Hullut tiedemiehet, jotka tekivät kokeita itsellään

Nämä hullut tiedemiehet päättivät mennä kokeissaan äärimmäisyyksiin, sillä mitäpä kunnon tieteilijä ei tekisi selvittääkseen mieltään askarruttavia asioita.

Tutkijan elämä ei useinkaan ole sellaista kuin elokuvissa annetaan ymmärtää. Yksittäiset heureka-hetket ovat hyvin harvinaisia, pulloista ei nouse vuorokauden ympäri salamyhkäistä höyryä eikä tutkijoiden hiukset ole kokeiden jäljiltä pystyssä. Mutta tämän listan sankarit ansaitsisivat saada tarinansa Hollywoodiin.

Nyt Listafriikki tutustuttaa lukijansa siis tieteentekijöihin, jotka olivat valmiita tekemään mitä tahansa, ja nimenomaan itselleen. Ehkä sopivaa koehenkilöä ei löytynyt tai tutkija totesi testin olevan eettisesti niin arveluttava, että oli parasta vain käyttää omaa kroppaa kohteena. Toisinaan metodit saavat epäilemään henkilöiden mielenterveyttä, mutta joskus riski vain on otettava; tieteen nimissä!

Tässä siis, kaikella rakkaudella, hullut tiedemiehet.

Michael Smith

Hyönteisten pistojen aiheuttaman kivun uraauurtava tutkija Justin Schmidt kehitti vuonna 1983 Schmidtin kipuasteikon, jolla mitataan eri lajien antamien pistosten aiheuttamaa kipua ja kivun kestoa. Cornellin yliopistossa mehiläisten käyttäytymisestä väitöskirjaa tehneen Michael Smithin mielestä tutkimuksesta kuitenkin puuttui oleellinen osa, eli se, miten kipeältä pistot tuntuvat vartalon eri kohdissa.

Niinpä hän päätti toteuttaa itsellään vuonna 2012 yhden suurimmista MIKSI? -ihmiskokeista. Hän antoi tarhamehiläisten pistää itseään 25 eri kohtaan vartalossaan. Reilun kuukauden aikana hän otti vastaan arviolta 200 pistosta ja tulokset olivat yksiselitteiset.

Miehen vartalossa on kolme kohtaa, joissa kipu on kaikkein pahin: penis, ylähuuli ja sierain. Ehkä hieman yllättäen kaikkein lamauttavin kipu tuntui sieraimessa. Smith on sanonut, että jos olisi pakko valita (ja ilmeisesti tällainen valintatilanne voi tulla eteen), kymmenen kertaa kymmenestä hän ottaisi mehiläisen piston ennemmin sukuelimeensä kuin nenäänsä. Hyvä pitää mielessä, jos mehiläinen joskus uhkailee!

Regine Gries

Luteet. Yäk. Vaikka nuo öiset verenimijät ovat suurimmalle osalle ihmisistä pahin painajainen, ovat ne Regine Griesille jokapäiväisiä seuralaisia. Vuosien ajan kanadalaisessa Simon Fraser yliopistossa työskennellyt Gries kääri hihansa ja antoi tuhansien luteiden purra itseään käsivarteen. 

Griesin ja hänen tutkimusryhmänsä tavoitteena oli kehittää pyydyksiä, joiden kemiallinen houkutin kiinnostaisi luteita enemmän kuin sänkyjen patjat ja ihmisveri. Alunperin Gries ja hänen opiskelijansa syöttivät luteille läheiseltä teurastamolta saatua kananverta, mutta koska kyseiset kanat olivat vahvasti lääkittyjä, tappoi niiden epäpuhdas veri pienet imijät. Kanafiaskon jälkeen Gries päätti kokeilla marsuja, mutta luteet eivät kyenneet imemään niiden tiheän turkin läpi. Marsut piti rauhoittaa ja ajella karvoista ennen jokaista ateriahetkeä, joten Gries päätti luovuttaa ja ruveta itse päivälliseksi.

Varotoimenpiteet olivat mittavat ja jokainen ”syöttö” tehtiin ohuen verkkokankaan läpi, sillä kuten Gries on itse sanonut, hän ”ei toivoisi ludeongelmaa edes pahimmalle vihamiehelleen”. 

Gries arvioi, että luteet ovat purreet häntä reippaasti yli 200 000 kertaa, mutta nainen ei uhrautunut turhaan, sillä vuonna 2017 markkinoille tulivat ensimmäiset, hänen kehittämänsä feromonipohjaiset ludeansat. 

