Tiede

Aika – mitä me siitä tiedämme? 10 käsittämätöntä asiaa ajasta

Julkaistu

Aika: Listafriikki.com kävi läpi, mitä me oikeasti tiedämme ajasta.

Aika, mitä me tiedämme ajasta? Listafriikki.com käy tällä listalla läpi kymmenen faktaa, jotka liittyvät monin erin tavoin käsitteeseen, jota myös ajaksi kutsutaan.

Tiesitkö, että ihminen nukkuu noin kolmasosan elämästään, mikäli hänen keskiarvollinen uniaikansa vuorokaudessa on kahdeksan tuntia?

Tiesitkö, että maailman vanhin objekti on noin 4,4 miljardia vuotta vanha zirkoni-kristalli ja, että tämä Australiasta löytynyt esine on vain 160 miljoonaa vuotta maapalloa nuorempi?

Tiesitkö, että maailman tarkin kello heittää vain sekunnilla 15 miljardin vuoden aikana? Tai, että vuonna 1836 Greenwichin observatoriossa työskennellyt John Belville asetti joka aamu kellonsa oikeaan aikaan työpaikallaan ja myi tuon oikean kellonajan muille kaupunkilaisille?

Ei, emme mekään tienneet näitä faktoja, mutta tämän listan myötä me tiedämme. Vaan nämä edellä mainitut faktat eivät päätyneet tähän alta löytyvään kymmenikköön, joten me halusimme tuoda ne edes pikaisesti esille.

Advertisement

Aika on todella mielenkiintoinen käsite. Muuan Albert Einstein on saanut suhteellisuusteoriallaan muun muassa toisen meistä listafriikkiläisistä turhautumaan voimakkaasti siihen, miten aika on niin vaikeasti ymmärrettävissä; Interstellar-elokuva voi esimerkiksi aiheuttaa tällaisen reaktion.

Tällä listalla me käymme siis läpi kymmenen aikaan liittyvää käsittämätöntä faktaa, jotka omalla tavallaan eroavat kaikki keskenään toisistaan.

Sinun pääsi on vanhempi kuin omat jalkasi

Yksi jalka on 30,48 senttimetriä. Kuvitellaan tilanne, jossa ihminen seisoo samalla rappusella 79 vuoden ajan ja tuo rappunen on hieman reippaan jalan verran korkeammalla kuin lattia. Tämän henkilön kaksonen seisoo sen yhden rappusen verran alempana samaiset 79 vuotta. Tuossa ajassa tämä rappusella seisonut kaksonen on 90 sekunnin miljardisosaa vanhempi kuin tämä yhden portaan verran alempana seissyt kaksonen.

Ja mitä suurempi tuo korkeusero on, sitä nopeammin korkeammalla oleva henkilö vanhenee: esimerkiksi toisen seistessä maanpinnalla ja toisen Mount Everestillä ero olisi jo merkittävämpi.

Eräs tutkijaryhmä on tutkinut tätä, käyttäen apunaan häkellyttävän herkkiä kelloja – niin sanottuja atomikelloja. He olivat asettaneet laboratoriossaan toisen tällaisen kellon korkeammalle kuin toisen ja totesivat sen myötä, että Albert Einstein oli näkemystensä kanssa oikeassa: korkeammalla ollut kello oli liikkunut hieman nopeammin kuin alempana ollut.

Mutta miksi?

Advertisement

Tätä ilmiö kulkee fysiikassa termillä aikadilaatio-efekti. Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria perustuu siihen, että mitä lähempänä esimerkiksi ihminen on suurta massaa, kuten esimerkiksi maapalloa, sitä hitaammin aika kuluu; toisin sanoen painovoiman ollessa vahvempi aika kuluu hitaammin ja painovoiman heikentyessä nopeammin.

Maan vetovoima luo siis tietynlaisen vääristymän, jonka myötä aika liikkuu hitaammin Maassa kuin avaruudessa – paikalla ollessaan.

Aivan tämän listan alussa mainitussa Interstellar-elokuvassa mennään planeetalle (nimetään se nyt Planeetta X:ksi), jossa planeetan vetovoima on vielä Maan vastaavaa voimakkaampi. Tällöin Planeetta X:ssä aika kuluu hitaammin kuin Maassa ja siksi Interstellar-elokuvassa yksi Planeetta X:ssä vietetty tunti on Maassa seitsemän vuotta. Tästä samaisesta syystä avaruusrakettiin jäävä tutkija elokuvassa on selkeästi vanhempi kuin sinne Planeetta X:ltä palannut kaksikko, koska hän vain leijuu avaruudessa.

Tämä edellä oleva siis selittää sen, miksi rappusella seisova kaksonen vanhenee nopeammin kuin reippaat 30 senttiä alempana seisova toinen kaksonen. Siten esimerkiksi sinun pääsi on vanhempi kuin omat jalkasi.

Mitä nopeammin liikut, sitä hitaammin aika kuluu

Edellä olevassa listan kohdassa puhuimme siitä, miten avaruudessa ”paikallaan seisova” kaksonen vanhenee nopeammin kuin Maassa seisova kaksonen. Mutta, kun tähän yhtälöön lisätään nopeus, jolla liikutaan, tällöin tilanne muuttuu; aika, kun on suhteellista ja muuttuva elementti.

Albert Einsteinin erityisen suhteellisuusteorian mukaan aika kuluu sitä hitaammin, mitä nopeammin ihminen liikkuu. Kun kaksosista toinen seisoo paikallaan ja toinen istuu huippunopean raketin kyydissä, aika kuluu hitaammin tälle raketissa olevalle kaksoselle, vaikka se ei siltä hänelle tunnukaan. Se johtaa siihen, että palatessaan avaruudesta takaisin Maahan, on Maahan jäänyt kaksonen vanhentunut enemmän.

Advertisement

Kaikessa yksinkertaisuudessaan homma toimii siis seuraavasti: mitä nopeammin liikut, sitä hitaammin liikut ajassa.

Vaan, voiko ajan saada pysähtymään? Mitä nopeammin esimerkiksi avaruusalus liikkuu, sitä lähempänä tuota hetkeä ollaan. Kuten me tiedämme, valonnopeus on 299 792 458 m/s. Jos siis ihminen kykenisi tavalla tai toisella liikkumaan valonnopeudella, aika pysähtyisi ja me kykenisimme näkemään kaikki historialliset tapahtumat silmiemme edessä, mutta sellaisen nopeuden saavuttaminen ei ole massan vuoksi mahdollista.

Mutta miksi ihmeessä sitten se aika hidastuu sitä mukaa, mitä nopeammin ihminen liikkuu?

Einsteinin mukaan kiihtyvässä liikkeessä oleva kokee suurempaa painovoimaa kuin paikallaan oleva tai hitaammin liikkuva. Tässä siis on kyse samankaltaisesta efektistä kuin edellä mainitussa listan kohdassa, jossa se painovoima oli niin ikään ratkaiseva määre.

Kaikki on menneisyyttä

Albert Einstein sanoi elinaikanaan, ettei sellaista ole olemassakaan kuin ”nyt”, vaan siinä on kyse puhtaasti illuusiosta. Toisin sanoen ihan kaikki näkemämme on menneisyyttä. Kun sinä katsot toista ihmistä silmiin, katsot konkreettisesti ajassa taaksepäin. Toki tässä puhutaan nanosekunneista, mutta menneisyydestä joka tapauksessa, sillä kaikki perustuu siihen, miten nopeasti valo kulkee.

Valonnopeus on noin 300 000 kilometriä sekunnissa, mikä on vauhti, johon mikään massallinen asia tässä maailmankaikkeudessa ei pysty. Suhteessa tuo nopeus ei kuitenkaan ole välttämättä niin kovinkaan korkea, sillä esimerkiksi kaikkein kaukaisimpaan tunnettuun galaksiin (GN-z11), johon valo mahdollistaa meidän näkevän, on matkaa noin 13,4 miljardia valovuotta. Kun siis tähtitieteilijät katsovat tehokkaiden teleskooppiensa avustuksella tuota galaksia, joka on syntynyt ja kuollut jo paljon ennen Maan syntymistä, seuraavat he melkoisen historiallista tapahtumaa menneisyydestä.

Advertisement

Meidän siis on toisin sanoen mahdotonta tietää, millaista missäkin on nyt eli juuri tällä nimenomaisella hetkellä, sillä kaikki on enemmän tai vähemmän menneisyyttä.

Aika tuntuu hidastuvan, kun sinulla on hauskaa

Sitä kuulee sanottavan, että ”aika rientää kuin siivillä”, kun ihmisellä on hauskaa. Todellisuus on kuitenkin itse asiassa täysin päinvastainen.

Aiheesta julkaistiin vuonna 2016 tutkimus Science-lehdessä, ja tässä tutkimuksessa todettiin, että dopamiinilla on suuri rooli tässä ajan kulumisessa. Kun esimerkiksi rotille ruiskutettiin amfetamiinia, joka vauhdittaa dopamiinin vapautumista kehoon, reagoivat ne asioihin nopeammin kuin ilman amfetamiinia.

Tämä sama ilmiö toistuu myös ihmisillä, erilaisten miellyttävien kokemusten kohdalla.

Tällaisina hetkinä dopamiinin eritys kiihtyy ja sitä vapautuu enemmän ihmisen kehoon. Ihmisen subjektiivinen kokemus ajasta (sisäinen kello) muuttuu tällöin nopeammaksi kuin se vauhti, jolla aika itsessään kuluu: siksi ne hauskat ja hyvät hetket tuntuvat todellisuudessa pidemmiltä kuin tylsät hetket.

Niin se siis menee: mitä enemmän dopamiinia kehossa, sitä hitaammin aika kuluu.

Advertisement

Kun siis ihminen esimerkiksi vanhenee ja dopamiinin eritys hidastuu, tällöin myös aika tuntuu kuluvan nopeammin; tämän aasinsillan kautta pääsemmekin listan seuraavaan kohtaan.

Aikaa kuluu nopeammin iän myötä

Kuten me tiedämme, kello raksuttaa aina samaa vauhtia eteenpäin, elleivät sitten paristot ole lopussa. Sillä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä sen kanssa, miten me ihmiset koemme ajan.

Oletkin varmasti huomannut, että mitä enemmän sinulle tulee ikää, sitä nopeammin aika tuntuu kuluvan. Jokainen ihminen kokee tämän saman ilmiön eli se on täysin normaalia, että päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet tuntuvat koko ajan kuluvan yhä nopeammin ja nopeammin.

Mutta mihin tämä ilmiö sitten oikein perustuu?

Mitään satavarmaa tieteellistä tietoa tälle ilmiölle ei ole saatu, mutta aiheeseen liittyy yksi hyvinkin pätevä teoria.

Tuo teoria liittyy siihen, miten paljon muistoja meillä on ja miten nopeasti meidän aivot sen myötä toimivat. Kun lasta pyydetään istumaan hiljaa minuutin ajan ja arvioimaan, milloin tuo minuutti on kulunut, useimmiten lapsi sanoo 40 sekunnin kohdalla minuutin täyttyneen. Aikuinen kokee puolestaan minuutin kuluneen 60-70 sekunnissa. Lapsen aivot yksinkertaisesti toimivat nopeammin ja siten he kykenevät kokemaan tietoisia asioita enemmän minuutin aikana kuin aikuiset; tästä syystä lapsille aika tuntuu kuluvan hitaammin kuin aikuiselle.

Advertisement

Aihetta tutkineen professorin Adrian Bejanin mukaan ajan kuluessa ihmisen määrällinen kyky käsitellä visuaalista informaatiota hidastuu ja siksi puolestaan aika nopeutuu vanhetessa.

Bejanin teoriaa voi miettiä elokuvien kautta. Esimerkiksi hidastettu filmi paljastaa keskiarvolta sekuntia kohden huomattavasti useamman kuvan kuin pikakelattu filmi. Kun siis lapsen aivon toimivat nopeammin ja muistoja on vähemmän, he kykenevät taltioimaan enemmän asioita talteen ja siten aika kuluu hitaammin – aivan kuten hidastetussa filmissä.

Valoa nopeammat galaksit

Kuten olemme tälläkin listalla todenneet, minkään ei pitäisi liikkua valoa nopeammin, koska massa tekee tästä mahdotonta. Mutta näin ei ilmeisesti sitten kuitenkaan ole.

Kun puhutaan kaukaisista galakseista, ovat meistä kaikkein kaukaisimmat miljoonien, miljardien tai jopa kymmenien miljardien valovuosien päässä. Vuonna 2016 joukko astronomeja totesi, että nämä kaukaisimmat galaksit vetäytyvät meistä kauemmaksi sellaista vauhtia, että siihen nopeuteen ei yllä edes valo.

Toisin sanoen universumi eli tämä maailmankaikkeus laajenee niin käsittämätöntä vauhtia, että se uhmaa leikkisästi sanoen fysiikan lakeja.

Ylipäätään galaksit vetäytyvät jatkuvasti etäämmälle toisistaan, kun universumi laajenee. Toki poikkeuksiakin löytyy, mutta yleisesti ottaen galaksit erkanevat toisistaan.

Advertisement

Tähtitieteessä käytetään sellaista mittayksikköä kuin parsek. Yksi megaparsek tarkoittaa miljoonaa parsekia, joka taas tarkoittaa 3,26 miljoonaa valovuotta. Jos puhutaan galaksista, joka on yhden megaparsekin päässä meistä, se loittonee meistä 68 kilometrin sekuntivauhtia. Kun puhutaan kahdesta megaparsekista, loittomisnopeus on 136 kilometriä sekunnissa, ja kolmen megaparsekin kohdalla 204 kilometriä sekunnissa. Ja nyt sitten, kun mennään riittävän pitkälle, jossain todella kaukaisessa galaksissa valonnopeus ylittyy tuon vetäytymisvauhdin osalta.

Vuorokausi ei ole 24 tunnin mittainen

Esimerkiksi toimintaelokuvissa, joissa jonkun ihmisen läheinen on kaapattu, kuulee usein käytettävän termiä ”sinulla on vuorokausi aikaa maksaa lunnaat”. No nythän on niin, että tällaisessa tilanteessa me voisimme mennä kysymään: tarkoitatteko vuorokaudella 24 tuntia vai 23 tuntia, 56 minuuttia ja 4,09 sekuntia?

Nämä 24 tunnin mittaiset vuorokaudet on kuin taottu meidän mieliimme ja enemmän tai vähemmän koko meidän maailmamme pyörii tuon 24 tunnin ympärillä; se on esimerkiksi modernin teknologian ytimessä.

Samaan aikaan meille kuitenkin on koulussa opetettu, että vuorokausi täyttyy, kun maapallo on pyörinyt akselinsa ympäri. Ja miten pitkään maapallolta kestää pyöriä tuon akselinsa ympäri? Kolme minuuttia ja 55,91 sekuntia vajaat 24 tuntia. Tästä syystä karkauspäivää vietetään aina neljän vuoden välein eli lisätään kalenterivuoteen yksi ylimääräinen päivä tilanteen tasoittamiseen; tai no, ei ihan joka neljäs vuosi (lue lisää).

Tässä voisi sanoa Salaisten kansioiden tunnetun sloganin tapaan ”The Truth Is Out There” eli ”Totuus on tuolla jossain”.

Eikä siinä vielä kaikki: keskiarvollisesti yksi päivä maassa kestää noin sen 24 tuntia, mutta se on vain keskiarvo. Todellisuudessa päivät ovat välillä yli 24 tunnin mittaisia ja välillä alle 24 tunnin mittaisia eli välillä maapallolta ottaa pidempään kiertää akselinsa ympäri, joten lähde tässä nyt sitten ottamaan selvää, minkälaisten aikamääreiden kanssa tässä pitäisi jatkossa elää.

Advertisement

Sekunti lisää tai sekunti pois

Koska Maan pyöriminen on hidastunut hieman, ei 24 tunnin mittainen vuorokausi pidä ihan kirjaimellisesti paikkansa; keskimäärin yksi ”Maan päivä” on keskiarvolta 0,002 sekuntia pidempi kuin vuorokausi. Tästä syystä me tarvitsemme karkaussekunnin aina silloin tällöin eli aikaa täytyy hieman korjata, jotta atomikelloilla mitattava koordinoitu yleisaika ja luonnollinen vuorokausirytmi pysyvät symbioosissa keskenään.

