Tiede
Kun veriviholliset tai peto ja saalis lyövät hynttyyt yhteen: 10 merkillistä eläinten symbioosia
Luonnossa selviäminen vaatii usein kekseliäisyyttä, josta tämän listan eläimet ovat oikein hyvä esimerkki. Yhteiselo eli symbioosi on yksi nerokkaimmista sopeutumistavoista.
Symbioottisia suhteita on erilaisia muun muassa molempia osapuolia tai sitten vain toista hyödyttäviä. Jos toiselle aiheutuu yhteiselosta pelkkää hallaa, on kyseessä loisinta. Listafriikki otti tälle listalle kuitenkin vain sellaisia symbiooseja, joissa kumpikin on voittaja – sitä kutsutaan mutualismiksi.
Symbioosin syntymiseen voi olla syynä puolustautuminen, terveenä pysyminen, liikkuminen tai vaikkapa saalistaminen. Myös ihminen on mukana listalla, mutta yhteistoiminta tapahtuukin sellaisen eläimen kanssa, jota et ikinä olisi odottanut.
Tässä siis mielettömiä symbiooseja, joista osa uhmaa luonnonlakeja!
Tokko ja pistoolikatkarapu
Jos pistoolikatkaravun ja tokon symbioosia haluaisi inhimillistää, niin sitä voisi kutsua hellyyttäväksi ystävyydeksi. Mutta yhteiselo on kuitenkin vain ultimaattista sopeutumista ja paras tapa selvitä elämässä eteenpäin.
Tokko ja katkarapu elävät kirjaimellisesti kämppäkavereina, joiden ei tarvitse koskaan kinata kotitöiden jaosta, koska askareet ovat selvät. Tokko vartioi ja suojelee sekä kotikoloa että katkarapua, joka puolestaan hoitaa kolon kaivamisen. Kaikki lähes 2000 tokkolajia asuvat pehmeään merenpohjaan tekemissään koloissa, mutta pistoolikatkarapu on huomattavasti tehokkaampi kaivaja. Tähän mennessä tunnetaan yli 120 tokkolajia, jotka elävät katkarapujen kanssa symbioosissa.
Kalalla on uskomattoman hyvä näkökyky, joten se huomaa potentiaaliset uhat jo kaukaa ja antaa kämppikselleen pyrstön heilautuksella merkin, että nyt mennään piiloon. Yhteistyö ei kuitenkaan lopu tähän, sillä lähes sokea pistoolikatkarapu tarvitsee tokon silmiä myös ravinnonhankintamatkoillaan. Kun katkaravun tulee nälkä, se ilmoittaa tokolle ja kaksikko lähtee samoamaan merenpohjaa. Katkarapu on koko ajan tuntosarvillaan kosketuksissa tokkoon, joka toimii kuin oppaana. Tiedetään myös tapauksia, joissa tokot ovat keränneet esimerkiksi levää ja tuoneet sitä pesäkolon suulle, josta sokean katkaravun on helppo ja turvallinen pistää muonat poskeensa.
Tämän täysihoidon tokko siis tarjoaa saadakseen asua katkaravun kaivamassa kolossa, jossa kaksikko nukkuu yhdessä joka yö. Kaiken lisäksi tokko vikittelee yhteiseen asuinpaikkaan kumppaneita melko pitkäkestoisiin lisääntymismenoihin, mikä saattaa kuulostaa kiusalliselta, mutta katkarapu ei ole tilanteesta moksiskaan. Ehkä se johtuu siitä, että lisääntymiskumppanit vaihtuvat, mutta jo hyvin nuorena alkanut liitto katkaravun ja tokon välillä on elinikäinen.
Krokotiilinvartija ja krokotiili
Afrikassa elävillä krokotiileilla on hyvin ainutlaatuinen suhde pienehköihin kahlaajalintuihin. joita kutsutaan krokotiilinvartijoiksi. Vaikka krokotiilit eivät pureksi ruokaansa, jää niillä syödessään säännöllisesti lihanpaloja hampaiden koloihin eikä niillä ole mitää keinoa putsata kalustoaan. Raaka liha voi aiheuttaa jopa hengenvaarallisen tulehduksen, jos sitä jää pitkäksi aikaa jumiin hampaisiin.
Mutta krokotiililla on suuhygienisti, joka tarvittaessa rientää apuihin. Kun hampaat tarvitsevat aterian jälkeen siistimistä, asettuu krokotiili paikalleen joenpenkalle ja avaa kitansa. Hirvittävä hammasrivistö ja valtavalla voimalla pienimmästäkin ärsykkeestä kiinni napsahtavat leuat pitävät useimmat eläimet etäällä, mutta krokotiilinvartijat syöksyvät surman suuhun. Tai ei itse asiassa niin, koska krokotiilit eivät tee näille linnuille yhtään mitään. Krokotiilinvartijat napsivat matelijakaverin suusta hammasväleihin jumittuneet lihat ja saavat siinä itse mehevän aterian. Pienen linnun ja valtavan matelijan symbioosi on klassikkoesimerkki täydellisesti toimivasta mutualismista, jossa molemmat osapuolet hyötyvät.
Krokotiilinvartija toimii myös vartijana nimensä mukaisesti. Kun krokotiili paistattelee päivää ja nauttii hammashuollosta, pitää putsaajalintu vahtia aterioinnin lomassa. Jos se huomaa uhan lähestyvän, se päästää varoitusäänen ja lentää pois. Äänen kuullessaan krokotiili tietää, että on syytä valpastua ja painua takaisin jokeen.
Hämähäkki ja sammakko
Ahdassuusammakoiden heimoon kuuluva Chiasmocleis ventrimaculata elää vaarallisesti. Tai siltä ainakin näyttää. Se elää Perun sademetsissä sulassa sovussa suuren lintuhämähäkin kanssa. Ensimmäiset tieteelliset julkaisut tämän pienen sammakon ja tarantellan omituisesta yhteiselosta julkaistiin vuonna 1989, ja sen jälkeen samanlaisia symbiooseja on löydetty useilta lajeilta Etelä-Amerikassa sekä Aasiassa.
Lintuhämähäkit saalistavat samankokoisia sammakoita oikein mielellään, joten ”kumppanisammakoiden” säästäminen vaikuttaa lähes luonnottomalta, mutta niin vain nämä kaksi epätodennäköistä lajia elävät samoissa pesissä. Lintuhämähäkkien tiedetään nappaavan sammakoita kiinni, nostelevan ja koskettelevan niitä leuoillaan ja päästävän sitten vahingoittumattomina pois – jos siis kyseessä oli partnerilaji. Ne tunnistavat sammakot todennäköisesti kemiallisten signaalien välityksellä.
Ahdassuusammakko saa tästä symbioosista suojaa pedoilta, sillä monetkaan liskot tai käärmeet eivät mielellään uhmaa lintuhämähäkkejä. Lisäksi sammakko ruokkii nuijapäitään hämähäkin jättämillä ruoantähteillä ja samalla tähteet houkuttelevat paikalle sammakolle itselleen maistuvia hyönteisiä. Lintuhämäkkien tiedetään myös puolustavan aktiivisesti kumppaninsa munia ja hyökkivän kohti gekkoja, jotka yrittävät päästä muna-apajille. On siis hyvin selvää, miten sammakko hyötyy tästä yhteiselosta.
Entäs toisinpäin? Pitkään nimittäin ajateltiin, että kyse on kommensalismista eli pöytävierassuhteesta, jossa toinen osapuoli hyötyy toisesta tuottamatta tälle haittaa, mutta toisaalta ei hyötyäkään. Tuoreimpien tutkimusten mukaan hyötysuhde on kuitenkin molemminpuolinen. Lintuhämähäkin on, niin hullulta kuin se kuulostaakin, hankala saalistaa muurahaisia, koska ne ovat niin pieniä. Muurahaiset taas pitävät hämähäkinmunia suurena herkkunaan. Tässä kohtaa rientävät ahdassuusammakot hätiin ja napostelevat muurahaiset menemään. Eli sammakko suojelee vastavuoroisesti hämähäkin jälkikasvua pedoilta.
Sri Lankassa on havaittu että samassa puunkolossa voi täysikasvuisen hämähäkin ja sammakon lisäksi olla jommankumman munia ja/tai poikasia. Onpa jopa löytynyt pesiä, joissa elää sulassa sovussa kummankin osapuolen jälkikasvua.
Kumppaneiden kokoerosta kertoo yllä oleva kuva, jossa sammakon rinnalla on pieni osa hämähäkin jalasta.
Kojootti ja amerikanmäyrä
Jostain syystä nisäkkäiden väliset symbioosit ovat hyvin harvinaisia, mutta tälle listalle niitä löytyi kaksi kappaletta. Hirveän paljon enempää ei luonnosta taida löytyä tällaisia (nisäkkäiden) symbioosisuhteita, joissa kumpikin osapuoli hyötyy toisistaan.
Mutta mennäänpä Pohjois-Amerikkaan ja tutustutaan yhdessä metsästäviin kojoottiin ja amerikanmäyrään. Nämä kaksi petoa ovat periaatteessa samassa ekologisessa lokerossa: niiden elinympäristö on samanlainen ja niiden ruokavalio eli saaliseläimet ovat samoja. Kaikesta päätellen ne ovat siis toistensa pahimpia kilpailijoita. Mutta silti niiden tiedetään saalistavan yhdessä!
Eläinten saalistustyylit eroavat toisistaan: mäyrä on erikoistunut kaivamaan saaliikseen maanalaisissa luolastoissa eläviä jyrsijöitä, kuten maaoravia, siiseleitä ja preeriakoiria. Kojootit sen sijaan nappaavat saaliinsa, kun edellä mainitut eläimet ovat maan pinnalla.
Amerikanmäyrän ja kojootin symbioosissa ruokailemaan pääsee yleensä vain jompi kumpi, kun saaliseläin pakenee joko luolaansa tai juoksee pakoon maanalaisesta suojastaan. Järjestely vaikuttaa omituiselta, koska pedot eivät ikinä jaa saalistaan, joten toinen voi jäädä kokonaan ilman ruokaa. Mutta tutkijat ovat selvittäneet, että tapa on hyödyllinen molemmille lajeille ja todennäköisyys sille, että saalistus onnistuu, on paljon suurempi eri lajia olevan kaverin kanssa kuin yksin.
Kojootit voivat joskus elää perheryhmissä tai jopa pienissä laumoissa, mutta sosiaaliset suhteet ovat paljon löysempiä kuin monilla muilla koiraeläimillä, ja usein ne saalistavatkin yksin. Amerikanmäyrä on huomattavasti kojoottiakin erakkomaisempi, joten on hyvin erikoista, että nämä kaksi eläintä ovat löytäneet toisensa.
Mureena ja meriahven
Meriahvenen ja mureenan elämät ovat täysin toisistaan poikkeavat: mureena saalistaa öisin koralliriutan onkaloissa ja meriahven nappaa saaliinsa päivällä, avoimessa vedessä. Tämä ero vuorokausirytmissä ei kuitenkaan estä näitä kahta eläintä tekemästä yhteistyötä.
Kun meriahven etsii ruokaa, saattavat sen saaliit paeta onkaloihin ja muihin paikkoihin, joihin sillä ei ole mahdollisuutta seurata. Mutta kappas, lähistöllä on mureenan kotikolo, jossa se uneksii autuaasti. Meriahven vähät välittää kaverin lepohetkestä, sillä nyt on saalistusaika. Se ui mureenan lähelle ja herättää nukkuvan kaverin huomion heiluttamalla päätään. Merkki toimii lähes aina ja saa mureenan uimaan ulos piilostaan. Sitten meriahven opastaa mureenan saaliseläimen piilon luo, antaa joskus tuon sijainnista tarkan merkin asettumalla pystysuoraan pää alaspäin ja heiluttamalla päätään aiempaa voimakkaammin.