Stubbins Ffirth

Stubbins Ffirth oli vain kaksikymmenvuotias, kun hän löysi kutsumuksensa toimiessaan lääkäriharjoittelijana philadelphialaisessa sairaalassa vuonna 1804. Vuosikymmen aiemmin tuossa Yhdysvaltojen silloisessa pääkaupungissa oli koettu valtava keltakuume-epidemia, joka vain muutamassa kuukaudessa tappoi arviolta 5000 ihmistä eli noin 10 prosenttia väestöstä. Sen jälkeen tauti jäi kiertämään pysyvästi, aiheuttaen aina silloin tällöin pienempiä epidemioita.

Ffirth oli täysin varma, että tauti ei ollut tarttuva, vaan johtui kesän paahtavasta kuumuudesta. Todistaakseen teoriansa hän päätti alkaa testaamaan tarttumista itsellään. Nuori amanuenssi valeli iholleen varta vasten tekemiinsä haavoihin keltakuumeesta kärsivien potilaiden sylkeä, hikeä sekä virtsaa, ja lopulta myös verta ja oksennusta. Oksennusta hän piikitti suoniinsa, laittoi sitä silmiinsä ja kynsinauhojensa alle. Hän myös keitti nestettä ja hengitteli siitä nousevia höyryjä.

Mutta se ei Ffirthille riittänyt. Hän lantrasi mustaksi värjäytynyttä oksennusta vedellä ja joi seoksen. Maku oli miehen oman arvion mukaan ”hieman hapokas”. Keltakuumetta hänelle ei edelleenkään tullut.

Ffirth oli tavallaan oikeassa ja tavallaan väärässä. Keltakuume ei normaalissa kontaktissa tartu ihmisestä toiseen ja silti se on tartuntatauti. Vasta vuonna 1881, vuosikymmeniä Stubbins Ffirthin jo kuoltua, kuubalainen lääkäri Carlos Finlay ehdotti, että keltakuumeen aiheuttava virus siirtyisi ihmisestä toiseen hyttysten välittämänä.

Kaiken järjen mukaan Ffirthin olisi pitänyt saada tartunta hieroessaan potilaiden verta auki oleviin haavoihinsa (ja viimeistään oksennus-cocktailin jälkeen), mutta myöhemmin on selvinnyt, että potilaat olivat taudissaan jo sellaisessa vaiheessa, että tartuntariski oli olematon.

José Rodríguez Delgado

Neurofysiologia on tieteenala jossa tutkitaan aivojen, hermojen ja lihasten sähköistä toimintaa. Vuosien 1946 ja 1974 välillä espanjalainen Jose Delgado työskenteli Yalen yliopistossa ja tutki ajatusten ohjailua stimuloimalla aivoja sähköllä.

Yhdessä tunnetuimmista kokeistaan Delgado seisoi ja odotti, kun härkä rynnisti sarvet ojossa häntä kohti kuin, noh, raivo härkä. Matadori voisi pysyä tilanteessa rauhallisena, mutta kuka tahansa muu juoksisi henkensä edessä. Miksi ei siis Delgado? 

Koska hän oli vakuuttunut siitä, että saisi härän pysähtymään kirjaimellisesti napin painalluksella.

Delgado oli erityisen kiinnostunut eläinten aivoista ja halusi kontrolloida niiden tunteita ja käyttäytymistä. Hän kehitti tahdistimen, stimoceiver-sirun, jolla pystyi antamaan sähköisen ärsykkeen tietyille aivojen alueille. 

Toukokuun 22. päivänä vuonna 1965 hän marssi pienelle härkätaisteluareenalle Madridissa ja odotti turva-aidan takana, kun kokeneet härkätaistelijat härnäsivät Lucero-nimistä härkää. Sitten aivotutkija astui esiin pelkkä kauko-ohjain kädessään ja Lucero lähti hyökkäämään häntä kohti.

Härän aivoihin oli istutettu stimoceiver-siru, ja kun eläin oli tarpeeksi lähellä, painoi Delgado nappia ja lähetti sähköiskun sen aivoihin. Härkä pysähtyi hämmentyneenä ja lähti rauhassa käyskentelemään toiseen suuntaan. Seuraavana päivänä lehdet Atlantin molemmin puolin ylistivät tutkijaa: toisen aivoja tosiaan voi kontrolloida!

