Tiede

Tyrannosaurus rexiä olisi helppo juosta karkuun – 10 yllättävää faktaa dinosauruksista

Julkaistu

Minkälaisia dinosaurukset todella olivat? Tässä 10 yllättävää faktaa!

On uskomatonta, miten paljon kymmeniä miljoonia vuosia sitten eläneistä eläimistä tiedetään. Silti dinosaurukset yllättävät ja paljastavat itsestään fossiilien välityksellä jatkuvasti uusia asioita.

Dinosaurusten valtakausi alkoi noin 230 miljoonaa vuotta sitten ja päättyi lopulta tuhoisaan asteroidi-iskuun noin 65 miljoonaa vuotta sitten. On kuitenkin väärin sanoa, että dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon, sillä yksi dinosaurusryhmä elää keskuudessamme tänäkin päivänä. Lintujen sanotaan polveutuvan dinosauruksista, mutta itse asiassa tieteellinen fakta on se, että linnut ovat dinosauruksia.

Kotipihan puussa laulava sinitiainen kuuluu dinosaurusten teropodi-alalahkoon ja se on läheisempää sukua Tyrannosaurus rexille, kuin T. rex on pitkäkaulaisille brontosauruksille tai kolmisarvisille triceratopseille.

Monet näistä listan faktoista liittyvätkin siihen, miten samankaltaisia linnut ja tietyt dinosaurukset ovat. Jos dinosaurusten käytös kiinnostaa, niin paras tapa tutustua siihen on seurata lintuja. Se on uskomatonta, mutta totta!

Listafriikki tarjoilee nyt kymmenen yllättävän faktan listan, joka avaa muniaan hautovien, saaliin perässä uivien ja yhdyskunnissa pesivien dinosaurusten elämää.

Tyrannosaurus rex oli yllättävän hidas

Tyrannosaurusten on jo pitkään tiedetty olevan suhteellisen hitaita petoja. Mutta tuoreen tutkimuksen mukaan ihmisen olisi varsin helppo paeta maailmanhistorian pelottavinta ja kuuluisinta petoa.

Alankomaalaisten yliopistojen yhteistyössä tehdyssä tutkimuksessa keskityttiin T. rexin jalkojen sijaan sen häntään. Suuren petodinosauruksen häntä liikkui kävellessä ylös ja alas. Tutkimuksen pohjana käytettiin liikettä, joka syntyy kun ihminen keinuu. Keinujan on pysyttävä keinun vauhdissa ja mukailtava sen tahtia, jos mielii pitää sen liikkeessä. Samaan tapaan T. rexin hännän oli pysyttävä eläimen tahdissa.

Advertisement

Dinosauruksen hännästä tehdyn kolmiulotteisen mallin perusteella tutkijat kykenivät selvittämään taajuuden, jolla T. rexin häntä luonnostaan liikkui. Tuon ominaistaajuuden perusteella voitiin päätellä, että T. rexin normaali kävelynopeus oli 4,6 kilometriä tunnissa. Joten kävelylenkki T. rexin olisi melko rauhallinen.

Entäs sitten se pakoon juokseminen? Manchesterin yliopiston paleontologien vuonna 2017 julkaiseman tutkimuksen mukaan T. rex kykeni juoksemaan enintään 20 kilometrin tuntivauhtia – sitä nopeampi vauhti olisi murskannut sen luut. Maratonin maailmanennätys on hieman päälle kaksi tuntia, joten sillä vauhdilla dinosaurus jäisi jälkeen. Ja ihminen on yksi maailmanhistorian parhaista kestävyysjuoksijoista, joten lyhytkin pyrähdys ”täysiä” saisi varmasti pedon luovuttamaan.

Dinosaurusten värikkäät munat

Pitkään ajateltiin, että kaikki dinosaurusten munat olivat kalkkikuorisia ja kovia. Tämä virheellinen olettamus johtui siitä, että kovakuoriset munat ovat säilyneet paremmin. Sittemmin fossilisoituneita pehmeäkuorisia munia on löytynyt myös ja itse asiassa kaikkien dinosaurusten munat olivat ensiksi juuri tämän kaltaisia eli muistuttivat nahkamaisella pinnallaan nykypäivän krokotiilien ja kilpikonnien munia.

Ennen kuin linnut erkanivat omaksi haarakseen, alkoi muniin ilmestyä kalsiumia, kuin evoluution kokeiluna. Se oli toimiva mutaatio, joka ilmestyi itsenäisesti kolmeen eri dinosaurusten sukupuun haaraan.

Vuoteen 2018 saakka ajateltiin, että vaikka munat olivat kovia kuten linnuilla, ovat ne olleet valkoisia kuten matelijoilla. Värikkäiden munien on uskottu kehittyneen vasta siinä vaiheessa, kun linnut kehittyivät omaksi ryhmäkseen.

Mutta Yalen yliopiston paleontologin Jasmina Wiemannin johtama tutkimusryhmä on selvittänyt, että monien dinosaurusten munat olivatkin värikkäitä, kuten nykylinnuilla. Nature-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa yli 66 miljoonaa vuotta vanhoista munista löydettiin merkkejä monista samoista pigmenteistä, jotka edelleen määrittävät lintujen munien värit. Tutkijat analysoivat 15 dinosauruslajin munia ja niiden joukossa oli sinivihreitä, ruskeita ja jopa täplikkäitä kuoria.

Advertisement

Väritys ja kuviointihan suojaavat munia, koska ne eivät erotu ympäristöstä samoin kuin valkoiset munat. Oletettavaa onkin, että värilliset munat kehittyivät, kun dinosaurukset alkoivat rakentaa avoimia pesiä. Mistä päästäänkin kiehtovaan pesimiskäyttäytymiseen.

Dinosaurukset huolehtivat munistaan ja osa jopa hautoi niitä

Ryhmä höyhenpeitteisiä nykylintujen läheisimpiä sukulaisia, joihin muun muassa velociraptorit kuuluvat, nimettiin aikoinaan väärinymmärryksen vuoksi oviraptoreiksi. Mongoliasta löytyi 1920-luvulla suuri määrä oviraptorin fossiileja, joista monet olivat pesien päälle levittäytyneinä, joten dinosaurusten arveltiin olleen rötöstelyreissulla – siitä siis nimi Oviraptorosauria eli munavaraslisko. Vasta 1990-luvulla tutkijat löysivät samoilta alueilta sikiöitä sisältäneitä munia ja tuolloin selvisi, että ne olivat varkaiksi epäiltyjen petojen munia. Emot olivat suojelleet jälkikasvuaan. (Kuvassa hiljattain löytynyt fossiili, jossa oviraptori hautoo muniaan.)

Eivätkä ne ainoastaan suojelleet muniaan vaan hautoivat niitä. Tähän saatiin varmuus vuonna 2017 julkaistussa tutkimuksessa, jossa kyettiin selvittämään lämpötila, jossa munat ovat hautomisvaiheessa olleet. Aiemman uskomuksen mukaan dinosaurukset munivat kaivamaansa kuoppaan ja peittivät munat maa-aineksella kuten krokotiilit ja kilpikonnat. Ranskalais-kiinalainen tutkimusryhmä analysoi hapen eri isotooppeja ja kykeni niiden avulla toteamaan, että 70 miljoonaa vuotta sitten munitut dinosauruksen munat ja niiden sisällä olleet sikiöt olivat kehittyneet 35–40 celsiusasteessa. Eli samassa lämpötilassa, jossa modernit linnut pitävä munansa hautomalla niitä.

Nykyisin uskotaankin, että iso osa dinosauruksista tosiaankin hautoi muniaan. Suurimmat lajit eivät tietenkään voineet istua muniensa päällä murskaamatta niitä ja ne käyttivätkin hautaamismenetelmää tai munivat jälkikasvunsa pesän reunoille, istuivat itse keskellä ja levittivät höyhenpeitteiset raajansa munien päälle.

Dinosaurukset esittivät soidintansseja


Teknologian kehittyessä saamme koko ajan paremman kuvan siitä, miltä dinosaurukset ovat näyttäneet, mutta niiden käyttäytyminen on ja tulee varmasti aina olemaan enemmän tai vähemmän arvailua ja päättelyä. Kaikki tieto, mitä meillä on noista noin 65 miljoonaa vuotta sitten kadonneista eläimistä, saadaan kivettyneitä jäänteistä tai painaumista. Toisaalta, mitä enemmän dinosauruksista selviää, sitä paremmin käy ilmi se, miten samanlaisia ne lintujen kanssa olivatkaan – sekä ulkonäöltään että käytökseltään.

Nature-lehdessä vuonna 2016 julkaistun tutkimuksen mukaan ainakin yhden dinosauruslajin koiraat heittäytyi vauhdikkaaseen soidintanssiin hurmatakseen naaraat.

Advertisement

Vauhdikkaista kosiomenoista on löytynyt todisteita monista liitukauden aikaisista fossiiliesiintymistä Coloradosta, Yhdysvalloista. Ensin paleontologit löysivät kalkkikivestä naarmuja – ja naarmuilla tarkoitetaan kahden metrin mittaisia ja puolen metrin syvyisiä koloja. Ne näyttivät dinosauruksen jäljiltä ja päättyivät kynnen painaumaan. Uurteita oli yhdessä kohdassa jopa 50 kappaletta ja aina pareittain.

Tutkijoiden hämmennys oli valtava, kunnes he tajusivat, että nykypäivän dinosaurukset eli linnut jättävät samanlaisia jälkiä maahan soidinmenojen aikaan. Koiraat hyppivät, tanssivat ja raapivat maata esitelläkseen pesänrakennustaitojaan naaraille. Jälkien epäillään olevan jonkun teropodien ryhmään kuuluvan dinosauruksen tekemiä; tuohon alalahkoon kuuluvat muun muassa tyrannosaurukset, allosaurukset ja velociraptorit sekä kolibrit, pulut ja kaikki koskaan eläneet linnut.

Ja jos tanssivia lajeja on löytynyt yksi, ei ole mitään syytä epäillä, etteivätkö soidinmenot olisi laajemmallekin levittäytynyt ominaisuus – siitä ei vain ole jäänyt jälkiä tai niitä ei ole vielä löydetty.

Dinosaurukset elivät laumoissa tai paremminkin parvissa

Dinosaurukset nähdään usein verenhimoisina erakkoina. Suuret kasvinsyöjälaumat meille on toki esitelty elokuvissa, mutta laumaeläminen ei ollut rajoittunut vain näihin laiduntajiin. Dinosaurukset, kuten linnutkin, elivät parvissa ja pesivät yhdyskunnissa. Näin poikasilla oli suurempi todennäköisyys selvitä, sillä niillä oli monta suojelijaa.

Aasiassa sijaitsevasta Gobin autiomaasta löydettiin vuonna 2018 noin 80 miljoonaa vuotta vanha yhdyskunta, jossa oli 15 pesää ja vähintään 50 munaa. Sedimenteistä voitiin päätellä, että pesät olivat olleet käytössä samaan aikaan. Ne olivat jo aiemmin mainittujen teropodien, kaksijalkaisten petodinosaurusten, pesiä.

Toinen todiste siitä, että petodinosaurukset elivät laumoissa, löytyi Mongoliasta vuonna 2016. Samasta paikasta löytyi kymmeniä höyhenpukuisia Aviminus-dinosauruksia, jotka olivat olleet yhdessä kuoleman hetkellä noin 70 miljoonaa vuotta sitten. Paleontologien mukaan näitä hyvin paljon lintuja muistuttaneita oviraptoreita oli todennäköisesti ollut satojen yksilöiden parvi, mutta läheskään kaikkien jäänteet eivät ole säilyneet nykypäivään.

Advertisement

Nämä ovat olleet varsin mullistavia löytöjä, mutta ottaen huomioon kaikkien teropodien ja varsinkin oviraptorien läheisen sukulaisuuden lintujen kanssa, ei se loppuviimeksi ole lainkaan yllättävää.

Höyhenpeitettä on kovin vaikea kuvitella


On kovin hankala saada iskostettua omaan päähän, että dinosauruksilla oli höyheniä. Dinosaurus-sanasta tulee mieleen paksu, suomujen peitossa oleva ja ehkäpä tummanvihreä tai ruskea nahka. Sellainen kuin krokotiililla on.

Vasta melko hiljattain höyhenpeitteen levinneisyys on alkanut selvitä tutkijoille ja sitä myötä myös meille muille. Virheellinen kuvaus on ymmärrettävä, sillä höyhenet eivät samalla tavalla kivety ja säily kuin luut. Ensimmäiset höyhenpeitteiset dinosaurukset löydettiin vasta muutama vuosikymmen sitten. Ehkä kaikkein hämmentävintä on se, että meidän kaikkien tuntema Tyrannosaurus rex oli mitä ilmeisimmin yksi näistä höyhenpeitteisistä pedoista. Sillä höyhenet olivat keskittyneet selkään, päälaelle, häntään ja mahdollisesti kasvoihin – hurjalla T. rexillä saattoi olla kunnon räpsyripset. Mutta totta se on, höyhenet olivat enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Vuonna 2015 paleontologi Lida Xing oli kiertelemässä torilla Myanmarissa, kun hän löysi palan meripihkaa. Jos kyseisen esineen olisi ottanut käsiinsä lähes kuka tahansa muu, olisi sen arvo jäänyt huomaamatta. Meripihka sisälsi nimittäin dinosauruksen pyrstön, jota myyjä oli luullut hyönteiseksi.

Tarkemmissa tutkimuksissa pyrstöstä voitiin erottaa kaikki yksityiskohdat luita, lihaa, nahkaa ja tietenkin niitä sulkia myöden. Coelurosaurukseksi tunnistettu varpusen kokoinen dinosaurus oli kuolleessaan vasta poikanen ja olisi kasvanut noin strutsin kokoiseksi, ellei olisi noin 99 miljoona vuotta sitten juuttunut epäonnisesti pyrstöstään meripihkaan. Tutkimus julkaistiin Current Biology -lehdessä vuonna 2016.

Advertisement

Löydös oli erittäin merkittävä, sillä se oli ensimmäinen kerta, kun tutkijat pääsivät näkemään, miltä dinosaurusten höyhenet näyttävät kolmiulotteisina. Coelurosaurukset ovat hyvin läheistä sukua linnuille ja esimerkiksi tyrannosauruksille, joten jälleen yksi vahva viite siihen, että sillä pahamaineisimmallakin pedolla oli höyhenpeite.

