Tiede
10 tapausta, joissa eläinten muuttunut käytös on ennakoinut luonnonkatastrofia

Läpi historian, alkaen antiikin Kreikasta, ihmiset ovat raportoineet eläinten pakenevan ennen maanjäristyksiä tai käyttäytyvän muuten oudosti ennen luonnonkatastrofia. Voidaanko eläimiä siis käyttää tuhojen ennustajina?
Historian kirjojen mukaan Kreikassa rotat, kärpät, käärmeet ja tuhatjalkaiset katosivat useita päiviä ennen vuoden 373 eaa. maanjäristystä. Sen jälkeen ihmisen kiinnostus eläinten kykyyn ennustaa tuhoja on ollut kyltymätön. Olisihan se aivan mieletöntä, jos muutos eläinten käyttäytymisessä olisi luotettava tapa ennakoida luonnonkatastrofeja; sillä säästyttäisiin lukuisilta ihmishenkien menetyksiltä.
Tutkimuksia on aiheen puolesta ja sitä vastaan, eikä siihen ole yksiselitteistä vastausta. Useimmiten havainnot ovat luonnonkatastrofin jälkeen muisteltuja, mikä vie puoltavilta tuloksilta painoarvoa pois. Monien mielestä kyse on vain psykologisesta ilmiöstä, jossa mieli tuottaa vääriä virheellisiä muistikuvia.
Olisi silti melko erikoista (mutta ei todellakaan ennenkuulumatonta), että niin monet olisivat keksineet samanlaisia tarinoita. Totta on se, että eläinten tiedetään aistivan ilmakehän muutoksia, matalia infraääniä, paineenvaihtelua ja magneettikenttiä tavalla, johon ihmiset eivät pysty. Ne havaitsevat maanjäristyksen merkit hyvissä ajoin ennen varsinaista järistystä, mutta se onkin sitten eri asia voiko ennusmerkkejä lukea eläimistä luotettavasti joka kerta.
Listafriikki keräsi kasaan tosielämän esimerkkejä siitä, kun eläinten omituinen ja tavallisuudesta poikkeava käytös on ennakoinut osuvasti luonnonkatastrofia; maanjäristystä tai tulivuorenpurkausta.
Punakekomuurahaisista tulee yökukkujia
Duisburg-Essen-yliopiston tutkijat esittelivät vuonna 2013 kolme vuotta kestäneen tutkimuksensa tulokset, joiden mukaan punakekomuurahaisten käytös muuttuu merkittävästi ennen maanjäristyksiä.
Tutkijaryhmä Gabriele Berberichin johdolla oli havainnoinut muurahaisia seismisesti aktiivisella alueella Saksassa kolmen vuoden ajan kuvaten niitä vuorokauden jokaisena hetkenä. Vuosien 2009 ja 2012 välisenä aikana alueella oli kymmenen magnitudiltaan vähintään 2,0 ja enintään 3,2 ollutta maanjäristystä sekä lukuisia pienempiä järistyksiä.
Muurahaisten käytös muuttui merkittävästi ennen suurempia järistyksiä. Niiden vuorokausirytmi kääntyi lähes päälaelleen ja niistä tuli huomattavasti aktiivisempia yöaikaan ja ne jäivät pesän ulkopuolelle vaaroille alttiiksi, mikä on muurahaisille täysin epäluonnollista. Vastaavasti lepohetket keskittyivät päivälle. Normaalit rutiinit palautuivat noin vuorokauden kuluessa järistyksen jälkeen.
Vaikka punakekomuurahaisten käyttäytyminen oli tutkimuksen aikana selvä indikaattori tulevasta maanjäristyksestä, korostivat tutkijat artikkelissaan, että heidän tuloksiaan ei ole tarkoitettu luonnonkatastrofien ennustamiseen.
Tsunamia sisämaahan paenneet eläimet
Kun tsunami iski tuhoisasti Kaakkois-Aasian rannoille tapaninpäivänä vuonna 2004, kertoivat monet paikalla olleet samanlaisista havainnoista eläimiin liittyen. Sekä villi- että kotieläimet vaikuttivat aistivan tulevan luonnonkatastrofin.
Silminnäkijähavaintojen mukaan norsut päästivät ilmoille varoitusääniä ja pakenivat kukkuloille, koirat eivät suostuneet menemään ulos, flamingot hylkäsivät pesänsä ja eläintarhoissa eläimet syöksyivät katoksiinsa ja suojiinsa, joista niitä oli mahdoton houkutella pois.
Tuossa vaiheessa kaiken aiheuttanut maanjäristys oli jo tapahtunut ja tappava tsunami lähestyi rannikkoa. Ympäri maailman ihmiset arvelivat, että eläimet tiesivät hyökyaallon olevan tulossa.
Asiantuntijoiden mukaan on kuitenkin erittäin epätodennäköistä, että eläimille olisi evoluution seurauksena kehittynyt kyky vältellä nimenomaan tsunameja. Tsunami on kuitenkin usein merenalaisen maanjäristyksen aiheuttama ja se tiedetään, että monet eläimet pystyvät aistimaan järistysten lähettämiä P-aaltoja, joita ihmiset eivät huomaa. Nämä primääri- tai paineaallot saapuvat ennen sekundääriaaltoja ja selittävät sen, miksi eläimet saattavat vaikuttaa hämmentyneiltä juuri ennen kuin maa alkaa järistä. Jotkut eläimet, kuten norsut, havaitsevat ihmiskorvalle huomaamattomia infraääniä. Kun jostain kaukaisuudesta kumpuaa tuollaisia uhkaavia, matalia ääniä, lähtee eläin vaistomaisesti pakoon.
Joten kyllä, eläimet aistivat tapaninpäivän luonnonkatastrofin, mutta ei tsunamia, vaan maanjäristyksen. Syy siihen, että eläimet lähtivät rannalta kohti sisämaata oli yksinkertaisesti se, että ne hakeutuivat turvaan jotain tuntematonta vaaraa. Ja monelle eläimelle turvallinen paikka on metsä, jota rannoilta – varsinkin turistikeskuksissa ja kaupungeissa – harvemmin löytyy.
Rupikonnat jättivät kutupuuhat
Vuonna 2009 Keski-Italiassa todistettiin kummia, kun lisääntymispaikalleen kerääntyneet rupikonnat hävisivät yhtäkkiä kuin tuhkana tuuleen. Kukaan ei keksinyt syytä tähän joukkopakoon, kunnes viisi päivää myöhemmin L’Aquilan kaupungissa koettiin maanjäristys. Mitä todennäköisimmin konnat olivat lähteneet juuri tätä luonnonkatastrofia pakoon, sillä ne palasivat kutemaan vasta muutamaa päivää myöhemmin, kun jälkijäristyksetkin olivat loppuneet.
Ilmakehän ionosfäärissä tapahtuu maanjäristysten yhteydessä todistetusti muutoksia, joiden uskotaan liittyvän maankuoresta vapautuvaan radonkaasuun sekä mahdollisesti mannerlaattojen liikkeen aiheuttamaan gravitaatiosäteilyyn. Tutkijat arvelevat, että rupikonnat kykenevät aistimaan nuo muutokset ilmakehän sähkökentässä. Toisen teorian mukaan rupikonnat havaitsivat seismisen aktiivisuuden aiheuttamia muutoksia pohjavedessä ja jättivät sen vuoksi kotilammensa etsiäkseen turvallisemman paikan. Erikoista on se, että rupikonnia havainnoitiin yli 70 kilometrin päässä järistyksen keskuksesta.
Kuvasta kadonneet villieläimet
Edellisessä kohdassa mainitut muutokset ilmakehän ionosfäärissä ovat yleensä havaittavissa enintään muutamia päiviä ennen maanjäristystä. Perussa sijaitsevassa Yanachagan kansallispuistossa poikkeavia havaintoja tehtiin vuonna 2011 noin viikkoa ennen 7,0 magnitudiltaan ollutta Contamanan maanjäristystä, mutta eläimet olivat antaneet merkkejä jo paljon aiemmin. Niitä ei tokikaan huomattu etukäteen, vaan vasta myöhemmin, kun tutkijat kävivät läpi liiketunnistimilla varustettujen kameroiden tallentamaa aineistoa.
Jo kolme viikkoa ennen maanjäristystä villieläinten käyttäytymisessä oli havaittavissa muutoksia. Sekä lintujen että useiden nisäkäslajien aktiivisuus aleni jyrkästi ja mitä lähemmäs järistyksen ajankohtaa tultiin, sitä vähemmän eläimet liikkuivat – ero normaaliin tilanteeseen oli huomattava, sillä käytännössä eläimet katosivat kokonaan piiloihinsa.
Jos johonkin eläinryhmään olisi syytä kiinnittää huomiota luonnonkatastrofien ennakoinnissa, niin se olisi linnut. Ne yleensä pakkaavat kamansa ja lähtevät evakkoon jopa viikkoja ennen luonnonkatastrofia, vaikka periaatteessa niiden ei olisi pakko – milloin vain voi lentää pois. Suunnitteilla onkin, että lintuparvien liikkeitä alettaisiin juuri tässä tarkoituksessa seuraamaan satelliittien avulla. Monilla muuttolinnuilla on hyvin tarkat reitit, joita ne vuosittain kulkevat. Jos lentoreitissä huomataan jokin selittämätön poikkeus, voi se viitata esimerkiksi pian purkautuvaan tulivuoreen.
Etnan rinteillä laiduntava karja
Italiassa, Sisilian saarella, sijaitseva Etna on Euroopan aktiivisin tulivuori. Siksipä sen hedelmällisillä rinteillä laiduntava karja on tottunut pieniin vavahteluihin ja maaperästä vapautuviin kaasuihin – ne ovat eläimille arkipäivää.
Alkuvuosi 2012 oli Etnalla hyvinkin levoton ja läheinen lentokenttä jouduttiin hetkeksi aikaa sulkemaan purkautuvan tuhkan vuoksi. Koska aktiivisen Etnan ympäristö on mitä loistavin paikka havainnoida sitä, vaikuttavatko luonnonkatastrofit ennalta eläinten toimintaan, käyttävät tutkijat paikallisia maatiloja kenttälaboratorioinaan. Saksalaisen Max Planck -instituutin tutkijan Martin Wikelskin johtama työryhmä istutti eläimiin siruja, joiden avulla data voitiin kerätä talteen ja myöhemmin analysoida.
Wikelski löysi kerätystä materiaalista yllättäviä viitteitä siitä, että eläimet todellakin kykenevät ennustamaan tulevan luonnonkatastrofin. Lampaat ja vuohet eivät reagoineet jokaiseen pieneen järistykseen, mutta noin viisi tuntia ennen massiivista purkausta niiden käytöksessä oli havaittavissa selvä muutos. Wikelskin tutkimustuloksista käy ilmi, että kahden vuoden aikana (2012-2014) Etnalla tapahtui kahdeksan suurempaa purkausta, joista jokaiseen eläimet reagoivat samalla tavalla. ”Öisin ne heräsivät ja kuljeskelivat hermostuneena ympäriinsä”, kertoo Wikelski The New York Times -lehden haastattelussa. Päiväsaikaan vuohet ja lampaat siirtyivät niin sanotuille turvallisille alueille, jotka ne arvioivat kasvillisuuden perusteella. Korkeiksi kasvaneet kasvit ovat merkki siitä, että alue on säästynyt aiemmilta laavavirroilta.
Eläinten uskotaan havainneen vuoren toiminnassa sellaisia muutoksia, jotka ihmisiltä ja mittauslaitteilta jäivät erottamatta jokapäiväisestä aktiivisuudesta. Todennäköisesti maaperästä tihkuvat kaasut olivat erilaisia ja maan vavahtelu poikkeavaa.
Wikelski on nyt mukana kansainvälisessä tutkimusryhmässä, joka on istuttanut siruja satoihin eläinlajeihin ympäri maailman. Tutkimuksella halutaan selvittää perinpohjaisesti se, voidaanko eläinten liikkeistä ennustaa tulivuorenpurkauksia tai maanjäristyksiä.
Kiinassa liputetaan eläinten ennustustaitojen puolesta
Kiinassa on jo vuosisatojen ajan ennustettu maanjäristyksiä perustuen eläinten käyttäytymiseen. Siinä on joskus myös onnistuttu, mutta on vaikea sanoa, onko kyse vain sattumasta. Satojen vuosien takaa on kirjallisia todisteita siitä, että ihmiset ovat päätyneet nukkumaan taivasalla, koska eläimet ovat paenneet asutuksista ulos ilman mitään näkyvää syytä. Kun maanjäristys on iskenyt ja asumukset romahtaneet, ovat ihmishenget säästyneet. Toisaalta historiankirjoista löytyy paljon tuhoisia maanjäristyksiä, joiden alla eläimet ovat käyttäytyneet kertomusten mukaan aivan normaalilla tavalla.
Vuonna 1975 viranomaiset määräsivät miljoonan asukkaan Haichengin evakuoitavaksi vain päiviä ennen magnitudiltaan 7,3 ollutta maanjäristystä. Kuolonuhreja ja loukkaantuneita kyllä tuli, mutta vain vähän verrattuna maajäristyksen voimakkuuteen. Jos kaupunkia ei oltaisi evakuoitu, olisi menehtyneitä ollut rakennusten tuhoista päätellen jopa 150 000. Evakuointimääräys tehtiin pitkälti perustuen eläinten epänormaaliin ja levottomaan käytökseen.
Tämän onnistuneen ennakoinnin vuoksi ympäri maailman innostuttiin toden teolla ajatuksesta, että luonnonkatastrofit voisivat olla ennustettavissa eläinten avulla. Siksi Yhdysvaltain geologian tutkimuskeskus rahoitti 1970-luvun lopulla pitkäaikaistutkimuksen, jossa seurattiin tiiviisti rottia laboratorio-olosuhteissa ja odotettiin, että käyttäytyisivätkö ne eri lailla maanjäristystä ennen. Eteläisessä Kaliforniassa asuvien onneksi, mutta tutkijoiden harmiksi koeaikana ei koettu yhtäkään maanjäristystä.
Punakaulusvarit ja muut eläintarhan eläimet
Kun 5,8 magnitudiltaan ollut maanjäristys iski Yhdysvaltojen pääkaupunkiin Washingtoniin kesällä 2011, kävi Smithsonian-instituutin kansallisessa eläintarhassa kuhina. Erityisesti punakaulusvarit kummastuttivat eläintarhan työntekijöitä.
Madagascarilla luontaisesti elävät punakaulusvarit ovat hermostuneina hyvin äänekkäitä ja ne varoittelevat toisiaan useita kertoja päivässä. Kuitenkin eläintarhan kuraattorin Brandie Smithin mukaan ääni, jota nämä kädelliset päästivät ennen maanjäristystä, oli hyvin poikkeava. ”Se oli täysin erilainen kuin tavallinen huuto. Sellaista ääntelyä olemme kuulleet vain silloin, kun aitaukseen on tuotu uusi, tuntematon yksilö”, kertoo Smith The Washinton Post -lehden haastattelussa.
Eläintenhoitajat huomasivat poikkeavaa käytöstä monissa aitauksissa, mutta jälkeenpäin voi sanoa, että selvimmin maanjäristys olisi ollut ennakoitavissa juuri kädellisten käytöksestä sekä linnuista. Esimerkiksi kaikki sorsat uivat keskelle lampea ja apinat jättivät ruokailun kesken ja kiipesivät puihin; eläimet siis hakeutuivat paikkoihin, jossa ne tunsivat olonsa turvallisimmaksi. Punakaulusvarien lisäksi mustamölyapinat varoittelivat lajitovereitaan ja flamingot lyöttäytyivät yhteen; ne siis hakivat turvaa muista.
