kanadassa, New Brunswickin provinssissa on lyhyt tieosuus, jossa autot kulkevat vapaalle laitettuna mäkeä ylöspäin. Myös tielle kaadettu vesi lähtee virtaamaan vastamäkeen. Mistä ihmeestä on kyse?

Magnetic Hill on saanut nimensä siitä, että joidenkin arvailujen mukaan kukkulan päällä on valtava magneettikenttä, joka vetää ajoneuvoja puoleensa. Toisten teorioiden mukaan alueella eivät päde painovoimanlait. Avaruusolentojakin on pidetty syyllisenä outoon ilmiöön.

Kyseessä on kuitenkin optinen harha. Vaikka autot vaikuttavat rullaavan ylämäkeen, ovat ne todellisuudessa menossa alamäkeen. 

Katso kuvaa. Noin puolivälissä, tien vasemmalla puolella on valkoinen paalu. Se on todellisuudessa tien korkein kohta. 

Advertisement

Illuusio syntyy, kun aivomme tulkitsevat kaltevuuden väärin ilman horisontin antamia syvyysmerkkejä. Harha on niin voimakas, että ihmiset jotka ovat autoillaan juuri lasketelleet mäen alas eivät ymmärrä mitä tapahtui. Lähtöpaikka mäen päällä näyttää aivan selvästi olevan mäen juurella.

Tällaisia painovoimaa uhmaavia mäkiä löytyy ympäri maailman ja ne ovat suosittuja turistikohteita. Ja hyvästä syystä!

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

Eläinmaailman oudoimmat ja pelottavimmat hammaskalustot

Julkaistu

Eläinmaailmassa on toinen toistaan pelottavampia hampaita. Listafriikki esittelee nyt kymmenen eläintä, joiden purukalusto on kunnioitusta herättävä.

Eläinmaailmassa on monia kauhistuttavia raateluhampaita, mutta tältä listalta et löydä niitä, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen.

Valkohai, krokotiili, leijona ja karhu loistavat poissaolollaan, koska ne ovat liian ilmiselviä. Eikä hammaskaluston tarvi olla välttämättä vaarallinen ihmiselle ollakseen pelottava. 

Listafriikki esittelee nyt eläinmaailman kummastuttavimmat ja kauhistuttavimmat hampaat: Tervetuloa painajaiset!

Sarvivalas

Tämä ”merien yksisarvinen” oli pitkään legendan statuksella kulkeva satuolento, josta kerrottiin tarinoita pelottavana merihirviönä.

Nykyään kuitenkin tiedetään, että arktisilla merialueilla elävä sarvivalas on ihan oikea merinisäkäs. Tämä suhteellisen pieni valas kasvaa keskimäärin viisimetriseksi, mutta sen taisteluihin ja puolustautumiseen käyttämä sarvi voi olla jopa puolet ruumiin pituudesta; parhaimmillaan 2,5-metrinen. 

Advertisement

Sarvi on sinänsä harhaanjohtava termi, sillä keihäsmäinen uloke on todellisuudessa koirasvalaan syöksyhammas, joka kasvaa suoraan sen ylähuulen läpi. Joskus harvoin naaraillakin tavataan sarvia, mutta ne eivät kasva milloinkaan samoihin mittoihin kuin koirailla. 

Kellonvastaiseen suuntaan spiraalimaisesti kiertyvä sarvi on valaan vasen kulmahammas, oikea kulmahammas pysyy useimmiten ihon alla piilossa. Silloin tällöin sekin voi kuitenkin kasvaa ja saada aikaan kaksisarvisia koirasvalaita. Muita hampaita sarvivalaalla ei ole. 

Tutkijat uskovat, että sarvivalas käyttää laajentunutta kulmahammastaan reviirikiistojen setvimisen lisäksi muun muassa jään rikkomiseen ja saaliskalojen tainnuttamiseen. Miljoonia hermopäätteitä sisältävien hampaiden epäillään auttavan myös saaliskalojen paikallistamisessa.

Vesikauris

Vesikauriilla on kaunis suomenkielinen nimi. Kuvaavampi olisi sapelihammaskauris, koska sen torahampaat ovat kuin muinaisella sapelihammastiikerillä konsanaan. Kiinassa ja Korean niemimaalla elävä vesikauris on kuin toiselta planeetalta, sillä olemmehan tottuneet näkemään hirvieläimillä sarvet päässä, ei leuoissa.