Delgadon työ oli arvatenkin kiistanalaista, sillä myöhemmin hän asetti siruja sairaille ihmisille psykiatrisessa hoitolaitoksessa. Itse hän uskoi laitteensa voivan olla apuna esimerkiksi masennuksen ja skitsofrenian hoidossa, mutta yleisesti ajatus ihmisaivojen ohjailusta oli tiedeyhteisöllekin liikaa. Delgadon työ jäi vaille tunnustusta, vaikka stimoceiver onkin toiminut esimerkkinä lukuisille nyt kehitteillä oleville laitteille, joita ehkä joskus voidaan käyttää muun muassa Parkinsonin taudin hoidossa.

Tim Friede

Yhdysvaltalaisella mekaanikolla Tim Friedellä on jo kahdenkymmenen vuoden ajan ollut missio. Hän on antanut maailman myrkyllisimpien käärmeiden purra itseään yli 200 kertaa tarkoituksenaan muodostaa luonnollinen vastustuskyky niiden myrkyille. 

Friede ei tee hengenvaarallista testailua vain omaksi ilokseen ja hyödykseen, vaan toivoo tutkijoiden voivan käyttää hänen vertaan universaalin vastamyrkyn kehittämiseen. Mies on antanut itselleen puremien lisäksi noin 700 myrkkypistosta ja kasvattanut immuniteettia vuosien ajan, ja kuten videolta voidaan nähdä, pystyy hän ottamaan pureman vastaan sekä mustaltamambalta että rannikkotaipaanilta, jotka ovat myrkyllisyytensä ja aggressiivisen käytöksensä yhdistelmillä kaksi maailman vaarallisinta käärmettä.

Monet tutkijat ja lääkärit ovat kritisoineet miehen edesottamuksia ja uskovat jalon ajatuksen johtavan tulehduksiin, allergisiin reaktioihin, sisäelinvaurioihin ja lopulta kuolemaan. Tavallaan he ovat oikeassa, sillä vahinkojakin Friedelle on sattunut ja hän on ollut monesti kuoleman partaalla liian ison annoksen tai vahinkopureman takia.

Mutta unelma tuli todeksi vuonna 2017, kun Jacob Glanville, joka on tunnettu yrityksestään kehittää muun muassa universaalia influenssarokotetta, löysi Frieden YouTubesta. 

Friede antoi Glanvillen laboratoriolle useita verinäytteitä, joista oli kevääseen 2019 mennessä pystytty määrittämään 282 erilaista vasta-ainetta, jotka ovat onnistuneesti kiinnittyneet käärmeiden myrkkyjen proteiineihin. 

Vielä ei ole sen aika, että meillä olisi käytössämme yleispätevä vastamyrkky käärmeiden puremiin, mutta Tim Frieden uhrautuva työ on antanut siihen ennennäkemättömän mahdollisuuden.

Barry Marshall

Olet varmasti kuullut sanottavan, että stressi ja liiallinen kahvinjuonti aiheuttavat mahahaavan? Harhakäsitystä voimistaa tv-sarjojen ja elokuvien pukumiehet- ja naiset, jotka paiskovat ympäripyöreää työpäivää pelkän sumpin voimalla ja joutuvat rauhoittamaan tahtiaan mahahaavan iskiessä. Näin luulivat useimmat lääkäritkin vielä 1990-luvun alkupuoliskolle saakka.

1970-luvun lopulla nuori australialaislääkäri Barry Marshall oli turhautunut. Hän oli tutkinut mahan limakalvon tulehduksia, mahahaavoja ja mahasyöpää, ja oli varma siitä, että niiden takana on jokin bakteeri. Potilailta poistettiin mahalaukkuja ja he kuolivat sisäisiin verenvuotoihin muka vain sen takia, että työt aiheuttivat painetta. Marshall lyöttäytyi yhteen vanhemman lääkärin Robin Warrenin kanssa, koska tämänkään mielestä kaikki ei ihan täsmännyt.

Miehet tulivat tutkimuksissaan siihen tulokseen, että ongelman aiheuttaa hyvin yleinen helikobakteeri, mutta artikkelit arvostetuissa tieteellisissä julkaisuissa eivät vakuuttaneet yhteisöä. Tutkijat epäonnistuivat yrityksissään aiheuttaa helikobakteerilla mahahaavoja hiirille ja sioille, eikä ihmiskokeelle irronnut lupaa.

