Kun veriviholliset tai peto ja saalis lyövät hynttyyt yhteen: 10 merkillistä eläinten symbioosia

Luonnossa selviäminen vaatii usein kekseliäisyyttä, josta tämän listan eläimet ovat oikein hyvä esimerkki. Yhteiselo eli symbioosi on yksi nerokkaimmista sopeutumistavoista.

Symbioottisia suhteita on erilaisia muun muassa molempia osapuolia tai sitten vain toista hyödyttäviä. Jos toiselle aiheutuu yhteiselosta pelkkää hallaa, on kyseessä loisinta. Listafriikki otti tälle listalle kuitenkin vain sellaisia symbiooseja, joissa kumpikin on voittaja – sitä kutsutaan mutualismiksi.

Symbioosin syntymiseen voi olla syynä puolustautuminen, terveenä pysyminen, liikkuminen tai vaikkapa saalistaminen. Myös ihminen on mukana listalla, mutta yhteistoiminta tapahtuukin sellaisen eläimen kanssa, jota et ikinä olisi odottanut.

Tässä siis mielettömiä symbiooseja, joista osa uhmaa luonnonlakeja!

Tokko ja pistoolikatkarapu


Jos pistoolikatkaravun ja tokon symbioosia haluaisi inhimillistää, niin sitä voisi kutsua hellyyttäväksi ystävyydeksi. Mutta yhteiselo on kuitenkin vain ultimaattista sopeutumista ja paras tapa selvitä elämässä eteenpäin.

Tokko ja katkarapu elävät kirjaimellisesti kämppäkavereina, joiden ei tarvitse koskaan kinata kotitöiden jaosta, koska askareet ovat selvät. Tokko vartioi ja suojelee sekä kotikoloa että katkarapua, joka puolestaan hoitaa kolon kaivamisen. Kaikki lähes 2000 tokkolajia asuvat pehmeään merenpohjaan tekemissään koloissa, mutta pistoolikatkarapu on huomattavasti tehokkaampi kaivaja. Tähän mennessä tunnetaan yli 120 tokkolajia, jotka elävät katkarapujen kanssa symbioosissa.

Kalalla on uskomattoman hyvä näkökyky, joten se huomaa potentiaaliset uhat jo kaukaa ja antaa kämppikselleen pyrstön heilautuksella merkin, että nyt mennään piiloon. Yhteistyö ei kuitenkaan lopu tähän, sillä lähes sokea pistoolikatkarapu tarvitsee tokon silmiä myös ravinnonhankintamatkoillaan. Kun katkaravun tulee nälkä, se ilmoittaa tokolle ja kaksikko lähtee samoamaan merenpohjaa. Katkarapu on koko ajan tuntosarvillaan kosketuksissa tokkoon, joka toimii kuin oppaana. Tiedetään myös tapauksia, joissa tokot ovat keränneet esimerkiksi levää ja tuoneet sitä pesäkolon suulle, josta sokean katkaravun on helppo ja turvallinen pistää muonat poskeensa.

Tämän täysihoidon tokko siis tarjoaa saadakseen asua katkaravun kaivamassa kolossa, jossa kaksikko nukkuu yhdessä joka yö. Kaiken lisäksi tokko vikittelee yhteiseen asuinpaikkaan kumppaneita melko pitkäkestoisiin lisääntymismenoihin, mikä saattaa kuulostaa kiusalliselta, mutta katkarapu ei ole tilanteesta moksiskaan. Ehkä se johtuu siitä, että lisääntymiskumppanit vaihtuvat, mutta jo hyvin nuorena alkanut liitto katkaravun ja tokon välillä on elinikäinen.

