Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tänään yleisen uskomuksen todenperäisyyden: Säilyykö purkka suolistossa oikeasti seitsemän vuoden ajan?

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:

https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Säilyykö purkka suolistossa oikeasti seitsemän vuoden ajan?

Tarinan mukaan purukumi säilyy elimistössä seitsemän vuoden ajan, minkä takia sitä ei koskaan, missään tilanteessa, tule niellä. Lapsia pelotellaan kauhutarinalla, että purkka jumittuu mahalaukkuun tai tukkii suoliston. Ja vaikka ei mitään erityisen vakavaa tapahtuisikaan, säilyy purkka suolistossa seitsemän vuoden ajan. Tämä kaikki on kuitenkin urbaanilegendaa.

Ihmiset ovat jauhaneet purukumia tuhansien vuosien ajan, vaikka ensimmäiset purkat olivatkin ”hieman” erilaisia kuin nykyään. Noin 5000 vuotta sitten ihmiset käyttivät purupihkaa, joka auttoi antiseptisten ominaisuuksiensa vuoksi ientulehduksiin. Tällainen purkka on löytynyt Suomesta, Kierikin kivikautisilta asuinpaikoilta.

Vaikka purkka on aikojen saatossa muuttunut hyvin paljon, on purupihkalla ja nykyisillä purukumeilla yksi yhdistävä tekijä: meidän elimistömme ei pysty sulattamaan niitä.

Modernit purukumit koostuvat muun muassa sokereista, väriaineista ja makeutusaineista, jotka ovat kaikki vesiliukoisia, mutta iso osa purkasta on liukenematonta perusmassaa eli synteettisiä elastomeerejä. Meidän kehomme ei tuota sellaisia kemikaaleja, jotka pystyisivät pilkkomaan purukumin polymeerejä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että purkka jäisi suolistoon ikuisiksi ajoiksi – tai edes seitsemäksi vuodeksi. Ihan samalla tavalla kuin kuin vaikkapa liukenemattomat hedelmän siemenet, niin purkkakin löytää tiensä ulos luonnollista reittiä. Se ei jumitu umpisuoleen tai tarraudu kiinni mahalaukun seinämiin. Jos purkan siis vahingossa nielaisee, ilmaantuu se vessanpönttöön muutaman päivän sisällä.

Aivan sataprosenttisesti vaaratonta ei purkka suolistossa kuitenkaan ole. Jos purkkaa nielee oikein paljon kerralla tai monta palasta lyhyen ajan sisään, saattaa suolistoon oikeasti tulla tukos. Tällainen ongelma voi tulla vastaan erityisesti lapsilla tai niillä, joilla on suolistoa ahtauttava sairaus.

Mutta jos yhden purkan sattuu vahingossa nielaisemaan, niin mitään peruuttamatonta tai katastrofaalista ei ole päässyt käymään.

Lue myös:

• Nyt romutetaan 10 yleistä harhakäsitystä!
• Yleiset harhaluulot Suomesta – ovathan nämä nyt koomisia!

Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki selvittää tänään sen, että mistä koirat näkevät unia ja onko myös niillä painajaisia?

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:

https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki

Mistä koirat näkevät unia?

Koirat ”juoksevat”, vingahtelevat, murisevat ja saattavat jo haukahdella unissaan, mutta mistä ne oikein uneksivat?

Koiran aivot ovat rakenteellisesti hyvin samankaltaiset kuin ihmisellä, joten myös niiden aivoaallot ja aivojen aktiivisuus ovat hyvin samanlaiset kuin meillä. Tämä tiedetään faktana, sillä aivoja voidaan kuvata ja aktiivisuutta seurata erilaisilla menetelmillä. Koirilla on useita eri unen vaiheita ja niilläkin on REM-unta, johon ne vaipuvat noin 20 minuutin nukkumisen jälkeen. REM-uni on ihmisellä se unen vaihe, jossa me näemme eniten unia.

Tutkimusten mukaan koirat nukkuvat paremmin tutussa paikassa ja sen jälkeen, kun ne ovat saaneet paljon liikettä – tämäkin kuulostaa hyvin tutulta. Ei siis ole ollenkaan väärin olettaa, että koirien unet ovat hyvin samankaltaisia kuin ihmisellä. Itse asiassa tämä pätee suurimpaan osaan nukkuvista eläimistä; varsinkin selkärankaisista.

Palkitun eläinlääkärin Gary Richterin mukaan pennut ja pienet koirarodut näkevät unia varsin usein, noin kymmenen minuutin välein, mutta nämä unet ovat lyhyitä, minuutin mittaisia ”välähdyksiä”. Isommilla koirilla unen vaiheet eivät muutu yhtä nopeasti ja niiden unet voivat kestää kerrallaan jopa viisi minuuttia ja niitä nähdään tunnin välein.

Valistuneita arvioita koirien unista siis voidaan tehdä, mutta tokikaan kukaan ei voi varmasti sanoa, minkälaisia kuvia koirien unissa vilisee. Mutta asiantuntijoiden mukaan koirat uneksivat todennäköisesti omassa elämässään tapahtuneista asioista – juuri kuten ihmisetkin: ne saattavat juosta jänisten perässä tai noutaa niille heitettyä palloa. Koska omistaja on monelle lemmikkikoiralla sen elämän tärkein olento ja keskipiste, pyörivät tämän kasvot todennäköisesti usein koiran unissa.

Koiran unet eivät kuitenkaan ole pelkkää leikkiä ja riemua, sillä nekin näkevät painajaisia. Koirasta ja sen omista kokemuksista riippuen painajaiset voivat olla yksinjäämisen pelkoa, toisen koiran kanssa tappeluun joutumista tai sitten se voi nähdä pahoja unia ukkosesta.

Jos oman lemmikkinsä arvelee näkevän painajaista, sen voi herättää, mutta hellästi ja säikäyttämättä. Jos koira vaikuttaa unessaan aggressiiviselta, ei ehkä kannata mennä silittelemällä herättämään, sillä karvainen kaveri voi unesta hämmentyneenä vaikka näykkäistä.

Lue myös:

• • Eläinten 10 eriskummallista nukkumistapaa
  • 10 ihmeellistä faktaa unista – nukkuminen ei ole enää koskaan entisellään
  • Faktoja koirista: 10 yllättävää tietoiskua ihmisen parhaasta ystävästä

Me ihmiset olemme aikoinaan näyttäneet hyvin erilaisilta kuin nykyään. Evoluutio on jättänyt noista aiemmista muodoista merkkejä elimistöömme.

Listalla esitellyt rakenteet ovat nykyään täysin tarpeettomia tai sitten ne ovat menettäneet alkuperäisen tarkoituksensa. Siitä huolimatta ne ovat jääneet kehoihimme muistuttamaan kehittymisestä ja sopeutumisesta erilaiseen elämään.

Nyt siis sukelletaan ihmiskehon kummalliseen maailmaan ja tutustutaan evoluution jäänteisiin, jotka kertovat lajimme jatkuvasta muuttumisesta.

Kananliha

Ihmisten iho menee kananlihalle kylmässä, kun pienet karvankohottajalihakset supistuvat ja nostavat ihokarvat pystyyn. Karvan nouseminen vääntää ihon hieman koholle aiheuttaen nyppylämäisen pinnan. Pystyyn nousevat karvat saavat eläimet myös näyttämään suuremmilta ja vaarallisemmilta.

Ihmiseltä turkki on kadonnut, mutta reaktio on edelleen tallella. Yksinkertaisin selitys paksun karvapeitteen puuttumiselle olisi vaatteet, mutta se ei evoluution näkökulmasta käy järkeen. Ihminen nimittäin menetti turkkinsa jo paljon ennemmin kuin se vaelsi sellaisille alueille, joissa tarvittiin suojaavaa ja lämmittävää vaatekertaa.