Dinosaurukset sukelsivat saaliin perään

Varsin hiljattain paleontologeille on selvinnyt, että maalla eläneet petodinosaurukset saalistivat myös vedessä. Ne eivät kuitenkaan olleet mitään vesieläimiä, vaan osasivat uida sisäsyntyisesti kuten vaikkapa koirat ja syöksyivät veteen tarpeen niin vaatiessa.

Tällaisesta käytöksestä on löytynyt todisteita muun muassa kivettyneestä joen pohjasta. Albertan yliopiston tutkijat löysivät jäljet Kiinasta, sellaiselta reitiltä, jota dinosaurusten tiedetään jäljistä päätellen käyttäneen paljon. Kolmella varpaalla varustettu teropodi, T. rexin kaltainen, mutta pienempi, oli uinut noin 15 metrin matkan sen verran matalassa vedessä, että sen pitkät kynnet olivat raapineet symmetriset jäljet pohjaan. Kyseessä ei ollut mikään paniikinomainen räpiköinti vaan jäljistä päätelleen rytmikäs ja koordinoitu potkiminen vuorojaloin.

Dinosaurukset eivät olleet vaihtolämpöisiä

Käytetään tässä kohtaa selvyyden vuoksi jo hieman vanhentuneita termejä tasa- ja vaihtolämpöinen. Nisäkkäät ja linnut ovat tasalämpöisiä, eli ne tuottavat lämmön kehon sisällä ja pitävät sen aina suunnilleen samana, kun taas vaihtolämpöisten ruumiinlämpötila muuttuu ympäristön mukaan. Vaihtolämpöisiä ovat muun muassa matelijat ja sammakkoeläimet, joten pitkään ajateltiin, että dinosaurusten täytyi olla fysiologialtaan samanlaisia kuin nuo oletetut lähisukulaisensa.

Mutta kuten ainut elossa oleva dinosaurusryhmä eli linnut, niin myös muut dinosaurukset olivat tasalämpöisiä, tai ainakin jotain sinne päin. Tämä on voitu päätellä muun muassa nukkumisasennosta, sillä 128 miljoonaa vuotta vanhoista fossiileista on havaittu, että dinosaurukset nukkuivat raajat lähelle kehoa vedettynä ja pää toisen etujalan tai siiven alle työnnettynä – juuri kuten linnut. Tämä asento säästää energiaa ja vähentää lämmönhukkaa. Näin siis ainakin aktiivisesti metsästäneillä petodinosauruksilla; enemmän paikoillaan laiduntaneet suurikokoiset kasvinsyöjät saattoivat olla vaihtolämpöisiä.

Limusaurus – pedosta kasvinsyöjäksi yhden elämän aikana

Eläinmaailmasta tunnetaan paljon esimerkkejä lajeista, jotka käyvät läpi radikaaleja fyysisiä muodonvaihdoksia tai elävät hyvin eri tavoin elämänsä eri vaiheissa.

Noin 160 miljoonaa vuotta sitten elänyt, teropodien alalahkoon kuuluva Limusaurus teki kuitenkin sellaisen muutoksen, joka on hyvin harvinainen eläinkunnassa. Monet ihmiset toki tekevät tällaisen muutoksen, mutta omasta valinnastaan. Limusauruksilla se kuului jokaisen yksilön elämään. Ne vaihtoivat ruokavalionsa lihasta kasviksiin.

Advertisement

Pekingiläisen paleontologisen instituutin vuonna 2014 julkaiseman tutkimuksen mukaan Limusaurus syntyi kunnioitettava hammaskalusto suussaan ja söi lihaa niin kuin kunnon petodinosauruksen kuuluukin. Vuosien kuluessa ja eläimen kasvaessa sen vartalossa tapahtui useita kymmeniä suuria muutoksia, jotka kaikki tähtäsivät siihen, että lihan sijaan se jauhaa pian lehtiä ja oksia. Limusaurus menetti hampaansa 12. ikävuoteen mennessä ja hiljalleen sen kallon muoto ja mittasuhteet muuttuivat, esimerkiksi yläleuka alkoi kaareutumaan alaspäin, jolloin sitä pystyi käyttämään nokkana.

Syytä tähän merkilliseen muutokseen voidaan vain arvailla, mutta asiantuntijoiden mukaan kyse saattaa olla lajinsisäisen kilpailun vähentämisestä. Kun nuoret yksilöt söivät lihaa ja aikuiset kasveja, ei sukupolvien välille tullut kilpailua ravinnosta. Fossiiliaineiston perusteella tiedetään, että täysikasvuiset Limusaurukset nielivät kiviä ruoansulatuksen avuksi, sillä ruokavalionmuutos oli niin dramaattinen.

Kivien nieleminen ei ollut ainoastaan Limusauruksen erikoisalaa, vaan sitä tekivät monet muutkin dinosaurukset. Ja nykyäänkin dinosaurukset nielevät pieniä kiviä vilkastuttaakseen ruoansulatusta.

Hilse ei ole mikään uusi juttu: sitä oli jo dinosauruksilla

Noin 125 miljoonaa vuotta sitten elänyt dinosaurus on vanhin eläin, jolla tiedetään olleen hilseongelma. Hilsettä on löytynyt useilta petodinosauruksilta, ja sen esiintyvyys on yhteydessä höyheniin.

Hilseeseen törmättiinkin aivan sattumalta, kun tutkijat yrittivät selvittää tapaa, jolla dinosaurukset varistivat höyhenensä eli miten hirmuliskojen sulkasato tapahtui. Tutkijat havaitsivat, että joissain höyhenissä oli korneosyyttejä, litteitä keratiinisoluja, joita muodostuu myös ihmisellä, kun iholla on hilsettä.

Samaisessa tutkimuksessa kävi myös ilmi, että dinosaurukset varistivat höyhenensä pienissä osissa, kuten modernit linnut, eivätkä kerralla vanhaa peitettä tiputtaen. Sama pätee myös ihoon, sillä toisin kuin vaikkapa liskot eivät dinosaurukset luoneet nahkaansa kokonaisena, vaan pieninä paloina – hilseenä.

Advertisement

Suunnilleen jurakauden puolivälissä, noin 170 miljoonaa vuotta sitten, kun höyhenpeitteisiä dinosauruksia alkoi olla yhä enemmän ja enemmän, ja sulkien rakenne monimuotoistui, alkoi myös hilse kehittymään.

Kun linnut eriytyivät omaksi ryhmäkseen noin 150 miljoonaa vuotta sitten, oli hilse yllättäen suuressa roolissa. Modernien lintujen nahasta irtoaa rasvaisia hiutaleita, jotka toimivat jäähdytysjärjestelmänä lennon aikana; ne sitovat ja hajottavat lämpöä. Dinosaurusten hilse oli hyvin samankaltaista, mutta siinä ei ollut rasvaa. Löydös viittaa siihen, että nämä hilseilevät dinosaurukset eivät sulistaan ja siipimäisistä eturaajoistaan huolimatta kyenneet lentämään. Siksi hilseestä on tullut paleontologeille yllättävä väline sen selvittämiseen, mitkä dinosaurukset ovat lähteneet valloittamaan taivasta.

Kuvan Caudipteryx-dinosauruksella oli varmasti hilsettä, sillä sen höyhenpeitteestä on jäänyt selvät painaumat kiveen. Se ei kuitenkaan koskaan noussut siivilleen.

🤷‍♀️ Kerro kommenttikentissä ⬇️⬇️ tai somekanavissamme, muuttuiko sinun käsityksesi dinosauruksista tämän listan myötä. Näetkö linnut tästä eteenpäin aivan uusin silmin?

Advertisement
Advertisement
Kommentoi

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tiede

Lukijoilta: Mikä on aataminomena on ja onko naisilla sellaista?

Julkaistu

Lukijoiden kysymyksissä selvitetään se, että mikä aataminomena on ja onko sellainen vain miehillä.

Tällä kertaa lukijoiden kysymyksissä pohditaan sitä, että mikä on aataminomena. Lisäksi selvitämme, onko kyseistä rakennetta lainkaan naisilla.

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Mikä aataminomena on?

Nyt on luvassa vastauksia siihen, että mikä aataminomena on, mistä sen nimi on tullut ja onko naisilla samanlaista rakennetta, mutta eri nimellä? Eli kaikki aataminomenasta!

Rakenteella on sama nimitys monilla eri kielillä ja tämä kansainvälinen ilmaisu juontaa juurensa latinasta – pomum Adami. Latinaan tuo oli aikoinaan siirtynyt hepreankielisestä tappuach ha adam -ilmauksesta.

Mielenkiintoista kyllä, tuo hepreankielinen sanonta kääntyy suoraan muotoon ”miehen kohouma”. Aatamia ja omenaa ei alkuperäisessä nimityksessä siis ollut. Toki nimi Adam (ja siitä eri kieliin käännetyt versiot) juontuvat miestä tarkoittavasta adam-sanasta.

Advertisement

Kun aataminomenan nimeä ruvettiin aikoinaan kääntämään latinaksi, onnistuttiin se näppärästi yhdistämään Raamatun luomiskertomukseen. Tuossa Raamatun tarinassa Aatami ja Eeva seikkailevat Eedenin puutarhassa. Kertomuksen mukaan Aatami haukkasi kiellettyä hedelmää, josta jäi palanen jumiin hänen kurkkuunsa.

Tämä yhtymäkohta kiritti termin omaksumista moniin kieliin – varsinkin, kun kurkunpään kohouma erottuu etenkin miehillä.

Rakenteella on myös vähemmän raamatullinen nimi: kurkunkehrä.

Pojilla aataminomenan kasvaminen tapahtuu murrosiässä, jolloin hormonit saavat aikaan muidenkin ”miehisten” piirteiden ilmestymisen.

Vastoin yleistä harhaluuloa aataminomena ei kuitenkaan aiheuta äänenmurrosta ja matalampaa ääntä. Hormonien vaikutuksesta pojan äänihuulet ja kurkunpää alkavat kasvaa, mikä aiheuttaa äänen madaltumisen – aataminomenalla ei asia kanssa ole mitään tekemistä.

Advertisement

Kun kurkunpään neljä rustoista osaa alkavat kasvaa, muodostaa yksi niistä – kilpirusto – jostain merkillisestä syystä ulkoneman. Tämä kilpiruston yläreunaan muodostuva ulkonema ei oikeastaan tee yhtään mitään – sillä ei tiedetä olevan mitään merkitystä.

Myös tytöillä kurkunpää ja äänihuulet kasvavat, mutta normaalisti vähemmän kuin pojilla. Naisilla kilpirustoon ei muodostu yhtä selvästi erottuvaa ulkonemaa, mutta jos sellainen hormonaalisista syistä ilmenee, kutsutaan sitä yhtälailla aataminomenaksi. Tällöinkin kyse on siis kurkunpään ja äänihuulien suuremmasta koosta.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

10 äärimmäisen kiehtovaa lihansyöjäkasvia – Nämä pedot ovat yllättävän hurjia!

Julkaistu

Minkälaisia petoja kasvimaailmasta löytyy? Tässä Listafriikki esittelee kymmenen armotonta lihansyöjäkasvia.

Lihansyöjäkasvit ovat kiehtoneet ihmistä läpi historian. Onko mahdollista joutua kasvin syömäksi niin kuin jotkut elokuvat antavat ymmärtää?

Huoli pois, sitä vaaraa ei ole, sillä parhaimmillaankin lihansyöjäkasvit sulattavat vain pieniä nisäkkäitä. Mutta aihe on silti mielenkiintoinen, sillä kasvienhan pitäisi saada kaikki tarvitsemansa vedestä, maaperästä ja auringonvalosta. 

Ensimmäisen kerran lihansyöjäkasveista kirjoitti Charles Darwin vuonna 1975 julkaistussa kirjassa Insectivorous Plants eli Hyönteisyöjäkasvit. Nykyään tunnetaan yli 600 kasvilajia, jotka usein maaperän ravinteiden niukkuuden vuoksi ovat sopeutuneet ottamaan elintärkeät aineensa elävistä olennoista.

Listafriikki ottaa tällä kertaa katsauksen erilaisiin eläimiä syöviin kasveihin ja niiden kekseliäisiin saalistustapoihin. Onko sinulla parvekkeella lihansyöjäkasvi? Monella on, sillä ne ovat nimittäin erittäin suosittuja huonekasveja.

Tötterölehdet

Tötterölehdet, Sarracenia, on Pohjois-Amerikassa elävä kasvisuku, johon kuuluu noin kymmenen lajia.  

Kasvin lehdet ovat muuttuneet suppilomaisiksi ansaloukuiksi, joihin pahaa-aavistamattomat hyönteiset päätyvät. Kasvit houkuttelevat hyönteisiä herkullisella medellään, ja kun esimerkiksi kärpänen päätyy vahamaisen suppilon sisäpinnalle, ei sillä ole enää mahdollisuutta pelastua. 

Advertisement

Liukkaat lehdet johdattavat saaliin syvään suppiloon, jonka alaosassa on ”karvoja”, jotka estävät hyönteisen ulospääsyn. Joillakin Sarracenia-suvun lajeista on medessään koniinia, joka on myös ihmiselle myrkyllinen hyvinkin pienenä annoksena. Se ei vaikuta keskushermostoon, mutta lamauttaa hengityslihakset, joten myrkytyksen saanut ihminen pysyy tajuissaan, kunnes henki vain yksinkertaisesti loppuu. Muun muassa Sokrates teloitettiin vuonna 399 eaa. juuri koniinilla.  

Epäonniset hyönteiset vaipuvat myrkyn seurauksena sekavaan tilaan, jolloin tötterölehden ruoansulatusnesteet alkavat hajottaa niitä elävältä.

Kannukasvit

Kannukasvien heimoon kuuluu noin 130 Aasiassa, Australiassa sekä Tyynenmeren ja Intian valtameren saarilla elävää kasvia. Niitä kutsutaan myös englanninkielisellä nimellä monkey cups eli apinoiden kupit, sillä apinoiden on havaittu usein juovan kerääntynyttä sadevettä niiden suppiloista.

Monet kannukasvit ovat suuria, jopa 15 metrin pituisia, usein muiden puiden päällä kasvavia liaaneja. Niiden juuret eivät koskaan kasva syvälle maahan, joten ravinteet on saatava jostain muualta. Kannukasvien lehtien päissä on kärhiä, lankamaisia kiipeämis- tai tarttumaelimiä, joiden päähän muodostuu eläimiä saalistavia ja sulattavia kannuja. Kannut ovat usein värikkäitä, mikä houkuttelee saaliin paikalle, ja sisällä odottaa vielä mehukkaampi, hyvältä tuoksuva mesi. Kannun sisäpinta on vahamaisen liukas, joten lehden reunalla keinotteleva eläin tippuu helposti surman suuhun.