Kun mureena iskee, ei saalistettavalla ole mahdollisuutta: joko se joutuu hyökkääjän kitaan tai ulkopuolella odottava meriahven nappaa sen uidessa pakoon. Mureena ja meriahven eivät koskaan taistele saaliistaan, sillä kumpikin laji nielaisee ravinnon kokonaisena, joten niin sanottua köydenvetoa ei pääse syntymään. Järjestely kuitenkin sopii kummallekin, sillä vaikka itse jäisi jollakin kertaa tyhjin suin, on yhdessä saalistaminen tutkijoiden mukaan noin viisi kertaa menestyksekkäämpää kuin yksinyrittäminen.
Seepramangusti ja pahkasika
Leijonakuningas on sittenkin totta: Timon ja Pumba ovat ystäviä! Ei kannata tuulettaa vielä, sillä vaikka tässä symbioosissa mennäänkin pahkasian ja seepramangustin mutualistiseen suhteeseen, on syytä muistuttaa, että Timon on nelisormimangusti.
Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton lajiensuojelukomission villisikoihin keskittyvä työryhmä julkaisi uutiskirjeessään vuonna 2016 tämän ennennäkemättömän toveruuden. Kuningatar Elisabetin kansallispuistossa, Ugandassa, oli havaittu, että kohdatessaan seepramangusteja pahkasiat käyvät varta vasten maahan makaamaan. Sitten mangustit käyvät siistimispuuhiin: ne syövät hyönteisiä ja punkkeja pahkasikojen iholta. Jos ötökkä/loisongelma on paha, saattaa yhden pahkasian ”kimpussa” olla useampi apuri, jotka eivät myöskään pelkää tarpeen vaatiessa kiivetä huollettavan päälle. Pahkasika pääsee eroon verenimijöistä ja seepramangustit saavat mehukkaan aterian: win-win-tilanne siis!
Tutkijoiden mukaan tuo on kädelliset pois lukien ensimmäinen kerta ikinä, kun luonnossa on todistettu nisäkkäiden välistä siistimistä. Sitä saattaa tapahtua enemmänkin, mutta ihminen ei vain pääse havainnoimaan eläinten arkuuden vuoksi. Nämä seepramangustit ja pahkasiat ovat tottuneet ihmisten läsnäoloon, koska kansallispuistossa vierailee paljon turisteja. Niinpä ne voivat turvallisin mielin heittäytyä pieneen hemmotteluhetkeen.
Erakkorapu ja merivuokko
Erakkoravut ovat tunnettuja siitä, että ne käyttävät takaruumiinsa suojana jonkin toisen eläimen, esimerkiksi kotilon, kuorta. Kun rapu kasvaa, joutuu se vaihtamaan suojakuorta isompaan. Tässä ei kuitenkaan vaihdu pelkkä kuori vaan uuden kodin saavat myös merivuokot, jotka elävät sen päällä. Rapu irrottaa tiiviisti alustaansa kiinnittyneet merivuokot ammattilaisen ottein ja siirtää ne uuden kuorensa päälle.
Merivuokolla on suunsa ympärillä jopa yli sata lonkeroa, jotka ovat kuorrutettuina kosketusärsytyksestä laukeavialla polttiaissoluilla. Polttiaissoluista sinkoutuu ulos saaliin tai uhan ihon lävistäviä rihmoja, joista vapautuu myrkkyä. Erakkorapu saa merivuokoilta suojelua erityisesti mustekaloja vastaan. Symbioosi ei synny vahingossa, vaan erakkoravut etsivät merivuokkoja tositarkoituksella ja irrottavat niitä mukaan matkaansa. Suhde ei kuitenkaan ole yksipuolinen, vaan merivuokot hyötyvät kaveristaan yhtälailla.
Merivuokot voivat tarvittaessa liikkua lyhyitä matkoja, toisin kuin lähisukulaisensa korallit, mutta ravun kanssa symbioosissa eläessään ne pääsevät vaihtamaan maisemaa vikkelämmin ja kauemmas kohti parempia apajia. Liikkumisen lisäksi merivuokko saa osansa ravun aterioista.
Merivuokko ja vuokkokala
Tämä klassinen esimerkki lajienvälisestä symbioosista on monelle tuttu. Lämpimien merialueiden laguuneissa ja koralliriutoilla elävät vuokkokalat ja merivuokot ovat tunnetuimpia eläinpareja, joiden kummatkin osapuolet hyötyvät yhteiselosta.
Kuten jo äskeisessä kohdassa tuli esille, on merivuokolla pistävät ja myrkylliset lonkerot, jotka eivät kuitenkaan satuta vuokkokalaa: sen suomuja peittää paksu limakerros. Niinpä vuokkokala asustaa pedoilta turvassa merivuokon tappavien lonkeroiden huomassa. Jos sillä ei olisi limakerrosta, joutuisi se epäilemättä merivuokon saaliiksi: kun vuokkokalan limakerros on tutkimustarkoituksessa poistettu, käy merivuokko siihen epäröimättä kiinni.
Kuten sanottua, myös merivuokot hyötyvät vuokkokaloista. On nimittäin yksi kalaryhmä, perhokalat, jotka eivät välitä polttiaissolujen myrkystä ja ne käyttävät merivuokkoja ravinnokseen. Vuokkokalat ajavat perhokaloja kauemmas, mutta eivät varsinaisesti suojellakseen merivuokkoa, vaan koska ne suojelevat omaa reviiriään.
Vuokkokalat myös putsaavat merivuokkoja loisista ja ulostavat typpipitoista jätettä, jota merivuokko käyttää ravinnokseen. Hyöty ei lopu siihen, sillä uidessaan merivuokon lonkeroiden välissä vuokkokala lisää veden virtausta, joka taas tarjoaa merivuokolle hapekkaamman ympäristön.
Symbioosi on siis yksi eläinmaailman tiiviimmistä, mutta vain olosuhteiden pakosta: kumpikin söisi toisensa, jos siihen olisi mahdollisuus.
Hai ja remora
Remorat, joita myös imukaloiksi kutsutaan, elävät symbioosissa merien pelottavimpien otusten – haiden – kanssa. Parhaimmillaan metrin mittaiseksi kasvat remorat eroavat merkittävästi puhdistajakaloista, joiden palveluksia monet muut kalat käyttävät. Remoratkin toki pitävät haiden nahan loisista ja bakteereista puhtaana, mutta ne kulkevat jatkuvasti mukana erikoisen sopeumansa ansiosta: niiden etummaiset selkäevät ovat kehittyneet imukupiksi, joilla ne kiinnittyvät ohi uivan rauskun tai hain vatsapuolelle. Remora syö hain jätöksiä ja lisäksi se saa herkkupaloina lihariekaleita, joita ympäristöön leviää, kun hai riuhtoo saalistaan kappaleiksi.
Toisten asiantuntijoiden mielestä hain ja remoran symbioosi on pöytävierassuhde, eikä hai hyötyisi mitään seuralaisestaan. Remora sen sijaan saa ilmaisen kyydin ja ruokaa. Mutta suurempi osa tutkijoista on kääntymässä mutualismin kannalle: myös haille on hyötyä yhteiselosta. Remora pitää sen nahan ja hampaat puhtaana, jolloin infektiovaara pienenee.
Molempia hyödyntävän symbioosin puolesta puhuu myös se, että hait hakeutuvat remora-kalojen läheisyyteen kuin pyytäen niitä tulemaan kyytiin. Hait eivät myöskään yritä syödä jatkuvasti ympärillään pyöriviä kaloja, jotka olisivat helppo saalis. Poikkeuksena rusko- ja sitruunahai, jotka vähät välittävät hygieniasta ja käyttäytyvät remora-kaloja kohtaan aggressiivisesti.
Hunajaopas ja ihminen
Ihminenkin pääsee listalle, mutta ei minkään koti- tai lemmikkieläimensä kanssa. Afrikassa elää nimittäin lintu, hunajaopas, joka auttaa paikallisia ihmisiä löytämään hunajaa. Nyt on heitettävä romukoppaan ajatukset kesyttämisestä, sillä hunajaoppaat ovat villejä lintuja, joita ihmiset eivät missään vaiheessa kouluta tai käskytä.
Tämä ihmisen ja hunajaoppaan välinen symbioosi on todennäköisesti saanut alkunsa yli miljoona vuotta sitten eli useita satoja tuhansia vuosia ennemmin kuin nykyihmistä oli edes olemassa. Yhteistyön uskotaan alkaneen, kun pystyihminen, Homo erectus, oppi hallitsemaan tulta.
Kun ihminen lähtee etsimään hunajaa, päästää hän ilmoille erityisen kutsuhuudon, johon hunajaopas vastaa. Linnut tietävät kaikki alueen mehiläispesät ja lähtevät johdattamaan ihmistä kohti jotain niistä. Hunajaopas lentää puusta puuhun päästäen samalla ääniä, jotta ihmisen on helppo seurata perässä. Kun puun sisälle rakennettu mehiläispesä lähestyy, antaa lintu erilaisen merkkiäänen. Sen tieteellinen nimikin, Indicator indicator, viittaa tähän tiiviiseen yhteistyöhön.
Miksi hunajaopas auttaa hunajaa keräävää ihmistä? Vastaus on yksinkertainen: ihmisellä on kirves ja mikä tärkeämpää – tulta. Mehiläispesälle päästyään hunajaa keräävä ihminen savustaa mehiläiset ulos, jotta hunajakennojen irrottaminen käy vähemmän pisteliäästi. Kun ihminen on ottanut haluamansa, on hunajaoppaalle tarjolla helppo ateria: se syö toukkia ja erityisesti mehiläisvahaa, jota useimmat muut linnut eivät kykene sulattamaan.
Tutkijat ovat pistäneet merkille, että ihmisen käyttämät äänet, joilla lintuja kutsutaan, ovat uniikkeja juuri tietyille alueille. Ääntely voi olla esimerkiksi viheltämistä tai aivan vain puhuttuja sanoja. Vaihtelevuudesta on voitu päätellä, että kutsuhuudon ymmärtäminen ei ole synnynnäinen ominaisuus. Sen sijaan evoluutio on saattanut antaa linnuille luontaisen halun auttaa ihmistä. Ehkä vielä uskomattomampaa tästä symbioosista tekee se, että linnut eivät opi tapaa vanhemmiltaan, sillä hunajaoppaat ovat pesäloisia eli ne munivat muiden lintujen pesiin. Pieni mysteeri onkin, että miten ne oppivat tunnistamaan tietyn kutsuäänen ja yhdistämään sen hunajan keräämiseen.
Toisin kuin moni muu symbioottinen suhde, on tämä yhteistoiminta vaarassa tulla tiensä päähän. Vaikka tapa kerätä hunajaa on edelleen voimissaan useissa afrikkalaisissa heimoissa, saattaa se pian kadota, kun hunajaa on helpompi mennä ostamaan kaupasta.
🤷♀️ Tuleeko mieleesi muita symbiooseja? Kerro kommenttikentissä ⬇️⬇️ tai somekanavissamme, jättikö joku tämän listan kohdista sinut sanattomaksi ihmeellisyydellään.
Tiede
Ihmisen ”hulluksi kissanaiseksi” muuttava alkueläin ja muut isäntänsä käytöstä ohjailevat loiset – osa 2
Loinen on jo sanana luotaantyöntävä, mutta ei anneta negatiivisen kaiun häiritä. Loiset ovat loistava esimerkki evoluution uskomattomasta nerokkuudesta ja kauneudesta.