Vallalla olevan käsityksen mukaan ihminen ”luopui” karvapeitteestä, koska liikuttaessa aukealla ja puuttomalla savannilla oli ilman turkkia helpompi säädellä elimistön ja ihon lämpötilaa. Vähäinen karvoitus on voinut olla myös evoluutiota puskeva voima siinä mielessä, että loiset viihtyivät huonosti karvattomalla iholla.

Umpilisäke

Pitkään ajateltiin, että umpilisäke (kuvassa appendix) on täysin turha ja ihmiselle vain pelkkä riesa. Nykyään kuitenkin tiedetään, että se toimii hyvien bakteerien varastopaikkana, josta otetaan täydennystä ja käynnistetään suolistoa uudelleen esimerkiksi vaikean ripulitaudin jälkeen.

Yleensä umpilisäke tulee esille ainoastaan silloin, jos se on tulehtunut ja joudutaan poistaa. Sen poistosta ei kuitenkaan ole mitään terveydellistä haittaa ja mahataudistakin toipuu ihan hyvin vaikkei pientä suolen pätkää enää olisikaan. Tuoreiden tutkimusten mukaan umpilisäke löytyy myös monilta muilta nisäkkäiltä, toisin kuin aiemmin oli ajateltu.

Umpilisäkettä voidaan silti sanoa evoluution jäänteeksi, sillä sen uskotaan alunperin toimineen selluloosan pilkkojana; olemme aikoinaan syöneet paljon lehtiä. Nykyään umpilisäke ei siis enää toimi siinä tehtävässä, vaan on ottanut hoitaakseen bakteerien ylläpidon.

Ikävien umpilisäkkeen tulehdusten luulisi aiheuttaneen sen, että suoli olisi hävinnyt kokonaan, mutta evoluutio onkin toiminut viekkaalla tavalla. Luonnonvalinta itseasiassa suosii suurempia umpilisäkkeitä, koska ne tulehtuvat pienikokoisempia harvemmin.

Joten tulevat sukupolvet: Turha odottaa, että pahamaineinen umpisuoli olisi menossa mihinkään!

Korvan liikuttajalihakset

Korvan liikuttajalihakset ovat eläinkunnassa kovassa käytössä. Eläimet pystyvät liikuttamaan molempia tai vain toista korvaansa kuunnellakseen tarkemmin ympäristönsä ääniä. Korvat voivat kääntyä kokonaan taaksepäin tai lähes ympäri, mikä parantaa aistimusta.

Meillä ihmisilläkin on jäljellä nuo samat korvaa ympäröivät viuhkamaiset lihakset, mutta ne eivät saa aikaan mitään liikettä. Toki lihaksia voi treenata, ja osa ihmisistä pystyykin heiluttamaan korviaan, joskin sitä tehdään lähinnä muiden viihdyttämiseksi.

Silti edelleen, jos ihminen kuulee yllättävän äänen takaansa, värähtävät nuo pienet lihakset ääntä lähempänä olevassa korvassa, kuin muistutuksena esi-isiä uhanneista vaaroista.

Darwinin kyhmy

Joillakin ihmisillä on korvalehden ylärustossa pieni, lähes huomaamaton evoluution jäänne. Rustossa on hieman paksumpi kohta, jota kutsutaan Darwinin kyhmyksi. Tämän periytyvän piirteen esiintymistiheys vaihtelee väestöryhmien osalta merkittävästi muutamasta prosentista jopa viiteenkymmeneen prosenttiin. Paksunema voi olla molemmissa korvissa tai vain toisessa.

Darwinin kyhmy on jäänne useiden nisäkkäiden korvissa hyvinkin selvästi nähtävissä olevasta kärjestä. Nimensä paksunema sai tietenkin evoluutioteorian isältä, Charles Darwinilta, joka kuvasi rakenteen ensimmäisen kerran Ihmisen polveutuminen ja sukupuolivalinta -kirjassaan esimerkkinä evoluution jämäpaloista.

Jos vielä pysytään pienen hetken ajan korvissa, niin osalla ihmisistä on korvan vieressä, kasvojen puolella, pieni reikä. Se on todellisuudessa täysin harmiton kehityshäiriö, jota esiintyy vain noin muutamalla prosentilla väestöstä. Mutta esimerkiksi Chicagon yliopistossa työskentelevän evoluutiobiologin Neil Shubinin mukaan nuo pienet reiät ovat muinainen jäänne kalojen kiduksista.

Turhat lihakset

Pitkän kämmenlihaksen tehtävänä on koukistaa kyynärniveltä sekä taittaa rannetta kämmenpuolelle. Kädessä on toki muitakin lihaksia, jotka ovat vastuussa noista liikkeistä, sillä pitkä kämmenlihas puuttuu noin 15 prosentilta ihmisistä. Sen esiintyminen kuitenkin vaihtelee laajasti eri väestöryhmien välillä.

Miksi meillä sitten on tuo turha lihas? Se on ollut merkittävässä osassa ihmisen kantamuodoilla, jotka ovat kiipeilleet ja riippuneet puiden oksissa. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että lihaksen puuttuminen ei enää nykyään vaikuta millään lailla esimerkiksi ihmisen puristusvoimaan.

Voit tarkistaa kätesi tilanteen puristamalla peukaloa ja pikkurilliä yhteen. Jos ranteen sisäpinnalle nousee selvästi näkyviin jänne, olet enemmistöä. Mutta ei huolta, jos jännettä ei näy; evoluutio on vain tehnyt tehtävänsä ja olet tavallaan paremmin sopeutunut ihmisen nykyiseen ympäristöön.

Jalan takaosassa sijaitseva plantaris-lihas on kätevä siinä kohtaa, kun pitää kiipeillä puissa tai käyttää jalkoja erilaisten esineiden käsittelyyn. Lähimmille sukulaisillemme, apinoille, kyseinen lihas on korvaamaton, mutta meille sillä ei ole käyttöä. Se on niin turha, että 9 prosenttia nykyihmisistä syntyy sitä ilman.

Turhuuteen tekee poikkeuksen tilanne, jossa tarvitaan kudossiirrettä: samoin kuin edellä mainittu kämmenlihas, myös plantaris voidaan huoletta poistaa ja käyttää muualla kehossa jänne- ja lihasvaurioiden korjaamiseen.

Viiksilihakset

Lähes kaikilla nisäkkäillä on viiksikarvat. Poikkeuksia toki on, mutta ei montaa: muurahaiskarhut, vesinokkaeläimet ja ihmiset. Kasvojen viiksikarvoiksi ei siis lasketa ylähuulen päällä kasvavia viiksiä.

Eläinten viiksikarvat ovat elintärkeät, sillä niillä kerätään tietoa ympäristöstä ja ne ovat herkät monenlaisille ärsykkeille. Viiksikarvat ovat suuri apu myös silloin, kun muut aistit eivät ole käytettävissä: esimerkiksi hylkeet pystyvät viiksikarvojensa avustuksella saamaan kiinni kaloja, vaikka niiden silmät ja korvat olisi peitetty.

Ihmisen viiksikarvat ovat kadonneet, koska aloimme kerätä informaatiota muilla aisteilla. Tokikaan nämä meidän aistimme eivät ole erityisen tarkkoja, jos verrataan muihin eläimiin, mutta me otimme käyttöömme ”kättä pidempää”, joka ainakin osittain on korvannut tarpeen huippuunsa viritetyille aisteille.

Meillä kaikilla on kuitenkin edelleen ylähuulissamme jäljellä pienet, surkastuneet lihakset muistutuksena pitkistä viiksikarvoistamme.