Kannun pohjalla on siirappimaista nestettä, joka hukuttaa ja sulattaa saaliin, minkä jälkeen erityiset rauhaset imevät hajonneet ravinteet sisälle kasviin. Suurimpien kannukasvien, Nepenthes rafflesianan ja Nepenthes rajahin, tiedetään syöneen myös pieniä selkärankaisia, kuten rottia, liskoja ja joskus myös lintuja. 

Korkkiruuvikasvit

Genliseasuvun kasvit, jotka tunnetaan paremmin korkkiruuvikasveina, elävät pienillä alueilla Afrikassa sekä Keski- ja Etelä-Amerikassa. Niillä ei periaatteessa ole juuria, vaan erityisesti saalistukseen kehittyneet lehdet, juuriansat, joilla ne kaappaavat mikroskooppisia alkueläimiä kosteassa elinympäristössään.

Korkkiruuvikasvit versovat ohuesta maavarresta ja niillä on maanpäälliset, yhteyttävät lehdet sekä jo edellämainitut, ankkureina toimivat saalistuslehdet. Saalistuslehdet korvaavat juuret myös vedenottajina. 

Advertisement

Korkkiruuvin muotoiset lehdet muodostavat maan alla propellimaisia putkia, joiden sisälle vesi, ja sen mukana tulevat mikrobit päätyvät. Ne eivät vain koskaan pääse ulos. Kun alkueläimet ovat tarpeeksi syvällä saalistuslehdessä, iskevät kasvin entsyymit ja sulattavat ne käyttökelpoisiksi ravinteiksi.

Kaliforniantötterö

Darlingtonia californica, tavalliselta nimeltään kaliforniantötterö tai kobralilja, on ainoa sukunsa edustaja, ja sitä tavataan ainoastaan Pohjois-Kaliforniassa ja Oregonissa kosteikoilla ja soilla. Se tarvitsee elääkseen virtaavaa, viileää vettä ja on siksi ainutlaatuinen maakasvi.

Kaliforniantötterö voi nopeasti katsottuna näyttää kannukasvilta, mutta toisin kuin kaukaiset sukulaisensa, se ei kerää sadevettä. Se ottaa vetensä juurillaan ja säätelee sen määrää imemällä tai vapauttamalla nestettä ansasuppilostaan. Aiemmin ajateltiin, että kaliforniantötteröllä ei ole ollenkaan eliöitä sulattavia entsyymejä, vaan hyönteisten hajottamisen hoitaisivat kannun bakteerit ja alkueläimet. Nykyisin kuitenkin tiedetään, että sillä on ainakin yksi proteiineja pilkkova entsyymi, joka tekee saaliseläimistä helposti imeytyvää mössöä. 

Kaliforniantötterö houkuttelee hyönteisiä mehukkaalla nesteellään, ja kun saalis on päätynyt kannuun sisälle, kiertyy lehden suuaukko alaspäin sulkien ulospääsyn. Kannussa on useita valoaläpäiseviä valeuloskäyntejä, joita sisälle päätyneet hyönteiset turhaan hamuavat, kunnes lopulta väsyvät ja putoavat loukun pohjalle. 

Myös kannun liukkaat seinämät ja alaspäin suuntautuneet karvat estävät saaliita pääsemästä vapauteen: ne päätyvät seuraamaan karvojen kasvusuuntaa kohti kannun pohjan ruoansulatusentsyymejä.

Vesiherneet

Vesiherneitä elää kaikkialla maailmassa, lukuun ottamatta napa-alueita. Ne tarvitsevat kasvaakseen märän tai vähintääkin kostean ympäristön, mutta lajista riippuen niitä tavataan sekä maalla että vedessä.

Vesiherneiden loukut ovat kooltaan 0,2 millimetriä – 1,2 senttimetriä, joten ne pyydystävät vain hyvin pieniä eliöitä, useimmiten mikroskooppisia alkueläimiä. Suurimpien vesiherneiden tiedetään kuitenkin nappaavan ansaansa myös vesikirppuja ja jopa pieniä sammakonpoikasia.

Advertisement

Vesiherneiden kuplamaisissa rakkoloukuissa on pieniä aistinkarvoja, jotka skannaavat ympäristöä. Vedenalaisissa tai märässä maaperässä kasvavissa, rakkulamaisissa pyyntielimissä on ympäristöön verrattuna negatiivinen paine, joten kun aistinkarvat liikahtavat, avautuu loukun luukku, ja ympäröivä vesi saaliseläin mukanaan imeytyy sisälle rakon tyhjiöön. Sen jälkeen luukku sulkeutuu. Kaikki tämä tapahtuu nopeammin kuin silmänräpäytys. 

Vesiherneet eivät ole pelkästään petoja, sillä uusimpien tutkimusten mukaan niiden tiedetään käyttävän ravinnokseen myös levää ja siitepölyhiukkasia. 

Yökönlehdet

Yökönlehtien sukuun kuuluu noin 80 lajia, joista suurin osa elää Keski- ja Etelä-Amerikassa, mutta Suomessakin tavataan kolmea lajia: valkoyökönlehti, karvayökönlehti ja siniyökönlehti (kuvassa), joiden tahmeat lehdet kasvavat maan rajassa. Kuten useimpien lihansyöjäkasvien, myös yökönlehtien rasvaa erittävät ja saaliin nappaavat lehdet ovat kaukana kukista, jotta elintärkeät, pölyttävät hyönteiset eivät päätyisi ravinnoksi.

Yökönlehden lehdillä on kahta erityistä solutyyppiä, joista toinen tuottaa pisaroivan, kärpäspaperimaisen pinnan ja toinen erittää hyönteiset sulattavat entsyymit.

Kihokit

Kihokit kuuluvat Drosera-lihansyöjäkasvisukuun, ja sen lajeja tavataan kaikkialla maailmassa. Ne elävät kosteilla alueilla, usein soilla ja rämeillä, ja joskus jopa kokonaan veden alla.

Kihokkien lajikirjo on valtava, sillä pienimmät maata pitkin tai suoraan ylöspäin kasvavat kasvit ovat vain 1 sentin mittaisia, kun taas suurimmat kasvavat jopa metrin kokoisiksi. Kihokit ovat myös pitkäikäisiä, sillä vanhimpien tunnettujen yksilöiden tiedetään eläneen 50-vuotiaiksi.

Kihokit nappaavat saalishyönteiset erittämällä lehtiensä pitkien karvojen päähän limaa. Hyönteinen olettaa pisaran olevan kastetta tai mettä, mutta se tarttuukin kiinni tahmeaan eritteeseen. Tehostaakseen liman tappavaa vaikutusta kihokki kääntää lehtensä muutkin karvat hyönteistä kohti, jolloin koko lehti voi olla kietoutuneena saaliin ympärille. Sitten kasvi sulattaa lounaansa ja nappaa talteen elintärkeät ravintoaineet. Kokonaan hyönteinen ei ruoaksi päädy, sillä esimerkiksi kuori ja raajat ovat liian kovia sulatettavaksi.

Advertisement

Kihoruohot

Kihoruohot on pieni lihansyöjäkasvisuku, jota tavataan ainoastaan Australiassa ja Uuden-Guinean saarella. Ne muistuttavat pyyntimekanismiltaan kihokkeja, mutta kasvit eivät ole keskenään läheistä sukua. Se tarkoittaa sitä, että kyseinen tapa napata hyönteisiä on kehittynyt ainakin kaksi toisistaan erillistä kertaa. Sitä kutsutaan konvergenttiseksi evoluutioksi. Kyseisellä sopeutumismekanismilla ovat kehittyneet myös muun muassa lintujen ja lepakoiden siivet: niillä on sama tarkoitus, mutta eläinryhmien viimeisellä yhteiselllä kantamuodolla ei ole ollut siipiä.

Takaisin kihoruohoihin. Niiden pyyntilehdet ovat pitkät ja päistään taipuisat. Kukan varret ja suippomaiset lehdet ovat kauttaaltaan pyyntikarvojen peitossa, mikä myös erottaa ne kihokeista, joiden kukat kasvavat etäällä tahmeasta limasta. Kihoruohot eivät käännä lehtiään tai karvojaan, vaan tukehduttavat saaliinsa sillä eritteellä, johon eläimet ovat jääneet jumiin.

Aldrovanda vesiculosa

Aldrovanda vesiculosa tavalliselta nimeltään vesipyöräkasvi on sukunsa ainut jäljellä oleva laji. Sillä on lihansyönnin lisäksi muutama muukin varsin mielenkiintoinen ominaisuus: Se elää vapaana vedessä kelluen eli sillä ei ole lainkaan juuria. Lisäksi se kasvaa hurjaa vauhtia, jopa sentin päivässä, ja kun varren toinen pää pitenee, kuolee toisesta päästä jatkuvasti osa pois.

Nimensä nauhamainen vesipyöräkasvi on saanut kerämäisestä rakenteesta, jossa sillä on pieniä selkärangattomia napsivat ansat. Kussakin pyörässä on 4-9 kappaletta muutaman millimetrin kokoisia, simpukkamaisia loukkuja. Loukut ovat täynnä ilmaa, mikä auttaa kasvia kellumisessa. Ulospäin suuntautuneissa ansoissa on ”aistinkarvat”, jotka reagoivat ympäristön ärsykkeisiin ja saavat loukun nappaamaan saaliseläimen vain noin sekunnin sadasosassa. Se on yksi harvoista kasveista, jotka pystyvät niin nopeisiin liikkeisiin.

Kärpäsloukku

Kärpäsloukku on se lihansyöjäkasvi, jonka useimmat tuntevat. Sen ulkonäöstä on varmasti otettu mallia myös viihdemaailman hurjiin kasvipetoihin. Kärpäsloukku, Dionaea muscipula, elää luonnonvaraisena vain pienellä alueella Yhdysvaltain Pohjois- ja Etelä-Carolinassa, mutta on varsin suosittu huonekasvi.

Kärspäsloukku, kuten listan edellisessä kohdassa mainittu vesipyöräkasvi, kykenee erittäin nopeisiin liikkeisiin, kun sen pyydyslehdet napsahtavat kiinni sekunnin kymmenesosassa. Ravinnokseen se käyttää niin hyönteisiä kuin hämähäkkejä.

Advertisement

Kärpäsloukku osaa myös erottaa eri saaliseläimet toisistaan, sillä sen aistinsolut ”laskevat” kiikkiin jääneen eläimen liikkeitä ja kasvi voi säännöstellä hajottavien entsyymien määrää kunkin saaliin mukaan. Jos hyönteinen pysyisi rauhallisena, ei kärpäsloukku tekisi mitään, sillä nesteiden erittäminen alkaa vasta viidennestä kosketuksesta. Mutta toisaalta, kuka nyt paniikissa tajuaisi olla rimpuilematta.

Kun saalis on tukevasti telkien takana, sulautuvat lehden puoliskot yhteen luoden kuin suljetun mahalaukun, jossa hajottavat entsyymit sulattavat ravinnon käyttökelpoisiksi ainesosiksi. 

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

10 erikoista tarinaa tunnettujen logojen takana

Julkaistu

Listafriikki esittelee nyt 10 erikoista syntytarinaa kuuluisien logojen takana.

Nerokkaan logon on oltava mieleenpainuva ja tarpeeksi yksinkertainen, olematta kuitenkaan tylsä. Tässä 10 erikoista tarinaa maailman tunnetuimpien logojen takana.

Nykyään logot täyttävät lehdet, kadut, netin ja television. Kuvia suolletaan verkkokalvoillemme siinä toiveessa, että ne jäisivät meidän mieleemme ja mahdollisesti osaisimme luoda positiivisen yhteyden logon ja yhtiön tai tuotteen välille.

Harva kuva kuitenkaan jää mieleen, mutta tällä listalla Listafriikki esittelee 10 erikoista syntytarinaa logoista, jotka ihan varmasti kaikki tunnistavat.

Näissä tapauksissa brändäys on mennyt putkeen, joskus aivan vahingossa ja joskus ammattimaisen suunnittelun jälkeen. Mukana on myös melko yllättäviä tarinoita; aloitetaan niistä suurimmalla!

McDonald’s

Breaking news: McDonalds’in logolla, kultaisilla kaarilla, ei ole mitään tekemistä ravintolan nimen kanssa.

Veljekset Richard ja Maurice McDonald perustivat maailman suurimman pikaruokaketjun vuonna 1940. Vuonna 1952 McDonaldsit halusivat uudistaa ravintoloitaan ja luoda entistä silmiinpistävämmän konseptin. He palkkasivat arkkitehdiksi Stanley Mestonin, jolle Richard McDonald antoi oman ehdotuksensa: ravintolan katossa voisi olla kaksi puoliympyrää, jotka ihmiset näkisivät ja tunnistaisivat kauempaakin.

Advertisement

Meston jalosti ideaa ja teki puoliympyröistä sulavia, katon läpi kulkevia paraabeleja. Yllä olevassa kuvassa on kolmas Mestonin suunnitelman mukaisesti rakennettu ravintola. Kuten huomaat, nykyistä logoa ei näy missään.

Vuonna 1962 yhtiö halusi jälleen päivitystä imagoonsa ja alkoi miettiä sopivaa logoa. Yksi ehdotuksista oli tyylitelty V-kirjain, jota jatkettiin M-kirjaimeksi, koska ravintoloiden kultakaaret näyttivät jostain kuvakulmasta muodostavan yhtenäisen M:än.

Rakennuksista kaaret katosivat hiljalleen, mutta elävät todennäköisesti ikuista elämää maailman laajimmin tunnetussa logossa.

Lue myös: 10 huvittavaa ja pitkälle vietyä brändisotaa isojen yhtiöiden välillä

Chupa Chups

Chupa Chups -tikkarit… Onko joku, joka ei ole koskaan maistanutkaan? Niin arvelinkin.

Chupa Chups, jonka nimi tulee espanjankielisestä chupar-sanasta (suom. imaista), perustettiin vuonna 1958 Barcelonassa, Espanjassa. Kului kuitenkin yli kymmenen vuotta, ennen kuin poikkeuksellinen logo syntyi. Poikkeuksellinen siksi, että se on pysynyt yli 50 vuotta käytännössä muuttumattomana. Logon kunnioittamiseen on kuitenkin erittäin hyvä syy.

Advertisement

Sen on suunnitellut maailmankuulu surrealisti Salvador Dalí. Chupa Chupsin perustaja Enric Bernat ja Dalí olivat keskenään hyviä ystäviä, ja kerran yhdessä lounastaessaan Bernat oli rohkaistunut ja pyytänyt taiteilijaa luonnostelemaan yhtiölleen logon. Dalí suunnitteli ja piirsi kuvan siltä istumalta, alle tunnissa.

