Yhteiskunta
Kuolemanenkelit: 10 kylmäveristä sairaanhoitajaa, jotka paljastuivat sarjamurhaajiksi
Kuolemanenkeli-nimitys on annettu terveydenhuollon ammattilaisille, eritoten sairaanhoitajille, jotka ovat hoitamisen sijaan päätyneet murhaamaan potilaitaan.
Terveydenhuollon alalla työskentelevät sarjamurhaajat ovat poikkeuksellisen vaarallisia, sillä he toimivat paikassa, jossa kuolema on valitettavasti arkipäivää. Heillä on tietoa ja taitoa murhata potilaita kirkkaassa päivänvalossa ja piilottaa rikoksensa luonnollisten kuolemien sekaan. Sairaanhoitajien tekemät murhat aiheuttavat monesti enemmän pöyristystä kuin esimerkiksi sarjamurhaajalääkärit, sillä sairaanhoitajat nähdään äärimmäisinä hoivaajina ja huolenpitäjinä.
Motiiveja on monia, mutta usein esiin nousee huomion hakeminen, turhautuminen kuormittavaan työhön ja tunne arvostuksen puutteesta. Murhaaminen antaa tietynlaisen valta-aseman, johon muuten on mahdoton päästä. Varsinkin sarjamurhaajiksi paljastuneet sairaanhoitajat voivat ajatella olevansa oikeutettuja vahingoittamaan ja tappamaan potilaita.
Näiden sarjamurhaajien teot ovat toki hirvittäviä, mutta samaan aikaan on todella pelottavaa, että monessa tapauksessa heitä oltiin pitkän aikaa epäilty henkirikoksista ja potilaiden pahoinpitelystä, mutta asiaan ei puututtu. Sairaalat salailivat ja peittelivät tekoja ja viranomaisille ilmoittamisen kanssa viivyteltiin. Monia elämiä olisi säästynyt, jos epäkohtiin, epäilyihin ja joissain tapauksissa tiedossa olleisiin todisteisiin olisi puututtu asianmukaisella vakavuudella. Usean kuolemanenkelin kohdalla herää kysymys, että miksi tekoja on haluttu peitellä? Vai onko kyse sairaalan oman maineen suojelusta?
Listafriikki haluaa varoittaa jo etukäteen, että luvassa on melko tuhti paketti, joten ota mukava asento ja virittäydy kylmäveristen kuolemanenkelien maailmaan.
Charles Cullen
Yhdysvaltalainen Charles Cullen saattaa olla maailman historian pahin sarjamurhaaja, sillä hänen tekemiään henkirikoksia tutkineet epäilevät uhreja olleen jopa 400. Varmuutta asiaan ei kuitenkaan saada koskaan.
Cullen oli kärsinyt mielenterveysongelmista koko ikänsä ja oli yrittänyt itsemurhaa ensimmäisen kerran ollessaan vain yhdeksänvuotias. Omasta kemian setistä kurkkuun kaadetut kemikaalit eivät kuitenkaan toimineet niinkuin poika oli odottanut, mikä sinetöi vuosien päästä kymmenien – mahdollisesti satojen – ihmisten kohtalon. Yrityksiä päättää oma elämä oli lukuisia, mutta koska se ei onnistunut, purki Cullen sisäisen vihansa ja itseinhonsa niihin, jotka luottivat oman elämänsä hänen käsiinsä.
Suurimman osan urastaan Cullen työskenteli palovammaosastolla, jossa potilaat kärsivät valtavista kivuista. Mies on itse sanonut vankilassa antamassaan haastattelussa, että ei osannut käsitellä ympärillään ollutta tuskan määrää oikein ja koki auttavansa potilaita pääsemään kivuistaan. Selittely armokuolemasta kuitenkin ontui, sillä osa Cullenin uhreista oli lähellä kotiutusta, kun hoitaja piikitti heihin tappavan annoksen insuliinia tai digoksiinia.
Vaikka Cullenin työpaikoilla ihmeteltiin potilaiden lisääntynyttä kuolleisuutta, sai hän aina töitä niitä hakiessaan. Yhdysvalloissa oli 1980- ja 1990-luvulla huutava pula sairaanhoitajista, joten tuollaiset ”pikkuseikat” eivät estäneet työllistymistä.
Cullen saatiin kiinni vasta vuonna 2003, kun eräs potilas kuoli digoksiinin yliannostukseen. Potilaalle oli määrätty tuota sydämen sykettä hidastavaa lääkettä, mutta pitoisuus veressä oli viisinkertainen annostukseen nähden. Sairaalan tietojärjestelmästä selvisi, että sairaanhoitaja Cullen oli tarkastellut menehtyneen terveyshistoriaa ja samalla paljastui, että juuri Cullen oli ottanut digoksiinin varastosta. Neljä kuukautta kestäneen jahkailun ja sisäisen selvittely jälkeen sairaala otti yhteyden poliisin. Noiden kuukausien aikana Cullen murhasi viisi potilasta lisää.
Kun kuolemanenkeli viimein saatiin kiinni, ilmoittivat useimmat hänen entisistä työpaikoistaan, että miehen oli epäilty vahingoittavan potilaita. Kukaan ei kuitenkaan epäilyksistä huolimatta ollut ottanut yhteyttä poliisiin. Suut pidettiin supussa myös silloin, kun Cullenia palkkaamassa olleista sairaaloista soitettiin entisiin työpaikkoihin suosituksia kysellen. Niinpä murhaputki sai jatkua ainakin 16 vuoden ajan monissa sairaaloissa Pennsylvanian ja New Jerseyn osavaltioissa.
Oikeudessa Cullen tuomittiin 29 murhasta yhteentoista peräkkäiseen elinkautiseen. Hänellä on mahdollisuus hakea ehdonalaiseen vuonna 2403. Kyllä, luit oikein. Eli tämä sarjamurhaaja viettää loppuelämänsä telkien takana.
Lainzin kuolemanenkelit
Itävaltalaiset olivat raivoissaan vuonna 2008 – ja aivan syystä. Oikeusministeriö oli nimittäin päättänyt vapauttaa Waltraud Wagnerin ja Irene Leidolfin vankilasta perustuen hyvään käytökseen. Kumpikin oli vuonna 1991 todettu syyllisiksi useisiin murhiin ja heidät oli tuomittu elinkautisiin vankeusrangaistuksiin. Vuonna 1991 myös heidän rikoskumppaninsa Maria Gruber ja Stefanija Meyer oli tuomittu tapoista ja murhan yrityksistä 20 vuodeksi vankeuteen, mutta nämä olivat päässeet vapaalle jalalle jo vuosia aiemmin; myös hyvän käytöksen ansiosta.
Hyvästä käytöksestä ei kuitenkaan ollut tietoakaan 1980-luvulla, kun tämä hoitajanelikko pahoinpiteli ja murhasi potilaitaan Wienissä sijaitsevan Lainzin sairaalan geriatrisella osastolla. Vuonna 1983 Wagner tappoi ensimmäisen potilaan antamalla tälle yliannostuksen morfiinia. Hän kertoi myöhemmin tajunneensa nauttivan siitä vallasta, jonka jumalaa leikkiminen antoi. Pian 23-vuotias Wagner houkutteli sairaaseen huvitukseensa mukaan 19-vuotiaan Gruberin ja 21-vuotiaan Leidolfin, ja lopulta myös 43-vuotiaan Meyerin.
Lainzin kuolemanenkeleiksi nimetyt apuhoitajat käyttivät murhiin insuliinia ja suuria määriä rauhoittavia, ja päätekijät Wagner ja Leidolf väittivät murhien olleen vanhojen ja kroonisesti sairaiden potilaiden armomurhia. Tuolta väitökseltä lähti pohja viimeistään siinä vaiheessa, kun selvisi, että nämä apuhoitajat keksivät myös oman, kidutukseen verrattavissa olevan tavan tappaa iäkkäitä potilaita. Yksi piti potilasta paikoillaan ja nipisti tämän nenän tukkoon, kun toinen kaatoi väkisin vettä tämän suuhun. Potilaat, joista monet eivät olleet kuolemansairaita, hukkuivat omiin sairaalasänkyihinsä.
Murhaaminen sai jatkua kuuden vuoden ajan, koska monilla iäkkäillä potilailla kerääntyi nestettä keuhkoihin, joten kuolemiin ei ruumiinavauksista huolimatta osattu yhdistää väkivaltaa. Ja vaikka kuolemantapaukset herättivätkin vuosien mittaan kollegoissa kysymyksiä, piti sairaala kaiken omana tietonaan eikä virkavallalle oltu missään vaiheessa innokkaita puhumaan.
Lainzin kuolemanenkelit jäivät lopulta kiinni, kun sairaalan lääkäri kuuli sattumalta heidän kehuskelemassa viimeisimmällä murhalla paikallisessa kuppilassa. Kuulusteluissa naiset tunnustivat lähes 50 henkirikosta, mutta heidät tuomittiin yhteensä vain 20 murhasta. Motiivinkin yksi kuulustelluista antoi: ”Ne, jotka kävivät hermoilleni, lähetettiin suoraan ilmaiseen petiin kaikkivaltiaan luokse”. Irene Leidolf kertoi myös olevansa täysin varma siitä, että Waltraud Wagner oli viimeisen parin vuoden aikana murhannut ainakin 200 potilasta.
Murhaajille annettiin oman turvallisuutensa vuoksi uudet henkilöllisyydet vapauttamisen jälkeen, mutta toivottavasti kukaan ei enää pyrkinyt hoitoalalle!
Daniela Poggiali
Italialainen sairaanhoitaja Daniela Poggiali väittää edelleen kiven kovaan, että hänellä ei ollut mitään tekemistä niiden 96 kuoleman kanssa, jotka tapahtuivat hänen ollessaan työvuorossa huhtikuun 2013 ja huhtikuun 2014 välillä. Viranomaisten mukaan kuolleiden määrä oli aivan liian suuri ollakseen sattumaa, ja Poggialin työvuorojen aikana menehtyi muihin hoitajiin verrattuna kaksin- tai kolminkertainen määrä potilaita.
Pidätyshetkellä vuonna 2014 Poggiali oli 42-vuotias ja oli työskennellyt sairaanhoitajana 17 vuoden ajan. Viimeiset 12 vuotta hän oli ollut töissä Lugon pikkukaupungin sairaalan yleisosastolla, jossa oli 30 vuodepaikkaa.
Sarjamurhaajan toimet alkoivat paljastua maaliskuun lopulla vuonna 2014, kun viisi potilasta menehtyi viikon aikana selittämättömästi hänen ollessaan yövuorossa käytännössä yksin. Poliisille ei siinä vaiheessa haluttu ilmoittaa mitään, vaan Poggiali siirrettiin päivävuoroon, jotta häntä voitiin sairaalan johdon mukaan pitää paremmin silmällä. Muutama päivä myöhemmin menehtyi jälleen yksi potilas.
Aiemmat tapahtumat huomioonottaen sairaala määräsi monisairaalle potilaalle täyden ruumiinavauksen, jossa löytyi suuria määriä kaliumkloridia. Tuo löydös johti lopulta Poggialin pidätykseen ja epäilyihin karmeasta murhaputkesta. Vaikka kaliumkloridia käytetään pieninä määrinä lääkkeenä, johtaa se liian suurena annoksena sydänpysähdykseen. Kaliumkloridi on tärkeä ainesosa myrkkycocktailissa, jolla useat Yhdysvaltain osavaltiot teloittavat kuolemaantuomittuja.
Todisteet syyttömyydestään kiinni pitänyttä Poggialia vastaan ovat kuitenkin raskauttavia. Hän varasti rahaa ja koruja uhreiltaan sekä rehenteli varsin avoimesti tappaneensa potilaitaan, koska nämä olivat olleet ärsyttäviä. Kaiken lisäksi Poggialilla oli tapana ottaa selfieitä menehtyneiden potilaiden vieressä. Usein hän hymyili kuvissa iloisena ja näytti peukkua. Yhtenä todistajana kuultiin sairaalan lääkäriä, jonka mukaan Poggiali oli erään heikkokuntoisen potilaan tilanteesta keskusteltaessa vitsaillut: ”Pari pulloa kaliumia ja ongelma on ratkaistu”.
Poggialin saattaminen telkien taakse ei kuitenkaan ole osoittautunut yksinkertaiseksi, sillä kaliumkloridi hajoaa muutaman vuorokauden sisällä, joten hänen hoidossaan menehtyneiden ruumiita on turha enää tutkia. Oikeudessa ollaankin vuodesta 2015 saakka istuttu moneen otteeseen ja Poggiali on tuomittu elinkautiseen, vapautettu, tuomittu 30 vuoden vankeusrangaistukseen ja taas vapautettu. Tänä syksynä Poggiali istuu jälleen syytetyn penkillä.
Niels Högel
Kollegoiden suuresti arvostama saksalainen sairaanhoitaja Niels Högel tunnettiin mairittelevalla lempinimellä ”elvyttäjä-rambo”. Högel ansaitsi lempinimensä, sillä hänellä oli uskomaton kyky toimia rauhallisesti ja ammattitaitoisesti valtavan paineen alla. Hän oli aloittanut työskentelyn Delmenhorstin sairaalan teho-osastolla vuonna 2003 ollessaan 27-vuotias ja vakuutti muun henkilökunnan heti tehokkaalla toiminnallaan elvytystilanteissa.
Siltikin jossain mätti, sillä kahden vuoden aikana, jotka Högel sairaalassa työskenteli, kuoli yhteensä 411 potilasta, joista 321 menehtyi Högelin vuorojen aikana tai pian niiden jälkeen. Epäilyttäviä kuolemantapauksia oli sattunut myös Högelin entisessä työpaikassa, läheisessä Oldenburgin sairaalassa. Siellä tutkintaa ei kuitenkaan koskaan aloitettu, vaikka Högeliä oli kielletty olemasta tekemisissä potilaiden kanssa ja hänet pakotettiin irtisanoutumaan. Työtodistukseensa hän sai kuitenkin hyvät suositukset ja löysi Delmenhorstista työpaikan heti seuraavana vuonna.