Siinä, missä karkauspäivä (karkausvuosi) on käytännössä ottaen aina neljän vuoden välein, karkaussekunnin ajankohtaa ei voida määrittää etukäteen. Tämä johtuu siitä, että maapallon pyörimisnopeus vaihtelee, joten me emme etukäteen voi tietää, milloin karkaussekuntia jälleen tarvitaan.

Ja itse asiassa karkaussekunti eroaa karkausvuodesta myös siinä mielessä, että välillä karkaussekunti on positiivinen ja välillä negatiivinen. Käytännön osalta tämä tarkoittaa sitä, että välillä tuo ylimääräinen sekunti joudutaan lisäämään ja välillä sekunti joudutaan poistamaan tämän edellä mainitun rytmin ylläpitämiseen.

Karkaussekunti joko lisätään tai poistetaan, aina tarvittaessa, joko kesäkuun viimeisenä tai joulukuun viimeisenä päivänä.

Edellisen kerran karkaussekuntia on käytetty atomikellojen ja luonnollisen vuorokausirytmin tasapainottamiseen vuoden 2016 viimeisenä päivänä; tuolloin karkaussekunti lisättiin. Viimeisin karkausvuosi oli puolestaan vuosi 2020. Ensimmäisen kerran karkaussekuntia käytettiin vuonna 1972 ja sen jälkeen maapallon kiertonopeus on hidastunut 27 sekuntia lisää.

Mikäli tällaisten pikkuruisten muutosten tekeminen tuntuu sinulle jotenkin turhanpäiväiseltä, kerrottakoot tässä vaiheessa, että älypuhelimet, GPS-laitteet, puhelintornit, tietokoneet ja monenlaiset erilaiset järjestelmät ovat riippuvaisia äärimmäisen tarkasta ajanpidosta. Jos esimerkiksi GPS-satelliittien kellot ja sinun GPS-vastaanottimesi heittävät yhden sekunnin miljaanasosan verran toisistaan, voi GPS-laitteesi osoittaa sinun olevan käytännössä ottaen missä tahansa noin puolen kilometrin säteellä; GPS-laitteesi voi siis kertoa sinun olevan eri paikassa kuin todellisuudessa olet.

Advertisement

Vuosi oli yli 370 päivää

Normaalisti vuodessa on 365 päivää, paitsi karkausvuotena, jolloin näitä päiviä on 366. Tutkijat ovat jo pidempään tienneet, että ajassa taaksepäin mentäessä päivät olivat hieman nykyistä lyhyempiä ja vuodet puolestaan nykyistä pidempiä. Yksityiskohtaista tietoa meillä ei kuitenkaan tästä ollut, mutta mahdollisesti nyt on.

Tutkijaryhmä on kyennyt nimittäin päättelemään sukupuuttoon kuolleen ja jurakaudella eläneen rudisti-simpukan kautta, että tuohon aikaan, jolloin dinosaurukset ikään kuin hallitsivat tätä planeettaamme, vuodessa oli noin 372 päivää ja yksi vuorokausi oli noin 23,5 tunnin mittainen.

”Tällaista ei tapahdu oikeastaan koskaan geologisessa historiassa: me pystymme periaatteessa katsomaan päivään, joka oli 70 miljoonaa vuotta sitten”, tutkimusta johtava Niels de Winter kertoi noin vuosi sitten julkaistussa Brysselin yliopiston virallisessa tiedotteessa.

Kyseinen tutkimusryhmä on käyttänyt tämän rudisti-simpukan tutkimiseen tietynlaista laserteknologiaa, jonka uskotaan toimivan myös selvästi vanhempien fossiilien analysointiin.

Yli 2 miljardia sydämenlyöntiä

Ihmisen pulssi eli se, miten usein sydän lyö, voi olla hyvinkin erilainen. Esimerkiksi normaali leposyke voi olla yleisesti ottaen mitä tahansa väliltä 40-85. Jos ihmisen syke olisi keskimäärin noin 60, tarkoittaisi se vuorokaudessa 86 400 sydämenlyöntiä.

Kun sitten jatketaan tuolla 60:n sykkeellä hieman pidemmille aikajaksoille, lyö ihmisen sydän vuodessa yli 31,5 miljoonaa kertaa. Kymmenessä vuodessa puhutaan sitten jo yli 315 miljoonasta kerrasta, ja jos elät esimerkiksi 70-vuotiaaksi saakka, tällöin sydämesi on lyönyt tällä 60:n keskiarvollisella sykkeellä noin 2,2 miljardia kertaa.

Keskimäärin suomalaisen naisen elinajanaodote on 84,5 vuotta ja suomalaisella miehellä se on 79,2 vuotta. Tämä tarkoittaa sitä, että suomalaisella naisella sydän löisi elämän aikana, sillä 60:n keskiarvollisella sykkeellä, noin 2,66 miljardia kertaa ja suomalaisella miehellä noin 2,50 miljardia kertaa.

Advertisement

Toki nämä määrät saattavat elää jonkin verran, mikäli jossain vaiheessa olemme tilanteessa, jossa ihmiset viipyvät ison osan elämästään avaruudessa ja liikkumisnopeudet kiihtyvät merkittävästi nykyisestä.

Lue myös:

🤷‍♂️ Onko aika sinulle merkittävä asia ja miten voimakkaasti tämä lista veti pääsi (mahdollisesti) pyörälle? Kommentoi aihetta alla olevissa kommenttikentissä ⬇️ ⬇️  tai somekanavissamme!

Advertisement
Kommentoi

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tiede

7 eläintä, jotka kuolivat sukupuuttoon… Paitsi eivät kuolleetkaan!

Julkaistu

Joskus sukupuuttoon kuoleminen ei ole lopullista. Nämä 7 ihmisten hävinneeksi luokittelemaa eliötä nousivat Lasaruksen lailla kuolleista.

Niin usein saamme lukea uutisista eliölajeista, jotka ovat kuolleet tai kuolemassa sukupuuttoon. Nyt kuitenkin katsastetaan lajeja, jotka ovat lasarusmaisesti nousseet kuolleista.

Jos Raamatun tarinat eivät muistu mieleen, niin Lasarus oli se tyyppi, jonka Jeesus herätti henkiin.

Eliölajin kuoleminen sukupuuttoon ja sieltä uudelleen syntyminen ei tietenkään ole mahdollista, mutta joskus ne onnistuvat piilottelemaan ihmisiltä vuosikymmeniä, jopa miljoonia vuosia. Tällöin ne julistetaan sukupuuttoon kuolleiksi esimerkiksi kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN:n uhanalaisluokituksessa. Tuota nimikettä ei anneta heppoisin perustein ja täytyy kulua paljon aikaa, jotta varmuudella voidaan sanoa viimeisen yksilön kuolleen.

Joskus väärässä oleminen on vain ja ainoastaan positiivinen asia!

Listafriikki esittelee nyt eläinlajeja, joiden kohdalla luokitusta on saatu muuttaa positiivisempaan suuntaan. Välillä on mukava yhdistää sukupuutto-sana johonkin, joka tuo hymyn huulille.

Advertisement

Laosilainen kivirotta

Muinaisten nisäkkäiden fossiileista löydettiin jo vuosikymmeniä sitten Diatomyidae-jyrsijäheimo, jonka kaikki kaikki suvut ja lajit elivät ja kuolivat sukupuuttoon mioseenikaudella, eli noin 11 miljoonaa vuotta sitten. 

Vuonna 1996 Wildlife Conservation Society -luontojärjestön jäseniä oli kiertelemässä laosilaisella lihatorilla Thakhekin kaupungissa. He huomasivat eräässä kojussa myynnissä eriskummallisia eläimiä, joista asiantuntijat näkivät heti ensisilmäyksellä, että kyseessä oli täysin muista jyrsijöistä poikkeava laji. Se oli kuin oravan ja rotan risteytys.

Muutamaa vuotta myöhemmin tutkijat saivat läheisestä kylästä kolme kuollutta yksilöä kokeita varten, ja luusto- ja DNA-tutkimukset paljastivat, että kyseessä oli miljoonia vuosia sitten hävinneen Diatomyidae-heimon ainoa elossa oleva laji. Laosilainen kivirotta, kha-nyou, oli toki paikallisille kansoille tuttu; he olivat sitä metsästäneet ja syöneet jo ammoisista ajoita lähtien. 

Floridalainen, jo eläköitynyt tutkija, David Redfield kuvasi ja videoi elävän kivirotan ensimmäisen kerran vuonna 2005. Heimonsa viimeinen edustaja ei ole laisinkaan uhanalainen, vaan laosilainen kivirotta, Laonastes aenigmamusse, on IUCN:n listalla ”elinvoimainen” vakaalla ja runsaalla kannallaan.

Israelinlevykielisammakko

Israelinlevykielisammakon, Latonia nigriventer, elinalue oli hyvin rajoittunut; sitä tavattiin lähinnä Hula-laaksossa Israelissa. Muutamia epävarmoja havaintoja oli tehty Syyriassa ja Libanonissa, mutta tätä noin neljän sentin mittaiseksi kasvavaa sammakkoa ei oltu juurikaan tutkittu vähäisen määrän vuoksi. Siitä on tallella vain kaksi lajinäytettä, vuosina 1940 ja 1955 kuolleina kerätyt yksilöt.

Kun 1950-luvulla pohjoisessa Israelissa sijaitseva Hula-järvi kuivattiin maanviljelyksen tieltä, katosi israelinlevykielisammakon kostea kotialue ja sen oletettiin hävinneen kokonaan.

Vuonna 1996 IUCN luokitteli sen luonnosta hävinneeksi lajiksi, mutta Israelissa ei luovutettu, vaikka havaintoja ei oltu tehty vuosikymmeniin. Tutkijat toivoivat, että eteläisestä Libanonista saattaisi löytyä elossa selvinneitä populaatioita. Etsinnät osoittautuivat kuitenkin turhiksi kerta toisensa jälkeen.

Advertisement

Kunnes vuonna 2011 eräs puistonvartija bongasi kyseisen sammakon pienessä lammikossa luonnonsuojelualueella, joka oli jätetty jäljelle ihmisen käyttöön kuivatusta Hula-järvestä.

Sen jälkeen israelinlevykielisammakosta on tehty kymmenisen havaintoa samalla paikalla, ja se nousi IUCN:n luokituksessa sukupuuttoon kuolleesta äärimmäisen uhanalaiseksi. Vaara ei siis ole ohi, mutta Hulan sammakko on sitkeä: kaikki muut Latonia-suvun sammakot katosivat jo noin 15 000 vuotta sitten.

Varsieväkala – Latimeria

Latimerian olemassaolo on tiedetty jo vuodesta 1938 asti, mutta sitä ennen tämän dinosaurusten kanssa samaan aikaan eläneen kalan uskottiin kuolleen sukupuuttoon 65 miljoonaa vuotta sitten. Se tunnettiin aiemmin vain fossiileista.

Joulukuun 23. päivänä vuonna 1938 eteläafrikkalaisen kalastajan ongenkoukkuun tarttui oudonnäköinen, pitkillä evillä varustettu kala. Se olisi jäänyt edelleen mysteeriksi ellei Marjorie Courtenay-Latimer, museon kuraattori, olisi nähnyt mielenkiintoista yksilöä kalastajien troolarissa.

Hän piirsi kalasta kuvan ja lähetti hahmotelman Rhodesin yliopiston kalatutkijalle, JLB Smithille. Smith vastasi välittömästi yhdellä biologian alan kuuluisimmista sähkeistä: ”ERITTÄIN TÄRKEÄÄ SÄILYTÄ LUURANKO JA KIDUKSET = PIIRRETTY KALA”.

Advertisement

Courtenay-Latimer oli lomalla, kun hän oli lähettänyt kuvan Smithille, eikä voinut säilyttää kalaa sellaisenaan kovinkaan kauaa. Siinä vaiheessa, kun Smithin sähke tavoitti hänet, oli kala jo täytetty. Ilman luurankoa Smith ei voinut olla sataprosenttisen varma häkellyttävän kalan lajista, joten hän alkoi kuumeisesti etsiä uutta yksilöä. Hän onnistui tehtävässään yli vuosikymmen myöhemmin. 

Uusi laji nimettiin löytäjänsä ja löytöpaikkansa mukaan Latimeria chalumnaeksi. Löydös oli mullistava, sillä Latimeria on läheisempää sukua matelijoille ja nisäkkäille kuin muille luukaloille.

Se on yksi linkki kalojen ja maalla elävien nelijalkaisten välillä, ja klassinen esimerkki elävästä fossiilista kaikissa biologian kirjoissa.

Harjapiikkirotta

Harjapiikkirotta (Santamartamys rufodorsalis) on hieman marsua suurempi jyrsijä. Se nähtiin viimeisen kerran vuonna 1898, ja sitä on voitu tutkia ainoastaan kahdesta metsästäjiltä saadusta näytteestä. Molemmat yksilöt oli metsästetty Kolumbiassa, Sierra Nevada de Santa Martan vuoristossa.

Yli sadan vuoden ajan punaturkkinen harjapiikkirotta oli laji muiden hävinneiden joukossa, kunnes vuonna 2011 eräs julkisuudenkipeä yksilö shokeerasi biologeja ympäri maailman.

Luonnonsuojelujärjestö ProAvesin vapaaehtoistyöntekijät Lizzie Noble ja Simon McKeown istuivat majapaikkansa terassilla ja olivat juuri menossa nukkumaan, kun kuin tyhjästä ilmestynyt harjapiikkirotta rupesi muina miehinä kiipeämään rappusia pitkin heitä kohti. 

Advertisement

Noble ja McKeown napsivat otuksesta muutaman kuvan, minkä jälkeen se käveli rauhallisesti takaisin metsään. Vapaaehtoistyöntekijät eivät tienneet siinä vaiheessa, miten erityislaatuinen kohtaaminen oli ollut. Kun kuvat saapuivat tutkijoille, repesi riemu ylimmilleen ja harjapiikkirotta palautettiin kuolleista. 

Sen populaatiokokoa ei tiedetä, mutta todennäköisesti niitä on jäljellä maksimissaan muutamia satoja yksilöitä. Koskaan ei voi tietää, kuka tulee ovelle koputtamaan!?

Sinipartainen kypäräkolibri

Sinipartainen kypäräkolibri, Oxypogon cyanolaemuson, on yksi maailman harvinaisimmista kolibreista. Se löydettiin ensimmäisen kerran Kolumbiasta Sierra Nevada de Santa Martan vuoristosta vuonna 1880. Juuri siltä samalta alueelta, missä edellä mainittu harjapiikkirotta elelee. Sitä ei onnistuttu näkemään enää elossa ja se tunnetaan vain kourallisesta täytettyjä yksilöitä. Viimeinen lintu kerättiin museokokoelmiin vuonna 1946.

Lukuisat tutkimusryhmät kolusivat vuoristoa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ajan etsien merkkejä harvinaisesta linnusta, mutta turhaan. Maastopalot ja ylilaidunnus olivat tuhonneet sen elinympäristön lähes kokonaan. Lopulta IUCN luokitteli sen hävinneeksi vuonna 2014.

Pian sukupuuttotuomion jälkeen kaksi luonnonsuojelijaa, Carlos Julio Rojas ja Christian Vasquez olivat alueella kartoittamassa metsäpalojen tuhoja, kun pieni lintu lensi heidän ohitseen ja asettui viereiseen puskaan. Rojas ehti kaivamaan kameransa esille ja ottamaan pikaisen kuvan ennen kuin lintu nousi takaisin siivilleen.

Advertisement

Kun hän avasi kuvan kameralla, oli hämmästys melkoinen. Linnun kirkkaan sininen kaula ei jättänyt arvailuille sijaa: hävinnyt kypäräkolibri oli tehnyt paluun elävien kirjoihin, sillä mikään muu alueella elävä lintulaji ei muistuta sitä.