Vesikauriin kulmahampaat voivat kasvaa jopa 5-senttisiksi, mikä on kunnioitettava pituus, sillä suurimmatkin urokset ovat vain puolen metrin korkuisia. Urokset käyttävät torahampaita aseina toisiaan vastaan taistellessaan parittelukumppaneista. 

Advertisement

Hirvisika

Jos vesikauriilla on harhaanjohtava nimi, niin hirvisika on juuri sitä, mitä sen nimi antaa ymmärtää. Hirvisikoja tavataan ainoastaan muutamalla Indonesian saarella ja niitä tunnetaan neljä eri lajia. Kaikkien lajien urokset näyttävät siltä, kuin evoluutiolla olisi ollut tylsä päivä ja se päätti kokeilla jotain erilaista. 

Hieman alle metrin korkuisten ja sadan kilon painoisten hirvisikojen pitkät alakulmahampaat kaartuvat uhkaavasti ulospäin, ja jo ne yksinään olisivat tehokkaat taisteluvälineet muita uroksia vastaan.

Mutta sitten kuvaan astuu yläkulmahampaat. Ne puskevat läpi hirvisian kuonosta ja kaartuvat kohti sen otsaa. Tutkijoiden mukaan ne ovat kehittyneet suojaaman hirvisian silmiä yhteenotoissa, samalla kun alapuolisilla syöksyhampailla yritetään seivästää kilpailijan kaula. 

Taistelujen tuoksinnassa hampaat välillä katkeavat tai vähintäänkin hioutuvat. Se on hirvisikauroksille elintärkeää, sillä jos hampaat jäävät pitkiksi ajoiksi trimmaamatta, voivat ne kasvaa kohtalokkain seurauksin eläimen kalloon sisään.

Seeprahammasahven

Seeprahammasahven on noin puolimetriseksi kasvava kala, joka elää läntisellä Atlantilla. Se on melko tavallinen saaliskala, joka ilmeisesti myös maistuu hyvältä. Toisin kuin muut heimonsa kalat, se pitäytyy yhdessä ja samassa sukupuolessa eikä vaihtele sitä olosuhteiden ohjaamana. Ei siis vielä mitään hälyttävää.

Advertisement

Seeprahammasahven on kuitenkin ihmisen silmin katsottuna puistattava. Kun sen suun avaa, aukeaa silmien eteen täysin ihmisen hampaita muistuttava rivistö. Sisällä suussa hampaat jatkuvat riveittäin täyttäen pahimmillaan (tai seeprahammasahvenen kannalta parhaimmillaan) koko kitalaen. Niillä se saa helposti rikki kovakuoriset simpukat ja äyriäiset, joita se käyttää ravinnokseen.

Seeprahammasahvenen purukalusto voi toki nimensä mukaisesti näyttää myös seepran hampailta, mutta kyllä tietämättömien kalastajien hymyt hyytyvät kun ei niin valkoinen rivistö pilkistää huulien alta.

Krillihylje

Etelämantereen rannikolla elävän krillihylkeen hampaat eivät ehkä ole eläinmaailman pelottavimmat ja vaarallisimmat. Mutta muodoltaan ne ovat kaikkein omituisimmat, sitä ei käy kiistäminen.

Krillihylje syö ravinnokseen nimensä mukaisesti krillejä, jotka lasketaan osaksi eläinplanktonia. Vuorokaudessa hylje kiskoo napaansa jopa 20 kiloa minimaalisen pieniä äyriäisiä, joten sillä on oltava tekniikka hallussa. 

Krillihylje siivilöikin ravintonsa hieman hetulavalaiden tapaisesti suoraan vedestä, mutta levymäisten hetuloiden sijaan ne käyttävät siihen sahalaitaisia hampaitaan. Kun krillihylje ottaa ison kulauksen merivettä ja sulkee suunsa, jää ravinto nielaistavaksi, kun vesi valuu hampaiden välistä ulos. 

Advertisement

Virtahepo

Virtahevot ovat ihmisen kannalta yksiä maailman vaarallisimmista eläimistä; ne aiheuttavat vuosittain noin 500 kuolemaa. Jopa 4000 kilon painoisiksi ja viisimetriä pitkiksi kasvavat virtahevot puolustavat ahnaasti reviiriään, mistä useimmat ihmisiinkin kohdistuvat hyökkäykset johtuvat. Ne ovat kasvissyöjiä, eivätkä yleensä tapa muita eläimiä syödäkseen. 