Logo on hyvin yksinkertainen, ja siinä piileekin sen toimivuus. Taiteilija vaati ehdottomasti logon sijoittamista tikkarin yläosaan, josta se näkyisi paljon selvemmin kuin sivusta. Ei mikään huono idea!

Apple

Sekä Applen nimen että logon ympärille on haluttu vuosien ajan luoda jos jonkinlaisia myyttejä. Mutta kummankaan taustalla ei ole maagista tarinaa. Steve Jobs valitsi omenan, ehkä siksi, että oli ollut töissä omenatilalla. Nappiin valinta silti meni, sillä logon nähdessään ei kenenkään tarvi arvuutella minkä yhtiön tuotteesta on kyse.

Alkuperäisen logon, sateenkaaren väreissä hehkuvan omenan suunnitellut Rob Janoff on toistuvasti kertonut kuvan olevan tosiaankin vain omena. Ei kunnianosoitus Alan Turingille, jota pidetään tietojenkäsittelyopin pioneerina, ja jonka epäillään tehneen itsemurha syömällä syanidilla terästetty omena. Se ei myöskään ole viittaus Isaac Newtoniin, eikä varsinkaan Raamatun ”kiellettyyn hedelmään”.

Applen faneja on myös askarruttanut hedelmästä ”puraistu” palanen. Mikä sen tarina on? Janoffin mukaan hän halusi sillä tuoda esille hedelmän koon, koska kokonainen omena olisi helppo sekoittaa paljon pienempään kirsikkaan ilman mitään vertailukohtaa.

Lue myös: Raamatussa ei mainita omenaa – Miten siis tiedetään, että kielletty hedelmä oli juurikin omena? 

Advertisement

Starbucks

Kauan se otti, että Starbucks tuli Suomen markkinoille, mutta niin vain kahvilaketju avasi vuonna 2012 ensimmäiset toimipisteensä Pohjoismaisille lentokentille. 

Starbucksin logossa oli alunperin alaston merenneito, mutta koska naisten rinnoista tuli jossain vaiheessa ylitsepääsemätön tabu, myöntyi yhtiö konservatiivisen yleisön painostukseen, ja seireeni sai hiukset suojakseen.

Se ei kuitenkaan riittänyt, sillä niinkuin yläpuolella olevasta kuvasta voi nähdä, levitti logon merenneito joidenkin mielestä liian irstaasti kaksiosaista pyrstöään. Nykyisin logossa näkyy vain pyrstöjen päät ja neidon peitetty yläruumis. Alkuperäisen ja nykyisen logon voit katsoa tämän linkin kautta.

Vuonna 2008 Starbucks lanseerasi erän vintage-kuppeja, joissa alkuperäinen, 1500-luvun puukaiverruksesta mallinsa saanut merenneito tuotiin takaisin. Rinnat toki peitettynä. Se ei estänyt kristittyjä ääriryhmiä suivaantumasta, ja julistamasta Starbucksin Slutbucksiksi. 

Domino’s Pizza

Domino’s on jo kuuden vuosikymmenen ajan kuljettanut pizzaa herkkusuiden kotioville. Sillä on etenkin Yhdysvalloissa samanlainen asema, kuin vaikkapa McDonald’silla ja Subwaylla on omilla sektoreillaan. Suomeen Domino’s ei ole vielä löytänyt tietään, mutta muuten maailmankartta, Afrikkaa ja Lähi-itää lukuunottamatta, alkaa olla valloitettu.

Domino’sin logo on tietenkin dominopalikka, jossa tässä tapauksessa on kolme pistettä. Tuo lukumäärä siksi, että omistaja Tom Monaghan oli avannut vuoteen 1965 mennessä kolme pizzeriaa. Monaghanin ajatuksena oli, että hän lisäisi logoon pisteen joka kerta, kun uusi ravintola aukeaisi. Onneksi hän ei pitänyt päätöksestään kiinni, sillä viidessätoista vuodessa toimipaikkoja oli jo yli 200 ympäri maan, eikä kasvulle näkynyt loppua.

Domino’seja on vuoden 2024 helmikuussa yli 20 000 kappaletta yli 90 eri maassa. Siinä olisi graafikoille hommia!

Advertisement

Toyota

Toyotan punainen teksti luo kuluttajalle kuvan ystävyydestä ja elinvoimasta. Logon hopeanharmaa sävy taas viestii luotettavuudesta, ammattimaisuudesta ja turvallisuudesta.

Logon pehmeät kaaret kuvaavat autojen hienostuneisuutta ja virtaviivaisuutta, mutta miten Toyotalla on päädytty kolmeen erikokoiseen ovaaliin? 

Isoin ovaali kuvaa Toyotan kansainvälistä laajentumista ja tulevaisuuden rajoittamatonta potentiaalia. Sen sisällä kaksi pienempää ovaalia tarkoittavat kuluttajan ja yhtiön sydämiä, jotka osittain päällekkäisinä kuvaavat molempia osapuolia hyödyttävää suhdetta. Yhdessä ne muodostavat Toyotan alkukirjaimen, T:n, joka viimeistelee logon rattimaisen muodon.

Tämä taitaa olla niitä logoja, joissa sattumille tai vahingoille ei ole jätetty sijaa.

Walt Disney

Walt Disneyn allekirjoitus, jonka voi nähdä kaikessa mitä Disney on yhtiönä ikinä tehnyt, ei todellisuudessa näytä tippaakaan Walt Disneyn oikealta allekirjoitukselta.

Kaikkien tunnistama, kaarevia kirjaimia sisältävä kirjoitus ei edes perustu Disneyn käsialaan. Se on itseasiassa erään työntekijän versio johtajan allekirjoituksesta. 

Edes Disneyn menestyksen alkuvuosina, 1920- ja 1930-luvun vaihteessa, Walt Disneyllä ei ollut aikaa lukea ja vastata jokaiseen hänelle lähetettyyn fanikirjeeseen. Niinpä hänellä oli tapana delegoida postinsa sihteerilleen tai jollekin muulle työtekijälle, joilla oli myös lupa allekirjoittaa kirjeitä hänen puolestaan. 

Advertisement

Disneyn signeerauksen voi löytää myös useimmista vanhoista sarjakuvista, vaikka mies ei itse piirtänyt yhtäkään ruutua. Taiteilijat vain käyttivät hänen nimeään, koska se oli helpompaa.

Kaikesta tästä seurasi se, että Walt Disney ei enää ”osannut” tehdä omaa allekirjoitustaan. Hänen versionsa oli hyvin kaukana siitä, mikä oli jo noussut kuvaamaan hänen omaa yhtiötään. Nykyisin on lähes mahdotonta löytää ja tunnistaa miehen aitoa allekirjoitusta, koska hän yritti vuosien ajan opetella sitä tyyliteltyä ja kaarevaa signeerausta, josta me kaikki Disneyn tunnemme.

Shell

Shell tunnetaan nykyisin valtavana öljy-yhtiönä, mutta tiesitkö mistä yritys on saanut alkunsa?

Vuonna 1800-luvun lopulla Shell teki pääasiassa kauppaa tuomalla idästä kauniita simpukoita länsimaihin. Siksi firman nimi. Öljy tuli sivutuotteeksi hieman myöhemmin.  

Shell esitteli ensimmäisen logonsa vuonna 1900. Se oli yksinkertainen, mustavalkoinen piirros simpukasta. Siitä lähtien tuo merenelävä on seurannut mukana, toki mukautuen nykyajan vaatimuksiin muun muassa ottaen pintaansa väriä. 

Logon väritys ei perustu monimutkaiseen väripsykologiaan, vaan kulttuurin kunnioittamiseen. Kun Shell ensimmäisen kerran astui Kalifornian väkirikkaaseen osavaltioon, halusi yritys luoda tunneyhteyden paikallisiin ihmisiin. Heistä monet olivat espanjalaistaustaisia, sillä Kalifornia oli alunperin Espanjan siirtomaa. Shell halusi ensimmäisiin huoltoasemiinsa paikallisiin vetoavan logon, joten simpukasta tuli Espanjan lipun värinen. Taktiikan toimivuudesta ei ole tietoa.

Advertisement

Michelin

Michelin-mies on yksi vanhimmista tavaramerkkien logoista. Ollessaan automessuilla vuonna 1894 huomasivat André ja Édouard Michelin rengaskasan, joka heidän mielestään näytti ihmiseltä ilman raajoja.

Muutaman vuoden päästä, yhteistyössä ranskalaisen sarjakuvapiirtäjä Marius Rossillonin kanssa, syntyi renkaista koostuva hahmo, joka oli kova juomaan viiniä ja polttamaan sikareita. Hahmon, ja samalla koko yhtiön, slogan oli latinankielinen lause: Nunc est bibendum (suom. Nyt on aika juoda), jolla viitattiin siihen, että Michelinin renkaat ”juovat” kaikki esteet tieltään eli ne selviävät pahoissakin olosuhteissa. Tämän linkin kautta voit vilkaista miltä vuonna 1898 ensiesiintymisensä mainosjulisteessa tehnyt ukkeli näytti. Sittemmin mies on lopettanut juopottelun ja polttelun.

Mietit varmasti, miksi Michelin-ukko on valkoinen. Ennen kuin renkaisiin alettiin vuonna 1912 laittaa kumia vahvistavaa hiiltä, olivat ne vaaleanharmaita tai beigejä. Logo muutettiin hetkellisesti mustaksi, kuten renkaatkin, mutta muutos toi isoja tulostusongelmia, joten rengasmies pysyi valkoisena. 

Toblerone

Monet brändit hyödyntävät logossaan ennemmin yhtiön syntypaikan historiaa ja perinteitä kuin valmistamaansa tuotetta. Tälläkin listalla on monta esimerkkiä, joissa logolla ei ole mitään tekemistä itse tuotteen kanssa. 

Vuonna 1908 perustettu Toblerone jatkaa samalla linjalla. Suklaanvalmistajan logossa on Matterhorn, yksi Alppien ja koko Euroopan korkeimmista vuorista. Tuon vuoren moni on varmaan pistänytkin merkille, mutta kuka on huomannut sen sisällä olevan kuvion? Ruskean vuoren sisällä erottuu karhu. 

Karhu on Sveitsin pääkaupungin ja Tobleronen syntypaikan, Bernin, maskotti. Legendan mukaan Bernin perustaja Bertholdt V lupasi nimetä uuden kaupungin sen eläimen mukaan, jonka hän kohtaa ensimmäisenä metsästysretkellään. No, eläin oli karhu, joten kaupunki sai siitä nimensä ja virallinen vaakuna kuvansa. Ja lopulta Toblerone logonsa.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

10 muka viatonta eläintä, jotka ovat oikeasti hengenvaarallisia

Julkaistu

Näistä eläimistä ei ensisilmäyksellä uskoisi, että ne ovat hengenvaarallisia, mutta sitä ne todella ovat. Kirjaa ei tässäkään kohtaa kannata arvostella kansien perusteella.

Ulkokuoren ei saa antaa hämätä eläimienkään kohdalla. Monet suloiset ja harmittomilta vaikuttavat otukset ovat todellisuudessa hengenvaarallisia.

Ihmiselle näiden eläinten vaarallisuus johtuu useimmiten puolustautumisesta, mutta joissakin tapauksissa kyseessä on eläimen luontainen aggressiivisuus.

Kaikki tietävät, että hait, käärmeet, leijonat ja skorpionit ovat hengenvaarallisia ja vaikka ne joidenkin mielestä olisivatkin hellyyttäviä, ei niiden vaarallisuutta epäile kukaan. Kaikki niiden käyttäytymisessä ja ulkonäössä viittaa siihen, että ”minä tapan”.

Listafriikki esittelee nyt kymmenen eläintä, joiden on vaikea kuvitella olevan hengenvaarallisia. Sitä ne kuitenkin ovat, sympaattisesta delfiinistä ja hurmaavasta pandasta lähtien.

Majava

Majavan ajattelisi olevan vaarallinen vain järsimilleen puille, mutta tämä maailman toiseksi suurin jyrsijä voi puremallaan aiheuttaa ihmisille vesikauhun. 

Vesikauhun aiheuttama aivotulehdus ei juurikaan enää johda kuolemaan, sillä suurin osa ihmisistä on rokotettu sitä vastaan ja tehosteita piikitetään olan takaa, jos jokin eläin, esimerkiksi majava sattuu puraisemaan. Mutta purema ilman tautiakin voi olla kohtalokas.

Advertisement

Majavat puolustavat reviiriään hanakasti ja purevat tunkeilijoita terävillä, talttamaisilla hampaillaan. Vuonna 2013 valkovenäläinen kalastaja bongasi Shestakov-järvellä majavan ja lähestyi sitä ottaakseen valokuvan. Eläin kuitenkin päätti puolustautua, syöksyi miestä kohti ja puri tätä reiteen. Syvä purema aukaisi suuren valtimon, ja ystävien yrityksistä huolimatta mies kuoli verenhukkaan.

Majavan pesän näkeminen on varmasti jokaisen luonnossa liikkujan toivelistalla, mutta jos sellainen osuu kohdalle, on touhuja parempi ihastella etäältä.

Muurahaiskarhu

Muurahaiskarhut ovat leppoisen näköisiä veijareita. Niillä on surkea näkökyky, huono kuulo eikä lainkaan hampaita. Ja silti ne voivat tappaa.

Muurahaiskarhuista suurin elää Etelä- ja Keski-Amerikassa, ja ne voivat kasvaa jopa kahden metrin mittaiseksi. Niiden ruokavalio koostuu muurahaisista ja termiiteistä, joita ne kaivavat pesistä käpäliensä pitkillä kynsillä. Juuri nuo teräaseet ovat muurahaiskarhuja uhkaaville eläimille vaaralliset. 

Puolustautuessaan muurahaiskarhut asettuvat istumaan ja ojentavat etukäpälänsä eteenpäin; asento näyttää siltä kuin eläin haluaisi halauksen. Totuus on kuitenkin kaukana siitä. 

Vuonna 2012 brasilialainen mies oli metsästämässä, kun hänen koiransa alkoivat piirittää muurahaiskarhua. Metsästäjä pelkäsi osuvansa koiriinsa jos ampuu, joten hän päätyi kiväärin sijaan veitseen.