Miehet leiriytyivät välittömästi sille paikalle ja onnistuivat seuraavien päivien aikana bongaamaan kolme eri yksilöä vain 10 hehtaarin kokoisella, maanviljelijöiden sytyttämien palojen ympäröimällä alueella.

Bermudan maakotilot

Noin 70 000 asukkaan Bermuda on Ison-Britannian merentakainen alue keskellä Atlantin valtamerta. Saarella eli aikoinaan useita kotilolajeja, joita ei tavattu missään muualla maailmassa, kunnes 1970-luvulla suurin osa niistä hävisi.

Saarelle istutettiin ihmisen ravinnokseen käyttämiä kotiloja, jotka voittivat alkuperäiset asukit resurssikilpailussa, ja lisäksi tuolloin alettiin käyttää laajalti voimakkaita hyönteismyrkkyjä.

Yksi näistä maakotilolajeista oli suurikokoinen Poecilozonites bermudensi, jota paleontologi Stephen J. Gould oli tutkinut jo vuosien ajan. Viimeisimmät havainnot elävistä yksilöistä teki nimenomaan Gould vuonna 1973. Kaikki neljätoista endeemistä kotilolajia olivat hävinneet vuoteen 1991 mennessä – Gouldin ja muiden tutkijoiden suureksi suruksi.

Advertisement

Ihmeitä kuitenkin tapahtuu, ja vuonna 2002, vain kuukausia Gouldin menehtymisen jälkeen, kesän Bermudalla tutkijaharjoittelijana työskennellyt Alex Lines löysi sattumalta muutaman kymmenen Poecilozonites circumfirmatus -yksilön populaation. Yksi laji oli selvinnyt!

Vielä suurempi hämmästys oli vastassa biologeilla, jotka vuonna 2014 tutkivat kaupunkikasvillisuutta pääkaupunki Hamiltonissa: hämärältä, kasvien valtaamalta kujalta löytyi pieni joukko P. bermudensi -kotiloita.

Neljänkymmenen vuoden ajan ne olivat eläneet kosteat muoviroskat turvanaan 9 neliön kokoisella kujalla, joka oli ympäröity rakennuksilla ja betoniesteillä. Siellä ne olivat pysyneet suojassa pedoilta ja vieraslajeilta.

Eläintarhojen suojelu- ja kasvatustyön ansiosta Bermudalle vapautettiin vuonna 2019 yli 4000 P. bermudensi -maakotiloyksilöä ottamaan oma saarensa uudelleen haltuun. Vuonna 2020 niiden seuraksi kotisaaren valtaukseen vapautettiin yli 800 P. circumfirmatus -lajin edustajaa.

Lord Howe -saaren sauvasirkka

Puuhummerinakin tunnettu sauvasirkka (Dryococelus australis) eli onnellisena luontaisella asuinalueella Lord Howen saarella, Australian eteläpuolella, 1900-luvun alkuun saakka.

Jopa 20-senttiseksi kasvavaa hyönteistä käytettiin kalansyöttinä ja viimeinen naula sen arkkuun lyötiin vuonna 1918, kun rahtialus SS Makambo ajoi saaren edustalla karille. Laivaa korjattiin saarella ja sen kyydissä salamatkustajina olleet rotat pääsivät valloittamaan uuden ekosysteemin. Katastrofi oli valmis: lukuisia, vain kyseisellä saarella eläneitä lintulajeja, kotiloita, liskoja ja hyönteisiä kuoli sukupuuttoon rottien vuoksi.

Advertisement

Kahdessa vuodessa puuhummeri oli kadonnut. Siitä ei löytynyt enää mitään merkkejä ja vuonna 1960 se julistettiin virallisesti sukupuuttoon kuolleeksi. 

Kulki kuitenkin huhu…

Parin kymmenen kilometrin päässä Lord Howelta sijaitsee Ball’s Pyramid, joka on 200 metriä pitkä ja 562 metriä korkea jäänne miljoonia vuosia vanhasta tulivuoresta. Saarella käyneet kertoivat nähneensä puuhummeria muistuttavia kuolleita hyönteisiä. Tarinoita ei kuitenkaan otettu todesta.

Vuonna 2011, 80 vuotta viimeisen varman havainnon jälkeen, biologit David Priddel ja Nicholas Carlile päättivät käydä Ball’s Pyramidilla tutkimassa saaren muutamaa pientä kasvillisuustilkkua. Ja kuinka ollakaan, kun he yön pimeydessä osoittivat taskulamppunsa erään yksittäisen, kivien ympäröimän puskan juurelle, ryömi siellä 24 kiiltävän mustaa puuhummeria. 

Seuraavan kahden vuoden aikana saarella tehtiin lukusia tutkimuksia ja kaikki ne harvat kohdat, joissa kasvoi kasveja, käytiin läpi. Nuo 24 sauvasirkkaa sen yhden puskan juurella ovat ainoa, mitä lajista on jäljellä. Kukaan ei tiedä miten ne saarelle ovat aikoinaan päätyneet; lintujen kyydissä tai ehkä kalastajien mukana.

Advertisement

Mysteeri on myös se, miten ne ovat selvinneet niin pienellä alueella. Vuosien harkinnan jälkeen neljä hyönteistä päätettiin kerätä tutkittaviksi ja aloittaa lajin elvytys lisääntymisohjelmalla. Nykyään puuhummereita elää tuhansia laboratorioissa ja eläintarhoissa; nyt niille pitäisi vain löytää uusi koti. Lord Howen saari on edelleen rottien täyttämä ja vaikka saarella on tehty päätös rottien totaalisesta hävittämisestä, on se helpommin sanottu kuin tehty. 

Vielä yksi fakta puuhummerista: ne ovat yksiavioisia. Se on hyönteisille äärimmäisen harvinaista. Pariskunnat viettävät yönsä vierekkäin, ja kun ne ne nukkuvat, pitää uros kolmea jalkaansa suojelevasti naaraan päällä.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

Kanariansaaret on nimetty koirien mukaan ja 9 muuta yllättävää tietoiskua koirista

Julkaistu

Tiedämme niin kovin paljon parhaasta ystävästämme, mutta nyt Listafriikki yrittää esitetllä sellaisia faktoja koirista, jotka pääsevät yllättämään.

Mitä yllättävää ihmisen parhaasta ystävästä voisi kertoa? Katsotaan onnistuuko Listafriikki esittelemään sellaisia faktoja koirista, joita ei ihan jokainen vielä tiedä.

Koira oli ensimmäinen eläin, jonka ihminen on kesyttänyt. Se tapahtui todennäköisesti jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten ja nopeasti eläimestä tuli tärkeä osa ihmisyhteisöjä; niitä on muun muassa haudattu seremoniallisin menoin lähes yhtä kauan kuin toisia ihmisiä.

Ihmisen ja koiran suhde on täysin ainutlaatuinen eikä ole kumma, että se on maailman suosituin lemmikki. Koiria tulee monen kokoisina ja värisinä, ja ne ovat lemmikkeinä täysin osa perhettä.

Listafriikki halusi haastaa itsensä ja sukeltaa koirien maailmaan etsien niistä sellaisia asioita, joita monikaan ei välttämättä tiedä. 

Tiesitkö, että Kanariansaaret on nimetty koirien mukaan?

Yleisen harhakäsityksen mukaan Espanjaan kuuluva itsehallintoalue Kanariansaaret on nimetty kanarialintujen mukaan. Niin ei kuitenkaan ole, vaan suomalaistenkin suosima lomakohde on saanut nimensä koirista. Ne linnut on nimetty saariryhmän mukaan.

Latinankielisestä Canariae Insulae (koirien saari) nimityksestä on ensin johdettu espanjaksi Islas Canarias ja siitä edelleen esinäisissä muodoissa muille kielille. Kanariansaarten vaakunassa ja lipussakin on kaksi koiraa, ja se on tunnettu ”koirien saarena” jo vuosituhansien ajan. 

Advertisement

Alunperin termillä on todennäköisesti viitattu ainoastaan Gran Canariaan, jonka Juba II, muinaisen Mauretanian kuningas, osuvasti nimitti saarella runsaslukuisina tavattujen suurten koirien mukaan. Ajanlaskumme ensimmäisen vuosisadan jälkeen nimi levisi kattamaan koko saariryhmän. On myös mahdollista, että nimi on peräisin saaren alkuperäiseltä väestöltä guancheilta, joille koirat olivat pyhiä ja palvonnan kohde. 

Alkukantainen basenji ei hauku

Basenjit ovat yksi vanhimpia koirarotuja, ja sen alkuperämaana pidetään Kongon demokraattista tasavaltaa. Afrikassa metsästyskoirina käytetyt basenjit eivät alkujaan olleet varsinaisia lemmikkejä, eikä niillä ole koirille tyypillistä miellyttämisen halua. Basenji tottelee omistajaansa yleensä vain silloin, kun siitä on sille jotain konkreettista hyötyä – kouluttaminen voi siis olla haastavaa.

Koska basenji on rotuna alkukantainen, ovat sen luontaiset vaistot hyvin vahvoja. Reviirivietti ja voimakas metsästysvaisto estävät usein sen irtipitämisen. Kotiseudullaan basenjit joutuivat monesti ryöstämään ravintonsa, eikä tapa ole kadonnut mihinkään: ne ovat paatumattomia ruokavarkaita.

Basenjin ehkä kaikkein tunnetuin erityispiirre on sen haukkumattomuus. Tutkimusten mukaan sen kurkunpään rakenne on erilainen kuin muilla koirilla, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö basenjista lähtisi ääntä. Ne murisevat, kiljuvat ja ulvovat. Basenjilla on hyvin laaja ääniskaala ja niiden ääntelyä kutsutaan osuvasti jodlaukseksi. Katso esimerkki videolta!

Advertisement

Pickles-koira löysi varastetun FIFA-pokaalin 

Maaliskuun 20. päivänä vuonna 1966, vain neljä kuukautta ennen Englannissa järjestettäviä jalkapallon maailmanmestaruuskisoja, varastettiin voittajalle jaettava pokaali. Jules Rimet -nimellä tuolloin kulkenut palkinto oli jo tuotu maahan odottamaan heinäkuuta ja poikkeuksellisesti se oli annettu näytille suureen postimerkkinäyttelyyn Lontoossa. Sillä ehdolla tietenkin, että sitä vartioitaisiin kellon ympäri.

Kaikesta huolimatta pokaali onnistuttiin varastamaan ja siitä alkoi hillitön jahti, jota johtamaan Scotland Yard määräsi poliisin erikoisyksikön. Englannin jalkapalloliiton johtajalle Joe Mearsille toimitettiin lunnasvaatimus ja paketti, jossa oli todisteena palkinnosta erilleen irrotettava osa. Varas vaati 15 000 puntaa pieninä seteleinä, tai muuten hän sulattaisi pokaalin.

Mears sopi poliisin ohjeistuksella varkaan kanssa rahojen ja pokaalin vaihdon, mutta tapaamiseen lähti yksi etsivistä. Varas, Edward Betchley, saatiin kiinni, mutta tämä kielsi pokaalin olevan hallussaan, eikä sitä tosiaan löytynyt.

Pari päivää myöhemmin maaliskuun 27. päivänä lontoolainen David Corbett meni ulkoiluttamaan koiraansa Picklesiä. Pickles, mustavalkoinen collie, juoksi naapurin autolle ja oli kovin kiinnostunut renkaan vieressä olleesta sanomalehtiin kääritystä paketista. Corbett meni katsomaan, mitä Pickles oli löytänyt ja yllätys oli valtava, kun hän avasi tiukan käärön. Nähdessään pokaalin ja luettuaan pienet laatat sen jalassa, tiesi hän välittömästi, mitä pitelee käsissään. Kuuluisa pokaali oli löytynyt.

Picklesistä tuli luonnollisesti suuri julkkis: se kiersi tv-ohjelmissa ympäri Eurooppaa, nimettiin Vuoden koiraksi ja pääsi tottakai omistajansa kanssa seuraamaan kesän finaaliottelua, jossa Englanti kukisti Länsi-Saksan. 

Advertisement

Koirat tekevät tarpeensa pohjois-etelä-akselilla

Tässä voi olla yksi selitys sille, miksi noilla rakkailla karvakamuilla kestää joskus tuskastuttavan kauan löytää sopiva paikka ulostamiselle.

Pyörimiselle ja hyörimiselle on tutkijoiden mukaan olemassa hyvä syy, ne nimittäin tutkailevat siinä maapallon magneettikenttää. Tšekin luonnontieteellisen yliopiston tekemän tutkimuksen mukaan koirat asettuvat tarpeilleen useimmiten pohjois-etelä-akselin suuntaisesti. Tutkimuksessa oli kahden vuoden ajan seurattu 70 koiraa, jotka olivat 37 eri rotua, ja tuhansia kakka- ja pissaraportteja myöhemmin tulokset olivat yksiselitteiset.

Ei ole mitenkään yllättävää, että koirat aistivat magneettikenttiä; monet muutkin lajit käyttävät niitä hyödykseen. Täysin hämärän peittoon jää kuitenkin sen, miksi koirat suosivat tiettyä suuntaa ja nimenomaan tarpeidensa tekemiseen.

Mutta ota kompassi seuraavan kerran mukaan, kun lähdet koirasi kanssa lenkille ja tutki miten käy! 

Koirien suu ei ole puhdas, vaikka niin usein väitetäänkin

Meistä jokainen on varmasti kuullut tilanteessa tai toisessa, että koiran suu on puhtaampi kuin ihmisen; kenties olet antanut itse oman koirasi nuolla kasvojasi ja kertonut tämän väitteen vierestä tilannetta seuranneelle ystävällesi tai toisinpäin.

Vaan miksi ihmeessä sitten koirille laitetaan sellainen valtavan kokoinen kauluri kaulan ympärille ja sillä tavoin näitä meidän rakkaita ystäviämme estetään nuolemasta esimerkiksi omaa haavaansa? Koska tuo väite koirien suun puhtaudesta on pahasti hakoteillä.

Koirien tapa nuolla omia haavojaan on itse asiassa parantava tekniikka, mutta vain sen fyysisen osuuden osalta; nuoleminen karhealla kielellä poistaa kuollutta kudosta haavasta.

Advertisement

Sen sijaan koiran suu itsessään on täynnä vaarallisia bakteereita ja itse asiassa sellaisia, joita meidän ihmisten kehossa ei ole; bakteerikannat vaihtelevat lajien välillä.

Jos siis saat esimerkiksi haavan käteesi, älä missään nimessä anna koirasi nuolla sitä ”puhtaaksi” – ellet sitten halua ihan tarkoituksenmukaisesti elää riskirajoilla – koska juuri tästä syystä se kaulurikin puetetaan koirille: etteivät ne nuolisi omia haavojaan ja levittäisi sitä kautta verenkiertoonsa erilaisia bakteereita, vaikkapa nyt takapuolestaan kielen kautta haavaan.

Haukottelu on tarttuvaa

Porukan psykopaatin voi selvittää itse haukottelemalla ja seuraamalla kuka muu alkaa haukotella.

Oletko ikinä kuullut tällaista väitettä? Sen perusteella ihmiselle on luontaista, että haukottelu tarttuu. Sitä on myös pidetty merkkinä empaattisuudesta. Psykopaattiin sillä ei kuitenkaan ole vaikutusta. Olisin silti varovainen äkkinäisten diagnoosien kanssa.

No miten tämä sitten liittyy koiriin? Tutkimusten mukaan ihmisen haukottelu tarttuu myös koiriin! Tutun henkilön haukotuksella on voimakkaampi vaikutus eläimeen, ja jopa omistajan haukotuksen ääni voi saada koirassa reaktion aikaan. Syytä haukotuksen tarttumiseen ei tiedetä, mutta sen epäillään olevan osa koiran miellyttämisen tarvetta, jolloin se matkii omistajaansa.

Tai sitten jokin osa sen aivoissa reagoi automaattisesti haukotukseen. Samalla lailla, kuin ihmisiä voi alkaa haukotuttaa pelkkä puhuminen tai lukeminen siitä. 

Advertisement

Miten kävi? Alkoiko haukotuttaa?