Ja tämä kaikki tapahtui ennen kuin maa alkoi järistä.
Kadonneet lemmikit -palsta
San Franciscon alueella, Yhdysvalloissa, vaikuttanut geologi Jim Berkland tuli varsinkin 1990-luvulla tunnetuksi siitä, että hän liputti avoimesti ja varsin näkyvästi sen puolesta, että totta kai eläimet pystyvät ennakoimaan maanjäristyksiä. Hänen mielestään myös jotkut ihmiset ovat muita herkempiä aistimaan tulevan luonnonkatastrofin. Berkland ei löytänyt kollegoiden parista montakaan samanhenkistä.
Kriitikoista huolimatta fakta on se, että Berkland ennusti Pohjois-Kaliforniassa lokakuun 17. päivänä vuonna 1989 tapahtuneen Loma Prietan maanjäristyksen, jossa kuoli 67 ihmistä. Hän perusti ennustuksensa suurelta osin sanomalehtien ilmoituksiin, joissa etsittiin kadonneita lemmikkejä. Berklandin teorian mukaan juuri ennen maanjäristyksiä lehdissä on normaalia enemmän katoamisilmoituksia.
Ennustus tuli esiin The Gilroy Dispatch -lehdessä lokakuun 13. päivänä julkaistussa haastattelussa, jossa Berkland ilmoitti uskovansa että seuraavan viikon sisällä San Franciscon lahden ympäristössä tullaan kokemaan voimakas maanjäristys. Neljä päivää myöhemmin luonnonkatastrofi iski 6,9 magnitudin voimakkuudella.
Berklandin mukaan eläimet olivat aistineet tulevan maanjäristyksen ja hermostuneina lähteneet vaara-alueelta. Berklandin metodeja on laajasti pidetty epätieteellisinä ja ennustuksen osumista kohdalleen sattumana. Mutta oliko hän sittenkään aivan hakoteillä?
Lehmien alentunut maidontuotanto tietää maanjäristystä?
Maaliskuun 11. päivänä vuonna 2011 Japanin itäpuolella tapahtui merenalainen maanjäristys, joka oli voimakkuudeltaan 9,0 magnitudia. Pääjäristys ja sitä seuranneet voimakkaat jälkijäristykset aiheuttivat maanvyöryjä, joissa menehtyi satoja ihmisiä, mutta suurimman tuhon sai aikaan valtava tsunami. Arvioiden mukaan lähes 20 000 ihmistä menetti henkensä. Yksi historian voimakkaimmista maanjäristyksistä ja sitä seurannut tsunami aiheuttivat myös Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden.
Tokion yliopiston ja Azabun yliopiston biologit ovat jälkeenpäin tutkineet eläinten käyttäytymistä maanjäristystä edeltävinä päivinä. Hiroyuki Yamauchin johtama työryhmä teki lemmikkien omistajille kyselytutkimuksen, jonka tarkoituksena oli selvittää, olivatko kissat ja koirat käyttäytyneet oudosti. Tutkimus on herättänyt paljon arvostelua, sillä ihmisellä on taipumusta muistaa asioita väärin ja hakea toisiinsa liittymättömien tapahtumien välille yhteyttä.
Joka tapauksessa – vuonna 2014 julkaistussa tutkimuksessa kerrotaan, että niin kissojen kuin koirienkin omistajat raportoivat hermostuneisuutta ja levottomuutta jopa viikkoa ennen kohtalokasta maaliskuun iltapäivää. Varsinkin kissoilla oli havaittu ”tärinää ja tavallista enemmän karkailua” ja koirilla epätavallista ulvontaa ja haukkumista ilman syytä. Juuri ennen maanjäristystä levottomuus oli ollut huipussaan.
Ehkä vielä kiinnostavampia huomioita tehtiin lehmien käyttäytymisestä. Kuusi päivää ennen luonnonkatastrofia 340 kilometrin säteellä maanjäristyksen keskuksesta sijaitsevilla maitotiloilla havaittiin merkittävästi heikentynyttä maidontuottoa. Maitoa saatiin normaalia vähemmän neljän päivän ajan. Kauempana sijaitsevilla maatiloilla samanlaista vaikutusta ei ollut havaittavissa. Tästä on dataa numeroina, joten tulokset eivät perustu subjektiiviseen arvioon kuten kissojen ja koirien kohdalla.
Tutkijat eivät julistaneet keksineensä luotettavaa, eläinten käytökseen perustuvaa ennakointimenetelmää, mutta tietyllä varauksella lehmien maidontuoton väheneminen yhdessä lemmikkien muuttuneen käytöksen kanssa voisi toimia yhtenä ennusmerkkinä lähestyvälle luonnonkatastrofille.
Hait hurrikaanien ennustajina
Kaikki muut tämän listan eläimet ovat paenneet tai reagoineet muuten negatiivisesti lähestyvään luonnonkatastrofiin, mutta tietyt hait ovat toista maata. Ne ovat todellisia myrskyn metsästäjiä; ainakin tiikerihait.
Tämän on todennut jo vuosia sitten Miamin yliopiston tutkija Neil Hammerschlag. Hän on pitkään seurannut merkittyjä tiikerihaita ja todennut niiden – ja myös muiden isojen hailajien – hakeutuvan alueille, joissa lämpötilat vaihtelevat äkillisesti. Tällaiset pisteet ovat juuri niitä, joissa myrskyt yleensä voimistuvat. Aivan hiljattain julkaistussa tutkimuksessa todettiin, että käytös ennen kovia myrskyjä ja hurrikaaneja riippuu hain lajista ja sijainnista.
Tutkijat analysoivat hurrikaani Matthew’n (2016) ja hurrikaani Irman (2017) aikana merkittyjen haiden avulla kerättyä dataa. Kun hurrikaani oli lähestymässä, kaikkosivat hait eteläisen Floridan matalalta rannikolta lähes kokonaan ja palasivat vasta myrskyn laannuttua. Ilmiö oli päinvastainen Bahamaa ympäröivällä matalikolla, sillä siellä tiikerihaiden määrä jopa kasvoi hurrikaanin alla.
Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet pienempien haiden siirtyvän syvempiin vesiin hieman ennen trooppista myrskyä. Ne reagoivat todennäköisesti alenevaan ilmanpaineeseen ja vaste on täysin sisäsyntyinen, ei opittu.
Tietenkin dataa ja yksityiskohtaisempaa sellaista on kerättävä vielä paljon lisää, mutta kaikki merkit viittaavat siihen, että erilaisia hailajeja erilaisissa ympäristöissä seuraamalla voitaisiin kenties ennustaa hurrikaanien syntyä ja kulkusuuntaa, jolloin muun muassa evakuoinnit voitaisiin kohdentaa tehokkaammin.
Lue myös:
Psykologisia ilmiöitä, jotka huomaamatta vaikuttavat käyttäytymiseemme
Maailman suurimmat aallot: viiden Vapaudenpatsaan korkuinen tsunami ja muut hirmuaallot
🤷♀️ Kerro kommenttikentissä ⬇️⬇️ tai somekanavissamme mikä sinun näkökantasi on. Onko joskus mahdollista saada luotettavaa luonnonkatastrofien ennakointia eläinten käytöstä havainnoimalla?
Tiede
Käärme ja hamsteri bestiksinä: 10 sydäntä lämmittävää tarinaa erikoisista eläinkaveruksista – osa 2

Tällä listalla ollaan ihastuttavien eläintarinoiden parissa. Odottamattomat eläinystävät lämmittävät varmasti jokaisen mieltä – nenäliina kannattaa ottaa lähettyville!
Kotieläiminä ja lemmikkeinä yhdessä elävät eri eläinlajien edustajat tulevat usein loistavasti toimeen ja eläinten välille voi muodostua voimakkaita kiintymyssuhteita.
Tällä listalla tutustutaan kuitenkin sellaisiin ystävyksiin, joiden ei heti ensimmäisenä kuvittelisi löytävän yhteistä säveltä. Jostain syystä eläinystävät ovat löytäneet toisensa, vaikka kaverusten joukossa on petoja ja niiden saaliseläimiä sekä keskenään luontaisia vihollisia.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi tarinaa liikuttavan suloisista eläinystävistä voit lukea tästä:
Tosielämän Topi ja Tessu: 10 sydäntä lämmittävää tarinaa erikoisista eläinkaveruksista – osa 1
Alexa-koira ja Sahara-gepardi
Sarah and Lexi in 2000 #tbt https://t.co/eLDw7sWuJJ pic.twitter.com/So3xLbXXUf
— Cincinnati Zoo (@CincinnatiZoo) January 22, 2016
Koirien tiedetään muodostavan läheisiä suhteita monien eri eläinlajien kanssa, mutta erikoisen tiiviitä ystävyyssuhteita tiedetään syntyvän gepardien kanssa; silloin kun siihen on mahdollisuus. Lajit ovat perimmäiseltä luonteeltaan hyvin samanlaisia ja suunnilleen yhtä vanhoiksi elävinä eläiminä ne voivat muodostaa elinikäisiä kumppanuuksia.
Yksi ensimmäisistä tällaisista odottamattomista parivaljakoista oli Cincinnatin eläintarhassa, Yhdysvalloissa, yhdessä kasvaneet anatoliankoira Alexa ja Sahara-gepardi, tuttavallisemmin Lexi ja Sarah. Eläintarha on mukana isojen kissojen suojeluohjelmassa, jonka yhtenä tarkoituksena on opettaa afrikkalaisille maanviljelijöille vaihtoehtoisia tapoja karjansa vartiointiin. Sen sijaan, että gepardeja ammutaan, voidaan paimeniksi jalostettuja koirarotuja, esimerkiksi juuri anatoliankoiria, käyttää ajamaan pedot tiehensä.
Sahara ja Alexa tutustuivat toisiinsa vuonna 2000 kummankin ollessa vain parin kuukauden ikäisiä. Siitä lähtien ne leikkivät yhdessä ja kiersivät vuosien ajan ympäri maata esittelemässä erikoista ystävyyttään muun muassa kouluissa.
Kun Alexa ja Sahara kasvoivat, kävivät myös leikit rajummiksi. Niillä oli kuitenkin syvä keskinäinen ymmärrys, ja aina jos jompi kumpi ylitti sallitun rajan, tuijottivat ne tiiviisti toisiaan silmiin ja sanattomalla sopimuksella päättivät leikkituokion siihen. Täysikasvuisina ne molemmat vaikuttivat haluavan enemmän omaa aikaa ja tilaa, joten ne päätettiin sijoittaa omiin aitauksiinsa. Mutta riemu repesi joka kerta, kun ne päästettiin yhteen tai oli aika lähteä yhteiselle koulukierrokselle; oli aivan kuin ne eivät olisi erossa olleetkaan.
Vietettyään elämänsä ensimmäiset vuodet vain Saharan kanssa ja muiden kissaeläinten ympäröimänä, ei Alexaa koskaan voitu päästää muiden koirien lähelle. Se ilmeisesti kuvitteli olevansa petokissa ja suhtautui omiin lajitovereihinsa kuin ne olisivat saaliseläimiä.
Cincinnatin eläintarha ilmoitti vuonna 2016 surullisen uutisen, kun Sahara oli jouduttu lopettamaan. Nyt se juoksee muilla niityillä pari vuotta aiemmin menehtyneen Alexan kanssa.
Aochan-käärme ja Gohan-hamsteri
Vaikka monissa maissa elävien selkärankaisten syöttäminen toisille eläimille on kiellettyä, sallii Japani esimerkiksi elävien jyrsijöiden tarjoilemisen käärmeille.
Lokakuussa 2005 Mutsugoro Okokun eläintarhassa oli kiperä pulma: rottakäärme nimeltään Aochan ei suostunut syömään pakasteesta sulatettuja rottia. Eläintenhoitajat olivat huolissaan kaksivuotiaan Aochanin syömättömyydestä, joten he marssivat lemmikkikauppaan hakemaan sille elävää saalista.
Kun ateriaksi valikoitunut kääpiöhamsteri laitettiin Aochanin lämmitettyyn terraarioon, juoksi se peloissaan ympäriinsä. Käärme lähti lähestymään jyrsijää, mutta pysähtyikin yllättäen sen edessä ja kääntyi toiseen suuntaan; sitä ei kiinnostanut tippaakaan.
Eläintenhoitajat päättivät jättää hamsterin terraarion uskoen, että Aochan kyllä söisi, kun se tulisi nälkä. Päivien kuluessa kävi kuitenkin selväksi, että ainoa terraariossa ruokaileva eläin oli hamsteri, joka järsi huolettomana porkkanoita – Aochan luikerteli välinpitämättömänä sen vieressä.
Kului viikkoja, ja parivaljakko vaikutti lähentyvän niin paljon, että kääpiöhamsterille päätettiin antaa sarkastisesti nimeksi Gohan, joka tarkoittaa ateriaa. Gohan kiipeili Aochanin päällä ja yritti leikkiä sen kanssa. Eläimet jopa nukkuivat yhdessä: Aochan kiertyi kerälle ja Gohan asettui sen päälle nukkumaan.
Kaksikosta tuli eläintarhan vetonaula ja vierailijat ympäri maan saapuivat katsomaan luonnonlakeja uhmaavia ystävyksiä. Monet olivat varmoja, että jossain vaiheessa Aochan tulisi järkiinsä ja söisi Gohanin, mutta eläintenhoitaja Kazuya Yamamoto oli vakuuttunut, ettei niin tulisi käymään. ”Aochan vaikuttaa aidosti nauttivan Gohanin seurasta”, kertoi Yamamoto medialle tammikuussa 2006, kun eläinystävät olivat eläneet kuukausia yhdessä.
Valitettavasti eläintarha jouduttiin sulkemaan konkurssin vuoksi ja tarinan mukaan kaikki eläimet päästettiin luontoon. Tuo tarina tuskin pitää paikkansa, mutta onhan se hauska ajatella, että ehkäpä Aochan ja Gohan jatkoivat erikoista ystävyyttään villeinä ja vapaina.
Albert-lammas ja Themba-norsu
Themba-norsun elämän alku oli kirjaimellisesti kivinen, kun sen emo putosi vuonna 2008 kohtalokkaasti kallionkielekkeeltä. Eteläafrikkalaiset puistonvartijat panivat puolivuotiaan norsunpoikasen merkille ja toivoivat, että toinen norsunaaras adoptoisi sen. Niin ei kuitenkaan käynyt, joten nälkiintynyt poikanen toimitettiin Shamwarin villieläinreservaattiin.
Koska Thembaksi nimetty norsu oli liian nuori selviämään yksin, ja sitä haluttiin suojella muilta suuren reservaatin eläimiltä, päätettiin sen antaa kasvaa aitauksessa. Koska norsut ovat hyvin sosiaalisia eläimiä, laitettiin Themban seuraksi Albert-niminen lammas.
Tutustuminen alkoi Albertin kannalta pelottavalla tavalla, sillä Themba viihdytti itseään jahtaamalla kämppistään. Albert järkyttyi niin pahasti, että meni 12 tunnin ajaksi suojaan aitauksen katokseen, johon Themba ei päässyt. Utelias norsu halusi kuitenkin tehdä tuttavuutta ja työnsi kärsäänsä väsymättä katetun suojan paalujen välistä, jotta sai haisteltua uutta kaveriaan.