Lopulta ”elvyttäjä-rambo” jäi kiinni verekseltään kesällä 2005, kun toinen hoitaja löysi hänet potilaan viereltä. Keuhkosyövästä kärsineen potilaan hengityskone oli sammutettu ja roskiksessa oli tyhjiä ampulleja, mutta kyseistä lääkettä ei potilaalle oltu määrätty. Potilas menehtyi seuraavana päivänä, mutta epäilyttävän tilanteen nähnyt hoitaja oli ehtinyt ottaa tältä verinäytteen. Siitä löytyi sydämen rytmihäiriöiden hoitoon käytettävää lääkettä, joka on suurina annoksina tappavaa. Löydöksestä huolimatta Högel sai tehdä työvuoronsa rauhassa loppuun ja murhata sen aikana vielä viimeisen uhrinsa.
Järkyttävän huonosti hoidetun tutkinnan ja syyttäjän ala-arvoisen toiminnan jälkeen Högel tuomittiin seitsemän ja puolen vuoden vankeustuomioon taposta. Ylistetyn sairaanhoitajan oikeuskäsittely sai kuitenkin paljon mediahuomiota ja eräs Högelin entisen potilaan omainen teki tutkintapyynnön, sillä epäili läheisensä joutuneen Högelin uhriksi. Kuulustelujen ja tutkinnan edetessä sarjamurhaaja myönsi antaneensa luvattomia pistoksia, joiden seurauksena 30 potilasta menehtyi, mutta 60 saatiin elvytettyä. Vuonna 2015 Högel tuomittiin elinkautiseen murhasta.
Epäilyksiä ja omaisten yhteydenottoja alkoi kuitenkin sadella, joten poliisi aloitti uuden tutkinnan vielä edellisen oikeudenkäynnin ollessa käynnissä. Högelin käsissä menehtyneiden potilaiden ruumiita kaivettiin tutkimuksiin Saksan lisäksi myös Turkissa ja Puolassa, ja ruumiinavausten perusteella Högelille luettiin vuonna 2018 alkaneessa kolmannessa oikeudenkäynnissä syyte yli sadasta murhasta. Uhreja oli todennäköisesti moninkertainen määrä.
Tällä kertaa Högel sai elinkautisen tuomion 85 murhasta. Motiivina Högelin hirmutekoihin oli halu tulla nähdyksi sankarina. Hän oli tylsistynyt ja kaipasi toimintaa. Mutta koska tuomittu osoitti oikeudessa suurta katumusta, on hänellä mahdollisuus vapautua vankilasta 15 vuoden jälkeen.
Kristen Gilbert
Veteraanien sairaalassa, Northamptonin kaupungissa, Yhdysvalloissa, työskennellyt sairaanhoitaja Kristen Gilbert tunnettiin työkavereiden keskuudessa leikkimielisesti pahaenteisellä lempinimellä – Kuolemanenkeli. Se oli mustaa huumoria ja johtui siitä, että keskimääräistä useampi Gilbertin potilas menehtyi. Aluksi sitä pidettiin vain sattumana, mutta jossain vaiheessa tapauksia alkoi olla liian paljon.
Vuosien 1995 ja 1996 aikana ilmaantui muitakin todisteita siitä, että Gilbert murhasi hoitamiaan sotaveteraaneja. Muun muassa sairaalan lääkevarastosta alkoi mystisesti ja nopeasti katoamaan adrenaliinia. Muu henkilökunta osasi yhdistää selittämättömästi lisääntyneet sydänpysähdykset ja adrenaliinin äkillisen hupenemisen. Ironista sinänsä, sillä adrenaliinia käytetään sydämen stimulointiin sydänpysähdyksen yhteydessä. Mutta vaikka sillä voidaan saada pysähtynyt sydän käynnistymään, toimii se liiallisesti annosteltuna päinvastoin. Näin kävi ainakin neljälle Gilbertin potilaalle.
Oikeaksi kuolemanenkeliksi osoittautunut Gilbert sortui kohtalokkaaseen virheeseen, kun hän soitti nimettömän pommiuhkauksen, kun tutkinta sairaalassa alkoi. Siitä hänet tuomittiin 15 kuukauden vankeuteen, mutta enemmän oli tulossa. Oikeudessa Gilbertin tekemien murhien motiiviksi esitettiin naisen halua tehdä vaikutus sairaalan vartijaan, jonka kanssa hänellä oli suhde.
Syyttäjä ja uhrien omaiset vaativat sarjamurhaajalle teloitusta, mutta sen sijaan kolmeen murhaan ja yhteen tappoon syylliseksi todettu Gilbert tuomittiin valamiehistön toimesta elinkautiseen vankeuteen.
Gilbertin kollegat uskovat, että todellinen uhriluku on huomattavasti suurempi, sillä Gilbertin työvuorojen aikana elvytettiin satoja potilaita selittämättömien sydänpysähdysten vuoksi; usein siinä ei onnistuttu. Monesti Gilbert oli itse ensimmäisenä hoitotoimissa, mutta toisinaan hän sivuutti täysin potilaiden auttamisen ja odotti, että joku muu huomaisi näiden sydänongelmat.
Aino Nykopp
Kuolemanenkelit eivät levitä tappavia siipiään vain ulkomailla, vaan tasaisin väliajoin joudumme lukemaan myös suomalaisista hoitajista, jotka ovat murhanneet potilaitaan. Ehdottomasti tunnetuin heistä on perushoitaja Aino Nykopp, joka istuu tällä hetkellä elinkautista vankeustuomiota viidestä murhasta ja viidestä murhan yrityksestä. Näiden lisäksi Nykopp, nykyiseltä nimeltään Ann-Maria Myllgren, todettiin syylliseksi kolmeen törkeään pahoinpitelyyn, törkeään varkauteen, kahteen varkauteen ja kahteen huumausainerikokseen. Rikokset tapahtuivat vuosien 2004 ja 2009 välillä Helsingin eri sairaaloissa, hoitokodeissa sekä kotihoidonpiiriin kuuluvien asiakkaiden kodeissa.
Suomen tunnetuimpiin sarjamurhaajiin kuuluvan Nykoppin teot rupesivat paljastumaan maaliskuussa 2009, kun tokkuraisena sairaalaan tuotu potilas epäili toivuttuaan, että hänen ruokaansa oli lisätty lääkkeitä. Ja kuinka ollakaan, poliisin tutkimuksissa potilaan kodin tiskialtaassa olleesta jogurttikulhosta löytyi bentsodiatsepiineja, joita havaittiin myös hänen veri- ja virtsanäytteissä. Nykopp oli potilaan kotihoitaja.
Kaava oli samanlainen kaikissa rikoksissa. Hoitaja Nykopp oli aina läsnä, kun uhrit saivat vakavia myrkytysoireita. Usein myrkytys johtui keskushermostoa lamaannuttavista lääkkeistä, joita löydettiin myös murhaajan hallusta. Hänet oli jo vuonna 2006 tuomittu ehdolliseen vankeusrangaistukseen varastettuaan työpaikaltaan sairaala Mehiläisestä vähintään 1200 huumaaviksi aineiksi luokiteltua lääkettä. Lisäksi hänellä oli vuodelta 2008 tuomio vahingonteosta: Nykopp oli sytyttänyt vaippoja Meilahden sairaalan hississä.
Kaikkiin väkivaltarikoksiinsa Nykoppilla oli aina selitys valmiina ja hän esimerkiksi kertoi potilaan yrittäneen lääkkeillä itsemurhaa, kun tätä haettiin ambulanssilla ensiapuun. Nykopp on alusta asti vankkumatta vakuuttanut syyttömyyttään ja väittää uhriensa kuolleen luonnollisista syistä tai itse otetun yliannostuksen vuoksi. Motiivia Nykoppin tekemiin murhiin ei ole koskaan löytynyt. Arveluja on toki esitetty: Nykoppin tiedetään varastaneen uhreiltaan, joten ehkä motiivi oli taloudellinen. Toisen teorian mukaan murhaaja halusi esiintyä sankarina ja iäkkäiden potilaiden pelastajana.
Nykoppin hakemus päästä ehdonalaiseen 12 vankilavuoden jälkeen maaliskuussa 2021 hylättiin. Helsingin hovioikeus katsoi, että teot huomioonottaen sarjamurhaajan on istuttava elinkautistaan selvästi yli 12 vuotta ja lisäksi vapauttamisessa nähtiin suuri riski rikoksen uusintaan.
Kimberly Clark Saenz
Kimberly Clark Saenz on yhdysvaltalainen sarjamurhaaja, joka vuonna 2012 tuomittiin viidestä murhasta ja viidestä murhan yrityksestä elinkautiseen vankeuteen ilman mahdollisuutta päästä ehdonalaiseen.
Huolimatta lukuisista potkuista uransa aikana 35-vuotias Saenz palkattiin vuonna 2007 sairaanhoitajaksi DaVita -dialyysiklinikalle Lufkinin kaupunkissa, Teksasissa, virheellisiä tietoja sisältäneen työhakemuksen perusteella. Aiemmat työsuhteet olivat päättyneet muun muassa lääkkeiden varastamisen ja huumetestissä huijaamisen vuoksi, mutta nämä hän sai pidettyä salassa.
Keväällä 2008 dialyysikeskus joutui kuin epidemian valtaan. Kolmenkymmenen päivän ajanjaksolla klinikalle jouduttiin soittaa hätäapua 30 kertaa. Vertailun vuoksi: edellisten 15 kuukauden aikana hätäpuheluun oli turvauduttu kaksi kertaa. DaVitan työntekijätkin olivat ihmeissään, sillä potilaat kärsivät sydänpysähdyksistä, mikä on dialyysissä erittäin harvinaista.
Huhtikuussa nimetön henkilö Lufkinin pelastuslaitokselta kirjoitti kirjeen Teksasin osavaltion terveystarkastajan virastoon ja pyysi jonkun käymään dialyysikeskuksessa, sillä monet ensihoitajat olivat esittäneet huolensa päivittäisistä hätätilanteista, joissa potilaita jouduttiin elvyttämään.
Terveystarkastajien ollessa paikalla huhtikuun 28. päivänä kaksi dialyysipotilasta valitti äkillistä huonoa oloa ja kaksi muuta kertoi nähneensä hoitaja Saenzin ruiskuttaneen valkaisuainetta näiden letkuihin. Kahdeksan kuukautta klinikalla työskennellyt Saenz lähetettiin välittömästi kotiin ja poliisin määräyksestä klinikka suljettiin tilapäisesti, koska potilaiden pelättiin olevan välittömässä hengenvaarassa. Seuraavana päivänä Saenz erotettiin ja tutkimukset alkoivat todenteolla.
Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto, FDA, tutki klinikalla käytetyt veriletkut, tippapussit ja ruiskut valkaisuainejäämien osalta, ja testit olivat positiivisia. Tutkinta ei ollut helppo, sillä iso osa mahdollisista todisteista oli hävitetty lääketieteellisenä jätteenä. Lisäksi syyttäjän tuli todistaa, että valkaisuaine todella aiheutti sydänpysähdyksen, sillä kukaan ei aiemmin ollut tutkinut sen vaikutusta verenkierrossa – miksi olisi!? Puolustuksen harmiksi yhteys saatiin todistettua kiistattomasti. Lisäksi tutkijat löysivät Saenzin tietokoneen hakuhistoriaa läpi käydessään, että tämä oli etsinyt tietoa valkaisuaineesta: voiko sen käytön havaita dialyysiletkussa ja voiko sen suonensisäinen käyttö tappaa ihmisen.
Vuotta myöhemmin nostetussa syytteessä Saenzin murha-aseeksi nimettiin natriumhypokloriitti, jota käytetään desinfiointiin tarkoitetuissa valkaisuaineissa. Monien yllätykseksi Saenz vältti kuolemantuomion, mutta viruu vankilassa koko loppuelämänsä.
Elizabeth Wettlaufer
Elizabeth Wettlaufer on yksi Kanadan pahimmista sarjamurhaajista. Vuonna 2007 hänet palkattiin sairaanhoitajaksi Woodstockin kaupungissa, Ontariossa, sijaitsevaan vanhusten hoivakotiin.
Wettlaufer kärsi alkoholismista ja muiden päihteiden väärinkäytöstä koko ne seitsemän vuotta, jotka hän oli Caressant Care -hoitokodin palkkalistoilla. Vuosien mittaan tämä kuolemanenkeli löydettiin useampaan otteeseen sammuneena lääkevarastosta ja oli monesti pidätettynä virastaan johtuen virheellisistä lääkkeiden annosteluista. Vuonna 2014 hän sai potkut annettuaan potilaalle väärää lääkettä. Noina vuosina hän kuitenkin ehti murhata seitsemän hoidossaan ollutta vanhusta ruiskuttamalla heihin tappavan annoksen insuliinia. Potkujen jälkeen Wettlaufer työskenteli kotihoitajana ja osa-aikaisena sairaanhoitajan Meadow Park -hoitokodissa, jossa hän murhasi viimeisen uhrinsa.
Ihmishenkiä olisi voinut säästyä, jos edes yksi niistä lukuisista henkilöistä, joille Wettlaufer tunnusti tekonsa, olisi ilmoittanut poliisille. Pastori, jolla Wettlaufer purki syntejään, vain rukoili naisen puolesta ja varoitti ilmiannolla, jos tämä murhaisi lisää. Asianajaja käski häntä viemään salaisuuteensa hautaan. Nimettömät Narkomaanit -tukiryhmässä hänen uskottiin valehtelevan ja samaan päätelmään tulivat monet ystävät, joille hän murhista kertoi. Entinen miesystävä sen sijaan epäili kertomuksia ”vain henkisiksi ongelmiksi”.
Syyskuussa 2016 Wettlaufer hakeutui psykiatriseen hoitolaitokseen, jotta joku ottaisi hänen tunnustuksensa tosissaan. Ja niin vihdoin kävikin.