Lue myös: Mistä haukottelu johtuu ja miksi se tarttuu? 10 pirtsakkaa faktaa haukottelemisesta

Miksi koiran nenä on aina märkä?

Koiran kuonon pää, eli kirsu (tai nenä), on aina kostea, koska siihen erittyy läpinäkyvää limaa, joka auttaa koiraa haistamaan paremmin.

Hajuaisti onkin aivan uskomaton! Liman avittamat 300 miljoonaa hajureseptoria, verrattuna ihmisen 6 miljoonaan, vastaanottavat tuoksuja, ja niistä kulkeutuu informaatio aivojen hajujenkäsittelykeskukseen, joka on 40 kertaa suurempi kuin meidän vastaava.

Nenälimalla on kuitenkin myös toinen haistelutarkoitus. Jatkuvasti ympäristöä nuuskivan koiran kosteaan nenään kerääntyy kaikenlaista möhnää, jonka se silloin tällöin nuolaisee pois. Putsauksen lisäksi limaan tarttuu tuoksuvia kemikaaleja, jotka koira kielellään siirtää kitalaessaan olevien hajurauhasten tutkailtavaksi.

Newfoundlandinkoiran räpylät

Kanadalaisessa Newfoundlandin ja Labradorin rannikkoprovinssissa jalostettua suurikokoista koiraa on alunperin käytetty pelastus- ja vetokoirana. Kalastajille se on ollut huima apu vetäessään veneet rantaan ja auttaessaan veden varaan joutuneita.

Newfoundlandinkoira on kuin tehty vedessä liikkumiseen: sillä on kaksinkertainen, kylmää ja vettä hylkivä karvapeite ja sen varpaiden välissä on ihokalvot. Nuo massiivisten tassujen räpylät helpottavat ja nopeuttavat uimista.

Advertisement

Newfoundlandinkoirat ovat soveltuneet meriympäristöön myös omintakeisella uintityylillään. Ne eivät liikuta jalkojaan edestakaisin kuten muut koirat, vaan jokainen veto suuntautuu ensin alas ja sitten sivulle, jolloin uintiin tulee huomattavasti enemmän voimaa.

Peittävätkö koirat jälkensä potkimalla jätöstensä päälle?

Hyvin usein koirat tamppaavat takajalkojaan ja potkivat maata tarpeidensa jälkeen. Ne eivät kuitenkaan yritä peittää merkkejä itsestään (kuten kissat tekevät), vaan ennemminkin haluavat tuoda itsensä esille. 

Potkimalla ne nimittäin merkkaavat reviiriään. Koirien käpälissä on hajurauhasia, joista ne jättävät jälkiä ympäristöönsä. Koirilla, kuten susilla, on hyvin hierarkinen laumajärjestys. Tietenkään lemmikkikoiralla ei ole koiralaumaa, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö se viestisi muiden koirien kanssa.

Dominoivat yksilöt jättävät potkimalla hajujälkiä varoittaakseen muita koiria lähestymästä. Lemmikit, jotka ovat nöyrempiä ja alistuvampia, tallovat merkkinsä maahan kertoakseen, että ovat olleet paikalla, mutta eivät ole uhka muille.

Koirat ovat todistetusti epäitsekkäitä ja lempeitä

Lähes jokainen koiranomistaja voi allekirjoittaa väitteen ihan ilman mitään tieteellistä tutkimustakin. Koirat ovat rakastavia perheenjäseniä, jotka lohduttavat, ja ne ovat lukuisille ihmiselle korvaamaton apu elämässä. Moni sellainen, joka ei muuten kykenisi elämään, asumaan tai liikkumaan omillaan, pystyy siihen apu- tai opaskoiran kanssa.

Voisi helposti ajatella, että koiran käytös on täysin pyyteetöntä, mutta se saa toimistaan aina palkinnon. Oli se sitten makupala, kehu tai taputus; kaikki ne motivoivat koiraa miellyttämään laumanjohtajaa ja käyttäytymään sen odottamalla tavalla.

Tässä kohtaa tieteellinen tutkimus laittaa näppinsä peliin. Itävaltalaisessa tutkimuksessa nimittäin todettiin, että koirat käyttäytyvät epäitsekkäästi. Koirat auttavat toisia tai jakavat omastaan, vaikka ne eivät itse hyötyisi teosta millään lailla.

Advertisement

Tuota ominaisuutta pidettiin pitkään ihmisyyttä määrittävänä, mutta miten väärässä olemmekaan ollut. Samanlaista käytöstä on havaittu muillakin lajeilla, muun muassa rotilla, varislinnuilla ja muilla kädellisillä. 

Koirien epäitsekkyyttä testattiin siten, että kaksi yksilöä oli vierekkäisissä häkeissä ja toinen koira sai vetää kahdesta narusta, joista toinen oli kiinni ruokaa täynnä olevassa tarjottimessa ja toisen päässä oli tyhjä tarjotin. Riippuen narusta, naapuri sai ruokaa tai jäi tyhjin suin.

Kokeessa todettiin, että lahjoittajakoira antaa mielellään herkkuja naapurihäkissä olleelle lajikumppanilleen, vaikka se ei itse saisi yhtään mitään. Erityisen innokkaasti ne auttoivat sellaisia koiria, jotka olivat niille itselleen entuudestaan tuttuja.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

10 psykologista ilmiötä, jotka huomaamatta vaikuttavat käyttäytymiseemme

Julkaistu

Luulemme toimivamme ja tekevämme päätöksiä tietoisesti, mutta on olemassa psykologisia ilmiöitä, jotka ohjaavat vahvasti käytöstämme. Listafriikki esittelee nyt niistä kymmenen mielenkiintoista.

On olemassa psykologisia ilmiöitä, jotka ohjaavat meidän päivittäisiä toimiamme ja auttavat aivoja keskittymään vain oleelliseen valtavassa tietotulvassa.

Luulemme toimivamme ja tekevämme valintoja tietoisesti, mutta tietyt psykologiset efektit ohjaavat käytöstämme voimakkaasti. Täysin meidän tietämättämme. Ne ovat olleet lajimme kehitykselle tarpeellisia, jotta ihminen on voinut jättää epäolennaisen informaation huomiotta. Meidän on täytynyt luottaa siihen, saamamme informaatio pitää paikkaansa, jotta resursseja on voitu käyttää elintärkeisiin askareisiin kuten metsästykseen ja työntekoon.

Näitä psykologisia ilmiöitä miettimällä voi kuka tahansa tehdä vähän itsetutkiskelua ja pitää ne mielessä vaikka seuraavan kerran, kun uppoutuu median pohjattomaan uutisvirtaan. Monet meihin vaikuttavista psykologisista efekteistä eivät nimittäin ole kovin positiivisia.

Listafriikki esittelee nyt siis psykologisia ilmiöitä, jotka ohjailevat meitä mielensä mukaan. Olemme yllättävän helposti omien aivojemme vietävissä; yritetään kuitenkin pysyä kyydissä!

Sivustaseuraajavaikutus

Sivustaseuraajavaikutus, bystander effect, on melko ikävä psykologinen ilmiö. Se on vääristymä, joka saattaa estää ihmistä puuttumasta johonkin epäkohtaan silloin, kun luulemme jonkun muun voivan tehdä asialle jotain.

Jos näet jonkun makaamassa kadulla, menet paljon todennäköisemmin auttamaan silloin, jos muita ihmisiä ei ole ympärillä. Vilkkaalla kävelykadulla et ehkä puutu tilanteeseen. ”Kyllä varmasti joku muu auttaa.”

Advertisement

Sivustaseuraajavaikutus on johtanut pahimmissa tapauksissa kuolemaan. Vain yhtenä esimerkkinä kalifornialaisen, 53-vuotiaan Raymond Zackin tapaus vuonna 2011. Täydessä vaatetuksessa ollut Zack seisoi kaulaansa myöten merivedessä yli tunnin ajan, eikä kukaan mennyt apuun.

Zackin sijaisäiti oli soittanut hätänumeroon, ja pelännyt miehen hukuttautuvan. Paikalle oli tullut poliiseja ja palokunta, mutta kummatkin olettivat toisen menevän apuun. Rannikkovartioston alukselle ranta oli liian matala. Kymmenet rannalla olleet tai kotiensa ikkunoista seuranneet ihmiset eivät tehneet elettäkään auttaakseen; he olettivat virkavallan hoitavan.

Tunnin jälkeen Zack kaatui veteen, todennäköisesti hypotermian seurauksena, mutta vieläkään kukaan ei liikahtanut. Zack ajelehti yli 20 minuutin ajan kasvot vedessä kohti rantaa, kunnes vihdoin eräs ohikulkenut nainen kävi vetämässä hänet maalle. Zack menehtyi myöhemmin samana päivänä.

Pratfall-efekti

Pratfall-vaikutus on psykologi Elliot Aronsonin kuvaama ilmiö, jonka mukaan epätäydellisyys vetää ihmisiä puoleensa. Älä pelkää kompastella tai sotkea ruoalla, kun olet ihastuksesi kanssa ensitreffeillä, sillä pienet mokat ja inhimillisyys tekevät sinusta vain hellyyttävän.

Liika täydellisyys voi olla luotaantyöntävää, eivätkä monetkaan pidä ihmisistä, jotka eivät tee koskaan virheitä.

Advertisement

Vuonna 1966 Aronson tutki asiaa soittamalla koehenkilöille nauhoituksia, joilla ihmiset vastaavat tietokilpailukysymyksiin. Osassa nauhoja kuuluu, kun henkilö tönäisee vahingossa täyden kahvikupin kumoon. Toisilla nauhoilla kahvikupin kaatumisen jälkeen tietovisan pitäjä toruu kömpelöä kisaajaa.

Nauhoja kuunnelleiden piti arvioida vastaajien miellyttävyyttä. Kahvikupin kaataminen antoi kuuntelijoille mielikuvan mukavasta ihmisestä ja vaikutus oli vielä suurempi, jos hassua sattumusta piti pyydellä kovasti anteeksi. Kaikkein epämiellyttävimpinä kuuntelijat pitivät niitä, jotka osasivat vastata kysymyksiin oikein, eivätkä edes läikyttäneet kahvia.

Forer-efekti

Forer-efekti tapahtuu silloin, kun ihminen kuvittelee jonkun yleisen kuvauksen olevan nimenomaan kuvaus hänestä itsestään. 

Tämä hyvin yleinen psykologinen ilmiö on toiselta nimeltään Barnum-efekti, kuuluisan sirkusyrittäjän P. T. Barnumin mukaan, joka tarjoili show’ssaan ”jokaiselle jotakin”.

Ennustajat ja mentalistit käyttävät Forer-efektiä hyväkseen, koska kun ihmisten annetaan ymmärtää, että jokin hyvin epätarkka luonnehdinta on juuri heille henkilökohtaisesti tehty, uskovat he sen helposti.

Psykologi Bertram Forer testasi ilmiötä 39 opiskelijallaan vuonna 1948. Hän pyysi opiskelijoita vastaamaan psykologiseen testiin, jonka perusteella hän loisi kunkin persoonallisuudesta kuvauksen.

Advertisement

Viikkoa myöhemmin hän jakoi tulokset testin tehneille, ja suurin osa piti jokaista 13 väittämää omaa persoonallisuuttaan kuvaavina. Väittämät olivat kuitenkin samat jokaiselle. Niissä oli hyvin yleismaailmallisia, itseasiassa kioskilta ostetusta horoskooppikirjasta napattuja, piirteitä. ”Olet usein kriittinen itseäsi kohtaan. Mietit monesti, oletko tehnyt oikeita valintoja. Olet toisinaan ekstrovertti ja sosiaalinen, mutta toisinaan introvertti ja varautunut.” 

Nuo väitteet sopivat lähes kaikkiin ihmisiin. Astrologia toimii juuri tällä periaatteella. Erityisen hyvin Forer-efekti toimii silloin, kun kuvaus on positiivinen. Hommassa auttaa myös se, jos kuvauksen tekijällä on tarot-kortit tai kristallipallo kädessään, tai hän on tunnettu ”ajatustenlukija”.

Myöhemmissä tutkimuksissa ihmisten on annettu valita 12 persoonallisuuden kuvauksesta itseensä neljä parhaiten istuvaa. Kuvaukset perustuivat horoskooppeihin, mutta koehenkilöt eivät tätä tienneet. Valinnat eivät osuneet omaan horoskooppimerkkiin muita useammin. Toinen ryhmä sai tarkasteltavakseen samat kuvaukset, mutta nyt niihin oli liitetty horoskooppimerkit. Koehenkilöt valitsivat oman merkkinsä mukaan lähes poikkeuksetta.

Pygmalion-vaikutus

Suuret odotukset johtavat parempiin suorituksiin. Siinä Pygmalion-vaikutus pähkinänkuoressa. Valitettavasti sama pätee toisin päin: Jos sinun odotetaan epäonnistuvan, on todennäköistä, että niin käy. 

Psykologi Robert Rosenthal testasi Pygmalion-efektiä ensimmäisen ja toisen luokan oppilailla vuonna 1968. Lukukauden alussa kaikki oppilaat tekivät taitotestin, jolla arvioitiin heidän älykkyyttään.

Sitten Rosenthal jakoi tulokset opettajien kanssa ja kertoi, että osa lapsista oli osoittautunut huippuälykkäiksi, joten he tulevat pääsemään opiskeluissaan pitkälle. Todellisuudessa Rosenthal oli valinnut oppilaat täysin sattumanvaraisesti, eikä älykkyystestillä ollut asian kanssa mitään tekemistä.

Advertisement

Vuoden lopulla oppilaat testattiin uudelleen ja yllättäen kävi ilmi, että ne oppilaat, jotka oli luokiteltu ”fiksummiksi”, olivat ottaneet suurimmat harppaukset aiempaan testiin verrattuna. Tutkimuksissa selvisi, että opettajat olivat tiedostamattaan kannustaneet ja huomioineet näitä oppilaita enemmän kuin muita. Odotukset heitä kohtaan olivat olleet suuremmat, mikä oli johtanut parempaan oppimistulokseen.

Viesti, mikä tästä hieman eettisesti kyseenalaisesta tutkimuksesta kannattaa ottaa talteen, on se, miten tärkeää kannustaminen on. Opettaja voi esimerkiksi ennen koetta sanoa, että tietää testin olevan hankala, mutta uskoo oppilaidensa pärjäävän siinä hyvin.

Odotusten ei myöskään tarvi tulla ulkopuolelta, sillä itseään toteuttava ennuste ei ole mikään myytti. 

Zeigarnik-efekti

Jos opiskelija on pänttäämässä tenttiin, on ehkä hyvä pitää kunnollisia taukoja lukemisen välissä. Muutenkin se on ihan tervettä, mutta Zeigarnik-efektin vaikutuksen takia asiat voivat jäädä paremmin päähän, jos opiskelun keskeyttää lukeakseen jotain ihan muuta tai mennäkseen vaikka urheilemaan. 

Tätä ilmiötä tutki ensimmäisen kerran liettualainen psykologi Bluma Zeigarnik, joka 1920-luvun lopulla yhdessä professorinsa ja opiskelutoveriensa kanssa huomasi, että ravintoloissa tarjoilijat muistivat avoimet tilaukset erinomaisesti, mutta heti asiakkaan maksettua yksityiskohdat unohtuivat mielestä. 

Ilmiötä on tutkittu muun muassa palapelin avulla. Osa koehenkilöistä keskeytettiin kokoamisen aikana, ja jälkeenpäin juuri he muistivat yksityiskohtia palapelistä 90-prosenttisesti paremmin kuin ne, jotka saivat koota ilman häiriöitä.

Advertisement

Toisessa kokeessa ihmisille annettiin anagrammeja ratkaistavaksi. Jos sanaa ei saanut tietyssä ajassa ratkaistua, näytettiin koehenkilölle oikea vastaus. Ihmiset muistivat myöhemmin huomattavasti paremmin ne anagrammit, joissa ajatustyö oli keskeytynyt aikarajan takia.

Zeigarnik-efektin voi huomata joka päivä, kun tekemättömät asiat rassaavat mielessä. Kun aivot saavat tehtävän suoritettua, vapautuu tilaa uusille jutuille. Keskeneräiset asiat pysyvät mielessä paremmin.