Krokotiilinvartija ja krokotiili

Afrikassa elävillä krokotiileilla on hyvin ainutlaatuinen suhde pienehköihin kahlaajalintuihin. joita kutsutaan krokotiilinvartijoiksi. Vaikka krokotiilit eivät pureksi ruokaansa, jää niillä syödessään säännöllisesti lihanpaloja hampaiden koloihin eikä niillä ole mitää keinoa putsata kalustoaan. Raaka liha voi aiheuttaa jopa hengenvaarallisen tulehduksen, jos sitä jää pitkäksi aikaa jumiin hampaisiin.

Mutta krokotiililla on suuhygienisti, joka tarvittaessa rientää apuihin. Kun hampaat tarvitsevat aterian jälkeen siistimistä, asettuu krokotiili paikalleen joenpenkalle ja avaa kitansa. Hirvittävä hammasrivistö ja valtavalla voimalla pienimmästäkin ärsykkeestä kiinni napsahtavat leuat pitävät useimmat eläimet etäällä, mutta krokotiilinvartijat syöksyvät surman suuhun. Tai ei itse asiassa niin, koska krokotiilit eivät tee näille linnuille yhtään mitään. Krokotiilinvartijat napsivat matelijakaverin suusta hammasväleihin jumittuneet lihat ja saavat siinä itse mehevän aterian. Pienen linnun ja valtavan matelijan symbioosi on klassikkoesimerkki täydellisesti toimivasta mutualismista, jossa molemmat osapuolet hyötyvät.

Krokotiilinvartija toimii myös vartijana nimensä mukaisesti. Kun krokotiili paistattelee päivää ja nauttii hammashuollosta, pitää putsaajalintu vahtia aterioinnin lomassa. Jos se huomaa uhan lähestyvän, se päästää varoitusäänen ja lentää pois. Äänen kuullessaan krokotiili tietää, että on syytä valpastua ja painua takaisin jokeen.

Hämähäkki ja sammakko

Ahdassuusammakoiden heimoon kuuluva Chiasmocleis ventrimaculata elää vaarallisesti. Tai siltä ainakin näyttää. Se elää Perun sademetsissä sulassa sovussa suuren lintuhämähäkin kanssa. Ensimmäiset tieteelliset julkaisut tämän pienen sammakon ja tarantellan omituisesta yhteiselosta julkaistiin vuonna 1989, ja sen jälkeen samanlaisia symbiooseja on löydetty useilta lajeilta Etelä-Amerikassa sekä Aasiassa.

Lintuhämähäkit saalistavat samankokoisia sammakoita oikein mielellään, joten ”kumppanisammakoiden” säästäminen vaikuttaa lähes luonnottomalta, mutta niin vain nämä kaksi epätodennäköistä lajia elävät samoissa pesissä. Lintuhämähäkkien tiedetään nappaavan sammakoita kiinni, nostelevan ja koskettelevan niitä leuoillaan ja päästävän sitten vahingoittumattomina pois – jos siis kyseessä oli partnerilaji. Ne tunnistavat sammakot todennäköisesti kemiallisten signaalien välityksellä.

Ahdassuusammakko saa tästä symbioosista suojaa pedoilta, sillä monetkaan liskot tai käärmeet eivät mielellään uhmaa lintuhämähäkkejä. Lisäksi sammakko ruokkii nuijapäitään hämähäkin jättämillä ruoantähteillä ja samalla tähteet houkuttelevat paikalle sammakolle itselleen maistuvia hyönteisiä. Lintuhämäkkien tiedetään myös puolustavan aktiivisesti kumppaninsa munia ja hyökkivän kohti gekkoja, jotka yrittävät päästä muna-apajille. On siis hyvin selvää, miten sammakko hyötyy tästä yhteiselosta.

Entäs toisinpäin? Pitkään nimittäin ajateltiin, että kyse on kommensalismista eli pöytävierassuhteesta, jossa toinen osapuoli hyötyy toisesta tuottamatta tälle haittaa, mutta toisaalta ei hyötyäkään. Tuoreimpien tutkimusten mukaan hyötysuhde on kuitenkin molemminpuolinen. Lintuhämähäkin on, niin hullulta kuin se kuulostaakin, hankala saalistaa muurahaisia, koska ne ovat niin pieniä. Muurahaiset taas pitävät hämähäkinmunia suurena herkkunaan. Tässä kohtaa rientävät ahdassuusammakot hätiin ja napostelevat muurahaiset menemään. Eli sammakko suojelee vastavuoroisesti hämähäkin jälkikasvua pedoilta.