Seuraavana aamuna Albert uskaltautui ulos tutustumaan Thembaan ja siitä hetkestä lähtien kaksikko oli erottamaton. Ne kulkivat päivisin tuntikausia ympäri puistoa – Themba lepuutti usein kärsäänsä Albertin selän päällä – ja öisin ne nukkuivat vierekkäin. Vaikka puiston työntekijät olivat hieman pelänneet, että nuori Themba alkaisi luulla itseään lampaaksi, kävi asiassa toisin päin: Albert rupesi matkimaan norsun tekemisiä ja muutti oman ruokavalionsakin täysin lampaille ennenkuulumattomaksi.
Eläinystävät viettivät yhdessä kaksi huoletonta vuotta, kunnes oli Themban vapauttamisen aika ja kaverukset piti erottaa toisistaan. Se aloitettiin yksinkertaisella aidalla, jotta Albert ja Themba näkivät toisensa edelleen, mihin ne vaikuttivat olevan tyytyväisiä. Juuri ennen luontoon siirtämistä Themba kuitenkin sairastui suolitukokseen ja menehtyi nopeasti. Albert jäi asumaan reservaattiin.
Owen-virtahepo ja Mzee-kilpikonna
Kun Intian valtameressä tapahtunut voimakas maanjäristys lähetti joulukuun 26. päivänä vuonna 2004 matkaan yhden historian tuhoisimmista tsunameista, kärsittiin aaltojen aiheuttamista tuhoista myös tuhansien kilometrien päässä Afrikassa. Kenian rannikolla pieni virtahepo joutui luonnonkatastrofin seurauksena erilleen emostaan ja muusta laumastaan, mutta onneksi paikalliset puistonvartijat löysivät poikasen ja toimittivat sen Haller Parkin luonnonpuistoon.
Virtahepo nimettiin Oweniksi ja hoitajat päättivät, että sosiaalisena eläimenä sen olisi hyvä saada seuraa. Owen laitettiin samaan aitaukseen 130-vuotiaan aldabranjättiläiskilpikonnan kanssa. Mzee-kilpikonna otti tulokkaan aluksi varautuneesti vastaan, mutta kun Owen alkoi pitää iäkästä herraa emonaan, suli senkin sydän lopulta.
Ne olivat erottamaton pari, joka söi, kylpi ja nukkui yhdessä. Owen nähtiin usein nuolemassa Mzeen päätä ja se suhtautui kilpikonnaan hyvin suojelevaisesti: vieraiden oli turha yrittää lähestyä vanhusta. Eläinystävät kehittivät myös aivan oman ”kielen” tuottamalla ääniä, joita muiden virtahepojen tai kilpikonnien ei tiedetä päästävän. Keskustelun tukena kaverukset käyttivät päännyökkäyksiä ja pehmeitä tuuppaisuja.
Virtahevot viettävät emojensa kanssa useita vuosia, mutta jossain vaiheessa niiden on uskaltauduttava elämään omilleen. Näin kävi myös Owenille, joka vuonna 2007 siirrettiin tutustumaan muihin virtahepoihin. Se oli siinä vaiheessa jo tuplaten kasvatti-isänsä kokoinen.
Kauris ja hanhi
Huhtikuussa 2011 Forest Lawnin hautausmaalla Buffalossa, Yhdysvalloissa, todistettiin hyvin erikoista eläinten käyttäytymistä: Kaurisuros ja kanadanhanhinaaras löivät hynttyyt yhteen.
Lintu oli muninut hautausmaan patsaaseen ja vaikka yleensä kanadanhanhipariskunnan kummatkin osapuolet osallistuvat hautomiseen, joutui tämä naaras huolehtimaan munistaan ilman kumppania. Se sai kuitenkin apua odottamattomalta taholta: hautausmaan alueella vuosikausia eläneeltä kauriilta.
Valkohäntäkauris ei kuitenkaan käynyt hautomaan munia, vaan toimi emon ja sen kuoriutumattoman jälkikasvun vartijana, kirjaimellisesti. Tilanteen erikoisuus valkeni, kun kanadanhanhea tultiin verkkojen kanssa siirtämään – linnut olivat suurilukuisina joukkoina lähes vitsaukseen asti sotkeneet hautakiviä ulosteillaan. Kauris oli asiasta toista mieltä, sillä se asettui hanhea lähestyvien ihmisten eteen ja karkotti heidät uhkaavalla tuijotuksellaan tiehensä. Suojelevainen käytös toistui aina, kun auto tai ihminen lähestyi pesää.
Hautausmaan työntekijät ja paikallisen eläinpelastuskeskuksen vapaaehtoiset seurasivat tuota uskomatonta saagaa kolme viikkoa, kunnes hanhitiput viimein kuoriutuivat. Kaiken lisäksi jännitysnäytelmä oli huipentunut vain päivää ennen kuoriutumista, kun munia ravinnokseen käyttävät varikset alkoivat parveilla pesän lähettyvillä odottaen hetkeä, jona emon silmä välttäisi. Jälleen kerran kauris päätti, että peli ei vetele ja ajoi uhkaavat munavarkaat menemään.
Sinä päivänä, kun pienet tiput lähtivät emonsa kanssa ensimmäisen kerran pesästään tutustumaan maailmaan, koki kauris tehtävänsä suoritetuksi ja lähti omille teilleen.
Kummallista ystävyyttä tiiviisti seurannut villieläinasiantuntija Joel Thomas oli tapahtuneesta yhtä hämmentynyt kuin kaikki muutkin, mutta halusi katkaista siivet median ja yleisön innostuneelta spekulaatiolta, jonka mukaan eläinten välillä olisi ollut romanttisia tunteita. Hänen mukaansa kyse oli omistautuneisuudesta ja kiintymyksestä, ei ihastuksesta. ”Kauris ja hanhi eivät olleet rakastuneita”, selvensi Thomas Reutersin haastattelussa.
Mutta miten ihmeessä Disney ei ole jo tarttunut tähän tarinaan!?
Lue myös:
Tiede
Tosielämän Topi ja Tessu: 10 sydäntä lämmittävää tarinaa erikoisista eläinkaveruksista – osa 1

Nyt heittäydytään hellyttävien eläintarinoiden pariin. Nämä odottamattomat eläinystävät lämmittävät varmasti jokaisen mieltä – nenäliina kannattaa ottaa lähettyville!
Kotieläiminä ja lemmikkeinä yhdessä elävät eri eläinlajien edustajat tulevat usein loistavasti toimeen ja eläinten välille voi muodostua voimakkaita kiintymyssuhteita.
Tällä listalla tutustutaan kuitenkin sellaisiin ystävyksiin, joiden ei heti ensimmäisenä kuvittelisi löytävän yhteistä säveltä. Mukana on petoja ja niiden saaliseläimiä sekä keskenään luontaisia vihollisia, mutta jostain syystä eläinystävät ovat löytäneet toisensa.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Loput tarinat liikuttavan suloisista eläinystävistä julkaistaan huomenna.
Sniffer ja Tinni – Tosielämän Topi ja Tessu
Näin voi käydä vain saduissa: Koira ja kettu kohtaavat metsässä ja niistä tulee parhaat ystävät. Niin on kuitenkin oikeasti käynyt Norjassa.
Saksanpaimenkoira Tinni oli eräänä päivänä omistajansa Torgeir Bergen kanssa kävelyllä metsässä, kun he kohtasivat siellä ketun. Se oli vielä poikanen ja Berge arveli sen olleen seuraa ja ruokaa vailla; emo oli todennäköisesti kuollut. Berge nimesi ketun Snifferiksi, mutta jätti villieläimen pärjäämään omilleen.
Kummallista kyllä, tuon päivän jälkeen Sniffer ilmestyi usein kuin tyhjästä mukaan Bergen ja Tinni-koiran metsälenkeille ja eläimet alkoivat muodostaa tuttavallisen suhteen. Hiljalleen kaverukset alkoivat tapaamaan metsän siimeksessä lähes päivittäin ja viihtyivät toistensa seurassa leikkien ja välillä rauhassa makoillen useita tunteja kerrallaan.
Valokuvaajana työskennellyt Berge on dokumentoinut koiran ja villin ketun ainutlaatuista ystävyyttä vuosien ajan, ja on myös julkaissut odottamattomasta toveruudesta kirjan. Berge on äänekäs turkiskaupan vastustaja, ja hän on toivonut Tinnin ja Snifferin tarinan edistävän turkismetsästyksen kieltämistä.
Lue myös, mihin muun muassa iki-ihana Topi ja Tessu -satu pohjautuu:
Kauheat alkuperäistarinat rakastettujen satujen takana
Orangit ja saukot
Belgialaisessa Pairi Daizan eläintarhassa on keksitty hauska tapa pitää kolmihenkinen orankiperhe onnellisena. Älykkäät orangit tarvitsevat jatkuvasti tekemistä viihtyäkseen, ja hoitajat kehittävätkin niille päivittäin erilaisia leikkejä, pelejä ja ongelmanratkaisutehtäviä.
Tarhan orankiperhe – Uijan-uros, Sari-naaras ja niiden poikaset Berani ja Mathaï – elelevät aitauksessaan saukkojen kanssa. Eläintarhassa ajateltiin, että aitauksen läpi virtaavan joen varrelle asutetut saukot toisivat orangeille viihdykettä, mutta kukaan ei odottanut eläinten ystävystyvän.
Eläintarhan tiedottaja Mathieu Goedefroy on kertonut Indsider -julkaisun haastattelussa, että etenkin Uijan ja Berani ovat luoneet erityisen suhteen saukkojen kanssa: saukot nousevat joesta leikkimään karvaisten kavereidensa kanssa ja eläimet viihtyvät päivät pitkät yhdessä. Goedefroyn mukaan Uijan, Berani ja saukot jahtaavat toisiaan leikkimielisesti, ja kuurupiilo on yksi porukan suosikkiajanvietteistä. Elämä on kummankin lajin edustajille paljon hauskempaa ja kiinnostavampaa!
Ebony-kissa ja Ivory-rotta
New Yorkissa sijaitsevassa Brooklyn Cat Caféssa voi käydä kahvilla ja samalla silitellä kissoja. Pohjimmiltaan yritys on kuitenkin hylättyjen kissanpentujen adoptiotoimisto, josta voi välipalan yhteydessä napata mukaansa uuden lemmikin.
Muutamia vuosia sitten eräällä kahvilan kissoista todettiin viruksen levittämä leukemia, joten väistämättä kuolemaan johtavan tarttuvan taudin vuoksi pentu jouduttiin eristää muista kissoista.
Paitsi että ne olivat kissa ja rotta!!!
Eläimet tulivat kuitenkin erinomaisesti toimeen, eikä Ivory pelännyt kanssaan samankokoista Ebonya. Niiden välille muodostui selvä kiintymyssuhde. Kissanpentu menehtyi viiden kuukauden jälkeen, mutta työntekijöiden mukaan sen elämä oli ollut kaverin kanssa paljon rikkaampaa.
Onnistuneen kumppanuuden jälkeen kahvila on tuonut useita rottia kissanpentujen seuraksi ja jyrsijät toimivat orvoille kissoille kuin emoina: ne pitävät niistä huolta kuin omista poikasistaan. Leikkiminen on myös sallittua ja pennut jahtaavatkin rottien häntiä hellästi.
Kahvilassa kuitenkin tiedostetaan se tosiasia, että rottien liike voi kiintymyksestä huolimatta laukaista kissoissa luontaisen metsästysvietin, joten parit erotetaan, kun kissat kasvavat tietyn kokoiseksi.
Bea-kirahvi ja Wilma-strutsi
Vuonna 2009 Busch Gardens -eläintarhassa, Floridassa, ystävystyi täysin odottamattomasti kaksi pitkäkaulaista asukkia: kolmivuotias kirahvi nimeltään Bea ja 10-vuotias strutsi nimeltään Wilma. Ne asuivat melko suuressa, 26 hehtaarin kokoisessa aitauksessa, jossa eli kummankin lajitovereiden lisäksi sarvikuonoja, norsuja ja seeproja.
Bean ja Wilman ystävystyminen oli siis täysin spontaania. Eläintarhan mukaan kirahvit ja strutsit ovat luonnostaan uteliaita eläimiä, joten ei ole mitenkään ennenkuulumatonta, että ne olisivat toisistaan kiinnostuneita.
Bean ja Wilman tapauksessa uskomatonta oli se, että ne hakeutuivat jatkuvasti yhteen ja viettivät aikaa mieluummin keskenään kuin kenenkään muun kanssa. Kirahveilla on tapana tutkia ympäristöään kielellään, ja tämän kaksikon syvästä ystävyydestä kertoi paljon se, että Wilma oli usein Bean tuttavallisen tutkailun kohteena, eikä ollut läheisestä kontaktista millänsäkään.
Vuonna 2020 eläintarha ilmoitti 14-vuotiaan Bean saaneen kolmannen poikasensa, mutta Wilman liikkeistä ei useampaan vuoteen ole raportoitu mitään. Strutsit saattavat elää jopa 75-vuotiaiksi, joten jos mitään yllättävää ei ole tapahtunut, on Wilma edelleen hengissä ja toimii ehkä tätinä pienille kirahveille.
Cassie-kissa ja Moses-varis
Vuonna 1999 Massachusettsin osavaltiossa, Yhdysvalloissa, asuneiden Wallace ja Ann Colliton pihaan ilmestyi pieni mustavalkoinen kissanpentu. Collitot yllättyivät kuin he huomasivat, että hylätty pentu ei ollutkaan yksin: sillä oli seuranaan varis. Varis näytti huolehtivan orvosta kissasta ja kantoi sille syötäväksi matoja ja hyönteisiä. Lintu myös esti pentua vaeltamasta autotielle ja piti vahtia muiden eläinten varalta.
Pariskunta oli varma, että kukaan ei uskoisi heidän kertomustaan variksen siipien suojassa elävästä kissanpennusta, joten he alkoivat nauhoittaa videokamerallaan kaksikon puuhia. Kissan he nimesivät Cassieksi ja varis sai nimen Moses.
Collitot saivat houkuteltua Cassien sisälle ruoan avulla ja kissa jäikin mielellään taloon asumaan. Mutta vain illoiksi ja öiksi, sillä joka aamu, tasan kuudelta, Moses tuli koputtelemaan oven taakse ja hakemaan kissaystäväänsä ulos. Eläinten suhde muuttui vuosien kuluessa, kun suojelutehtävät vaihtuivat tasavertaiseen ystävyyteen. Viiden vuoden ajan Collitot kuvasivat kissan ja variksen päivittäistä kirmailua ja leikkimielistä painimista, kunnes eräänä päivänä Moses ei enää ilmestynytkään ovelle. Varikset elävät maksimissaan kahdeksanvuotiaiksi, joten Moses oli todennäköisesti kuollut.
Cassien ja Moseksen ainutlaatuinen ystävyys elää kuitenkin ikuisesti Lisa Flemingin kirjoittamassa lastenkirjassa: Cat and Crow: An Amazing Friendship.
Lue myös:
Tiede
10 yllättävää tapaa, joilla sää vaikuttaa ihmisen terveyteen ja käyttäytymiseen

Listafriikki käy nyt läpi yllättäviä tapoja, joilla sää vaikuttaa ihmiseen. Sää muuttaa käytöstämme, vaikuttaa merkittävästi terveyteemme ja myös tapaan, jolla aivomme käsittelevät tietoa.
Tällä listalla emme kerro siitä, kuinka aurinko polttaa tai pakkasella iho kuivaa. Nyt mennään erikoisempiin juttuihin, joista osa saa todenteolla pohtimaan omaa käytöstä. Nimittäin sää vaikuttaa huomaamattamme myös arvostelukykyyn ja päätöksentekoon. Se on melko pelottava ajatus, mutta toisaalta aika moni muukin asia vaikuttaa ihmisen toimintaan, joten hetkiä päätösten tai tärkeiden valintojen tekemiseen ei kannata ruveta siirtämään sään perusteella.