Lumetotuusvaikutus

Lumetotuusvaikutus on ilmiö, johon valitettavasti törmäämme nykyään koko ajan. Ilmiöllä tarkoitetaan sitä, että ihmiset uskovat melkein mitä tahansa, kunhan sitä on toistettu tarpeeksi monta kertaa. 

Vaikutus on helppo todistaa tutkimuksilla, joissa osallistujille esitetään väitteitä ja heitä pyydetään kertomaan onko väite totta vai tarua. Jonkin ajan päästä testi tehdään uudelleen, ja kerta toisensa jälkeen ihmiset alkavat pitää totuutena tuttua, aiemmin kuulemaansa asiaa.

Valeuutiset nousivat kaikkien tietoisuuteen viimeistään Yhdysvaltojen presidentinvaalien aikaan vuonna 2016. Meno jatkui ja jatkuu edelleen hurjana – molemmin puolin. Vuoden 2016 vaaleissa presidentiksi valittu Donald Trump valehteli neljä vuotta kestäneen virkakautensa aikana 30 573 kertaa, osoittavat The Washington Post -lehden faktantarkistajat.

Mutta sillä ei ole väliä, koska kun jotain virheellistä informaatiota toistaa tarpeeksi monta kertaa, alkavat ihmiset pitää sitä totuutena. 

Advertisement

Faktojen korjaaminen ei myöskään auta, vaan sillä voi olla jopa päinvastainen vaikutus. Kun valheellinen väite oikaistaan, tulee se väkisinkin toistettua samalla, minkä takia lukijalle ja/tai kuulijalle voi jäädä oikaisusta mieleen vain tuttu ja turvallinen epätosi tieto.

Toistuvuusilluusio

Toistuvuusilluusio on hassu efekti, joka on negatiivisessa mielessä yhteydessä lumetotuusvaikutukseen. Sen voi huomata, jos oppii jonkin uuden käsitteen tai vaikkapa entuudestaan oudon vieraskielisen sanan. Jonkun ajan päästä tuntuu, että se putkahtelee vastaan jatkuvasti.

Voit myös jutella kaverisi kanssa vaikkapa näistä psykologisista efekteistä, ja pian näet niistä kirjoituksia lehdissä ja sosiaalisessa mediassa.

Miten voi olla, että juuri kun olet oppinut jonkin uuden sanan, niin kaikki käyttävät sitä? Näin voi käydä esimerkiksi toiseen maahan muuttaessa ja uuden kielen ympäröimänä – Listafriikin toimitus on henkilökohtaisesti todistanut tätä illuusiota useamman vuoden ajan.

Toistuvuusilluusiossa on kyse siitä, että aiemmin et ole vain kiinnittänyt kyseiseen asiaan huomiota, ja nyt aivot rekisteröivät sen, koska se on tuoretta informaatiota.

Advertisement

Sädekehävaikutus

Sädekehävaikutus tarkoittaa sitä, että ihmisillä on luontainen taipumus liittää muihin ihmisiin (tai esimerkiksi yrityksiin) positiivisia piirteitä, jos heillä on jokin huomattava myönteinen ominaisuus. Sädekehänvaikutuksen takia muun muassa silmälasit yhdistetään helposti älykkyyteen.

Parhaimmillaan ja pahimmillaan sädekehävaikutus on silloin, kun ihmisen ominaisuuksia arvioidaan heidän ulkonäkönsä vuoksi. Tutkimuksissa on todettu, että universaalisti ”kauniina” ja ”komeina” pidetyt ihmiset saavat rikoksen tehtyään lyhempiä tuomioita. Ulkonäkö vaikuttaa myös ihmisen mahdollisuuksiin työelämässä.

Sädekehävaikutuksen takia hyvännäköisten ihmisten ajatellaan olevan kunnianhimoisia, älykkäitä ja mielenkiintoisia persoonia, vaikka piirteillä ei tietenkään ole mitään tekemistä keskenään. 

Eräässä tutkimuksessa koehenkilöille annettiin kuvia ihmisistä, jotka tutkijat olivat määritelleet eri viehättävyysasteille (ilmeisesti kauneus ei ole vain katsojan silmissä). Koehenkilöiden piti pelkästään kuvan perusteella arvioida muiden luonteenpiirteitä ja elämäntilannetta.

Tulokset olivat kylmäävät: tutkijoiden määrittelemät hyvännäköiset ihmiset olivat koehenkilöiden mukaan onnellisempia, menestyneempiä työelämässä, fiksumpia ja jopa parempia vanhempia, kuin vähemmän puoleensavetävät ihmiset. Auts!

Ja nyt kun kauhistelet tutkimuksen tulosta, niin mieti hetken.. Miten itse arvioisit muita ihmisiä pelkän kuvan perusteella?

Advertisement

Ankkurointivaikutus

Ankkurointivaikutuksen uhriksi on joutunut varmaan jokainen meistä.

Se on kognitiivinen vääristymä, joka kuvaa ihmisen taipumusta tarttua ja luottaa liian voimakkaasti ensimmäisenä annettuun informaatioon eli ”ankkuriin”.

Harvardin yliopiston neuvottelutaidon opetusohjelmassa ankkurointivaikutus on keskeisessä osassa. Harva meistä kuitenkaan on ammattineuvottelija, mutta haksahdamme ankkuriefektiin muun muassa ostoksia tehdessä. 

Sadan euron farkut tuntuvat kalliilta, mutta jos tuo hinta onkin jo alennettu esimerkiksi alkuperäisestä 300 eurosta, ovat farkut oikeastaan melko edulliset.

Ankkurointiefektiä käytetään paljon hyväksi mainostuksessa ja sen väärinkäytöstä on joku huonekalufirma joskus joutunut ongelmiinkin. Tuotteelle voidaan laittaa myyntihinta ja samalla ilmoittaa sen valheellinen alkuperäinen hinta, jolla tuotetta ei ole koskaan myyty.

Ihmiset haksahtavat luulemaan, että saavat ”hyvän tarjouksen”.

Advertisement

Framing-ilmiö

Ankkurointivaikutuksen kanssa vähän samantyyppinen efekti on framing-ilmiö. Se myös on kognitiivinen harha, jossa ihmisen valintoihin ja toimintaan vaikuttaa se, onko jokin asia esitetty positiivisessa vai negatiivisessa merkityksessä.

Ihmisillä on taipumus ottaa riskejä, kun asia on esitetty positiivisesti, ja toisaalta me vältämme riskejä negatiivisen mielleyhtymän jälkeen.

Asiaa on tutkittu esimerkiksi laittamalla koehenkilöt valitsemaan, kumpiako kondomeja he valitsisivat mieluummin: niitä, jotka estävät raskauden 95 prosenttisesti vai niitä, joissa raskauden mahdollisuus on 5 prosenttia. Koehenkilöt päätyivät 95 prosenttisesti toimiviin. Toimivuushan on kummassakin vaihtoehdossa täysin sama.

Psykologit Amos Tversky ja Daniel Kahneman tutkivat vuonna 1981 framing-ilmiötä kokeessa, jossa koehenkilöiden piti valita lääke 600:lle kuolettavasti sairastuneelle ihmiselle.

Lääke A:n ennustettiin johtavan 400 kuolemaan ja pelastavan 200. Lääke B:tä käytettäessä oli 33 prosentin mahdollisuus, että kukaan ei kuole, mutta 66 prosentin mahdollisuus, että kaikki kuolevat. Valinta esitettiin koehenkilöille sekä positiivisessa kehyksessä (kuinka moni jää henkiin) että negatiivisessa kehyksessä (kuinka moni kuolee).

72 prosenttia vastaajista valitsi lääke A:n, kun sen kerrottiin pelastavan 200 henkeä. Kun lääke A:n kerrottiin johtavan 400 henkilön menehtymiseen, päätyi siihen vain 22 prosenttia vastaajista.

Advertisement

Framing-efekti on hyvä pitää mielessä, kun lukee uutisia eri lähteistä. Samat asiat voidaan esittää niin monella eri tavalla.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

10 epätodellista ilmiötä: Luonnon uskomattomat optiset illuusiot

Julkaistu

Listafriikki esittelee kymmenen luonnonilmiötä, joiden aikaansaamat optiset illuusiot saavat haukkomaan henkeä.

Kaikki ei aina ole sitä, miltä näyttää! Luonnon optiset illuusiot hämäävät ja ihastuttavat. Oletko pääsyt näkemään jonkun näistä?

Jos optiset harhat kiinnostavat enemmänkin, niin käy ihmeessä lukemassa ja ihmettelemässä listaamme, joka käsittelee ihmisen luomia optisia illuusioita. Niistä osa saattaa ärsyttää, koska käsityskyky ei ihan pysy mukana. 

10 optista harhaa, joilla saa silmät sekaisin ja pään pyörälle

Mutta luonnon omat mestariteokset eivät ota pannuun, sillä niitä ei voi kuin ihailla! Vaikka eivät ollenkaan todellisilta näytäkään.

Horsetail Falls

Kaliforniassa sijaitsevassa Yosemiten kansallispuistossa voi nähdä tulta ja laavaa syöksevän kallioseinämän. Mutta vain helmikuun lopulla. Ja vain silloin, kun ei ole pilviä ja sumua.

Advertisement

Suurimman osan vuodesta Horsetail Falls on aivan tavallinen, pieni vesiputous. Toisinaan koko putousta ei ole olemassakaan, koska lunta ja sateita on liian vähän.

Mutta kun olosuhteet osuvat kohdalleen, mukaan lukien maapallo suhteessa laskevaan aurinkoon, muuttuu huomaamaton vesiputous kirkkaanoranssiksi laavaputoukseksi.

Tuliseinämäksi kutsuttu ilmiö on nähtävissä parin viikon ajan helmikuun puolestavälistä alkaen, laskevan auringon säteet valaisevat kallion päivittäin vain 10 minuutin ajan.

Sivuauringot

Kolme aurinkoa vierekkäin? Nyt ovat maailmankirjat sekaisin. 

Tässä on kyse sivuauringoista, joka on suhteellisen yleinen haloilmiö. Halo syntyy, kun auringonvalo taittuu ilmassa leijuvista jääkiteistä. Sivuaurinkojen kanssa voi usein nähdä yhtäaikaa renkaan, joka kiertää oikean auringon ympäri ja valeaurinkojen kautta.

Advertisement

Sivuauringot syntyvät, kun kylmässä ilmassa tai korkealla pilvissä on muodostunut kuusikulmaisia jääkiteitä. Ne taittavat auringon säteet kuin prisma, joka sirottaa valon. Valon siroamisen takia sivuauringot näyttävät sisäpuolelta punertavilta ja ulkoreunoiltaan sinisiltä tai valkoisilta.

Kangastus

Eihän tätä luonnon optiset illuusiot -listaa voinut tehdä ilman kangastuksia – arvasitkin varmasti! Kangastuksia on kahdenlaisia: ylä- ja alapuolisia. 

Alapuolinen kangastus on yleisempi, ja se syntyy kun kylmän ilmakerroksen alapuolella on lämmin kerros. Tämä on normaali tilanne.

Jossain olosuhteissa maa on kuitenkin niin lämmin, että se lämmittää yläpuolellaan olevaa alinta ilmakerrosta. Kun valon säteet saapuvat tuohon lämmenneeseen ilmaan, toimii kerros peilin tavoin ja heijastaa kuvan, usein taivaan, ylöspäin. 

Kangastuksia voi nähdä missä tahansa, mutta hyvin yleisiä ne ovat kuumilla aavikoilla tai kesäisin asfaltin pinnalla. Kauempaa voi näyttää siltä, kuin edessä olisi liplattava järvi tai tiellä lätäköitä.

Ja sitten niihin harvinaisempiin eli yläpuolisiin kangastuksiin.

Advertisement

Fata Morgana

Fata Morgana on saanut nimensä keskiaikaisten tarujen velhottaren Morgan le Fayn mukaan. Kuningas Arthurin siskon, joka oli Avalonin paratiisisaaren hallitsija, kerrotaan tarinoissa omanneen taikavoimia, joilla hän pystyi muuttamaan esineiden muotoa. 

Myyttistä hahmoa pidettiin kauan syyllisenä Messinan salmella Sisiliassa esiintyviin kummallisiin kangastuksiin.

Nykyään tiedetään, että nämä yläpuoliset kangastukset johtuvat harvinaisesta ilmiöstä nimeltään inversio. Inversiossa lämmin ilmakerros on kylmän kerroksen päällä.

Lämmin ilma toimii jälleen kuin peili ja saa kaukaiset kohteet näyttämään siltä, kuin ne leijuisivat horisontin yläpuolella. Vielä harvinaisemman kangastuksen voi kokea, kun ilmavirtausten nopeus ja suunta vaihtelevat eli on turbulenssia. Silloin kaukana näkyvät kohteet vaikuttavat muuttavan nopeasti muotoaan. ”Kuvia” voi olla myös useita päällekkäin tai ne voivat näkyä ylösalaisin. 

Ylläolevassa kuvassa on yhdistetty kuusi erillistä kuvaa yhdeksi, jotta Fata Morganan vaikutus laivaan ja sen muodon muuttumiseen olisi selvempi.

Vihreä välähdys

Vihreä välähdys on optinen ilmiö, jonka voi nähdä heti auringonlaskun jälkeen tai juuri ennen auringonnousua. Se pilkahtaa näkyviin, kun aurinko on lähes kokonaan horisontin alapuolella – vain pieni osa aurinkoa on enää näkyvissä.

Lyhyen hetken, sekunnin tai kahden, ajan auringon yläreuna näyttää vihreältä valon sironnan vuoksi. Laskevan auringon yläosa vihertyy aina jonkin verran, mutta vihreä välähdys tarvii kaverikseen jo edellä mainitun yläpuolisen kangastuksen, joka tekee siitä suuremman.

Advertisement

Legendan mukaan niillä, jotka ovat nähneet vihreän välähdyksen, ei ole enää milloinkaan epäonnea rakkaudessa.

Vedenalainen vesiputous

Vesiputoukset ovat upeita, mutta entäs sitten vedenalaiset vesiputoukset? Kuten esimerkiksi kuvassa näkyvä putous Mauritiuksen eteläisessä kärjessä.

Se on yksi lukuisista saaren vetonauloista, mutta vesiputous se ei kuitenkaan ole. Merenpohjan hiekka ja lieju ovat jatkuvassa liikkeessä ja putoavat tuntemattomiin syvyyksiin erivärisine kerroksineen. Juuri tuo värien kirjo saa hiekkavyöryn näyttämään valtoimenaan virtaavalta vedeltä.

 Alueella on täysin turvallista uida, mutta parhaimman kokemuksen ja näkymän saa tottakai yläilmoista helikopterikyydillä.

Brocken spektri

Brocken spektrin voi nähdä sumuisilla vuorilla tai pilvien yläpuolelle kiivetessä. Sen voi havaita myös lentokoneessa, jos tiirailee alapuolella levittäytyvään pilviverhoon.

Jotta Brocken spektrin voi nähdä, täytyy katsojan olla selkä aurinkoon päin ja kasvot kohti alla olevaa sumua. Valo langettaa katsojan valtavan, perspektiivistä johtuen kolmionmallisen, varjon usvan läpi.

Advertisement

Varjon suuri koko johtuu optisesta harhasta, jossa katsojan aivot arvioivat verrattain lähellä olevaan vesihöyryyn lankeavan varjon olevan yhtä kaukana kuin sumun takaa pilkistävät kohteet. Voi myös olla, että pilvipeitteen läpi ei näe mitään, jolloin ei ole vertailukohtia; illuusio on silloin sama.

Usein varjon ympärillä voi nähdä rengasmaisen sateenkaaren, mikä vain lisää ilmiön aavemaisuutta.

Valeauringonnousu

Valeauringonnousu ei varsinaisesti ole optinen illuusio. Se on ilmakehän aikaansaama äärimmäisen harvinainen ilmiö, jossa aurinko vaikuttaa nousseen, vaikka se on oikeasti vielä taivaanrannan takana. 