Loisilla on elämässä samat kaksi tavoitetta kuin kaikella muullakin elävällä: ravinnon hankkiminen ja omien geenien siirtäminen eteenpäin. Loiset ovat vain kehittyneet tekemään kyseiset aktiviteetit toisten eliöiden kustannuksella. Tämä lista kertoo loisista, jotka eivät tyydy vain oleilemaan isäntänsä siivellä, vaan ohjailevat tämän käytöstä omien intressiensä mukaisesti.
Loiset eli parasiitit eivät yleensä ole kantajilleen kohtalokkaita, sillä isännän kuoleminen ei ole loiselle eduksi: siinä menevät sekä ravinnonlähde että elinympäristö. Jos isännän tappaminen on tarkoituksenmukaista, puhutaan parasiitin sijaan parasitoidista.
Listafriikki on sivunnut loisia aiemminkin, mutta nyt niille suodaan kokonaan oma listansa. Olemme muun muassa kirjoittaneet siirasta, joka syö isäntäkalan kielen ja alkaa toimia tämän uutena kielenä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan – lue kielenkorvaajasiirasta tältä listalta: 10 puistattavaa tietoiskua, jotka tulevat varmuudella uniin.
Olemme kirjoittaneet myös kovakuoriaisen täysin zombieksi muuttavasta loispistiäisestä, joka ohjailee oman päätöskykynsä menettänyttä isäntäänsä tuntosarvista ja munii tämän päälle, jotta pistiäistoukilla olisi heti kuoriuduttuaan syömistä.
Siinä esimerkit parasiitista ja parasitoidista. Tällä listalla on lajeja kummastakin ryhmästä.
Tässä siis isäntänsä käytöstä ohjaavat loiset – ja kyllä, me ihmisetkin olemme näiden pienten vihulaisten vietävissä. Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäisen osan loisijoihin voit tutustua tästä:
Mato, joka panee isäntänsä hukuttautumaan, ja muut isäntänsä käytöstä ohjailevat loiset – osa 1
Sieni, joka tekee katkaravuista ahnaita kannibaaleja
Kannibalismi on eläinmaailmassa varsin yleinen ilmiö. Sitä se on myös Irlannin makeissa vesissä eläville Gammarus duebeni celticus -katkaravuille. Täysikasvuiset katkaravut syövät silloin tällöin oman lajinsa nuorempia yksilöitä, mutta jos ne kantavat Pleistophora mulleri -sieni-infektiota, ovat ruokailutavat aivan eri luokkaa.
P. mulleri -sieni infektoi isäntänsä lihaksia, ja noita pikkuriikkisiä, yksisoluisia sieniä voi olla yhdessä katkaravussa miljoonia. Normaalisti läpikuultavat katkaravut muuttuvat maitomaisen sumeiksi infektion seurauksena.
Sienet ottavat kaiken ravintonsa isännästään, joten ravinnontarve on valtava. Siksi katkaravuista tulee ahnaita kannibaaleja, jotka ahmivat lähes yksinomaan oman lajinsa pienokaisia ja paljon nopeammalla tahdilla kuin terveet yksilöt.
Terveet katkaravut välttävät syömästä infektion saaneita lajikumppaneitaan, mutta jo loistartunnan saaneet eivät siitä välitä; ne pistelevät menemään kaiken mitä eteen sattuu, kunhan se vain on oman lajin edustaja. Infektio pääsee leviämään, kun sairas yksilö kuolee ja joku nälkäinen lajikumppani havaitsee helpon aterian.
Mato, joka tekeytyy kotilon silmiksi
Jos satut joskus törmäämään kotiloon, jonka harvinaisen paksut tuntosarvet sykkivät smaragdin- ja oliivinvihreine raitoineen, olet päässyt todistamaan aggressiivista mimikryä eli matkimista. Eliöt voivat matkia muita lajeja suojautuakseen vaaralta, mutta kotilon värikkäät ja sykähtelevät tuntosarvet sen sijaan ovat pedolle merkki siitä, että pöytä on katettu.
Vihreiden tuntosarvien tarina alkaa linnun jätöksistä. Ulosteessa on Leucochloridium paradoxum -madon munia, eivätkä kotilot pysty vastustamaan herkullista kasaa. Munista kuoriutuu kotilon sisällä laakamatoja, jotka kiemurtelevat tiensä kotilon tuntosarviin saaden ne sykähtelemään kuin perhosentoukat, joita madot vihreäraitaisen ulkomuotonsakin puolesta matkivat.
Yleensä isäntälajin kotilo pysyttelee varjossa ja kasvillisuuden alla suojassa pedoilta. Laakamato kuitenkin manipuloi sen käytöstä ja ohjaa kotilon nousemaan korkemmalle kasvien lehdillä ja asettautumaan näkyvälle paikalle houkuttelemaan lintuja. Lintu kuvittelee löytäneensä pullean perhosentoukan ateriakseen, nappaa kotilon tuntosarven sisältöineen suuhunsa ja laakamato pääsee lisääntymään seuraavan isännän sisällä.
Kotilo ei erityisesti kärsi loisesta, ja se pystyy kasvattamaan uudet tuntosarvet linnun haukkaamien tilalle. Toki jossakin lehden alla tulee taas vastaan ihanan herkullinen kasa linnunkakkaa…
Pistiäinen, joka tekee isännästään tottelevaisen henkivartijan
Kuten kaikki loispistiäiset, myös Dinocampus coccinellae munii munansa isäntänsä, tässä tapauksessa leppäkertun, sisälle. Kun muna kuoriutuu, kasvaa toukka muutaman päivän leppäkertun sisällä, mutta puree lopulta pienen reiän sen vatsapuolelle päästäkseen ulos. Sitten toukka kutoo itselleen leppäkertun jalan ympärille suojaisan kotelon, jossa se voi rauhassa kehittyä aikuiseksi pistiäiseksi.
Leppäkerttu on paras mahdollinen henkivartija, sillä saalistajat välttävät sitä luonnostaan: sen väritys kielii vaarallisuudesta ja uhattuna se erittää pahanmakuisia ja myrkyllisiä kemikaaleja.
Kaikesta sisällään käyneestä myllerryksestä ja kehosta ulos tulleesta toukasta huolimatta jopa 40 prosenttia leppäkertuista selviää elossa ja seisoo paikallaan suojellen koteloa viuhtomalla kiivaasti raajojaan saalistajien lähestyessä. Tutkijat ovat todenneet, että myrkkyä erittävät toukat joutuvat käyttämään isäntänsä manipulointiin sen verran energiaa, että elävän leppäkertun jalassa kehittyneet pistiäiset munivat aikuisina vähemmän kuin ne, jotka ovat kehittyneet kuolleessa hyönteisessä tai ilman suojaa.
Toisaalta, todennäköisyys selvitä aikuisuuteen on paljon suurempi silloin, kun turvana on toiveita aivottomasti noudattava leppäkerttu.
Hullu kissanainen ja hiiret, jotka pitävät kissoista
Toxoplasma gondii -alkueläimen aiheuttaman toksoplasmoosin voi saada lähes mistä tahansa raa’asta lihasta; tätä loista tavataan niin nisäkkäiden kuin lintujenkin kudoksissa. Tärkein isäntä sille on kuitenkin kissa, sillä kissojen suolisto on ainoa paikka, jossa alkueläin voi lisääntyä suvullisesti. Kissoista loiset tarttuvat ulosteen mukana; suomalaisista kissoista noin 1 prosentti on taudin kantajia.
T. gondiilla on kummallinen vaikutus hiiriin, rottiin ja muihin jyrsijöihin, jotka normaalisti piilottelevat kissoilta ja juoksevat niiltä karkuun. Alkueläin ottaa vallan jyrsijän aivoista ja saa ne pelottomiksi pahinta petoaan vastaan. Hiiret voivat jopa hakeutua tarkoituksella kissojen läheisyyteen, jolloin ne ovat helppo saalis; loiset vaikuttavat jyrsijän aivoihin niin, että kissan virtsa tuoksuu niille houkuttelevalta.
Jyrsijät eivät kuitenkaan ole ainoita eläimiä, jotka tämä loinen saa käyttäytymään edesvastuuttomasti. Yleensä toksoplasmoosiin sairastunut, muuten terve ihminen kärsii turvonneista imusolmukkeista ja ehkäpä flunssan oireista, mutta se voi kehittyä myös vakavammaksi keuhkokuumeksi tai aivotulehdukseksi eritoten henkilöillä, joiden immuunipuolustus on madaltunut.
Mutta loinen vaikuttaa ihmisellä myös käyttäytymiseen: tartunnan saaneiden on tutkimuksissa todettu ottavan enemmän harkitsemattomia riskejä ja eräässä kokeessakin he esimerkiksi joivat tutkijoiden tarjoamaa mysteerinestettä kahta kertaa miettimättä verrattuna epäileviin koehenkilöihin, joilla ei ollut tartuntaa. Muuttuneen käytöksen arvellaan johtuvan suurentuneesta dopamiinin määrästä aivoissa.
Ja entäs se ”hullu kissanainen” sitten? Tutkimuksissa on todettu, että toksoplasmoosin saaneiden henkilöiden mielestä kissanpissa ei ole niin vastenmielistä, joten siinä olevat feromonit houkuttavat myös ihmistä. T. gondii saattaa saada ihmiset huolehtimaan kissoistaan paremmin ja viettämään niiden kanssa enemmän aikaa. Toksoplasmoosin on todettu olevan yhteydessä skitsofrenian, pakko-oireisen häiriön ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön puhkeamisessa. Se voi saada ihmisen käyttäytymään aggressiivisesti, ja aiheuttaa kolme kertaa suuremman riskin joutua liikenneonnettomuuteen; todennäköisesti juuri harkintakyvyn pettämisen vuoksi.
Johtuuko ihmisen viehtymys kissoihin loisesta? Ei varmasti enää, mutta kissaa ei ole varsinaisesti ikinä kesytetty samalla lailla kuin koiraa. Asutusten läheisyydessä eläneet kissaeläimet olivat hyödyllisiä tuholaistorjujia, joten niiden sallittiin jäävän pyörimään ihmisten läheisyyteen.
Ehkäpä joku infektion saanut henkilö tunsi eräänä päivänä vastustamatonta tarvetta nostaa villieläin syliinsä ja niin maailman suosituin lemmikki oli löytänyt tiensä ihmisten sydämiin – loisen avustuksella.
Lue myös: Top 10 maailman erikoisimmat kissarodut
Influenssavirus tekee ihmisestä sosiaalisemman?
Vuonna 2010 Binghamptonin yliopiston tutkija Chris Reiber kollegoineen löysi viitteitä siitä, että influenssavirus ohjailee ihmisen käyttäytymistä.
Pitkään on tiedetty, että loiset vaikuttavat isäntänsä käyttäytymiseen, kuten tämäkin lista osoittaa. Reiber alkoi miettimään, olisiko mahdollista, että myös influenssavirukset tekisivät samoin. Yleensä tautiin sairastuva ihminen on niin heikossa hapessa, että hakeutuu peiton alle kauaksi muista, jolloin virus ei pääse leviämään: tämähän ei hyödytä virusta millään lailla, sillä se ei pääse leviämään.
Kun ihminen on saanut influenssavirustartunnan, on hän taudin itämisaikana oireeton, mutta levittää silti virusta ympäristöönsä. Se on viruksen kulta-aikaa! Reiber tiimeineen testasi hypoteesiaan koehenkilöillä, jotka saivat influenssarokotteen. Rokote saa kehossa aikaan infektion tyyppisen reaktion ilman varsinaista tautia.
Tutkimuksen tulokset olivat häkellyttävät: 48 tunnin aikana rokotteen antamisen jälkeen ihmiset hakeutuivat enemmän muiden seuraan ja olivat tekemisissä kaksi kertaa suuremman ihmisjoukon kanssa kuin 48 tuntina ennen rokotetta. Rokotteella ”infektoidut” henkilöt menivät esimerkiksi todennäköisemmin ravintoloihin ja baareihin kuin ennen rokotetta. Ero oli niin selvä, että se oli tilastollisesti merkittävä.
