Yleistieto

10 mielenkiintoista faktaa Machu Picchusta ja inkoista

Julkaistu

Machu Picchu on yksi upeimmista arkeologisista kohteista maailmassa. Lähde Listafriikin mukana pienelle tutkimusmatkalle!

Heinäkuun 24. päivänä vuonna 1911 Perusta löytyi yksi maailman seitsemästä uudesta ihmeestä: Machu Picchun uskomaton rauniokaupunki.

Yalen yliopiston professori Hiram Bingham etsi inkojen kadonnutta kaupunkia Vilcabambaa, kun lähistöllä asuneet maanviljelijät johdattivat hänet ennennäkemättömän vuoristokaupungin, Machu Picchun, raunioille. Vaikka kaupunki oli väärä, on se yksi merkittävimmistä arkeologisista löydöksistä. Löytäminen on tavallaan harhaanjohtava sana, sillä kaupunki oli toki paikallisten tuntema, mutta se oli pysynyt vuosisatojen ajan piilossa muulta maailmalta.

Lähes kahden ja puolen kilometrin korkeudessa sijaitsevaa kaupunkia alettiin rakentamaan vuoden 1440 kieppeillä, mutta sen kukoistus ei kestänyt kuin reilun sata vuotta. Vaikka alkuperäisväestö hylkäsi Machu Picchun, on se harvoja inkojen valtakunnasta säilyneitä kaupunkeja, joita espanjalaiset eivät löytäneet ja tuhonneet 1500-luvun puolivälin jälkeen. 

Kaupungissa asui kerrallaan noin 750 ihmistä, suurista päälliköistä työläisiin, ja erilaisten rakennusten jäänteitä alueelta on löytynyt noin 200. Listafriikki vie lukijansa nyt tutkimusmatkalle upeaan Machu Picchuun, jonka toivottavasti pääsisi vielä joskus näkemään omin silmin. Onko joku lukijoista käynyt paikan päällä?

Miksi se rakennettiin?

Machu Picchun synnystä on useita teorioita. Inkat eivät kirjoittaneet, joten historiikkia meille ei ole luettavaksi, mutta sivistyneitä arvauksia voidaan kuitenkin esittää.

Sen on ajateltu olleen pyhä kokoontumispaikka tai ehkä päälliköiden lomakeidas. Pitkään Machu Picchun uskottiin olleen vain naisille tarkoitettu keskus, mutta paikalta löytyneiden hautojen tarkempi tutkimus paljasti alueella eläneen (tai ainakin) kuolleen yhtä lailla miehiä kuin naisiakin.

Advertisement

Arkeoastronomi Giulio Maglin esittämän teorian mukaan Machu Picchu olisi ollut pyhiinvaelluksen päätepiste. Mukaillen ensimmäisistä inkoista kertovaa tarinaa, jossa he nousivat Titicaca-järvestä taivaalliselle matkalle, ihmiset olisivat kulkeneet valtakunnan pääkaupungista Cuscosta Machu Picchuun. Vaikka valittavana olisi ollut helpompi patikointi Urubamba-joen vieressä, inkat valitsivat vaikeakulkuisen, joskin maisemiltaan upean reitin Andien vuoristossa. Inkapolku johdattaa edelleen halukkaita välillä hengenvaarallistakin reittiä pitkin perille Machu Picchuun, jossa vaellus päätyy raunioiden korkeimmalle kohdalle, Intihuatana-kivelle. Siitä kohta lisää.

Rakennustekniikka

Vaikka inkakaupunki tunnetaan näyttävistä rakennuksistaan, oli myös varsinainen rakennustekniikka hyvin kehittynyttä. Koko kaupunki on rakennettu kahden vuorenhuipun väliin, ja maa-alue on täytynyt muokata täysin tasaiseksi rakentamista varten. Kaikki tehtiin ilman rautatyökaluja, välineitä kantavia eläimiä tai pyöriä. Rakentajat ovat siis kantaneet tai työntäneet kaiken kivimateriaalin ylös vuorelle.

Uskomatonta kyllä, insinööri Kenneth Wrightin mukaan jopa 60 prosenttia Machu Picchun rakennelmista on maan alla. Sinne on tehty mittavat perustukset ja murskattu massiivinen määrä kiveä salaojien tyyppisesti. Vaikka sadekaudet alueella ovat todella vetisiä, eivät rakennelmat ole satojen vuosien aikana olleet niistä moksiskaan juuri edistyksellisen vedenpoistosysteemin ansiosta.

Peruun saapuneet espanjalaiset ylenkatsoivat inkoja, jotka eivät olleet ”keksineet edes pyörää”, mutta joutuivat nielemään ylemmyydentuntonsa tutustuessaan inkakaupunkeja yhdistäviin päällystettyihin polkuihin ja ennennäkemättömiin riippusiltoihin, jotka yhdessä kattoivat yli 33 000 kilometrin kulkuverkoston. 

Maanjäristyksiä kestävä muuraus

Kun Machu Picchua rakennettiin, oli inkainsinööreillä hyvin tiedossa, että linnake nousisi erittäin maanjäristysherkälle alueelle. 

Kivilohkareista kootut talot pystytettiin kallistumaan sisäänpäin, rakentamisessa vältettiin teräviä kulmia ja niin oviaukot kuin ikkunatkin olivat kapeampia ylhäältä; kaikki tämä teki rakennuksista kestävämpiä maanjäristyksiä ajatellen. Inkat käyttivät myös niin sanottuja lukkokiviä, joiden ympärille saatiin tukevasti aseteltua muita kiviä. Suurimmat ja monimutkaisimmat Machu Picchusta löytyneet lukkokivet ovat 32-kulmaisia, joihin vierekkäiset lohkareet saumattomasti asettuivat.

Kaikkein tärkein tukevassa rakentamisessa käytetty tekniikka oli kuitenkin inkojen tapa muurata ilman laastia. Kivet muokattiin ja hiottiin täydellisesti toisiinsa sopiviksi ja työ oli niin tarkkaa, että kivien väliin ei mahdu laittamaan edes paperiarkkia. Syynä tähän oli se, että maanjäristyksen sattuessa rakennukset saattavat liikkua ja kivet ”hyppiä” toistensa päällä, mutta mikään ei sorru, koska joustava rakentaminen mahdollisti yksittäisten kivien palaamisen paikalleen.

Advertisement

Suurin osa kivistä on graniittia, joka on nykytekniikallakin hankalasti työstettävä materiaali, joten on suuri mysteeri, miten inkat onnistuivat muokkaamaan kiviä niin yksityiskohtaisesti. Arkeologit ovat tutkimuksissaan tulleet siihen tulokseen, että inkat tekivät ensiksi haluamansa mallin savesta ja jollain ihmeellä jäljittelivät muodon kovasta graniitista. 

Inkat eivät kirjoittaneet, mutta laskivat sitäkin enemmän

Inkojen kulttuurissa ei tunnettu kirjoitustaitoa, mikä on heidän edistyksellisyytensä huomioon ottaen omituista. Kaikista muista tuon ajan sivilisaatioista on löydetty kirjoitusjärjestelmiä.

Ainut kirjanpitoon liittyvä asia, mitä tutkijat ovat löytäneet, on quipus. Se on monimutkainen solmujärjestelmä, jota käytettiin laskemiseen ja kaupankäyntiin. Vaikka espanjalaisten valtaajien muistiinpanoista on löytynyt merkintöjen siitä, että inkat olisivat käyttäneet quipusta myös elämäkertojen dokumentointiin sekä viestintään kirjeiden tapaisesti, eivät antropologit ole löytäneet mitään muuta kuin numeroita tarkoittavia köysiä ja solmuja. Tai sitten niitä ei vain ole osattu tulkita!?

Solmuja on arveltu käytettäneen esimerkiksi erilaisten ruokatavaroiden varastotilanteen seuraamiseen. Mitä suurempi etäisyys solmujen välillä oli, sitä enemmän varastossa oli perunoita.

Aurinkokello

Machu Picchun yksittäinen päänähtävyys (jos sellainen on valittava) on ehdottomasti Intihuatana-kivi. Se on noin vyötärönkorkeudelle ulottuva, jykevä lohkare, jonka keskellä on suippo uloke. Kiven tarkoituksesta ei ole tietenkään täyttä varmuutta, mutta sen sijainti ja asema antavat paljon viitteitä.

Keskellä kohoavan korkeamman kiven kulmat osoittavat neljään pääilmansuuntaan. Kesäpäivänseisauksen aikaan aurinko luo varjon sen pohjois-itä-reunalle ja talvipäivänseisauksen aikaan vastakkaiselle puolelle. 

Todennäköisesti inkat käyttivät kiveä apunaan määrittääkseen oikean ajankohdan eri hyötykasvien kylvölle ja sadonkorjuulle. Intihuatana on mahdollisesti ollut myös uhrikivi ja tärkeä seremoniapaikka, sillä se on asetettu korkealle, lähelle palvottua Aurinkoa. 

Advertisement

Inkoilla oli samanlaisia kiviä useissa kaupungeissa, mutta vain kaksi säilyi konkistadorien hyökkäyksistä ehjinä. Toinen tietysti salaisuudeksi jääneessä Machu Picchussa.

Mutta tuholta ei sekään kivi ole välttynyt, sillä vuonna 2000 raunioilla oltiin kuvaamassa olutmainosta, kun nostokurki kaatui sen päälle murskaten yhden kulman palasiksi. Sanomattakin lienee selvää, että kaikenlainen kaupallinen kuvaaminen raunioilla on nykyään ehdottomasti kiellettyä.