Tämä auringonnousua edeltävä näky voi olla seurausta auringon säteiden heijastumisesta pilvipeitteestä. Se voi myös olla tulosta ilmassa olevien jääkiteiden taittamasta valosta. Kummatkin vaihtoehdot saavat valonsäteet heijastumaan niin, että katsoja kuvittelee näkevänsä auringon.

Jacob’s Well

Jacobin lähde on Teksasissa sijaitseva suosittu uintipaikka. Se on valtavan kokoinen lähde, mutta vain horisontaalisesti maan alla.

Pinnalta ”pohjaan” on matkaa vain noin yhdeksän metriä, mutta luolasto levittäytyy ohuiden käytävien kautta yli 40 metrin syvyyteen ja satojen metrien laajudelle. Kokonaan valtavaa vedenalaista verkostoa ei ole päästy tutkimaan.

Kaksitoista metriä leveä lähde vaikuttaa siltä, kuin se olisi käytävä suoraan maan ytimeen. Kirkas vesi ja kohtisuorat seinämät luovat illuusion siitä, että kuilu jatkuisi loputtomiin. Mutta kuten jo mainittua: syvyyttä sillä ei ole kuin se 9 metriä.

Advertisement

Uhkaava näky ei kuitenkaan estä rohkeita uimareita ja kiviltä hyppijöitä. Täysin tahraton Jacobin lähteen maine ei kuitenkaan ole, sillä useita luolastoon sukeltaneita on jäänyt sille tielle.

Magnetic Hill

Kuva: Jim101 | CC BY-SA 3.0

Kanadassa, New Brunswickin provinssissa on lyhyt tieosuus, jossa autot kulkevat vapaalle laitettuna mäkeä ylöspäin. Myös tielle kaadettu vesi lähtee virtaamaan vastamäkeen. Mistä ihmeestä on kyse?

Magnetic Hill on saanut nimensä siitä, että joidenkin arvailujen mukaan kukkulan päällä on valtava magneettikenttä, joka vetää ajoneuvoja puoleensa. Toisten teorioiden mukaan alueella eivät päde painovoimanlait. Avaruusolentojakin on pidetty syyllisenä outoon ilmiöön.

Kyseessä on kuitenkin optinen harha. Vaikka autot vaikuttavat rullaavan ylämäkeen, ovat ne todellisuudessa menossa alamäkeen. 

Katso kuvaa. Noin puolivälissä, tien vasemmalla puolella on valkoinen paalu. Se on todellisuudessa tien korkein kohta. 

Advertisement

Illuusio syntyy, kun aivomme tulkitsevat kaltevuuden väärin ilman horisontin antamia syvyysmerkkejä. Harha on niin voimakas, että ihmiset jotka ovat autoillaan juuri lasketelleet mäen alas eivät ymmärrä mitä tapahtui. Lähtöpaikka mäen päällä näyttää aivan selvästi olevan mäen juurella.

Tällaisia painovoimaa uhmaavia mäkiä löytyy ympäri maailman ja ne ovat suosittuja turistikohteita. Ja hyvästä syystä!

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

Eläinmaailman oudoimmat ja pelottavimmat hammaskalustot

Julkaistu

Eläinmaailmassa on toinen toistaan pelottavampia hampaita. Listafriikki esittelee nyt kymmenen eläintä, joiden purukalusto on kunnioitusta herättävä.

Eläinmaailmassa on monia kauhistuttavia raateluhampaita, mutta tältä listalta et löydä niitä, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen.

Valkohai, krokotiili, leijona ja karhu loistavat poissaolollaan, koska ne ovat liian ilmiselviä. Eikä hammaskaluston tarvi olla välttämättä vaarallinen ihmiselle ollakseen pelottava. 

Listafriikki esittelee nyt eläinmaailman kummastuttavimmat ja kauhistuttavimmat hampaat: Tervetuloa painajaiset!

Sarvivalas

Tämä ”merien yksisarvinen” oli pitkään legendan statuksella kulkeva satuolento, josta kerrottiin tarinoita pelottavana merihirviönä.

Nykyään kuitenkin tiedetään, että arktisilla merialueilla elävä sarvivalas on ihan oikea merinisäkäs. Tämä suhteellisen pieni valas kasvaa keskimäärin viisimetriseksi, mutta sen taisteluihin ja puolustautumiseen käyttämä sarvi voi olla jopa puolet ruumiin pituudesta; parhaimmillaan 2,5-metrinen. 

Advertisement

Sarvi on sinänsä harhaanjohtava termi, sillä keihäsmäinen uloke on todellisuudessa koirasvalaan syöksyhammas, joka kasvaa suoraan sen ylähuulen läpi. Joskus harvoin naaraillakin tavataan sarvia, mutta ne eivät kasva milloinkaan samoihin mittoihin kuin koirailla. 

Kellonvastaiseen suuntaan spiraalimaisesti kiertyvä sarvi on valaan vasen kulmahammas, oikea kulmahammas pysyy useimmiten ihon alla piilossa. Silloin tällöin sekin voi kuitenkin kasvaa ja saada aikaan kaksisarvisia koirasvalaita. Muita hampaita sarvivalaalla ei ole. 

Tutkijat uskovat, että sarvivalas käyttää laajentunutta kulmahammastaan reviirikiistojen setvimisen lisäksi muun muassa jään rikkomiseen ja saaliskalojen tainnuttamiseen. Miljoonia hermopäätteitä sisältävien hampaiden epäillään auttavan myös saaliskalojen paikallistamisessa.

Vesikauris

Vesikauriilla on kaunis suomenkielinen nimi. Kuvaavampi olisi sapelihammaskauris, koska sen torahampaat ovat kuin muinaisella sapelihammastiikerillä konsanaan. Kiinassa ja Korean niemimaalla elävä vesikauris on kuin toiselta planeetalta, sillä olemmehan tottuneet näkemään hirvieläimillä sarvet päässä, ei leuoissa.

Vesikauriin kulmahampaat voivat kasvaa jopa 5-senttisiksi, mikä on kunnioitettava pituus, sillä suurimmatkin urokset ovat vain puolen metrin korkuisia. Urokset käyttävät torahampaita aseina toisiaan vastaan taistellessaan parittelukumppaneista. 

Advertisement

Hirvisika

Jos vesikauriilla on harhaanjohtava nimi, niin hirvisika on juuri sitä, mitä sen nimi antaa ymmärtää. Hirvisikoja tavataan ainoastaan muutamalla Indonesian saarella ja niitä tunnetaan neljä eri lajia. Kaikkien lajien urokset näyttävät siltä, kuin evoluutiolla olisi ollut tylsä päivä ja se päätti kokeilla jotain erilaista. 

Hieman alle metrin korkuisten ja sadan kilon painoisten hirvisikojen pitkät alakulmahampaat kaartuvat uhkaavasti ulospäin, ja jo ne yksinään olisivat tehokkaat taisteluvälineet muita uroksia vastaan.

Mutta sitten kuvaan astuu yläkulmahampaat. Ne puskevat läpi hirvisian kuonosta ja kaartuvat kohti sen otsaa. Tutkijoiden mukaan ne ovat kehittyneet suojaaman hirvisian silmiä yhteenotoissa, samalla kun alapuolisilla syöksyhampailla yritetään seivästää kilpailijan kaula. 

Taistelujen tuoksinnassa hampaat välillä katkeavat tai vähintäänkin hioutuvat. Se on hirvisikauroksille elintärkeää, sillä jos hampaat jäävät pitkiksi ajoiksi trimmaamatta, voivat ne kasvaa kohtalokkain seurauksin eläimen kalloon sisään.

Seeprahammasahven

Seeprahammasahven on noin puolimetriseksi kasvava kala, joka elää läntisellä Atlantilla. Se on melko tavallinen saaliskala, joka ilmeisesti myös maistuu hyvältä. Toisin kuin muut heimonsa kalat, se pitäytyy yhdessä ja samassa sukupuolessa eikä vaihtele sitä olosuhteiden ohjaamana. Ei siis vielä mitään hälyttävää.

Advertisement

Seeprahammasahven on kuitenkin ihmisen silmin katsottuna puistattava. Kun sen suun avaa, aukeaa silmien eteen täysin ihmisen hampaita muistuttava rivistö. Sisällä suussa hampaat jatkuvat riveittäin täyttäen pahimmillaan (tai seeprahammasahvenen kannalta parhaimmillaan) koko kitalaen. Niillä se saa helposti rikki kovakuoriset simpukat ja äyriäiset, joita se käyttää ravinnokseen.

Seeprahammasahvenen purukalusto voi toki nimensä mukaisesti näyttää myös seepran hampailta, mutta kyllä tietämättömien kalastajien hymyt hyytyvät kun ei niin valkoinen rivistö pilkistää huulien alta.

Krillihylje

Etelämantereen rannikolla elävän krillihylkeen hampaat eivät ehkä ole eläinmaailman pelottavimmat ja vaarallisimmat. Mutta muodoltaan ne ovat kaikkein omituisimmat, sitä ei käy kiistäminen.

Krillihylje syö ravinnokseen nimensä mukaisesti krillejä, jotka lasketaan osaksi eläinplanktonia. Vuorokaudessa hylje kiskoo napaansa jopa 20 kiloa minimaalisen pieniä äyriäisiä, joten sillä on oltava tekniikka hallussa. 

Krillihylje siivilöikin ravintonsa hieman hetulavalaiden tapaisesti suoraan vedestä, mutta levymäisten hetuloiden sijaan ne käyttävät siihen sahalaitaisia hampaitaan. Kun krillihylje ottaa ison kulauksen merivettä ja sulkee suunsa, jää ravinto nielaistavaksi, kun vesi valuu hampaiden välistä ulos. 

Advertisement

Virtahepo

Virtahevot ovat ihmisen kannalta yksiä maailman vaarallisimmista eläimistä; ne aiheuttavat vuosittain noin 500 kuolemaa. Jopa 4000 kilon painoisiksi ja viisimetriä pitkiksi kasvavat virtahevot puolustavat ahnaasti reviiriään, mistä useimmat ihmisiinkin kohdistuvat hyökkäykset johtuvat. Ne ovat kasvissyöjiä, eivätkä yleensä tapa muita eläimiä syödäkseen. 

Niiden kulmahampaat ovat maalla elävistä nisäkkäistä suurimmat (norsujen syöksyhampaat ovat etuhampaita) ja ne voivat kasvaa jopa 40 senttimetrin pituisiksi. Se pystyy avaamaan massiiviset leukansa jopa 150 asteen kulmaan. Kun virtahevon suu on kiinni, painuvat kulmahampaat kuin miekat tuppeihinsa niille tarkoitettuihin yläleuan kuoppiin. Siksi se näyttää ulospäin harmittomalta, jos kokoa ei ota huomioon.

Vuonna 1996 Paul Templer toimi oppaana Zimbabwessa, Zambezi-joella. Eräänä päivänä hän oli turistiryhmän kanssa melomassa, kun yhtäkkiä valtavan kokoinen urosvirtahepo kaatoi heidän kajakkinsa. Se nappasi Templerin ja erään toisen oppaan, Evansin, suuhunsa. Aggressiivinen eläin vei miehiä upoksiin ja riepotteli räsynuken lailla.

Templer saatiin pelastettua ja hän jäi vakavista vammoista huolimatta henkiin. Hänellä oli kehossaan yli 40 syvää pistoshaavaa, hänen keuhkonsa olivat osittain näkyvissä ja hän menetti vasemman kätensä. Evansin ruumis löytyi muutaman päivän päästä rannasta. 

Isokoskelo

Isokoskelo on suurikokoinen vesilintu, joka pesii Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Kesäisin sitä tavataan koko Suomessa. Se ei ole erityisen harvinainen näky ja vaikuttaa aivan tavalliselta sorsalinnulta. Kunnes se avaa suunsa.

Sen nokassa on 150 veitsenterävää, taaksepäin suuntautunutta ”hammasta”, jotka pureutuvat tukevasti liukkaisiin saaliskaloihin ja ankeriaisiin.

Advertisement

Laitoin hampaat lainausmerkkeihin, sillä nykyisin elävillä linnuilla ei ole hampaita; ne vaihtuivat nokkaan jo reipas sata miljoonaa vuotta sitten. Vaikka isokoskelon nokan sisus näyttää samalta kuin sen esi-isillä, dinosauruksilla, on kyse erilaisesta rakenteesta. 

Monilla sorsalinnuilla on nokissaan hammasmaiset lamellit, joiden läpi vesi siivilöityy pois, kun lintu on saanut saaliin suuhunsa. Pienet levymäiset ulokkeet ovat nokan jatke, oikeastaan sen epätasainen reuna. Isokoskeloilla ne ovat vain kehittyneet muistuttamaan sahanterää. 

Joskus isokoskelon sisäinen raptori voi herätä, sillä sen tiedetään silloin tällöin tappavan myös pieniä nisäkkäitä ja jopa muita lintuja.

Helicoprion

Helicoprion on listamme ainut hävinnyt laji. Tämä koppapäisiin kuuluva rustokala on elänyt permikaudella, noin 250 miljoonaa vuotta sitten.

Pitkään sen ulkonäkö oli täysi mysteeri, sillä eläimistä ei löydetty kunnollisia jäänteitä juuri niiden pehmeän, rustoisen vartalon vuoksi. Fossiileista löydettiin vain kummallisia spiraalimaisia hammasrakenteita. Tutkijoita hämmensi suunnattomasti sirkkelimäinen hammaslevy, jota piirroksissa yritettiin istuttaa niin kalan kuonon päälle kuin sen alaleuan päähänkin. Villeimmissä teorioissa Helicoprionilla oli rullalla oleva ”hammasraippa”, jonka se sinkosi saalista kohti.

Lisääntyneen fossiiliaineiston ja kehittyneiden analysointimenetelmien ansiosta nykyään tiedetään, että noin kymmenen metrin mittaisella, haita muistuttavalla kalalla oli sisällä suussaan ”sirkkeli”, jonka spiraalimainen hammaskiehkura takasi saaliseläinten silppuamisen helposti nieltäviksi riekaleiksi. 

Advertisement

Rakenne oli kiinni suun lihaksessa, joka sai leukojen liikuttelemisen kanssa aikaan hienoisen, moottorisahanterää muistuttavan liikkeen. Kiehkurassa saattoi olla jopa 200 hammasta, joista uloimmat ja suurimmat olivat noin viiden sentin mittaisia. Kun Helicoprion kasvoi, puhkesi sille uusia hampaita vanhojen jatkoksi, ja vanhimmat hampaat kiertyivät hiljalleen hämmästyttävälle spiraalille.

Eunice aphroditois -monisukasmato

Eläinmaailman kauhistuttavimmat, joskin melko pienet, hampaat ovat todennäköisesti Eunice aphroditois -monisukasmadolla. Trooppisissa merissä elävä mato elää kaivautuneena pohjahiekkaan ja voi kasvaa jopa kolmen metrin pituiseksi ja käsivarren paksuiseksi. Aikamoinen mato! Normaalitilassa se näyttää tavalliselta, vaikkakin suurelta, monisukasmadolta, mutta saalistustilanne on asia erikseen. Eunice aphroditois näyttää siltä, kuin sillä olisi rapumaiset sakset, mutta kyseessä on toden tottakin hampaat.

Se odottaa kärsivällisesti suurten sahalaitaisten hampaidensa kanssa, että pahaa-aavistamaton kala ui sen ylle, ja naps vain, niin kala meni parempiin suihin. Sen leuat ovat niin vahvat, että se voi purra kalan kahtia yhdellä puraisulla. Ihmiselle Eunice aphroditoisin purema on vaaraton, joskin melko kivulias kokemus. Suosittelen välttämään!

Tämän madon englanninkielinen nimi, ”Bobbit Worm”, on viittaus yhdysvaltalaiseen Lorena Bobbittiin, joka vuonna 1993 leikkasi väkivaltaiselta aviomieheltään Johnilta peniksen irti. Eunice aphroditoisin ei kuitenkaan tiedetä suorittaneen kyseistä toimenpidettä.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

Lukijoilta: Mikä on aataminomena on ja onko naisilla sellaista?

Julkaistu

Lukijoiden kysymyksissä selvitetään se, että mikä aataminomena on ja onko sellainen vain miehillä.