Tämän valossa ei ole ollenkaan ihme, että Wettlaufer oli hyvin avoin ja yhteistyöhaluinen poliisin kuulusteluissa. Pidätyksen jälkeen hän väitti toimineensa jumalan toiveiden mukaisesti ja kertoi tunteneensa ”punaisen aallon” juuri ennen tappavien insuliiniannosten ruiskuttamista. Sarjamurhaaja tarjoili myös vaihtoehtoisia motiiveja, sillä hän kertoi valinneensa suurimman osan uhreistaan sillä perusteella, että nämä olivat ilkeitä. Oikeudessa hän kertoi olleensa täysissä sielun ja ruumiin voimissa – eikä minkään aineen vaikutuksen alaisena – annostellessaan insuliinia murhaamistarkoituksessa. Hän myös sanoi nauraneensa aina murhien jälkeen ja kerran lähteneensä mukavalle Karibian risteilylle, vaikka oli juuri tappanut potilaan.
Vuonna 2017 Wettlaufer tuomittiin elinkautiseen vankeuteen kahdeksasta murhasta ja kuudesta murhan yrityksestä, eikä hänellä ole mahdollisuutta hakea ehdonalaiseen pääsyä ainakaan seuraavaan 25 vuoteen.
Petr Zelenka
Elinkautista vankeutta seitsemästä murhasta ja kymmenestä murhan yrityksestä istuvalla tšekkiläisellä Petr Zelenkalla oli toiminnalleen varsin erikoinen motiivi: hän ruiskutti potilaisiin veren hyytymistä estävää hepariinia testatakseen lääkäreiden ammattitaitoa.
Ainakin seitsemässä tapauksessa päivystävä lääkäri ei niin sanotusti selvinnyt Zelenkan kokeesta ja potilaat menehtyivät sisäisiin verenvuotoihin. Syyttävä sormi ei tietenkään osoittanut lääkäreiden suuntaan, vaan sairaanhoitajaan, jonka ainoa puolustus oli se, että hän toimi hetken mielijohteesta, kun ei uskonut sairaalan lääkäreiden olevan tarpeeksi päteviä.
Zelenka työskenteli sairaalan teho-osastolla keskellä Tšekkiä sijaitsevassa Havlíčkův Brodissa. Hän aloitti potilaiden murhaamisen viimeistään toukokuussa 2006 ja sai alkuun toimia aivan rauhassa, sillä teho-osastolla menehtymisiä oli normaalistikin tavallista osastoa enemmän. Jossain vaiheessa epäilykset kuitenkin heräsivät, kun sisäisiä verenvuotoja alkoi esiintyä selittämättömän paljon.
Syyskuussa 2006 ilmenneen seitsemännen kuolemantapauksen jälkeen sairaala neuvotteli Zelenkan kanssa tämän tilanteesta ja osapuolet pääsivät yhteisymmärrykseen: Zelenkan työsopimus purettiin. Sairaalaa on kritisoitu jälkeenpäin ankarasti siitä, että epäilyksistä ei ilmoitettu heti poliisille, ja että Zelenkaa ei erotettu. Mies sai nimittäin uuden työn läheisestä Jihlavan kaupungista, mutta ilmeisesti ei siellä ehtinyt tappamaan ketään.
Zelenka pidätettiin vasta joulukuussa 2006, sillä vaikka alkuperäisestä työpaikasta oltiin poliisiin yhteydessä viikko miehen lähdön jälkeen, oli rikoksesta epäilty ensin ”tuntematon tekijä”. Zelenka sai siis jatkaa sairaanhoitajana, koska poliisin piti ensin selvittää murhaajan henkilöllisyys, jonka sairaala kyllä varsin hyvin tiesi – olihan Zelenka saanut lähtöpassit potilaiden mystisten kuolemien vuoksi.
Genene Jones
Arvioiden mukaan vähintään 60 potilasta 1970- ja 1980-luvuilla tappanut yhdysvaltalainen Genene Jones on siitä harvinainen sarjamurhaaja, että hänet tuomittiin vankeuteen alunperin vain yhdestä murhasta, vaikka lukuisia oli tiedossa.
Jones työskenteli lähihoitajana Teksasissa sijaitsevan Bexarin piirikunnan sairaalan lasten teho-osastolla, jossa alettiin kiinnittää huomiota epätavallisen korkeaan kuolleisuuteen. Epäilykset kohdistuivat Jonesiin, sillä selittämättömiin sairaskohtauksiin menehtyneet lapset olivat usein hänen hoidettavanaan. Jonesin työvuoroa ruvettiin tämän selän takana kutsumaan kuoleman vuoroksi. Hän myös vaati päästä hoitamaan kaikkein sairaimpia lapsia ja oli mukana jokaisessa mahdollisessa elvytyksestä.
Entisten työkavereiden mukaan Jones itki vuolaasti jokaisen menehtyneen potilaan jälkeen ja halusi aina olla hetken kahdestaan kuolleen lapsen kanssa, ennen kuin tämän vanhemmat kutsuttiin sisään. Hän myös monesti kyseli epätoivoisena, miksi vauvoja kuolee juuri hänen työvuorollaan.
Sen sijaan, että Jones olisi joutunut teoistaan millään lailla vastuuseen, pyysi sairaala kaikkia lähihoitajia irtisanoutumaan. Heitä ei erotettu, jotta kaikilla olisi mahdollisuus työllistyä, ja jotta viranomaiset eivät kiinnittäisi asiaan huomiota. Mystiset kuolemantapaukset loppuivat kuin seinään.
Suosittelujen perusteella Jones sai nopeasti pestin pieneltä lastenklinikalta Kerrvillen kaupungista, vaikka huhut hoitajasta olivat kiirineetkin klinikan perustaneen lääkärin Kathleen Hollandin korviin. Sielläkin potilaina olleille lapsille alkoi ilmaantua selittämättömästi vaikeita sairaskohtauksia. Yksi potilaista, 15-kuukautinen Chelsea McClellan, kuoli.
Jones jäi kuitenkin nalkkiin, kun Holland löysi lääkevarastosta suksametonipullon, jossa oli neulanjälkiä. Vain hänellä ja Jonesilla oli pääsy varastoon. Tutkimuksissa selvisi, että täysinäiseltä vaikuttaneen pullon sisältöä oli jatkettu vedellä – joku oli siis ottanut suksametonia käyttöön. Suksametoni, jota käytetään lihasrelaksanttina muun muassa nukutusta vaativien leikkausten yhdessä, voi lamauttaa myös hengityselimistön, joten sitä käytettäessä on varmistettava potilaan hapensaanti.
Samaan aikaan Bexarin piirikunnan sairaalassa oli suoritettu sisäistä tutkintaa ja lopputulema oli se, että Genene Jones oli syyllinen lukuisiin pahoinpitelyihin ja kuolemantapauksiin. Uhrien ruumiinavauksissa havaittiin, että monet olivat saaneet tappavan määrän lääkkeitä. Uhrien todellinen lukumäärä tuskin koskaan selviää, sillä potilastietoja ja asiakirjoja on hävitetty silloin, kun sairaala halusi salailla Jonesin toimintaa.
Vuonna 1985 Jones tuomittiin 99 vuoden vankeusrangaistukseen Chelsea McClellanin murhaamisesta suksametonilla. Teksasin lainsäädännön mukaan ja vankiloiden ylikuormittumisen välttämiseksi ensikertalainen pääsee hyvällä käytöksellä vapaaksi istuttuaan kolmanneksen tuomiostaan. Jonesin oli siis määrä vapautua vuonna 2018.
Tämän estämiseksi häntä vastaan nostettiin uusi murhasyyte 11-kuukautisen Joshua Sawyerin murhasta ja piirikunnansyyttäjä oli valmis läväyttämään pöytään viisi muutakin murhasyytettä. Jones suostui myöntämään syyllisyytensä Sawyerin murhaan, jotta muut syytteet jäisivät nostamatta – muuten hän olisi voinut nykyisellä lainsäädännöllä saada kuolemantuomion. Nykyisin 70-vuotias Jones tuomittiin tammikuussa 2020 elinkautiseen, josta hänen on istuttava vähintään 20 vuotta. Todennäköisesti ja toivottavasti hän ei tule enää kokemaan elämää vankilan seinien ulkopuolella.
Osallisuutensa lasten kuolemiin tiukasti kiistäneen murhaajan motiivia on voitu vain arvailla, mutta syytettynä ollessaan hän halveksui ja kritisoi kärkkäästi lääkäreitä. Siksi onkin epäilty, että Jones yritti saada nuoria ja kokemattomia lääkäreitä huonoon valoon. Hän myös pelasti joitakin uhreistaan ja sai itsensä näyttämään sankarilta.
Tai sitten hän on vain kylmäverinen psykopaatti, joka nautti lasten murhaamisesta.
Lue myös:
Nyt tutustutaan maailman suurimpaan olutfestivaaliin, kun tiedossa on listallisen verran faktoja Oktoberfestistä. Lokakuun 12. päivänä vuonna 1810 juhlittiin ensimmäistä Oktoberfestiä, vaikkei siihen alkoholijuomien tarjoileminen silloin kuulunutkaan.
Saksan Münchenissä yli 200 vuoden ajan järjestetty festivaali on jo pitkään, nimestään huolimatta, järjestetty alkavaksi syyskuussa, miellyttävämmän sään vuoksi. Pitkän historiansa aikana Oktoberfest on peruttu vain 26 kertaa – sotien, kahden koleraepidemian ja viimeisimpänä koronapandemian vuoksi vuosina 2020 ja 2021.
Nykyään teltat taas nousevat normaalisti ja sen kunniaksi Listafriikki tarjoilee kymmenen mielenkiintoista faktaa olutfestivaali Oktoberfestistä.
Ensimmäiset festivaalit olivat kuninkaalliset häät
Oktoberfest ei alkanut olutfestivaalina, vaan juhlintana Baijerin tulevan kuninkaan, kruununprinssi Ludvigin ja Therese von Sachsen-Hildburghausenin häiden kunniaksi. Kaikki kansa oli kutsuttu morsiamen mukaan Theresienwieseniksi (Theresen niitty) nimetylle alueelle, ja paikalliset käyttävät festivaaleista edelleen tuota nimeä, joskin se on ajan saatossa lyhentynyt muotoon ”Wiesn”.
Muutama päivä kuninkaallisten häiden jälkeen järjestettiin suuret hevosajot, joiden uusiminen seuraavana vuonna oli alkusysäys pitkälle perinteelle. Vaikka hevosajot ovat sittemmin jääneet pois ohjelmasta, oli festivaali maatalousnäyttelyineen ja karnevaaleineen löytänyt tiensä ihmisten sydämiin.
Ensimmäisinä vuosina alkoholi oli alueella kielletty, mutta ilmeisesti järjestävä taho totesi hyvin nopeasti, että olut houkuttelisi paikalle vieläkin enemmän juhlijoita. Juhlinta on myös siirretty alkamaan aiemmin, joten kruununprinssiparin hääpäivä ei enää edes osu festivaalien ajankohtaan.
Yleensä Oktoberfest kestää 16 päivää siten, että viimeinen festivaalipäivä osuu lokakuun ensimmäiselle sunnuntaille. Jos kuitenkin kyseinen sunnuntai sattuu olemaan ennen Saksan yhdistymisen vuosipäivää (3.10), pidennetään festivaaleja muutamalla päivällä, jotta tuo kansallinen vapaapäivä saadaan osaksi juhlintaa.
Koko perheen tapahtuma
Oktoberfest on maineestaan huolimatta koko perheen festivaali, ja paikalla on olutta litkivien aikuisten lisäksi myös paljon lapsia, erityisesti päiväsaikaan – festivaalithan aukeavat aamuvarhaisella, päivästä riippuen yhdeksältä tai kymmeneltä, ja jatkuvat ilta yhteentoista.
Oluttelttojen lisäksi festivaalialueella on paljon näkemistä ja kokemista: huvipuistolaitteita, pelejä, paraateja ja tietysti rutkasti perinteisiä saksalaisia, ja erityisesti baijerilaisia, herkkuja. Festivaalin kumpikin tiistai on vielä erityinen perhepäivä, jolloin lapset pääsevät laitteisiin puoleen hintaan.
Yhdessä Oktoberfestin suurista teltoista, Marstallissa, järjestetään festivaalin ensimmäisenä torstaina ennen kaikkea ahkerille työntekijöille tarkoitettu, mutta kaikille avoin suuri messu. Siellä rukoillaan muun muassa rauhallisten festivaalien puolesta.
Jumalanpalveluksessa on mukana sekä katolisia että protestanttipappeja, ja ennen yleistä osuutta kirkko tarjoaa työntekijöiden ja telttojen omistajien lapsille mahdollisuuden kasteeseen, ensimmäiseen ehtoolliseen ja konfirmaatioon. Vuonna 2019 kolme Oktoberfest-lasta sai kasteen olutteltan seinien sisällä.
Tarjolla ei ole mitä tahansa olutta
Luulisi, että olutfestivaalista puhuttaessa tarjolla olisi jos jonkinlaista olutta, mutta totuus on aivan toinen. Olutta saa myydä vain kuusi müncheniläistä panimoa: Augustiner, Hacker-Pschorr, Hofbräu, Löwenbräu, Paulaner ja Spaten.
Perinteisesti, ikivanhan baijerilaisen säännön mukaan, Oktoberfestillä tarjoiltu olut on saanut sisältää vain kolmea raaka-ainetta: vettä, ohraa ja humalaa. (Humala-kasvin latinankielinen nimi on Humulus lupulus, ihan vain piristävänä sivuhuomiona). Nykyään sääntöjä on hieman lavennettu, mutta oluen alkoholipitoisuus on oltava vähintään 6% – siitä ei jousteta. Suurin osa oluista on lagereita, ja vaikka muitakin voi yrittää vieraille tarjota, täytyy silloin varautua pitkiin katseisiin.
Kuuden panimon olutta ja tonneittain ruokaa tarjoillaan 17 suuressa teltassa, vaikkakin teltta on vähän harhaanjohtava nimi. Ne ovat valtavia puisia rakennuksia, joista suurin vetää sisälleen noin 10 000 asiakasta. Päätelttojen lisäksi alueella on parikymmentä pienempää ”telttaa”, ja jokaisessa on aivan omanlaisensa tunnelma.
Vaikka festivaaleilla ei saa myydä mitä tahansa olutta, on alueella mahdollista nauttia baijerilaisia viinejä ja kuohareita niille tarkoitetuissa teltoissa.