Tähtitieteilijät

Inkat olivat tunnettuja taivaankappaleiden tutkimisestaan. Inkavaltakunnan pääkaupungin Cuscon uskotaan olleen rakennettu säteittäisesti jäljitellen auringon säteitä ja joitakin tähtikuvioita. Inkat käyttivät auringon lisäksi hyväkseen tähtien liikkeitä määrittääkseen, koska oli hyvä aika kylvää ja korjata sato. 

Machu Picchussa on kaksi allasta, joiden pinnalta heijastuvien tähtikuvioiden liikkeitä voitiin seurata. Inkat tunnistivat Venuksen ja uskoivat sen olevan palvomansa Auringon palvelija, joka välillä tulee esiin ensin ja välillä jäljessä, mutta pysyy aina isäntänsä lähellä.

Inkat rakensivat lukuisia observatorioita, muun muassa kokonaan kullalla päällystetyn Qorikanchan, joka sijaitsi pääkaupunki Cuscossa noin 40 kilometrin päässä Machu Picchusta. Espanjalaiset valloittajat luonnollisesti tuhosivat sen kokonaan. Auringolle pyhitetty temppeli hajotettiin ja sen tilalle rakennettiin puretuista materiaaleista kristillinen katedraali. Alkuperäisestä temppelistä on jäljellä vain perustukset.

Vielä huomio inkojen taidokkaasta arkkitehtuurista: Kun maanjäristys tuhosi muun osan kirkosta, säilyivät perustukset horjumatta paikallaan.

Advertisement

Viljelyterassit

Mitä Machu Picchusta tulee ensimmäisenä mieleen? No tietenkin ne viljelyterassit. Vaikka yli 700 terassia ovatkin yleisen käsityksen mukaan olleet ainoastaan viljelykäytössä, ovat ne myös olennainen syy siihen, että Machu Picchu on edelleen, vuosisatojen jälkeenkin paikallaan. Lumivyöryt tai rankkasateet eivät ole onnistuneet huuhtomaan kaupunkia alas. 

Terassit oli suunniteltu niin, että ne imevät veden ja valuttavat sen turvallisesti maaperään. Terassirakentaminen tarjosi kasveille myös enemmän auringonvaloa, ja graniitista tehdyt seinämät imivät ja varastoivat itseensä päivisin tarpeeksi lämpöenergiaa, joten ne pysyivät lämpiminä läpi viileiden öiden. Näin kasvien juuret pysyivät hengissä ja kasvukautta pystyttiin jatkamaan paljon normaalia pidemmälle. 

Tutkimuksissa on myös todettu, että vaikka terasseilla oli tehokas ylimääräisen veden poistojärjestelmä, pystyvät ne sitomaan kosteutta jopa kuuden kuukauden ajan, jolloin äkillinen kuivuuskaan ei päässyt tuhoamaan peruna- ja maissisatoa.

Aikainen lintu madon nappaa

Pieni matkavinkki niille, jotka suunnittelevat Peruun ja Machu Picchuun reissaamista.

Joka päivä, paljon ennen auringonnousua, Machu Picchuun matkaavat turistit jonottavat bussiasemalla ollakseen ensimmäisten paikalle menijöiden joukossa. Syy on se, että päivittäin vain 400 henkilöä pääsee kiipeämään Huayna Picchu -vuorenhuipulle. Huayna Picchu on se hieman sarvikuonon sarvea muistuttava huippu, joka näkyy lähes kaikissa Machi Picchusa otetuissa kuvissa. 

Vaikka näkymät Huayna Picchulta ovat henkeäsalpaavat, kannattaa kiipeämisen jälkeen tehdä muutakin, kuin ottaa muutama selfie. 

Ihokarvoja nostattavaa kinttupolkua pitkin pääsee Huayna Picchun toiselle puolelle, josta löytyy luolaan rakennettu alttarimainen seremoniapaikka ja salainen temppeli, jonka kivien välisissä onkaloissa on arveltu säilytetyn muumioita.

Advertisement

Miksi Machu Picchu hylättiin?

Miksi inkat jättivät Machu Picchun? Kaikesta päätellen kaupungin rakentaminen oli vielä vaiheessa, kun se syystä tai toisesta hylättiin. Kuten jo moneen kertaan on mainittu, espanjalaiset valloittajat tuhosivat 1500-luvun puolivälin tienoilla lähes kaiken alkuperäiskansojen valtakunnista, mutta korkealla vuoristossa sijainnut Machu Picchu pysyi piilossa ja turvassa täystuholta.

Inkat olivat muutama vuosi ennen espanjalaisten miehitystä käyneet sisällissotaa muiden heimojen kanssa, jolloin kaupunki oli jo kertaalleen jätetty tyhjilleen. Rauhaa ei palaamisen jälkeen kestänyt kauaa, joten inkat saattoivat jättää pyhän kaupungin suojellakseen sitä tai vain paetakseen espanjalaisten järjettömyyttä. Ehkä he matkasivat Urubamba-jokea pitkin Amazonille saakka, sillä monien sademetsän alueella asuvien ihmisten syntyperä on voitu määrittää Perun Andeille.

 Suositun teorian mukaan Machu Picchun tyhjensi lopullisesti isorokkoepidemia, jonka soturit toivat pyhään kaupunkiin oltuaan tekemisissä eurooppalaisten kanssa.

Alueelta löytyy jatkuvasti jotain uutta

Vaikka Machu Picchu ”löydettiin” yli sata vuotta sitten ja alueella on tehty mittavia arkeologisia tutkimuksia, paljastuu sieltä jatkuvasti jotain uutta.

Vuonna 2008 lähistöltä kaivettiin esiin 80 hautaa, joista paljastui luurankojen lisäksi esineitä ja jopa vaatteita. Löytö oli merkittävä, sillä inkojen tekstiilejä on löytynyt suhteellisen vähän. Sekä ihmisten jäänteitä että kankaita oli kyseisessä 500 vuotta vanhassa hautapaikassa runsaasti.

Jos Machu Picchun raunioilta kävelee yhtään kauemmas, voi pääpolusta nähdä haarautuvan useita pieniä polkuja tiheään lehvästöön. Koska vuoristossa kasvavat pilvimetsät kasvavat kosteissa olosuhteissa hurjaa vauhtia, ei kukaan tiedä mitä kaikkea alueelta voikaan löytyä; pienet polut voivat johtaa vielä piilossa oleville rakennuksille. Esimerkiksi vuonna 2011 yleisölle avattiin ensimmäistä kertaa nähtäväksi hiljattain löydetty ja kunnostettu osio viljelyterasseja.

Lue myös:

Advertisement

Yleistieto

Miten hampaiden puudutusaine toimii? Hiusten värillä saattaa olla merkitystä vaikutukseen!

Julkaistu

Lukijoiden kysymyksissä vastataan tänään siihen, että miten hampaiden puudutusaine toimii ja onko hiusten värillä jotain vaikutusta puutumiseen?

Tällä kertaa lukijoiden kysymyksissä mennään hammashoidon pariin: Miten hampaiden puudutusaine toimii? Tutustumme myös mielenkiintoiseen faktaan: Hiusten värillä saattaa olla merkitystä puudutusaineen vaikutuksessa!

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Miten hampaiden puudutusaine toimii?

Tunnemme kipua, kun hermopäätteiden kipureseptorit aktivoituvat ja lähettävät hermosoluja pitkin kulkevan sähköimpulssin kohti aivoja. Puudutusaine aiheuttaa väliaikaisen muutoksen hermosolun pinnalla, jolloin sähköinen tiedonvälitys häiriintyy, eikä impulssi pääse etenemään. Hampaiden puuduttaminen poistaa kipuaistimuksen, mutta esimerkiksi paineen tunnetta välittävät hermosolut eivät reagoi aineisiin samalla tavalla, joten potilas kyllä huomaa operoinnin, vaikkei siitä aiheudu kipua.

Hampaiden ja suun aluetta voidaan puuduttaa muutamalla eri tavalla: Pintapuudutusta käytetään esimerkiksi lapsilla lievittämään itse puudutusneulan pistokohtaa; aine voi olla geelimäinen tai suihke. Infiltraatio- eli paikallispuudutusta käytetään erityisesti ylähampaisiin liittyvissä operaatioissa, jolloin puudute pistetään lähelle hampaan juurta.

Johtopuudutus taas on käytössä alaleuan poskihampaiden alueella – siinä puudustuaine ruiskutetaan toimenpidealueella sijaitsevan hermon läheisyyteen, jolloin puutuva alue on laajempi ja puudutus voi levitä hermoa pitkin myös huuliin ja kieleen.

Onneksi puudutus on yleensä riittävän pitkäkestoinen, mutta silti vain ohimenevä muutos hermosolun toiminnassa.

Ja se hiusten väri – Mitä tekemistä sillä sitten on hampaiden puuduttamisen kanssa!?

Punatukkaisuuden aiheuttava MC1R-geeni ei vaikuta ainoastaan hiusten väriin, vaan myös moneen muuhun ominaisuuteen. Muuntuneen geenin vuoksi punatukkaiset ovat herkkiä tietynlaiselle kivulle ja toisaalta taas kestävät toisenlaista kärsimystä paremmin.

Jotkut olettavat hieman virheellisesti, että punahiuksisilla olisi matalampi kipukynnys. Tämä ei ole totta, sillä he vain reagoivat kipuun eri lailla.