Sri Lankassa on havaittu että samassa puunkolossa voi täysikasvuisen hämähäkin ja sammakon lisäksi olla jommankumman munia ja/tai poikasia. Onpa jopa löytynyt pesiä, joissa elää sulassa sovussa kummankin osapuolen jälkikasvua.

Kumppaneiden kokoerosta kertoo yllä oleva kuva, jossa sammakon rinnalla on pieni osa hämähäkin jalasta.

Kojootti ja amerikanmäyrä

Jostain syystä nisäkkäiden väliset symbioosit ovat hyvin harvinaisia, mutta tälle listalle niitä löytyi kaksi kappaletta. Hirveän paljon enempää ei luonnosta taida löytyä tällaisia (nisäkkäiden) symbioosisuhteita, joissa kumpikin osapuoli hyötyy toisistaan.

Mutta mennäänpä Pohjois-Amerikkaan ja tutustutaan yhdessä metsästäviin kojoottiin ja amerikanmäyrään. Nämä kaksi petoa ovat periaatteessa samassa ekologisessa lokerossa: niiden elinympäristö on samanlainen ja niiden ruokavalio eli saaliseläimet ovat samoja. Kaikesta päätellen ne ovat siis toistensa pahimpia kilpailijoita. Mutta silti niiden tiedetään saalistavan yhdessä!

Eläinten saalistustyylit eroavat toisistaan: mäyrä on erikoistunut kaivamaan saaliikseen maanalaisissa luolastoissa eläviä jyrsijöitä, kuten maaoravia, siiseleitä ja preeriakoiria. Kojootit sen sijaan nappaavat saaliinsa, kun edellä mainitut eläimet ovat maan pinnalla.

Amerikanmäyrän ja kojootin symbioosissa ruokailemaan pääsee yleensä vain jompi kumpi, kun saaliseläin pakenee joko luolaansa tai juoksee pakoon maanalaisesta suojastaan. Järjestely vaikuttaa omituiselta, koska pedot eivät ikinä jaa saalistaan, joten toinen voi jäädä kokonaan ilman ruokaa. Mutta tutkijat ovat selvittäneet, että tapa on hyödyllinen molemmille lajeille ja todennäköisyys sille, että saalistus onnistuu, on paljon suurempi eri lajia olevan kaverin kanssa kuin yksin.

Kojootit voivat joskus elää perheryhmissä tai jopa pienissä laumoissa, mutta sosiaaliset suhteet ovat paljon löysempiä kuin monilla muilla koiraeläimillä, ja usein ne saalistavatkin yksin. Amerikanmäyrä on huomattavasti kojoottiakin erakkomaisempi, joten on hyvin erikoista, että nämä kaksi eläintä ovat löytäneet toisensa.

Mureena ja meriahven


Meriahvenen ja mureenan elämät ovat täysin toisistaan poikkeavat: mureena saalistaa öisin koralliriutan onkaloissa ja meriahven nappaa saaliinsa päivällä, avoimessa vedessä. Tämä ero vuorokausirytmissä ei kuitenkaan estä näitä kahta eläintä tekemästä yhteistyötä.

Kun meriahven etsii ruokaa, saattavat sen saaliit paeta onkaloihin ja muihin paikkoihin, joihin sillä ei ole mahdollisuutta seurata. Mutta kappas, lähistöllä on mureenan kotikolo, jossa se uneksii autuaasti. Meriahven vähät välittää kaverin lepohetkestä, sillä nyt on saalistusaika. Se ui mureenan lähelle ja herättää nukkuvan kaverin huomion heiluttamalla päätään. Merkki toimii lähes aina ja saa mureenan uimaan ulos piilostaan. Sitten meriahven opastaa mureenan saaliseläimen piilon luo, antaa joskus tuon sijainnista tarkan merkin asettumalla pystysuoraan pää alaspäin ja heiluttamalla päätään aiempaa voimakkaammin.