Teltan pystyttämisestä suhteellisuusteoriaan
Vuonna 1896 Oktoberfestin telttoja pystyttävien työntekijöiden joukossa oli 17-vuotias nuorimies, joka ei erottunut muista raatajista mitenkään. Ainakaan siinä vaiheessa. Myöhemmin tuosta nuorukaisesta tuli yksi modernin fysiikan merkittävimmistä hahmoista, joka loi muun muassa suppean suhteellisuusteorian alle kymmenen vuotta festivaaleilla työskentelyn jälkeen, ja myöhemmin aika paljon muutakin.
Albert Einstein työskenteli harjoittelijana isänsä ja setänsä omistamassa sähköfirmassa, ja Oktoberfestillä hänen tehtäviinsä kuului lamppujen paikalleen laittaminen. Oliko Einsteinilla jo kuuluisa energian ja massan yhteyden osoittava yhtälö (E=mc²) mielessään, kun hän ruuvasi lamppuja olutteltan kattoon? Kuka tietää, mutta ainakin sähkötekniikkaan tutustuminen perhepiirissä oli merkittävässä roolissa siinä, että kiinnostus fysiikkaa kohtaan heräsi.
Vierailijan perinteinen hattu kertoi varallisuudesta
Klassinen Oktoberfestilla eli olutfestivaalilla pidettävä hattu on tirorilainen huopa- tai villahattu. Nämä hatut tulevat Alpeilta, Italian ja Itävallan puolella sijaitsevalta Tirolin alueelta.
Kun näet jonkun kulkevan Oktoberfestilla hattu päässään, löytyy näistä hatuista useimmiten joko fasaanin tai strutsin sulka. Nykyisin ne eivät kerro enää juurikaan kyseisen henkilön varallisuudesta, mutta toisin oli ennen, sillä entisaikoina sulan koko kertoi henkilön varallisuudesta: mitä suurempi sulka, sitä varakkaampi sen omistaja.
Myös hattuihin kiinnitettävät kupariset pinssit kertoivat aikanaan ihmisten varallisuudesta, sillä niiden tarkoituksena oli osoittaa, miten paljon kukin oli matkustanut elämänsä aikana. Toki nämä pinssit kertovat samaan tapaan myös nykypäivänä kunkin henkilön tekemistä matkoista, mutta suoranaisesti varallisuuteen viittaavaa sanomaa ne eivät enää kanna mukanaan, vaan ne ajavat lähinnä leikekirjan asiaa.
Tarjoilijoiden rankka rupeama
Tarjoilijan työ Oktoberfestillä ei ole mitään kevyttä hommaa. Suurimman olutfestivaalin suurin teltta, Hofbräu-Festzelt, työllistää reilun kahden viikon aikana 250 tarjoilijaa, joista kaikki ovat naisia. Toisissa teltoissa töihin otetaan myös miehiä. Työhön ei ole helppo päästä, sillä paikan saadakseen hakijalla on oltava suhteita jo aiemmin tarjoilijana toimineeseen henkilöön. Tuhansien hakijoiden joukosta halutulle keikalle pääsevät vain harvat ja valitut.
Tarjoilijoiden ei tarvitse ”siviilissä” olla ravitsemusalalla, vaan kirjavassa joukossa on muun muassa arkkitehtejä, opettajia ja valokuvaajia. Työntekijöiden täytyy olla hyvässä fyysisessä kunnossa, ja monet valmistautuvatkin keikkaan kuntosalilla treenaten, sillä pitkien vuorojen ja kellon ympäri jalkojen päällä olemisen lisäksi tarjoilijan on pystyttävä vakain käsin kantamaan yhdellä kertaa 10 tuopillista olutta.
Litra olutta painaa noin kilon ja Oktoberfestillä käytetty tyhjä lasituoppi 1,3 kiloa, joten nopealla laskutoimituksella yhden pöytään kannettavan satsin paino on 23 kiloa. Ja se tosiaankin on vain yksi reissu.
Keskimäärin tarjoilija myy Hofbräun teltassa 450 tuoppia päivässä, joten kannettavaa tulee yhden vuoron aikana yhteensä yli tuhat kiloa, eikä mukaan ole vielä edes laskettu tyhjien tuoppien kantamista pois pöydistä. Monelle keikkatyöhön halajavalle Oktoberfest onkin itselle asetettu haaste: Pystynkö siihen? Kestääkö kroppa?
Jokin taika Oktoberfestillä kuitenkin on, sillä tarjoilijat palaavat joka vuosi ilomielin kahden viikon rääkkiin.
Miljoonia vierailijota
Reilu kaksiviikkoisilla festivaaleilla käy yli 6 miljoonaa juhlijaa joka vuosi. Kävijäennätys, 7,1 miljoonaa vierasta, tehtiin vuonna 1985. Oktoberfestin kansainvälisestä maineesta huolimatta valtaosa, lähes 90 prosenttia kävijöistä, on saksalaisia ja heistäkin enemmistö on baijerilaisia. Maailman suurin olutfestivaalia siis juhlitaan lähinnä paikallisvoimin.
Tietenkään kaikki vieraat eivät osaa juhlia siististi ja järjestysmiehillä on kädet täynnä töitä. Tappelua, tarjoilijoiden kourimista tai muuta yleistä öykkäröintiä ei suvaita, ja huonosti käyttäytyvä oluen ystävä löytää itsensä hyvin nopeasti teltan ulkopuolelta. Suurinta närää asiakkaissa aiheuttaa se, kun he jäävät kiinni Oktoberfest-tuoppien varastamisesta. Mukeja takavarikoidaan ja palautetaan telttoihin kymmeniä tuhansia joka vuosi.
Huonovointisiltakaan juhlijoilta ei vältytä, mutta oksentaminen on sallittua, kunhan pystyy ylenantamisen jälkeen kasaamaan itsensä ja istumaan siististi penkillä. Itsensä alkoholimyrkytykseen saakka juo hieman reilu 600 henkilöä vuosittain.
Koska ihmismäärä on valtava ja alkoholia nautitaan reippaalla kädellä, ei ole kumma, että ihmiset hukkaavat tavaroitaan. Löytötavarapisteessä onkin monenlaista mielenkiintoista esinettä kännyköistä kyynärsauvoihin asti. Passit ja avaimet ovat yleisiä, ”yllättävän paljon” löytyy vihkisormuksia (mikä lienee syynä?) ja vuosittain vähintään yhdet tekohampaat löytyvät jonkun pöydän alta ilman niihin kuuluvaa suuta.
Löytötavarapisteellä työskenteleviä kummastuttavat myös pyörätuolit ja lastenrattaat, joita aina silloin tällöin jää omistajiltaan jälkeen. Esineiden joukossa ei sentään ole vanhemmistaan erilleen joutuneita lapsia, ei tietenkään. Heitä varten festivaalialueella on nimittäin oma kadonneista ja löytyneistä lapsista vastaava toimistonsa.
Adidas valmistanut oksennuksen kestävät tennarit Oktoberfestille
Kuten edellä olevassa listan kohdassa asiaa jo sivuttiin on Oktoberfestillä oksentaminen sallittua – kunhan vain täyttää sen ehdon, että pystyy tämän ”suorituksensa” jälkeen istumaan suhteellisen normaalisti omalla istumapaikallaan.
Mitä ilmeisimmin oksentelu kuuluu enemmän kuin oleellisena osana tapahtumaan, sillä urheiluvalmistaja Adidas julkaisi vuonna 2017, hieman ennen kyseisen vuoden festivaalia, nimenomaan Oktoberfestia varten suunnitellut oksennuksen kestävät tennarit. Eikä siinä vielä kaikki: nämä tennarit kestävät myös sen kaikkein oleellisimman tapahtumaan liittyvän nesteen eli oluen.
Tämän Adidaksen valmistaman München Made in Germany -kenkämallin erikoisuus piilee kengän nahassa, joka valmistusvaiheessa upotetaan hydrofobiseen aineeseen, joka tekee siitä vettä ja myös muita nesteitä hylkivän. Tärkeänä osana on myös kengän väritys, sillä ruskehtava väri muistuttaa ulkoisesti sekä oluen että perinteikkään Lederhosen-asun väriä.
Kengän sisusta on punavalkoinen ja kirjava, mikä taas viittaa Lederhosenin alla normaalisti pidettävän paidan väreihin. Lisäksi kengästä löytyy kultaisella kirjoitettu saksankielinen sana ”Prost”, jonka suomenkielinen versio on ”kippis”.
Oluen määrä herättää kysymyksiä
Jos miettii, että kahden viikon aikana festivaaleilla käy noin 6 miljoonaa vierasta, myydään olutta loppuviimeksi melko maltillinen määrä: hieman reilu tuopillinen per henkilö. Vuonna 2019 olutta meni yhteensä 7,3 miljoonaa litraa. Olenko ainut, jonka mielestä se kuulostaa vähältä?
Toisaalta alueella käy varmasti paljon festivaalivieraita, jotka eivät perusta teltassa istumisesta ja juomisesta. Lisäksi säännöissä lukee, että oluen voi tilata vain sellainen henkilö, jolla on istumapaikka. Joten kun teltat täyttyvät, ja nehän täyttyvät heti aamusta alkaen, ei uusia asiakkaita oteta sisään ennen kuin penkkejä vapautuu.
Pääsymaksua festivaaleille ei ole, ja kuten jo aiemmin mainittua, alueella on paljon muutakin huvitusta muun muassa perheille, joten todennäköisesti ne, jotka keskittyvät oluen ”maisteluun” kaatavat useampia litran tuoppeja.
Paris Hiltonilla elinikäinen porttikielto Oktoberfestille
Halusi sitä tai ei, meistä jokainen on varmasti kuullut ainakin seurapiirijulkkis Paris Hiltonin nimen. Hänen vanhempansa omistavat kuuluisan Hilton-hotelliketjun ja Paris itse on noussut julkisuuden henkilöksi pitkälti varallisuutensa ja varsin voimakkaasti huomiota herättävän elämäntyylinsä vuoksi.
Paris Hiltonin nimi liittyy oleellisesti myös Oktoberfestin historiaan. Hän päätti osallistua vuonna 2006 tälle kuuluisalle olutfestivaalille ja tuo jäi itse asiassa hänen ainoaksi kerrakseen: hän nimittäin sai vuotta myöhemmin eli vuonna 2007 elinikäisen porttikiellon tapahtumaan.
Mutta mihin tuo porttikielto oikein perustuu?
Kun Hilton oli päässyt niin sanotusti pelipaikoille, alkoi hän markkinoida tapahtumassa kultaiseen dirndl-mekkoon pukeutuneena tölkkeihin pullotettavaa Rich Prosecco -kuohuviinibrändiään. Tätä ei luonnollisestikaan katsottu hyvällä erittäin tarkkaan säädellyssä tapahtumassa – siitäkin huolimatta, että hän ei yrittänyt markkinoida esimerkiksi kilpailevaa olutta. Paikalliset ihmiset olivat valittaneet asiasta eteenpäin tapahtumajärjestäjille ja asiasta kuultuaan he kokivat Hiltonin ”halventaneen tapahtumaa”, minkä seurauksena he määräsivät tämän nykyisin 39-vuotiaan julkkiksen ikuiseen porttikieltoon.
Hiltonin tempauksen myötä tälle Münchenin olutfestivaalille ei ole hyväksytty erilaisia brändejä mainostavia julkisuuden henkilöitä.
Hauska yksityiskohta: nykyisin kaikkien tuntema Kim Kardashian oli tuolloin mukana puhtaasti vain Hiltonin seuralaisena ja stylistina – häntä ei toisin sanoen tuntenut tuohon aikaan vielä kukaan.
Lue myös:
Mistä on peräisin kuppiloiden happy hour? Tänään Listafriikki antaa vastauksen tähän kysymykseen ja paneudumme myös ”iloisen tunnin” historiaan Suomessa.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä? Mutta tässä siis tämän kertaisia lukijoiden kysymyksiä!
Mistä happy hour on peräisin?
Happy hour on ravintoloissa ja baareissa eli toisin sanoen anniskelupaikoissa tietty ajankohta, jolloin alkoholia myydään normaalia halvemmalla. Usein kyseessä ovat hanatuotteet, mutta tarjouksessa voi olla myös cocktaileja ja snapseja. Yleensä happy hour on muutaman tunnin ajankohta iltapäivällä tai alkuillasta, jolloin on muuten hiljaista.
Happy hour juontaa juurensa Yhdysvaltain laivastoon, josta se ensimmäisen maailmansodan jälkeen lähti leviämään mantereelle. Laivastoslangissa happy hour merkitsi tiettyä aikaa päivässä, jolloin miehistö pääsi nauttimaan vapaa-ajan aktiviteeteista, jotka aluksilla koostuivat lähinnä paini- ja nyrkkeilymatseista. Alkoholilla ei siis ollut varsinaisesti mitään tekemistä happy hour -termin synnyn kanssa.
Kuten sanottua, meriltä happy hour levisi maalle, jossa oli käynnissä historian synkin ajanjakso – viinan myynnin osalta siis. Kieltolaki oli voimassa, mutta sehän ei tietenkään estänyt juomista.
Amerikkalaiset rupesivat kerääntymään salakapakoihin tai järjestämään kodeissaan kiellettyjä cocktailtunteja ennen siirtymistä päivälliselle ravintoloihin, joissa alkoholia ei tarjoiltu.
Happy hour omaksuttiin tarkoittamaan tuollaisia salaisia ja laittomia kokoontumisia. Kun kieltolaki vuonna 1933 kumottiin, oli happy hourista tullut jo vakiintunut termi, jonka anniskelupaikat ottivat sankoin joukoin käyttöön.
Suomeen happy hour saapui vasta vuonna 1984, mutta alkoholilainsäädäntö teki siitä käytännön tasolla hankalaa. Yllättyneet käsi ylös. Ravintolat saivat kyllä mainostaa happy houria, mutta siinä tapauksessa alkoholijuomien myyminen alennettuun hintaan oli kiellettyä.
Helsingin Sanomien elokuussa 1984 julkaiseman uutisen mukaan asiakkaat saivat sen sijaan maksutta esimerkiksi pientä purtavaa; pähkinöitä ja cocktailpaloja.