Hammassärky aiheuttaa punatukkaisille yleensä suurempaa tuskaa kuin muille, mutta pistävää tai kirvelevää kipua he kestävät paljon paremmin.

Kipuaistimukseen läheisesti liittyvän lämpötilankin punatukkaiset kokevat toisin kuin muut. He reagoivat kylmään paljon muita voimakkaammin. Punatukkaiset ovat todennäköisemmin tulisen ruoan ystäviä, sillä tutkimuksissa on todettu, että he kestävät chilissäkin esiintyvän kapsaisiinin polttoa muita paremmin.

Nämä kipuun ja lämpötilaan liittyvät ominaisuudet ovat vahvasti linkkautuneet melakortiini 1 -reseptorigeeniin, sillä niitä on havaittu myös ihmisillä, jotka eivät ole punatukkaisia, mutta kantavat punatukkaisuuden aiheuttavaa geenimuotoa.

Yleisanestesian tutkimuksissa on todettu, että punatukkaiset tarvitsevat 19 prosenttia enemmän nukutuskaasua kuin muut. Myös paikallispuudutteena käytettävää lidokaiinia tarvitaan huomattavasti enemmän. Lidokaiini on usein vaikuttavana aineena hammashoidossa yleisesti käytettävissä puudutusaineissa.

Ei siis ihme, että punatukkaisten on todettu välttelevän hammaslääkäriä viimeiseen asti: hampaat ovat herkät ja sitten vielä normaalimäärä puudutetta ei tehoa!

Lue myös:

Continue Reading

Yleistieto

Joulukuun lapset ovat harvinaisia ja todellisia joulun ihmeitä – Viihdettä ja faktoja joulukuusta!

Julkaistu

Tämä lista on pyhitetty kuluvalle kuukaudelle eli luvassa on faktoja joulukuusta ja joulukuussa syntyneistä.

Vuoden viimeinen kuukausi on pyörähtänyt käyntiin ja siksi on luvassa faktoja joulukuusta! Kerromme muun muassa sen, miksi joulun lapset ovat todellisia ihmeitä.

Kuten aiemmillakin kuukausista kertovilla listoilla, niin tiedossa on nytkin tiukkaa faktaa ja nippelitietoa. Faktojen vastapainona tarjoilemme myös muun muassa henkieläimiä ja onnenkiviä.

Jos olet harvinainen tapaus eli joulukuussa syntynyt, niin löydätkö sinä itsesi tämän listan kohdista? Jos vastasit kyllä, niin edustat syntymäkuukauttasi juuri niinkuin viralliset tutkimukset – ja astrologia – osoittavat.

Horoskooppeja ja henkieläimiä

Joulukuun 21. päivään mennessä syntyneiden horoskooppimerkki on Jousimies. Loppukuun ajan synttäreitään viettävät ovat Kauriita. Länsimaisessa astrologiassa eläinradan merkit jakaantuvat neljään elementtiin, joita ovat tuli, maa, ilma ja vesi.

Jousimies on muiden ihailusta nauttiva tulimerkki. Tulimerkki on kunnianhimoinen ja idealistinen maailmanparantaja, jonka seuraan muut luonnostaan hakeutuvat. Kauris kuuluu maamerkkeihin, joiden edustajat ovat käytännönläheisiä realisteja. Maamerkki panee asiat tapahtumaan ja tekee ympärillään olevien elämästä kaikin tavoin parempaa.

Minkälaisia henkieläimiä joulukuussa syntyneillä sitten on?

Kuun alkupuoliskon synttärisankarit voivat ammentaa voimia hyvin eksoottisesta ja äärimmäisen harvinaisesta otuksesta: przewalskinhevosesta.

Kuten jo kertaalleen luonnosta sukupuuttoon kuolleeksi julistettu villihevoslaji, niin myös joulukuun alussa syntyneet nauttivat vapaudesta ja avarasta ympäristöstä. Przewalskinhevosen henkieläimekseen saaneet ovat seikkailunhaluisia, urheita ja rakastavat oppia uutta. He ovat myös kilpailunhaluisia, omapäisiä ja impulsiivisia.

Vaan eivätpä jää Kauriit eksoottisuudessa kakkoseksi, sillä loppukuusta syntyneiden henkieläin on pieni, mutta sitäkin pippurisempi hyppypäästäinen. Hyppypäästäiset ovat afrikkalainen nisäkäslahko, jonka sukulaisuus muihin nisäkkäisiin on epäselvä: niitä on pidetty esimerkiksi sorkkaeläinten, kuten kirahvien ja valaiden, sekä jäniseläinten sukulaisina ja uusimpien tutkimusten mukaan ne saattavatkin kuulua samaan ryhmään norsujen ja merilehmien kanssa. Joka tapauksessa varsin erityisiä pikkuotuksia.

Henkieläimenä hyppypäästäinen symboloi menestystä, vastuullisuutta ja korkeaa työmoraalia. Olet ehkä perhekeskeinen ja käytännöllinen, mutta ulkopuolisille ahkeruus ja menestykseen pyrkiminen saattavat vaikuttaa jopa kylmäkiskoiselta.

Syntymäkukka ja syntymäkivi

Vuoden viimeisen kuukauden syntymäkukkia ovat joulutasetti ja piikkipaatsama eli orjanlaakeri.

Vaikka narsisseihin kuuluvan joulutasetin yhdistäisi ennemminkin kevääseen ja pääsiäiseen, niin kasvin saa käsiteltyä (huijattua) kukkimaan myös jouluna. Valkoiset narsissit symboloivat puhtautta, kunnioitusta ja pyyteetöntä rakkautta.

Piikkipaatsaman kanssa sen sijaan ei tarvitse arpoa: se on todellakin jouluinen kukka. Punamarjainen piikkipaatsama symboloi onnellista perhe-elämää, toivoa, vaurautta ja hedelmällisyyttä. Monissa eri kulttuureissa sitä on käytetty karkottamaan pahoja henkiä. Ison-Britannian alueella piikkipaatsama on suosittu joulunajan koriste, mutta toisaalta paikallisen kansanperinteen mukaan pensaan kaataminen tuo huonoa onnea.

Syntymäkivien kohdalla mennään vahvasti sinisen eri sävyihin, sillä joulukuussa syntyneiden onnenkiviä ovat turkoosi ja tansaniitti.

Turkoosilla on uskottu olevan sekä mieltä että kehoa parantavia voimia. Monessa eri kulttuurissa turkoosin on katsottu tuovan menestystä ja vaurautta sekä onnellisuutta, rauhaa ja turvaa.

Valosta riippuen sinisen ja violetin eri sävyissä hehkuva tansaniitti tuo kantajalleen tyyneyttä ja rauhallisuutta hankalissa tilanteissa. Lisäksi sen uskotaan avaavan yhteyden korkeampaan tietoisuuteen ja parantavan siten vaistoja ja havainnointikykyä.

Joulukuu oli aiemmin talvikuu

Suomenkieliset kuukausien nimet mainittiin ensimmäisen kerran Mikael Agricolan vuonna 1544 julkaistussa Rucouskiriassa. Elokuu ja joulukuu olivat ainoat kuukaudet, joista Agricola käytti eri nimityksiä suomenkielisen kalenterin sisältäneessä kirjassa. Elokuu oli mätekw tai kyuökw eli mätäkuu ja kylvökuu. Joulukuu oli yhtä lailla olosuhteita kuvaavasti talvijkw eli talvikuu.

Ensimmäinen kirjallinen merkintä joulukuusta on peräisin vuodelta 1548 eli todennäköisesti se oli talvikuun kanssa samanaikaisessa käytössä.

Joulukuu on tietenkin saanut nimensä yhdestä vuoden suurimmasta juhlasta eli joulusta. Itse joulu-sana taas on lainattu ruotsin kielestä. Aiemmin kuukauden nimi oli myös ruotsiksi julmånad, mutta se muutettiin monen muun kielen lailla latinasta lainatuksi decemberiksi.

December

Joulukuu on monella kielellä december tai jotain hyvin samantapaista, kuten jo äskeisessä kohdassa mainittiin. December-sana viittaa joulukuun paikkaan vuoden kymmenentenä kuukautena; kymmenen on latinaksi decem. Mutta, mutta: joulukuuhan on vuoden 12. kuukausi!?

Tämä erikoisuus kaikissa loppuvuoden kuukausien nimissä johtuu ikivanhasta kymmenkuukautisesta kalenterista. Sitä käytettiin Rooman valtakunnassa, ennen kuin Julius Caesarin käskystä kehitettiin juliaaninen kalenteri karkauspäivineen.

Vuosi alkoi maaliskuusta ja loppui joulukuuhun. Loppuvuosi, eli se mikä nyt on tammi-ja helmikuuta, oli täysin merkityksetön ajanjakso, koska se ei ollut viljelykautta.

Joulukuu oli siis vuoden kymmenes kuukausi ja järjestysnumeronsa mukaisesti nimeltään December. Kun kalenteri pantiin uuteen uskoon, päätettiin vakiintunut nimi säilyttää epäloogisuudestaan huolimatta.

Joulun lapsi on todellinen ihme

Monissa kansainvälisissä tutkimuksissa on havaittu, että joulukuussa syntyy kaikkein vähiten lapsia; eikä Suomi ole poikkeus. Syitä tähän voi olla monia: perheenlisäystä suunnitellaan niin, että lapsi ei syntyisi pimeänä ja kylmänä vuodenaikana, tai sitten kyse on biologiasta – raskaus ei käynnisty yhtä helposti pitkän talven jälkeen, kun D-vitamiinin tuotanto on alhaisimmillaan vähäisen auringonvalon vuoksi.