Täytyy kuitenkin muistaa, että kyseessä oli vain yksi, varsin pieni (36 koehenkilöä) tutkimus, mutta evolutiivisesta näkökulmasta tulos on täysin järkeenkäypä. Viruksen kannalta on parempi, mitä useammalle ihmiselle isäntä siirtää infektion ennen kuin oireet vievät tämän sängynpohjalle.
Lue myös:
Tiede
Mato, joka panee isäntänsä hukuttautumaan, ja muut isäntänsä käytöstä ohjailevat loiset – osa 1
Loiset ovat monien mielestä kammottavia, mutta jos kykenee katsomaan inhottavuuden ohi, voi niiden elintavoissa nähdä evoluution uskomattoman nerokkuuden ja jopa kauneuden.
Joo kyllä, olen aivan tosissani: kauneuden. Loisilla on elämässä samat kaksi tavoitetta kuin kaikella muullakin elävällä: ravinnon hankkiminen ja omien geenien siirtäminen eteenpäin. Loiset ovat vain kehittyneet tekemään kyseiset aktiviteetit toisten eliöiden kustannuksella. Tämä lista kertoo loisista, jotka eivät tyydy vain oleilemaan isäntänsä siivellä, vaan ohjailevat tämän käytöstä omien intressiensä mukaisesti.
Loiset eli parasiitit eivät yleensä ole kantajilleen kohtalokkaita, sillä isännän kuoleminen ei ole loiselle eduksi: siinä menevät sekä ravinnonlähde että elinympäristö. Jos isännän tappaminen on tarkoituksenmukaista, puhutaan parasiitin sijaan parasitoidista.
Listafriikki on sivunnut loisia aiemminkin, mutta nyt niille suodaan kokonaan oma listansa. Olemme muun muassa kirjoittaneet siirasta, joka syö isäntäkalan kielen ja alkaa toimia tämän uutena kielenä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan – lue kielenkorvaajasiirasta tältä listalta: 10 puistattavaa tietoiskua, jotka tulevat varmuudella uniin.
Olemme kirjoittaneet myös kovakuoriaisen täysin zombieksi muuttavasta loispistiäisestä, joka ohjailee oman päätöskykynsä menettänyttä isäntäänsä tuntosarvista ja munii tämän päälle, jotta pistiäistoukilla olisi heti kuoriuduttuaan syömistä.
Siinä esimerkit parasiitista ja parasitoidista. Tällä listalla on lajeja kummastakin ryhmästä.
Tässä siis isäntänsä käytöstä ohjaavat loiset – ja kyllä, me ihmisetkin olemme näiden pienten vihulaisten vietävissä. Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset loisijat voit lukea tästä:
Mato, joka saa heinäsirkan hukuttautumaan
Spinochordodes tellinii -mato on murhanhimoinen parasiitti. Isäntänä toimiva heinäsirkka tai kaskas saa tartunnan, kun mato ei ole vielä täysikasvuinen, sillä loiset ovat aikuisina jopa neljä kertaa isäntäänsä pidempiä. Ravinnon mukana heinäsirkan elimistöön pääsevä S. tellinii ottaa kaiken ruokansa isännästään ja kasvettuaan tarpeeksi vahvaksi se ottaa vallan pahaa-aavistamattoman hyönteisen käytöksestä.
Loinen ei laita heinäsirkkaa etsimään vettä aktiivisesti, mutta jos isäntä on sopivasti veden lähettyvillä saa mato sen pään sekaisin. Heinäsirkka hyppää veteen, jossa se hukkuu – S. tellinii sen sijaan saa tahtonsa läpi ja pääsee lisääntymisympäristöönsä. Tutkimuksissa on saatu selville, että tartunnan saaneiden kamikaze-sirkkojen aivot tuottavat erilaisia proteiineja, mikä on suoraan loisen aiheuttamaa. Nämä proteiinit saavat heinäsirkoissa aikaan itsetuhoista käytöstä.
Kolmen isännän loiset
Laakamatoihin kuuluva Ribeiroia ondatrae on loinen isolla L-kirjaimella. Sille ei riitä yksi eikä edes kaksi isäntää, vaan elinkiertonsa aikana se tarvitsee kolme eri sijaiskärsijää. Tukalin kohtalo on keskimmäisellä isännällä – sammakolla.
Madon elinkierto alkaa kiekkokotilon sisällä. Se tuhoaa kotilon sukuelimet ja muuttaa isäntänsä loiskoneeksi lisääntymällä suvuttomasti sen sisällä. Joka yö kotilo vapauttaa satoja laakamatoklooneja, jotka iskevät kiinni seuraavaan isäntään: nuijapäihin. Ne tunkeutuvat nuijapään kudoksiin ja asettuvat silmuihin, joista olisi tarkoitus kehittyä raajoja.
Loiset häiritsevät sammakon muodonvaihdosta sen verran, että sille kasvaa epämuodostuneet jalat tai ylimääräisiä raajoja kummallisiin paikkoihin kehoa tai sitten ei raajoja ollenkaan. Loisinfektion saaneet sammakot eivät kykene hyppimään tai uimaan, joten ne ovat helppo saalis petolinnuille kuten haikaroille.
Kun laakamato on päässyt sammakon mukana linnun sisään, pystyy se lisääntyä suvullisesti, sillä lintu on todennäköisesti löytänyt muitakin epämuodostuneita sammakoita. Kun lintu ulostaa, siirtyy siinä mukana veteen laakamadon munia, joista kuoriutuvat yksilöt löytävät tiensä jälleen kotiloihin ja kierto alkaa alusta.
Muurahaisen pään halkaiseva sieni
Ophiocordyceps unilateralis -sieni infektoi trooppisissa ympäristöissä eläviä hevosmuurahaisia, jotka elävät pesissään puiden latvustoissa. Loinen saa muurahaisen harhautumaan normaalista elinympäristöstään ja hakeutumaan lehvästössä alemmas, jossa kosteus, lämpötila ja auringonvalon määrä ovat sienen itämiselle optimaaliset. O. unilateralis pitää lähellä metsän pohjaa kasvavien lehtien alapinnoista, joten sinne se ohjaa zombiena kulkevan isäntänsä.
Kun määränpää on saavutettu, alaspäin roikkuva muurahainen käyttää viimeiset voimansa ottaakseen leuoillaan tukevan otteen lehden suonesta ja kuolee. Nämä loiset ovat siitä armeliaita, että ne odottavat isäntänsä menehtymistä ja sitten vasta muuttavat sen sisuskalut käyttökelpoisiksi sokereiksi. Leuat sieni jättää koskemattomaksi, jotta muumioituva muurahainen pitää otteen lehdessä. Tarpeeksi kasvettuaan sieni räjäyttää pitkän vartensa muurahaisen niskasta ulos. Tällä tavoin se pääsee ripottelemaan itiöitään uusien uhrien päälle.
Muurahaiset ovat sen verran fiksuja eläimiä, että ne osaavat pelätä tätä infektiota – jos joku yhdyskunnan jäsen käyttäytyy epämääräisesti, karkotetaan se tartuntataudin pelossa pois pesästä.
Merirokko, joka riisuu koirasravuilta miehisyyden
Tässä ei nyt varsinaisesti ole kyse käyttäytymisestä, mutta melko elämää myllertävästi Sacculina -suvun merirokot vaikuttavat isäntärapuihin.
Merirokko etsii ravun leukanivelistä raon, hylkää oman kuorensa ja ahtaa etanamaisen ruumiinsa sisälle rapuun. Isäntänsä sisällä se käyttää surutta hyväkseen tämän ravinteita ja muuttaa ravun omaksi lisääntymiskoneistokseen. Jos isäntäeläin on naaras, manipuloi merirokko sitä huolehtimaan takaruumiin alapinnalla kasvavista toukista kuin ne olisivat sen omia jälkeläisiä; rapuemo suojelee ja ja jopa ruokkii niitä.
Jos rapu sattuu olemaan koiras, ei hätää – merirokko riisuu sen kirjaimellisesti kaikista aseista. Koiraasta tulee lisääntymiskyvytön, sillä sen sukurauhaset surkastuvat ja sen taisteluun käyttämien saksien kasvaminen pysähtyy. Koiraan takaruumis sen sijaan kasvaa kokoa, jotta se voi kantaa ja huolehtia merirokon pienokaisista.
Lue myös:
Kaikki ei aina ole sitä, miltä näyttää! Luonnon optiset illuusiot hämäävät ja ihastuttavat. Oletko pääsyt näkemään jonkun näistä?
Jos optiset harhat kiinnostavat enemmänkin, niin käy ihmeessä lukemassa ja ihmettelemässä listaamme, joka käsittelee ihmisen luomia optisia illuusioita. Niistä osa saattaa ärsyttää, koska käsityskyky ei ihan pysy mukana.
10 optista harhaa, joilla saa silmät sekaisin ja pään pyörälle
Mutta luonnon omat mestariteokset eivät ota pannuun, sillä niitä ei voi kuin ihailla! Vaikka eivät ollenkaan todellisilta näytäkään.
Horsetail Falls
Kaliforniassa sijaitsevassa Yosemiten kansallispuistossa voi nähdä tulta ja laavaa syöksevän kallioseinämän. Mutta vain helmikuun lopulla. Ja vain silloin, kun ei ole pilviä ja sumua.
Suurimman osan vuodesta Horsetail Falls on aivan tavallinen, pieni vesiputous. Toisinaan koko putousta ei ole olemassakaan, koska lunta ja sateita on liian vähän.
Mutta kun olosuhteet osuvat kohdalleen, mukaan lukien maapallo suhteessa laskevaan aurinkoon, muuttuu huomaamaton vesiputous kirkkaanoranssiksi laavaputoukseksi.
Tuliseinämäksi kutsuttu ilmiö on nähtävissä parin viikon ajan helmikuun puolestavälistä alkaen, laskevan auringon säteet valaisevat kallion päivittäin vain 10 minuutin ajan.
Sivuauringot
Kolme aurinkoa vierekkäin? Nyt ovat maailmankirjat sekaisin.
Tässä on kyse sivuauringoista, joka on suhteellisen yleinen haloilmiö. Halo syntyy, kun auringonvalo taittuu ilmassa leijuvista jääkiteistä. Sivuaurinkojen kanssa voi usein nähdä yhtäaikaa renkaan, joka kiertää oikean auringon ympäri ja valeaurinkojen kautta.
Sivuauringot syntyvät, kun kylmässä ilmassa tai korkealla pilvissä on muodostunut kuusikulmaisia jääkiteitä. Ne taittavat auringon säteet kuin prisma, joka sirottaa valon. Valon siroamisen takia sivuauringot näyttävät sisäpuolelta punertavilta ja ulkoreunoiltaan sinisiltä tai valkoisilta.
Kangastus
Eihän tätä luonnon optiset illuusiot -listaa voinut tehdä ilman kangastuksia – arvasitkin varmasti! Kangastuksia on kahdenlaisia: ylä- ja alapuolisia.
Alapuolinen kangastus on yleisempi, ja se syntyy kun kylmän ilmakerroksen alapuolella on lämmin kerros. Tämä on normaali tilanne.
Jossain olosuhteissa maa on kuitenkin niin lämmin, että se lämmittää yläpuolellaan olevaa alinta ilmakerrosta. Kun valon säteet saapuvat tuohon lämmenneeseen ilmaan, toimii kerros peilin tavoin ja heijastaa kuvan, usein taivaan, ylöspäin.
Kangastuksia voi nähdä missä tahansa, mutta hyvin yleisiä ne ovat kuumilla aavikoilla tai kesäisin asfaltin pinnalla. Kauempaa voi näyttää siltä, kuin edessä olisi liplattava järvi tai tiellä lätäköitä.