Jos taas happy hour haluttiin järjestää myymällä drinkkejä alennettuun hintaan, ei sitä saanut mainostaa mitenkään. Tämän pystyi kiertämään laittamalla ravintolan oveen hinnaston, jossa oli ”asiallisesti” ja alkoholin käyttöön rohkaisematta ilmoitettu esimerkiksi keskioluen hinta tiettyinä kellonaikoina. Happy houria ei kuitenkaan saanut mainita.
Lakia on sittemmin muutettu suuntaan ja toiseen – saa mainostaa, ei saa mainostaa – ja viimeisimmän alkoholilakimuutoksen myötä ravintoloilla on ollut vuodesta 2018 lähtien jälleen oikeus mainostaa happy houria ja esimerkiksi afterworkia.
Lue myös:
Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tänään sen, miksi englanninkielinen rakkautta tarkoittava love-sana on tenniksessä nolla.
Lisäksi ylimääräisenä hauska fakta tietotaidosta, jota tennistuomarit työssään tarvitsevat. Kiroilu on kentällä kiellettyä, joten miten kontrolloidaan kielenkäyttöä, kun tuomari ei puhu pelaajan kanssa samaa kieltä?
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(ät)gmail.com (muista muuttaa (ät) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Miksi love on nolla tenniksessä?
Miksi kansainvälisissä tennisotteluissa nolla ilmoitetaan englanniksi love eikä zero. Love tarkoittaa rakkautta – mitä sillä on tekemistä pisteettömyyden kanssa?
Mahdollisesti ei mitään, vaikka erään paljon kannatusta saaneen teorian mukaan termi on peräisin siitä, kun satoja vuosia sitten tennistä pelattiin huvin vuoksi. Pisteitä ei laskettu eikä peliä pelattu rahasta vaan paremminkin rakkaudesta lajiin – play for love. Voi myös olla, että play for love on lainattu hollantilaisesta sanonnasta omme lof spelen, joka tarkoittaa kunniasta pelaamista. Lof on sitten omaksuttu englannin kieleen ja muuttanut matkalla hieman muotoaan.
Mutta eivät ne teoriat siihen lopu. Melko hauska oletus on se, että love tulee ranskankielisestä munaa tarkoittavasta l’oeuf-sanasta. Koska numero nolla muistuttaa muodoltaan hieman munaa, ruvettiin Ranskassa aikoinaan käyttämään samaa sanaa kuvaamaan nollaa pistettä. Ajan kuluessa l’oeuf napattiin englantiin ja käyttöön valittiin samalta kuulostava sana, jolla ei kuitenkaan ollut munan tai nollan kanssa mitään tekemistä.
Rakkaudesta lajiin, mutta peli saattaa välillä kuumentaa tunteita. Otetaan siksi vielä tähän perään hauska fakta tennistuomareista, kun kerran kyseisen lajin parissa ollaan.
Tennistuomarit saavat listan eri kielten suosituimmista kirosanoista
Kansainvälinen tennisliitto ITF kieltää säännöissään kirosanojen käyttämisen peleissä ja lämmittelyn aikana. Sääntö koskee tietenkin myös kaikkia neljää Grand Slam -turnausta. Kiroilusta voi seurata varoitus, sakkorangaistus tai jopa pelikieltoa raivoamisen vakavuudesta riippuen.
Tietyt kirosanat ovat varsin universaalisti tunnettuja, mutta ympäri maailmaa kotoisin olevat pelaajat puhuvat kymmeniä eri kieliä. Jos kentällä manataan vaikkapa espanjaksi, norjaksi tai suomeksi, niin onko silloin turvassa sanktioilta? No ei ole, sillä tuomarit ovat hyvin perillä eri kielten ”suosituimmista” kirosanoista.
Ainakin kaikki Wimbledonin tuomarit saavat ennen turnausta listan käytetyimmistä voimasanoista, joten äidinkielellä sadattelusta jää todennäköisesti kiinni. Kunhan tuomari on vain tehnyt kotiläksynsä hyvin! Tenttaavatkohan tuomarit toisiaan ennen turnausta?
Lue myös:
Yhteiskunta
Miksi Suomen tunnetuimman pokaalin nimi on Kanada-malja? 10 tarinaa ikonisista urheilupalkinnoista – osa 2
Miksi ihmeessä jääkiekon Suomen mestari saa palkinnon nimeltään Kanada-malja? Listafriikki esittelee nyt 10 urheilupalkintoa, joihin liittyy kiinnostavia ja yllättäviä tarinoita.
Televisiolähetyksissä usein kerrotaan nopeasti jotain kulloisenkin turnauksen tai kilpailun pokaalista, mutta tämän listan urheilupalkintojen salat saattavat tulla monelle yllätyksenä. Mukana on urheilupalkintoja muun muassa tenniksen, jalkapallon ja jääkiekon osalta, mutta tutustumme myös meille suomalaisille hieman tuntemattomampiin lajeihin ja niiden himoittuihin kannuihin.
Listalla selviää Kanada-maljan alkuperän lisäksi muun muassa jalkapallon maailmanmestarille aiemmin jaetun Jules Rimet -palkinnon värikkäät vaiheet.
Tämä lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi urheilupalkintoa ja tarinat niin taustalla voit lukea tästä:
Urheilupalkinto, joka toi viiden kuukauden pelikiellon
Calcutta Cup on pokaali, josta on vuodesta 1879 asti pelattu Englannin ja Skotlannin välisessä rugby-ottelussa. Kannu on eksoottisen näköinen eikä se ilman taustatarinaa oikein sovi palkinnoksi Isossa-Britanniassa järjestettävään rugby union -peliin.
Calcutta Cupin historia alkaa nimensä mukaisesti Intiasta. Kalkutassa pelattiin vuoden 1872 joulupäivänä Englannin ja Skotlannin välillä rugby-ottelu, joka innosti perustamaan oman Calcutta (Rugby) Football Clubin. Se ehti olla toiminnassa vain muutaman vuoden, kun Intia julistettiin – ei vielä itsenäiseksi Yhdistyneen kuningaskunnan siirtomaavallasta – mutta itsehallinnollisia oikeuksia omaavaksi keisarikunnaksi. Rugbyseura lakkautettiin, kun brittisotilaat, joita pelaajista oli suurin osa, jättivät Kalkutan taakseen.
Pelaajat ja jäsenet halusivat jättää seurastaan pysyvän jäljen rugbymaailmaan, joten he päättivät nostaa kaikki klubin varat ja sulattaa nuo 270 hopearupiaa, joista paikallinen seppä valmisti koristeellisen maljan. Siinä kahvojen virkaa toimittavat kolme kobraa ja kannessa on aasiannorsu. Pokaali lahjoitettiin Englannin Rugbyliitolle sillä ehdolla, että siitä pelattaisiin vuosittain. Alkuperäinen Calcutta Cup on pysyvästi museossa näytteillä, ja sen sijaan voittajajoukkueelle jaetaan modernilla teknologialla valmistettu replika.
Historiallisesti arvokas urheilupalkinto pantiin lukkojen taakse, kun vuoden 1988 ottelun jälkeen kummankin joukkueen pelaajat olivat viettämässä kosteaa iltaa Edinburghissa. Englannin Dean Richards ja Skotlannin John Jeffrey heittelivät ja potkivat palkintoa toisilleen hoiperrellessaan pitkin Princess Streetiä. Calcutta Cup tippui maahan useita kertoja ja myöhemmin samana iltana erään pubin vahtimestari yritti taivuttaa siitä lommoja pois seisomalla sen päällä.
Yön jäljiltä tuo urheilupalkinto oli surkeassa kunnossa ja sillä pallotelleita pelaajia odotti rangaistus. Richards ei saanut pelata joukkueensa seuraavassa ottelussa, mutta Skotlanti oli ankarampi: Jeffrey sai viiden kuukauden mittaisen pelikiellon.
The Ashes -tuhkauurna
Brittiläinen The Sporting Times -lehti julkaisi vuonna 1882 pilkallisen muistokirjoituksen englantilaiselle kriketille sen jälkeen, kun kotijoukkue hävisi lontoolaisella Kennington Oval- kentällä niukasti Australialle: ”Ruumis poltetaan ja tuhkat viedään Australiaan”.
Tarinan mukaan test-ottelu oli niin jännittävä, että eräs katsoja puri sateenvarjonsa kahvan poikki. Kun Englannin joukkue lähti myöhemmin samana vuonna Australiaan hakemaan revanssia, vannoi kapteeni Ivo Bligh tuovansa englantilaisen kriketin tuhkat takaisin ja joukkue palasikin kiertueelta voitokkaana.
Bligh sai Melbournen krikettiklubin presidentin vaimolta lahjaksi noin 10-senttisen terrakotasta valmistetun parfyymipullon. Tuosta pullosta tuli Englannin ja Australian test-ottelujen symboli ja sen sanotaan sisältävän krikettihilan tuhkat. Ottelu on myös pitkään tunnettu The Ashes -nimellä. Pieni ”tuhkauurna”, josta kaikki lähti liikkeelle, ei ole koskaan ollut ottelusarjan palkintona, sillä se oli Blighin henkilökohtaista omaisuutta.
Alkuperäinen The Ashes urn eli tuhkauurna on näytteillä vitriinissä Lord’s Cricket Ground -kompleksissa Lontoossa. Kaudesta 1998-1999 lähtien The Ashes -ottelusarjan voittaja on saanut ison MCC Waterford Crystal Trophy -palkinnon, joka on näyttävä lasinen kopio historiallisesta, mutta varsin vaatimattomasta, ”tuhkauurnasta”.
FIFA World Cup – Jules Rimet -pokaali
Kuva: Nicaraguan posti | Public Domain
Kansainvälistä jalkapalloa oli toki pelattu aiemminkin, mutta vuonna 1950 Kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA päätti presidenttinsä Jules Rimetin johdolla järjestää oman turnauksen. Palkinnoksi valmistettiin voiton jumalatar Nikeä kuvaava, 35-senttinen kullattu patsas.
Pokaali nimettiin Victoryksi, mutta vuonna 1946 se sai uuden nimen ratkaisevan äänen maailmanmestaruuskisojen hyväksymiselle antaneen presidentin mukaan. Rimet oli ilmoittanut jalkapallomaailmalle, että maa, joka ensimmäisenä voittaa palkinnon kolme kertaa, saa sen pysyvästi itselleen. Brasilia saavutti kolmannen maailmanmestaruutensa vuonna 1970 ja vei Jules Rimet -pokaalin kotiin. Mutta pysti oli sitä ennen nähnyt jo monenlaista.
Maaliskuun 20. päivänä vuonna 1966, vain neljä kuukautta ennen Englannissa järjestettäviä jalkapallon maailmanmestaruuskisoja, Jules Rimet -pokaali varastettiin. Se oli jo tuotu saarivaltioon odottamaan heinäkuuta ja oli poikkeuksellisesti annettu näytille suureen postimerkkinäyttelyyn Lontooseen. Sillä ehdolla tietenkin, että sitä vartioitaisiin kellon ympäri.
Kaikesta huolimatta pokaali varastettiin ja siitä alkoi hillitön jahti, jota johtamaan Scotland Yard määräsi poliisin erikoisyksikön. Englannin jalkapalloliiton johtajalle Joe Mearsille toimitettiin lunnasvaatimus ja paketti, jossa oli todisteena palkinnosta erilleen irrotettava osa. Varas uhkasi sulattaa pokaalin, ellei saisi 15 000 puntaa pieninä seteleinä. Mears sopi varkaan kanssa rahojen ja pokaalin vaihdon, mutta tapaamiseen lähti yksi etsivistä. Varas saatiin kiinni, mutta pokaalia ei löytynyt.
Viikko varkauden jälkeen lontoolainen David Corbett oli ulkoiluttamassa koiraansa Picklesiä. Pickles, mustavalkoinen collie, juoksi naapurin autolle ja oli kovin kiinnostunut renkaan vieressä olleesta sanomalehtiin kääritystä paketista. Corbett meni katsomaan, mitä Pickles oli löytänyt.
Avattuaan käärön, nähdessään pokaalin ja luettuaan pienet laatat sen jalassa Corbett ymmärsi, mitä piteli käsissään. Kuuluisa pokaali oli löytynyt. Picklesistä tuli luonnollisesti suuri julkkis: se kiersi tv-ohjelmissa ympäri Eurooppaa, nimettiin Vuoden koiraksi ja pääsi tottakai omistajansa kanssa seuraamaan kesän finaaliottelua, jossa Englanti kukisti Länsi-Saksan.
Niin, Englannilta pokaali matkasi seuraavien kisojen myötä pysyvästi Brasiliaan ja pantiin näytteille Brasilian jalkapalloliiton päämajaan, mutta vuonna 1983 se varastettiin jälleen; tuolla kertaa lopullisesti.
Vaikka ryöstöstä pidätettiin ja tuomittiin neljä miestä, ei pokaalia ole koskaan löytynyt. Nykyinen, vuodesta 1974 saakka jaettu, FIFA World Cup -voittopokaali on yksi maailman tunnistettavimmista urheilupalkinnoista. 18 karaatin kullasta valmistettua pystiä ei kukaan saa FIFA:n sääntöjen mukaan omakseen, vaan voittajalle annetaan kopion alkuperäisestä.
Mikä ihmeen Kanada-malja?
Kuva: Marko Ollonqvist
Kanada-malja on varmasti Suomen tunnetuin urheilupalkinto. Sehän on tietenkin jääkiekon SM-liigan kiertopalkinto, joka annetaan pudotuspelit voittaneelle joukkueelle eli Suomen mestarille. Nyt kun saatiin nämä itsestäänselvyydet pois alta, on aika keskittyä siihen, miksi ihmeessä tuon pokaalin nimi on Kanada-malja.
Nimi tulee siitä, että kanadansuomalaiset lahjoittivat sen Suomen jääkiekkoliitolle vuonna 1950. Varat saatiin kasaan keräyksellä, jonka organisoivat Kanadassa asuneet puuhamiehet Edwin Sandblom, Väinö Kuikka, Lauri Tulkku, Aarne R. M. Ritari, Ilmari Järnefelt ja August Jokinen.