Kaikkein vähiten lapsia syntyy jouluaattona ja joulupäivänä, mitä osittain selittää se, että suunniteltuja keisarileikkauksia ja synnytysten käynnistämisiä tehdään pääasiassa vain arkipäivisin.

Vaikka jouluna syntymäpäivien viettäminen saattaakin jossain kohtaa sapettaa, niin muista, että olet todellinen ihme!

Joulukuussa syntyneet pärjäävät hyvin koulussa

Voisi kuvitella, että loppuvuodesta syntyminen olisi ennemminkin haitta luokkatovereihin verrattuna, mutta näin ei ole. Joulukuussa syntyneet ovat kaikkia muita nuorempia, mutta se ei näy koulumenestyksessä negatiivisesti – päin vastoin.

Vaikka alku voi olla vähän hankala, ovat joulukuussa syntyneet keskimääräisesti luokkiensa priimuksia, kun peruskoulu tulee päätökseen.

Ei siis kannata olla huolissaan, kun oma kuusivuotias astuu ekalle luokalle: hän tulee ainakin tilastojen valossa pärjäämään luokkakavereitaan paremmin!

Ehkä tulevaisuudessa siintää ammatti hammaslääkärinä, sillä erään brittitutkimuksen mukaan hammashoidon parissa työskentelee prosentuaalisesti eniten joulukuussa syntyneitä.

Joulukuun lapset ovat aamuvirkkuja

Tutkimusten mukaan joulukuussa syntyneet ovat aamuihmisiä. He tykkäävät herätä aikaisin ja myös nukkumaan mennään aiemmin. Liekö jotain syytä sillä, että he ovat syntyneet vuoden pimeimpänä aikana, jolloin aurinko vain käväisee horisontin yläpuolella – jos sitäkään.

Oli syy mikä tahansa, niin kun muut vielä vetelevät hirsiä, ovat joulukuun lapset jo täydessä tohinassa.

The Old Farmer’s Almanac kertoo, mitä kannattaa tehdä ja koska

The Old Farmer’s Almanac, suoraan ja kökösti suomeksi käännettynä ”Vanha maanviljelijän almanakka”, kertoo jokaisen kuukauden parhaat päivät erilaisten toimintojen suorittamiselle. Pohjois-Amerikassa vuodesta 1792 saakka julkaistuun almanakkaan voi turvautua, kun haluaa tietää, milloin on suotuisin päivä ruveta laihikselle, käydä kampaajalla tai vaikkapa lopettaa tupakointi.

Joulukuussa varmasti aika moni aikoo leipoa. Niille, jotka eivät ole synnynnäisiä jauhopeukaloita, ovat joulukuun 26.-28. päivä kaikkein suotuisinta aikaa tarttua kaulimeen. Tämä ei ehkä lohduta joulupöydässä istuvia.

Hammaslääkärissä kannattaa käydä heti ensi viikon alussa ja saman tien sen jälkeen itsenäisyyspäivänä lopettaa tupakanpoltto; hampaiden huolto ja savuttomuus menevät muutenkin vähän käsi kädessä.

Halonhakkuu on syytä säästää kuun puoliväliin; ehkä tällä viitataan joulukuusen kaatoon!?

Jouluaatto on kuukauden paras päivä aloittaa uusi ruokavalio. Ja nimenomaan sellainen dieetti, jossa tarkoitus on lisätä painoa. Täydellistä!!

Lue myös:

Continue Reading

Yleistieto

Lukijoiden kysymyksiä: Voiko lunta sataa pilvettömältä taivaalta?

Julkaistu

Lukijoiden kysymyksissä pohditaan tänään sitä, miten on mahdollista, että lunta sataa pilvettömältä taivaalta.

Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tänään sen, voiko lunta sataa pilvettömältä taivaalta. Kuulostaa mahdottomalta, sillä eikös kaikki sade ole pilvistä peräisin!?

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(ät)gmail.com (muista muuttaa (ät) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Voiko lunta sataa pilvettömältä taivaalta?

Sadetta, tuli se alas sitten vetenä tai lumena (tai niiden inhottavana sekoituksena), ei voi syntyä ilman pilviä. Itse asiassa suurin osa kaikesta sateesta on alunperin lunta, koska korkealla sadepilvissä lämpötila on rutkasti pakkasen puolella.Kun jääkiteiden muodostamat lumihiutaleet kasvavat tarpeeksi suuriksi, lähtevät ne putoamaan kohti maata. Hiutaleet matkaavat lämpimämpien ja kosteampien ilmakerrosten läpi, ja matkalla ne sulavat vedeksi, jos lämpötila on riittävän pitkään nollan paremmalla puolella.

Kysymys kuitenkin kuului, että miten pilvettömältä taivaalta voi sataa lunta. No, vaikka meidän silmämme eivät pilviä näkisikään, voi lunta tai vettä sataa lähes näkymättömän ohuista pilvistä, jotka ovat kaiken lisäksi hyvin korkealla.

Toisaalta se pilvi, jossa hiutaleet ovat muodostuneet, on saattanut hajota tai siirtyä muualle ennen kuin hiutaleet saavuttavat maanpinnan. Vesipisarat tippuvat maahan nopeammin kuin hiljakseen leijuvat lumihiutaleet. Siksi vesisateen alkuperä on yleensä helppo paikallistaa, mutta lunta voi sataa näennäisesti pilvettömältä taivaalta.

On myös toisenlainen tilanne, jossa selkeänä päivänä voi ”sataa” lunta. Yleensä ilman lämpötila laskee ylöspäin mentäessä, mutta inversion vallitessa käy toisinpäin. Tällöin kostea ja lämpimämpi ilma sekoittuu alapuolella olevan kylmän ilman kanssa ja vesihöyry härmistyy jääkiteiksi. Tuolloin ilmassa voi leijailla pieniä kimmeltäviä hiutaleita, jotka ovat syntyneet ilman pilviä; varsinaisesti se ei kuitenkaan ole sadetta. Tällainen ilmiö voi tapahtua vain silloin, kun lämpötila on reilusti nollan alapuolella, -20 celsiusastetta tai kylmempää, joten Suomessa ihan mahdollista!

Oletko sinä jo muuten päässyt todistamaan tämän talven ensilunta? Se tuskin koskaan sataa pilvettömältä taivaalta! Saksassa majaileva Listafriikin toimitus vielä odottelee ensimmäisiä lumisateita.

Lue myös:

Continue Reading

Yleistieto

Miksi ja miten kiitospäivää juhlitaan? Faktoja ja virheellisiä opetuksia amerikkalaisten suuresta perhejuhlasta

Julkaistu

Mistä amerikkalainen kiitospäivä on lähtöisin ja miksi sitä juhlitaan? Tällä listalla selviää!

Aina marraskuun neljäntenä torstaina vietetään Yhdysvalloissa suurta perhejuhlaa eli kiitospäivää. Mutta mikä ihme tuo kiitospäivä oikein on ja miksi sitä vietetään?

Jos rapakon taakse ei ole mitään siteitä tai ei ole sattunut viettämään siellä aikaa kiitospäivän ympärillä, on juhlinta tuttua lähinnä televisiosarjoista ja elokuvista. Syödään kalkkunaa ja kerrotaan läheisille, mistä ollaan kiitollisia. Sitähän se pitkälti onkin – siis syömistä, koko pitkän viikonlopun ajan.

Listafriikki kurkistaa kiitospäivän historiaan ja perinteisiin, ja samalla oiotaan myös muutamia väärinkäsityksiä, joita tuohon tärkeään perhejuhlaan liittyy. Eivätkä nuo virheelliset olettamukset ole ainoastaan niiden päässä, jotka eivät kiitospäivää juhli, sillä kiitospäivän alkuperää opetetaan amerikkalaisissakin kouluissa päin mäntyä. Pian selviää, että miten!

Miten kiitospäivä sai alkunsa?

Vuonna 1620 joukko uskonsa vuoksi vainottuja puritaaneja pakeni Englannista Mayflower-nimisellä laivalla uuteen maailmaan Amerikan mantereelle. Noin satapäinen porukka saapui vaikean merimatkan jälkeen nykyisen Massachusettsin osavaltion rannikolle ja pystytti sinne siirtokunnan, jonka perustalle on kasvanut Plymouthin kaupunki. Puritaanit nimesivät uuden siirtokunnan lähtöpaikkansa, Englannissa sijaitsevan Plymouthin, mukaan.

Syksyllä 1621 puritaanit juhlivat onnistunutta sadonkorjuuta yhdessä uusien ystäviensä, paikallisen alkuperäiskansan kanssa. Viljan korjaamiseen osallistuneita wampanoag-heimon jäseniä kutsuttiin juhlintaan ja kaikki istuivat onnellisina nuotion äärellä kalkkunaa syöden. Jumalaa kiitettiin hyvin sujuneesta satokaudesta.

Näin kiitospäivän tarina menee oppikirjojen mukaan.

Mutta totuus on jotain aivan muuta kuin tämä idyllinen kertomus antaa ymmärtää.

Mitä puritaaneille oikeasti tapahtui?