Marshall kyllästyi vastustukseen, ja totesi ihmiskokeen olevan sittenkin mahdollinen. Hän valmisti eräältä potilaalta eristämästään bakteeriviljelmästä lientä ja kumosi sen kurkustaan alas. Viikon päästä alkoivat karmeat vatsakivut ja oksentaminen. Marshall tähystettiin ja mahan limakalvolta otetusta näytepalasta saatiin eristettyä Helicobacter pylori -bakteerilaji. Marshall lääkitsi itsensä kuntoon antibiooteilla, ja mykisti kaikki vastarannan kiisket. 

Vuonna 2005 Marshall ja Warren saivat löydöksestään ja tutkimuksestaan Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinnon.

Donald Unger

Yksi ihmiskehoon liittyvistä urbaaneista legendoista on se, että sormien naksuttelu pilaa nivelet ja johtaa pahimmillaan reumaan. 

Yhdysvaltalainen lääkäri Donald Unger oli koko lapsuutensa ajan kuunnellut perheensä ja sukunsa varoittelua sormien naksuttelusta. Itse hän oli sitä mieltä, että harmiton vääntely ei voi saada aikaan niveltulehdusta, joten hän päätti aloittaa henkilökohtaisen tutkimuksen aiheesta. 

Viidenkymmenen vuoden ajan Unger naksutteli vasemman kätensä sormia vähintään kahdesti päivässä, oikean käden sormien toimiessa kontrollina. Pikaisella laskutoimituksella Unger siis naksutteli sormensa läpi yli 36 500 kertaa. Oikeassa kädessä sormet naksuivat hyvin harvoin ja silloinkin spontaanisti itsestään.

Unger päätti analysoida tutkimuksensa datan siinä vaiheessa, kun hän 50 vuoden jälkeen koki, että sitä oli tarpeeksi. Kummassakaan kädessä ei ollut merkkejä tulehduksesta tai reumasta, joten johtopäätöksenä hän totesi, ettei nivelten naksuttelulla ole yhteyttä vaivoihin.

Vuonna 1998 julkaistu tieteellinen artikkeli tuloksista toi miehelle vuosikymmen myöhemmin Ig Nobel palkinnon, jotka jaetaan samaan aikaan kuin oikeat Nobelit. Ig Nobeleiden tarkoituksena on tuoda näkyvyyttä epätavallisina pidetyille tutkimuksille, ja sellaisille, jotka ”saavat ensin nauramaan ja sitten ajattelemaan”. 

George Stratton

Oletko koskaan miettinyt, mitä tapahtuisi, jos pitäisit viikon verran silmälaseja, jotka kääntävät näkökentän ylösalaisin? No en minäkään. Mutta onneksi yhdysvaltalainen psykologi George Stratton mietti ja testasi sitä meidän puolestamme 1890-luvulla.

Hän oli melko varma, että aivot sopeutuisivat ylösalaiseen maailmaan ja lopulta korjaisivat kuvan oikeaksi. Stratton ei voinut tietenkään olla asiasta täysin varma, joten hän päätti kokeilla, mitä tapahtuu.

Neljän ensimmäisen päivän ajan Stratton voi pahoin ja häntä huimasi, mikä oli ymmärrettävää, sillä kaikki ympärillä oli ylösalaisin. Mutta viidentenä päivänä hänen aivonsa alkoivat hiljalleen kääntää verkkokalvoille heijastuvia kuvia oikein päin ja kahdeksanteen päivään mennessä liikkuminen ja eläminen oli täysin normaalia. 

Kun Stratton totesi teoriansa osuneen nappiin, hän lopetti lasien käyttämisen, mikä ei yllättäen sujunutkaan ongelmitta. Maailma alkoi kirjaimellisesti pyöriä silmissä, eikä mies erottanut oikeaa vasemmasta. Muutaman päivän sekoilun ja päänsäryn jälkeen aivot jälleen kerran näyttivät mahtinsa ja palautuivat normaalitilaan. Stratton oli todistanut, miten sopeutuvaiset aivot ovat uuden ympäristön kohdatessaan.

Evan O’Neill Kane

Vuoden 1921 helmikuussa yhdysvaltalainen kirurgi Evan O’Neill Kane makasi leikkauspöydällä valmiina tulehtuneen umpilisäkkeen poistoon. Leikkausalin henkilökunta oli aikeissa alkaa operoimaan kollegaansa, kun tämä nousi reippaasti istumaan ja ilmoitti haluavansa suorittaa poiston itse. Koska Kane oli kirurgian ylilääkäri, ei muilla ollut siihen nokan koputtamista.