Suomeen tuo urheilupalkinto kulkeutui pesäpallon kehittäjänäkin tunnetun Lauri ”Tahko” Pihkalan mukana. Ensimmäisen kerran Kanada-malja jaettiin vuonna 1951 silloisen SM-sarjan voittajalle.
Kanada-maljoja on olemassa kolme kappaletta: alkuperäinen, joka on näytteillä Suomen Jääkiekkomuseossa, sekä kaksi kopiota. Alkuperäinen tuodaan aina voittajajoukkueen nostettavaksi jäälle, mutta kun pelaajat siirtyvät pukuhuoneen puolelle, jatkaa juhlintaan mukana vuonna 1991 tehty kopio. Fiksua, sillä sen verran monenlaiseen liemeen – kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti – Kanada-malja on nuorten miesten käsissä joutunut. Näistä toilailuista on saatu lukea lehdistä ja kirjoista.
Varsinkin HIFK:n vuoden 1998 kultajuhlista on tihkunut yksityiskohtia, joita Jarkko Ruutu paljasti Jumalainen näytelmä -kirjassa. Pokaali makasi tuntikausia uima-altaan pohjassa, jonka jälkeen se tippui kovalle kaakelille niin, että puinen jalusta irtosi. Myöhemmin yöllä Jere Karalahti käytti irronnutta jalustaa polttopuina. Kun poltettava loppui, kaivoivat pelaajat tuhkan seasta aiempien mestarijoukkueiden nimiä sisältäneitä metallilaattoja.
Toinen kopio tehtiin vuonna 2013 ja se on SM-liigan käytössä, kun toinen kannu on mestarijoukkueen hallussa ja kiertää pelaajalta toiselle.
Lue myös: Top 10 eniten tienanneet suomalaiset NHL-pelaajat nykyrahassa mitattuna!
Englannista ostettu Stanley Cup
Kuva: Marko Ollonqvist
Jos Kanada-malja on kaikille jääkiekkofaneille tuttu, on sitä varmasti myös Stanley Cup. Jääkiekon arvostetuin palkinto jaetaan maailman kovimman jääkiekkoliigan, NHL:n, pudotuspelien voittajajoukkueelle.
Pokaali itsessään tehtiin Sheffieldissä, Isossa-Britanniassa, ja sen osti Lontoon Piccadilly Circuksen alueelta muuan Frederick Stanley, paremmin Lord Stanleynä tunnettu Kanadan kenraalikuvernööri.
Jääkiekko oli 1890-luvulla vielä kehittyvä ja nouseva laji, mutta sitä ei vielä pelattu korkean tason sarjoissa. Stanleyn lapset olivat lajista innoissaan ja ylipuhuivat isänsä tekemään jotain jääkiekon eteen. Niinpä mies matkasi Englantiin ja osti pienen kulhon, joka sai nimen Dominion Hockey Challenge Cup. Ensimmäisenä pysti meni vuonna 1883 Montrealiin ja siitä tuli Kanadan jääkiekkoliigojen kiertopalkinto.
Vuosien mittaan liigoja ja joukkueita tuli ja meni, ja vuonna 1926 pokaalista, joka oli opittu tuntemaan Stanley Cupina, tuli sekä kanadalaisista että yhdysvaltalaisista joukkueista koostuvan NHL:n mestaruuspalkinto.
Stanley Cup -pokaaliin on vuosien mittaan lisätty kerroksia ja se kasvaa nopeasti kokoa, sillä jokaisesta voittajajoukkueesta nimensä pystiin saavat pelaajat, valmentajat, huoltajat ja jotkut seuraorganisaatioon kuuluvat henkilöt. Tällä perusteella voisi ajatella, että palkinnossa on jokaisen Stanley Cup -voittajan nimi, mutta toisin on.
Kauden 1992-1993 jälkeen viides iso rengas tuli täyteen, joten oli päätösten paikka. Sen sijaan, että pokaaliin olisi lisätty uusi kerros, kuunneltiin kuusi mestaruutta voittanutta Brian Trottieria, jonka mielestä pytty oli juuri oikean kokoinen pään päälle nostettavaksi. Niinpä yksi vanhempi rengas poistettiin ja muita liu’utettiin ylöspäin, jotta alas saatiin lisää tilaa. Vanhat renkaat ovat toki tallessa ja nähtävissä Torontossa sijaitsevassa Hockey Hall of Famessa – samassa holvissa alkuperäisen, briteistä tuodun kulhon kanssa. Joka 13. vuosi yksi vanha rengas otetaan pois.
Nykyisin voittajajoukkue saa siis vuonna 1970 kaikessa hiljaisuudessa käyttöön otetun replikan, joka on nähnyt melko paljon maailmaa. Se on kulkenut pelaajien mukana heidän kotimaihinsa ja onpa se käynyt jopa sota-alueella Afganistanissa. On myös olemassa kolmas Stanley Cup, joka on näytteillä Hockey Hall of Famessa kaikkine kerroksineen silloin, kun ensimmäinen kopio on mestareiden kanssa juhlimassa.
Stanley Cup -pokaalissa on muuten paljon kirjoitusvirheitä, mutta niistä voit lukea aiemmalta listaltamme: 10 uskomatonta urheilufaktaa, jotka räjäyttävät tajuntasi
Lue myös:
Yhteiskunta
Missä on Muhammad Alin alkuperäinen olympiakultamitali? 10 tarinaa ikonisista urheilupalkinnoista – osa 1
Urheilussa tärkeintä on palkintojen voittaminen – vai kuinka se oli!? Listafriikki esittelee nyt kuuluisia urheilupalkintoja, joihin liittyy kiinnostavia ja yllättäviä tarinoita.
Televisiolähetyksissä usein kerrotaan nopeasti jotain kulloisenkin turnauksen tai kilpailun pokaalista, mutta tämän listan urheilupalkintojen salat saattavat tulla monelle yllätyksenä. Mukana on urheilupalkintoja muun muassa tenniksen, jalkapallon ja jääkiekon osalta, mutta tutustumme myös meille suomalaisille hieman tuntemattomampiin lajeihin ja niiden himoittuihin kannuihin.
Nyt selviää muun muassa, miksi legendaarisen Indianapolis 500 -kisan voittajille annetaan pullollinen maitoa. Pohdimme myös sitä, että mitä tapahtui nyrkkeilijä Muhammad Alin alkuperäiselle olympiakultamitalille.
Tämä lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi urheilupalkintoa ja niiden tarinat voit lukea tästä:
Wimbledon-pokaalin avulla kentät kuntoon
Kuva: Peter Menzel | CC BY-SA 2.0 (kuvaa rajattu)
Vanhin ja kaikkein arvostetuin urheilupalkinto, jonka tennispelaaja voi saada, on tietenkin Wimbledonin pokaali. All England Lawn Tennis and Croquet Clubilla, joka sijaitsee nykyisin Lontoon suurkaupunkialueeseen kuuluvassa Wimbledonissa, järjestettiin ensimmäinen tennisturnaus vuonna 1877.
Se päätettiin järjestää, jotta klubille saatiin varoja kenttien kunnossapitoon tarvittavien välineiden ostamista varten. Pelaajat pulittivat 22 guinean eli kultakolikon osallistumismaksun. Silloin ohjelmassa oli ainoastaan miesten kaksinpeli.
Tänä päivänä miesten kaksinpelin voittaja saa hieman pienemmän kopion lähes puolimetrisestä kullatusta hopeakannusta, joka jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 1887. Sen nimi on vaatimattomasti ”The All England Lawn Tennis Club Single Handed Champion of the World”. Alkuperäinen palkinto koostuu kahdesta osasta: pokaalista ja sen hopeisesta tarjottimesta.
Toki Wimbledonissa jaettiin pystejä aiemminkin, mutta William Renshaw sai ihka ensimmäisen Field Cup (1877-1883) -palkinnon itselleen voitettuaan turnauksen kolmesti. Renshaw lunasti myös Challenge Cup (1884-1886) -pystin voitettuaan seuraavatkin kolme Wimbledonia.
Sen jälkeen käytäntöä muutettiin, sillä enää ei haluttu ottaa sitä riskiä, että 100 guinealla eli kultakolikolla hankittu pokaali ”menetettäisiin” jälleen, jos joku sattuisi voittamaan turnauksen kolme kertaa. Niinpä uudesta pystistä tuli kiertopalkinto.
Avoimella aikakaudella sellaiset miespelaajat kuin Björn Borg, John McEnroe, Boris Becker, Pete Sampras, Roger Federer ja Novak Djokovic ovat voittaneet Wimbledonin vähintään kolmesti.
Missä on Muhammad Alin olympiakultamitali?
Moni tietää, että yhdysvaltalainen Muhammad Ali, yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä urheilijoista, oli nyrkkeilyn raskaansarjan kolminkertainen maailmanmestari. Helposti voi kuitenkin unohtua, että ennen ammattilaiskehiin siirtymistään Ali, joka silloin tunnettiin alkuperäisellä nimellään Cassius Clay, voitti vuoden 1960 Rooman olympialaisissa kultaa.
Euroopassa ja Yhdysvaltojen suurissa kaupungeissa hän oli juhlittu sankari, mutta vastaanotto oli varsin erilainen kotikaupungissa, Kentuckyn osavaltiossa sijaitsevassa Louisvillessä. Vaikka olympiavoittajan kunniaksi järjestettiin juhlava paraati, kyti pinnan alla jotain syvälle juurtunutta ja synkkää.
Kentucky eli tuolloin vielä vahvasti rotuerottelun aikaa ja Jim Crow -lait olivat käytössä. Ali kirjoitti kokemuksistaan vuonna 1975 julkaistuissa muistelmissaan.
Pian kotiinpaluun jälkeen perheelleen, kotikaupungilleen ja maalleen mainetta ja kunniaa tuonut sankari meni paikalliseen ravintolaan syömään, mutta hänelle ei ihonvärinsä vuoksi suostuttu tarjoilemaan ja hänet heitettiin olympiakultamitali kaulassa ulos. Tästä tulistuneena Ali marssi Ohiojoen rantaan ja viskasi kultamitalinsa jokeen.
Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka paljon Ohiojokea on naarattu mitalia etsien, sillä se olisi varmasti korvaamattoman arvokas keräilyharvinaisuus.
Kun Yhdysvallat järjesti vuoden 1996 kesäolympialaiset Atlantassa, annettiin Alille uusi kultamitali hävinneen tilalle. Samoissa kisoissa suuri mestari myös sytytti olympiatulen.
Kovia kokenut King George V Gold Cup
Kuningas Yrjö V tilasi luksuskoruja valmistavalta Garrardilta pokaalin, kun hänestä tuli Royal International Horse Show’n suojelija vuonna 1911. Umpikultainen palkinto on arvoltaan 250 000 puntaa ja suurimman osan vuodesta se on lukittuna holviin Lontoossa. Joka kesä King George V Gold Cup tuodaan kuitenkin estekilpailun ajaksi All England Jumping Courselle odottamaan voittajan käsille nostamista, mutta silloinkin se on ympärivuorokautisessa vartioinnissa.
Vuonna 2016 irlantilainen Billy Twoney selviytyi Lizziemary-hevosellaan voittajaksi yhdessä lajinsa arvostetuimmista kilpailuista. Hän aiheutti kuitenkin kohahduksen ja yleistä pahennusta tiputettuaan historiallisesti ja rahallisesti arvokkaan pokaalin maahan. Pysti kuitenkin selvisi virheettömänä Twoneyn mämmikourailusta.
Se ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun King George V Gold Cup -pystin turvallisuudesta oltiin huolissaan. Kun toinen maailmansota puhkesi Euroopassa, oli tämä urheilupalkinto italialaisen Alessandro Bettoni-Cazzagon hallussa; vielä tuolloin voittaja sai alkuperäisen pokaalin vuodeksi itselleen.
Aatelissukuun kuulunut Bettoni-Cazzago pelkäsi, että palkinnolle saattaisi sodan melskeessä käydä huonosti, joten hän hautasi sen kartanonsa maille. Sodan päätyttyä King George V Gold Cup palautettiin täydellisessä kunnossa Ison-Britannian hevosyhdistykselle.
Indy 500 ja pullollinen maitoa
Indianapolis 500, tuttavallisemmin Indy 500, on yksi maailman legendaarisimmista moottoriurheilutapahtumista. Vaikka Indy 500 voi olla monelle suomalaiselle hieman tuntemattomampi kilpailu, lasketaan se samaan kastiin Le Mansin 24 tunnin ajon ja Monacon GP:n kanssa.
Tässä IndyCar-sarjan kilpailussa ajetaan noin neljän kilometrin (2,5 mailin) mittaista ovaalirataa 200 kierrosta – yhteensä 500 mailin matka, josta siis nimikin on tullut. Viimeisimmän, toukokuussa 2023, järjestetyn kilpailun voitti yhdysvaltalainen Josef Newgarden, joka selvitti 805 kilometrin mittaisen kilpailun hieman reilussa 2 tunnissa ja 58 minuutissa.
Newgarden, kuten kaikki arvostetun Indy 500 -kisan voittajat, sai palkinnoksi kutistetun replikan yli 160 senttimetriä korkeasta Borg-Warner -pokaalista. Mutta ei siinä vielä kaikki. Yliampuvan pystin lisäksi voittaja saa pullollisen maitoa. Normaalistihan kilpa-ajajat suihkuttavat ja juovat palkintopallilla kuohuvaa; ei kuitenkaan Indianapolis 500:ssa.
Erikoinen perinne sai alkunsa vuonna 1936, kun ensimmäisenä ruutulipulle tullut Louis Meyer pyysi voittonsa jälkeen lasillisen piimää. Tarinan mukaan Meyerin äiti oli kehottanut poikaansa juomaan helteisinä päivinä piimää ja tulevien vuosien voittajat päättivät myös ruveta kunnioittamaan hänen ohjettaan. Nykyisin voittaja saa kilpailun sponsorin tarjoaman maitopullon ja tapoihin kuuluu, että pullosta hörpätään heti voittajien alueella, kun kuski on päässyt autosta ulos.