Ja sitten niihin harvinaisempiin eli yläpuolisiin kangastuksiin.
Fata Morgana
Fata Morgana on saanut nimensä keskiaikaisten tarujen velhottaren Morgan le Fayn mukaan. Kuningas Arthurin siskon, joka oli Avalonin paratiisisaaren hallitsija, kerrotaan tarinoissa omanneen taikavoimia, joilla hän pystyi muuttamaan esineiden muotoa.
Myyttistä hahmoa pidettiin kauan syyllisenä Messinan salmella Sisiliassa esiintyviin kummallisiin kangastuksiin.
Nykyään tiedetään, että nämä yläpuoliset kangastukset johtuvat harvinaisesta ilmiöstä nimeltään inversio. Inversiossa lämmin ilmakerros on kylmän kerroksen päällä.
Lämmin ilma toimii jälleen kuin peili ja saa kaukaiset kohteet näyttämään siltä, kuin ne leijuisivat horisontin yläpuolella. Vielä harvinaisemman kangastuksen voi kokea, kun ilmavirtausten nopeus ja suunta vaihtelevat eli on turbulenssia. Silloin kaukana näkyvät kohteet vaikuttavat muuttavan nopeasti muotoaan. ”Kuvia” voi olla myös useita päällekkäin tai ne voivat näkyä ylösalaisin.
Ylläolevassa kuvassa on yhdistetty kuusi erillistä kuvaa yhdeksi, jotta Fata Morganan vaikutus laivaan ja sen muodon muuttumiseen olisi selvempi.
Vihreä välähdys
Vihreä välähdys on optinen ilmiö, jonka voi nähdä heti auringonlaskun jälkeen tai juuri ennen auringonnousua. Se pilkahtaa näkyviin, kun aurinko on lähes kokonaan horisontin alapuolella – vain pieni osa aurinkoa on enää näkyvissä.
Lyhyen hetken, sekunnin tai kahden, ajan auringon yläreuna näyttää vihreältä valon sironnan vuoksi. Laskevan auringon yläosa vihertyy aina jonkin verran, mutta vihreä välähdys tarvii kaverikseen jo edellä mainitun yläpuolisen kangastuksen, joka tekee siitä suuremman.
Legendan mukaan niillä, jotka ovat nähneet vihreän välähdyksen, ei ole enää milloinkaan epäonnea rakkaudessa.
Vedenalainen vesiputous
Vesiputoukset ovat upeita, mutta entäs sitten vedenalaiset vesiputoukset? Kuten esimerkiksi kuvassa näkyvä putous Mauritiuksen eteläisessä kärjessä.
Se on yksi lukuisista saaren vetonauloista, mutta vesiputous se ei kuitenkaan ole. Merenpohjan hiekka ja lieju ovat jatkuvassa liikkeessä ja putoavat tuntemattomiin syvyyksiin erivärisine kerroksineen. Juuri tuo värien kirjo saa hiekkavyöryn näyttämään valtoimenaan virtaavalta vedeltä.
Alueella on täysin turvallista uida, mutta parhaimman kokemuksen ja näkymän saa tottakai yläilmoista helikopterikyydillä.
Brocken spektri
Brocken spektrin voi nähdä sumuisilla vuorilla tai pilvien yläpuolelle kiivetessä. Sen voi havaita myös lentokoneessa, jos tiirailee alapuolella levittäytyvään pilviverhoon.
Jotta Brocken spektrin voi nähdä, täytyy katsojan olla selkä aurinkoon päin ja kasvot kohti alla olevaa sumua. Valo langettaa katsojan valtavan, perspektiivistä johtuen kolmionmallisen, varjon usvan läpi.
Varjon suuri koko johtuu optisesta harhasta, jossa katsojan aivot arvioivat verrattain lähellä olevaan vesihöyryyn lankeavan varjon olevan yhtä kaukana kuin sumun takaa pilkistävät kohteet. Voi myös olla, että pilvipeitteen läpi ei näe mitään, jolloin ei ole vertailukohtia; illuusio on silloin sama.
Usein varjon ympärillä voi nähdä rengasmaisen sateenkaaren, mikä vain lisää ilmiön aavemaisuutta.
Valeauringonnousu
Valeauringonnousu ei varsinaisesti ole optinen illuusio. Se on ilmakehän aikaansaama äärimmäisen harvinainen ilmiö, jossa aurinko vaikuttaa nousseen, vaikka se on oikeasti vielä taivaanrannan takana.
Tämä auringonnousua edeltävä näky voi olla seurausta auringon säteiden heijastumisesta pilvipeitteestä. Se voi myös olla tulosta ilmassa olevien jääkiteiden taittamasta valosta. Kummatkin vaihtoehdot saavat valonsäteet heijastumaan niin, että katsoja kuvittelee näkevänsä auringon.
Jacob’s Well
Jacobin lähde on Teksasissa sijaitseva suosittu uintipaikka. Se on valtavan kokoinen lähde, mutta vain horisontaalisesti maan alla.
Pinnalta ”pohjaan” on matkaa vain noin yhdeksän metriä, mutta luolasto levittäytyy ohuiden käytävien kautta yli 40 metrin syvyyteen ja satojen metrien laajudelle. Kokonaan valtavaa vedenalaista verkostoa ei ole päästy tutkimaan.
Kaksitoista metriä leveä lähde vaikuttaa siltä, kuin se olisi käytävä suoraan maan ytimeen. Kirkas vesi ja kohtisuorat seinämät luovat illuusion siitä, että kuilu jatkuisi loputtomiin. Mutta kuten jo mainittua: syvyyttä sillä ei ole kuin se 9 metriä.
Uhkaava näky ei kuitenkaan estä rohkeita uimareita ja kiviltä hyppijöitä. Täysin tahraton Jacobin lähteen maine ei kuitenkaan ole, sillä useita luolastoon sukeltaneita on jäänyt sille tielle.
Magnetic Hill
Kuva: Jim101 | CC BY-SA 3.0
Kanadassa, New Brunswickin provinssissa on lyhyt tieosuus, jossa autot kulkevat vapaalle laitettuna mäkeä ylöspäin. Myös tielle kaadettu vesi lähtee virtaamaan vastamäkeen. Mistä ihmeestä on kyse?
Magnetic Hill on saanut nimensä siitä, että joidenkin arvailujen mukaan kukkulan päällä on valtava magneettikenttä, joka vetää ajoneuvoja puoleensa. Toisten teorioiden mukaan alueella eivät päde painovoimanlait. Avaruusolentojakin on pidetty syyllisenä outoon ilmiöön.
Kyseessä on kuitenkin optinen harha. Vaikka autot vaikuttavat rullaavan ylämäkeen, ovat ne todellisuudessa menossa alamäkeen.
Katso kuvaa. Noin puolivälissä, tien vasemmalla puolella on valkoinen paalu. Se on todellisuudessa tien korkein kohta.
…
Illuusio syntyy, kun aivomme tulkitsevat kaltevuuden väärin ilman horisontin antamia syvyysmerkkejä. Harha on niin voimakas, että ihmiset jotka ovat autoillaan juuri lasketelleet mäen alas eivät ymmärrä mitä tapahtui. Lähtöpaikka mäen päällä näyttää aivan selvästi olevan mäen juurella.
Tällaisia painovoimaa uhmaavia mäkiä löytyy ympäri maailman ja ne ovat suosittuja turistikohteita. Ja hyvästä syystä!
Lue myös:
Unien näkeminen on täysin arkipäiväistä, joten asiaa ei yleensä sen enempää ihmettele. Mutta kun vähän pysähtyy miettimään, niin onhan uneksiminen melko uskomaton juttu!
Kaikki me näemme unia. Unet ovat tarinoita ja kuvia, joita mielemme luo nukkuessa. Välillä näemme unia tutuista asioista ja välillä unet ovat täysin utopistisia ja tajunnanräjäyttäviä.
Miksi sitten näemme unia? Tästä ei tokikaan ole täyttä varmuutta, mutta yleisesti uskotaan, että unet auttavat suojautumaan tulevaisuuden uhilta, niiden aikana prosessoidaan muistia ja ne toimivat henkilökohtaisina terapeutteina tunteiden käsittelyssä. Yöuni koostuu sykleistä, joissa toistuvat tietyt unen vaiheet. Suurin osa unista nähdään REM- eli vilkeunessa, vaikka sitä on vain noin 20 % unen kokonaisajasta.
Listafriikki.com selvittää nyt, että mitä kaikkea mielessä voikaan tapahtua sillä aikaa kun nukumme. Tässä siis 10 faktaa unista ja niiden ihmeellisestä maailmasta.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset unifaktat voit lukea tästä:
Minkälaisia unia sokeat näkevät? 10 ihmeellistä faktaa unista – osa 1
5. Unihalvaus
Onko sinulle käynyt ikinä seuraavasti? Heräät ja olet tietoinen ympäristöstäsi, mutta et pysty liikauttamaan sormeasikaan. Jokin painaa rintakehää ja on vaikea hengittää. Näet ehkä hallusinaatioita, ja tuntuu kuin jokin paha olisi läsnä.
Kun ihminen näkee REM-unta, hänen silmänsä liikkuvat, mutta koko muu keho on kuin halvaantunut, minkä saa aikaan liikehermosolujen toiminnan estyminen. Tämä kamalalta kuulostava tila on tarpeellinen, koska muuten satuttaisimme itseämme (ja mahdollista vieruskaveria) uniin eläytyessämme. Ilmiö on siis täysin normaali ja tapahtuu meissä kaikissa joka yö.
Kinkkiseksi tilanne muuttuu, kun heräät kesken tuon unen vaiheen. Niin voi käydä, kun aivojen unta ja valvetilaa säätelevässä mekanismissa on tapahtunut häiriö. Silloin voit kokea alussa kuvaillun, muutaman minuutin kestävän, unihalvauksen. Vaikka tila on varsin pelottava, ei se kuitenkaan ole vaarallinen. Itse asiassa unihalvaus on melko yleinen ilmiö; joka kymmenes ihminen kokee sen jossain vaiheessa elämäänsä.
Kautta aikojen unihalvaukselle on eri kulttuureissa ollut omanlaisiaan selityksiä: Euroopassa seksuaalisesti ahdistelevat demonit, Afrikassa zombit ja Japanissa pahat munkit (ne miehet, ei syötävät) muutaman mainitakseni. Myös ihmiset, jotka uskovat tulleensa avaruusolentojen sieppaamiksi, ovat kertoneet kokeneensa asioita, jotka olisivat melko helposti selitettävissä unihalvauksilla.
4. Miesten ja naisten unet ovat erilaisia
Tämä voi yllättää monet: miehet näkevät unia toisista miehistä; jopa 70% unien henkilöistä on miehiä. Naisten unissa sukupuolijakauma on aikalailla tasan.
Listafriikin toimituksessa biologi on sitä mieltä, että tuo on evoluution jäänne miesten tarpeesta mittailla vastustajaa ja valmistautua taisteluun. Urheilutoimittaja taas on sitä mieltä, että miehet katsovat niin paljon urheilua tv:stä, että kuvat tulevat väistämättä uniin. Kumpikin oli tyytyväinen toisen selitykseen.
Nyt seuraa tutkimuksissa havaittuja, mutta kovin yleistäviä, esimerkkejä miesten ja naisten unien eroista: Miehet näkevät unissaan enemmän fyysistä väkivaltaa, kun taas naisilla yleisempiä ovat sanalliset yhteenotot. Miehet näkevät vähemmän painajaisia. Naiset muistavat uniaan miehiä paremmin. Eroa on myös seksiunissa: naisilla unien kumppani on tuttu ja miehillä joku tuntematon.