Häntäluu

Häntäluu on selkärangan alin osa ja evoluution jäljelle jättämä merkki siitä, että ihmisen kantamuodoilla on muinoin ollut häntä.

Kun ihminen aikoinaan vaihtoi puissa kiipeilyn kahdella jalalla kävelemiseen, jäi häntä tarpeettomaksi. Tasapainokin kehittyi aivan siedettäväksi ilman apuvälinettä.

Häntäluu sen sijaan ei ole tarpeeton, sillä siihen kiinnittyy monia tärkeitä lihaksia ja se antaa tukea, kun ihminen istuu ja nojaa taaksepäin. Se myös pitää peräaukon paikallaan, mikä on sinänsä suhteellisen tärkeä tehtävä.

Oikeastaan kaikilla nisäkkäillä on jossain elämän vaiheessaan häntä, mutta muun muassa ihmisellä geenit ohjelmoivat sen tuhoamisen kohdussa, yksilönkehityksen alkuvaiheessa. Kaikkein selvimmin ihmisalkion häntä on nähtävillä hieman reilut 30 päivää hedelmöittymisen jälkeen.

Silloin tällöin sikiönkehityksessä sattuu virhe ja vauva syntyy pienen hännän kanssa. Se on melko harvinaista, mutta ei mitenkään vaarallista, sillä lisäuloke saadaan helposti poistettua leikkauksella.

Laulajatähti Ke$ha on kertonut moneen otteeseen haastatteluissa, että hänellä oli syntyessään reilun puolen sentin mittainen häntä. Lääkäreiden ja vanhempien päätös leikata häntä pois on myöhemmin harmittanut suunnattomasti räväkkää naista.

Lue myös:

• 10 uskomatonta sankaritarinaa, joissa eläin pelasti ihmishengen
• 5 eläinfaktaa, joita et välttämättä olisi halunnut tietää

Lukijoiden kysymyksissä Listafriikki etsii nyt vastauksen siihen, että onko kaikilla eläimillä napa. Jos on, niin ainakaan se ei ole yhtä näkyvä kuin ihmisellä. Mutta otetaan asiasta selvää!

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Yhteyden meihin saat somekanavissamme, ota Listafriikki myös seurantaan:

https://www.tiktok.com/@listafriikki
https://www.instagram.com/listafriikkicom/
https://twitter.com/listafriikki
https://www.facebook.com/listafriikki

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Onko kaikilla eläimillä napa?

Kaikilla eläimillä ei ole napaa, sillä se on leikatun napanuoran jättämä arpi. Napa voi siis olla vain nisäkkäillä, joiden poikaset kasvavat emon kohdussa. Kehittyvät poikaset saavat ravintonsa istukan kautta, johon ne ovat yhteydessä napanuoran välityksellä.

Tämä siis tarkoittaa myös sitä, että kaikilla nisäkkäilläkään ei ole napaa. Nisäkkäiden luokka jakaantuu muniviin nisäkkäisiin, pussieläimiin ja istukallisiin nisäkkäisiin. Munivista nisäkkäistä elossa on enää nokkaeläimet eli vesinokkaeläin ja viisi nokkasiililajia, jotka alaluokkansa nimen mukaisesti lisääntyvat munimalla. Ei istukkaa, ei napanuoraa, eikä siis napaa.

Pussieläimillä – kuten kenguruilla ja koaloilla – poikanen kyllä kehittyy aluksi äidin kohdussa. Mutta alkio on irrallisessa ruskuaispussissa, josta se saa kaiken tarvitsemansa ravinnon. Noin reilun kuukauden jälkeen pieni poikanen tulee ulos ruskuaispussista, siirtyy synnytyskanavaa pitkin äidin pussiin ja kiipeää nisälle.

Matka voi ison emokengurun tapauksesssa olla jopa puoli metriä; se on aika käsittämätön suoritus parin sentin mittaiselta sokealta poikaselta. Joten pussieläimilläkään ei ole napaa, koska niillä ei missään vaiheessa ole emoon yhteyttä napanuoran välityksellä.

Tästä päästäänkin istukallisiin nisäkkäisiin, joihin me ihmisetkin siis kuulumme. Kaikilla istukkanisäkkäillä on elämän alussa istukkaan yhteydessä oleva napanuora; niinkuin ryhmän nimikin kertoo. Muilla lajeilla napanuoran arpi ei vain ole yhtä selvä kuin ihmisillä, mutta olemassa se joka tapauksessa on. Monilla eläinlajeilla arpi on karvapeitteen alla piilossa ja sen voi yrittää omalta lemmikiltä paikallistaa etsimällä pientä karvatonta viivaa.

Vain ihmisillä napa on selvästi erottuva, mikä johtuu napanuoran katkaisutyylistä. Meillä napanuora leikataan ja tynkä solmitaan tiukasti jälkivuodon ehkäisemiseksi.

Synnytyksen jälkeen napasuonten verenkierto kyllä pysähtyy, mutta me haluamme ottaa varman päälle. Muut eläinemot katkaisevat napanuoran yleensä hampaillaan; siksi arpi on tasaisempi ja pienempi kuin meillä.

*

Tiedätkö muuten, mikä on omfalofobia? Se on sairaalloinen navan pelko. Lue lisää täältä: Top 10 oudoimmat fobiat.

Listafriikki käy nyt läpi yllättäviä tapoja, joilla sää vaikuttaa ihmiseen. Sää muuttaa käytöstämme, vaikuttaa merkittävästi terveyteemme ja myös tapaan, jolla aivomme käsittelevät tietoa.

Tällä listalla emme kerro siitä, kuinka aurinko polttaa tai pakkasella iho kuivaa. Nyt mennään erikoisempiin juttuihin, joista osa saa todenteolla pohtimaan omaa käytöstä.

Nimittäin sää vaikuttaa huomaamattamme myös arvostelukykyyn ja päätöksentekoon. Se on melko pelottava ajatus, mutta toisaalta aika moni muukin asia vaikuttaa ihmisen toimintaan, joten hetkiä päätösten tai tärkeiden valintojen tekemiseen ei kannata ruveta siirtämään sään perusteella.

Sydänkohtaukset ja halvaukset lisääntyvät talvella

Tämän luulisi kyllä olevan toisin päin! Ja onhan se totta, että äärimmäiset lämpötilat molempiin suuntiin rasittavat kehoa, mutta kylmä tekee sydämelle kirjaimellisesti enemmän hallaa.

Sydän joutuu tekemään enemmän töitä kierrättääkseen verta ympäri kehoa ja pitääkseen sen lämpimänä. Samaan aikaan elimistössä tapahtuu muita muutoksia, joilla se kamppailee kylmää vastaan: verisuonet supistuvat, jolloin sydämen hapensaanti laskee. Tästä syystä sydämen on pumpattava entistä kovemmin saadakseen veren kulkemaan supistuneissa suonissa. Tämä yksinkertainen kysynnän ja tarjonnan epäsuhta johtaa verenpaineen ja sykkeen kohoamiseen, mistä lopputulos voi pahimmillaan olla sydänkohtaus tai aivoinfarkti.

Joten kun aina varoitellaan huhkimasta kesäkuumalla, niin talvipakkasilla lumitöiden tekeminen saattaa olla paljon vaarallisempaa!

Kuuma sää vähentää siittiöiden määrää

Siittiöiden määrän aleneminen kuumalla säällä on todettu jo 1980-luvulla tehdyissä tutkimuksissa, eikä tilanne ainakaan ilmastonmuutoksen myötä ole paranemaan päin. On evoluution kannalta omituista, että kivekset sijaitsevat ruumiinontelon ulkoupuolella varsin haavoittuvaisina. Mutta siihen (niinkuin kaikkiin muihinkin sopeumiin) on hyvä syy: siittiöiden muodostuminen vaatii ruumiinlämpöä viileämmät olosuhteet. Urospuolisen ihmisen, jota mieheksikin kutsutaan, siittiöille optimaalinen lämpötila on 34 celsiusastetta.