Maidon juomatta jättämistä pidetään suurena loukkauksena eikä buuauksilta ole välttynyt edes suuresti ihailtu ja Formula 1 -sarjassakin mestaruuden voittanut brasilialainen Emerson Fittipaldi, joka vaihtoi maidon appelsiinimehuun vuonna 1993.
Jenkkiyleisö piti Fittipaldin tempausta ylimielisenä, mutta kuskille se oli vain bisnestä. Hän nimittäin omisti kotimaassaan sitrushedelmäfarmeja ja halusi mainostaa yhtä Brasilian suurimmista vientituoteista. Vaikka selitys kävi järkeen, ei se lepyttänyt amerikkalaisia.
Nykyaikana voittajille annetaan maidoista erilaisia vaihtoehtoja, joista he saavat valita mieluisimman. Esimerkiksi vuonna 2021 voittajaksi ajanut brasilialainen Hélio Castroneves valitsi 2-prosenttisen kevytmaidon, mutta pienellä twistillä. Hän sekoitti maitoon mansikkajauhetta, joka muutti valkoisen nesteen vaaleanpunaiseksi – näin voittojuoma sopi väriltään miehen autoon ja ajoasuun.
Tämän vuoden voittaja Newgarden päätyi täysmaitoon ja joi sen ihan sellaisenaan.
Claret Jug ja sitä edeltänyt golfareiden mestaruusvyö
Miesten ammattilaisgolfissa pelataan vuosittain neljä major-turnausta ja näiden arvostetuimpien turnausten joukossa on vielä yksi ylitse muiden: vuodesta 1860 lähtien järjestetty Britannian avoin golfturnaus, joka on myös kaikkein vanhin.
Nykyinen palkinto, The Golf Champion Trophy, joka tunnetaan paremmin Claret Jug -nimellä, jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 1873 mestaruuden voittaneelle Tom Kiddille. Edellinen palkinto oli jouduttu antaa vuonna 1870 turnauksen kolmannen kerran peräkkäin voittaneelle Thomas Morrisille (kuvassa oikealla).
Se ei ollutkaan mikään tavallinen urheilupalkinto, vaan eeppinen Challenge Belt -mestaruusvyö! Morrisin voittojen ja mestaruusvyön luovutuksen jälkeen turnausta ei vuonna 1871 järjestetty ollenkaan, eikä uusi palkinto ollut vielä vuonna 1872 valmis.
Alkuperäinen Claret Jug on ollut St Andrewsin golfkentän klubirakennuksessa näytteillä vuodesta 1928 lähtien ja samoissa tiloissa on esillä myös Morrisin perheen lahjoittama mestaruusvyö. Nykyisin voittaja saa uuden version vuodeksi kotiin ja sen jälkeen hänelle annetaan pysyvästi replika alkuperäisestä.
Kiertopalkintoon liittyy myös vuosittain seurattava jännitysnäytelmä – siis golfin pelaamisen lisäksi. Palkinto halutaan antaa voittajalle mitä pikimmiten, joten pora kädessä istuvaa kaivertajaa kuvataan herkeämättä; milloin hän uskaltaa aloittaa kaivertamisen. Spekulaatiot siitä, milloin kesken oleva kilpailu voidaan julistaa ratkaistuksi, käyvät kuumina.
Vuoden 1999 turnauksesta kiertää sellainen huhu, että kaivertaja Alex Harvey olisi jo taiteillut ranskalaisen Jean van de Velden nimen pokaaliin, mutta sitten tämä meni täysin käsittämättömällä tavalla epäonnistumaan ja menetti varman voiton Paul Lawrielle. Kuvat käärityin lahkein vedessä seivovasta van de Veldestä ovat varmasti kaikille golfin ystäville tuttuja.
Harvey itse on sanonut, että ei hätäillyt kaiverruksen kanssa, mutta moni epäilee asian olevan toisin ja hänen joutuneen hiontahommiin.
Erään salaliittoteorian mukaan van de Velden nimen oikeinkirjoituksesta oli epäselvyyttä: kirjoitetaanko ensimmäinen v-kirjain isolla vai pienellä. Sellaista häpeää, jonka väärin kirjoitettu nimi olisi tuonut, ei järjestäjä halunnut. Villien arvailujen mukaan miehen suoritusta oli sabotoitu, jotta hänen nimeään ei tarvisi pystiin kaivertaa.
Lue myös:
Yhteiskunta
”Väärään” aikaan syntyneet naitetaan ensin puille: 10 erikoista hääperinnettä maailmalta – osa 2
Tällä listalla käydään läpi 10 erikoista hääperinnettä ympäri maailmaa. Vaikka avioliitto ja häät ovat täysin universaaleja asioita, on juhliminen erilaista joka kulttuurissa.
Pian esiteltävät hääperinteet ovat eriskummallisia meidän suomalaisten silmin katsottuina, mutta tietenkään näissä ei ole mitään ihmeellistä niille, joiden kulttuurista puhutaan.
Jos hääkellot pian soittavat, niin aiotko napata listalta jonkun idean omiin häihin? Taitaa jäädä väliin!?
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi eriskummallista hääperinnettä voit käydä lukemassa täältä:
Kun vaimon ampuminen ei ole vain sallittua, vaan välttämätöntä
Ensimmäisenä mennään Kiinaan ja juguurien hääjuhliin. Juguurit on pieni, noin 15 ooo hengen etninen ryhmä, joka elää Gansun maakunnassa Luoteis-Kiinassa.
Juguurien hääperinteet ovat kerrassaan erikoiset. Kaksi päivää kestävä juhlinta alkaa morsiamen kotona, jossa hänen äitinsä seremoniallisesti valmistelee hääkampauksen laulaen samalla hääpäähineestä kertovaa perinteistä laulua. Sitten morsian ratsastaa valkoisella hevosella sulhasensa talolle, jonka eteen on häntä varten pystytetty erityinen morsiuskamari eli teltta.
Morsiamen sukulaiset esittävät hajottavansa ja tallovansa teltan, ja sulhasen perhe puolestaan esittää puolustavansa sitä. Kun tämä symbolinen valetaistelu on saatu päätökseen, on aika vihkiä pari avioliittoon.
Liitto sinetöidään kummallisella tavalla: sulhasen otsaan hierotaan gheetä eli kirkastettua voita ja sitten mies ampuu jousipyssyllä kolme nuolta morsiantaan kohti.
Nuolista on tottakai poistettu kärjet ja ne ovat muutenkin tavallista pehmeämpiä, joten tuleva vaimo ei ole missään vaiheessa vaarassa.
Ampumisen jälkeen nuolet ja jousipyssy katkotaan palasiksi, jottei niitä pysty enää koskaan käyttämään. Tämä symboloi ikuista rakkautta.
Mazel tov ja lasia murskaksi
Jos ei muuten, niin ainakin tv-sarjojen ja elokuvien perusteella tutuksi tulleet juutalaiset häät ovat täynnä perinteitä ja symbolismia. Kaikkein tunnetuin niistä on hetki, jona vastavihitty hääpari kääntyy kohti vieraita ja sulhanen astuu seremoniallisesti lautasliinoihin käärityn lasin päälle. Siihen päättyy virallinen osuus ja alkaa varsinainen juhlinta äänekkäiden Mazel tov -onnentoivotusten saattelemana.
Lasin murskaamisella muistetaan sitä, kun roomalaiset tuhosivat Jerusalemin toisen temppelin vuonna 70. Perinteellä on myös monia muita merkityksiä. Vuosisatojen ajan lasin hajottaminen merkitsi neitsytmorsiamen immenkalvon puhkeamista hääyönä – siksi rikkomisen suoritti aiemmin sulhanen yksin. Nykyisin modernit morsiamet ottavat osaa tallomiseen, sillä jotkut perinteet vain ovat liian vanhanaikaisia.
Avioliiton myös uskotaan kestävän yhtä kauan kuin hajotettu lasi pysyy rikkinäisenä – mikä on tietenkin ikuisesti, ellei joku satu leikkimään pikaliiman kanssa.
Lasin rikkomisella on myös kaunis, pariskunnan liittoa symboloiva merkitys. Uskomuksen mukaan morsian ja sulhanen ovat ennen syntymäänsä olleet olemassa yhtenä kokonaisuutena, joka on hajonnut heidän tullessa tähän maailmaan. Naimisiin mennessään he liittyvät jälleen yhdeksi, joten lasin hajottaminen kuvaa parin ensimmäistä erkanemista sekä myös tulevaa, lopullista sielujen yhdistymistä.
Sulhanen saa keppiä jalkapohjiin
Ennen kuin sulhanen päästetään Etelä-Koreassa lähtemään hääjuhlista tuoreen vaimonsa kanssa viettämään hääyötä, täytyy hänen käydä läpi inhottava rituaali.
Hääperinteet harvemmin ovat kivuliaita, mutta juuri sitä tämä eteläkorealainen tapa saattaa olla; riippuu paljon bestmanin ja perheenjäsenten patoumista.
Sulhaselta riisutaan kengät ja sukat, minkä jälkeen paljaat jalat sidotaan nilkoista yhteen. Sitten jalkapohjia hakataan kepillä tai joissain tapauksissa kuolleella kalalla. Jos saisi valita, niin moni varmaan ottaisi mieluummin sen kalan, sillä ainakin yllä olevalla videolla sulho saa aikamoisen napsun jalkapohjiin.
Hääperinteen on tarkoitus olla rangaistuksen sijaan viihdyttävä ja usein sulhasta tentataan tiukoilla kysymyksillä mäiskinnän ohessa. Jalkojen hakkaamisen on tarkoitus testata aviomiehen vahvuutta ja luonteen lujuutta.
”Väärään” aikaan syntyneet naitetaan ensin puille
Hindujen astrologiassa Mars-planeetan vaikutuksen alla syntyneitä naisia, joita kutsutaan nimellä manglik, pidetään kirottuina. Väärien tähtien alla syntyneiden ajatellaan tuovan huonoa onnea ja riitoja nimenomaan avioliittoon ja pahimmillaan liitto manglikin ja muulloin syntyneen välillä johtaa aviomiehen ennenaikaiseen kuolemaan.
Uskomus on Intiassa edelleen hyvin vahva, ja uutta seurustelukumppania vanhemmille esiteltäessä ensimmäisenä tiedustellaankin puolisokokelaan syntymäaikaa.
Mangala Doshan aikaan syntyneiden ei kirouksesta huolimatta tarvitse jäädä ilman aviopuolisoa, sillä ikävä taika on kumottavissa.
Eli jos mieluinen kumppani on löytynyt, mutta tämä on väärään aikaan syntynyt, niin ei hätää! Ensin vietetään toisenlainen seremonia, jossa nainen menee naimisiin puun, eläimen tai vaikkapa saviastian kanssa.
Uskomuksen mukaan kaikki Mangala Doshan pahuus lankeaa tähän valepuolisoon, josta hankkiudutaan lopullisesti eroon kaatamalla, teurastamalla tai hajottamalla.
Sitten morsian ja varsinainen sulhanen ovat valmiita alttarille ilman huolen häivää.
Kateuden sarvet piiloon
Hääperinteet -listan lopuksi mennään Japaniin. Perinteiset šintolaiset häät ovat pitkälti korvautuneet länsimaisilla juhlintatavoilla, mutta noin viidesosa japanilaisista hääpareista haluaa edelleen mennä naimisiin vanhoja traditioita kunnioittaen. Hääseremoniaan kuuluu tärkeänä osana japanilaisen riisiviinin eli saken juominen, ja ensimmäinen kulaus liittää parin ikuisesti. Sen jälkeen kumotaan varmistuksen vuoksi vielä yhdeksän kupillista lisää.
Šintolaiset hääperinteet kulminoituvat morsiamen asuun: hän pukeutuu valkoiseen varsin kirjaimellisesti päästä varpaisiin, sillä riippuen valitusta päähineestä voivat kasvotkin olla valkoisiksi maalatut. Maalatut kasvot liitetään wataboshi-päähineeseen, joka peittää kasvot kaikilta muilta paitsi sulhaselta ja symboloi morsiamen puhtautta jumalten edessä.
Jos morsian päätyy laitamaan päähänsä tsunokakushin (yllä oleva kuva), on sillä melko erilainen merkitys. Massiivisen päähineen on tarkoitus estää morsiamen kateellisuuden sarvia näkymästä; erityisesti ne halutaan peittää tulevalta anopilta. Kateus ja itsekkyys ovat ominaisuuksia, joita ei ole hyvä esitellä hääpäivänä sulhaselle ja tämän perheelle. Päähine myös symboloi morsiamen päätöstä tulla helläksi ja kuuliaiseksi vaimoksi.
Hääjuhlien edetessä ja tunnelman vapautuessa (ehkä lukuisilla sake-lasillisilla on asian kanssa jotain tekemistä!?) morsian voi vaihtaa kokovalkoisen asunsa perinteiseen punaiseen pukuun ja myöhemmin illalla vielä halutessaan moderniin iltapukuun. Mahdollisista kateuden sarvista ei enää siinä vaiheessa välitä kukaan.
Lue myös:
Yhteiskunta
Kolme päivää ilman vessaa ja isältä sylkäisy onnentoivotuksena: 10 erikoista hääperinnettä maailmalta – osa 1
Avioliitto ja häät ovat täysin universaaleja asioita, mutta juhliminen onkin sitten erilaista joka kulttuurissa. Nyt otetaan tarkasteluun omituisimmat hääperinteet.
Ja omituisimmat meidän suomalaisten silmin katsottuna, sillä tietenkään näissä hääperinteissä ei ole mitään ihmeellistä niille, joiden kulttuurista puhutaan.
Jos hääkellot pian soittavat, niin aiotko napata tältä listalta jonkun idean omiin häihin? Taitaa jäädä väliin!?
Tämä lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi eriskummallista hääperinnettä voit lukea tästä:
”Väärään” aikaan syntyneet naitetaan ensin puille: 10 erikoista hääperinnettä maailmalta – osa 2
Ranskassa juodaan potasta
Mitä tulee mieleen ranskalaisesta keittiöstä? Hienostuneita annoksia ja ruoanlaiton aatelia – tällaisia ajatuksia varmasti. Mistään mestarikokkauksista ei kuitenkaan ole kyse, kun lähestytään ranskalaisten hääjuhlien loppua.