Puritaanit saapuivat uuden maailman rannikolle joulukuussa 1620, mutta talvi oli niin hyytävä, että siirtokunnan perustaminen ei tullut kyseeseen, vaan he viettivät talven Mayflowerilla. Vain alle puolet siirtolaisista selvisi tuosta ensimmäisestä talvesta elossa. Naisia Euroopasta oli lähtenyt matkaan 19, mutta vain viisi oli hengissä kevään tullen.

Kesä toi lupauksen paremmasta ja alkuperäisasukkaiden avustuksella saatiin kasvatettua satoa. Syytä kiitollisuudelle toki oli, mutta varsinaista riemua satokauden päättäneissä kekkereissä ei ollut. Monet perheet surivat edelleen menetyksiä. Kiitollinen sai olla siitä, että oli elossa.

Kiitospäivää, jota ei tuolloin kutsuttu kiitospäiväksi, ei myöskään vietetty marraskuun lopulla, vaan muutamaa kuukautta aiemmin; silloin, kun sato oli saatu korjattua. On myös väärin kutsua vuonna 1621 järjestettyä juhlaa ”ensimmäiseksi”, sillä vuosituhansien ajan Atlantin molemmin puolin oli eri kulttuureissa vietetty sadonkorjuujuhlia.

Miten uudisasukkaat ja wampanoagit kykenivät kommunikoimaan?

Periaatteessa puritaanien ja wampanoag-kansan välille löytyi yhteinen sävel juuri niinkuin oppikirjoissa kerrotaan: Squanto-niminen, englantia osaava patuxet-heimon jäsen toimi tulkkina osapuolten välillä. Patuxetit olivat osa suurempaa wampanoagien klaania. Squanto, viralliselta nimeltään Tisquantum, oli kuin nykypäivän diplomaatti, joka toimi välikätenä myös kaupankäynnissä. Hän myös neuvoi uudisasukkaille toimivimman tavan kylvää maissia ja parhaat kala-apajat. Ja tähän yleensä päättyy tarina Squantosta.

Mutta se on vain osa suurempaa kokonaisuutta. Herää tietenkin kysymys, että miten mies oikein osasi englantia. No, englantilaiset olivat kaapanneet ja vanginneet hänet vuonna 1614 ja muutaman saarivaltiossa vietetyn vuoden jälkeen hänet myytiin Espanjaan orjaksi. Kun Squanto pääsi vuonna 1619 palaamaan takaisin kotiseudulleen, oli hänen koko heimonsa kuollut eurooppalaisten tuomiin tartuntatauteihin. Hän oli patuxetien viimeinen.

Tästä viimeisenä mainitusta syystä johtuen uudisasukkaita odottivat valmiit pellot viljelyä varten ja rakentamiseen soveltuva, valmiiksi raivattu maasto. Plymouth nousi menehtyneiden patuxetien maille.

Wampanoagien roolista kiistellään edelleen

Yksi asia, josta historioitsijat eivät ole tänäkään päivänä yksimielisiä, on wampanoag-heimon rooli siirtokunnan sadonkorjuujuhlissa. Missään ei ole mainintaa siitä, että uudisasukkaat olisivat kutsuneet paikallisia mukaan juhliin. Toki se kuulostaa historian kirjoissa hyvältä, joten miksipä niin ei kerrottaisi tapahtuneen!?

Wampanoagit kyllä osallistuivat monipäiväisiin pitoihin – se tiedetään sekä heidän omista että puritaanien lähteistä. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan wampanoagit olivat tekemässä perinteistä, satokauden jälkeistä kierrostaan naapuriheimojen luona. Se oli tärkeä traditio, kuin nykyajan valtiovierailu, jolla pidettiin yllä hyviä suhteita ja pyrittiin välttämään konflikteja.

Koska wampanoag-päällikkö Massasoit miehineen oli tavannut uudisasukkaat jo keväällä, päätti hän liittää puritaanit tavattavien kansojen joukkoon. Lisäksi wampanoageilla oli omia viljelysmaita aivan puritaanien siirtokunnan läheisyydessä ja kesällä oli tehty jonkun verran yhteistyötä, joten naapurisovun ylläpito oli tärkeää.

Saattaa myös olla, että visiitti Plymouthiin tehtiin silkkaa uteliaisuutta, sillä syömisen lisäksi sadonkorjuujuhlissa pelailtiin ja pidettiin leikkimielisiä sotaharjoituksia. Pyssyjen pauke saattoi houkutella wampanoagit paikalle ja hyvän tahdon eleenä mukana vietiin riistaa; tarkemmin sanottuna viisi peuraa.

Todennäköisesti siis alkuperäisasukkaat ja uudisasukkaat viettivät juhlaa yhdessä, mutta ennemminkin tuttavallisissa kuin ystävällisissä tunnelmissa.

Miten tämän yhden aterian pohjalle rakentui yksi Yhdysvaltojen tärkeimmistä juhlapyhistä?

Kukaan ei tiedä, juhlittiinko Plymouthissa samalla tavalla seuraavana vuonna. Ehkä, sillä satoa toki korjattiin vuosittain.

1600-luvun loppuun mennessä alkuperäiskansan sadonkorjuujuhlat ja kristillisen Jumalan kiittäminen maan antimista olivat sekoittuneet yhdeksi ja samaksi juhlaksi. Plymouthista kiitospäivän viettäminen levisi muihinkin Uuden Englannin, eli Yhdysvaltojen koillisosien, siirtokuntiin. Siitä oli tullut jokasyksyinen perinne.

Kiitospäivän juhlinta sai myös ikäviä piirteitä, sillä 1630-luvulla sitä juhlittiin alkuperäiskansoja vastaan käytyjen sotien voittamisen kunniaksi. Jumalaa kiitettiin veristen taistelujen voitosta. Erityisesti tämä jätetään usein kertomatta, kun kiitospäivän historiaa opetetaan.

Yhdysvaltojen itsenäistymisen jälkeen kulloinenkin presidentti on julistanut kiitospäivän vietettäväksi oman mielensä mukaan. Välillä sitä on juhlittu helmikuussa, toisinaan myöhään syksyllä ja joskus ei ollenkaan. Vasta 1800-luvulla juhlinta levisi Uudesta Englannista muualla Yhdysvaltoihin, mutta eri osavaltiot viettivät kiitospäivää eri ajankohtina, eikä se ollut yleinen juhla- tai pyhäpäivä.

Ensimmäinen kiitospäivä saattoikin olla kaukana pohjoisessa

Myös Kanadassa vietetään kiitospäivää, mutta ei samana päivänä kuin eteläisessä naapurissa. Kanadalainen kiitospäivä on lokakuun toisena maanantaina.

Vaikka kiitospäivän mielletään alkaneen Yhdysvalloista, niin joidenkin historioitsijoiden mielestä ihka ensimmäistä kiitospäivää vietettiin jo vuosikymmeniä aiemmin kuin puritaanit edes miettivät Atlantin yli seilaamista. Eikä sitä vietetty Plymouthin suunnalla, vaan jäiden keskellä kaukana pohjoisessa.

Arktisen alueen tutkimusmatkailija Martin Frobisher oli ryhmineen etsimässä luoteisväylää eli pohjoista meritietä Euroopan ja Aasian välillä. Vuonna 1578 Frobisher oli jo menettänyt yhden seurueensa laivoista pohjoisen Kanadan jäiseen mereen, mutta pitääkseen ilmapiirin positiivisena hän päätti järjestää miehistölle mukavan hetken yhdessä.

He pysähtyivät jäiden keskelle paikkaan, joka nimettiin myöhemmin Frobisherin lahdeksi. ”Juhla” oli hyvin vaatimaton verrattuna nykypäivän yltäkylläiseen mättämiseen, sillä tarjolla oli vain säännöstelty palanen suolalihaa ja kuivettunutta leipää. Mutta miehet pitivät pienen jumalanpalveluksen, söivät aterian yhdessä ja kiittivät siitä, että olivat vielä hengissä.

Juhlapyhästä on kiittäminen Maijal oli karitsa -runon kirjoittajaa

Kesti vuosisatoja ennen kuin kiitospäivästä tuli Yhdysvalloissa koko kansan juhlapyhä. Juhlasta on pitkälti kiittäminen Sarah Josepha Halea, joka tunnetaan muun muassa naisille suunnatun Godey’s Lady’s Book -lehden päätoimittajana. Toimittajana työskentelyn lisäksi Hale oli kirjailija ja runoilija, jonka tunnetuin teos on Mary Had a Little Lamb -runo. Suomessakin tuota runoa rallatellaan, mutta kotimaisella Maijal oli karitsa -käännöksellä.

Hale aloitti kiitospäivän rummuttamisen jo vuonna 1827 ja kirjoitti vetoomuksia 13 eri presidentille, jotta päivästä tehtäisiin koko maalle yhteinen ja virallinen juhlapyhä. Abraham Lincoln oli viimein se presidentti, joka nappasi Halen ideasta kiinni. Hale esitti asiansa Lincolnille juuri oikeaan aikaan: kiitospäivä voisi olla toimiva tapa yhdistää sisällissodan runtelema maa.

Niinpä Lincoln teki vuonna 1863 kiitospäivästä kansallisen pyhän, jota tuli viettää marraskuun viimeisenä torstaina, ja jolloin kuului kiittää ja ylistää Jumalaa. Yhtenäisyyden tunnetta pyrittiin kasvattamaan ensimmäisestä kiitospäivästä kerrotuilla tarinoilla, joissa kaikki taustasta riippumatta viettivät juhlaa yhdessä.