Ympäristön lämpötilalla on yllättävän paljon merkitystä, sillä talvella siemennesteessä on enemmän siittiöitä kuin kesällä. Jos ja kun ilmasto muuttuu ja lämpötilat vain jatkavat kohoamistaan, ovat siittiöt todellisessa vaarassa.

Useissa tutkimuksissa on todettu, että siemennesteessä olevien siittiöiden määrä on suurimmillaan talvella ja pienimmillään kesän kuumuudessa. Esimerkiksi Teksasissa vuonna 2016 tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että joillakin miehillä kesäiset siittiömäärät olivat tasolla, joka luokitellaan hedelmättömyydeksi, mutta talvella määrä oli täysin normaalilla tasolla.

Matalapaine ja kylmyys lisää nivelkipuja

Olet varmasti kuullut jonkun ennustavan myrskyn tulevan, koska tuntee sen luissaan. Silmien pyörittelyn sijaan varoitukseen voi suhtautua puolivakavasti, sillä jotkut ihmiset oikeasti tuntevat ilmanpaineen vaihtelut kehossaan.

Toisaalta yhteyttä huonon sään ja nivelkipujen välillä ei ole kyetty lukuisissa tutkimuksissa vahvistamaan, ja monien lääkäreiden mielestä kyse on plasebovaikutuksesta: iänkaiken on puhuttu sään aiheuttamista kivuista, joten sateella tunnettu kipu polvessa yhdistetään heti säähän. Siinä kohtaa unohtuu, että aurinkoisellakin säällä kolottaa.

On myös lääkäreitä ja varsinkin potilaita, jotka uskovat nivelkipujen ja matalapaineen välillä olevan yhteyden. Erityisesti kiputuntemuksia kokevat nivelreumapotilaat, joilla tulehdussolut tuhoavat omia kudoksia. Saattaa olla, että suojaava rusto on niin pahoin vaurioitunut, että luiden kipureseptorit ja hermot havaitsevat ilmanpaineen vaihtelut terveitä niveliä herkemmin.

Toisen teorian mukaan matalapaine saa nivelten kudokset laajentumaan, mikä aiheuttaa kipua ja jäykkyyttä. Korkeapaineessa ilmanpaine on nimensä mukaisesti suurempi, joten ilmakehä ”puskee” meitä vasten estäen kudosten laajentumisen. Ilmanpaineen laskiessa kudoksilla on enemmän tilaa.

Kun ulkona sataa ja on synkkää, voi mieli olla matalana ja auringonvalon vähäisyys aiheuttaa todistetusti masennusta. Mutta ihmisen älylliset toiminnot ovat parhaimmillaan silloin, kun sää on surkeimmillaan.

Tutkimusten mukaan muisti toimii paremmin pilvisellä kuin aurinkoisella säällä. Eräässä australialaistutkimuksessa shoppailijoille tehtiin pistokokeita pienestä myymälästä lähtemisen jälkeen ja heitä pyydettiin muistamaan sattumanvaraisten esineiden sijainti. Huonolla säällä muistettujen esineiden määrä oli kolminkertainen verrattuna aurinkoisiin päiviin. Tutkijoiden mukaan kyse on siitä, että kauniina päivinä ihmiset ovat paremmalla tuulella eivätkä kiinnitä samalla tavalla huomiota mitättömiin asioihin. Hyväntuulisuus voi kadota, jos kuluttaa energiaa epäolennaisuuksiin.

Ollessaan huonolla tuulella, joka siis on yleisempää huonolla säällä, ihmisillä on tapana käyttää niin sanottua alhaalta ylöspäin suuntautuvaa tiedonkäsittelyä. Tällöin mennään suoraviivaiseen, aistihavainnoista koottavaan prosessointiin verrattuna ylhäältä alaspäin suuntautuvaan ajatusmalliin, jossa aiemmat kokemukset, konteksti ja yleinen tietämyksemme muokkaavat tiedonkäsittelyä. Arvellaan, että alhaalta ylöspäin tapahtuva tiedonkäsittely on tehokkaampaa muistamisen kannalta.

Esimerkiksi opiskelijan kannattaisi tämän perusteella päntätä tentteihin nimenomaan pilvisinä päivinä, sillä silloin aivot keskittyvät paremmin juuri haluttuun asiaan.

Äkillinen muutos ilmanpaineessa voi käynnistää synnytyksen

Sadepilviä horisontissa – kohta tulee lähtö synnärille. Näin ainakin Japanissa tehdyn pitkäaikaistutkimuksen mukaan. Tokion lääketieteellisessä yliopistossa tehty ja vuonna 2006 julkaistu tutkimus osoittaa, että synnytysten määrä lisääntyy ilmanpaineessa tapahtuvien nopeiden muutosten myötä. Seitsemän vuoden ajalta synnytyksiä läpikäyneet tutkijat havaitsivat, että merkittäviä piikkejä tuli nimenomaan matalapaineen alla.

Tutkimuksessa löydettiin yhteys äkillisen ilmanpaineen laskun ja lapsiveden menemisen välillä. Lapsiveden meneminen tarkoittaa siis sitä, että sikiökalvot puhkeavat, ja lapsivettä rupeaa tihkumaan tai sitä lorahtaa kunnolla ulos – kuten elokuvissa. Ja silloin vauva on valmis tulemaan. Joskus sikiökalvot puhkeavat vasta ponnistusvaiheessa, jolloin synnytys on ollut jo hyvän aikaa käynnissä.

Synnytysten määrä kasvaa siis ilmanpaineen vaihtelussa kumpaankin suuntaan, mutta spontaani sikiökalvojen puhkeaminen ja lapsiveden meneminen on matalapaineen tekosia. Johtuisiko samasta syystä kuin nivelten kipu ja jäykkyys matalapaineen alla? Kudokset pääsevät laajenemaan ja sikiökalvot venyvät puhkeamiseen asti.

Lämpötila vaikuttaa arvostelukykyymme

Jos ikinä joudut oikeuteen rikoksesta syytettynä, niin pidä peukut pystyssä, että käsittely tapahtuu kesällä. Lämmin sää nimittäin tekee meistä vähemmän tuomitsevia. Toivottavaa tietenkin on, että ei koskaan joutuisi kyseisenlaiseen tilanteeseen.

Asiaa on tutkittu muun muassa Saksassa, jossa yli sadalle yliopisto-opiskelijalle näytettiin pidätyskuvia. Koehenkilöt, jotka olivat viileässä huoneessa, arvioivat pidätetyt henkilöt kylmäverisiksi rikollisiksi, jotka viettävät kaiken aikansa suunnitellen tihutöitä. Lämpimässä huoneessa kuvia arvioineet taas näkivät pidätetyt impulsiivisina, hetken mielijohteesta rikoksiin päätyneinä henkilöinä. Jos vedetään mutkat suoriksi, niin lämpötilasta riippuen henkirikoksesta syytetty voi saada tuomion murhasta tai taposta, joista annettavat rangaistukset ovat aivan eri luokkaa.

Lämpimässä myös ihmiset ovat lämpimämpiä ja epäitsekkäämpiä. Kylmässä toisiin ihmisiin suhtautuminen on kalseampaa.

Sää voi vaikuttaa siihen, mihin pääsee opiskelemaan

Tämä on varsin pelottava teoria ja liippaa läheltä listan edelliseen kohtaa, jossa käsiteltiin sään vaikutusta arvostelukykyyn. Nyt mennään siihen, miten ihmiset säästä riippuen arvostavat erilaisia asioita.