3. Unet ovat samankaltaisia ympäri maailmaa
Vaikka miesten ja naisten välillä unissa olisikin eroja, ovat ihmisten unien aiheet ja tuntemukset samankaltaisia ympäri maailmaa. Unissa koetaan monenlaisia tunteita, mutta kaikkialla maailmassa negatiiviset tunteet – ahdistus kärkipaikalla – ovat paljon yleisempiä kuin positiiviset.
Unet pohjautuvat henkilökohtaisiin kokemuksiin, joten tämä kaikki saattaa kuulostaa oudolta.
On kuitenkin olemassa kaikissa kulttuureissa esiintyviä ja erittäin usein nähtyjä unia: jahdatuksi tuleminen, hyökkäyksen kohteena oleminen ja putoaminen.
Muita maailmanlaajuisesti paljon raportoituja unien aiheita ovat muun muassa eksyminen, luonnonkatastrofit ja lentäminen. Nämä kaikki ovat sellaisia asioita, joista jo varhaiset esi-isämme ovat nähneet unia, ja ne ovat mielemme sisäänrakennettu jäänne muinaisilta ajoilta.
2. Unet eivät ole aina värillisiä
Näetkö usein mustavalkoisia unia? Jos vastasit kyllä, olet todennäköisesti yli 60-vuotias.
1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla tehdyissä tutkimuksissa todettiin, että ihmiset näkevät pääasiassa mustavalkoisia unia. Nykypäivänä on toisin: unet ovat useimmiten värillisiä.
Muutos mustavalkoisten ja värillisten unien osuuksissa alkoi 1960-luvulla. Tutkimuksissa on havaittu, että nykyään alle 30-vuotiaista jopa 80% kertoo uniensa olevan värillisiä, mutta vain viidesosa yli 60-vuotiaista sanoo näkevänsä silloin tällöin värillisiä unia.
Mikä sitten on saanut aikaan muutoksen unien värityksessä?
Väritelevisio alkoi tehdä 1960-luvulla tuloaan. Niiden yleistymisen on päätelty johtaneen värillisten unien lisääntymiseen. Toisaalta, aivan erityisesti ne, jotka ovat alle 10-vuotiaina altistuneet mustavalkoiselle televisiolle, näkevät hyvin harvoin värillisiä unia.
Lapsena, varsinkin ennen kymmenettä ikävuotta, koettujen asioiden on havaittu vaikuttavan uniin koko loppuelämän ajan. Ei siis ole kumma, että sekin, mitä ihmeellisiä ja jännittäviä tarinoita televisio (tai nykyään mikä tahansa väline) välittää, tulee vahvasti osaksi uniamme.
Tulevatkohan mustavalkoiset unet vain entisestään vähenemään, kun ihmisten ruutuaika ja erilaisten medioiden seuraaminen kasvaa?
1. Lähimuistinsa menettäneet näkevät itselleen käsittämättömiä unia
Lopetetaan tämä lista uskomattomalla esimerkillä siitä, mitä ihmisen pään sisällä tapahtuu. Vaikka aivoista tiedetään paljon, niin vielä enemmän on hämärän peitossa.
Ihmiset, jotka kärsivät lähimuistin menetyksestä, eivät muodosta uusia muistijälkiä. Tapahtumat saattavat pahimmillaan pysyä mielessä vain muutamia sekunteja. Tällaisessa tilanteessa hippokampus eli aivojen ”muistikeskus” on sairauden tai vamman takia vaurioitunut, eikä ihmisen pitkäaikaismuistiin enää tallennu uutta tietoa.
Eli jos unet ovat yksinkertaistettuna kertausta päivän tapahtumista, niin näkevätkö muistinsa menettäneet unia ollenkaan?
Tätä on tutkittu Tetris-pelin avulla. Muistinsa menettäneet ja verrokkiryhmän normaalimuistiset pelasivat peliä monta tuntia useana päivänä. Kun lähimuistinsa menettäneet pitivät lyhyitä taukoja, eivät he palattuaan muistaneet pelanneensa koko peliä, eivätkä tunnistaneet tutkijaa, joka oli vähän ennemmin heitä opastanut pelaamisessa.
Koehenkilöt herätettiin pelipäiviä seuranneina öinä useampaan otteeseen, aina kevyen unen vaiheessa, ja heiltä kysyttiin, mistä he näkivät unta. Normaalimuistiset raportoivat nähneensä Tetris-kappaleita putoamassa. Tämä oli odotettavissa, koska peli oli ollut niin iso osa heidän päiväänsä. Mutta se, mikä pudotti leuat maahan, oli vastaukset lähimuistinsa menettäneiltä.
He eivät nähneet unta Tetriksen pelaamisesta, koska eivät muistaneet koko peliä. He eivät ymmärtäneet, mistä kummallisessa unessa oli kyse.
He vain kertoivat nähneensä unessaan pyöriviä, tippuvia palikoita.
Lue myös:
Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, miten ihmeellistä unien näkeminen on? Niinkin arkipäiväinen asia kuin uni todistaa, kuinka uskomaton kapistus aivot ovat.
Me kaikki näemme unia. Ne ovat tarinoita ja kuvia, joita mielemme luo, kun nukumme. Välillä näemme unia tutuista asioista ja välillä ne ovat täysin utopistisia ja tajunnanräjäyttäviä.
Näemme unia, koska ne auttavat suojautumaan tulevaisuuden uhilta, niiden aikana prosessoidaan muistia ja ne toimivat henkilökohtaisina terapeutteina tunteiden käsittelyssä. Yöuni koostuu sykleistä, joissa toistuvat tietyt unen vaiheet. Suurin osa unista nähdään REM- eli vilkeunessa, vaikka sitä on vain noin 20 % unen kokonaisajasta.
Listafriikki.com halusi selvittää, mitä kaikkea mielessä voikaan tapahtua sillä aikaa kun nukumme. Tässä siis 10 faktaa unien ihmeellisestä maailmasta.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset unifaktat ovat luvassa myöhemmin!
10. Suurin osa unista unohtuu
Monet ihmiset kertovat, etteivät näe ikinä unia; se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. He eivät vain muista niitä.
Vaikka unessa tapahtumat välillä tuntuvat kovin todellisilta, on niitä jälkeenpäin hankala muistaa. Jopa 95% unista unohtuu pian heräämisen jälkeen, mutta halutessaan niiden muistamista voi harjoitella.
Ota yöpöydälle kynä ja paperia (tai realistisemmin kai: käytä puhelimen muistiota) ja aina herätessäsi, vaikka keskellä yötä, yritä pinnistellä jotain muistikuvia unesta mieleesi ja kirjoita ne ylös.
Aivot toki saattavat kamppailla muistamista vastaan. On ehdotettu, että aivot suojelisivat unien näkijää todellisuuden ja unien sekoittumiselta. Tästä syystä unien tapahtumista ei jää samanlaisia muistijälkiä kuin valveilla eletystä elämästä.
9. Sokeiden unet eroavat näkevien unista
Unillahan ei sinänsä ole mitään tekemistä silmillä näkemisen kanssa, joten tietenkin myös sokeat näkevät unia. Kaikkien unet pohjautuvat siihen, miten kukin maailman kokee ja aistii.
Kuvien näkeminen riippuu siitä, missä iässä henkilö on sokeutunut. Alle viisivuotiaina sokeutuneet näkevät harvoin unissaan kuvia. Mitä enemmän visuaalisia muistoja on kertynyt, sitä enemmän sokean unet vastaavat näkevien unia. Syntymästään asti sokeiden unet ovat yhtä todentuntuisia kuin näkevienkin; niissä ei vain ole samanlaisia kuvia.
Sokeilla unet ovat sekoitus hajuja, makuja, kosketuksia ja tunteita. He siis uneksivat muiden aistikokemusten kautta. Unitutkimuksissa sokeilla on näkeviä useammin todettu olevan aggressiivisia unia sekä painajaisia; tämä ilmiö on havaittu erityisesti niillä, jotka olivat olleet syntymästään asti sokeita.
Tämän on ajateltu viittaavan siihen, että heillä on näkeviin tai myöhemmin sokeutuneisiin verrattuna enemmän vaarallisia kokemuksia jokapäiväisessä elämässä.
8. Unia voi ohjailla
Uskomatonta, mutta totta! Loma paratiisissa, kyky lentää, eroon painajaisesta. Voit päättää, mitä unessasi tapahtuu! Onko mitään siistimpää? (On, mutta unien ohjailu on silti aika mieletöntä.) Jos et automaattisesti omaa tätä mahtavaa taitoa, voit yrittää opetella sen.
Olet varmaan joskus unessasi käsittänyt näkeväsi unta. Tätä kutsutaan selkouneksi, josta ihminen yleensä herää säpsähtäen. Unien ohjailemiseksi et saisi tuolloin herätä, vaan kun tiedostat olevasi unessa, yritä pysyä siellä. Harjoittelu kannattaa aloittaa unipäiväkirjan pitämisellä, jotta saa kartoitettua toistuvasti omissa unissa esiintyviä asioita, jotka voi selkounessa myöhemmin tunnistaa. Päätä myös nukkumaan mennessäsi, mistä haluat nähdä unta; keskity siihen täysin. Kuulostaa hullulta, mutta tämä oikeasti toimii!
Voit myös päivän mittaan tasaisin väliajoin kysellä itseltäsi: ”Onko tämä unta?”. Jossain vaiheessa nukkuessasi voi tulla hetki, kun alitajunta tuo tämän usein toistetun kysymyksen uneesi. Vastaa silloin kyllä, ja ota tilanne haltuun. Unien hallinta ei tietenkään ole helppoa, mutta mahdollista se todellakin on.
Unissa ei ole rajoituksia: voit olla ja tehdä mitä vain. Jos onnistut, niin kokeile ehdottomasti lentämistä tai seinän läpi kävelemistä. Kauniita unia -toivotus saa aivan uuden merkityksen. Nyt vain treenaamaan ja toteuttamaan villeimmät haaveesi! Ainakin muutamaksi tunniksi…
7. Unissa voi nähdä vain tuttuja kasvoja
Vaikka aivot epäilemättä pystyvät luomaan mitä ihmeellisimpiä asioita ja kuvia, ne eivät luo öisiin tarinoihimme uusia kasvoja. Näemme siis unissamme pelkästään kasvoja, jotka ovat meille entuudestaan tuttuja.
Nuo kasvot voivat olla ala-asteen luokkakaverin tai viikko sitten kaupan käytävällä sekunnissa ohitetun ventovieraan ihmisen. Näemme päivittäin satoja, ellei jopa tuhansia, kasvoja, joista useimmat eivät tietenkään rekisteröidy aktiivisesti mieleen.
Suurin osa unien materiaalista tulee päivittäisestä elämästä ja henkilökohtaisista kokemuksista. Vaikka emme tunnistaisi unemme henkilöä tai paikkaa, on alitajuntamme napannut informaation jostain aiemmin nähdystä.
6. Liitämme ulkoisia ärsykkeitä uniin
Vaikka syvästi nukkuvasta monesti sanotaan, että tämä on tiedottomassa tilassa, on se todellisuudessa hieman harhaanjohtava kuvaus. Aivomme, ja muu elimistö, vastaanottaa jatkuvasti ärsykkeitä, vaikka itse emme nukkuessa näitä huomaakaan. Ihmismieli voi liittää nämä kokemukset, esimerkiksi äänet, osaksi unta.
Olohuoneessa joku voi seurata NBA:n pudotuspelejä tv:stä, kun itse olet viereisessä huoneessa nukkumassa ja näet unta, jossa olet katsomassa koripallopeliä.
Uneen liitettävän ärsykkeen ei myöskään tarvi tulla kovin kaukaa. Onko kellään ollut unessa kova pissahätä, johon on herännyt vain todetakseen, että hätä on todellinen?