Advertisement

Ennen kuin mies ehti tehdä mitään muurahaiskarhulle, oli tämä jo ehtinyt napata uhkaajan teräviin kynsiinsä. Vaikka metsästäjän pojat onnistuivatkin tappamaan eläimen, johtivat neljän sentin syvyiset haavat miehen reisissä, käsissä ja kaulassa kuolettavaan verenvuotoon. 

Kyseessä ei ollut yksittäistapaus, sillä muurahaiskarhujen tiedetään raadelleen muitakin liian lähelle uskaltautuneita ihmisiä.

Merileopardi

Etelämantereella ja sen ympäristössä elävä hylkeiden heimoon kuuluva merileopardi on armoton tappaja. Joskus hylkeitä on nimitetty merien koiranpennuiksi, mutta nimitys on osuva vain siinä mielessä, että ne leikkivät.

Ne leikkivät ruoallaan ennen tappamista. Niiden tiedetään jahtaavan pingviinejä kauemmas rannasta ja päästävän ne uimaan melkein turvaan vain aloittaakseen kissa-hiiri-leikin uudelleen. 

Merileopardien todellisuutta parempi maine saattaa johtua kertomuksista, joissa ne ovat esittäneet tutkijoille temppujaan tai vieneet valokuvaajalle syötävää. Niiden kanssa ei kuitenkaan kannata lähteä uimaan.

Jopa kolmemetriseksi kasvavan merileopardin tiedetään purreen sukeltajia ja tutkijoita, eikä kuolonuhreiltakaan olla vältytty. Vuonna 2003 brittiläinen meribiologi Kirsty Brown menehtyi, kun merileopardi veti hänet kymmeneksi minuutiksi veden alle.

Advertisement

Se oli ensimmäinen kerta, kun joku kuoli merileopardin hampaissa, vaikka vuosien ajalta tiedetään useampia tapauksia, joissa hylkeet ovat yrittäneet vetää ihmisiä jäältä veteen. Merileopardien ruokavalioon kuuluvat muut hylkeet, joten on luonnollista että ne saalistavat myös ihmisiä.

Hidaslori

Muuhun vartaloon verrattuna jättimäiset silmät tekevät pienestä hidaslorista suloisen näköisen ja valitettavasti himoitun lemmikin. Söpön ulkokuorensa alla hidaslori on apinoiden maailman erikoisin otus, sillä se on ainut myrkyllinen kädellinen.

Kaakkois-Aasiassa elävä hidaslori on tutkijoiden mukaan miljoonia vuosia sitten kehittynyt matkimaan kobraa. Sen päässä ja selässä oleva kuviointi näyttää vaaraliselta käärmeltä; etenkin hämärällä, jolloin lorit ovat aktiivisia. Uhattuna hidaslori päästää sihisevää ääntä ja liikkuu käärmemäisesti, minkä mahdollistaa sen ylimääräinen selkänikama. 

Mutta takaisin lorin myrkyllisyyteen. Uhattuna tämä pieni ja hidas apina nostaa kätensä ylös ja ja nuolee kainaloidensa rauhasista erittyvää myrkkyä. Myrkky sekoittuu lorin syljessä olevaan toiseen aineeseen muodostaen nuolimyrkkysammakoidenkin erittämää batrakotoksiinia. Jos lori pääsee puremaan, voi myrkky johtaa anafylaktiseen reaktioon ja hoitamattomana kuolemaan.

Siksi lemmikeiksi myytäviltä loreilta poistetaan hampaat brutaalisti puuduttamatta. Monissa maissa lorin ottaminen on laitonta, mutta siitä huolimatta YouTubesta löytyy ”söpöjä” videoita, joissa lori ”nauttii kutittamisesta” etukäpälät pystyssä. Todellisuudessa se yrittää puolustautua myrkyllään.

Pullokuonodelfiini

Delfiinejä verrataan usein ihmisiin niiden sosiaalisuuden ja älykkyyden takia. Ne leikkivät, oppivat uusia asioita nopeasti, pilailevat toistensa kustannuksella ja pystyvät jopa tarttumaan evillään esineisiin. Delfiinit ovat suloisia, ystävällisiä ja avuliaita.

Niiden harmittomasta käytöksestä ja ulkonäöstä huolimatta useimmat merten saalistajat, valkohai mukaan lukien, välttävät yhteenottoja delfiinien kanssa. Syy on yksinkertainen: delfiinit ovat säälimättömiä tappajia.

Advertisement

Ei ole ollenkaan harvinaista, että ne silpovat omia jälkeläisiään hengiltä terävillä hampaillaan, ja niiden tiedetään tappavan muun muassa pyöriäisiä huvikseen ja leikkivän niiden ruhoilla. 

Ihminen on delfiineille helppo kohde ja niiden tiedetään sekä vankeudessa että villinä hyökänneen ihmisten kimppuun, ja jopa aiheuttaneen kuolettavia vammoja. Ne purevat ja vetävät uhrinsa veden alle.

Jotkut urosdelfiinit voivat nähdä miehet seksuaalisina kilpailijoina, ja varsinkin jos lähistöllä on naaraita, ne voivat käyttäytyä hyvinkin aggressiivisesti.

Vesinokkaeläin

Australiassa asustava vesinokkaeläin on yksi kummallisimmista otuksista, joita maa päällään kantaa. Se kuuluu harvinaiseen munivien nisäkkäiden alaluokkaan ja on ulkonäöltään täysin omanlaisensa; sillä on tiheäkarvainen turkki, nokkamainen kuono, litteä majavanhäntä ja räpyläjalat. Nisäkkäiden joukossa se on erikoinen myös myrkyllisyytensä vuoksi.

Uroksilla on takajaloissaan rauhaset, joista erittyy myrkkyä kantaluun puolitoista senttiä pitkiin, teräviin kannuksiin. Se tarraa uhriin kiinni jaloillaan ja ruiskuttaa lamauttavan myrkyn toistuvilla pistoilla ihon alle. Joskus vesinokkaeläin voi tarrata kannuksillaan niin tiukasti, että sitä on hankala saada irti.

Ihmiselle pistos ja myrkky ovat äärimmäisen kivuliaita sekä turvotusta ja pahoinvointia aiheuttavia. Kipuun ei auta voimakkaatkaan lääkkeet, ja oireilua voi kestää jopa useita viikkoja. Kuolemanvaaraa myrkystä ei aikuiselle ihmiselle pitäisi olla (lapset ovat asia erikseen), mutta pienempiä eläimiä, kuten koiria, on menehtynyt pistosten seurauksena.

Advertisement

Myrkky ja kannukset ovat todennäköisesi kehittyneet vesinokkaeläimille kilpailutilanteita varten, sillä urosten tiedetään lisääntymiskauden aikana pistävän toisiaan, jolloin myrkky halvaannuttaa kilpakosijan hetkellisesti.

Lue myös: 10 salaperäistä kryptidiä, jotka olivatkin totta

Kynsihanhi

Saharan eteläpuolisessa Afrikassa elävä kynsihanhi näyttää päälle päin suhteellisen tavalliselta, suurikokoiselta vesilinnulta. 

Kynsihanhet puolustavat reviiriään aggressiivisesti ja niillä on taisteluun sopivat kynnet tai kannukset ranteissaan, jotka sijaitsevat siipien ”taitoskohdassa”. Vielä vaarallisemmaksi kynsihanhen tekee niiden myrkyllisyys.

Sen erikoisuus ja vaarallisuus kiteytyy sanontaan: ”Olet mitä syöt”. Jokainen lintu ei kuitenkaan ole tappavan myrkyllinen, sillä kynsihanhet eivät tuota ja eritä itse myrkyllistä ainetta, vaan saavat sitä syömistään kovakuoriaisista. Myrkky varastoituu hanhien kudoksiin, kun hyönteiset sulavat niiden ruoansulatuselimistössä, ja vaikka linnuille ei myrkystä ole haittaa, muuttuu niiden liha äärimmäisen vaaralliseksi.

Ihmiselle kuolettava annos tätä kantharidiini-myrkkyä on noin 1 mg/kg, joten kynsihanhet on parempi jättää pois pannulta.

Advertisement

Kyhmyjoutsen

Jatketaan linnuilla. Kauniit ja ylväästi vedessä uiskentelevat kyhmyjoutsenet voivat olla ihmiselle hengenvaarallisia. Hyökkäykset ovat harvinaisia, mutta kannattaa silti pitää varansa, jos sattuu uimaan niiden läheisyydessä. Varsinkin, jos niillä on poikasia.

Useimmat eläimet puolustavat jälkeläisiään vaistomaisesti, mutta jos uhkaaja osoittautuu liian vahvaksi ja vaaralliseksi antavat vanhemmat periksi. Toisin on joutsenten kohdalla, sillä ne eivät luovuta, vaan taistelevat loppuun saakka. Koitti loppu sitten sille itselle tai toiselle osapuolelle.

Jopa 15-kiloisiksi kasvavien kyhmyjoutsenten tiedetään lentäneen vedessä olevien, potentiaalisten uhkien päälle ja pitäneen eläimiä pinnan alla kunnes ne ovat hukkuneet. Ihminen ei ole poikkeus.

Vuonna 2012 Chicagon esikaupunkialueella 37-vuotias Anthony Hensley, joka työskenteli joutsenten suojeluohjelmassa, oli melomassa lammella, kun pesäänsä puolustanut kyhmyjoutsenkoiras kaatoi hänen kajakkinsa. Joutsen ei kuitenkaan jättänyt asiaa sikseen vaan esti Hensleytä niin kauan uimasta rantaan, että miehen voimat ehtyivät ja hän hukkui. 

Simpanssi

Simpanssit ovat lähimpiä sukulaisiamme ja ehkä juuri siksi niitä pidetään hyväntahtoisina ja sympaattisina eläiminä. Ne ovat kuitenkin myös huonoilta puoliltaan hyvin ihmisen kaltaisia, sillä niiden tiedetään muun muassa sotivan ja suunnittelevan hyökkäyksiä muihin laumoihin.

Simpanssien tiedetään myös metsästävän muita apinoita eikä kannibalismi ole ollenkaan ennenkuulumatonta niiden keskuudessa. Vankeudessa tai lemmikkeinä elävien simpanssien tiedetään hyökänneen hoitajiensa ja ihmisystäviensä kimppuun verisin tuloksin. Simpanssien uhreilla on raportoitu katkenneita luita, irti revittyjä käsiä sekä kuorittuja kasvoja ja päännahkoja.

Kun ihminen aikoinaan nousi kahdelle jalalle ja alkoi käyttää suuren osan energiastaan aivojensa toimintaan, oli resursseja tietysti otettava jostain muualta. Kun me opimme valmistamaan ja käyttämään työkaluja ja aseita, katosi tarve voimakkaille lihaksille ja tappaville hampaille. Ihminen uhrasi siis vahvuutensa tullakseen älykkäämmäksi.

Advertisement

Simpanssien lihakset ovat aivan eri luokkaa kuin ihmisen. Ne ovat jopa viisi kertaa meitä voimakkaampia eläimiä, joten parhaimmassakin kunnossa oleva Homo sapiens on helppo vastus simpanssille.

Panda

Meneekö jo liian pitkälle? Panda, tuo kaiket päivät bambua syövä leppoisa karhu on yksi rakastetuimmista eläimistä. Pandat ovat niin kovin hellyyttäviä. 

Yleisestihän karhut nähdään vaarallisina petoina, mutta pandoja pidetään sukulaisistaan poikkeavina. Ehkä juuri tiukan kasvisruokavalionsa vuoksi. Söpöyden ei kuitenkaan saa antaa hämätä, sillä vaikka ne eivät ole verenhimoisia, hyökkäävät ne itseään ja poikastaan uhkaavan ihmisen kimppuun tappavasti.

Sitkeän bambun pureskeluun soveltuvat hampaat ovat terävät, ja pandan valtaisa kallo korkeine otsaharjanteineen takaa yhden eläinkunnan suurimmista puruvoimista. Syvät haavat voivat helposti johtaa kuolemaan.

Vuonna 2006 Pekingin eläintarhassa eräs humaltunut vierailija päätti tunkeutua panda-aitaukseen silittämään yhtä karhuista. Miehellä jäi kohtaamisesta muistoksi pahoin raadeltu jalka. Tämän linkin kautta pääset katsomaan kuvia…omalla vastuulla.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

Hävinneet haukut: 10 sukupuuttoon kuollutta koirarotua – osa 2

Julkaistu

Nyt on vuorossa toinen osa listasta, jossa esitellään 10 sukupuuttoon kuollutta koirarotua.

Eliöiden sukupuutosta puhuttaessa ei varmaankaan ensimmäisenä tule mieleen koirarodut. Mutta näin on: historian saatossa on hävinnyt lukuisia koirarotuja.

Kyse voi olla muun muassa vakavasta tautiepidemiasta tai siitä, että kyseinen rotu ei ole enää tarpeellinen ihmisille siinä muodossa, johon se alunperin jalostettiin.

Voi myös olla, että jatkojalostus ja sekoittuminen muihin rotuihin on johtanut tietyn rodun katoamiseen. Tai sitten yksinkertaisesti jokin koirarotu ei ole enää ollut ihmisen silmää miellyttävä, jolloin sen suosio on romahtanut ja lopulta johtanut häviämiseen.

Koirarotujen sukupuutto ei kuitenkaan ole mikään kaukaiseen historiaan jäänyt tapahtuma. Kansainvälinen koiranjalostusliitto FCI tunnustaa 356 rotua, joiden joukossa on useita uhanalaisia koirarotuja.

Tällä listalla esitellään 10 koirarotua, jotka ovat jo syystä tai toisesta hävinneet. Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäisen osan voit lukea tästä:

Hävinneet haukut: 10 sukupuuttoon kuollutta koirarotua – osa 1

Kuubandoggi

Kuubandoggin alkuperä ei ole mairitteleva, mutta siitähän ei tietenkään ole syyttäminen koirarotua. Rotua ruvettiin jalostamaan alun perin Santiago de Cuban luostareissa ja todennäköisesti sen pohjana käytettiin saarelle 1500-luvulla tuotuja espanjalaisia mastiffeja. Noita vahvoja mastiffeja käytettiin apuna Kuuban etnisessä puhdistuksessa, kun valloittajat pyrkivät tappamaan koko alkuperäisväestön.

Verenhimoiseksi jalostettua kuubandoggia käytettiin esi-isiensä lailla yhtä vastenmieliseen työhön; nimittäin ottamaan kiinni sokeriruokoviljelmiltä karanneita orjia. Lisäksi rotu sopi koiratappeluihin ja härkätaisteluihin.