Tällä kertaa lukijoiden kysymyksissä pohditaan sitä, että mikä on aataminomena. Lisäksi selvitämme, onko kyseistä rakennetta lainkaan naisilla.

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Mikä aataminomena on?

Nyt on luvassa vastauksia siihen, että mikä aataminomena on, mistä sen nimi on tullut ja onko naisilla samanlaista rakennetta, mutta eri nimellä? Eli kaikki aataminomenasta!

Rakenteella on sama nimitys monilla eri kielillä ja tämä kansainvälinen ilmaisu juontaa juurensa latinasta – pomum Adami. Latinaan tuo oli aikoinaan siirtynyt hepreankielisestä tappuach ha adam -ilmauksesta.

Mielenkiintoista kyllä, tuo hepreankielinen sanonta kääntyy suoraan muotoon ”miehen kohouma”. Aatamia ja omenaa ei alkuperäisessä nimityksessä siis ollut. Toki nimi Adam (ja siitä eri kieliin käännetyt versiot) juontuvat miestä tarkoittavasta adam-sanasta.

Kun aataminomenan nimeä ruvettiin aikoinaan kääntämään latinaksi, onnistuttiin se näppärästi yhdistämään Raamatun luomiskertomukseen. Tuossa Raamatun tarinassa Aatami ja Eeva seikkailevat Eedenin puutarhassa. Kertomuksen mukaan Aatami haukkasi kiellettyä hedelmää, josta jäi palanen jumiin hänen kurkkuunsa.

Tämä yhtymäkohta kiritti termin omaksumista moniin kieliin – varsinkin, kun kurkunpään kohouma erottuu etenkin miehillä.

Rakenteella on myös vähemmän raamatullinen nimi: kurkunkehrä.

Pojilla aataminomenan kasvaminen tapahtuu murrosiässä, jolloin hormonit saavat aikaan muidenkin ”miehisten” piirteiden ilmestymisen.

Vastoin yleistä harhaluuloa aataminomena ei kuitenkaan aiheuta äänenmurrosta ja matalampaa ääntä. Hormonien vaikutuksesta pojan äänihuulet ja kurkunpää alkavat kasvaa, mikä aiheuttaa äänen madaltumisen – aataminomenalla ei asia kanssa ole mitään tekemistä.

Kun kurkunpään neljä rustoista osaa alkavat kasvaa, muodostaa yksi niistä – kilpirusto – jostain merkillisestä syystä ulkoneman. Tämä kilpiruston yläreunaan muodostuva ulkonema ei oikeastaan tee yhtään mitään – sillä ei tiedetä olevan mitään merkitystä.

Myös tytöillä kurkunpää ja äänihuulet kasvavat, mutta normaalisti vähemmän kuin pojilla. Naisilla kilpirustoon ei muodostu yhtä selvästi erottuvaa ulkonemaa, mutta jos sellainen hormonaalisista syistä ilmenee, kutsutaan sitä yhtälailla aataminomenaksi. Tällöinkin kyse on siis kurkunpään ja äänihuulien suuremmasta koosta.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

10 äärimmäisen kiehtovaa lihansyöjäkasvia – Nämä pedot ovat yllättävän hurjia!

Julkaistu

Minkälaisia petoja kasvimaailmasta löytyy? Tässä Listafriikki esittelee kymmenen armotonta lihansyöjäkasvia.

Lihansyöjäkasvit ovat kiehtoneet ihmistä läpi historian. Onko mahdollista joutua kasvin syömäksi niin kuin jotkut elokuvat antavat ymmärtää?

Huoli pois, sitä vaaraa ei ole, sillä parhaimmillaankin lihansyöjäkasvit sulattavat vain pieniä nisäkkäitä. Mutta aihe on silti mielenkiintoinen, sillä kasvienhan pitäisi saada kaikki tarvitsemansa vedestä, maaperästä ja auringonvalosta. 

Ensimmäisen kerran lihansyöjäkasveista kirjoitti Charles Darwin vuonna 1875 julkaistussa kirjassa Insectivorous Plants eli Hyönteisyöjäkasvit. Nykyään tunnetaan yli 600 kasvilajia, jotka usein maaperän ravinteiden niukkuuden vuoksi ovat sopeutuneet ottamaan elintärkeät aineensa elävistä olennoista.

Listafriikki ottaa tällä kertaa katsauksen erilaisiin eläimiä syöviin kasveihin ja niiden kekseliäisiin saalistustapoihin. Onko sinulla parvekkeella lihansyöjäkasvi? Monella on, sillä ne ovat nimittäin erittäin suosittuja huonekasveja.

Tötterölehdet

Tötterölehdet, Sarracenia, on Pohjois-Amerikassa elävä kasvisuku, johon kuuluu noin kymmenen lajia.  

Kasvin lehdet ovat muuttuneet suppilomaisiksi ansaloukuiksi, joihin pahaa-aavistamattomat hyönteiset päätyvät. Kasvit houkuttelevat hyönteisiä herkullisella medellään, ja kun esimerkiksi kärpänen päätyy vahamaisen suppilon sisäpinnalle, ei sillä ole enää mahdollisuutta pelastua. 

Advertisement

Liukkaat lehdet johdattavat saaliin syvään suppiloon, jonka alaosassa on ”karvoja”, jotka estävät hyönteisen ulospääsyn. Joillakin Sarracenia-suvun lajeista on medessään koniinia, joka on myös ihmiselle myrkyllinen hyvinkin pienenä annoksena. Se ei vaikuta keskushermostoon, mutta lamauttaa hengityslihakset, joten myrkytyksen saanut ihminen pysyy tajuissaan, kunnes henki vain yksinkertaisesti loppuu. Muun muassa Sokrates teloitettiin vuonna 399 eaa. juuri koniinilla.  

Epäonniset hyönteiset vaipuvat myrkyn seurauksena sekavaan tilaan, jolloin tötterölehden ruoansulatusnesteet alkavat hajottaa niitä elävältä.

Kannukasvit

Kannukasvien heimoon kuuluu noin 130 Aasiassa, Australiassa sekä Tyynenmeren ja Intian valtameren saarilla elävää kasvia. Niitä kutsutaan myös englanninkielisellä nimellä monkey cups eli apinoiden kupit, sillä apinoiden on havaittu usein juovan kerääntynyttä sadevettä niiden suppiloista.

Monet kannukasvit ovat suuria, jopa 15 metrin pituisia, usein muiden puiden päällä kasvavia liaaneja. Niiden juuret eivät koskaan kasva syvälle maahan, joten ravinteet on saatava jostain muualta. Kannukasvien lehtien päissä on kärhiä, lankamaisia kiipeämis- tai tarttumaelimiä, joiden päähän muodostuu eläimiä saalistavia ja sulattavia kannuja. Kannut ovat usein värikkäitä, mikä houkuttelee saaliin paikalle, ja sisällä odottaa vielä mehukkaampi, hyvältä tuoksuva mesi. Kannun sisäpinta on vahamaisen liukas, joten lehden reunalla keinotteleva eläin tippuu helposti surman suuhun.

Kannun pohjalla on siirappimaista nestettä, joka hukuttaa ja sulattaa saaliin, minkä jälkeen erityiset rauhaset imevät hajonneet ravinteet sisälle kasviin. Suurimpien kannukasvien, Nepenthes rafflesianan ja Nepenthes rajahin, tiedetään syöneen myös pieniä selkärankaisia, kuten rottia, liskoja ja joskus myös lintuja. 

Korkkiruuvikasvit

Genliseasuvun kasvit, jotka tunnetaan paremmin korkkiruuvikasveina, elävät pienillä alueilla Afrikassa sekä Keski- ja Etelä-Amerikassa. Niillä ei periaatteessa ole juuria, vaan erityisesti saalistukseen kehittyneet lehdet, juuriansat, joilla ne kaappaavat mikroskooppisia alkueläimiä kosteassa elinympäristössään.

Korkkiruuvikasvit versovat ohuesta maavarresta ja niillä on maanpäälliset, yhteyttävät lehdet sekä jo edellämainitut, ankkureina toimivat saalistuslehdet. Saalistuslehdet korvaavat juuret myös vedenottajina. 

Advertisement

Korkkiruuvin muotoiset lehdet muodostavat maan alla propellimaisia putkia, joiden sisälle vesi, ja sen mukana tulevat mikrobit päätyvät. Ne eivät vain koskaan pääse ulos. Kun alkueläimet ovat tarpeeksi syvällä saalistuslehdessä, iskevät kasvin entsyymit ja sulattavat ne käyttökelpoisiksi ravinteiksi.

Kaliforniantötterö

Darlingtonia californica, tavalliselta nimeltään kaliforniantötterö tai kobralilja, on ainoa sukunsa edustaja, ja sitä tavataan ainoastaan Pohjois-Kaliforniassa ja Oregonissa kosteikoilla ja soilla. Se tarvitsee elääkseen virtaavaa, viileää vettä ja on siksi ainutlaatuinen maakasvi.

Kaliforniantötterö voi nopeasti katsottuna näyttää kannukasvilta, mutta toisin kuin kaukaiset sukulaisensa, se ei kerää sadevettä. Se ottaa vetensä juurillaan ja säätelee sen määrää imemällä tai vapauttamalla nestettä ansasuppilostaan. Aiemmin ajateltiin, että kaliforniantötteröllä ei ole ollenkaan eliöitä sulattavia entsyymejä, vaan hyönteisten hajottamisen hoitaisivat kannun bakteerit ja alkueläimet. Nykyisin kuitenkin tiedetään, että sillä on ainakin yksi proteiineja pilkkova entsyymi, joka tekee saaliseläimistä helposti imeytyvää mössöä. 

Kaliforniantötterö houkuttelee hyönteisiä mehukkaalla nesteellään, ja kun saalis on päätynyt kannuun sisälle, kiertyy lehden suuaukko alaspäin sulkien ulospääsyn. Kannussa on useita valoaläpäiseviä valeuloskäyntejä, joita sisälle päätyneet hyönteiset turhaan hamuavat, kunnes lopulta väsyvät ja putoavat loukun pohjalle. 

Myös kannun liukkaat seinämät ja alaspäin suuntautuneet karvat estävät saaliita pääsemästä vapauteen: ne päätyvät seuraamaan karvojen kasvusuuntaa kohti kannun pohjan ruoansulatusentsyymejä.

Vesiherneet

Vesiherneitä elää kaikkialla maailmassa, lukuun ottamatta napa-alueita. Ne tarvitsevat kasvaakseen märän tai vähintääkin kostean ympäristön, mutta lajista riippuen niitä tavataan sekä maalla että vedessä.

Vesiherneiden loukut ovat kooltaan 0,2 millimetriä – 1,2 senttimetriä, joten ne pyydystävät vain hyvin pieniä eliöitä, useimmiten mikroskooppisia alkueläimiä. Suurimpien vesiherneiden tiedetään kuitenkin nappaavan ansaansa myös vesikirppuja ja jopa pieniä sammakonpoikasia.

Advertisement

Vesiherneiden kuplamaisissa rakkoloukuissa on pieniä aistinkarvoja, jotka skannaavat ympäristöä. Vedenalaisissa tai märässä maaperässä kasvavissa, rakkulamaisissa pyyntielimissä on ympäristöön verrattuna negatiivinen paine, joten kun aistinkarvat liikahtavat, avautuu loukun luukku, ja ympäröivä vesi saaliseläin mukanaan imeytyy sisälle rakon tyhjiöön. Sen jälkeen luukku sulkeutuu. Kaikki tämä tapahtuu nopeammin kuin silmänräpäytys. 

Vesiherneet eivät ole pelkästään petoja, sillä uusimpien tutkimusten mukaan niiden tiedetään käyttävän ravinnokseen myös levää ja siitepölyhiukkasia. 

Yökönlehdet

Yökönlehtien sukuun kuuluu noin 80 lajia, joista suurin osa elää Keski- ja Etelä-Amerikassa, mutta Suomessakin tavataan kolmea lajia: valkoyökönlehti, karvayökönlehti ja siniyökönlehti (kuvassa), joiden tahmeat lehdet kasvavat maan rajassa. Kuten useimpien lihansyöjäkasvien, myös yökönlehtien rasvaa erittävät ja saaliin nappaavat lehdet ovat kaukana kukista, jotta elintärkeät, pölyttävät hyönteiset eivät päätyisi ravinnoksi.

Yökönlehden lehdillä on kahta erityistä solutyyppiä, joista toinen tuottaa pisaroivan, kärpäspaperimaisen pinnan ja toinen erittää hyönteiset sulattavat entsyymit.

Kihokit

Kihokit kuuluvat Drosera-lihansyöjäkasvisukuun, ja sen lajeja tavataan kaikkialla maailmassa. Ne elävät kosteilla alueilla, usein soilla ja rämeillä, ja joskus jopa kokonaan veden alla.

Kihokkien lajikirjo on valtava, sillä pienimmät maata pitkin tai suoraan ylöspäin kasvavat kasvit ovat vain 1 sentin mittaisia, kun taas suurimmat kasvavat jopa metrin kokoisiksi. Kihokit ovat myös pitkäikäisiä, sillä vanhimpien tunnettujen yksilöiden tiedetään eläneen 50-vuotiaiksi.

Kihokit nappaavat saalishyönteiset erittämällä lehtiensä pitkien karvojen päähän limaa. Hyönteinen olettaa pisaran olevan kastetta tai mettä, mutta se tarttuukin kiinni tahmeaan eritteeseen. Tehostaakseen liman tappavaa vaikutusta kihokki kääntää lehtensä muutkin karvat hyönteistä kohti, jolloin koko lehti voi olla kietoutuneena saaliin ympärille. Sitten kasvi sulattaa lounaansa ja nappaa talteen elintärkeät ravintoaineet. Kokonaan hyönteinen ei ruoaksi päädy, sillä esimerkiksi kuori ja raajat ovat liian kovia sulatettavaksi.

Advertisement

Kihoruohot

Kihoruohot on pieni lihansyöjäkasvisuku, jota tavataan ainoastaan Australiassa ja Uuden-Guinean saarella. Ne muistuttavat pyyntimekanismiltaan kihokkeja, mutta kasvit eivät ole keskenään läheistä sukua. Se tarkoittaa sitä, että kyseinen tapa napata hyönteisiä on kehittynyt ainakin kaksi toisistaan erillistä kertaa. Sitä kutsutaan konvergenttiseksi evoluutioksi. Kyseisellä sopeutumismekanismilla ovat kehittyneet myös muun muassa lintujen ja lepakoiden siivet: niillä on sama tarkoitus, mutta eläinryhmien viimeisellä yhteiselllä kantamuodolla ei ole ollut siipiä.

Takaisin kihoruohoihin. Niiden pyyntilehdet ovat pitkät ja päistään taipuisat. Kukan varret ja suippomaiset lehdet ovat kauttaaltaan pyyntikarvojen peitossa, mikä myös erottaa ne kihokeista, joiden kukat kasvavat etäällä tahmeasta limasta. Kihoruohot eivät käännä lehtiään tai karvojaan, vaan tukehduttavat saaliinsa sillä eritteellä, johon eläimet ovat jääneet jumiin.

Aldrovanda vesiculosa

Aldrovanda vesiculosa tavalliselta nimeltään vesipyöräkasvi on sukunsa ainut jäljellä oleva laji. Sillä on lihansyönnin lisäksi muutama muukin varsin mielenkiintoinen ominaisuus: Se elää vapaana vedessä kelluen eli sillä ei ole lainkaan juuria. Lisäksi se kasvaa hurjaa vauhtia, jopa sentin päivässä, ja kun varren toinen pää pitenee, kuolee toisesta päästä jatkuvasti osa pois.

Nimensä nauhamainen vesipyöräkasvi on saanut kerämäisestä rakenteesta, jossa sillä on pieniä selkärangattomia napsivat ansat. Kussakin pyörässä on 4-9 kappaletta muutaman millimetrin kokoisia, simpukkamaisia loukkuja. Loukut ovat täynnä ilmaa, mikä auttaa kasvia kellumisessa. Ulospäin suuntautuneissa ansoissa on ”aistinkarvat”, jotka reagoivat ympäristön ärsykkeisiin ja saavat loukun nappaamaan saaliseläimen vain noin sekunnin sadasosassa. Se on yksi harvoista kasveista, jotka pystyvät niin nopeisiin liikkeisiin.