Ennen kuin tuore aviopari ehtii karata hääyön viettoon ovat häävieraat perinteisesti keränneet juhla-aterian tähteet ja juomien jämät pottaan, josta pariskunnan on sitten täytynyt nauttia tuo epämääräinen seos. Sen on ilmeisesti uskottu antavan energiaa hääyötä varten. Kunhan ei vain ole vetänyt vatsaa sekaisin!
Hääperinteet muokkaantuvat ajan myötä ja niin on – onneksi – käynyt myös tälle tavalle. Nykyisin hääparille tarjoillaan suklaata ja samppanjaa, mutta edelleen tietysti potasta.
Joskus ilkeimmät häävieraat laittavat potan pohjalle pari banaania ja peittävät ne sulatetulla suklaalla, jotta kokemus olisi visuaalisesti mahdollisimman luotaantyöntävä.
Koko kuukausi pelkkää itkemistä
Kiinassa elää monta etnistä ryhmää, joilla kaikilla on omat avioliiton solmimiseen liittyvät rituaalit. Ikivanhat hääperinteet ovat kuitenkin osittain jääneet historiaan, kun nuoret haluavat juhlia länsimaiseen tyyliin. Mutta on kansoja, joiden keskuudessa vanhat perinteet halutaan pitää hengissä.
Monille meistä häät ovat aina liikuttava tapahtuma: oli kyse omista tai jonkun toisen häistä. Mutta Kiinan keskiosien Wulingin vuoristossa elävät tujiat vievät herkistymisen äärimmilleen.
Tapoihin kuuluu, että kuukausi ennen suurta päivää tujia-morsian aloittaa päivittäisen itkemisen. Tarkoitus on itkeä tunti päivässä. Kymmenen päivän päästä morsiamen äiti liittyy itkukuoroon ja siitä kymmenen päivän kuluttua isoäiti lyöttäytyy myös joukkoon. Häitä edeltävällä viikolla itkeekin sitten kaikki morsiamen naispuoliset perheenjäsenet.
Itkemiseen liittyy surullisten laulujen laulaminen ja tämän erikoisen tavan ajatuksena on se, että vaikka morsian suree oman perheensä jättämistä, tulee avioliitosta vetistelyn myötä onnellinen.
Jos morsian ei itke häissään, pitävät kyläläiset häntä hienostumattomana ja koko perheestä tulee yleinen naurunaihe. Onneksi itkemistä on siis harjoiteltu viikkokaupalla etukäteen!
Jalat tiukasti lattiassa
Irlantilaisiin hääjuhliin kuuluu paljon kelttiläisiä perinteitä, jotka ovat sulautuneet nykypäivän moderneihin juhliin samoin kuin monen muunkin maan hääperinteet ja -symbolit.
Aiemmin morsian on kuljettanut mukanaan hevosenkenkää – tietenkin hyvää onnea tuomassa. Morsian kantoi alttarille metallisen hevosenkengän suupuoli ylöspäin, jotta saisi kerättyä talteen mahdollisimman paljon onnea. Nykyisin, jos morsian haluaa kunnioittaa tätä perinnettä, voidaan hevosenkenkä liittää morsiuskimppuun pienenä koruna tai vaikkapa posliinisena versiona.
Varsinaisessa hääjuhlassa varmasti juhlitaan ja tanssitaan korkkarit kohti kattoa, mutta näin ei ollut aina. Perinteisen uskomuksen mukaan morsian ei saanut nostaa jalkojaan lattiasta, sillä se toi huonoa onnea.
Tämä huono onni tuli siitä, että ilkeät haltijat seurasivat kauniita morsiamia silmä tarkkana, ja jos tuore rouva irrotti jalkansa lattiasta, kävi haltija kaappaamassa tämän mukaansa. Niinpä morsiamet suorittivat häätanssinsa laahustamalla.
Kolmen päivän pidätys
Borneon saarella elävän tidong-heimon jäsenet eivät varmaankaan odota innoissaan hääjuhlien jälkeisiä päiviä. Tuoreen avioparin täytyy nimittäin viettää kolme vuorokautta tarkoin vartioidussa huoneessa eivätkä he saa tuona aikana käydä vessassa – ollenkaan.
Heille osoitetut vartijat säännöstelevät ruoan ja juoman määrää ja pitävät huolen siitä, ettei kumpikaan käy salaa pissalla tai kakalla.
Tidongien uskomusten mukaan tämän ikivanhan rituaalin noudattamatta jättämisestä seuraa tietenkin huonoa onnea. Jos tuore aviopari käy avioliiton ensimmäisen 72 tunnin aikana hotelli helpotuksessa, tietää se uskottomuutta, avioeroa tai tulevien lasten kuolemaa.
On vaikea uskoa, että kukaan pystyisi olemaan kolme päivää virtsaamatta, ja vaikka pystyisikin, voi pidättämisestä seurata vakavia terveyshaittoja. Tidongien mukaan riski kuitenkin kannattaa, sillä vaihtoehto on vielä pahempi.
Kolme päivää kestävän pidättelyn on tarkoitus valmistaa pariskuntaa avioliittoa varten; jos he selviävät alun koettelemuksesta yhdessä, on tiedossa vahva ja kaikki vaikeudet selättävä liitto. Kun piina on onnistuneesti ohi, juhlii pariskunta perheen ja ystävien kanssa uudelleen – mutta todennäköisesti vasta vessassa käymisen jälkeen.
Maasai-isä sylkee onnentoivotukset tyttärensä päälle
Pääosin Kenian ja Tansanian alueella elävälle maasai-paimentolaiskansalla avioliiton solmiminen ei tarkoita tanssia ja laulua, vaan se on sopimus kahden perheen välillä. Juuri ja juuri teini-ikäisellä morsiamella ei asiaan ole sanottavaa, vaan hän liittyy useiden muiden vaimojen joukkoon; maasai-miehellä voi siis olla monta vaimoa ja perhettä.
Kun etukäteen sovittujen myötäjäisten viimeinen osuus – joka koostuu muun muassa karjasta, käteisestä ja hunajasta – on sulhasen osalta hoidettu, on seuraavana päivänä tiedossa häät.
Tytöltä ajellaan hiukset pois ja hänet puetaan värikkääseen, helmin koristeltuun juhlapukuun ennen kuin hän lähtee kävellen kohti tuntematonta uutta kotiaan. Hääpäivä on nuoren maasai-naisen elämän suurin päivä, mutta tuntuu itkuiselle tytölle usein kaikelta muulta, koska hän joutuu jättämään kotinsa ja perheensä.
Länsimaisessa kulttuurissa sylkemistä pidetään epäkunnioittavana ja rumana käytöksenä, mutta maasaille sylki symboloi onnea ja menestystä. Miehet sylkevät usein käteensä ennen kuin kättelevät kylän vanhimpia; sillä osoitetaan kunnioitusta. Myös vastasyntyneiden vauvojen päälle syljeksitään.
Ei siis ole kummallista – maasaiden kulttuurissa siis – että morsiamen päälle räitään hääpäivänä. Hääperinteisiin kuuluu, että morsiamen isä sylkee tyttärensä päähän ja rinnoille ennen kuin tämä lähtee tulevan aviomiehensä luo. Onneksi Suomessa ei toivoteta onnea tällä tavalla!
Lue myös:
Yhteiskunta
Sängyssä lukeminen on syntiä: 10 nykyään normaalia asiaa, jotka aiheuttivat aikoinaan suuren skandaalin – osa 2
Nyt esitellään 10 normaalia asiaa, jotka ovat meille täysin arkipäiväisiä, mutta aiheuttivat aikoinaan pieniä tai isompia skandaaleja. Ihmisten suhtautumiselle on näin jälkeenpäin hauska naureskella ja pyöritellä päätään.
Olisi hauska tietää, mitkä meidän nykyään kauhistelemamme asiat ovat täysin normaaleja sadan tai vaikka vain kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Onko veikkauksia?
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset ihmettelyn aiheet voit käydä lukemassa täältä:
Sateenvarjo on merkki heikkoudesta
Englantilainen villakauppias Jonas Hanway vieraili 1750-luvulla Ranskassa ja ihastui siellä ollessaan paikallisten käyttämään sadesuojaan.
Palattuaan reissultaan kotiin päätti Hanway ruveta lanseeraamaan sateenvarjoa myös Lontooseen. Vastaanotto ei ollut lämmin. Sateisina päivinä kuivana pysynyt Hanway joutui julkisen pilkan kohteeksi ja sai järkyttävän määrän lokaa niskaansa – sateenvarjosta huolimatta tai paremminkin juuri siitä johtuen. Jotkut jopa yrittivät ajaa miehen päälle hevosillaan.
Kesti vuosikymmeniä ennen kuin englantilaiset ymmärsivät sateenvarjon hyödyn. Vastarinta oli johtunut pitkälti siitä, että Hanway nähtiin heikkona miehenä, koska halusi pysyä sateella kuivana. Logiikka oli vedenpitävä!
Sarjakuvat ovat portti rikollisuuteen
Kuva: Lena Rose | Unsplash
Pian toisen maailmansodan jälkeen saksalais-amerikkalainen psykiatri Fredric Wertham aloitti ristiretkensä sarjakuvia vastaan. Niissä oli hänen mukaansa silmitöntä väkivaltaa ja moraalittomia aiheita.
Hän kirjoitti aiheesta lukuisia kirjoja ja artikkeleita, joista ensimmäinen ”Kauhua lastenhuoneessa” julkaistiin vuonna 1948. Siinä Wertham väitti, että sarjakuvat saavat lapset ajautumaan rikosten tielle ja tekevät heistä seksuaalisesti aggressiivisia. Tohtori käytti kiistattomana todisteenaan sitä, että monet hänen vastaanotollaan käyneet teinirikolliset lukivat innoissaan sarjakuvia.
Vuosia jatkunut paasaus sai niin vanhemmat kuin päättäjätkin varpailleen, ja useissa kaupungeissa sarjakuvien myynti alaikäisille kiellettiin sakkojen ja jopa vankeuden uhalla. Sarjakuvaviha tai -pelko eskaloitui niissä määrin, että kaupungit järjestivät tapahtumia, joissa syntisiä lehtiä ja kirjoja poltettiin roviomaisesti.
Sängyssä lukeminen on syntiä
Kun brittiläinen aatelismies lordi Walsingham löytyi sänkyynsä palaneena vuonna 1831, julistivat sanomalehdet hänen tietoisesti uhmanneen kohtaloa. Se oli vaarallinen leikki, joka Walsinghamin kohdalla päättyi pahimmalla mahdollisella tavalla.
1800-luvun alkupuolella pimeällä lukemiseen tarvittiin oikeaa kynttilää, joten uhka ei ollut tuulesta temmattu. Se ei kuitenkaan ollut ainoa syy mediakohuun.
Sängyssä lukeminen ei lainkaan ollut sopivaa käytöstä, sillä ”kaikkien kunniallisten ihmisten tuli käydä yöpuulle rukoillen, ei romaaneja lukien”. Moraaliton Walsingham sai aikalaistensa mielestä täysin ansionsa mukaan.
Limsa on vaarallista!
Vuonna 1909, reilu vuosikymmen ennen alkoholin kieltolain voimaantuloa, Yhdysvaltojen elintarvike- ja lääkevirasto takavarikoi Tennesseen osavaltion rajalla 40 tynnyrillistä Coca-Colaa. Lasti oli matkalla vain naisille tarkoitetulle yliopistolle, mutta jonkun oli vihellettävä peli poikki.
Ongelmana ei kuitenkaan ollut huoli siitä, että virvoitusjuomien liiallinen sokeri tuhoaa hampaita ja on muutenkin elimistölle myrkkyä – nykypäivänä tämä tiedetään.
Mutta 1900-luvun alussa limsaa pidettiin vaarallisena siksi, että se teki naisista ”villejä, yöaikaan liikkuvia friikkejä, jotka eivät noudattaneet yliopiston sääntöjä”. Lisäksi naisopiskelijat käyttäytyivät kokista juotuaan epäsoveliaasti ja jopa moraalittomasti.
Terveysviranomaisten ongelmana oli limsan kofeiinipitoisuus, ja vaikka he Tennesseen takavarikon jälkeen yrittivät oikeusteitse saada virvoitusjuomayhtiön nurin, ei kokikselle löytynyt pysäyttäjää.
Karvattomuus tarkoittaa tauteja
Muinaisissa Kreikan ja Rooman valtakunnissa itsestään huolehtimiseen kuului, sekä naisilla että miehillä, ihokarvojen poistaminen mitä kekseliäimmin keinoin. Niitä muun muassa hiottiin kivillä tai sulatettiin pois erilaisilla myrkyillä. Jokaisesta kehon sopukasta. Oltiin siis lähellä nykypäivän normeja.
Keskiajalle tultaessa meno kuitenkin muuttui. Jotkut naiset toki poistivat alapäästään karvoja päästäkseen eroon satiaisista, mutta muuten oltiin melko kaukana brasilialaisesta vahauksesta. Vielä kun prostituoidut alkoivat tartuntatautien vuoksi poistaa karvoitustaan, oli ajeltu alakerta merkki siitä, että jotain on pahasti vialla.
Siksipä vuonna 1450 päivänvalon näkivät merkinit eli häpykarvaperuukit, jotka säilyttivät suosionsa vuosisatojen ajan. Mitä tuuheampi, se parempi!
Lue myös:
-
Yhteiskunta4 päivää sittenOktoberfest – 10 faktaa maailman suurimmasta olutfestivaalista
-
Tiede1 viikko sitten10 yllättävää tapaa, joilla sää vaikuttaa ihmisen terveyteen ja käyttäytymiseen
-
Tiede21 tuntia sittenTosielämän Topi ja Tessu: 10 sydäntä lämmittävää tarinaa erikoisista eläinkaveruksista – osa 1
-
Oudoimmat6 päivää sittenSormenpäitä ja kuolleita hiiriä: 10 oksettavaa pikaruoka-annoksista löytynyttä yllätystä – osa 1