Kaikkien niiden vuosikymmenten aikana, joina Hale ajoi kiitospäivän sanomaa ylemmille tahoille, juurrutti hän ideaa myös kansalaisten, varsinkin naisten, mieliin. Hän julkaisi reseptejä ja valmiita ateriakokonaisuuksia toimittamassaan lehdessä, joten kun kiitospäivästä vihdoin tuli virallinen juhlapyhä, olivat naiset siihen valmiita. Halen ansiosta kiitospäivän ateria on juuri sellainen kuin se tänäkin päivänä on.

Ensimmäinen kiitospäivän ateria oli hyvin erilainen kuin nykyään

Jos kalkkuna on modernin kiitospäivän aterian tähti, niin sitä se ei ollut vuonna 1621. On totta, että Yhdysvaltain koillisosissa oli tuolloin paljon villikalkkunoita, joten ehkä sitä oli myös tarjolla, mutta paremminkin lisukkeena. Varmaa on se, että perinteisiä kiitospäivän herkkuja – kurpitsapiirakkaa, karpalohyytelöä, maukasta täytettä ja perunaa – ei ensimmäisenä kiitospäivänä syöty.

Pöytään kannettiin sitä, mitä saatavilla oli; suurimmaksi osaksi lihaa. Aikalaisten kirjoitusten mukaan wampanoagit toivat mukanaan viisi peuraa ja puritaanit puolestaan valmistivat maissista leipää ja puuroa, mutta se onkin kaikki, mitä oikeasti tiedetään. Siirtokunnan sijainnin huomioon ottaen aterialla oli hyvin todennäköisesti merenantimia, kuten simpukoita, hummeria ja jopa hyljettä. Nuotiolle päätyi myös lintuja; hanhia, joutsenia sekä muuttokyyhkyjä. Ja ehkäpä muutama kalkkuna.

Jos perheelleen haluaa valmistaa oikein perinteisen kiitospäivän illallisen, niin ehkäpä perunamuusin ja kalkkunan sijaan pitäisi valmistaa hylkeen rasvalla valeltua joutsenta.

Kiitospäivän ajankohta haki paikkaansa vielä melko hiljattain

Viimeinen iso muutos kiitospäivän viettoon tehtiin vuonna 1939, kun Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt siirsi juhlapyhän ajankohtaa. Ihan vain siksi, että ihmiset saataisiin käyttämään enemmän rahaa.

Roosevelt oli huolissaan siitä, että amerikkalaiset eivät ruvenneet tekemään joululahjaostoksia ennen kuin vasta kiitospäivän jälkeen. Niinpä juhlaa aikaistettiin viikolla. Rooseveltin paljon vastustusta saanut muutos teki kuitenkin tehtävänsä ja joulushoppailu alkoi heti kiitospäivän jälkeen – aiemmasta ajankohdasta huolimatta. Toiset kieltäytyivät luopumasta perinteisestä kiitospäivästä ja jonkun vuoden muutamat osavaltiot viettivätkin kahta juhlapyhää.

Rooseveltin suunnitelma avitti taloutta, mutta hillitäkseen äänekkäitä vastustajia hän peukaloi kiitospäivän ajankohtaa vielä kerran. Se tuli olemaan marraskuun neljäntenä torstaina, mutta ei kuitenkaan koskaan kuukauden kahtena viimeisenä päivänä. Julistus oli varmaan sen verran hämmentävä, että kukaan ei enää jaksanut ruveta väittämään vastaan.

Lue myös:

Continue Reading

Yleistieto

Selviääkö ikiaikainen mysteeri: Kumpi oli ensin, muna vai kana?

Julkaistu

Lukijoiden kysymyksissä pohditaan ikiaikaista mysteeriä: kumpiko oli ensin, muna vai kana?

Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki vastaa tällä kertaa yhteen maailmankaikkeuden suurimpaan mysteeriin: kumpiko oli ensin, muna vai kana?

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä? Mutta tässä siis tämän kertainen lukijoiden kysymys!

Universumin suurin mysteeri: Muna vai kana?

Maailmankaikkeuden hankalin kysymys ja suurin mysteeri: Kumpiko oli ensin, muna vai kana? Kysymystä ovat selvitelleet monet eri tutkijat, ja ehkä ei niin yllättävästi, mielipiteet ovat olleet eriäviä.

Sheffieldin yliopiston tutkijat ottivat vuonna 2010 pulman ratkaisemiseksi avukseen HECToR-supertietokoneen, joka analysoi kananmunankuoria ja löysi sieltä proteiinin nimeltään OC-17. Proteiini on ratkaisevassa roolissa kuoren muodostumisessa, ja se on lähtöisin kanan munasarjoista. Tutkijoiden mukaan tämä on selvä todiste siitä, että kana on ollut ennen munaa. Siihen ei otettu kantaa, että mistä se kana sitten oli peräisin.

Listafriikki kääntyy mielipiteessään toiseen suuntaan: muna on todellakin ollut ennen kanaa. Ensimmäiset kananmunaa etäisesti muistuttavat munat ovat kehittyneet joskus 340 miljoonaa vuotta sitten. Tuolloin vesikalvolliset eläimet erkaantuivat omaksi ryhmäkseen. Tuosta vesikalvollisten esivanhemmasta kehittyivät aikojen saatossa matelijat, nisäkkäät ja linnut.

Vesikalvollisten munien ei enää tarvinnut sammakonkudun tapaan olla vedessä, vaan alkiota ympäröi vesikalvo, jolloin kehitys saattoi tapahtua kuivalla maalla. Vesikalvollisen alkion suojaksi kehittyi vielä kova tai pehmeä kuori, ja jossain vaiheessa osa lajeista alkoi pitää vesikalvollisen jälkeläisen kasvamassa sisällään.

Joten ensimmäinen muna on nähnyt päivänvalon 340 miljoonaa vuotta sitten. Kana taas… No, kana on polveutunut ”esi-kanasta” noin 58 000 vuotta sitten.

Noiden vuosien väliin mahtuu aika monta munaa!

Lue myös:

Continue Reading

Yleistieto

Miksi leffateatterissa napostellaan nimenomaan popcornia?

Julkaistu

Lukijoiden kysymyksissä selvitetään tänään muun muassa se, että miksi leffassa syödään nimeomaan popcornia.

Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki pohtii tällä kertaa sitä, että miksi elokuvateatterissa napostellaan nimenomaan popcornia – se ei kuitenkaan kotona ole se kaikkein yleisin herkuteltava.

Jatkamme myös saman leffaherkun ympärillä, kun selvitämme, että paukkuvatko muutkin kuin maissinjyvät.

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Miksi leffassa napostellaan nimeomaan popcornia?

Se on muuten hauska ilmiö, että vaikka kotiin ei ikinä ostaisi popcornia naposteltavaksi, löytää sitä itsensä elokuvateatterin penkistä paukkumaissit sylissä. Miksi juuri popcorn on niin tiukassa liitossa leffateattereihin?

Tämä juontaa juurensa Yhdysvaltoihin ja New Yorkin pörssin romahdukseen vuonna 1929, mikä suisti koko maailman lamaan. Toki popcornin kaupallinen historia oli alkanut jo aiemmin, sillä 1890-luvulla sitä kaupiteltiin erilaisissa tapahtumissa ja luonnollisena jatkumona myös elokuvateattereissa, joita alkoi avautua 1900-luvun alussa.

Keksijä Charles T. Manley kehitti vuonna 1925 sähköisen popcorn-automaatin ja sai myytyä niitä elokuvateattereihin. Suosio kasvoi jo edellä mainitun laman aikana, sillä edullinen popcorn oli ainoa herkku, johon yhdysvaltalaisilla oli talousahdingon aikana varaa.

Popcornin ja muiden naposteltavien myyminen oli myös elokuvateattereiden tapa paikata laman aiheuttamia tulonmenetyksiä, sillä katsojamäärät luonnollisesti romahtivat. Lopullisesti popparit löivät itsensä läpi toisen maailmansodan aikana, jolloin Yhdysvalloissa oli puutetta sokerista, jota ei popcorniin tarvita.

Täydellinen liitto elokuvien ja popcornin välillä oli tullut jäädäkseen!

Kesällä 2021 ainakin Suomessa ympyrä sulkeutui, kun Finnkino otti käyttöön uuden säännön, jonka mukaan sen teattereissa ei enää saa syödä omia eväitä. Finnkinon kaupallinen johtaja Hannele Wolf-Mannila kertoi Helsingin Sanomien jutussa eväskiellon johtuvan koronapandemian aiheuttamista tulonmenetyksistä ja lisätulojen tarpeesta.

Advertisement

Syyt olivat siis täysin samat, kuin lähes 100 vuotta sitten.

Paukkuvatko muut kuin maissinjyvät?

Jatketaan popcornin parissa vielä toisen kysymyksen ja vastauksen verran: Onko olemassa muita kasveja, joiden jyvät paukkuvat samalla tavalla kuin maissin?

Ja vastaus kuuluu, että kyllä on! Mutta poksahtaminen vaatii juuri oikeanlaisen hedelmän, jota heinäkasvien kohdalla kutsutaan jyväksi. Kun jyvän sisällä oleva kosteus kuumennettaessa höyrystyy ja laajenee, antaa kuori jossain vaiheessa räjähtäen periksi. Ja sitten vain herkuttelemaan!