Sydänkohtaukset ja halvaukset lisääntyvät talvella
Tämän luulisi kyllä olevan toisin päin! Ja onhan se totta, että äärimmäiset lämpötilat molempiin suuntiin rasittavat kehoa, mutta kylmä tekee sydämelle kirjaimellisesti enemmän hallaa.
Sydän joutuu tekemään enemmän töitä kierrättääkseen verta ympäri kehoa ja pitääkseen sen lämpimänä. Samaan aikaan elimistössä tapahtuu muita muutoksia, joilla se kamppailee kylmää vastaan: verisuonet supistuvat, jolloin sydämen hapensaanti laskee. Tästä syystä sydämen on pumpattava entistä kovemmin saadakseen veren kulkemaan supistuneissa suonissa. Tämä yksinkertainen kysynnän ja tarjonnan epäsuhta johtaa verenpaineen ja sykkeen kohoamiseen, mistä lopputulos voi pahimmillaan olla sydänkohtaus tai aivoinfarkti.
Joten kun aina varoitellaan huhkimasta kesäkuumalla, niin talvipakkasilla lumitöiden tekeminen saattaa olla paljon vaarallisempaa!
Kuuma sää vähentää siittiöiden määrää

Kuva: Bobjgalindo | CC BY-SA 4.0 (kuvaa rajattu)
Siittiöiden määrän aleneminen kuumalla säällä on todettu jo 1980-luvulla tehdyissä tutkimuksissa, eikä tilanne ainakaan ilmastonmuutoksen myötä ole paranemaan päin. On evoluution kannalta omituista, että kivekset sijaitsevat ruumiinontelon ulkoupuolella varsin haavoittuvaisina. Mutta siihen (niinkuin kaikkiin muihinkin sopeumiin) on hyvä syy: siittiöiden muodostuminen vaatii ruumiinlämpöä viileämmät olosuhteet. Urospuolisen ihmisen, jota mieheksikin kutsutaan, siittiöille optimaalinen lämpötila on 34 celsiusastetta.
Ympäristön lämpötilalla on yllättävän paljon merkitystä, sillä talvella siemennesteessä on enemmän siittiöitä kuin kesällä. Jos ja kun ilmasto muuttuu ja lämpötilat vain jatkavat kohoamistaan, ovat siittiöt todellisessa vaarassa.
Useissa tutkimuksissa on todettu, että siemennesteessä olevien siittiöiden määrä on suurimmillaan talvella ja pienimmillään kesän kuumuudessa. Esimerkiksi Teksasissa vuonna 2016 tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että joillakin miehillä kesäiset siittiömäärät olivat tasolla, joka luokitellaan hedelmättömyydeksi, mutta talvella määrä oli täysin normaalilla tasolla.
Matalapaine ja kylmyys lisää nivelkipuja
Olet varmasti kuullut jonkun ennustavan myrskyn tulevan, koska tuntee sen luissaan. Silmien pyörittelyn sijaan varoitukseen voi suhtautua puolivakavasti, sillä jotkut ihmiset oikeasti tuntevat ilmanpaineen vaihtelut kehossaan.
Toisaalta yhteyttä huonon sään ja nivelkipujen välillä ei ole kyetty lukuisissa tutkimuksissa vahvistamaan, ja monien lääkäreiden mielestä kyse on plasebovaikutuksesta: iänkaiken on puhuttu sään aiheuttamista kivuista, joten sateella tunnettu kipu polvessa yhdistetään heti säähän. Siinä kohtaa unohtuu, että aurinkoisellakin säällä kolottaa.
On myös lääkäreitä ja varsinkin potilaita, jotka uskovat nivelkipujen ja matalapaineen välillä olevan yhteyden. Erityisesti kiputuntemuksia kokevat nivelreumapotilaat, joilla tulehdussolut tuhoavat omia kudoksia. Saattaa olla, että suojaava rusto on niin pahoin vaurioitunut, että luiden kipureseptorit ja hermot havaitsevat ilmanpaineen vaihtelut terveitä niveliä herkemmin.
Toisen teorian mukaan matalapaine saa nivelten kudokset laajentumaan, mikä aiheuttaa kipua ja jäykkyyttä. Korkeapaineessa ilmanpaine on nimensä mukaisesti suurempi, joten ilmakehä ”puskee” meitä vasten estäen kudosten laajentumisen. Ilmanpaineen laskiessa kudoksilla on enemmän tilaa.
Aivot toimivat parhaiten harmaalla säällä
Kun ulkona sataa ja on synkkää, voi mieli olla matalana ja auringonvalon vähäisyys aiheuttaa todistetusti masennusta. Mutta ihmisen älylliset toiminnot ovat parhaimmillaan silloin, kun sää on surkeimmillaan.
Tutkimusten mukaan muisti toimii paremmin pilvisellä kuin aurinkoisella säällä. Eräässä australialaistutkimuksessa shoppailijoille tehtiin pistokokeita pienestä myymälästä lähtemisen jälkeen ja heitä pyydettiin muistamaan sattumanvaraisten esineiden sijainti. Huonolla säällä muistettujen esineiden määrä oli kolminkertainen verrattuna aurinkoisiin päiviin. Tutkijoiden mukaan kyse on siitä, että kauniina päivinä ihmiset ovat paremmalla tuulella eivätkä kiinnitä samalla tavalla huomiota mitättömiin asioihin. Hyväntuulisuus voi kadota, jos kuluttaa energiaa epäolennaisuuksiin.
Ollessaan huonolla tuulella, joka siis on yleisempää huonolla säällä, ihmisillä on tapana käyttää niin sanottua alhaalta ylöspäin suuntautuvaa tiedonkäsittelyä. Tällöin mennään suoraviivaiseen, aistihavainnoista koottavaan prosessointiin verrattuna ylhäältä alaspäin suuntautuvaan ajatusmalliin, jossa aiemmat kokemukset, konteksti ja yleinen tietämyksemme muokkaavat tiedonkäsittelyä. Arvellaan, että alhaalta ylöspäin tapahtuva tiedonkäsittely on tehokkaampaa muistamisen kannalta.
Esimerkiksi opiskelijan kannattaisi tämän perusteella päntätä tentteihin nimenomaan pilvisinä päivinä, sillä silloin aivot keskittyvät paremmin juuri haluttuun asiaan.
Äkillinen muutos ilmanpaineessa voi käynnistää synnytyksen
Sadepilviä horisontissa – kohta tulee lähtö synnärille. Näin ainakin Japanissa tehdyn pitkäaikaistutkimuksen mukaan. Tokion lääketieteellisessä yliopistossa tehty ja vuonna 2006 julkaistu tutkimus osoittaa, että synnytysten määrä lisääntyy ilmanpaineessa tapahtuvien nopeiden muutosten myötä. Seitsemän vuoden ajalta synnytyksiä läpikäyneet tutkijat havaitsivat, että merkittäviä piikkejä tuli nimenomaan matalapaineen alla.
Tutkimuksessa löydettiin yhteys äkillisen ilmanpaineen laskun ja lapsiveden menemisen välillä. Lapsiveden meneminen tarkoittaa siis sitä, että sikiökalvot puhkeavat, ja lapsivettä rupeaa tihkumaan tai sitä lorahtaa kunnolla ulos – kuten elokuvissa. Ja silloin vauva on valmis tulemaan. Joskus sikiökalvot puhkeavat vasta ponnistusvaiheessa, jolloin synnytys on ollut jo hyvän aikaa käynnissä.
Synnytysten määrä kasvaa siis ilmanpaineen vaihtelussa kumpaankin suuntaan, mutta spontaani sikiökalvojen puhkeaminen ja lapsiveden meneminen on matalapaineen tekosia. Johtuisiko samasta syystä kuin nivelten kipu ja jäykkyys matalapaineen alla? Kudokset pääsevät laajenemaan ja sikiökalvot venyvät puhkeamiseen asti.
Lämpötila vaikuttaa arvostelukykyymme
Jos ikinä joudut oikeuteen rikoksesta syytettynä, niin pidä peukut pystyssä, että käsittely tapahtuu kesällä. Lämmin sää nimittäin tekee meistä vähemmän tuomitsevia. Toivottavaa tietenkin on, että ei koskaan joutuisi kyseisenlaiseen tilanteeseen.
Asiaa on tutkittu muun muassa Saksassa, jossa yli sadalle yliopisto-opiskelijalle näytettiin pidätyskuvia. Koehenkilöt, jotka olivat viileässä huoneessa, arvioivat pidätetyt henkilöt kylmäverisiksi rikollisiksi, jotka viettävät kaiken aikansa suunnitellen tihutöitä. Lämpimässä huoneessa kuvia arvioineet taas näkivät pidätetyt impulsiivisina, hetken mielijohteesta rikoksiin päätyneinä henkilöinä. Jos vedetään mutkat suoriksi, niin lämpötilasta riippuen henkirikoksesta syytetty voi saada tuomion murhasta tai taposta, joista annettavat rangaistukset ovat aivan eri luokkaa.
Lämpimässä myös ihmiset ovat lämpimämpiä ja epäitsekkäämpiä. Kylmässä toisiin ihmisiin suhtautuminen on kalseampaa.
Sää voi vaikuttaa siihen, mihin pääsee opiskelemaan
Tämä on varsin pelottava teoria ja liippaa läheltä listan edelliseen kohtaa, jossa käsiteltiin sään vaikutusta arvostelukykyyn. Nyt mennään siihen, miten ihmiset säästä riippuen arvostavat erilaisia asioita.
Käyttäytymistieteiden professori, sosiaalipsykologi Uri Simonsohn on tutkinut muun muassa yliopistojen opiskelijavalintaa ja sitä, mitkä kaikki seikat vaikuttavat valintaan. Vuonna 2007 hän julkaisi tutkimuksen, jossa seurattiin 682 opiskelemaan pyrkineen haastatteluja. Simonsohn halusi selvittää, miten sää vaikuttaa haastattelijoiden arvioihin.
Ja kuten Simonsohn oli ennustanut, säällä oli merkittävä vaikutus siihen, mitä saavutuksia haastattelija piti arvossa. Tutkimuksen tulokset julkaistiin varsin kuvaavasti otsikoidussa artikkelissa: Clouds make nerds look good eli pilvet saavat nörtit näyttämään hyvältä. Kävi siis ilmi, että pilvisinä päivinä haastattelijat suosivat niitä nuoria, jotka olivat akateemisesti ansioituneita. Aurinkoisella säällä tehdyissä haastatteluissa koulumenestys ei tokikaan ollut sivuseikka, mutta esimerkiksi urheilusaavutuksilla, kerhotoiminnalla tai erilaisiin toimikuntiin kuulumisella oli suurempi merkitys.
Jos esimerkiksi opiskelemaan pyrkivä on ahkerasti mukana koulunsa teatteritoiminnassa, mutta hänen numeronsa eivät välttämättä ole täydelliset, on yliopistoon pääseminen todennäköisempää aurinkoisena haastattelupäivänä.
Simonsohnin tutkimusten mukaan muutokset pilvipeitteessä suuntaan tai toiseen voivat nostaa hyväksymisen todennäköisyyttä jopa 12 prosentilla.
Rikoksia tehdään vähemmän huonossa ja kylmässä säässä
Ei varmasti ole mitenkään yllättävää, että väkivaltarikoksia tehdään huonolla säällä vähemmän. Yllättävää on se, miten paljon tutkimustietoa asiasta on. Vuonna 2013 Science-lehdessä julkaistiin kokooma-artikkeli valtavasta määrästä dataa, johon kuului tutkimuksia jokaisesta maailmankolkasta ja niissä oli perehdytty ajanjaksoihin 12 000 vuoden takaa aina nykypäivään saakka. Yhteenvedossa havaittiin, että lämpötilan nousu on aina lisännyt rikollisuutta, erityisesti väkivaltarikosten määrää, maailmanlaajuisesti.
Tämä on havaittavissa pienemmässäkin mittakaavassa: kesäisin tehdään enemmän rikoksia kuin talvisin. Kylmä tai sateinen sää ei kuitenkaan varsinaisesti vaikuta ihmisten käytökseen, sillä ”tarve” varastaa, pahoinpidellä tai tappaa ei ole kesällä sen suurempi kuin talvella. Kyse on siitä, että ihmisiä liikkuu ulkona vähemmän; oli kyse uhreista tai rikollisista. Mutta säällä siis on merkitystä, ja jos meillä on koko ajan lämpimämpää ja lämpimämpää, niin rettelöitä on tiedossa. Tämä kannattaa pitää mielessä myös lomareissun ajankohtaa suunnitellessa.
Nyt on pakko liittää tähän mukaan yksi omakohtainen tarina. Helmikuussa 2015 olimme New Yorkissa ja tuo viikko oli kylmä. Siis todella kylmä. Sehän ei meitä hidastanut – päinvastoin, sillä mihinkään nähtävyyksiin ei tarvinnut jonottaa. Meidän Airbnb-isäntä naureskeli, että moneen päivään ei ole tapahtunut murhia, sillä murhaajatkaan eivät halua tulla ulos sellaisella pakkasella. Myöhemmin luin, että kyseessä oli pisin murhaton putki New Yorkissa yli kahteenkymmeneen vuoteen. Kokonaista 12 päivää ilman raportoituja murhia. Tuo helmikuinen pätkä oli myös harvinaisen kylmä. Meillä oli siis viileä, mutta turvallinen lomaviikko!
Kädet ja jalat turpoavat kuumassa
Kuumalla säällä kämmenet ja jalat voivat turvota merkittävästi. Jopa niin paljon, että helteisenä päivänä voi olla syytä jättää sormukset lipaston päälle. Ilmiö on voimakas varsinkin silloin, kun korkeaan lämpötilaan yhdistyy korkea ilmankosteus. Tällöin elimistöllä on vaikeuksia jäähdytellä, minkä se tekee etenkin hikoilun avulla. Tämän lisäksi lämpöä siirretään kehon sisäosista ja lihaksista ihon pinnalla, mikä tapahtuu ohjaamalla enemmän verta iholle.
Pintaverenkierron tehostuessa verisuonet laajenevat; se on hyvä, koska tällöin lämpöä pääsee pois enemmän. Toisaalta verisuonten laajentuessa niissä olevaa nestettä pääsee tihkumaan ympäröiviin kudoksiin, mikä näkyy sitten turpoamisena.
Turpoaminen on yleisempää naisilla, sillä naisten rasvaprosentti on luontaisesti korkeampi kuin miesten, ja mitä enemmän rasvaa, sitä kehnommin lämpö pääsee poistumaan.
Sateet pahentavat allergiaa
Toisin kuin voisi luulla, niin sateet laittavat kausiluontoisesta allergiasta kärsivät vieläkin tukalampaan olotilaan. Pitkään kestävä sade kyllä vähentää ympäriinsä leijailevia siitepölyhiukkasia ja huuhtoo ne lopulta mukanaan, mutta kun sateet alkavat, pahentuvat monen allergikon oireet huomattavasti.
Kun sadepisara maahan tippuessaan osuu siitepölyryppääseen, hajoaa tuo kasauma pienemmiksi osasiksi, jotka leviävät helpommin ja nopeammin ympäristöön. Siitepölyn määrä ilmassa on usein suurimmillaan sateella. Siksi sadekuurojen aikaan allergiaoireet voivat pahentua, vaikka kuivalla säällä sitä toivoo sateiden tuomaa ”helpotusta”.