Kun mureena iskee, ei saalistettavalla ole mahdollisuutta: joko se joutuu hyökkääjän kitaan tai ulkopuolella odottava meriahven nappaa sen uidessa pakoon. Mureena ja meriahven eivät koskaan taistele saaliistaan, sillä kumpikin laji nielaisee ravinnon kokonaisena, joten niin sanottua köydenvetoa ei pääse syntymään. Järjestely kuitenkin sopii kummallekin, sillä vaikka itse jäisi jollakin kertaa tyhjin suin, on yhdessä saalistaminen tutkijoiden mukaan noin viisi kertaa menestyksekkäämpää kuin yksinyrittäminen.

Seepramangusti ja pahkasika


Leijonakuningas on sittenkin totta: Timon ja Pumba ovat ystäviä! Ei kannata tuulettaa vielä, sillä vaikka tässä symbioosissa mennäänkin pahkasian ja seepramangustin mutualistiseen suhteeseen, on syytä muistuttaa, että Timon on nelisormimangusti.

Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton lajiensuojelukomission villisikoihin keskittyvä työryhmä julkaisi uutiskirjeessään vuonna 2016 tämän ennennäkemättömän toveruuden. Kuningatar Elisabetin kansallispuistossa, Ugandassa, oli havaittu, että kohdatessaan seepramangusteja pahkasiat käyvät varta vasten maahan makaamaan. Sitten mangustit käyvät siistimispuuhiin: ne syövät hyönteisiä ja punkkeja pahkasikojen iholta. Jos ötökkä/loisongelma on paha, saattaa yhden pahkasian ”kimpussa” olla useampi apuri, jotka eivät myöskään pelkää tarpeen vaatiessa kiivetä huollettavan päälle. Pahkasika pääsee eroon verenimijöistä ja seepramangustit saavat mehukkaan aterian: win-win-tilanne siis!

Tutkijoiden mukaan tuo on kädelliset pois lukien ensimmäinen kerta ikinä, kun luonnossa on todistettu nisäkkäiden välistä siistimistä. Sitä saattaa tapahtua enemmänkin, mutta ihminen ei vain pääse havainnoimaan eläinten arkuuden vuoksi. Nämä seepramangustit ja pahkasiat ovat tottuneet ihmisten läsnäoloon, koska kansallispuistossa vierailee paljon turisteja. Niinpä ne voivat turvallisin mielin heittäytyä pieneen hemmotteluhetkeen.

Erakkorapu ja merivuokko


Erakkoravut ovat tunnettuja siitä, että ne käyttävät takaruumiinsa suojana jonkin toisen eläimen, esimerkiksi kotilon, kuorta. Kun rapu kasvaa, joutuu se vaihtamaan suojakuorta isompaan. Tässä ei kuitenkaan vaihdu pelkkä kuori vaan uuden kodin saavat myös merivuokot, jotka elävät sen päällä. Rapu irrottaa tiiviisti alustaansa kiinnittyneet merivuokot ammattilaisen ottein ja siirtää ne uuden kuorensa päälle.

Merivuokolla on suunsa ympärillä jopa yli sata lonkeroa, jotka ovat kuorrutettuina kosketusärsytyksestä laukeavialla polttiaissoluilla. Polttiaissoluista sinkoutuu ulos saaliin tai uhan ihon lävistäviä rihmoja, joista vapautuu myrkkyä. Erakkorapu saa merivuokoilta suojelua erityisesti mustekaloja vastaan. Symbioosi ei synny vahingossa, vaan erakkoravut etsivät merivuokkoja tositarkoituksella ja irrottavat niitä mukaan matkaansa. Suhde ei kuitenkaan ole yksipuolinen, vaan merivuokot hyötyvät kaveristaan yhtälailla.