Espanjalaiset lähettivät 1700-luvulla myös satoja kuubandoggeja englantilaisten avuksi, kun nämä pyrkivät valloittamaan Jamaikaa, jota asuttivat jo kertaalleen orjuudesta vapautuneet ihmiset. Sama toistui 1800-luvun alussa Haitilla, jonne koiria vietiin ranskalaisten valloittajien avuksi.

Kun orjuus lakkautettiin, alkoi kuubandoggin suosio hiipua. Suurikokoinen ja lihaksikas koira oli liian kallis ruokkia, eikä sillä enää ollut käyttötarkoitusta. Kuubandoggin katsotaan hävinneen 1800-luvun lopulla, mutta kuitenkin vielä 1900-luvun alussa se oli maineeltaan sen verran tunnettu rotu, että löysi tiensä tupakka-askeissa olleisiin keräilykortteihin.

Kaikesta pahasta maineestaan huolimatta kuubandoggien on kirjoitettu olleen omistajilleen äärimmäisen lojaaleja, helposti koulutettavia ja älykkäitä. Ihmisten seurassa ne olivat perusluonteeltaan rauhallisia ja hyökkäsivät vain käskystä. Sen sijaan muita eläimiä kohtaan ne olivat hyvin aggressiivisia.

Alppimastiffi

Vuoden 1050 kieppeillä munkki Bernard Mentonilainen perusti majatalon ja sairaalan Sveitsin Alpeilla sijainneeseen solaan. Alueen asukkailla oli suuria molossityyppisiä koiria, jotka olivat erinomaisia vahteja. Vuosisatoja aiemmin roomalaiset sotilaat olivat jättäneet jälkeensä sotakoiriaan, joista oli Alpeilla kehittynyt lumisiin olosuhteisiin sopeutuneita vahtikoiria. Myös munkit ottivat noita muinaisia sotakoiria vahdeiksi.

Eristäytyneessä solassa näistä munkkien vahdeista jalostettiin raskasrakenteisia pelastuskoiria, jotka etsivät loukkaantuneita lumisesta vuoristosta. Ne olivat tarpeeksi vahvoja kaivamaan ihmisiä lumen alta ja raahaamaan heidät sairaalaan.

Alppimastiffi kuoli sukupuuttoon, koska se lisääntyi muiden rotujen ja erityisesti bernhardinkoirien kanssa. Kaikkien tuntema bernhardinkoira oli aikoinaan jatkojalostettu alppimastiffista samassa Pyhän Bernhardin luostarissa, koska mukit katsoivat pidemmän karvapeitteen olevan parempi ankarissa olosuhteissa työskentelevälle koiralle. Alppimastiffia risteytettiin muun muassa tuuheaturkkisen newfoundlandinkoiran kanssa.

Tämä oli kuitenkin vikatikki, sillä bernhardinkoiran pitkä karva ei ollut käytännöllinen: siihen kerääntyi jäätä ja ikäviä lumipaakkuja, eikä pitkäkarvaisista bernhardilaisista ollut pelastuskoirista. Niinpä rotua alettiin kehittää takaisin lyhytkarvaisempaan muotoon, mutta siinä vaiheessa alkuperäinen alppimastiffi oli jo hävinnyt.

Viimeistään 1800-luvulle tultaessa puhtaita alppimastiffeja ei enää ollut, mutta kadonnut vuoristokoira elää kuitenkin edelleen vahvasti kaikissa ”beethoveneissa”.

Saintjohninkoira

Saintjohninkoira koira kehittyi Newfoundlandin saarella Kanadan koillisrannikolla ja se oli omana rotunaan olemassa viimeistään 1600-luvun alussa. Rodun jalostuminen alkoi joskus 1500-luvulla, kun eurooppalaisia kalastajia jäi asumaan Newfoundlandiin ennen varsinaisten valloittajien saapumista. Koirat kehittyivät saaren olosuhteissa kalastajien korvaamattomiksi apureiksi.

Se jalostettiin risteyttämällä paikallisia newfoundlandinkoiria ja Euroopasta tuotuja spanieleita. Tuloksena oli newfoundlandinkoiraa pienikokoisempi rotu, joka kalastajien oli huomattavasti yksinkertaisempaa ottaa mukaan veneisiin. Näiden koirien tehtävänä oli uida hakemaan kalaverkkoja, mutta niiltä onnistui myös lintujen noutaminen. Saintjohninkoira sukelsi myös nappaamaan kalastajan koukusta irronneita kaloja.

Saintjohninkoiria kutsuttiinkin vesikoiriksi, sillä vesi oli niiden elementti – ne rakastivat uimista. Ne olivat myös ominaisuuksiltaan tehtyjä tuohon ympäristöön: turkki oli vedenpitävä ja koirien varpaiden välissä oli ihopoimut, kuin räpylät, jotka helpottivat ja nopeuttivat vedessä liikkumista.

Saintjohninkoiraa tuotiin 1700-luvulla Englantiin, jossa sitä käytettiin yhden maailman suosituimman koirarodun, labradorinnoutajan, jalostamiseen. Vienti loppui kuitenkin 1800-luvun loppupuolella, kun Englannissa säädettiin tiukka laki koskien tuontieläinten karanteenia. Erityisen pitkä karanteeni määrättiin koirille – tällä pyrittiin hävittämään vesikauhu.

Vientikielto romahdutti pentutuotannon, mikä oli osasyynä rodun häviämiselle. Toinen merkittävä syy sukupuutolle oli tiukka säätely ja ankara verotus, jotka Newfoundlandissa asetettiin koiran omistamiselle niin ikään 1800-luvulla. Toimilla pyrittiin kannustamaan kalastuksen sijaan lampaankasvatukseen.

Rotua yritettiin 1970-luvulla elvyttää risteyttämällä muutamia jäljellä olleita yksilöitä labradorinnoutajien kanssa, mutta vaikka jälkipolvia on syntynytkin, ei puhdasta saintjohninkoiraa ole enää olemassa.

Koirarodun uskotaan hävinneen 1980-luvun alussa. Silloin kuvattiin kaksi tiettävästi viimeistä rodun edustajaa syrjäisessä kanadalaiskylässä. Molemmat koirat olivat kuitenkin uroksia, joten kaikella todennäköisyydellä saintjohninkoiran tarina päättyi siihen.

Egyptinkarvatonkoira

Egyptinkarvatonkoira on sukupuuttoon kuollut koirarotu, jota esiintyi nimensä mukaisesti juuri Egyptin alueella. Niin ikään nimensä mukaisesti se oli karvaton, mikä oli sopeutuma kuumaan ilmastoon.

Johtuen tietystä mutaatiosta, on viilentävässä sopeumassa haittapuolensakin: sama geeni vaikuttaa karvojen lisäksi myös hampaiden kehitykseen. Siksi monilla karvattomilla koiraroduilla esiintyy ektodermaalisen dysplasian muotoa, joka aiheuttaa hampaiden epämuodostumia ja vajaakehitystä.

Näin oli myös egyptinkarvakoirilla.

Heikosta purukalustosta huolimatta nämä koirat olivat rakastettuja seurakoiria. Egyptinkarvatonkoira ei kuitenkaan ollut pelkkä kaveri, vaan sillä oli kodissa myös tehtävä: Ne toimivat parantajina. Ihmiset pitivät pienikokoista ja lämmintä koiraa vasten kehon kipeää kohtaa, ja säryt kaikkosivat. Toisaalta näiden koirien uskottiin tuovan omistajilleen myös onnea.

Egyptinkarvatonkoira oli läheistä sukua afrikankarvatonkoiralle, jonka uskotaan myös kuolleen sukupuuttoon. Jälkimmäisestä on kuitenkin säilynyt täytettyjä yksilöitä englantilaisessa Tringin luonnonhistoriallisessa museossa. Egyptinkarvakoira muistutti ulkonäöllisesti hyvin paljon sukulaistaan (kuvassa), mutta sillä oli luppakorvat ja se oli yleisväritykseltään vaaleampi.

Argentiinannapakoira

Argentiinannapakoira jalostettiin yhtä tarkoitusta varten: auttamaan Argentiinan armeijaa ylittämään Etelämanner nopeasti ja turvallisesti, ja vetämään raskaita kuormia tuossa ankarassa ympäristössä.

Rodun jalostaminen aloitettiin systemaattisesti 1950-luvulla ja Etelämantereen olosuhteita silmällä pitäen jalostuksessa käytettiin siperianhuskya, grönlanninkoiraa, alaskanmalamuuttia ja koillissiperianlaikaa.

Näin syntyi vahva, suurikokoinen ja kylmänkestävyydessä vertaansa vailla ollut argentiinannapakoira. Sen tarina ei kuitenkaan ollut pitkä.

Tämä koirarotu on hävinnyt varsin hiljattain – nimittäin vuonna 1994. Argentiinannapakoirien häviäminen oli nopea ja totaalinen.

Vuonna 1994 tuli voimaan laki, jonka mukaan Etelämantereella ei saanut pitää vieraslajeja, joiksi koirat laskettiin. Kaikki jäisellä mantereella eläneet argentiinannapakoirat tuotiin tuolloin Etelä-Amerikkaan.

Muulta maailmalta suojassa kehittynyt ja elänyt argentiinannapakoira kuoli tavallisiin ja koirille yleensä harmittomiin sairauksiin, joihin rodulla ei ollut luontaista vastustuskykyä.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

Timanttisade on aurinkokuntamme yleisin sadetyyppi – Top 10 universumin äärimmäiset olosuhteet ja sääilmiöt

Julkaistu

Maapallon sääilmiöt saattavat välillä tuntua äärimmäisiltä, mutta ne eivät ole mitään verrattuna siihen, mitä universumin muilla taivaankappaleilla tapahtuu.

Rankkasateita, paahtavaa kuumuutta, hurrikaaneja ja purevia pakkasia. Maapallon monenlaiset sääilmiöt eivät kuitenkaan ole mitään verrattuna universumin muihin taivaankappaleisiin.

Ehkäpä juuri siksi elämä, sellaisena kuin me sen tiedämme, on kehittynyt juuri Maassa. Toisaalta taas elämä itsessään on muokannut säätä kotiplaneetallamme. Maapallon sääilmiöitä on helppo tutkia ja havainnoida, mutta on uskomatonta, miten paljon myös muiden planeettojen ja kuiden olosuhteista tiedetään. Niitä kun ei vain tarkastella katsomalla ulos ikkunasta.

Tällä kertaa Listafriikki matkaa kanssanne pitkin kotigalaksiamme Linnunrataa. Näihin äärimmäisiin sääilmiöihin tutustumisen jälkeen täytyy kyllä pari kertaa miettiä, ennen kuin valittaa pienestä tuulesta ja tuiskusta!

Ikuinen hurrikaani

Maapallolla hurrikaanit keräävät voimiaan merillä päivien tai parhaimmillaan viikkojen ajan, mutta maakosketuksen jälkeen ne kulkevat vain tunteja. Aurinkokuntamme suurimman planeetan, Jupiterin, kaasumaisella pinnalla on kulkenut Suurena punaisena pilkkuna tunnettu pyörremyrsky ainakin 200 vuotta.

Jupiteria on tutkittu jo 600-luvulta lähtien, ja 1600-luvulla kuuluisa astronomi Cassini kirjoitti Jupiterin ”pysyvästä myrskystä”, jonka ajatellaan viittaavaan tähän planeetan pinnalla selvästi näkyvään täplään. Virallisesti myrskyn havaitsi ensimmäisen kerran tähtitieteen harrastaja Samuel Heinrich Schwabe vuonna 1831.

Hurrikaani kiertää planeetan 14:ssä Jupiterin päivässä ja myrskyn kummallisin ominaisuus on se, että reunoilla tuulet puhaltavat reilut 150 metriä sekunnissa, mutta ydin on suhteellisen tyyni.

Vedystä ja heliumista koostuva hurrikaani pysyy voimissaan, koska Jupiterin pinnalla ei tiettävästi ole mitään kiinteää, joka hidastaisi sen menoa. Jos mitenkään on mahdollista päästä käsiksi teleskooppiin, niin kannattaa suunnata se Jupiteriin, sillä useiden sukupolvien ajan ihmisiä kiehtonut Suuri punainen pilkku saattaa hävitä seuraavien vuosikymmenten aikana. Se on pitkään ollut kutistumaan päin; joskus kolme kertaa Maan kokoinen myrsky voisi nielaista ”enää” kaksi maapalloa.

Kristallisade

Orionin tähdistössä, 1350 valovuoden päässä maapallosta, sijaitsee tuoreehko tähti nimeltään HOPS-68. Meidän oma Aurinkomme on ollut joskus sen kaltainen ja sekin on silloin saanut niskaansa vihreiden kristallien sadekuuroja.

Oliviinikristallit ovat todennäköisesti peräisin syntyvästä tähdestä itsestään, kun sen kaasupurskahdukset syöksevät ainetta avaruuteen. Tähteä ympäröi viileä kaasupilvi, jonka hyvin kylmät olosuhteet saavat oliviinin ripottelemaan takaisin vihreänä jalokivisateena.

Samanlaisia kristalleja on löydetty myös aurinkokuntamme laitamilla syntyneistä komeetoista. Vihreiden jalokivien löytyminen kivisistä kiertolaisista oli aiemmin suuri mysteeri, mutta Spitzer-satelliitin 2000-luvun alussa tekemät havainnot HOPS-68:sta paljastivat niidenkin alkuperää. Aurinko on syntyaikoinaan syössyt tulikuumassa ytimessään syntyneitä kristalleja kaasupilveensä, josta niitä on satanut ja jäätynyt kiinni muihin taivaankappaleisiin.

Lunta syöksevät tulivuoret

Lunta ja jäätä syöksevät tulivuoret, vai pitääkö niitä kutsua lumivuoriksi, ovat tavallaan hyvin samankaltaisia Maan ”perinteisten” tulivuorten kanssa. Ne kohoavat maisemasta ylös, ja purkautuvat syösten nestemäistä sisältöään ympärilleen. Nimestäkin varmasti voi päätellä, että niistä ei tule ulos tulikuumaa magmaa, vaan lunta ja jäätä.

Marsin ja Jupiterin välisellä asteroidivyöhykkeellä kiertävä kääpiöplaneetta Ceres on esimerkki tällaisesta kryovulkanismista. Ceresissä sijaitsevan yhden ainoan tulivuoren sisällä on veteen sekoittuneena metaania, ammoniakkia ja klooria – samoja aineita siis, joista kääpiöplaneetan kuori koostuu. Purkautumismekanismia ei tiedetä, mutta jostain syystä nestemäinen sisu ryöpsähtää voimalla ulos, usein jähmettyen nopeasti alhaisen lämpötilan vuoksi.