Tiede
Hävinneet haukut: 10 sukupuuttoon kuollutta koirarotua – osa 1

Kun puhutaan eliöiden sukupuutosta, niin ensimmäisenä mieleen eivät varmaankaan tule koirarodut. Mutta historian saatossa lukuisia koirarotuja on hävinnyt erinäisistä syistä.
Kyse voi olla muun muassa vakavasta tautiepidemiasta tai siitä, että kyseinen rotu ei ole enää tarpeellinen ihmisille siinä muodossa, johon se alunperin jalostettiin.
Voi myös olla, että jatkojalostus ja sekoittuminen muihin rotuihin on johtanut tietyn rodun katoamiseen. Tai sitten yksinkertaisesti jokin koirarotu ei ole enää ollut ihmisen silmää miellyttävä, jolloin sen suosio on romahtanut ja lopulta johtanut häviämiseen.
Koirarotujen sukupuutto ei kuitenkaan ole mikään kaukaiseen historiaan jäänyt tapahtuma. Kansainvälinen koiranjalostusliitto FCI tunnustaa 356 rotua, joiden joukossa on useita uhanalaisia koirarotuja.
Tällä listalla esitellään 10 koirarotua, jotka ovat jo syystä tai toisesta hävinneet. Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen.
Dalslanninkoira
Ruotsalainen dalslanninkoira olisi saattanut vaipua kokonaan unholaan, ellei rodusta intohimoisesti kiinnostunut Il Öhman olisi ruvennut tutkimaan ja selvittelemään sen historiaa. Öhman kiersi 1950-luvulla syrjäisiä kyliä etsien sinnikkäästi rodun mahdollisia jäljellä olevia yksilöitä, mutta yhtäkään ei löytynyt. Dalslanninkoira oli jo ehtinyt hävitä.
Monet pienten kylien ihmiset kuitenkin muistivat dalslanninkoiran ja Öhman kirjasi ylös kertomuksia näistä pelottomista vartijoista. Vaikka rotu oli kadonnut, sai Öhman kuitenkin käsiinsä vuodelta 1904 peräisin olleen harvinaisen valokuvan, joka esittää puhdasrotuista dalslanninkoiraa nimeltään Bella. Bella ja omistajansa poseeraavat yllä olevassa kuvassa.
Kukaan ei tiedä varmasti, mikä dalslanninkoiran alkuperä oli. Syntyikö rotu Ruotsissa vai tuotiinko sitä maahan jo puhtaaksi jalostettuna. Jo ensimmäisen vuosituhannen lopulta peräisin olevissa viikinkien tarinoissa mainitaan suuria, pitkäkarvaisia vahtikoiria, mutta on tietysti mahdoton sanoa, olivatko nämä juuri dalslanninkoiria. Faktana tiedetään se, että 1600-luvulla dalslanninkoiria oli Lounais-Ruotsin maatiloilla vahteina.
Dalslanninkoiria käytettiin pääasiassa suojelemassa karjaa suurpedoilta, kuten karhuilta ja susilta. Vaikka rotu oli vahva ja ketterä, eivät koirat suojeluvaistonsa ja rohkeutensa vuoksi välttyneet yhteenotoilta petojen kanssa. Vakavat vammat eivät olleet harvinaisia, joten omistajat rupesivat laittamaan koirille kaulaan suurilla piikeillä varustettuja pantoja. Tällaisia pantoja oli myös viikinkilegendojen vahtikoirilla.
1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä dalslanninkoirien määrä alkoi laskea tasaisesti; osittain siksi, että susien ja karhujen määrä vähentyi eteläisessä Ruotsissa. Myös karjanhoidon kehittyminen ja tuliaseiden yleistyminen johtivat siihen, että dalslanninkoirien työt vähenivät: karja ei enää laiduntanut vapaasti kaukana maatilasta ja ihmiset kykenivät aseilla ajamaan petoja pois.
Vuonna 1854 iskenyt raivotautiepidemia vähensi koirien määrää ja 1860-luvun lopun suuret katovuodet olivat viimeinen niitti. Suurien ja pitkälti tarpeettomiksi tulleiden koirien pitäminen oli nälänhädän vuosina aivan liian kallista.
Vaikka rotua pyrittiin 1800-luvun lopulla vielä elvyttää, olivat yritykset tuloksettomia. Dalslanninkoira julistettiin hävinneeksi vuonna 1913.
Cordobantaistelukoira
Cordobantaistelukoira jalostettiin nimensä mukaisesti Argentiinan Córdobassa. Ja niin ikään nimensä mukaisesti tämä koirarotu oli jalostettu koiratappeluihin.
Se oli tunnettu äärimmäisestä kivunsietokyvystään ja valmiudestaan taistelemaan kuolemaan saakka. Taisteluvietti ja aggressio muita koiria kohtaan oli niin voimakas, että toisinaan urokset ja naarat kävivät mieluummin toistensa kimppuun kuin parittelivat. Astuttaminen ei siis ollut mikään läpihuutojuttu. Kuten ei ollut metsästyskään.
Metsästyksessä ei voitu käyttää isoa koirajoukkoa, ja pienenkin ajueen oli koostuttava sekä nartuista että uroksista; muuten koko homma meni tappeluksi. Vaikka cordobantaistelukoira oli taitava metsästäjä, johti aggressiivisuus muita koiria kohtaan ja kyvyttömyys laumatyöskentelyyn lopulta rodun kohtaloksi.
Cordobantaistelukoirien lukumäärä oli 1900-luvulle tultaessa laskenut lähes olemattomaksi – osittain siksi, että niin moni rodun edustaja menetti henkensä hurjissa koiratappeluissa. Viimeinen niitti tuli kuitenkin 1920-luvulla, kun vain 18-vuotias Antonio Nores Martinez päätti lähteä luomaan uutta argentiinalaista koirarotua.
Nores Martinezin tavoitteena oli synnyttää rotu, joka kykenisi metsästämään suurriistaa, kuten puumia ja villisikoja, ja toimimaan saumattomasti muiden koirien kanssa. Sata vuotta sitten argentiinalaiset metsästäjät eivät käyttäneet tuliaseita, vaan puukkoja, joten koirien piti olla tarpeeksi vahvoja ja pelottomia pitämään suurikin peto paikallaan.
Moni haluttu ominaisuus oli kohdallaan cordobantaistelukoirassa, joten Nores Martinez käytti sitä uuden rodun pohjana. Jalostuksessa käytettiin myös useita muita rotuja, joilta saatiin mukaan muun muassa rauhallisempaa luonnetta erityisesti muita koiria kohtaan. Vuonna 1928 Nore Martinez kirjoitti ensimmäisen rotumääritelmän luomuksestaan, joka sai nimen dogo argentino. Sen myötä viimeisetkin puhtaat cordobantastelukoirat olivat hävinneet.
Turnspit
Turnspit oli koirarotu, jota käytettiin 1500-luvun Englannissa työkoirana isoissa keittiöissä niin majataloissa kuin kotitalouksissa. Rotua voisi suomeksi kutsua vaikkapa vartaankääntäjäksi, sillä sen työtehtäviin kuului suurten lihavartaiden pyörittäminen.
Useita tunteja kestävä rattaiden veivaaminen käsin oli ihmisille tuskallista puuhaa, joten kyseistä hommaa varten ruvettiin jalostamaan sopivaa koirarotua. Lyhytraajainen ja pitkävartaloinen koira juoksi rattaassa, joka oli yhteydessä tulipesän yllä paistuvaan vartaaseen. Näin liha kypsyi tasaisesti jokaiselta puolelta.
Ongelmitta ei kuitenkaan näiden työkoirien kanssa selvitty. Ne tiesivät, milloin oli työpäivä ja lähtivät usein omille teilleen ennen vuoronsa alkua. Tällöin rattaita pyörittämään valjastettiin hanhia.
Koirat myös aistivat, milloin niiden normaali työaika loppui, joten jos päivä vaikutti menevän kovasti ylitöiden puolelle, hyppäsivät ne oma-aloitteisesti rattaasta pois. Paistakoot ihmiset omat lihansa!
Vaikka turnspit-koirat saivat olla vapaalla sunnuntaisin ja osallistua kirkonmenoihin omistajiensa jalkojen lämmittäjinä, pidettiin niitä ennemminkin keittiötyövälineinä kuin lemmikkeinä.
Tästä syystä niiden määrä alkoi laskea 1800-luvulla, kun vartaiden pyörittämiseen keksittiin erillinen laite – rodusta tuli ihmisille tarpeeton. Seuraavan vuosisadan alussa turnspit oli jo hävinnyt koirarotu.
Salishinvillakoira
Pohjois-Amerikassa Salishin meren ympäristössä eläneillä kansoilla ei ollut lampaita ja villien lumivuohien villan kerääminen oli äärimmäisen vaikeaa. Tekstiilejä kuitenkin tarvittiin, joten ihmiset jalostivat tuohon tarpeeseen sopivan villakoiran.
Salishinvillakoiraksi kutsutulla rodulla oli valkea, pitkä ja paksu karva, joka aina vuosittain alkukesästä kerittiin. 10–20 koiran laumat pidettiin visusti erossa muista koirista, jotta rotu pysyi puhtaana. Raa’alla lohella ruokitut villakoirat elivät eristettyinä aidatuissa luolissa.
”Villasta” tehtiin tietenkin vaatteita, mutta myös kallisarvoisia vilttejä. Uskonnollisissa seremonioissakin käytettyjä vilttejä pidettiin lähes samanarvoisina kuin orjia.
Salishinvillakoiran päivät rotuna lähtivät vetelemään viimeisiään 1820-luvulla, kun mantereen itäosissa jo parisataa vuotta kukoistanut turkiskauppa laajeni länsirannikolle. Salishin mereen laskevien suurten jokien varsille perustettiin muutama suuri turkiskauppapaikka, joiden myötä länteen saapui massatuotannolla koneellisesti tehtyjä vilttejä.
Yhden perinteisen viltin tekemiseen tarvittiin monen koiran karvat, ja koiralaumallisen ruokkiminen vaati yhteisöiltä paljon. Jos valmiin viltin sai ostettua vain muutamalla majavannahalla, niin valinta oli helppo. Lisäksi vuosisadan puoliväliin tultaessa saatavilla oli valmiiksi värjättyä, lampaanvillasta tehtyä lankaa, eikä salishinvillakoirien karvaa enää tarvittu.
Kauppiaat toivat lännestä myös muita koiria, jotka risteytyivät salishinvillakoirien kanssa hävittäen rodun lopullisesti. Joitakin harvoja yksilöitä kerrotaan eläneen syrjäisissä reservaateissa vielä 1900-luvun alussa, mutta rodun puhtaudesta ei tietenkään voida olla varmoja.
Havaijinkoira
Ensimmäiset koirat saapuivat Havaijille yhdessä polynesialaisten uudisasukkaiden kanssa jo ennen 1000-luvulle siirtymistä. Ne elivät vapaasti yhdessä sikojen kanssa, mutta eivät koskaan villiintyneet – mahdollisesti siksi, että ihmisten läheisyydessä riitti helppoa ruokaa.
Havaijilla ei ollut isoja petoja eikä muitakaan kookkaita maanisäkkäitä, ihmisten tuomia sikoja lukuunottamatta, joten koirille ei ollut tarvetta vahteina tai apuna metsästyksessä. Eivätkä ne varsinaisesti olleet lemmikkejä. Mikä siis oli havaijinkoiran tehtävä?
Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, niin tämä koirarotu oli lihakarjaa. Havaijilaisen uskonnon mukaan naiset eivät saaneet syödä sianlihaa, koska sika oli Lono-jumalan ruumiillistuma ja se kantoi sisällään ainoastaan miehille suotuja voimia. Havaijinkoirat olivat siis varsinkin naisille kallisarvoisen proteiinin lähde.
Koiria ruokittiin paikallisen taaro-kasvin tyvimukuloista tehdyllä sakealla nesteellä, sillä tietenkään arvokasta sianlihaa ei tuhlattu koirien ruokasi. Taikinamaisen poi-ruoan lipittäminen lihotti koirista laiskanpulleita.
Koirarotua ei tarkoituksella jalostettu mihinkään suuntaan, mutta aikojen kuluessa niille kehittyi käyttötarkoituksensa ja ruokavalionsa vuoksi tiettyjä ominaispiirteitä. Havaijinkoira oli pullea, lyhytjalkainen, litteäkalloinen ja hidasliikkeinen. Kuuluisa tutkimusmatkailija James Cook, joka oli ensimmäinen Havaijisaarille seilannut eurooppalainen, kuvaili paikallisia koiria pömppömahaisiksi.
Havaijinkoiran tarina omana rotunaan tuli päätökseen, kun sankoin joukoin saapuneet eurooppalaiset siirtolaiset toivat saarille muita koiria. Havaijinkoirat risteytyivät muiden rotujen kanssa, eikä 1900-luvulle tultaessa ollut jäljellä enää yhtään puhdasta rodun edustajaa. Häviämistä edesauttoi alkuperäisuskonnon kieltäminen, eivätkä länsimaiset valtaajat myöskään katsoneet hyvällä koiranlihan syömistä.
Ainoa varmaksi luokiteltu kuvallinen todiste havaijinkoirasta on saksalaisen maalarin ja tutkimusmatkailijan Louis Chorisin taiteilema piirros vuodelta 1816. Muuten se elää vain vanhoissa kertomuksissa.
Lue myös:
Tiede
10 upeaa, mutta harvinaista pilvimuodostelmaa

Oletko ikinä katsellut pilviä ”sillä silmällä”? Nyt on korkea aika siirtää katseet taivaalle, koska sieltä löytyvät eräät luonnon upeimmista taideteoksista.
Toivottavasti et enää tämän listan jälkeen pidä pilviä itsestäänselvyytenä. Jospa innostut tästä niin, että alat pilvibongaajaksi. Listan kirjoittajalla taisi käydä niin!
Listafriikki esittelee nyt kymmenen upeaa, toinen toistaan harvinaisempaa pilvimuodostelmaa, joiden jälkeen taivaalle tuijottelu ei enää koskaan ole tylsää. Paitsi tietenkin jos taivas on pilvetön.
Helmiäispilvet
Helmiäispilviä voi Suomessa nähdä talvikuukausina, parhaiten auringonlaskun jälkeen tai juuri ennen sen nousua. Upeissa pastellinsävyissä hehkuvat helmiäispilvet ovat kuitenkin hyvin harvinaista herkkua: niiden vuosittaisen esiintymisen voi laskea yhden käden sormilla. Parhaiten niitä voi nähdä vuoristojen läheisyydessä, muun muassa Länsi-Lapissa, jossa Skandit nostavat alailmakehän kosteutta kylmään ja kuivaan stratosfääriin.
Vedestä sekä typpi- ja rikkihaposta muodostuvien kiteiden kauneudella on kuitenkin kääntöpuolensa. Yli 15 kilometrin korkeudessa ja -85 celsiusasteessa muodostuvat jääkiteet vapauttavat auringonsäteilyn ansiosta klooria ja siten edistävät otsonikatoa.
Reikäpilvet
Reikäpilvi muodostuu ylä- tai keskipilviin, kun kosteus alkaa jostain syystä jäätymään ja putoamaan. Kuulostaa kummalliselta, tutkitaan siis tarkemmin.
Pilvissä olevat vesipisarat ovat huomattavasti kylmempiä kuin veden jäätymispiste; ne ovat siis alijäähtyneitä. Pisaroissa ei ole niin sanottua jäätymisydintä, joten ne eivät voi muodostaa jäätä, ja pysyvät siten nestemäisinä -40 celsiusasteeseen saakka.