Merivuokot voivat tarvittaessa liikkua lyhyitä matkoja, toisin kuin lähisukulaisensa korallit, mutta ravun kanssa symbioosissa eläessään ne pääsevät vaihtamaan maisemaa vikkelämmin ja kauemmas kohti parempia apajia. Liikkumisen lisäksi merivuokko saa osansa ravun aterioista.

Merivuokko ja vuokkokala

Tämä klassinen esimerkki lajienvälisestä symbioosista on monelle tuttu. Lämpimien merialueiden laguuneissa ja koralliriutoilla elävät vuokkokalat ja merivuokot ovat tunnetuimpia eläinpareja, joiden kummatkin osapuolet hyötyvät yhteiselosta.

Kuten jo äskeisessä kohdassa tuli esille, on merivuokolla pistävät ja myrkylliset lonkerot, jotka eivät kuitenkaan satuta vuokkokalaa: sen suomuja peittää paksu limakerros. Niinpä vuokkokala asustaa pedoilta turvassa merivuokon tappavien lonkeroiden huomassa. Jos sillä ei olisi limakerrosta, joutuisi se epäilemättä merivuokon saaliiksi: kun vuokkokalan limakerros on tutkimustarkoituksessa poistettu, käy merivuokko siihen epäröimättä kiinni.

Kuten sanottua, myös merivuokot hyötyvät vuokkokaloista. On nimittäin yksi kalaryhmä, perhokalat, jotka eivät välitä polttiaissolujen myrkystä ja ne käyttävät merivuokkoja ravinnokseen. Vuokkokalat ajavat perhokaloja kauemmas, mutta eivät varsinaisesti suojellakseen merivuokkoa, vaan koska ne suojelevat omaa reviiriään.

Vuokkokalat myös putsaavat merivuokkoja loisista ja ulostavat typpipitoista jätettä, jota merivuokko käyttää ravinnokseen. Hyöty ei lopu siihen, sillä uidessaan merivuokon lonkeroiden välissä vuokkokala lisää veden virtausta, joka taas tarjoaa merivuokolle hapekkaamman ympäristön.

Symbioosi on siis yksi eläinmaailman tiiviimmistä, mutta vain olosuhteiden pakosta: kumpikin söisi toisensa, jos siihen olisi mahdollisuus.

Hai ja remora

Remorat, joita myös imukaloiksi kutsutaan, elävät symbioosissa merien pelottavimpien otusten – haiden – kanssa. Parhaimmillaan metrin mittaiseksi kasvat remorat eroavat merkittävästi puhdistajakaloista, joiden palveluksia monet muut kalat käyttävät. Remoratkin toki pitävät haiden nahan loisista ja bakteereista puhtaana, mutta ne kulkevat jatkuvasti mukana erikoisen sopeumansa ansiosta: niiden etummaiset selkäevät ovat kehittyneet imukupiksi, joilla ne kiinnittyvät ohi uivan rauskun tai hain vatsapuolelle. Remora syö hain jätöksiä ja lisäksi se saa herkkupaloina lihariekaleita, joita ympäristöön leviää, kun hai riuhtoo saalistaan kappaleiksi.

Toisten asiantuntijoiden mielestä hain ja remoran symbioosi on pöytävierassuhde, eikä hai hyötyisi mitään seuralaisestaan. Remora sen sijaan saa ilmaisen kyydin ja ruokaa. Mutta suurempi osa tutkijoista on kääntymässä mutualismin kannalle: myös haille on hyötyä yhteiselosta. Remora pitää sen nahan ja hampaat puhtaana, jolloin infektiovaara pienenee.