Neptunuksen ja Jupiterin jäisissä kuissa on lumitulivuoria, samoin kuin planeettojen joukosta vuosia sitten pudotetussa Plutossa ja sen Kharon-kuussa. Saturnuksen kiertolaisessa, Enceladuksessa, on havaittu jopa 500 kilometrin korkeuteen nousevia nestepurkauksia.

Tutkijat arvelevat lumitulivuorten olevan hyvinkin yleisiä aurinkokunnassamme ja ohjaamalla satelliitteja purkautuvien nesteiden läpi, voitaisiin saada arvokas katsaus hyytävän kylmien taivaankappaleiden suliin sisuksiin. Mahdollisia elämän merkkejä etsien tietenkin!

Lue myös: Ei jos, vaan kun purkaus tapahtuu: Tässä ovat maailman vaarallisimmat tulivuoret!

Metaanisade

Saturnuksen suurin ja tunnetuin kuu on Titan. Sen arvoitukset pysyivät pitkään piilossa paksun pilviverhon takana, mutta kun sen oranssiin maailmaan päästiin vihdoin vuonna 2004 näkemään, olivat kaikki yllättyneitä.

Titanilla on jokia, järviä ja jäätiköitä. Siellä myös sataa, ja napa-alueiden vuoret ovat lumen peitossa. Kuulostaako siltä, että Titan olisi hyvä paikka ihmisten yhteiskunnan perustamiselle? Sitä on usein pidetty potentiaalisena kohteena.

Titanin pinnalla ei kuitenkaan ole vettä; se olisi joka tapauksessa ikijäässä -180 celsiusasteen lämpötilassa. Kylmyyden ja kovemman paineen ansiosta meille kaasuina tutut metaani, etaani ja propaani virtaavat nestemäisinä muodostaen kemikaalijokia ja -meriä. Kaasumaisista pilvistä metaani sataa maahan ja kiinteässä muodossa metaanilumi peittää napojen lumitulivuoret, jotka aina silloin tällöin sylkevät räjähdysherkkää, nestemäistä ammoniakkia.

Polttoaineita Titanilta siis löytyisi – vaikka millä mitalla – mutta muuten meidän pitäisi odotella vielä kuutisen miljardia vuotta, jotta Aurinko lämmittäisi sitä tarpeeksi ja mahdollistaisi elämän. Toki siinä vaiheessa kuolemaa tekevä tähtemme on jo nielaissut aurinkokunnan kolme ensimmäistä planeettaa sisuksiinsa.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita eksoplaneetalla

Ketun tähdistössä, reilun 64 valovuoden päässä meistä, sijaitsee hyvin Maata muistuttava aurinkokunnan ulkopuolinen planeetta; kavereiden kesken se tunnetaan nimellä  HD 189733b. Se on väriltään sininen ja siellä on havaittu olevan vettä… ja siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin.

Noin Jupiterin kokoisella eksoplaneetalla puhaltavat tappavat tuulet 2 km/s voimakkuudella, mikä on muuten seitsemän kertaa rivakampi vauhti kuin äänen nopeus.

Vaikka joku onneton avaruusmatkailija päätyisi kieppumaan kotoisan näköisen planeetan ikuisiin hirmutuuliin, ei hätää: matka päättyisi lyhyeen, joskin melko karmealla tavalla, koska lämpötila nousee päivisin jopa 1000 celsiusasteeseen. Tuulen ja lämpötilan lisäksi olosuhteet tekee ”haastaviksi” ilmakehässä oleva silikaatti. HD 189733b saa siitä kauniin sinisen värinsä, mutta toisaalta se tarkoittaa sitä, että planeetalla sataa vaakasuoraan lasia.

Timanttisade

Jokaikinen lumihiutale on ainutlaatuinen, sanotaan. Mutta miten sitten suu pantaisiin, jos taivaalta alkaisi sataa timantteja? Timanttisade on itseasiassa kaikkein yleisin sadetyyppi meidän aurinkokunnassamme.

Tätä sääilmiötä varten ei tarvi edes kovin kauas matkustaa, avaruuden etäisyyksillä mitattuna. Kaikilla kaasuplaneetoilla, kuten Jupiter, Saturnus, Uranus ja Neptunus, ilmakehässä on jonkun verran metaania, joka koostuu hiilestä ja vedystä.

Salamointi saa aikaan metaanin epätäydellisen palamisen, jonka tuotteena syntyy nokea. Kun noki tippuu alaspäin, kohti kaasuplaneetan kiinteää ydintä, kovettuu se ensin grafiitiksi, ja lopulta kasvavan paineen ja helvetin lieskoja vastaavan lämpötilan vaikutuksesta timanteiksi. Saturnuksessa muodostuu jopa 1000 tonnia timantteja vuodessa. Kaikki hiomattomia.

Jopa sormenpään kokoiset timantit eivät todennäköisesti kestä Jupiterin ja Saturnuksen sisäistä lämpötilaa, ja sulavat hiililammikoiksi, mutta Neptunuksen ja Uranuksen viileämmillä pinnoilla timantit todella ovat ikuisia.

Rikkihapposateet

Venusta ja Maata kutsutaan monesti kaksosplaneetoiksi. Myönnetään, ne ovat lähes samankokoiset, painavat saman verran ja niiden koostumus on hyvin samankaltainen. Mutta kaksoset? Siinä saa termiä kyllä venyttää.

Ihmisen näkökulmasta naapuriplaneettamme voisi yhtä hyvin olla universumin kaukaisimmalla reunalla. Venukselle on lähetetty luotaimia tutkimaan sen pintaa, mutta ne ovat planeetan olosuhteissa kestäneet ehjinä vain joitakin tunteja.

Ensinnäkin Venus on 480 celsiusasteen pintalämpötilallaan planeetoista kuumin, koska sen paksu, enimmäkseen hiilidioksidista koostuva ilmakehä sitoo auringon säteilyä huomattavasti enemmän kuin lähimpänä Aurinkoa kiertävä Merkurius. Venus on loistava esimerkki siitä, mitä kasvihuoneilmiö pahimmillaan voi tarkoittaa. Toisekseen, planeetan pinnalla paine on 90-kertainen Maahan verrattuna, joten silmät ja vähän muutakin putkahtaisivat ulos alta aikayksikön.

Vähän korkeammalla Venuksen ilmakehässä, jossa paine ja lämpötila hellittävät, on vastassa kuitenkin paksut läpinäkymättömät rikkihappopilvet. Ja missä pilviä, siellä sadetta. Venuksessa ei sada jalokiviä, vaan voimakkaasti syövyttävää rikkihappoa. Sateet eivät kuitenkaan koskaan saavuta Venuksen pintaa, koska neste höyrystyy korkean lämpötilan takia.

Ääntä nopeammat tuulet

Neptunuksella voi täysin yllättäen joutua myrskyn vietäväksi, sillä siellä puhaltavat aurinkokuntamme kovimmat tuulet. Voit kuulla tuulen ulvovan, mutta vasta sitten, kun se on jo siepannut sinut mukaansa. Neptunuksen 2300 kilometriä tunnissa puhaltavat myrskyt liikkuvat lähes kaksinkertaisella äänen nopeudella ja välillä ne muodostavat maapallon kokoisia pyörremyrskyjä (jotka kuitenkin katoavat aikanaan, toisin kuin Jupiterin ikuinen hurrikaani).

Neptunusta pantamaisesti kiertävät, metaanikiteistä koostuvat pilvet sekoittuvat tuulen voimasta kaasumaisen vety-helium-pinnan kanssa. Tällöin ilmakehään pääsee pieni määrä metaania, joka imee auringonvalosta pitkät aallonpituudet ja saa planeetan hehkumaan sinisenä.

Marsin lumimyrskyt

Kaikista toiveista ja unelmista huolimatta Marsista ei koskaan löytynyt pieniä vihreitä miehiä, vaikka heitä ehdittiin jo marsilaisiksi nimittämään.

Marsissa on todisteiden mukaan aikoinaan ollut virtaavaa, nestemäistä vettä. Sen nykyinen, ohut ilmakehä ei ole pystynyt estämään vettä haihtumasta, minkä takia sen maaperä onkin kuivaa, aavikkomaista kivikkoa. Välillä koko planeetan pinta peittyy valtavien tornadojen nostattamien pölypilvien alle.

Marsissa on hieman Maata muistuttavat vuodenajat ja kesällä päiväsaikaan siellä voi olla mukavat 20 astetta lämmintä. Yöksi elohopea laskee kuitenkin -70ºC:een, koska ohuen ilmakehänsä takia Mars ei pysty sitomaan auringon lämpöenergiaa. Talvella, ja napojen alueella, pakkasta voi olla napakka -125ºC:tta.

Ilmakehä Marsissa on suurimmaksi osaksi hiilidioksidia, joka vähän alle 80 pakkasasteessa härmistyy (kaasu muuttuu suoraan kiinteäksi) ja saa aikaan meillekin tutun kuivajään tai hiilihappojään muodostumisen. Kuivajää muodostaa pysyvän ikijään Marsin napojen peitoksi ja siitä syntyvät myös planeetan rajut lumimyrskyt.

Taivaalta sataa kaloja

Olihan meidän oma maapallommekin pakko saada listalle, vaikka sitten loppukevennyksenä. Missään muualla tässä aurinkokunnassa ei voi kokea kalojen satamista taivaalta. Entäs koko universumissa? Siitä Listafriikki ei voi mennä takuuseen, mutta aikamoinen yhteensattumien summa saisi tapahtua, että niin kävisi.

Mutta täälläpä niin voi käydä. Netistä voi löytää oikeita kuvia ja muokattuja kuvia, mutta kalojen ”sataminen” taivaalta on ilmiö, josta on kirjoitettu jo ennen ajan laskumme alkua. Meksikossa ja Hondurasissa on kyliä, joissa vuosittain kovien myrskyjen jälkeen maa on niin täynnä kaloja, että ihmiset keräävät niitä koreittain syötäväksi.

Tässä suoraan ilmestyskirjan sivuilta olevassa sääilmiössä ei tietenkään ole kyse siitä, että kalat putoaisivat pilvistä, vaan järven tai meren päällä syntyvä tornado nappaa kaloja mukaansa ja kuljettaa ne sisämaahan.

Kai olette katsoneet Haihurrikaani-elokuvia!?

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

Miksi iho menee kananlihalle vaikuttavasta musiikkiesityksestä? 5 hämmästyttävää faktaa ihmiskehosta

Julkaistu

Miksi itkemme onnesta? Muun muassa tähän kysymykseen vastaamme tällä ihmiskehon mielenkiintoisista ominaisuuksista kertovalla listalla.

Ihmiskehon piirteet ja reaktiot ovat meille jokaiselle tietenkin arkipäivää, mutta hyvin tavallisetkin ominaisuudet ovat lähemmin tarkasteltuina perin mielenkiintoisia.

Miksi itkemme onnesta? Miksi aurinkoon katsominen aivastuttaa? Ja miksi kummassa voimakas tunne-elämys, kuten kansallislaulun kuuleminen, saa ihokarvat nousemaan pystyyn?

Muun muassa näitä asioita pohdimme tällä ihmiskehon ihmeellisestä maailmasta kertovalla listalla.

Miksi aurinkoon katsominen aivastuttaa?

Tavallisessa aivastusrefleksissä nenän limakalvon aistinsolut havaitsevat tunkeilijan, esimerkiksi pölyhiukkasen, jolloin niiden värekarvat aktivoivat kasvojen tuntohermon. Sitä pitkin tieto välittyy aivojen aivastuskeskukseen, joka lähettää ylävartalon lihaksille viestin, että nyt vierasesineestä on päästävä eroon ja tuloksena on tahdosta riippumaton aivastus.

Noin neljäosalla ihmisistä aivastusrefleksi ilmenee myös auringonvalon vaikutuksesta. Tätä ilmiötä kutsutaan ACHOO-syndroomaksi (engl. Autosomal Dominant Compelling Helioopthalmic Outburst) eli foottiseksi, valosta johtuvaksi aivasteluksi.

Valon aiheuttamassa aivastuksessa pupilli- ja aivastusrefleksien viestit sekoittuvat, koska niiden hermoradat kulkevat niin lähellä toisiaan. Niillä ihmisillä, jotka aivastavat mennessään hämärästä kirkkaaseen valoon, silmän pupillista tulevat impulssit eivät mene suoraan aivojen näkökeskukseen, vaan kiertävät aivastuskeskuksen kautta. Joten samaan aikaan, kun pupillit saavat käskyn supistua, tulee aivoihin myös virheellinen viesti siitä, että nenässä on jotain ylimääräistä.

Foottisen aivastelun arvellaan olevan periytyvää, mutta sille altistavaa geeniä (tai geenejä) ei ainakaan vielä ole löydetty.

Vain ihmisellä on leuka – muilla eläimillä ei

Listafriikki ei nyt väitä, että muilla eläimillä ei olisi leukaluuta. On toki. Mutta millään muulla eläinlajilla ei ole ulkonevaa luuta hampaiden alapuolella. Muilla eläimillä ei siis ole leukaa.

Katso vaikka ihmisen lähimpiä sukulaisia: simpansseja ja gorilloja. Äläkä anna karvapeitteen hämätä. Jos tutkit niiden pääkalloja (ja mikset tutkisi), huomaat ettei niillä tosiaan ole leukaa.

Evoluutiobiologeja leuan kehittyminen on luonnollisesti kiehtonut: miksi ihmisellä on tuollainen ulkonema? On ehdotettu, että se olisi tuonut leukaluille lisävoimaa pureskeluun, mutta tuosta lisävoimasta ei kuitenkaan ole mitään näyttöä. Puhumisenkaan kanssa ulkonevalla leualla ei ole todettu olevan mitään tekemistä.

On myös epäilty, että se olisi voinut muodostua sukupuolivalinnan seurauksena, mutta useimmiten seksuaalivalinnan tuloksena kehittyy ominaisuuksia vain toiselle (valinnan kohteena olevalle) sukupuolelle: isot sarvet, lintujen höyhenpuku jne. Sekä miehillä että naisilla on leuka, eikä sen koko riipu sukupuolesta.

Sanomattakin lienee selvää, että syy leuan olemassaoloon ei ole selvinnyt.

Miksi itkemme onnesta?

Vaikka suuri ilo ja syvä suru ovat tunneskaalan vastakkaisissa ääripäissä, ei niiden synnyttämillä kyynelillä ole eroa. Aivot eivät nimittäin itkemisen kohdalla osaa erottaa negatiivisia ja positiivisia tunteita toisistaan; ne vain reagoivat voimakkaaseen tunnekuohuun.