Mutta miten siinä sitten käy, jos unessaan erehtyy menemään vessaan??
Lue myös:
Tämän listan henkilöt ovat loistavia esimerkkejä siitä, että vakavastakin aivovammasta voi selvitä hengissä. Eikä vain selvitä hengissä, vaan kehittää sen seurauksena uskomattomalta tuntuvia kykyjä.
Selviytymistarinoita, joissa aivovamma on muuttanut ihmisen persoonallisuutta, tunnetaan paljon. Mutta joskus hyvin harvoin käy niin, että vammasta toipuneesta kuoriutuu nero. Neroksi kutsutaan henkilöä, jolla on aivan erityislaatuinen lahjakkuus ja kyky luoda uutta – usein jollakin yhdellä tietyllä elämän osa-alueella.
Oli se sitten matemaattinen lahjakkuus, musikaalisuus tai taiteellisuus, nämä tarinat saavat toden totta hämmästelemään ihmisen aivojen ihmeellisyyttä. Miksi joillekin harvoille aivovamman saaneille sitten kehittyy kuin tyhjästä jokin kyky, joka muuttaa heidän elämänsä päälaelleen?
Tutkijat ja filosofit kautta historian ovat kamppailleet tämän kysymyksen kanssa, mutta ainakaan vielä kukaan ei osaa antaa tyhjentävää vastausta. Syyn ajatellaan olevan sama, joka aiheuttaa neroutta autisminkirjon oireyhtymissä.
Mutta sitä, mikä se jokin syy on, ei edelleenkään tiedetä.
Nyt Listafriikki esittelee 10 henkilöä, jotka ovat aivovamman seurauksena saaneet uuden ja odottamattoman kyvyn, mutta maksaneet neroudestaan myös kovan hinnan.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi uskomatonta tarinaa voit lukea tästä:
Aivovamma teki neron: 10 uskomatonta selviytymistarinaa – osa 1
Anthony Cicoria
Vuonna 1994 ortopedi Anthony Cicoria oli lopettelemassa puhelinkopissa puhelua äidilleen. Juuri tuolloin, kuin tyhjästä, iski puhelimeen ja Cicorian kasvoihin sokaisevan kirkas valo. Mies kaatui iskun voimasta ja menetti tajuntansa.
Cicoriaan oli iskenyt salama, minkä vaikutuksia kukaan ei osannut ennustaa. Aluksi mies kärsi muistioireista eikä kyennyt keskittymään kunnolla kirurgin työhönsä. Nuo ongelmat kuitenkin katosivat muutaman kuukauden jälkeen, mutta tilalle oli tullut jotain käsittämätöntä; aiemmin täysin yhdentekevästä musiikista oli muodostunut hänelle pakkomielle.
Musiikki täytti Cicorian ajatukset ja unet, ja hän opetteli soittamaan pianoa saadakseen päässään muodostuvat kappaleet ulos. Kuunteleminen, soittaminen ja säveltäminen täyttivät päivän jokaisen hetken, eikä edes avioero vaikuttanut Cicorian uuteen rakkauteen.
Hän alkoi 2000-luvun lopulla esiintyä, ja upeita konsertteja on esitetty televisiossa ympäri maailmaa. Cicoriaa tutkinut neurologi Oliver Sacks on arvellut salaman aiheuttaneen jonkinnäköisen hetkellisen halvauksen miehen ohimolohkossa, minkä seurauksena tämän persoonallisuus sai uusia piirteitä ja musiikki otti vallan. Mutta miten se tapahtui, on täysi mysteeri.
Jon Sarkin
Jon Sarkin eli 1980-luvulla amerikkalaista unelmaa. Hänellä oli vaimo, lapsi ja nousujohteinen ura kiropraktikkona. Sarkin harrasti golfia ja oli kiinnostunut pörssikursseista. Sitten elämä muuttui kerta heitolla.
Vuonna 1988, kesken golfin peluun, 35-vuotias Sarkin sai massiivisen aivoverenvuodon, jonka seurauksena osa hänen aivoistaan jouduttiin poistamaan, jotta hänen henkensä säilyisi. Palan poistaminen aiheutti jotain uskomatonta.
Herättyään leikkauksesta Sarkinin oli vallannut järjetön halu tehdä taidetta. Kiropraktikon työt saivat jäädä. Jos edellä mainitun Anthony Cicorian vei mukanaan musiikki, niin Sarkinin elämän täyttivät maalaaminen ja kuvanveistäminen.
Hänen maalauksistaan on kirjoitettu maailman suurimmissa lehdissä ja taidetta on esillä gallerioissa ympäri maailmaa. Yli kolmekymmentä vuotta leikkauksen jälkeen Sarkinin halu maalata ei ole tippaakaan laantunut, ja nykyään hän pystyy jo näkemään aivoistaan puuttuvan palasen pelkkänä onnenpotkuna.
Jason Padgett
Jason Padgett, 31-vuotias patjamyyjä, oli eräänä syyskuisena perjantai-iltana vuonna 2003 lähdössä karaokebaarista, kun hänen kimppuunsa hyökkäsi kaksi miestä. Padgett sai kovia iskuja päähänsä, mutta onnistui konttaamaan läheiseen sairaalaan. Hänellä todettiin muiden vammojen lisäksi aivotärähdys, mutta kipulääkkeiden kanssa hänet lähetettiin pian kotiin.
Padgettin käytös kuitenkin muuttui nopeasti. Hän ei halunnut mennä ulos ja hän kehitti pakko-oireisen häiriön, joka oli seurausta pahoinpitelyn aiheuttamasta aivovammasta. Padgett alkoi myös nähdä asioita kuvina ja kummallisina muotoina kuin pikseleinä.
Koulunsa nuorena kesken jättänyt ja matematiikkaa syvästi inhonnut mies rupesi yhtäkkiä kiinnostumaan yhtälöistä, ja aivojen myöhemmästä kuvantamisesta voitiin päätellä, että hän oli alkanut nähdä ympäröivän maailman matemaattisten kaavojen kuvina. Se johti kykyyn piirtää käsin hyvin monimutkaisia fraktaalikuvioita, joita alan asiantuntijat tekevät tietokoneohjelmilla. Taidon syntymekanismi on tietenkin täysi arvoitus.
Padgett on myöhemmin opiskellut matematiikkaa, ihan vain ymmärtääkseen paremmin omaa kykyään, ja kehittänyt uusia teorioita sekä tietysti jatkanut upeiden geometristen kuvioiden piirtämistä.
Orlando Serrell
Orlando Serrell oli aivan tavallinen 10-vuotias urheilua rakastava poika. Eräs baseball-peli vuonna 1979 muutti kuitenkin hänen elämänsä.
Serrell oli syöksymässä ensimmäiselle pesälle, kun pallo osui häntä pään vasemmalle puolelle, ja sai hetkellisesti tajunnan heikkenemään. Hän halusi jatkaa pelaamista, joten ei kertonut iskusta kellekään. Sen takia myös lääkärillä käynti jäi väliin.
Iskun jälkeiset oireet alkoivat lamauttavilla päänsäryillä, jotka kestivät päiväkausia, mutta niiden loputtua tuli tilalle jotain muuta. Serrell huomasi pystyvänsä laskemaan monimutkaisia laskuja päässään; se oli jotain, mihin pieni poika ei todellakaan aiemmin ollut kyennyt. Erityisesti kalenterista tuli Serrellin osaamisaluetta.
Hän pystyy laskemaan ja kertomaan oikean viikonpäivän mille tahansa päivämäärälle, vaikka se olisi sata vuotta menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Hän osaa myös kertoa, mitä hänellä minäkin kohtalokkaan baseball-pelin jälkeisenä päivänä on ollut päällään ja millainen sää on ollut.
Eadweard Muybridge
Kirjakauppias Eadweard Muybridge oli vuonna 1860 mukana vakavassa hevosvaunuonnettomuudessa, jonka seurauksena hän vaipui muutamaksi päiväksi koomaan. Herättyään hän oli tilapäisesti nähnyt näkyjä ja menettänyt kuulo-, haju- ja makuaistinsa useaksi kuukaudeksi. Onnettomuuden jälkeen 30-vuotias Muybridge päätti muuttaa Yhdysvaltain Teksasista takaisin kotimaahansa Englantiin ja innostui tuolloin valokuvauksesta. Ala ei ollut hänelle mitenkään entuudestaan tuttu.
Hän oli erityisen kiinnostunut eläinten liikkeestä ja alkoi kehittää kuvaustekniikoita, joilla saisi ikuistettua muun muassa hevosen laukan eri vaiheet. Muybridge on nykyisin tunnettu siitä, että hän oli ensimmäinen ihminen maailmassa, joka loi liikkuvaa kuvaa; hän siis teki ensimmäiset elokuvat.
Kalifornian yliopiston psykologi Arthur P. Shimamura on myöhemmin tutkimusaineiston perusteella päätellyt, että onnettomuudessa saatu aivovamma oli muuttanut Muybridgen persoonallisuutta äkkipikaiseksi ja väkivaltaiseksi. Toisaalta aivovamma todennäköisesti toi Muybridgessä esille taiteellisen neron, jolla oli ilmiömäinen kyky kehittää ennennäkemättömiä tekniikoita.
Lue myös:
Vakavastakin aivovammasta voi selvitä hengissä. Nämä kymmenen ihmistä eivät ole esimerkkejä vain siitä, vaan myös vammastaan johtuvista uskomattomista kyvyistä.
Monet varmasti tuntevat tarinan vuodelta 1848. Rautatietyöntekijä Phineas Gagen pään lävistää rautakanki, mutta mies ei yllättäen kuollutkaan. Hän toipui fyysisesti hyvin, mutta hänen persoonallisuutensa oli peruuttamattomasti muuttunut; läheisten mielestä huonompaan suuntaan.
Tällaisia selviytymistarinoita, joissa aivovamma on muuttanut ihmisen persoonallisuutta, tunnetaan muitakin, mutta joskus harvoin käy niin, että vammasta toipuneesta on kuoriutunut nero. Neroksi kutsutaan henkilöä, jolla on aivan erityislaatuinen lahjakkuus ja kyky luoda uutta, usein jollakin yhdellä tietyllä elämän osa-alueella.
Oli se sitten matemaattinen lahjakkuus, musikaalisuus tai taiteellisuus, nämä tarinat saavat toden totta hämmästelemään ihmisen aivojen ihmeellisyyttä. Miksi joillekin harvoille aivovamman saaneille sitten kehittyy kuin tyhjästä jokin kyky, joka muuttaa heidän elämänsä päälaelleen? Tutkijat ja filosofit kautta historian ovat kamppailleet tämän kysymyksen kanssa, mutta ainakaan vielä kukaan ei osaa antaa tyhjentävää vastausta. Syyn ajatellaan olevan sama, joka aiheuttaa neroutta autisminkirjon oireyhtymissä.
Mutta sitä, mikä se jokin syy on, ei edelleenkään tiedetä.
Nyt Listafriikki esittelee 10 henkilöä, jotka ovat aivovamman seurauksena saaneet uuden ja odottamattoman kyvyn, mutta maksaneet neroudestaan myös kovan hinnan.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi tarinaa ovat luvassa myöhemmin.
Derek Amato
Denverissä asuva Derek Amato arvioi veden syvyyden väärin sukeltaessaan uima-altaan matalaan päähän vuonna 2006. Mies löi päänsä pohjaan, minkä seurauksena hänen kuulonsa heikentyi pysyvästi ja yhä tänä päivänäkin hän kärsii kroonisista päänsäryistä ja muistiongelmista. Siitä huolimatta Amato ei muuttaisi mennyttä.