Kun lentokone ohittaa pilvikerroksen, sen siipien ja/tai propellien ympärillä kiitävä ilma laajenee ja viilenee, mikä saa pilven alijäähtyneet pisarat jäätymään. Kun ensimmäiset jääkiteet ovat muodostuneet, syntyy ketjureaktio, jossa viereiset pisarat liittyvät naapureidensa joukkoon ja suuri määrä jäätä putoaa. Reaktio on nopea, sillä alle tunnissa reikäpilvet voivat kasvaa halkaisijaltaan jopa 50 kilometrin kokoisiksi.
Valaisevat yöpilvet

Kuva: Joshua Humpfer | Unsplash
Valaisevat yöpilvet syntyvät, kun pienten pölyhiukkasten ympärille muodostuu jääkiteitä. Tuon pölyn arvellaan olevan peräisin voimakkaista tulivuorenpurkauksista ja meteoreista. Nämä pilvet havaittiin ensimmäisen kerran vasta vuonna 1885, mikä tapahtui kaksi vuotta sen jälkeen, kun Indonesiassa sijaitseva Krakataun tulivuori oli tuhoisasti purkautunut.
Pilvien tutkiminen on hankalaa, koska ne sijaitsevat pilvistä korkeimmalla, noin 85 kilometrin korkeudessa, eli lähellä avaruuden niin sanottua rajaa. Valaisevia yöpilviä voi nähdä ainoastaan pohjoisella pallonpuoliskolla kesäkuukausina. Oikea hetki on juuri auringon laskettua, kun maassa on jo pimeää, mutta auringon säteet saavuttavat korkealla taivaalla sijaitsevat kuuran peittämät kiteet. Kolme kertaa Suomen kokoisina lauttoina liikkuvat pilvet hehkuvat kauniin sinivalkoisina.
Valaisevia yöpilviä on alettu viime vuosikymmeninä näkemään yhä enemmän, mikä johtuu todennäköisesti ilmaston lämpenemisestä, joka vastavuoroisesti viilentää yläilmakehän. Pilvet muodostuvat noin 120 pakkasasteessa, joten niiden syntymiselle on ilmastonmuutoksen vuoksi pidemmän aikaa otolliset olosuhteet.
Mantelipilvet
Mantelipilvet ovat viralliselta nimeltään altocumulus lenticularis, mikä on viittaus niiden tasaiseen, linssimäiseen (engl. lens) ulkonäköön. Kuvaa kun katsoo, niin ei yllätä lainkaan, että mantelipilvien uskotaan olevan yleinen syyllinen UFO-havaintoihin. Niitä havaitaan useimmiten vuoristoissa.
Kun liikkuva ilma kohtaa esteen, monesti siis vuoren, on sen pakko liikkua kohteen yli. Kun ilma lipuu esteen toiselle puolelle, vetää painovoima sitä hieman alaspäin, ennen kuin sen vieterin lailla palaa takaisin ylös. Tasainen ilmamassa nousee ja laskee matkatessaan vuoren yli ja jättää jälkeensä näkymättömän, levymäisen aallon.
Jos ilma on tarpeeksi kosteaa, muodostaa se mantelipilviä, kun ”levyt” nousevat viileämpään yläilmaan. Muihin pilviin verrattuna mantelipilvet ovat erikoisia siinä mielessä, että ne pysyvät paikoillaan ja näyttävät leijuvan vuoren yläpuolella. Kuin lentävät lautaset.
Utarepilvet
Utarepilvet ovat pyöreitä, pussimaisia ulokkeita, jotka näyttävät roikkuvan muusta pilvipeitteestä.
Utarepilvet ovat kuin uppoavia taskuja, jotka koostuvat kylmästä ja kosteasta ilmasta. Useimmiten niitä voi nähdä ukkospilvien reunoilla ja ne ovatkin merkki tulevasta tai jo ohi menneestä myrskystä.
Tavallinen ukkospilvi syntyy, kun lämmintä ja kosteaa ilmaa virtaa ilmakehän ylempiin kerroksiin. Pilven yläosa alkaa levitä sivusuuntaan, kun se korkeussuunnassa on saavuttanut stratosfäärin. Stratosfäärn vakaampi ja kuivempi ilma toimii kuin kattona ukkospilvelle.
Pilven kasvaessa tarpeeksi korkeutta irtoaa siitä sivusuunnassa leviävä alasin, jonka alapuolella on pilvimassaa huomattavasti kuivempaa ilmaa. Kuivan ja kostean ilman rajalla nousuvirtaukset tasoittavat epätasapainoa kääntymällä laskuvirtauksiksi. Alasimen alaosaan alkaa muodostua laskuvirtausten aiheuttamia pullistumia eli utarepilviä.
Ne näyttävät siltä, kuin voisivat tipahtaa pisaran lailla minä hetkenä hyvänsä.
Rivipilvet
Rivipilvet syntyvät yleensä inversiotilassa, eli sellaisessa kohdassa ilmakehässä, jossa lämpötila kasvaa tai pysyy vakiona ylöspäin mentäessä. Normaalistihan lämpötila laskee, kun kohotaan ylöspäin. Inversiota tapahtuu Maata lähimpänä olevassa kerroksessa, troposfäärissä, usein lämpimän rintaman läheisyydessä.
Inversio aiheuttaa sen, että vesihöyry ei pääse kohoamaan lämpimän ja vakaan ilmakerroksen yli, vaan tiivistyy pilviksi. Jos olosuhteisiin lisätään vielä samansuuntainen tuuli, saattaa taivaalla nähdä pilvikaduiksikin kutsuttuja juovia. Tämän linkin kautta pääset katsomaan, miltä rivipilvet näyttävät satelliittikuvissa.
Yläilmoista rivipilvet vasta hienolta näyttävätkin. Alla oleva twiitti on australialaisen Virgin-lentoyhtiön Perthistä Adelaideen matkanneelta lennolta, jossa eräs matkustaja oli napannut epätodelliselta näyttävän kuvan rivipilvistä. Tuohtuneet seuraajat tuomitsivat kuvan muokatuksi, mutta meteorologit ovat todistaneet sen olevan aito ilmiö.
Flying above the clouds has never looked this good! These incredible cloud formations were seen on board VA714 from Perth to Adelaide. pic.twitter.com/IRyYHGKxNL — Virgin Australia (@VirginAustralia) January 9, 2017
Kelvinin-Helmholtzin pilvet
Näitä pilviaaltoja on vaikea uskoa todellisiksi. Kelvinin-Helmholtzin pilvet ovatkin yksi harvinaisimmista pilvityypeistä ja pilvien bongaajien keskuudessa tämä on kuin Graalin malja. Vaikka muodostelma voi syntyä kaikissa ilmakehän kerroksissa ja lähes kaikkialla maailmassa, kestävät aallot vain muutaman minuutin kunnes häviävät jälkeä jättämättä.
Pilvikuvio syntyy, kun nopeasti liikkuva, lämmin ilmavirta kulkee kylmän, hitaan ja tiivimmän kerroksen yli. Fyysikot William Thompson (paremmin lordi Kelvininä tunnettu) ja Hermann von Helmholtz havaitsivat 1800-luvulla, että tuo ero vauhdissa ja tiheydessä saa aikaan lainehdintaa samalla lailla myös veden pinnalla.
Kun nopeusero on juuri oikea, rullautuu tiheämpi aine yläosastaan ylös- ja eteenpäin, muodostaen pyörteen, joka lopulta rikkoutuu. Jos lämpimän ja viileän ilman rajapintaan muodostuu pilviä, tekevät ne ilmiöstä silmillä havaittavan. Mutta vain pieneksi hetkeksi.
Vaikka pilvet ovat kauniita katsoa, ovat ne lentäjille merkki erittäin epävakaista olosuhteista ja niiden läheisyydessä onkin vaarallista lentää.
Pienenä knoppitietona: Vincent van Goghin Tähtikirkas yö -maalaus on todennäköisesti saanut innoituksensa juuri näistä laineista taivaalla. Katso kuva museon sivuilta.
Tässä vielä muutama kuva ihasteltavaksi:
Kelvin-Helmholtz waves at sunset, Irlam, UK #sunset #kelvinhelmholtz pic.twitter.com/RegHBgjnM2 — Kevin Bradshaw (@KDBraddy) August 29, 2017
The waves are firing in the Rocky Mountains! #surfing #surfallbeaches #RockyMountains #Colorado #KelvinHelmholtz pic.twitter.com/bSLEGoyHxT — SURF ALL BEACHES (@surfallbeaches) November 16, 2015
Asperitas-pilvet
Asperitas-pilvet ovat niin erikoisia ja harvinaisia, että ne hyväksyttiin omaksi pilvilajikseen vasta kesäkuussa 2015. Edellisen kerran uusi pilvityyppi oli lisätty Maailman ilmatieteen järjestön listaukseen vuonna 1951. Asperitas-pilvet näyttävät yksinkertaisesti siltä, kuin apokalypsi olisi iskemässä päälle. Tummat pyörteet liikkuvat uhkaavasti läpi taivaan.
Vuonna 2008 pilvitutkija Gavin Pretor-Pinney ehdotti nimeämättömän pilven lisäämistä pilviatlakseen, koska se oli herättänyt ihmisissä kiinnostusta. Eikä yhtään kumma, sillä ei joka päivä koe taivasta, joka näyttää myrskyävältä mereltä.
Asperitas-pilviä nähdään usein ukkosmyrskyjen jälkeen, mutta hyvin harvoin ne itsessään tuovat edes sateita mukanaan. Vaikka pahaenteinen ulkonäkö voisi viittaisikin maailmanlopun meininkiin.
Supersolu
Supersolut ovat kaikkein harvinaisimpia ukkosmyrskyjä, ja hyvä niin, sillä niiden tuhovoima on lähes hurrikaanien luokkaa.
Tavallisesta myrskystä supersolut eroavat siten, että ne muodostavat mesosyklonin, eli pyörivän ja ylöspäin suuntautuvan ilmavirran, jonka avulla myrsky pysyy tuntikausia voimissaan.
Supersolu on siis pyörivä ukkospilvi, jonka synnyttämät syöksyvirtaukset katkovat puita ja hajottavat rakennuksia. Lisäksi tennispallon kokoiset rakeet, voimakas salamointi ja tulvia aiheuttavat rankkasateet lisäävät tuhoa entisestään. Vain kymmenesosa supersoluista muodostaa tornadon, mutta lähes jokainen tornado on supersolun aiheuttama. Säätutkat havaitsevat valtavien supersolujen muodostumisen, joten tornadovaroitus voidaan antaa hyvissä ajoin.
Vyörypilvet
Vyörypilvet ovat useimmiten osa suurta ukkospilveä.
Korkeussuunnassa kasvavan ukkospilven reunaan voi muodostua pitkittäinen, rullaa muistuttava kielekepilvi. Kun ukkospilven viileä ilmamassa laskeutuu alaspäin, kohtaa sen reuna lämpimän vyöhykkeen, josta se nostaa lämmintä ilmaa mukaansa. Lämpimän ja kostean ilman vesi tiivistyy, ja noustessaan se muodostaa rullaavalta näyttävän pilven.
Joskus, äärimmäisen harvoin, muodostuu ukkospilvestä täysin erillinen vyörypilvi, jota kutsutaan rullapilveksi. Yllä olevalla videolla nähdään Michiganjärvellä kuvattu, erikoistehosteelta näyttävä rullapilvi. Se on kuin valtava tornado, joka on kaadettu kyljelleen.
Yksittäistä rullapilveä vieläkin harvinaisempi ilmiö on monta samanlaista peräkkäin. Australian pohjoisrannikolla sijaitseva Carpentarianlahti on rullapilvien osalta ainutlaatuinen paikka maailmassa. Siellä rullapilvien rivejä tavataan aina keväisin (lokakuussa) noin viikon ajan, kun olosuhteet ovat suotuisat. Muuallakin, esimerkiksi Kalifornian rannikolla voi satunnaisesti nähdä pilvimakkaroiden ryppään, mutta se on tuurista kiinni.
It’s the season of the rare #MorningGloryCloud in #Australia @ScienceAlert http://t.co/qvV98AIQEe pic.twitter.com/xHNcJYHmbL — GE Australia (@GEAustralia) October 14, 2014
Pistokoe:
ÄLÄ katso seuraavan twiitin tekstiä, vaan tarkastele pelkästään kuvaa.
Mitkä kaksi listalla mainittua pilveä muodostavat yhdessä tämän upeuden?
Spectacular #Lenticular cloud and #KelvinHelmholtz clouds today 23rd January in the #Pyrenees, France. Thanks to @Eric_Plouvin for sharing… #ExtremeWeather #stormhour pic.twitter.com/VWSljySKYo — WEATHER/ METEO WORLD (@StormchaserUKEU) January 23, 2018
🤷♀️ Kerro kommenttikentässä ⬇⬇ tai somekanavissamme aiotko alkaa bongailemaan pilviä.
Tiede
10 häkellyttävää faktaa puista: Puut vähentävät rikollisuutta ja edistävät tutkitusti ihmisten terveyttä

Pidätkö puita tylsinä eliöinä? Ei kannattaisi – ja tämä lista onkin omiaan panemaan ennakkoluulot uusiksi! Luvassa on siis listallinen mielenkiintoisia faktoja puista.
Nyt, jos koskaan, on syytä suunnata metsään tai ihan vain yksittäisen pihapuun luo ja antaa sille kunnon rutistus. Ole ylpeästi puunhalaaja! Maapallolla on reippaat 3 biljoonaa puuta eli yli 400-kertainen määrä ihmisiin nähden. Halattavaa siis löytyy, vaikka samaan aikaan noin 15 miljardia puuta häviää hakkuiden vuoksi vuosittain.
Listafriikki esittelee nyt hauskoja ja hämmästyttäviä faktoja puista – toivottavasti tämän listan jälkeen et enää pidä puita tylsinä!
Jotkut puut voisivat kasvaa rajoittamattomasti
Yhdysvalloissa Kalifornian ja Oregonin osavaltioissa kasvavat jättiläispunapuut (Sequoia sempervirens) ovat maailman korkeimmiksi kasvavia puita. Puut ovat niin korkeita, että niiden latvaa voi olla mahdoton nähdä juurelta tähyillessä.
Kaikkein korkein tunnettu puu on saanut nimen Hyperion. Noin 600-vuotias jättiläispunapuu Hyperion löydettiin Redwoodin kansallispuistossa vuonna 2006 ja sillä on mittaa lähes 116 metriä. Vertauksena Näsinneulan näköalatasanne sijaitsee 12o metrin korkeudessa. Hyperionin tarkka sijainti haluttaisiin pitää salassa, etteivät paikalle pyhiinvaelluksen tapaan saapuvat turistit polkisi maastoa pilalle.
Vaikka Hyperion ja sen lajitoverit ovat suuria ja mahtavia, voivat niiden juuret kärsiä kohtalokkaasti jatkuvasta tamppaamisesta. Siksipä viralliset oppaat esittelevät vain yleisesti aluetta, jossa maailman korkein puu kasvaa. Maasta käsin tietämättömän on mahdoton arvioida, mikä jättiläisistä on korkein. Puun sijaintia ei kuitenkaan ole kovinkaan vaikea selvittää, sillä google kertoo koordinaatit sekunneissa.