Käyttäytymistieteiden professori, sosiaalipsykologi Uri Simonsohn on tutkinut muun muassa yliopistojen opiskelijavalintaa ja sitä, mitkä kaikki seikat vaikuttavat valintaan. Vuonna 2007 hän julkaisi tutkimuksen, jossa seurattiin 682 opiskelemaan pyrkineen haastatteluja. Simonsohn halusi selvittää, miten sää vaikuttaa haastattelijoiden arvioihin.

Ja kuten Simonsohn oli ennustanut, säällä oli merkittävä vaikutus siihen, mitä saavutuksia haastattelija piti arvossa. Tutkimuksen tulokset julkaistiin varsin kuvaavasti otsikoidussa artikkelissa: Clouds make nerds look good eli pilvet saavat nörtit näyttämään hyvältä. Kävi siis ilmi, että pilvisinä päivinä haastattelijat suosivat niitä nuoria, jotka olivat akateemisesti ansioituneita. Aurinkoisella säällä tehdyissä haastatteluissa koulumenestys ei tokikaan ollut sivuseikka, mutta esimerkiksi urheilusaavutuksilla, kerhotoiminnalla tai erilaisiin toimikuntiin kuulumisella oli suurempi merkitys.

Jos esimerkiksi opiskelemaan pyrkivä on ahkerasti mukana koulunsa teatteritoiminnassa, mutta hänen numeronsa eivät välttämättä ole täydelliset, on yliopistoon pääseminen todennäköisempää aurinkoisena haastattelupäivänä.

Simonsohnin tutkimusten mukaan muutokset pilvipeitteessä suuntaan tai toiseen voivat nostaa hyväksymisen todennäköisyyttä jopa 12 prosentilla.

Rikoksia tehdään vähemmän huonossa ja kylmässä säässä

Ei varmasti ole mitenkään yllättävää, että väkivaltarikoksia tehdään huonolla säällä vähemmän. Yllättävää on se, miten paljon tutkimustietoa asiasta on. Vuonna 2013 Science-lehdessä julkaistiin kokooma-artikkeli valtavasta määrästä dataa, johon kuului tutkimuksia jokaisesta maailmankolkasta ja niissä oli perehdytty ajanjaksoihin 12 000 vuoden takaa aina nykypäivään saakka. Yhteenvedossa havaittiin, että lämpötilan nousu on aina lisännyt rikollisuutta, erityisesti väkivaltarikosten määrää, maailmanlaajuisesti.

Tämä on havaittavissa pienemmässäkin mittakaavassa: kesäisin tehdään enemmän rikoksia kuin talvisin. Kylmä tai sateinen sää ei kuitenkaan varsinaisesti vaikuta ihmisten käytökseen, sillä ”tarve” varastaa, pahoinpidellä tai tappaa ei ole kesällä sen suurempi kuin talvella. Kyse on siitä, että ihmisiä liikkuu ulkona vähemmän; oli kyse uhreista tai rikollisista. Mutta säällä siis on merkitystä, ja jos meillä on koko ajan lämpimämpää ja lämpimämpää, niin rettelöitä on tiedossa. Tämä kannattaa pitää mielessä myös lomareissun ajankohtaa suunnitellessa.

Nyt on pakko liittää tähän mukaan yksi omakohtainen tarina. Helmikuussa 2015 olimme New Yorkissa ja tuo viikko oli kylmä. Siis todella kylmä. Sehän ei meitä hidastanut – päinvastoin, sillä mihinkään nähtävyyksiin ei tarvinnut jonottaa. Meidän Airbnb-isäntä naureskeli, että moneen päivään ei ole tapahtunut murhia, sillä murhaajatkaan eivät halua tulla ulos sellaisella pakkasella. Myöhemmin luin, että kyseessä oli pisin murhaton putki New Yorkissa yli kahteenkymmeneen vuoteen. Kokonaista 12 päivää ilman raportoituja murhia. Tuo helmikuinen pätkä oli myös harvinaisen kylmä. Meillä oli siis viileä, mutta turvallinen lomaviikko!

Kädet ja jalat turpoavat kuumassa

Kuumalla säällä kämmenet ja jalat voivat turvota merkittävästi. Jopa niin paljon, että helteisenä päivänä voi olla syytä jättää sormukset lipaston päälle. Ilmiö on voimakas varsinkin silloin, kun korkeaan lämpötilaan yhdistyy korkea ilmankosteus. Tällöin elimistöllä on vaikeuksia jäähdytellä, minkä se tekee etenkin hikoilun avulla. Tämän lisäksi lämpöä siirretään kehon sisäosista ja lihaksista ihon pinnalla, mikä tapahtuu ohjaamalla enemmän verta iholle.

Pintaverenkierron tehostuessa verisuonet laajenevat; se on hyvä, koska tällöin lämpöä pääsee pois enemmän. Toisaalta verisuonten laajentuessa niissä olevaa nestettä pääsee tihkumaan ympäröiviin kudoksiin, mikä näkyy sitten turpoamisena.

Turpoaminen on yleisempää naisilla, sillä naisten rasvaprosentti on luontaisesti korkeampi kuin miesten, ja mitä enemmän rasvaa, sitä kehnommin lämpö pääsee poistumaan.

Sateet pahentavat allergiaa

Toisin kuin voisi luulla, niin sateet laittavat kausiluontoisesta allergiasta kärsivät vieläkin tukalampaan olotilaan. Pitkään kestävä sade kyllä vähentää ympäriinsä leijailevia siitepölyhiukkasia ja huuhtoo ne lopulta mukanaan, mutta kun sateet alkavat, pahentuvat monen allergikon oireet huomattavasti.

Kun sadepisara maahan tippuessaan osuu siitepölyryppääseen, hajoaa tuo kasauma pienemmiksi osasiksi, jotka leviävät helpommin ja nopeammin ympäristöön. Siitepölyn määrä ilmassa on usein suurimmillaan sateella. Siksi sadekuurojen aikaan allergiaoireet voivat pahentua, vaikka kuivalla säällä sitä toivoo sateiden tuomaa ”helpotusta”.

Lue myös:

Kymmeniä miljoonia vuosia sitten eläneistä eläimistä tiedetään paljon, mutta vielä enemmän on selvittämättä. Ja juuri siksi dinosaurukset yllättävät ja paljastavat itsestään fossiilien välityksellä jatkuvasti uusia asioita. Tässä tulee listallinen yllättäviä ja mielenkiintoisia faktoja dinosauruksista!

Dinosaurusten valtakausi alkoi noin 230 miljoonaa vuotta sitten ja päättyi lopulta tuhoisaan asteroidi-iskuun noin 65 miljoonaa vuotta sitten. On kuitenkin väärin sanoa, että dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon, sillä yksi dinosaurusryhmä elää keskuudessamme tänäkin päivänä. Lintujen sanotaan polveutuvan dinosauruksista, mutta itse asiassa tieteellinen fakta on se, että linnut ovat dinosauruksia.

Kotipihan puussa laulava sinitiainen kuuluu dinosaurusten teropodi-alalahkoon ja se on läheisempää sukua Tyrannosaurus rexille, kuin T. rex on pitkäkaulaisille brontosauruksille tai kolmisarvisille triceratopseille.

Monet näistä listan faktoista liittyvätkin siihen, miten samankaltaisia linnut ja tietyt dinosaurukset ovat. Jos dinosaurusten käytös kiinnostaa, niin paras tapa tutustua siihen on seurata lintuja. Se on uskomatonta, mutta totta!