Kane uskoi vakaasti, että kaikkia leikkauksia varten potilaita ei tarvi nukuttaa, joten hän halusi selvittää pystyykö itseään operoimaan puudutettuna. Kunnon setti kipulääkkeitä suoneen ja eikun menoksi! 

Tuolloin umpisuolen poistaminen ei käynyt niin kätevästi kuin nykyään ja vaati melko suuren operaation. Kokeneena kirurgina Kane ei hätkähtänyt omia sisälmyksiään, ja vaikka suolet välillä pulpahtivat leikkaushaavasta ulos, työnsi hän ne muina miehinä takaisin sisäänsä. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun Kane operoi itseään, sillä joitakin vuosia aiemmin hän oli amputoinut tulehtuneen sormensa.

Reipas kymmenen vuotta myöhemmin, ollessaan 70-vuotias, Kane asettui jälleen oman veitsensä alle: tuolloin hän poisti itseltään nivustyrän. 

John Paul Stapp

Toisen maailmansodan jälkeen lentokoneiden kehitys otti valtavia harppauksia eteenpäin; ne lensivät korkeammalla ja entistä nopeammin. Yhdysvaltain ilmavoimissa alettiin epäillä, että pilotit eivät enää selviä, jos konetta ammutaan tai se törmää, ja heittoistuin aktivoituu.

Tuohon aikaan ajateltiin, että ihminen ei kestä hengissä yli 20 G:n kiihtyvyyttä. Laskelmien mukaan äkillinen pysähtyminen lähes äänen nopeudesta altistaisi lentäjät noin 40-50 G: voimille. Mutta miten saataisiin varmuus pilottien sietokyvylle?

Tässä kohtaa kuvaan astui John Stapp, ilmavoimien lääkäri, joka päätti alkaa testaamaan G-voimien vaikutuksia. Hän suunnitteli yhdessä ilmavoimien insinöörien kanssa kelkan, joka oli varustettu hävittäjien moottoreilla ja lukkiutuvilla jarruilla. Lukuisten nukeilla tehtyjen epäonnistuneiden kokeiden jälkeen Stapp päätti istahtaa kelkkaan itse. Ehkäpä hän ei lentäisi nukkejen lailla 200 metrin päähän törmäyspaikasta?

Uusien valjaiden kehittäminen takasi sen, että Stapp pysyi paikallaan istuimessa, mutta ilman murtuneita kylkiluita mies ei testeistä selvinnyt. Seitsemän vuoden aikana hän ajoi suihkarikelkalla 29 kertaa, kivusta ja särystä huolimatta, ja tunnollisesti kirjasi ylös kaikki ikävät tuntemuksensa. 

Stappin viimeinen testi on kuuluisin. Sonic Wind-kelkkaan (kuvassa) oli asennettu muutama suihkumoottori lisää, ja sillä pystyi nyt kiihdyttämään lähes 1200 kilometrin tuntivauhtiin. Jarrutus oli muutettu niin, että kelkka iskeytyi vesialtaaseen ja pysähtyi 1,4 sekuntia törmäyksen jälkeen.

Joulukuun 10. päivänä vuonna 1954 Stapp sidottiin kelkkaan kiinnitettyyn istuimeen, jalat ja kädet kiristettiin valjailla, etteivät ne lepattaisi tuulessa ja muista kerroista poiketen mies laittoi kypärän ja hammassuojan.

1017 kilometrin tuntivauhdissa tapahtuneessa törmäyksessä Stapp joutui yli 40 G:n armoille ja hänen kehonsa painoi hetkellisesti yli 3000 kiloa iskeytyessään vöitä vasten. Mies kuitenkin selvisi hengissä, mutta kaikki hänen silmiensä verisuonet olivat räjähtäneet, kylkiluut ja molemmat ranteet olivat pirstaleina ja keho muutenkin runneltu. Niinkuin olisi kirjaimellisesti ajanut autolla 190 kilometrin tuntivauhdilla päin tiiliseinää.

Toivuttuaan Stapp olisi halunnut kokeilla vielä äänen nopeutta (1235 km/h), mutta siinä vaiheessa ilmavoimat kielsi hengenvaarallisen testailun. Stapp ja hänen työnsä olivat liian arvokkaita.

🤷‍♀️ Kerro kommenttikentässä ⬇⬇ tai somekanavissamme, mitä olet mieltä kokeiden tekemisestä itsellään? Hullun hommaa vai hieno juttu? Listafriikki näyttää (suurimmalle osalle) peukkua!