Ollessaan vielä toipilaana hän oli vierailulla ystävänsä luona. Talossa oli piano, joka veti Amatoa jostain kummallisesta syystä vastustamattomasti puoleensa. Hän ei ollut ikinä ennemmin soittanut. Amato kuitenkin istui soittimen ääreen ja samalla hetkellä hänen mielessään alkoi liikkua mustia ja valkoisia neliöitä, jotka hänelle kuvaavat nuotteja.
Kuvioiden liike muuntuu Amaton sormien ja pianon koskettimien kautta valloittaviksi kappaleiksi, jotka monimutkaisuudessaan vaatisivat pitkän harjoittelun taitaviltakin soittajilta.
Derek Amato ei tarvitse harjoitusta, sillä hänelle soittaminen tulee luonnostaan – tai siis seurauksena pään lyömisestä. Oikeita nuotteja hän ei ymmärrä eikä hän ole niitä yrityksistä huolimatta oppinut.
Säveltämisestä on tullut Amaton työtä, ja uskallan väittää, ettei maailmassa varmaan ole kovinkaan montaa ihmistä, jotka nauttivat työstään yhtä paljon kuin hän. Paitsi ehkä muut tämän listan ihmiset?
Alonzo Clemons
Alonzo Clemons joutui taaperoikäisenä onnettomuuteen. Hän sai pahan aivovamman, jonka seurauksena hän ei koskaan oppinut lukemaan tai kirjoittamaan, ja tarvitsee apua jokapäiväisessä elämässään.
Vaurion takia hänen kommunikaatiokykynsä on heikko eikä koulu onnistunut lainkaan. Luokassa hän istui takarivissä ja teki ainutta itseään kiinnostanutta asiaa: muovaili savesta eläimiä. Samaa työtä hän jatkaa edelleen, vuosikymmeniä myöhemmin.
Nuo käsintehdyt veistokset eivät ole mitä tahansa tuherruksia. Clemons, joka ei osaa solmia omia kengännauhojaan, pystyy muovaamaan minuuteissa minkä tahansa näkemänsä eläimen viimeisintä yksityiskohtaa myöden. Tarkkaan jäljittelyyn hän ei tarvi kuin muutaman sekunnin vilkaisun, ja sitten kädet alkavat käydä.
Clemonsilla on muiden listan nerojen tapaan pakottava tarve luomiseen. Jos savea ei ole saatavilla, käy materiaaliksi mikä tahansa ympäristöstä löytyvä.
Vuosikymmeniä hän työskenteli lähinnä omaksi ilokseen, mutta sitten Dustin Hoffmanin tähdittämä Sademies-elokuva tuli valkokankaille, ja Clemonsin kyvyt alkoivat saada näkyvyyttä. Paikallisesta julkkiksesta tuli nopeasti maan laajuinen tähti, ja hän vieraili useissa tv-ohjelmissa esittelemässä ainutlaatuista taitoaan.
Leigh Erceg
Leigh Erceg joutui vuonna 2009 traagiseen onnettomuuteen omalla coloradolaisella maatilallaan. 49-vuotias nainen putosi rotkoon ja unohti silmänräpäyksessä kaiken kokemansa ja näkemänsä. Hän ei enää tiennyt kuka itsekään oli.
Erceg sai vakavia vammoja päähänsä ja selkärankaansa, eikä hänen uskottu enää ikinä pystyvän kävelemään. Toisin kuitenkin kävi. Liikuntakyky palautui, mutta vaurio aivoissa oli jäänyt pysyväksi. Muistojen menettämisen lisäksi hän ei enää kykene tuntemaan asioita. Erceg kyllä hymyilee ja nauraa sopivissa tilanteissa, mutta reaktiot ovat opeteltuja eikä hän ihan ymmärrä miksi niin kuuluu tehdä.
Kamalien menetysten tilalle on kuitenkin noussut uusia ominaisuuksia. Matematiikka ja taide, jotka eivät ennen onnettomuutta olleet kiinnostaneet Ercegiä tippaakaan, ovat nyt hänen elämänsä keskiössä. Hän näkee päässään matemaattisia yhtälöitä, jotka hän sitten muuttaa piirtämällä kuvien muotoon.
Ercegin mielipuuhaa ovat matemaattisten ongelmien ratkominen sekä musiikin kuunteleminen, joka myös saa aikaan inspiraation piirtämiseen. Hänellä on nimittäin matemaattisten kykyjen lisäksi onnettomuuden jälkeen todettu synestesia eli aistien sekoittuminen, jonka johdosta hän ”näkee” äänet ja ”kuulee” värit.
Franco Magnani
Franco Magnani syntyi vuonna 1934 pienessä italialaisessa Pontiton kaupungissa, jossa hän kolmekymppiseksi saakka työskenteli puuseppänä. Magnani päätti 1960-luvulla tehdä elämänmuutoksen ja muutti Yhdysvaltoihin San Franciscoon.
Siellä hän sairastui selittämättömään tautiin, joka aiheutti hyvin korkeaa kuumetta ja sai hänet näkemään hallusinaatioita. Kuumehoureissaan hän näki toscanalaisen kotikaupunkinsa, jonka oli jättänyt taakseen lähes kymmenen vuotta aiemmin. Tauti, jonka nykyään ajatellaan olleen jonkinlainen epilepsian muoto, jätti Magnaniin myös jälkensä.
Parannuttuaan hän huomasi yllätyksekseen pystyvänsä piirtämään ulkomuistista mitä tahansa, erityisesti näkymiä vanhasta kotikaupungistaan. Kuumetauti oli aktivoinut hänen aivoistaan jotain, jonka avulla hän pystyi muistamaan ja maalaamaan jopa lapsuutensa aikaisia rakennuksia, jotka olivat tuhoutuneet toisen maailmansodan pommituksissa.
Magnanin realistisia ja valokuvamaisia maalauksia on vertailtu kaupungista otettuihin kuviin, ja vaikka mies ei ole itse käynyt paikalla vuosikymmeniin, ovat yksityiskohdat niin tarkkoja, että hänen olisi voinut kuvitella olleen siellä maalaustelineensä kanssa.
Jim Carrollo
Auto-onnettomuus muutti 14-vuotiaan Jim Carollon elämän totaalisesti. Hänen äitinsä ja hyvä ystävänsä menehtyivät ja Carollo itse loukkaantui niin pahasti, että vaipui koomaan. Lääkärit eivät vakavan aivovamman takia uskoneet pojan elävän kovinkaan kauaa.
Carollo todisti heidät vääriksi. Kuuden viikon jälkeen hän kaikkien yllätykseksi heräsi koomasta, mutta kukaan ei odottanut hänen enää kävelevän saati kykenevän koulunkäyntiin. Jälleen Carollo pisti epäilijöille jauhot suuhun.
Intensiivisen fysioterapian avulla hän sai liikuntakykynsä takaisin ja pystyi palaamaan kouluun. Carollo ei onnettomuuden jälkeen kuitenkaan enää koskaan ollut kuten muut ikäisensä. Aiemmin hän oli rakastunut lukemista, mutta nyt se tuntui hankalalta eikä hän pystynyt muistamaan lauseen alkua päästyään sen loppuun.
Mutta jotain muutakin oli tapahtunut: hän oli alkanut ymmärtää matematiikkaa. Geometria sekä differentiaali- ja integraalilaskenta olivat lastenleikkiä, ja Carollo kykeni muistamaan mitä tahansa numerosarjoja vain katsomalla niitä. Piin ensimmäiset 200 numeroa hän opetteli kahdessa päivässä.
Aikuisiällä Carollo opiskeli kauppatieteiden maisteriksi ja valmistui opinnoista olemalla hyvin tarkkaavainen luennoilla, sillä kirjoja hän ei enää missään vaiheessa pystynyt lukemaan. Aivovamma jätti myös pysyvän vaurion hänen kykyynsä muistaa tapahtumia tai ihmisiä, ja arjessa kaikki täytyy olla hyvin suunniteltua ja järjestelmällistä, muuten mies ei suoriudu toimistaan.
Jatkuvasti päässä rullaavat numerosarjat tuovat kuitenkin selkeyttä ja rauhoittavat Carollon mieltä; niiden muistaminen ei tuota vaikeuksia.
Lue myös:
Tällä kertaa lukijoiden kysymyksissä pohditaan sitä, että mikä on aataminomena. Lisäksi selvitämme, onko kyseistä rakennetta lainkaan naisilla.
Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!
Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?
Mikä aataminomena on?
Nyt on luvassa vastauksia siihen, että mikä aataminomena on, mistä sen nimi on tullut ja onko naisilla samanlaista rakennetta, mutta eri nimellä? Eli kaikki aataminomenasta!
Rakenteella on sama nimitys monilla eri kielillä ja tämä kansainvälinen ilmaisu juontaa juurensa latinasta – pomum Adami. Latinaan tuo oli aikoinaan siirtynyt hepreankielisestä tappuach ha adam -ilmauksesta.
Mielenkiintoista kyllä, tuo hepreankielinen sanonta kääntyy suoraan muotoon ”miehen kohouma”. Aatamia ja omenaa ei alkuperäisessä nimityksessä siis ollut. Toki nimi Adam (ja siitä eri kieliin käännetyt versiot) juontuvat miestä tarkoittavasta adam-sanasta.
Kun aataminomenan nimeä ruvettiin aikoinaan kääntämään latinaksi, onnistuttiin se näppärästi yhdistämään Raamatun luomiskertomukseen. Tuossa Raamatun tarinassa Aatami ja Eeva seikkailevat Eedenin puutarhassa. Kertomuksen mukaan Aatami haukkasi kiellettyä hedelmää, josta jäi palanen jumiin hänen kurkkuunsa.
Tämä yhtymäkohta kiritti termin omaksumista moniin kieliin – varsinkin, kun kurkunpään kohouma erottuu etenkin miehillä.
Rakenteella on myös vähemmän raamatullinen nimi: kurkunkehrä.
Pojilla aataminomenan kasvaminen tapahtuu murrosiässä, jolloin hormonit saavat aikaan muidenkin ”miehisten” piirteiden ilmestymisen.
Vastoin yleistä harhaluuloa aataminomena ei kuitenkaan aiheuta äänenmurrosta ja matalampaa ääntä. Hormonien vaikutuksesta pojan äänihuulet ja kurkunpää alkavat kasvaa, mikä aiheuttaa äänen madaltumisen – aataminomenalla ei asia kanssa ole mitään tekemistä.
Kun kurkunpään neljä rustoista osaa alkavat kasvaa, muodostaa yksi niistä – kilpirusto – jostain merkillisestä syystä ulkoneman. Tämä kilpiruston yläreunaan muodostuva ulkonema ei oikeastaan tee yhtään mitään – sillä ei tiedetä olevan mitään merkitystä.
Myös tytöillä kurkunpää ja äänihuulet kasvavat, mutta normaalisti vähemmän kuin pojilla. Naisilla kilpirustoon ei muodostu yhtä selvästi erottuvaa ulkonemaa, mutta jos sellainen hormonaalisista syistä ilmenee, kutsutaan sitä yhtälailla aataminomenaksi. Tällöinkin kyse on siis kurkunpään ja äänihuulien suuremmasta koosta.
Lue myös:
-
Yhteiskunta1 viikko sittenKuuluuko ullakolta outoja ääniä? 10 pelottavaa tapausta, joissa joku asui luvatta ja salaa toisen kodissa – osa 1
-
Yleistieto20 tuntia sitten
Lukijoiden kysymyksiä: Ovatko kaikki eläimet oikea- tai vasenkätisiä?
-
Yleistieto2 päivää sitten
Heinäkuun lapsilla on kaikkein paras itsehillintä ja he ovat aurinkoisia kuin syntymäkuukautensa
-
Yhteiskunta7 päivää sitten
Kuuluuko ullakolta outoja ääniä? 10 pelottavaa tapausta, joissa joku asui luvatta ja salaa toisen kodissa – osa 2