Useimmilla eliölajeilla tietyt geenit pysäyttävät kasvun, mutta jättiläispunapuilla näin ei tapahdu. Ne siis voisivat jatkaa kasvamistaan loputtomasti ilman DNA:n määräämää päätepistettä. Pituuskasvu tyssää kuitenkin siihen, kun niiden korkeimmat lehdet alkavat kuolla janoon. Puut eivät pysty enää kuljettaa vettä ja ravinteita sellaisiin korkeuksiin, joten katto tulee väistämättä vastaan.
Kuolemattomat puut

Kuva: Rick Goldwaser | CC BY 2.0 (kuvaa rajattu)
Jos punapuiden kasvulla ei ole rajaa, niin on olemassa puita, joiden eliniällä ei ole rajaa. Yhdysvaltain länsiosissa luontaisesti esiintyvä okakäpymänty (Pinus longaeva) ja sen kaksi lähisukulaislajia elävät uskomattoman vanhoiksi; ne ovat käytännössä kuolemattomia. Kyllä, okakäpymännyt voivat kuolla erinäisistä syistä, mutta vanhuus ei ole yksi niistä.
Yksilöillä on ikää tuhansia vuosia ja vanhin niistä on Methuselah. Se on nimetty pitkäikäisimmän Raamatussa mainitun henkilön, tarinan mukaan 969 vuotta vanhaksi eläneen Metuselahin mukaan. No, ikävuosissa puu pieksee kuvitteellisen kaimansa mennen tullen, sillä tällä hetkellä sen ikä on reilut 4800 vuotta. Toki sitäkin vanhempia puita voi olla olemassa; se on jopa todennäköistä.
Puiden vuosirenkaita tutkivan ryhmän mukaan vuonna 2009 saatiin määritettyä eräs toinen samalla alueella elävä okakäpymänty 5063 vuoden ikäiseksi. Näyte oli kerätty jo 1957-luvulla, samaan aikaan Methuselahista poratun näytteen kanssa, mutta sitä ei oltu aiemmin tutkittu. Valitettavasti näyte on kadonnut samoin kuin tiedot siitä, mikä okakäpymänty oli kyseessä ja missä se sijaitsee. Mutta ei se olisi mikään
Jos edellisessä kohdassa vertailtiin Näsinneulaan, niin nyt verrataan mammutteihin. Methuselah ja monet muut sen lajitoverit olivat jo kypsässä iässä siinä vaiheessa, kun viimeisetkin mammutit hävisivät maapallolta noin 4000 vuotta sitten.
Näitä ikivanhoja puita pääsee ihailemaan Kalifornian ja Nevadan osavaltioiden rajalla kohoavilla White Mountains -vuorilla ja tarkemmin sanottuna Methuselah Grove -vaellusreitillä. Mutta oppaista ei löydy ikänestorin tarkkaa sijaintia; sitä ei haluta paljastaa, ettei puita vahingoitettaisi. Huoli on täysin todellinen, sillä vuonna 2012 floridalainen Sara Barnes poltti metamfetamiinia maailman viidenneksi vanhimman puun juurella ja sytytti samalla koko puun palamaan.
Puut tekevät hyvää monella tavalla
Jo pelkkä puiden katseleminen tekee ihmisistä onnellisempia, luovempia ja vähemmän stressaantuneita; se on ihan tutkittu tosiasia. Mutta vaikutuksen takana on ihan oikeasti kemiaa, sillä monet puut erittävät haihtuvia öljyjä, fytonsideja, joilla on todistettuja terveysvaikutuksia. Fytonsidien hengittäminen alentaa verenpainetta, vähentää ahdistuneisuutta ja kohottaa kipukynnystä. Luonnon omia mieliala- ja kipulääkkeitä siis!
Mutta vielä uskomattomampaa on se, että puut ja niiden erittämät fytonsidit taistelevat konkreettisesti syöpää vastaan.
Fytonsidien on todettu lisäävän luonnollisten tappajasolujen (NK-solut) määrää ja aktivoivan niitä. Ja miksi tämä on hyvä asia? No siksi, että NK-solut tunnistavat ja tuhoavat syöpäsoluja. Fytonsidien positiivinen vaikutus NK-soluihin kestää jopa viikon. Suomessa tällaisia haihtuvia öljyjä erittävät runsaasti muun muassa tammi ja mänty.
Puut huolehtivat myös toisistaan
Sen lisäksi, että puut tekevät hyvää ihmisille, ovat ne varsin lojaaleja toisilleen. Tunnetaan monia puulajeja, jotka varoittavat naapureitaan ilmateitse leviävillä yhdisteillä, jos joutuvat esimerkiksi hyönteisten hyökkäyksen kohteeksi. Kun joku erittää varoituskemikaaleja, reagoivat lähipuut tuottamalla kitkerän makuisia tanniineja lehtiinsä suojautuen näin tuholaisilta.
Vuonna 2013 espanjalais-hollantilainen työryhmä julkaisi tutkimuksen, jossa selvisi, että omenapuut kutsuvat apujoukkoja havaitessaan perhosentoukkien mutustelevan lehtiään. Puut erittävät haihtuvia orgaanisia yhdisteitä, jotka houkuttelevat paikalle toukkia syöviä lintuja.
Tämä kuulostaa kuin suoraan Avatar-elokuvasta repäistyltä, mutta on totisinta totta. Eikä yhteistyö pääty ainoastaan puolustautumiseen, vaan puut ”juttelevat” keskenään ja auttavat toisiaan jakamalla vettä ja ravinteita. Tämä tapahtuu sienijuuren eli mykorritsan avulla. Sienijuuri on kasvin juuren ja sienen muodostama symbioosi, jonka avulla kasvi saa paremmin ravinteita ja vettä, ja sieni puolestaan saa hiilihydraatteja, joita se ei itse pysty tuottamaan.
Vaikka puiden juuretkin voivat levittäytyä laajalle alueelle, voivat juurissa elävät sienet yhdistää kokonaisen metsän yhdeksi valtavaksi kokonaisuudeksi. Sieni toimii kuin puiden internet, jonka välityksellä kommunikoidaan ja jaetaan resursseja.
Vanhemmat ja isommat puut, niin kutsutut ”emopuut”, voivat olla yhteydessä satoihin ympärillään kasvaviin pienempiin puihin. Ne lähettävät kasvaville taimille ravintoaineita, vettä ja kaiken hiilen, joka niiltä itseltä jää yli. Tämän on todettu nostavan taimien selviytymismahdollisuuksia jopa nelinkertaisesti. Ja tämä kaikki tapahtuu yli lajirajojen. Myöhemmin nuoremmat puut auttavat vastavuoroisesti niitä vanhempia.
Brittiläisen Kolumbian yliopiston ekologin Suzanne Simardin mukaan vuosikymmenien tai -satojen aikoina koetut vaihtelut ilmastossa ovat jättäneet jälkensä vanhempien puiden DNA:han. Kun niillä on välineet valmiina muuttuviin olosuhteisiin, voivat ne siirtää nämä ”muistot” nuoremmille puille, jotka saavat mahdollisuuden sopeutua verrattain nopeaan, ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen.
Maailman suurin organismi
Yhdysvalloissa, Utahin osavaltiossa elää massaltaan maailman suurin organismi. Sen nimi on Pando, joka on latinaa ja tarkoittaa ”minä leviän”. Ja kyllähän se on levinnyt! Tuo organismi on amerikanhaapayhdyskunta ja sen kokonaismassa on noin 6 000 tonnia eli 6 miljoonaa kiloa.
Pando on levittäytynyt 43 hehtaarin kokoiselle alueelle ja sen uskotaan olevan noin 80 000 vuotta vanha. Yksittäiset puut eivät kuitenkaan vedä vertoja aiemmin mainituille okakäpymännyille; siksi se ei ole maailman vanhin puu. Pando sai aikoinaan alkunsa yhdestä koiraspuolisesta amerikanhaavasta ja kaikki alueelle sen jälkeen nousseet yksilöt ovat geneettisiä kopioita siitä. Ne ovat siis klooniyhdyskunta, jossa yksilöt ovat syntyneet suvuttomasti. Tavalliselta metsältä vaikuttavan Pandon jokainen puunrunko jakaa yhteisen juuriverkoston, josta taimet ovat nousseet pintaan.
Valitettavasti noin 47 000 tuhannen puun yhdyskunta ei enää uusiudu: kun vanhat rungot kuolevat pois, ei uusia enää synny. Tämä ikävä tieto tuli ilmi vuonna 2018 julkaistussa tutkimuksessa ja syyttävä sormi osoittaa tuttuun suuntaa eli ihmisen toimintaan. Petoeläinkannat ovat pienentyneet metsästyksen ja luontaisen elinympäristön tuhoutumisen vuoksi, mikä on nostanut kasvinsyöjänisäkkäiden, kuten peurojen määrää. Peurat taas syövät puiden taimia.
Ihmisen vaikutus näkyy myös pitemmällä aikavälillä. Koska kaikki puut ovat toistensa kopioita ja syntyneet ilman suvullista lisääntymistä, ei populaatiossa ole geneettistä vaihtelua, joten niillä ei ole mahdollisuuttakaan sopeutua muuttuviin olosuhteisiin.
Puiden olemassaolo vähentää rikollisuutta
Maaseudulla väite puiden rikollisuutta vähentävästä vaikutuksesta ei ehkä pidä paikkaansa, mutta kaupungeissa kyllä. Tutkimusten mukaan sellaisissa naapurustoissa ja kaupunginosissa, joissa on paljon puita, tapahtuu vähemmän rikoksia.
Yhtenä syynä tähän on se, että ihmiset viettävät enemmän aikaa ulkona puiden läheisyydessä ja kesällä niiden varjossa. Sen voisi kuvitella houkuttelevan murtovarkaita tyhjiin taloihin, mutta vaikutus on päinvastainen. Viheralueille kerääntyvät ihmisjoukot tarkoittavat sitä, että katujen varsilla on enemmän väkeä ja valvovia silmiä. Talon läheisyydessä kasvavat puut taas antavat suojaa, jolloin rikolliset eivät näe ikkunoista sisään yhtä helposti ja kohteen tarkkailu hankaloituu.
Väite siitä, että puut vähentäisivät rikollisuutta, kuulostaa hassulta; voiko sillä todella olla vaikutusta? Mutta Yhdysvalloissa Baltimoren alueella tehdyn tutkimuksen mukaan 10 prosentin lisäys puustossa laski rikollisuutta – murtoja, ryöstöjä ja ammuskeluja – 12 prosenttia. Puut eivät koskaan ole huono asia, mutta tässä on yksi oikein pätevä syy käydä istutushommiin!
Yli puolet puulajeista elää vain yhdessä maassa
Vuonna 2017 Journal of Sustainable Forestry -lehdessä julkaistiin järkyttävän määrän työtä vaatinut tutkimus, jossa oli ensimmäistä kertaa ikinä ”samoihin kansiin” laitettuna kaikki maailman puulajit. Tutkijat keräsivät tietoa lukuisista lähteistä, muun muassa museoista ja kasvitieteellisistä puutarhoista, ja lopputulemaksi tuli 60 065 puulajia. Se, paljonko vielä on tieteelle tuntemattomia lajeja, on tietysti täysi mysteeri.
Sen lisäksi, että tutkimuksessa selvitettiin puulajien määrä, kertoo tämä samainen ”väestönlaskenta” myös sen, missä ja miten nuo yli 60 000 lajia elävät. Melko yllättävä löydös oli se, että noin 58 prosenttia kaikista puista on kotoperäisiä eli niitä esiintyy luontaisesti vain yhdessä maassa.
Eniten endeemisiä puulajeja on Brasiliassa, Kolumbiassa ja Indonesiassa, mikä käy järkeen. Onhan näiden valtioiden alueilla lajistoltaan muutenkin monimuotoisia metsiä. Tuhansista saarista koostuva Indonesia on ihanteellinen paikka lajiutumiselle eli sille, että toisistaan erillään elävät populaatiot kehittyvät hiljalleen erillisiksi eliölajeiksi.
Linnunpönttö pysyy aina samalla paikalla
Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, että puunrunkoon kiinnitetty linnunpönttö pysyy aina samassa kohdassa, vaikka puu itsessään kyllä kasvaisi? Kun puuhun kasvaa oksa, ei se liiku siitä ajan mittaan ylöspäin vaan pysyy paikallaan. Samalla lailla, jos pihapuun oksaan ripustaa vaikkapa tuulikellon, se ei liiku siitä ”ulospäin”, vaikka oksa kasvaakin pituutta.
Nämä ovat varmasti tuttuja ilmiöitä, mutta miksi niin tapahtuu tai paremminkin ei tapahdu?
Puut kasvavat pituutta ainoastaan kasvusolukostaan eli meristeemistä, jota löytyy oksien päissä olevista versoista ja haarakohdista. Kun eläimet kasvavat pituutta kehon joka kohdasta, tulee puihin pituutta ainoastaan kärkiosissa.
Toisaalta alimmat oksat eivät ole ikuisia, sillä kun puu kasvaa pituutta latvastaan ja synnyttää uusia oksia ylemmäs, karsii se alimmat sitä mukaa pois.
Maailman vaarallisin puu

Kuva: Hans Hillewaert | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Tällä listalla on jo käsitelty vanhimmat ja korkeimmat puut, mutta nyt otetaan vuoroon maailman vaarallisin puu, tuonenomena (Hippomane mancinella). Tuon Karibianmeren ympäristössä kasvavan puun nimikin on pahaenteinen!
Tuonenomenan jokainen osa on myrkyllinen, sillä polttavaa maitiaisnestettä erittyy hedelmien ja lehtien lisäksi myös runkoon ja kuoreen. Vaikka tuonenomenasta yleensä puhutaan myrkyllisenä, on välitön vaikutus paremminkin syövyttävä. Tuonenomenan neste ei sisällä sellaisia verenkierron kautta elimistössä leviäviä solu- tai hermomyrkkyjä kuin monella muulla myrkyllisellä eliöllä on. Se ei toki vie mitään pois puun vaarallisuudesta – sisältäähän maitiaisneste myös karsinogeenisia eli syöpää aiheuttavia aineita.
Vaikka tuonenomenan hedelmät ovat maultaan makeita, ei sellaista kannata haukata. Yksikin puraisu voi tehdä suuhun äärimmäisen kivuliaita rakkuloita, tuhota ruoansulatuselimistöä ja pahimmillaan johtaa kuolemaan. Iholle joutuessaan vaalea maitiaisneste aiheuttaa palovammaa muistuttavia rakkuloita eikä laimennus juuri auta. Sateella tuonenomenan alle ei kannata mennä suojaan, sillä myrkky valuu sadeveden mukana maahan tai sadetta pitävän ihmisen päälle. Eläinten tiedetään kuolleen sen jälkeen, kun ne ovat syöneet puun juurella kasvavaa ruohoa.
Eikä siinä vielä kaikki. Polttopuuksikaan tuonenomena ei ole turvallinen vaihtoehto, sillä pelkästään puun pilkkomisen tiedetään aiheuttavan hengitysoireita ja poltettaessa nouseva savu saa aikaan silmävammoja. Eikä kyse ole pienestä kirvelystä, vaan savun tiedetään johtaneen väliaikaiseen sokeutumiseen, mutta harvoin pysyvään näönmenetykseen.
Tuonenomenan vaarallisuudesta kertoo paljon myös se, että sen erittämää nestettä on perinteisesti käytetty nuolenpäämyrkkynä.
Koputatko puuta, kun toivot hyvän onnen jatkuvan?