Listafriikki tarjoilee nyt kymmenen yllättävän faktan listan, joka avaa muniaan hautovien, saaliin perässä uivien ja soidintansseja esittävien dinosaurusten elämää.

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Lisää faktoja dinosauruksista voit lukea tästä:

Tyrannosaurus rexiä olisi helppo juosta karkuun: 10 yllättävää faktaa dinosauruksista – osa 1

Hilse ei ole mikään uusi juttu: sitä oli jo dinosauruksilla

Noin 125 miljoonaa vuotta sitten elänyt dinosaurus on vanhin eläin, jolla tiedetään olleen hilseongelma. Hilsettä on löytynyt useilta petodinosauruksilta, ja sen esiintyvyys on yhteydessä höyheniin.

Hilseeseen törmättiinkin aivan sattumalta, kun tutkijat yrittivät selvittää tapaa, jolla dinosaurukset varistivat höyhenensä eli miten hirmuliskojen sulkasato tapahtui. Tutkijat havaitsivat, että joissain höyhenissä oli korneosyyttejä, litteitä keratiinisoluja, joita muodostuu myös ihmisellä, kun iholla on hilsettä.

Samaisessa tutkimuksessa kävi myös ilmi, että dinosaurukset varistivat höyhenensä pienissä osissa, kuten modernit linnut, eivätkä kerralla vanhaa peitettä tiputtaen. Sama pätee myös ihoon, sillä toisin kuin vaikkapa liskot, eivät dinosaurukset luoneet nahkaansa kokonaisena vaan pieninä paloina – hilseenä.

Suunnilleen jurakauden puolivälissä, noin 170 miljoonaa vuotta sitten, kun höyhenpeitteisiä dinosauruksia alkoi olla yhä enemmän ja enemmän, ja sulkien rakenne monimuotoistui, alkoi myös hilse kehittymään.

Kun linnut eriytyivät omaksi ryhmäkseen noin 150 miljoonaa vuotta sitten, oli hilse yllättäen suuressa roolissa. Modernien lintujen nahasta irtoaa rasvaisia hiutaleita, jotka toimivat jäähdytysjärjestelmänä lennon aikana; ne sitovat ja hajottavat lämpöä.

Dinosaurusten hilse oli hyvin samankaltaista, mutta siinä ei ollut rasvaa. Löydös viittaa siihen, että nämä hilseilevät dinosaurukset eivät sulistaan ja siipimäisistä eturaajoistaan huolimatta kyenneet lentämään. Siksi hilseestä on tullut paleontologeille yllättävä väline sen selvittämiseen, mitkä dinosaurukset ovat lähteneet valloittamaan taivasta.

Kuvan Caudipteryx-dinosauruksella oli varmasti hilsettä, sillä sen höyhenpeitteestä on jäänyt selvät painaumat kiveen. Se ei kuitenkaan koskaan noussut siivilleen.

Dinosaurukset esittivät soidintansseja

Teknologian kehittyessä saamme koko ajan paremman kuvan siitä, miltä dinosaurukset ovat näyttäneet, mutta niiden käyttäytyminen on, ja tulee varmasti aina olemaan, enemmän tai vähemmän arvailua ja päättelyä. Kaikki tieto, mitä meillä on noista noin 65 miljoonaa vuotta sitten kadonneista eläimistä, saadaan kivettyneitä jäänteistä tai painaumista. Toisaalta, mitä enemmän dinosauruksista selviää, sitä paremmin käy ilmi se, miten samanlaisia ne lintujen kanssa olivatkaan – sekä ulkonäöltään että käytökseltään.

Nature-lehdessä vuonna 2016 julkaistun tutkimuksen mukaan ainakin yhden dinosauruslajin koiraat heittäytyi vauhdikkaaseen soidintanssiin hurmatakseen naaraat.

Vauhdikkaista kosiomenoista on löytynyt todisteita monista liitukauden aikaisista fossiiliesiintymistä Coloradosta, Yhdysvalloista. Ensin paleontologit löysivät kalkkikivestä naarmuja – ja naarmuilla tarkoitetaan kahden metrin mittaisia ja puolen metrin syvyisiä koloja. Ne näyttivät dinosauruksen jäljiltä ja päättyivät kynnen painaumaan. Uurteita oli yhdessä kohdassa jopa 50 kappaletta ja aina pareittain.

Tutkijoiden hämmennys oli valtava, kunnes he tajusivat, että nykypäivän dinosaurukset eli linnut jättävät samanlaisia jälkiä maahan soidinmenojen aikaan. Koiraat hyppivät, tanssivat ja raapivat maata esitelläkseen pesänrakennustaitojaan naaraille. Jälkien epäillään olevan jonkun teropodien ryhmään kuuluvan dinosauruksen tekemiä; tuohon alalahkoon kuuluvat muun muassa tyrannosaurukset, allosaurukset ja velociraptorit sekä kolibrit, pulut ja kaikki koskaan eläneet linnut.

Ja jos tanssivia lajeja on löytynyt yksi, ei ole mitään syytä epäillä, etteivätkö soidinmenot olisi laajemmallekin levittäytynyt ominaisuus – siitä ei vain ole jäänyt jälkiä tai niitä ei ole vielä löydetty.

Dinosaurukset elivät laumoissa tai paremminkin parvissa

Dinosaurukset nähdään usein verenhimoisina erakkoina. Suuret kasvinsyöjälaumat meille on toki esitelty elokuvissa, mutta laumaeläminen ei ollut rajoittunut vain näihin laiduntajiin. Dinosaurukset, kuten linnutkin, elivät parvissa ja pesivät yhdyskunnissa. Näin poikasilla oli suurempi todennäköisyys selvitä, sillä niillä oli monta suojelijaa.

Aasiassa sijaitsevasta Gobin autiomaasta löydettiin vuonna 2018 noin 80 miljoonaa vuotta vanha yhdyskunta, jossa oli 15 pesää ja vähintään 50 munaa. Sedimenteistä voitiin päätellä, että pesät olivat olleet käytössä samaan aikaan. Ne olivat jo aiemmin mainittujen teropodien, kaksijalkaisten petodinosaurusten, pesiä.

Toinen todiste siitä, että petodinosaurukset elivät laumoissa, löytyi Mongoliasta vuonna 2016. Samasta paikasta löytyi kymmeniä höyhenpukuisia Aviminus-dinosauruksia, jotka olivat olleet yhdessä kuoleman hetkellä noin 70 miljoonaa vuotta sitten. Paleontologien mukaan näitä hyvin paljon lintuja muistuttaneita oviraptoreita oli todennäköisesti ollut satojen yksilöiden parvi, mutta läheskään kaikkien jäänteet eivät ole säilyneet nykypäivään.

Nämä ovat olleet varsin mullistavia löytöjä, mutta ottaen huomioon kaikkien teropodien ja varsinkin oviraptorien läheisen sukulaisuuden lintujen kanssa, ei se loppuviimeksi ole lainkaan yllättävää.

Höyhenpeitettä on kovin vaikea kuvitella

On kovin hankala saada iskostettua omaan päähän, että dinosauruksilla oli höyheniä. Dinosaurus-sanasta tulee mieleen paksu, suomujen peitossa oleva ja ehkäpä tummanvihreä tai ruskea nahka. Sellainen kuin krokotiililla on.

Vasta melko hiljattain höyhenpeitteen levinneisyys on alkanut selvitä tutkijoille ja sitä myötä myös meille muille. Virheellinen kuvaus on ymmärrettävä, sillä höyhenet eivät samalla tavalla kivety ja säily kuin luut.