Niiden kulmahampaat ovat maalla elävistä nisäkkäistä suurimmat (norsujen syöksyhampaat ovat etuhampaita) ja ne voivat kasvaa jopa 40 senttimetrin pituisiksi. Se pystyy avaamaan massiiviset leukansa jopa 150 asteen kulmaan. Kun virtahevon suu on kiinni, painuvat kulmahampaat kuin miekat tuppeihinsa niille tarkoitettuihin yläleuan kuoppiin. Siksi se näyttää ulospäin harmittomalta, jos kokoa ei ota huomioon.

Vuonna 1996 Paul Templer toimi oppaana Zimbabwessa, Zambezi-joella. Eräänä päivänä hän oli turistiryhmän kanssa melomassa, kun yhtäkkiä valtavan kokoinen urosvirtahepo kaatoi heidän kajakkinsa. Se nappasi Templerin ja erään toisen oppaan, Evansin, suuhunsa. Aggressiivinen eläin vei miehiä upoksiin ja riepotteli räsynuken lailla.

Templer saatiin pelastettua ja hän jäi vakavista vammoista huolimatta henkiin. Hänellä oli kehossaan yli 40 syvää pistoshaavaa, hänen keuhkonsa olivat osittain näkyvissä ja hän menetti vasemman kätensä. Evansin ruumis löytyi muutaman päivän päästä rannasta. 

Isokoskelo

Isokoskelo on suurikokoinen vesilintu, joka pesii Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Kesäisin sitä tavataan koko Suomessa. Se ei ole erityisen harvinainen näky ja vaikuttaa aivan tavalliselta sorsalinnulta. Kunnes se avaa suunsa.

Sen nokassa on 150 veitsenterävää, taaksepäin suuntautunutta ”hammasta”, jotka pureutuvat tukevasti liukkaisiin saaliskaloihin ja ankeriaisiin.

Advertisement

Laitoin hampaat lainausmerkkeihin, sillä nykyisin elävillä linnuilla ei ole hampaita; ne vaihtuivat nokkaan jo reipas sata miljoonaa vuotta sitten. Vaikka isokoskelon nokan sisus näyttää samalta kuin sen esi-isillä, dinosauruksilla, on kyse erilaisesta rakenteesta. 

Monilla sorsalinnuilla on nokissaan hammasmaiset lamellit, joiden läpi vesi siivilöityy pois, kun lintu on saanut saaliin suuhunsa. Pienet levymäiset ulokkeet ovat nokan jatke, oikeastaan sen epätasainen reuna. Isokoskeloilla ne ovat vain kehittyneet muistuttamaan sahanterää. 

Joskus isokoskelon sisäinen raptori voi herätä, sillä sen tiedetään silloin tällöin tappavan myös pieniä nisäkkäitä ja jopa muita lintuja.

Helicoprion

Helicoprion on listamme ainut hävinnyt laji. Tämä koppapäisiin kuuluva rustokala on elänyt permikaudella, noin 250 miljoonaa vuotta sitten.

Pitkään sen ulkonäkö oli täysi mysteeri, sillä eläimistä ei löydetty kunnollisia jäänteitä juuri niiden pehmeän, rustoisen vartalon vuoksi. Fossiileista löydettiin vain kummallisia spiraalimaisia hammasrakenteita. Tutkijoita hämmensi suunnattomasti sirkkelimäinen hammaslevy, jota piirroksissa yritettiin istuttaa niin kalan kuonon päälle kuin sen alaleuan päähänkin. Villeimmissä teorioissa Helicoprionilla oli rullalla oleva ”hammasraippa”, jonka se sinkosi saalista kohti.

Lisääntyneen fossiiliaineiston ja kehittyneiden analysointimenetelmien ansiosta nykyään tiedetään, että noin kymmenen metrin mittaisella, haita muistuttavalla kalalla oli sisällä suussaan ”sirkkeli”, jonka spiraalimainen hammaskiehkura takasi saaliseläinten silppuamisen helposti nieltäviksi riekaleiksi. 

Advertisement

Rakenne oli kiinni suun lihaksessa, joka sai leukojen liikuttelemisen kanssa aikaan hienoisen, moottorisahanterää muistuttavan liikkeen. Kiehkurassa saattoi olla jopa 200 hammasta, joista uloimmat ja suurimmat olivat noin viiden sentin mittaisia. Kun Helicoprion kasvoi, puhkesi sille uusia hampaita vanhojen jatkoksi, ja vanhimmat hampaat kiertyivät hiljalleen hämmästyttävälle spiraalille.