Kaikilla heinäkasveilla jyvän sisällä olevan kosteuden ja sen ulkokuoren vahvuuden suhde ei ole optimaalinen poppareiden valmistukseen, mutta esimerkiksi kvinoaa, hirssiä ja amaranttia eli revonhäntää voi laittaa pannulle poksumaan. Koossa kaikki muut kalpenevat maissin rinnalla, mutta eikö sitä joskus voisi vaikka yllättää vieraat minipoppareilla?

Näitä ei kuitenkaan vielä taida olla tarjolla mikroon heitettävinä pusseina, joten kypsennys on tehtävä perinteisesti kattilassa. Silmiään pitää kyllä varoa, sillä pienestä koostaan huolimatta nämä paukkuvat jyvät lentävä yhtä kauas ja samalla voimalla kuin maissi!

Lue myös:

Continue Reading

Yleistieto

Hiuksia neulottiin silmäluomiin pidempien ripsien toivossa: 10 kammottavaa kauneudenhoitomenetelmää menneisyydestä – osa 2

Julkaistu

Kautta aikojen ihmiset ovat muokanneet ulkonäköään mitä erikoisimmilla keinoilla ja nyt esitellään 10 kyseenalaista menetelmää.

Modernit kauneudenhoitomenetelmät voivat tuntua äärimmäisiltä: on rasvaimua, vampyyrihoitoja, lasereita, kylkiluiden poistamista, teko-sitä-tätä-ja-tuota… lista on loputon.

Mutta on sitä ennenkin käytetty jos jonkinlaisia tapoja saavuttaa haluttu ulkonäkö, ja näihin kammotuksiin paneudumme tällä listalla.

Meidän mielestämme monet niistä ovat olleet hyvinkin kyseenalaisia, mutta toisaalta ne olivat vain oman aikansa muotijuttuja. Joskin monessa kohtaa jopa hengenvaarallisia. Mutta kuka tietää mitä huulitäytteistä ja valtavista kulmakarvoista ajatellaan sadan vuoden päästä?

Listafriikki keräsi menneisyydestä hurjia kauneudenhoitotapoja, jotka eivät nykyajan lakeihin ja elämään enää sovi. Tuntuu aivan hullulta, että joku olisi vapaaehtoisesti käyttänyt näitä menetelmiä, mutta niin kuin jo sanottua: aikansa ja tapansa kullakin!

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi kaunistavaa, mutta kyseenalaista metodia voit lukea tästä:

Tyttöjen jalat murrettiin ja sidottiin suppuun, jotta saatiin pienet ”lootusjalat”: 10 kammottavaa kauneudenhoitomenetelmää menneisyydestä – osa 1

Lasikuulat rintoja isontamaan

Nykyään rintojen muokkaukset ovat hyvin arkipäiväisiä ja suurelta osin rutiininomaisia ja turvallisia operaatioita. Niin turvallisia kuin mikä tahansa leikkaus. Suurentamiseen käytetyt materiaalit ovat laajasti tutkittuja, eikä ”silarit” ole enää mikään suuri juttu.

Toisin oli 1800-luvun lopulla, kun rintoja alettiin suurennella ensimmäisen kerran.

Aivan ensimmäinen operaatio tehtiin, kun potilaalta oli leikattu kasvain rinnasta ja häneltä löydettiin myös selästä epämääräinen patti. Se osoittautui harmittomaksi rasvakertymäksi, mutta lääkärit nappasivat sen pois ja käyttivät sitä muokatakseen naisen rinnan kuntoon.

Kaikillahan ei tietysti tällaista omatekoista täytemateriaalia ollut, joten vaihtoehtoisia keinoja alettiin etsimään. 1900-luvun puoliväliin saakka naisten rintojen suurentamiseen oli kokeiltu kaikkea mitä käteen sattui: parafiinia (joka kuitenkin valui muualle elimistöön), lasipalloja, norsunluuta, kumia, häränrustoa, polyesteria ja villaa.

Newsflash: Kokeilut eivät olleet onnistuneita.

Pakeneva hiusraja oli kuuminta hottia

Kuningatar Elisabet I:n aikakautena 1500-luvulla oli yleistä, että naiset poistattivat kulmakarvansa ja hiuksensa pitkältä matkalta päälaelta. Muotivillitys oli lähtöisin monarkilta itseltään , joka ei kylläkään tarkoituksenmukaisesti havitellut paljasta otsaa ja päätä. Kuningattarella oli luonnostaan korkea otsa ja lähes olemattomat kulmakarvat. Kuvassa Elisabetin roolissa näyttelijä Judi Dench.

Hiuksia oli toki poistettu ja hiusrajaa siirretty taaemmas jo aiemmalla vuosisadalla. Silloin iso otsa oli merkkinä älykkyydestä. Hiusten ja kulmakarvojen poistoon käytettiin tietenkin vahvoja kemikaaleja, kuten ammoniakkia. Myös lemmikkikissan virtsa kävi paremman puutteessa. 1400-luvulta ovat peräisin ensimmäiset pinsetit, joilla epäilemättä on harvennettu hiuksia.

Voiko mikään olla kauempana nykyaikaisesta kauneusihanteesta?

Karvojen laseroinnin esiaste

Röntgensäteiden lääketieteellinen merkitys ja käyttö aloitettiin aivan 1800-luvun viimeisinä vuosina. Uudelle vuosisadalle astuttaessa laitteita oli jo laajalti käytössä, mutta niiden vaarallisuutta ei heti ymmärretty.

Röntgenkuvia otettaessa huomattiin, että potilaat alkoivat menettää hiuksiaan ja muuta karvoitusta. Se otettiin välittömästi käyttöön hypertrikoosin, eli perinnöllisen liikakarvaisuuden, ja hirsutismin, naisten hormonaalisen karvojen kasvun, hoidossa.

Hoitolaitokset ja sairaalatkin markkinoivat röntgenlaitteita myös täysin esteettisiin hoitoihin. Sileä ja karvaton iho oli ihanteellinen, ja tällä uudella menetelmällä se saavutettiin ”kivuttomasti”.

Kunnes karvanpoistoihin osallistuneet henkilöt alkoivat saada ihottumia, epämuodostumia ja lopulta kasvaimia. Kun yhteys sairastumisten ja röntgenien välillä löydettiin, alettiin säteilyn määrää ja kestoa rajoittaa. Siihen asti potilaita oli altistettu röntgensäteille useita tunteja peräkkäisinä päivinä, jotta karvoista päästiin tehokkaasti eroon.

Ripsienpidennykset helvetistä

Viime vuosikymmenen hitti, joka pelasti kiireisen naisen aamut. Sängystä ylös ja menoksi; ripsienpidennysten kanssa näyttää aina huolitellulta.

Pysyvät lisäripset eivät kuitenkaan ole ihan tuore juttu. Vuonna 1899 ripset laitettiin hieman erilaisella menetelmällä:

Tarvittiin vain tavallinen neula ja pitkä hius, joka yleensä napattiin tekoripset haluavan henkilön päästä. Silmän ripsiraja putsattiin huolellisesti ja puudutusaineeksi luomeen hierottiin kokaiinista tehtyä liuosta. Sitten neulalla ommeltiin hius koko matkalta, jättäen siihen joka pistolla halutun mittainen silmukka.

Silmukat leikattiin auki ja silmä peitettiin harsolla seuraavaan päivään saakka. Tarkoitus oli, että karvat juurtuisivat luomiin ja jäisivät pysyviksi räpsyttimiksi, mutta operaation pitkäaikaisesta onnistumisesta Listafriikillä ei ole tietoa. Tuskin oli kovin onnistunut menetelmä.

Kuulostaa microbladingit, laminoinnit, mikroneulaukset ja muut edistykselliset kauneudenhoitomenetelmät lastenleikiltä näiden ripsienpidennysten jälkeen!

Hymykuopat kiduttamalla

Hupaisinta tässä ”historiallisessa” menetelmässä on se, että netti on nykyään pullollaan ohjeita, joilla saada hymykuopat. Erilaiset imutyylit, ja sormilla tai jollain tikkumaisella esineellä painaminen ovat suositeltuja keinoja. Nopein tapa on tietysti mennä plastiikkakirurgin veitsen alle.

Ovatkohan hymykuopista haaveilevat ollenkaan kuulleet eräästä 1920-luvun keksinnöstä?

Yhdysvaltojen Rochesterissa asunut Isabella Gilbert oli ilmeisen tyytymätön siloisiin poskiinsa, joten hän kehitti keskiaikaista kidutusvälinettä muistuttavan Dimple Maker- kojeen (suom. hymykuopan tekijä). Vuonna 1927 patentoidussa metallihäkkyrässä kiersi leuan alta jousi, joka pysyi kasvoilla korvien taakse asetettavilla sangoilla. Poskien kohdassa syvälle ihoon painautuivat nupit, joilla oli tarkoitus luoda pysyvät hymykuopat.

Väline ei noussut suureen suosioon, koska se oli erittäin kivulias käyttää. Lääkäriliiton mukaan se sai aikaan purentavikoja ja saattoi aiheuttaa jopa syöpää. Tuosta viimeisestä toki voidaan olla montaa mieltä, mutta ainakaan Dimple Maker ei tehnyt sitä, mitä lupasi.

Ihmisellä joko on hymykuopat tai sitten ei.

Lue myös:

Continue Reading

Yleistieto

Tyttöjen jalat murrettiin ja sidottiin suppuun, jotta saatiin pienet ”lootusjalat”: 10 kammottavaa kauneudenhoitomenetelmää menneisyydestä – osa 1

Julkaistu

Tällä listalla pureudutaan entisaikojen kammottaviin kauneudenhoitomenetelmiin.