Ensimmäiset höyhenpeitteiset dinosaurukset löydettiin vasta muutama vuosikymmen sitten. Ehkä kaikkein hämmentävintä on se, että meidän kaikkien tuntema Tyrannosaurus rex oli mitä ilmeisimmin yksi näistä höyhenpeitteisistä pedoista. Sillä höyhenet olivat keskittyneet selkään, päälaelle, häntään ja mahdollisesti kasvoihin – hurjalla T. rexillä saattoi olla kunnon räpsyripset. Mutta totta se on, höyhenet olivat enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

Vuonna 2015 paleontologi Lida Xing oli kiertelemässä torilla Myanmarissa, kun hän löysi palan meripihkaa. Jos kyseisen esineen olisi ottanut käsiinsä lähes kuka tahansa muu, olisi sen arvo jäänyt huomaamatta. Meripihka sisälsi nimittäin dinosauruksen pyrstön, jota myyjä oli luullut hyönteiseksi.

Tarkemmissa tutkimuksissa pyrstöstä voitiin erottaa kaikki yksityiskohdat luita, lihaa, nahkaa ja tietenkin niitä sulkia myöden. Coelurosaurukseksi tunnistettu varpusen kokoinen dinosaurus oli kuolleessaan vasta poikanen ja olisi kasvanut noin strutsin kokoiseksi, ellei olisi noin 99 miljoona vuotta sitten juuttunut epäonnisesti pyrstöstään meripihkaan. Tutkimus julkaistiin Current Biology -lehdessä vuonna 2016.

Löydös oli erittäin merkittävä, sillä se oli ensimmäinen kerta, kun tutkijat pääsivät näkemään, miltä dinosaurusten höyhenet näyttävät kolmiulotteisina. Coelurosaurukset ovat hyvin läheistä sukua linnuille ja esimerkiksi tyrannosauruksille, joten jälleen yksi vahva viite siihen, että sillä pahamaineisimmallakin pedolla oli höyhenpeite.

Dinosaurukset sukelsivat saaliin perään

Varsin hiljattain paleontologeille on selvinnyt, että maalla eläneet petodinosaurukset saalistivat myös vedessä. Ne eivät kuitenkaan olleet mitään vesieläimiä, vaan osasivat uida sisäsyntyisesti kuten vaikkapa koirat ja syöksyivät veteen tarpeen niin vaatiessa.

Tällaisesta käytöksestä on löytynyt todisteita muun muassa kivettyneestä joen pohjasta. Albertan yliopiston tutkijat löysivät jäljet Kiinasta, sellaiselta reitiltä, jota dinosaurusten tiedetään jäljistä päätellen käyttäneen paljon.

Kolmella varpaalla varustettu teropodi, joka oli T. rexin kaltainen, mutta pienempi, oli uinut noin 15 metrin matkan sen verran matalassa vedessä, että sen pitkät kynnet olivat raapineet symmetriset jäljet pohjaan. Kyseessä ei ollut mikään paniikinomainen räpiköinti vaan jäljistä päätelleen rytmikäs ja koordinoitu potkiminen vuorojaloin.

Lue ensimmäinen osa: Tyrannosaurus rexiä olisi helppo juosta karkuun: 10 yllättävää faktaa dinosauruksista – osa 1

Lue myös:

• 10 tapausta, joissa eläinten muuttunut käytös on ennakoinut luonnonkatastrofia
• Hollywoodin karvaiset sankarit: 10 valloittavaa eläinnäyttelijää
• 10 tapausta, joissa eläimet sabotoivat ihmisten toimia
• Uskomatonta! Eläimet, jotka tekevät ihmisten töitä

Mistä rakastuminen johtuu? Mikä toisessa ihmisessä kiehtoo? Rakastuminen ei olekaan aivan niin yksinkertaista, että niin vain käy tai sitten ei. Rakastumisen takan on hyvin yllättäviäkin syitä.

Löydätkö kenties tältä listalta syyn siihen, miksi joku on saanut perhoset lentelemään vatsassasi tai miksi juuri sinä olet vienyt joltakin jalat alta?

Rakkauden löytäminen voi olla tuskallista, mutta lukuisissa tieteellisissä tutkimuksissa on selvitelty rakastumisen anatomiaa, ja tunteen kehittymiseen vaikuttavat lukuisat erilaiset tekijät.  Listafriikki esittelee nyt kymmenen psykologisten tutkimusten tarjoamaa kiehtovaa selitystä rakastumiselle.

Kemialla – hajuilla ja mauilla – on toki myös näppinsä pelissä; siihen rakastumisen puoleen voi tutustua suutelusta kertovalla listalla: Suukottelu kannattaa – 10 ihanaa, ällöttävää ja mielenkiintoista faktaa suutelusta.

Tämä lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset viisi salaisuutta rakastumisen anatomiasta voit lukea tästä:

10 yllättävää psykologista syytä rakastumiselle – osa 1

Jaetut pelottavat kokemukset

Rakastuminen voi tapahtua yllättäen ja omituisissa olosuhteissa. Tutkimusten mukaan jännittävät tai jopa pelottavat kokemukset yhdistävät ihmisiä; tämähän ei ole mitenkään yllättävää. Mutta yhteinen, adrenaliinintäyteinen kokemus kasvattaa myös viehätystä ja romanttisia tunteita toista osapuolta kohtaan.

Tätä on tutkittu jo vuonna 1974, kun psykologit laittoivat kauniin naisen pelottavalle riippusillalle haastattelemaan sattumanvaraisia miehiä. Tutkimuksessa selvisi, että useammat miehet kokivat voimakasta ihastumista ollessaan ylittämässä tutisevaa siltaa verrattuna siihen, että haastattelija jututti heitä tukevasti maan pinnalla. Tästä voitiin siis päätellä, että kohtaaminen jännittävässä tai jopa pelkoa herättävässä vaaratilanteessa voi johtaa rakastumiseen.

Nyt on siis syytä vaihtaa seuraavat illallistreffit vaikkapa laskuvarjohyppyyn!

Lue myös: Naisen kyyneleet alentavat miehen seksuaalista halukkuutta –  11 faktaa kyynelistä ja itkemisestä

Elehdintä ja erityisesti käsien liikkeet

Nykyajan kiireisessä maailmassa ensivaikutelmalla on aiempaa suurempi merkitys, sillä moderni kosiskelu ei useinkaan etene siihen pisteeseen, että toiseen pääsisi tutustumaan kunnolla. Yksi kuva tai nopea tapaaminen voi määrittää suhteen tulevaisuuden.

Vuonna 2016 Kalifornian yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa perehdyttiin sekä paikannustietoihin perustuviin deittisovelluksiin että pikatreffailuun eli Speed Dating -tapahtumiin.

Tutkijat tekivät sovellukseen miesten ja naisten profiileja, joissa samat henkilöt poseerasivat kuvissa elehtivinä tai hillitysti. Kävi ilmi, että henkilö oli huomattavasti kiinnostavampi silloin, jos hän esiintyi kuvassa ”laajemmassa” asennossa eli hyvässä ryhdissä ja raajat levällään, kuin jos hän seisoi esimerkiksi käsivarret ristissä.

Samanlainen ilmiö oli todettavissa pikatreffeillä. Koehenkilöt halusivat jopa kaksi kertaa todennäköisemmin tavata treffikumppanin uudelleen, jos tämä liikutteli käsiään, verrattuna siihen, että toinen istuisi paikallaan. Tutkijoiden mukaan tämä liittyy parinvalintaan: elehtiminen osoittaa dominanssia, joka on hyvän puolison (evolutiivisessa mielessä lisääntymiskumppanin) merkki.

Rakastuminen voi olla pienistä jutuista kiinni, joten jos olet kiinnostunut jostain henkilöstä, niin ota rennosti tila haltuun ja käytä käsiäsi.