Kärpäsloukku

Kärpäsloukku on se lihansyöjäkasvi, jonka useimmat tuntevat. Sen ulkonäöstä on varmasti otettu mallia myös viihdemaailman hurjiin kasvipetoihin. Kärpäsloukku, Dionaea muscipula, elää luonnonvaraisena vain pienellä alueella Yhdysvaltain Pohjois- ja Etelä-Carolinassa, mutta on varsin suosittu huonekasvi.

Kärspäsloukku, kuten listan edellisessä kohdassa mainittu vesipyöräkasvi, kykenee erittäin nopeisiin liikkeisiin, kun sen pyydyslehdet napsahtavat kiinni sekunnin kymmenesosassa. Ravinnokseen se käyttää niin hyönteisiä kuin hämähäkkejä.

Advertisement

Kärpäsloukku osaa myös erottaa eri saaliseläimet toisistaan, sillä sen aistinsolut ”laskevat” kiikkiin jääneen eläimen liikkeitä ja kasvi voi säännöstellä hajottavien entsyymien määrää kunkin saaliin mukaan. Jos hyönteinen pysyisi rauhallisena, ei kärpäsloukku tekisi mitään, sillä nesteiden erittäminen alkaa vasta viidennestä kosketuksesta. Mutta toisaalta, kuka nyt paniikissa tajuaisi olla rimpuilematta.

Kun saalis on tukevasti telkien takana, sulautuvat lehden puoliskot yhteen luoden kuin suljetun mahalaukun, jossa hajottavat entsyymit sulattavat ravinnon käyttökelpoisiksi ainesosiksi. 

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

10 erikoista tarinaa tunnettujen logojen takana

Julkaistu

Listafriikki esittelee nyt 10 erikoista syntytarinaa kuuluisien logojen takana.

Nerokkaan logon on oltava mieleenpainuva ja tarpeeksi yksinkertainen, olematta kuitenkaan tylsä. Tässä 10 erikoista tarinaa maailman tunnetuimpien logojen takana.

Nykyään logot täyttävät lehdet, kadut, netin ja television. Kuvia suolletaan verkkokalvoillemme siinä toiveessa, että ne jäisivät meidän mieleemme ja mahdollisesti osaisimme luoda positiivisen yhteyden logon ja yhtiön tai tuotteen välille.

Harva kuva kuitenkaan jää mieleen, mutta tällä listalla Listafriikki esittelee 10 erikoista syntytarinaa logoista, jotka ihan varmasti kaikki tunnistavat.

Näissä tapauksissa brändäys on mennyt putkeen, joskus aivan vahingossa ja joskus ammattimaisen suunnittelun jälkeen. Mukana on myös melko yllättäviä tarinoita; aloitetaan niistä suurimmalla!

McDonald’s

Breaking news: McDonalds’in logolla, kultaisilla kaarilla, ei ole mitään tekemistä ravintolan nimen kanssa.

Veljekset Richard ja Maurice McDonald perustivat maailman suurimman pikaruokaketjun vuonna 1940. Vuonna 1952 McDonaldsit halusivat uudistaa ravintoloitaan ja luoda entistä silmiinpistävämmän konseptin. He palkkasivat arkkitehdiksi Stanley Mestonin, jolle Richard McDonald antoi oman ehdotuksensa: ravintolan katossa voisi olla kaksi puoliympyrää, jotka ihmiset näkisivät ja tunnistaisivat kauempaakin.

Advertisement

Meston jalosti ideaa ja teki puoliympyröistä sulavia, katon läpi kulkevia paraabeleja. Yllä olevassa kuvassa on kolmas Mestonin suunnitelman mukaisesti rakennettu ravintola. Kuten huomaat, nykyistä logoa ei näy missään.

Vuonna 1962 yhtiö halusi jälleen päivitystä imagoonsa ja alkoi miettiä sopivaa logoa. Yksi ehdotuksista oli tyylitelty V-kirjain, jota jatkettiin M-kirjaimeksi, koska ravintoloiden kultakaaret näyttivät jostain kuvakulmasta muodostavan yhtenäisen M:än.

Rakennuksista kaaret katosivat hiljalleen, mutta elävät todennäköisesti ikuista elämää maailman laajimmin tunnetussa logossa.

Lue myös: 10 huvittavaa ja pitkälle vietyä brändisotaa isojen yhtiöiden välillä

Chupa Chups

Chupa Chups -tikkarit… Onko joku, joka ei ole koskaan maistanutkaan? Niin arvelinkin.

Chupa Chups, jonka nimi tulee espanjankielisestä chupar-sanasta (suom. imaista), perustettiin vuonna 1958 Barcelonassa, Espanjassa. Kului kuitenkin yli kymmenen vuotta, ennen kuin poikkeuksellinen logo syntyi. Poikkeuksellinen siksi, että se on pysynyt yli 50 vuotta käytännössä muuttumattomana. Logon kunnioittamiseen on kuitenkin erittäin hyvä syy.

Advertisement

Sen on suunnitellut maailmankuulu surrealisti Salvador Dalí. Chupa Chupsin perustaja Enric Bernat ja Dalí olivat keskenään hyviä ystäviä, ja kerran yhdessä lounastaessaan Bernat oli rohkaistunut ja pyytänyt taiteilijaa luonnostelemaan yhtiölleen logon. Dalí suunnitteli ja piirsi kuvan siltä istumalta, alle tunnissa.

Logo on hyvin yksinkertainen, ja siinä piileekin sen toimivuus. Taiteilija vaati ehdottomasti logon sijoittamista tikkarin yläosaan, josta se näkyisi paljon selvemmin kuin sivusta. Ei mikään huono idea!

Apple

Sekä Applen nimen että logon ympärille on haluttu vuosien ajan luoda jos jonkinlaisia myyttejä. Mutta kummankaan taustalla ei ole maagista tarinaa. Steve Jobs valitsi omenan, ehkä siksi, että oli ollut töissä omenatilalla. Nappiin valinta silti meni, sillä logon nähdessään ei kenenkään tarvi arvuutella minkä yhtiön tuotteesta on kyse.

Alkuperäisen logon, sateenkaaren väreissä hehkuvan omenan suunnitellut Rob Janoff on toistuvasti kertonut kuvan olevan tosiaankin vain omena. Ei kunnianosoitus Alan Turingille, jota pidetään tietojenkäsittelyopin pioneerina, ja jonka epäillään tehneen itsemurha syömällä syanidilla terästetty omena. Se ei myöskään ole viittaus Isaac Newtoniin, eikä varsinkaan Raamatun ”kiellettyyn hedelmään”.

Applen faneja on myös askarruttanut hedelmästä ”puraistu” palanen. Mikä sen tarina on? Janoffin mukaan hän halusi sillä tuoda esille hedelmän koon, koska kokonainen omena olisi helppo sekoittaa paljon pienempään kirsikkaan ilman mitään vertailukohtaa.

Lue myös: Raamatussa ei mainita omenaa – Miten siis tiedetään, että kielletty hedelmä oli juurikin omena? 

Advertisement

Starbucks

Kauan se otti, että Starbucks tuli Suomen markkinoille, mutta niin vain kahvilaketju avasi vuonna 2012 ensimmäiset toimipisteensä Pohjoismaisille lentokentille. 

Starbucksin logossa oli alunperin alaston merenneito, mutta koska naisten rinnoista tuli jossain vaiheessa ylitsepääsemätön tabu, myöntyi yhtiö konservatiivisen yleisön painostukseen, ja seireeni sai hiukset suojakseen.

Se ei kuitenkaan riittänyt, sillä niinkuin yläpuolella olevasta kuvasta voi nähdä, levitti logon merenneito joidenkin mielestä liian irstaasti kaksiosaista pyrstöään. Nykyisin logossa näkyy vain pyrstöjen päät ja neidon peitetty yläruumis. Alkuperäisen ja nykyisen logon voit katsoa tämän linkin kautta.

Vuonna 2008 Starbucks lanseerasi erän vintage-kuppeja, joissa alkuperäinen, 1500-luvun puukaiverruksesta mallinsa saanut merenneito tuotiin takaisin. Rinnat toki peitettynä. Se ei estänyt kristittyjä ääriryhmiä suivaantumasta, ja julistamasta Starbucksin Slutbucksiksi. 

Domino’s Pizza

Domino’s on jo kuuden vuosikymmenen ajan kuljettanut pizzaa herkkusuiden kotioville. Sillä on etenkin Yhdysvalloissa samanlainen asema, kuin vaikkapa McDonald’silla ja Subwaylla on omilla sektoreillaan. Suomeen Domino’s ei ole vielä löytänyt tietään, mutta muuten maailmankartta, Afrikkaa ja Lähi-itää lukuunottamatta, alkaa olla valloitettu.

Domino’sin logo on tietenkin dominopalikka, jossa tässä tapauksessa on kolme pistettä. Tuo lukumäärä siksi, että omistaja Tom Monaghan oli avannut vuoteen 1965 mennessä kolme pizzeriaa. Monaghanin ajatuksena oli, että hän lisäisi logoon pisteen joka kerta, kun uusi ravintola aukeaisi. Onneksi hän ei pitänyt päätöksestään kiinni, sillä viidessätoista vuodessa toimipaikkoja oli jo yli 200 ympäri maan, eikä kasvulle näkynyt loppua.

Domino’seja on vuoden 2024 helmikuussa yli 20 000 kappaletta yli 90 eri maassa. Siinä olisi graafikoille hommia!

Advertisement

Toyota

Toyotan punainen teksti luo kuluttajalle kuvan ystävyydestä ja elinvoimasta. Logon hopeanharmaa sävy taas viestii luotettavuudesta, ammattimaisuudesta ja turvallisuudesta.

Logon pehmeät kaaret kuvaavat autojen hienostuneisuutta ja virtaviivaisuutta, mutta miten Toyotalla on päädytty kolmeen erikokoiseen ovaaliin? 

Isoin ovaali kuvaa Toyotan kansainvälistä laajentumista ja tulevaisuuden rajoittamatonta potentiaalia. Sen sisällä kaksi pienempää ovaalia tarkoittavat kuluttajan ja yhtiön sydämiä, jotka osittain päällekkäisinä kuvaavat molempia osapuolia hyödyttävää suhdetta. Yhdessä ne muodostavat Toyotan alkukirjaimen, T:n, joka viimeistelee logon rattimaisen muodon.

Tämä taitaa olla niitä logoja, joissa sattumille tai vahingoille ei ole jätetty sijaa.

Walt Disney

Walt Disneyn allekirjoitus, jonka voi nähdä kaikessa mitä Disney on yhtiönä ikinä tehnyt, ei todellisuudessa näytä tippaakaan Walt Disneyn oikealta allekirjoitukselta.

Kaikkien tunnistama, kaarevia kirjaimia sisältävä kirjoitus ei edes perustu Disneyn käsialaan. Se on itseasiassa erään työntekijän versio johtajan allekirjoituksesta. 

Edes Disneyn menestyksen alkuvuosina, 1920- ja 1930-luvun vaihteessa, Walt Disneyllä ei ollut aikaa lukea ja vastata jokaiseen hänelle lähetettyyn fanikirjeeseen. Niinpä hänellä oli tapana delegoida postinsa sihteerilleen tai jollekin muulle työtekijälle, joilla oli myös lupa allekirjoittaa kirjeitä hänen puolestaan. 

Advertisement

Disneyn signeerauksen voi löytää myös useimmista vanhoista sarjakuvista, vaikka mies ei itse piirtänyt yhtäkään ruutua. Taiteilijat vain käyttivät hänen nimeään, koska se oli helpompaa.

Kaikesta tästä seurasi se, että Walt Disney ei enää ”osannut” tehdä omaa allekirjoitustaan. Hänen versionsa oli hyvin kaukana siitä, mikä oli jo noussut kuvaamaan hänen omaa yhtiötään. Nykyisin on lähes mahdotonta löytää ja tunnistaa miehen aitoa allekirjoitusta, koska hän yritti vuosien ajan opetella sitä tyyliteltyä ja kaarevaa signeerausta, josta me kaikki Disneyn tunnemme.

Shell

Shell tunnetaan nykyisin valtavana öljy-yhtiönä, mutta tiesitkö mistä yritys on saanut alkunsa?

Vuonna 1800-luvun lopulla Shell teki pääasiassa kauppaa tuomalla idästä kauniita simpukoita länsimaihin. Siksi firman nimi. Öljy tuli sivutuotteeksi hieman myöhemmin.  

Shell esitteli ensimmäisen logonsa vuonna 1900. Se oli yksinkertainen, mustavalkoinen piirros simpukasta. Siitä lähtien tuo merenelävä on seurannut mukana, toki mukautuen nykyajan vaatimuksiin muun muassa ottaen pintaansa väriä. 

Logon väritys ei perustu monimutkaiseen väripsykologiaan, vaan kulttuurin kunnioittamiseen. Kun Shell ensimmäisen kerran astui Kalifornian väkirikkaaseen osavaltioon, halusi yritys luoda tunneyhteyden paikallisiin ihmisiin. Heistä monet olivat espanjalaistaustaisia, sillä Kalifornia oli alunperin Espanjan siirtomaa. Shell halusi ensimmäisiin huoltoasemiinsa paikallisiin vetoavan logon, joten simpukasta tuli Espanjan lipun värinen. Taktiikan toimivuudesta ei ole tietoa.

Advertisement

Michelin

Michelin-mies on yksi vanhimmista tavaramerkkien logoista. Ollessaan automessuilla vuonna 1894 huomasivat André ja Édouard Michelin rengaskasan, joka heidän mielestään näytti ihmiseltä ilman raajoja.

Muutaman vuoden päästä, yhteistyössä ranskalaisen sarjakuvapiirtäjä Marius Rossillonin kanssa, syntyi renkaista koostuva hahmo, joka oli kova juomaan viiniä ja polttamaan sikareita. Hahmon, ja samalla koko yhtiön, slogan oli latinankielinen lause: Nunc est bibendum (suom. Nyt on aika juoda), jolla viitattiin siihen, että Michelinin renkaat ”juovat” kaikki esteet tieltään eli ne selviävät pahoissakin olosuhteissa. Tämän linkin kautta voit vilkaista miltä vuonna 1898 ensiesiintymisensä mainosjulisteessa tehnyt ukkeli näytti. Sittemmin mies on lopettanut juopottelun ja polttelun.

Mietit varmasti, miksi Michelin-ukko on valkoinen. Ennen kuin renkaisiin alettiin vuonna 1912 laittaa kumia vahvistavaa hiiltä, olivat ne vaaleanharmaita tai beigejä. Logo muutettiin hetkellisesti mustaksi, kuten renkaatkin, mutta muutos toi isoja tulostusongelmia, joten rengasmies pysyi valkoisena. 

Toblerone

Monet brändit hyödyntävät logossaan ennemmin yhtiön syntypaikan historiaa ja perinteitä kuin valmistamaansa tuotetta. Tälläkin listalla on monta esimerkkiä, joissa logolla ei ole mitään tekemistä itse tuotteen kanssa. 

Vuonna 1908 perustettu Toblerone jatkaa samalla linjalla. Suklaanvalmistajan logossa on Matterhorn, yksi Alppien ja koko Euroopan korkeimmista vuorista. Tuon vuoren moni on varmaan pistänytkin merkille, mutta kuka on huomannut sen sisällä olevan kuvion? Ruskean vuoren sisällä erottuu karhu. 

Karhu on Sveitsin pääkaupungin ja Tobleronen syntypaikan, Bernin, maskotti. Legendan mukaan Bernin perustaja Bertholdt V lupasi nimetä uuden kaupungin sen eläimen mukaan, jonka hän kohtaa ensimmäisenä metsästysretkellään. No, eläin oli karhu, joten kaupunki sai siitä nimensä ja virallinen vaakuna kuvansa. Ja lopulta Toblerone logonsa.

Lue myös:

Continue Reading

Suosituimmat