Molempia hyödyntävän symbioosin puolesta puhuu myös se, että hait hakeutuvat remora-kalojen läheisyyteen kuin pyytäen niitä tulemaan kyytiin. Hait eivät myöskään yritä syödä jatkuvasti ympärillään pyöriviä kaloja, jotka olisivat helppo saalis. Poikkeuksena rusko- ja sitruunahai, jotka vähät välittävät hygieniasta ja käyttäytyvät remora-kaloja kohtaan aggressiivisesti.

Hunajaopas ja ihminen


Ihminenkin pääsee listalle, mutta ei minkään koti- tai lemmikkieläimensä kanssa. Afrikassa elää nimittäin lintu, hunajaopas, joka auttaa paikallisia ihmisiä löytämään hunajaa. Nyt on heitettävä romukoppaan ajatukset kesyttämisestä, sillä hunajaoppaat ovat villejä lintuja, joita ihmiset eivät missään vaiheessa kouluta tai käskytä.

Tämä ihmisen ja hunajaoppaan välinen symbioosi on todennäköisesti saanut alkunsa yli miljoona vuotta sitten eli useita satoja tuhansia vuosia ennemmin kuin nykyihmistä oli edes olemassa. Yhteistyön uskotaan alkaneen, kun pystyihminen, Homo erectus, oppi hallitsemaan tulta.

Kun ihminen lähtee etsimään hunajaa, päästää hän ilmoille erityisen kutsuhuudon, johon hunajaopas vastaa. Linnut tietävät kaikki alueen mehiläispesät ja lähtevät johdattamaan ihmistä kohti jotain niistä. Hunajaopas lentää puusta puuhun päästäen samalla ääniä, jotta ihmisen on helppo seurata perässä. Kun puun sisälle rakennettu mehiläispesä lähestyy, antaa lintu erilaisen merkkiäänen. Sen tieteellinen nimikin, Indicator indicator, viittaa tähän tiiviiseen yhteistyöhön.

Miksi hunajaopas auttaa hunajaa keräävää ihmistä? Vastaus on yksinkertainen: ihmisellä on kirves ja mikä tärkeämpää – tulta. Mehiläispesälle päästyään hunajaa keräävä ihminen savustaa mehiläiset ulos, jotta hunajakennojen irrottaminen käy vähemmän pisteliäästi. Kun ihminen on ottanut haluamansa, on hunajaoppaalle tarjolla helppo ateria: se syö toukkia ja erityisesti mehiläisvahaa, jota useimmat muut linnut eivät kykene sulattamaan.

Tutkijat ovat pistäneet merkille, että ihmisen käyttämät äänet, joilla lintuja kutsutaan, ovat uniikkeja juuri tietyille alueille. Ääntely voi olla esimerkiksi viheltämistä tai aivan vain puhuttuja sanoja. Vaihtelevuudesta on voitu päätellä, että kutsuhuudon ymmärtäminen ei ole synnynnäinen ominaisuus. Sen sijaan evoluutio on saattanut antaa linnuille luontaisen halun auttaa ihmistä. Ehkä vielä uskomattomampaa tästä symbioosista tekee se, että linnut eivät opi tapaa vanhemmiltaan, sillä hunajaoppaat ovat pesäloisia eli ne munivat muiden lintujen pesiin. Pieni mysteeri onkin, että miten ne oppivat tunnistamaan tietyn kutsuäänen ja yhdistämään sen hunajan keräämiseen.

Toisin kuin moni muu symbioottinen suhde, on tämä yhteistoiminta vaarassa tulla tiensä päähän. Vaikka tapa kerätä hunajaa on edelleen voimissaan useissa afrikkalaisissa heimoissa, saattaa se pian kadota, kun hunajaa on helpompi mennä ostamaan kaupasta.

🤷‍♀️ Tuleeko mieleesi muita symbiooseja? Kerro kommenttikentissä ⬇️⬇️ tai somekanavissamme, jättikö joku tämän listan kohdista sinut sanattomaksi ihmeellisyydellään.

Lisää kommentti