Onnen- ja surunkyynelten syntymekanismi on täysin sama.

Aivojen tunnekeskuksiksi nimitetyt mantelitumakkeet kyllä tietävät miltä tuntuu, sillä tunteet syntyvät siellä. Mantelitumakkeet lähettävät signaalin hypotalamukseen, joka kuitenkin jättää viestistä pikkupräntin lukematta. Hypotalamus vain havaitsee, että nyt tuntuu ja lujaa, joten se erittää tarvittavat viestimolekyylit, jotka aktivoivat tahdosta riippumattoman hermoston. Ja sitten aivosillan alueella sijaitseva kyyneltenerityskeskus viestittää silmän kyynelrauhaselle, että hanat auki: oli se sitten ilosta, surusta tai kovan paineen alla.

Esimerkiksi kultamitalisti ja kisan hävinnyt itkevät täysin eri syistä, mutta molempien aivoissa on tapahtunut tismalleen sama ketjureaktio, joka on johtanut tismalleen samaan lopputulokseen. Joidenkin tutkijoiden mukaan voimakkaissa tunnekuohuissa ihminen itkee, koska se auttaa kehoa ja mieltä pääsemään takaisin tasapainoiseen tilaan.

Erilaisten tunteiden laukaisemaan itkuun liittyy myös hauska urbaanilegenda: Ilosta itkiessä ensimmäinen kyynel tipahtaa oikeasta silmästä ja surullisena nyyhkyttäessä ensimmäinen kyynel tulee vasemmasta silmästä. Joten seuraavan kerran kun tunnet itkun tulevan, niin tarkkaile ensimmäistä kyyneltä. Vaikka itsellä tirahtaa tippa linssiin harva se päivä, niin en ikinä kyseisellä hetkellä muista tarkistaa tämän tarinan paikkansapitävyyttä.

Miksi iho menee kananlihalle vaikuttavasta musiikkiesityksestä?

Kylmästä johtuva kananlihalle meneminen on yksiselitteinen asia: adrenaliini saa pienet karvankohottajalihakset supistumaan ja nostamaan karvat pystyyn, jotta turkki olisi pöyheämpi ja suojaisi paremmin kylmältä. Karvan nouseminen vääntää ihon koholle aiheuttaen nyppylämäisen pinnan. Nykyihmiselle reaktio on tarpeeton, koska olemme menettäneet evoluution kuluessa turkkimme.

Karvat voivat nousta pystyyn myös pelottavassa tilanteessa. Silloin kehossamme aktivoituu taistele- tai pakenereaktio, ja adrenaliini jälleen nostattaa turkin pystyyn, tällä kertaa yrittäen tehdä meistä isomman näköisiä.

Kaikkein kummallisinta on karvojen pystyyn nouseminen silloin, kun ihminen kokee valtavan, positiivisen tunne-elämyksen. Vaikuttava musiikkiesitys, omissa häissä alttarille käveleminen tai vaikka kansallislaulun kuuleminen voivat saada vilunväreet aikaan ja ihon menemisen kananlihalle.

Syynä on sama stressireaktio kuin kylmässä tai pelätessä, sillä aivot tulkitsevat voimakkaan tunnekuohun kuin jotain olisi vialla ja viestivät lisämunuaisille, että nyt tarvitaan adrenaliinia ja vähän äkkiä, jotta tilanteesta selvitään kunnialla.

Koiranuni on totta: Ihminenkin voi pitää osan aivoista hereillä

Olemme aiemmin kirjoittaneet eläinten erikoisista nukkumistavoista, ja tuolla listalla mainittiin moneen otteeseen toisella aivopuoliskolla nukkuminen, jota tekevät niin delfiinit kuin sorsatkin. Mutta tiesitkö, että samaan pystyvät myös ihmiset?

Tiedäthän sen piinan, kun on vaikkapa lomalla tai kaverin luona yökylässä, eikä aamulla ole kovinkaan virkeä olo. Jos reissu kestää kauemman kuin yhden yön, paranee unen laatu päivä päivältä. Tämä samainen ilmiö on havaittu myös unitutkimuksissa, sillä koehenkilöiden on usein vaikea saada ensimmäisenä yönä unta oudossa paikassa. Siksipä unilaboratorioissa on tapana suorittaa varsinaiset mittaukset vasta toisena yönä.

Yhdysvaltalaisen Brownin yliopiston aivo- ja unitutkijat ovat kuitenkin kiinnittäneet huomionsa nimenomaan tuohon levottomaan ensimmäiseen yöhön. Masako Tamakin johtama työryhmä havaitsi ennestään tuntemattoman ja hyvin yllättävän ilmiön: koehenkilöiden vasen aivopuolisko ei mennytkään syvän unen vaiheessa täysin lepoon, vaan yksi alue jatkoi aktiivista toimintaansa. Tuo alue on aiemmissa tutkimuksissa liitetty haaveiluun ja ajatusten harhailuun, ja sen myös tiedetään pitävän muissa unen vaiheissa yhteyttä toisiin hermoratoihin aktiivisimmin kuin muut aivojen alueet.

Syytä siihen, miksi aina juuri vasemmalla puolella sijaitseva hermorata pysyi aktiivisena, ei tiedetä, mutta muilta eläimiltä tuttua lepuutettavan puoliskon vaihteluakaan ei voida sulkea pois, sillä mittaus tehtiin vain yön ensimmäisen syvän unen vaiheessa.

Esimerkiksi valailla toisella aivopuoliskolla nukkuminen on elintärkeää, sillä niiden on noustava säännöllisin väliajoin pintaan hengittämään. Ihmisellä näin ei tietenkään ole, joten tutkijat arvelevat aktiivisena säilyvän aivojen osan toimivan ikäänkuin valvontajärjestelmänä vieraassa ympäristössä; tähän viittaa myös se, että koehenkilöt havahtuivat hereille herkemmin ja olivat nopeammin toimintavalmiudessa, kun heidän oikeaan korvaansa soitettiin ääniä (aivojen puoliskot säätelevät aina vastakkaista kehon puolta). Toisena laboratoriossa vietettynä yönä tällaista epäsymmetristä unta ei koehenkilöillä enää havaittu, joten aivot olivat todenneet ympäristön turvalliseksi ja vahtina toiminut aivojen osakin sai levätä.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

Munkkien viinitynnyreissä kupli liikaa, mutta yllättäen ihmiset ihastuivat poreilevaan samppanjaan: 10 keksintöä, jotka olivat täysiä vahinkoja – osa 2

Julkaistu

Tämän listan keksinnöt ovat olleet täysiä vahinkoja, mitä on hieman vaikea uskoa. Mukana muun muassa samppanja, teflon ja muistilaput.

Joskus vahinko voi johtaa maailmaa mullistavaan ideaan. Tällä listalla käymme läpi sellaisia vahinkolaukauksia, joiden kehittämisen ei ikinä uskoisi olleen vain sattuman kauppaa.

Keksintö voi olla alunperin keksitty tekemään jotain ihan muuta tai sitten sen potentiaali huomataan aivan vahingossa; monesti vieläpä huolimattomuuden seurauksena. Näin kävi muun muassa Alexander Flemingille, joka jätti laboratorionsa sotkuiseksi ja keksi sen myötä penisilliinin.

Siitä voit lukea lisää tältä listalta: Pieni pala teippiä johti Yhdysvaltain historian suurimpaan poliittiseen skandaaliin – 10 uskomatonta sattumusta, jotka muuttivat maailmaa

Mutta nyt Listafriikki esittelee vahinkoja, joita ilman maailmamme olisi aika erilainen.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi onnekasta vahinkolaukausta voit lukea tästä:

Viagra kehitettiin rasitusrintakivun hoitoon, mutta lääke sai veren virtaamaan muualla: 10 keksintöä, jotka olivat täysiä vahinkoja – osa 1

Teflon

Teflon on synteettinen materiaali, joka on ehkä kuuluisin paistinpannujen tarttumattomasta pinnasta.

Vuonna 1928 Roy J. Plunkett työskenteli kemianteollisuuden yhtiö DuPontille yrittäen kehittää parempia jäähdytysaineita jääkaappeihin. Hänellä oli mielestään loistava idea, mutta hän halusi jatkaa testejä vasta seuraavana päivänä. Plunkett täytti muovikanistereita tuottamallaan kaasulla, tetrafluoroetyleenillä, ja laittoi ne viileään odottamaan.

Aamulla Plunkett huomasi ihmetyksekseen, että kaasu oli kadonnut kanistereista, mutta ne painoivat silti yhtä paljon kuin täysinäiset. Hämmentynyt Plunkett leikkasi kanisterit halki ja huomasi, että kaasu oli muuttanut olomuotoaan ja muodosti nyt kiinteän pinnan kanistereiden seinämiin.

Plunkett ei onneksi heittänyt ”epäonnistunutta” tuotosta pois vaan tutki sen ominaisuuksia tarkemmin. Hän havaitsi uuden polymeerin olevan hyvin liukas, kestävän äärimmäisen korkeita lämpötiloja, eikä se vaikuttanut reagoivan voimakkaisiinkaan happoihin.

Teflonia käytti ensimmäisenä puolustusvoimat muun muassa tykkien sytytyslangoissa. Keittiövälineisiin Teflon löysi tiensä 1940-luvun lopulla, kun ranskalaisen insinöörin Marc Grégoiren vaimo ehdotti, että miehen kalastusvälineiden sotkeentumista estävää ainetta voisi kokeilla paistinpannuihin.

Turvalasi

Kuva: Judy Alkema | Pixabay

Turvalasi, tai laminoitu lasi, on sekin täysin vahingossa keksitty. Ranskalaiselle kemistille, Édouard Bénédictukselle, kävi vähän samalla lailla kuin listan ensimmäisessä osassa esitellylle Richard Jamesille, joka keksi leluvieterin.

Hän puuhaili laboratoriossaan vuonna 1903 ja tönäisi vahingossa korkean hyllyn päällä olleen keitinlasin alas. Yllätyksekseen hänen ei kuitenkaan tarvinnut ruveta siivoamaan pieniä sirpaleita ympäri lattiaa, sillä lasi oli pysynyt kasassa. Säröillä se kyllä oli, mutta ei palasiksi hajonneena.

Bénédictuksen laboratorioavustaja ilmoitti keitinlasissa olleen nitroselluloosaa, nestemäistä ja kirkasta muovia, joka oli jättänyt lasin sisäpinnalle ohuen kalvon.

Bénédictus alkoi tutkia aineen ominaisuuksia tarkemmin ja haki keksinnölleen patenttia vuonna 1909. Siitä lähtien ohuella muovikalvolla vahvistettua lasia on käytetty erinäisissä muodoissa muun muassa autoissa ja suojalaseissa.

Perunalastut

Asiakas on aina oikeassa. Hmm, sanonnasta voidaan olla montaa mieltä, mutta joskus se voi johtaa maata mullistaviin asioihin. Niin kävi vuonna 1853 Saratoga Springsissä, jossa muuan George Crum toimi keittiömestarina Moon’s Lake House -ravintolassa.

Eräänä päivänä hänellä oli ollut tavallista vaativampi asiakas, joka oli useampaan otteeseen palauttanut ranskalaisensa takaisin keittiölle. Ne olivat asiakkaan mielestä liian mauttomia, paksuja ja pehmeitä. Crum valmisti uusia annoksia, mutta mikään ei tuntunut asiakasta miellyttävän.

Lopulta Crum tulistui ja päätti hieman pilailla tyytymättömän asiakkaan kustannuksella. Hän leikkasi perunoista paperin ohuita siivuja, paistoi niitä rasvassa aivan liian kauan ja viimeisteli luomuksensa kourallisella suolaa. Hän luuli vieneensä asiakkaan toiveen liian pitkälle, mutta yllättäen mies ihastui perunoihin suunnattomasti ja tilasi vielä toisenkin lautasellisen.

Sana Saratogan perunalastuista alkoi kiiriä ja lopulta Crum oli niin suosittu, että hän avasi oman ravintolan, jossa jokaiseen pöytään tuotiin automaattisesti annos sipsejä.

Samppanja

Se ei tule varmaan uutisena kenellekään, että entisaikoina munkit valmistivat viiniä. Ranskan Champagnen alueella heillä oli käsissään maailman parhaat rypäleet.

Ongelmana oli kuitenkin se, että talvisin lämpötila laski niin alas, että käymisprosessi keskeytyi kuukausiksi. Keväällä käymisen jatkuessa tynnyreihin oli kertynyt liikaa hiilidioksidia, joka teki viinistä kuplivaa. Se ei ollut alkuunkaan toivottavaa. 

Vuonna 1668 katolinen kirkko totesi, että viinille, tai siis sen kuplinnalle, olisi tehtävä jotain. Ranskalainen munkki Dom Pierre Perignon määrättiin hoitamaan käymisongelmaa. Kävi kuitenkin niin, että 1600-luvun loppuun mennessä ihmiset olivat ottaneet kuplivan juoman omakseen ja Perignonin tehtävänkuva muuttui päinvastaiseksi; hän alkoi kehittää viinistä entistä poreilevampaa.

Muistilaput

Vuonna 1968 Spencer Silver, 3M-yhtiössä työskennellyt kemisti, yritti kehittää huippuvahvaa liimaa, mutta onnistui saamaan aikaan vain kehnosti pitävän sidosaineen, jolla pystyi liittämään esineitä toisiinsa ainoastaan väliaikaisesti. Silver ehdotti yrityksen johdolle, että ainetta voisi käyttää pinnoittamaan ilmoitustauluja, jolloin paperin kiinnittämiseen ei tarvisi käyttää nauloja tai nastoja. Ideasta ei oltu innostuneita.

Kului vuosia, kunnes eräänä päivänä Spencerin kollega, ja innokas kirkkokuorolainen, Art Fry oli lopen kyllästynyt virsikirjansa sivumerkkien leijailuun joka kerta, kun hän avasi kirjan. Hänelle tuli pähkähullu idea; mitä jos Spencerin kehittämää liima-ainetta laittaisikin paperiin, jonka sitten voisi liittää mihin tahansa ja siirtää halutessaan muualle. Fry ja Spencer uskoivat iskeneensä kultasuoneen.

Onneksi yhtiön laboratoriojohtaja jakoi miesten innostuksen ja päätti testata keksintöä 3M:n markkinointiosastolla. Kokeilun jälkeen 90 prosenttia toimiston työntekijöistä tilasi niitä lisää.

Lue myös:

Continue Reading

Suosituimmat