Kauneudenhoitoon käytetään päivittäin tuhottomasti rahaa ja aikaa. Se ei ole vain nykypäivän hömpötyksiä, vaan kautta aikojen ihmiset ovat halunneet vaikuttaa ulkonäköönsä.

Tämän päivän kauneudenhoitomenetelmät voivat tuntua äärimmäisiltä: on rasvaimua, vampyyrihoitoja, lasereita, kylkiluiden poistamista, teko-sitä-tätä-ja-tuota… lista on loputon. Mutta on sitä ennenkin käytetty jos jonkinlaisia tapoja saavuttaa haluttu ulkonäkö.

Meidän mielestämme monet niistä ovat olleet hyvinkin kyseenalaisia, mutta toisaalta ne olivat vain oman aikansa muotijuttuja. Joskin monessa kohtaa jopa hengenvaarallisia. Mutta kuka tietää mitä huulitäytteistä ja valtavista kulmakarvoista ajatellaan sadan vuoden päästä?

Listafriikki keräsi menneisyydestä hurjia kauneudenhoitotapoja, jotka eivät nykyajan lakeihin ja elämään enää sovi. Tuntuu aivan hullulta, että joku olisi vapaaehtoisesti käyttänyt näitä menetelmiä, mutta niin kuin jo sanottua: aikansa ja tapansa kullakin!

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi kaunistavaa, mutta kyseenalaista metodia voit lukea tästä:

Hiuksia neulottiin silmäluomeen pidempien ripsien toivossa: 10 kammottavaa kauneudenhoitomenetelmää menneisyydestä – osa 2

Pääkallon muokkaus

Monissa kulttuureissa on historiallisesti ollut, ja on tietyissä määrin edelleen, omanlaisensa kauneuskäsitykset. Mutta kananmunan muotoinen, pitkä pää on ollut universaalisti tavoiteltu ja kaunis.

Arkeologit ovat löytäneet pitkulaisia päitä ympäri maailman – niin Etelä-Amerikasta kuin Lähi-idästäkin. Papua-Uudessa-Guineassa, missä kallojen venytystä on harjoitettu vielä 1900-luvulla, pitkänomainen pää on ollut merkki korkeasta sosiaalisesta statuksesta ja myös älykkyydestä.

Päiden venyttäminen aloitettiin jo varhaisessa lapsuudessa, jolloin kallo oli vielä pehmeä eikä se ollut kokonaan luutunut. Vauvan pää sidottiin tiukasti liinoilla tai litistettiin kahden laudan väliin.

Kallon venyttämisen terveysvaikutukset olivat vaihtelevia: jotkut elivät aivan normaalia elämää pitkämäisten päidensä kanssa, toiset saivat muokkauksessa vakavia aivovammoja ja jotkut lapset jopa menehtyivät. Kukaan tuskin tuli yhtään viisaammaksi.

”Toivossa on hyvä elää”, sanoi lapamato

Viime vuosisadan alussa sanomalehdet uutisoivat uudesta tehokkaasta laihdutuspilleristä, johon naiset olivat hullaantuneet. Tehoaineena pillerissä oli leveäheisimadon munia.

Munista kehittyi suolistossa ensin toukkia ja sitten aikuisia leveäheisimatoja, jotka tunnetaan paremmin nimellä lapamato. Täysikasvuisina usean metrin mittaiset lapamadot alkoivat käyttää ihmisen syömää ruokaa omana ravintonaan. Ilman ravinteita jäänyt ihminen laihtui ja ajan mittaan nälkiintyi, vaikka miten yritti syödä. Näin siis kävi, oli lapamadon halunnut tai ei.

Toivottuihin mittoihin päästyään naiset hankkiutuivat madoista eroon lääkkeillä tai erityisellä, madon poistamiseen varta vasten kehitetyllä välineellä, joka valitettavasti usein johti potilaan tukehtumiseen.

Monet lääkärit olivat epäileväisiä matopillereiden suhteen. Siinä mielessä epäileväisiä, että he eivät uskoneet kenenkään vapaaehtoisesti ottavan loista sisäänsä ja altistavan itsensä sen aiheuttamille kivuille ja mahdollisesti hengenvaarallisille vaikutuksille.

Lääkärit eivät tainneet olla ihan perillä siitä, mitä kaikkea ulkonäön eteen oltiin ja ollaan valmiita tekemään.

Lootusjalat

Kiinassa 970-luvulla eläneen keisarinnan esimerkin mukaisesti monet naiset halusivat epätoivoisesti pienet ja kaartuvat jalat, koska ne symboloivat kauneutta. Prosessi ei ollut missään nimessä helppo: jalan luut oli murrettava, minkä jälkeen ne sidottiin haluttuun muotoon. Vuosien ajan jaloissa täytyi pitää pikkuriikkisiä lootuskenkiä, jotka muokkasivat raajan aivan uuteen uskoon.

Yläpuolella olevassa kuvassa näkee murrettujen varpaiden taittamisen sisään. Perinteisesti myös jalkapöydän luut oli rikottu, jotta kantapää ja varpaat saatiin väännettyä yhteen, koska tavoiteltu jalan mitta oli alle kymmenen senttiä.

1900-luvulle asti jatkunut traditio kulki äidiltä tyttärelle ja prosessi täytyi aloittaa nelivuotiaana. Kertomusten mukaan monet naiset katuivat sidontaa, joka pahimmillaan saattoi johtaa tulehduksiin, kuolioon ja sen myötä jopa menehtymiseen. Väistämättömiä haittapuolia olivat liikkumisongelmat, mutta toisaalta kauneusihanne oli niin vahva, että naisen oli hankala päästä naimisiin ”tavallisilla” jaloilla.

Jalkojen sitominen kiellettiin lailla vuonna 1911, mutta perinne oli niin syvään juurtunut, että Kiinassa elää edelleen naisia, nyt jo iäkkäitä, joilla on epämuodostuneet jalat.

Kylkiluut uuteen järjestykseen

Joku neropatti oli 1700-luvulla päättänyt, että naisilla kuuluu olla epäinhimillisen kapea vyötärö, jonka voi saavuttaa ainoastaan tiukkaakin tiukemmalla korsetilla.

Metallisten renkaiden keksiminen 1800-luvun alussa vei kiristämisen aivan uudelle tasolle. Kaikki eivät tietenkään tavoitelleet 30 cm:n vyötäröä ja reissua ensiapuun, mutta muodikas alusasu oli monesti vedetty niin tiukalle, että se haittasi naisen hengittämistä. Pitkäaikaisella käytöllä oli vakavia seurauksia: surkastumia, epämuodostumia rintakehässä ja vinoutumia selkärangassa. Ruoansulatusongelmat olivat yleisiä, samoin kuin omilta paikoiltaan muljahtaneet sisäelimet.

Korsetin käyttö ei todennäköisesti ollut ainoastaan naisten juttu, sillä kun 1800-luvulla kuolleiden englantilaismiesten hautoja on erinäisistä syistä johtuen avattu, on ruumiissa havaittu samanlaisia kylkiluiden vääntymiä kuin korsetin käytöstä aiheutuu.

Entisaikojen korsetteja ja niiden rikkomia kylkiluita kauhistellessa voi palauttaa mieleen sen tosiasian, että korseteista on jälleen kerran tullut muodikkaita! Kuka voisi unohtaa Kim Kardashianin fysiikan lakeja rikkovan puvun vuoden 2019 Met-gaalasta?

Mutta ehkä nykyajan epäinhimillisen kiristävistä alusasuissa on se hyvä puoli, että niitä ei ole tehty metallista. Ja siinäpä ne hyvät puolet sitten olivatkin.

Kasvojen valkaisu

Se, mikä on muodikas päivettymisen aste, vaihtelee vuosittain. Ikinä ei voi tietää, onko trendikästä olla auringon paahtama vai ei. Nykyään, ihan terveyssyistä, päivettymätöntä ihoa pidetään kauniimpana kuin vielä esimerkiksi 15 vuotta sitten. Toisaalta on hyväksyttyä olla vaikka kuinka ruskettunut, kunhan väri on tullut purkista. Aasiassa taas tavoitellaan erittäin vaaleaa ihoa, jonka saavuttamiseen on kotikonsteja ja vähän järeämpiäkin keinoja.

Nykypäivän ihonhoitorutiinit jäävät silti 1700-luvulla käytetyn puuterin varjoon.

Silloin ruvettiin tavoittelemaan vitivalkoista ihoa, eikä mikään ollut yhtä trendikästä kuin tappavana pölisevä kerros lyijyjauhetta. Sillä naiset sekä miehet saivat hyvin myös peitettyä isorokon aiheuttamat arvet (jos oli selvinnyt hengissä taudin iskiessä).

Lyijypuuteri oli edullista valmistaa, ja vaikka sen myrkyllisyys oli erittäin hyvin tiedossa, meni turhamaisuus terveyden edelle. Puuterissa oli kuitenkin hyvin ikävä sivuvaikutus: vaikka se käytössä oli hohtavan valkoista, aiheutti se ihon mustumista, joka summa summarum johti aiempaa paksumpaan lyijykerrokseen.

Lyijy aiheutti myös silmätulehduksia, hammasmätää ja kaljuuntumista. Sen lisäksi tietenkin, että myrkytykseen oli ajan mittaan mahdollista kuolla. Se on todellista kauneuden vuoksi kärsimistä!

Lue myös:

Continue Reading

Suosituimmat