Eunice aphroditois -monisukasmato

Eläinmaailman kauhistuttavimmat, joskin melko pienet, hampaat ovat todennäköisesti Eunice aphroditois -monisukasmadolla. Trooppisissa merissä elävä mato elää kaivautuneena pohjahiekkaan ja voi kasvaa jopa kolmen metrin pituiseksi ja käsivarren paksuiseksi. Aikamoinen mato! Normaalitilassa se näyttää tavalliselta, vaikkakin suurelta, monisukasmadolta, mutta saalistustilanne on asia erikseen. Eunice aphroditois näyttää siltä, kuin sillä olisi rapumaiset sakset, mutta kyseessä on toden tottakin hampaat.

Se odottaa kärsivällisesti suurten sahalaitaisten hampaidensa kanssa, että pahaa-aavistamaton kala ui sen ylle, ja naps vain, niin kala meni parempiin suihin. Sen leuat ovat niin vahvat, että se voi purra kalan kahtia yhdellä puraisulla. Ihmiselle Eunice aphroditoisin purema on vaaraton, joskin melko kivulias kokemus. Suosittelen välttämään!

Tämän madon englanninkielinen nimi, ”Bobbit Worm”, on viittaus yhdysvaltalaiseen Lorena Bobbittiin, joka vuonna 1993 leikkasi väkivaltaiselta aviomieheltään Johnilta peniksen irti. Eunice aphroditoisin ei kuitenkaan tiedetä suorittaneen kyseistä toimenpidettä.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

Lukijoilta: Mikä on aataminomena on ja onko naisilla sellaista?

Julkaistu

Lukijoiden kysymyksissä selvitetään se, että mikä aataminomena on ja onko sellainen vain miehillä.

Tällä kertaa lukijoiden kysymyksissä pohditaan sitä, että mikä on aataminomena. Lisäksi selvitämme, onko kyseistä rakennetta lainkaan naisilla.

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Mikä aataminomena on?

Nyt on luvassa vastauksia siihen, että mikä aataminomena on, mistä sen nimi on tullut ja onko naisilla samanlaista rakennetta, mutta eri nimellä? Eli kaikki aataminomenasta!

Rakenteella on sama nimitys monilla eri kielillä ja tämä kansainvälinen ilmaisu juontaa juurensa latinasta – pomum Adami. Latinaan tuo oli aikoinaan siirtynyt hepreankielisestä tappuach ha adam -ilmauksesta.

Mielenkiintoista kyllä, tuo hepreankielinen sanonta kääntyy suoraan muotoon ”miehen kohouma”. Aatamia ja omenaa ei alkuperäisessä nimityksessä siis ollut. Toki nimi Adam (ja siitä eri kieliin käännetyt versiot) juontuvat miestä tarkoittavasta adam-sanasta.

Kun aataminomenan nimeä ruvettiin aikoinaan kääntämään latinaksi, onnistuttiin se näppärästi yhdistämään Raamatun luomiskertomukseen. Tuossa Raamatun tarinassa Aatami ja Eeva seikkailevat Eedenin puutarhassa. Kertomuksen mukaan Aatami haukkasi kiellettyä hedelmää, josta jäi palanen jumiin hänen kurkkuunsa.

Tämä yhtymäkohta kiritti termin omaksumista moniin kieliin – varsinkin, kun kurkunpään kohouma erottuu etenkin miehillä.

Rakenteella on myös vähemmän raamatullinen nimi: kurkunkehrä.

Pojilla aataminomenan kasvaminen tapahtuu murrosiässä, jolloin hormonit saavat aikaan muidenkin ”miehisten” piirteiden ilmestymisen.

Vastoin yleistä harhaluuloa aataminomena ei kuitenkaan aiheuta äänenmurrosta ja matalampaa ääntä. Hormonien vaikutuksesta pojan äänihuulet ja kurkunpää alkavat kasvaa, mikä aiheuttaa äänen madaltumisen – aataminomenalla ei asia kanssa ole mitään tekemistä.

Kun kurkunpään neljä rustoista osaa alkavat kasvaa, muodostaa yksi niistä – kilpirusto – jostain merkillisestä syystä ulkoneman. Tämä kilpiruston yläreunaan muodostuva ulkonema ei oikeastaan tee yhtään mitään – sillä ei tiedetä olevan mitään merkitystä.

Myös tytöillä kurkunpää ja äänihuulet kasvavat, mutta normaalisti vähemmän kuin pojilla. Naisilla kilpirustoon ei muodostu yhtä selvästi erottuvaa ulkonemaa, mutta jos sellainen hormonaalisista syistä ilmenee, kutsutaan sitä yhtälailla aataminomenaksi. Tällöinkin kyse on siis kurkunpään ja äänihuulien suuremmasta koosta.

Lue myös:

Continue Reading

Suosituimmat