Sanonta ja tapa on peräisin ikivanhasta uskomuksesta, joka on ollut hyvin samankaltainen monessa maailman kolkassa. Sen mukaan hyväntahtoiset ja avuliaat henget asuivat puissa ja niitä sai kutsuttua apuihin puuta koputtamalla. Koputus on mahdollisesti ollut myös osoitus kiitollisuudesta, kun jotain hyvää on tapahtunut. Toisen teorian mukaan koputuksella on häiritty pahojen henkien puuhasteluja tai estää jonkun pahan asian tapahtumisen.
On vaikea sanoa, missä tapa on alunperin syntynyt, koska se on yllättävän universaali. Puuta koputetaan tai kosketaan useissa kulttuureissa ja monessa paikassa traditio on kehittynyt omaan muotoonsa.
Muista nämä hyvät henget seuraavan kerran, kun sanot että ”pitää koputtaa puuta”, jos joku asia on sujunut hyvin ja haluat sen pysyvän samalla tavalla!
Lue myös:
Tiede
Suomen myrkylliset kasvit raparperin johdolla sekä ihmisen kokemia pahimpia kipuja

Listafriikki kaivelee arkistojen kätköistä huippulistoja, jotka ansaitsevat nousta kaikkien luettavaksi. Tänään esittelyssä ovat pahimmat kivut, joita ihminen voi kokea, sekä top 10 Suomen myrkylliset kasvit.
Tiesitkö muuten, että edellinen kuoleman aiheuttaja on tuttuakin tutumpi raparperi!?
Seuraavan viikon ajan Listafriikki ottaa hieman kevyemmin, kun lomailemme koti-Suomessa. Julkaisemme kuitenkin eri kategorioista mielenkiintoisia listoja, ja tänään on vuorossa tiede.
Tässä siis Suomen myrkyllisiä kasveja sekä pahimpia kipuja, joista ihminen voi kärsiä.
Top 10 Suomen myrkylliset kasvit
Kasvien aiheuttamat myrkytykset ovat Suomessa hyvin harvinaisia, eikä vakavia myrkytyksiä juurikaan tapahdu. Myrkytystietokeskuksen tietoon on viimeisten vuosikymmenten aikana tullut muutamia hengenvaarallisia myrkytyksiä ja edellinen kuolemaan johtanut kasvimyrkytys tapahtui vuonna 1959. Se oli yllättäen kotoisan raparperin aiheuttama.
Listafriikki valitsikin tälle listalle mukaan sellaiset Suomen myrkylliset kasvit, jotka oikeasti aiheuttavat vakavia oireita. Esimerkiksi kansalliskukka kielon nauttiminen runsain määrin on omiaan johtamaan pahoinvointiin ja ripuliin, mutta hengenvaaraa siitä ei ole. Siksipä kielo karsiutui pois listalta.
Mukana on sekä Suomen luonnosta että puutarhoista löytyviä myrkyllisiä kasveja, jotka kannattaa pitää kaukana erityisesti pienten lasten kätösistä – niillä kun on taipumusta päätyä suuhun. Perheen pienimmille nämä kasvit ovat myös kaikkein vaarallisimpia.
LUE LISTA TÄÄLTÄ: Top 10 myrkylliset kasvit Suomessa: Raparperi on edellinen kuoleman aiheuttaja
Top 20 pahimmat kivut, jotka ihminen voi kokea
Tämä 20 kivun ja kiputilan lista julkaistiin kahdessa osassa. Ihmisillä on aivan liikaa tuskallisia vammoja ja sairauksia, mutta listan kiputilat ovat sellaisia, että ne estävät arkipäiväiset askareet ja tekevät normaalista elämästä tarpeettoman hankalaa tai jopa mahdotonta – kipu on niin lamauttavaa.
Listaus perustuu Britannian julkisen terveydenhuoltojärjestelmän (National Health Service, NHS) luetteloon, mutta ne eivät ole missään järjestyksessä. Jokaisen kipukynnys ja tuntemukset ovat yksilöllisiä, joten kokemus kivusta on aina henkilökohtainen.
LUE LISTAT TÄÄLTÄ:
- Top 20 pahimmat kivut, joita ihminen voi kokea – ensimmäisessä osassa muun muassa iskias, migreeni ja murtuneet luut
- Top 20 pahimmat kivut, joita ihminen voi kokea – toisessa osassa muun muassa itsemurhapäänsärky, endometrioosi ja munuaiskivet
Saattaisit olla kiinnostunut myös näistä listoista:
Tiede
Löytyykö sinun kehostasi näitä turhia lihaksia? 7 evoluution jäännettä, jotka voi edelleen löytää nykyihmisestä

Me ihmiset olemme aikoinaan näyttäneet hyvin erilaisilta kuin nykyään. Evoluutio on jättänyt noista aiemmista muodoista merkkejä elimistöömme.
Listalla esitellyt rakenteet ovat nykyään täysin tarpeettomia tai sitten ne ovat menettäneet alkuperäisen tarkoituksensa. Siitä huolimatta ne ovat jääneet kehoihimme muistuttamaan kehittymisestä ja sopeutumisesta erilaiseen elämään.
Nyt siis sukelletaan ihmiskehon kummalliseen maailmaan ja tutustutaan evoluution jäänteisiin, jotka kertovat lajimme jatkuvasta muuttumisesta.
Kananliha
Ihmisten iho menee kananlihalle kylmässä, kun pienet karvankohottajalihakset supistuvat ja nostavat ihokarvat pystyyn. Karvan nouseminen vääntää ihon hieman koholle aiheuttaen nyppylämäisen pinnan. Pystyyn nousevat karvat saavat eläimet myös näyttämään suuremmilta ja vaarallisemmilta.
Ihmiseltä turkki on kadonnut, mutta reaktio on edelleen tallella. Yksinkertaisin selitys paksun karvapeitteen puuttumiselle olisi vaatteet, mutta se ei evoluution näkökulmasta käy järkeen. Ihminen nimittäin menetti turkkinsa jo paljon ennemmin kuin se vaelsi sellaisille alueille, joissa tarvittiin suojaavaa ja lämmittävää vaatekertaa.
Vallalla olevan käsityksen mukaan ihminen ”luopui” karvapeitteestä, koska liikuttaessa aukealla ja puuttomalla savannilla oli ilman turkkia helpompi säädellä elimistön ja ihon lämpötilaa. Vähäinen karvoitus on voinut olla myös evoluutiota puskeva voima siinä mielessä, että loiset viihtyivät huonosti karvattomalla iholla.
Umpilisäke
Pitkään ajateltiin, että umpilisäke (kuvassa appendix) on täysin turha ja ihmiselle vain pelkkä riesa. Nykyään kuitenkin tiedetään, että se toimii hyvien bakteerien varastopaikkana, josta otetaan täydennystä ja käynnistetään suolistoa uudelleen esimerkiksi vaikean ripulitaudin jälkeen.
Yleensä umpilisäke tulee esille ainoastaan silloin, jos se on tulehtunut ja joudutaan poistaa. Sen poistosta ei kuitenkaan ole mitään terveydellistä haittaa ja mahataudistakin toipuu ihan hyvin vaikkei pientä suolen pätkää enää olisikaan. Tuoreiden tutkimusten mukaan umpilisäke löytyy myös monilta muilta nisäkkäiltä, toisin kuin aiemmin oli ajateltu.
Umpilisäkettä voidaan silti sanoa evoluution jäänteeksi, sillä sen uskotaan alunperin toimineen selluloosan pilkkojana; olemme aikoinaan syöneet paljon lehtiä. Nykyään umpilisäke ei siis enää toimi siinä tehtävässä, vaan on ottanut hoitaakseen bakteerien ylläpidon.
Ikävien umpilisäkkeen tulehdusten luulisi aiheuttaneen sen, että suoli olisi hävinnyt kokonaan, mutta evoluutio onkin toiminut viekkaalla tavalla. Luonnonvalinta itseasiassa suosii suurempia umpilisäkkeitä, koska ne tulehtuvat pienikokoisempia harvemmin.
Joten tulevat sukupolvet: Turha odottaa, että pahamaineinen umpisuoli olisi menossa mihinkään!
Korvan liikuttajalihakset
Korvan liikuttajalihakset ovat eläinkunnassa kovassa käytössä. Eläimet pystyvät liikuttamaan molempia tai vain toista korvaansa kuunnellakseen tarkemmin ympäristönsä ääniä. Korvat voivat kääntyä kokonaan taaksepäin tai lähes ympäri, mikä parantaa aistimusta.
Meillä ihmisilläkin on jäljellä nuo samat korvaa ympäröivät viuhkamaiset lihakset, mutta ne eivät saa aikaan mitään liikettä. Toki lihaksia voi treenata, ja osa ihmisistä pystyykin heiluttamaan korviaan, joskin sitä tehdään lähinnä muiden viihdyttämiseksi.
Silti edelleen, jos ihminen kuulee yllättävän äänen takaansa, värähtävät nuo pienet lihakset ääntä lähempänä olevassa korvassa, kuin muistutuksena esi-isiä uhanneista vaaroista.
Darwinin kyhmy
Joillakin ihmisillä on korvalehden ylärustossa pieni, lähes huomaamaton evoluution jäänne. Rustossa on hieman paksumpi kohta, jota kutsutaan Darwinin kyhmyksi. Tämän periytyvän piirteen esiintymistiheys vaihtelee väestöryhmien osalta merkittävästi muutamasta prosentista jopa viiteenkymmeneen prosenttiin. Paksunema voi olla molemmissa korvissa tai vain toisessa.
Darwinin kyhmy on jäänne useiden nisäkkäiden korvissa hyvinkin selvästi nähtävissä olevasta kärjestä. Nimensä paksunema sai tietenkin evoluutioteorian isältä, Charles Darwinilta, joka kuvasi rakenteen ensimmäisen kerran Ihmisen polveutuminen ja sukupuolivalinta -kirjassaan esimerkkinä evoluution jämäpaloista.
Jos vielä pysytään pienen hetken ajan korvissa, niin osalla ihmisistä on korvan vieressä, kasvojen puolella, pieni reikä. Se on todellisuudessa täysin harmiton kehityshäiriö, jota esiintyy vain noin muutamalla prosentilla väestöstä. Mutta esimerkiksi Chicagon yliopistossa työskentelevän evoluutiobiologin Neil Shubinin mukaan nuo pienet reiät ovat muinainen jäänne kalojen kiduksista.
Turhat lihakset
Pitkän kämmenlihaksen tehtävänä on koukistaa kyynärniveltä sekä taittaa rannetta kämmenpuolelle. Kädessä on toki muitakin lihaksia, jotka ovat vastuussa noista liikkeistä, sillä pitkä kämmenlihas puuttuu noin 15 prosentilta ihmisistä. Sen esiintyminen kuitenkin vaihtelee laajasti eri väestöryhmien välillä.
Miksi meillä sitten on tuo turha lihas? Se on ollut merkittävässä osassa ihmisen kantamuodoilla, jotka ovat kiipeilleet ja riippuneet puiden oksissa. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että lihaksen puuttuminen ei enää nykyään vaikuta millään lailla esimerkiksi ihmisen puristusvoimaan.
Voit tarkistaa kätesi tilanteen puristamalla peukaloa ja pikkurilliä yhteen. Jos ranteen sisäpinnalle nousee selvästi näkyviin jänne, olet enemmistöä. Mutta ei huolta, jos jännettä ei näy; evoluutio on vain tehnyt tehtävänsä ja olet tavallaan paremmin sopeutunut ihmisen nykyiseen ympäristöön.
Jalan takaosassa sijaitseva plantaris-lihas on kätevä siinä kohtaa, kun pitää kiipeillä puissa tai käyttää jalkoja erilaisten esineiden käsittelyyn. Lähimmille sukulaisillemme, apinoille, kyseinen lihas on korvaamaton, mutta meille sillä ei ole käyttöä. Se on niin turha, että 9 prosenttia nykyihmisistä syntyy sitä ilman.
Turhuuteen tekee poikkeuksen tilanne, jossa tarvitaan kudossiirrettä: samoin kuin edellä mainittu kämmenlihas, myös plantaris voidaan huoletta poistaa ja käyttää muualla kehossa jänne- ja lihasvaurioiden korjaamiseen.
Viiksilihakset

Kuva: Pixabay
Lähes kaikilla nisäkkäillä on viiksikarvat. Poikkeuksia toki on, mutta ei montaa: muurahaiskarhut, vesinokkaeläimet ja ihmiset. Kasvojen viiksikarvoiksi ei siis lasketa ylähuulen päällä kasvavia viiksiä.
Eläinten viiksikarvat ovat elintärkeät, sillä niillä kerätään tietoa ympäristöstä ja ne ovat herkät monenlaisille ärsykkeille. Viiksikarvat ovat suuri apu myös silloin, kun muut aistit eivät ole käytettävissä: esimerkiksi hylkeet pystyvät viiksikarvojensa avustuksella saamaan kiinni kaloja, vaikka niiden silmät ja korvat olisi peitetty.
Ihmisen viiksikarvat ovat kadonneet, koska aloimme kerätä informaatiota muilla aisteilla. Tokikaan nämä meidän aistimme eivät ole erityisen tarkkoja, jos verrataan muihin eläimiin, mutta me otimme käyttöömme ”kättä pidempää”, joka ainakin osittain on korvannut tarpeen huippuunsa viritetyille aisteille.
Meillä kaikilla on kuitenkin edelleen ylähuulissamme jäljellä pienet, surkastuneet lihakset muistutuksena pitkistä viiksikarvoistamme.
Häntäluu
Häntäluu on selkärangan alin osa ja evoluution jäljelle jättämä merkki siitä, että ihmisen kantamuodoilla on muinoin ollut häntä.
Kun ihminen aikoinaan vaihtoi puissa kiipeilyn kahdella jalalla kävelemiseen, jäi häntä tarpeettomaksi. Tasapainokin kehittyi aivan siedettäväksi ilman apuvälinettä.
Häntäluu sen sijaan ei ole tarpeeton, sillä siihen kiinnittyy monia tärkeitä lihaksia ja se antaa tukea, kun ihminen istuu ja nojaa taaksepäin. Se myös pitää peräaukon paikallaan, mikä on sinänsä suhteellisen tärkeä tehtävä.
Oikeastaan kaikilla nisäkkäillä on jossain elämän vaiheessaan häntä, mutta muun muassa ihmisellä geenit ohjelmoivat sen tuhoamisen kohdussa, yksilönkehityksen alkuvaiheessa. Kaikkein selvimmin ihmisalkion häntä on nähtävillä hieman reilut 30 päivää hedelmöittymisen jälkeen.
Silloin tällöin sikiönkehityksessä sattuu virhe ja vauva syntyy pienen hännän kanssa. Se on melko harvinaista, mutta ei mitenkään vaarallista, sillä lisäuloke saadaan helposti poistettua leikkauksella.
Laulajatähti Ke$ha on kertonut moneen otteeseen haastatteluissa, että hänellä oli syntyessään reilun puolen sentin mittainen häntä. Lääkäreiden ja vanhempien päätös leikata häntä pois on myöhemmin harmittanut suunnattomasti räväkkää naista.
Lue myös:
-
Yhteiskunta4 päivää sitten
Oktoberfest – 10 faktaa maailman suurimmasta olutfestivaalista
-
Tiede1 viikko sitten
10 yllättävää tapaa, joilla sää vaikuttaa ihmisen terveyteen ja käyttäytymiseen
-
Tiede21 tuntia sitten
Tosielämän Topi ja Tessu: 10 sydäntä lämmittävää tarinaa erikoisista eläinkaveruksista – osa 1
-
Oudoimmat6 päivää sitten
Sormenpäitä ja kuolleita hiiriä: 10 oksettavaa pikaruoka-annoksista löytynyttä yllätystä – osa 1