Yhteensopivuus

Kanadalaisen psykiatrin Eric Bernen mukaan rakastuminen ja onnellinen parisuhde riippuu siitä, sopivatko puolisot yhteen kaikilla kolmella hänen määrittelemällään tasolla.

Bernen mukaan kaikilla meillä on kolme minää: vanhempi, lapsi ja aikuinen. Vanhempi on se, mitä sinulle on opetettu, lapsi on se, miltä sinusta tuntuu, ja aikuinen taas on se, mitä olet oppinut.

Kahdella ihmisellä on Bernen teorian mukaan synkattava jokaisella tasolla, jotta he ovat oikeasti yhteensopivia. Ja kun nämä asiat ovat kunnossa, on täydellinen kumppani löytynyt ja yhteensopivuudesta voi seurata rakastuminen – ainakin paperilla.

Koska Bernen teoria ja nämä eri minät voivat olla hankalasti hahmotettavia, niin yhteensopivuutta voi mietiskellä helpompien kysymysten kautta.

Vanhempi: Onko meillä samanlaiset arvot ja uskomukset? Lapsi: Onko meillä kivaa yhdessä? Näyttääkö toinen seksikkäältä? Aikuinen: Pidämmekö toisiamme fiksuina? Olemmeko hyviä ratkaisemaan ongelmia yhdessä?

Muistutatko ihastuksesi vanhempaa?

Tämä on ikuisuuskysymys: Valitsemmeko puolisoksemme oman vanhempamme? Ei tietenkään kirjaimellisesti, vaan itsemme kanssa vastakkaista sukupuolta olevaa vanhempaa muistuttavan puolison.

Vaikka moni varmasti torjuu ajatuksen, niin tutkimusten mukaan siinä on vinha perä. Joillekin, ei tokikaan kaikille, omat vanhemmat ovat ne tärkeimmät roolimallit. Jos esimerkiksi treffikumppanilla on samanlaisia piirteitä tai hän käyttäytyy samalla tavalla kuin oma vanhempi, voi se lisätä tämän vetovoimaa, koska ominaisuudet ovat tuttuja ja turvallisia. Omaa vanhempaa muistuttava kumppani voi olla puoleensavetävä myös siinä tapauksessa, jos vanhemman kanssa samanlaiset ominaisuudet eivät ole positiivisia – se on kaikesta huolimatta myös tuttua ja turvallista.

St. Andrewsin yliopiston psykologin David Perretin johtamassa, Evolution and Human Behaviour -lehdessä vuonna 2003 julkaistussa tutkimuksessa havaittiin, että ihmiset ovat romanttisessa mielessä kiinnostuneita sellaisista henkilöistä, joilla on samanväriset silmät ja hiukset kuin heidän omalla, vastakkaista sukupuolta olevalla vanhemmallaan.

Eräässä toisessa, niin ikään Perretin ja hänen kollegoidensa tekemässä, vuonna 2002 julkaistussa tutkimuksessa selvitettiin vanhempien iän vaikutusta rakastumiseen ja kumppanin valintaan. Tutkimuksessa kävi ilmi, että ”vanhoille” eli yli 30-vuotiaille vanhemmille syntyneet naiset olivat viehättyneempiä ikääntymisen merkkejä osoittaviin miehiin, kuin ”nuorille” vanhemmille syntyneet.

Miehilläkin iällä todettiin olevan vaikutusta, mutta ainoastaan äidin kautta – isän iällä ei ole merkitystä. Oman äidin ikä ei kuitenkaan vaikuttanut siihen, minkä näköisten naisten kanssa mies olisi valmis lyhyeen suhteeseen, mutta pitkäaikaisen kumppanin valinnassa kyllä. Sigmund Freud heittää voltteja haudassaan.

Vastakohdat eivät vedä puoleensa eivätkä täydennä toisiaan

Vuosikymmenien ajan on tehty tutkimuksia, jotka todistavat vanhan kliseen – vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa – täysin vääräksi. Ensihuuma ja ihastuminen voivat toki saada entisestään kipinää kumppanin erilaisuudesta, mutta rakastuminen, rakastaminen ja varsinkin pitkäaikainen kumppanuus vaativat samankaltaisuutta.

Kaikessa puolisoiden ei tietenkään tarvitse olla samanlaisia; sehän on sula mahdottomuus. Mutta hyvin erilaisten persoonien voi olla vaikea ymmärtää toisiaan arjessa, jolloin pikkuasioistakin tulee erimielisyyksiä. Jos taas osapuolet ovat luonteeltaan samankaltaisia, on kommunikointi huomattavasti sujuvampaa ja elämä helpompaa.

Eikä viehättyminen samankaltaisuudesta ole pelkästään persoonallisuuskysymys: ihmisiä miellyttävät myös heidän omat fyysiset piirteensä. Tämä on todettu muun muassa vuonna 2010 julkaistussa yhdysvaltalaistutkimuksessa, jossa koehenkilöt arvioivat täysin vieraiden ihmisten kuvia ja sellaisia kuvia, joissa oli heidän omat kasvonsa sekoitettuna tuntemattomien kasvoihin; tietenkin heidän tietämättään. Seksuaalisesti viehättävimpinä koehenkilöt pitivät niitä kasvoja, joissa oli heidän omia piirteitään.

Lue ensimmäinen osa: 10 yllättävää psykologista syytä rakastumiselle – osa 1

Ihmisen sisältä voi löytyä melko käsittämättömiä asioita ja nyt siis tarkoitetaan sinne kuulumattomia asioita. Tälle listalle niistä valittiin elävät olennot.

Ihmisen sisälle päätyy asioita vahingossa, mutta toisinaan esineitä tungetaan sisään tarkoituksella; erinäisistä ruumiinaukoista. Ongelmalliseksi tilanne muodostuu siinä vaiheessa, kun vierasesine, tai tässä kohtaa vieraseliö, ei katoakaan, vaan jää pitämään majaa ihmisen sisälle.

Listafriikki esittelee teille nyt kymmenen karmivaa ja kummallista tapausta, joissa eläviä olentoja on löytynyt ihmisen sisältä. Nautinnollisia lukuhetkiä!

Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset puistattavat tarinat voit lukea tästä:

10 elävää olentoa, jotka ovat löytyneet ihmisten sisältä – osa 1

Keuhkokala

Eräänä toukokuisena iltapäivänä Anil Barela, 12-vuotias intialaispoika, oli kavereidensa kanssa leikkimässä ulkona. Lasten suosittu huvitus Indoren kaupungissa oli niellä eläviä kaloja; ilmeisesti jalkapallo tai kuurupiilo eivät olleet tarpeeksi jännittäviä.

Jokin meni kuitenkin pahasti pieleen, sillä myöhemmin samana päivänä Barelan oli hankala hengittää. Hän lähti perheensä kanssa hakemaan apua lääkäriltä, joka määräsi pojan välittömästi keuhkokuviin, koska tämän veren happipitoisuus oli vain 80 prosenttia, yli 15% normaalia alhaisempi.

Kuvista voitiin nähdä, että Barelan vasemmassa keuhkossa oli jotain täysin sinne kuulumatonta: poika oli kaloja niellessään imaissut vahingossa yhden niistä väärään putkeen. Keuhkotautien erikoislääkäri Pramod Jhawar suoritti tähystyksen ja nopealla leikkauksella 9 senttiseksi kalaksi osoittaunut tunkeilija saatiin poistettua. Kala oli elossa, kun lääkärit paikallistivat sen, mutta kuoli pian keuhkoista ulostulon jälkeen.

Barela sen sijaan toipui loistavasti, mutta tarina ei kerro jatkoiko hän tuon episodin jälkeen elävien kalojen nielemistä.

Tuliaisia tropiikista

Coloradolainen Aaron Dallas lomaili Belizessä kesällä 2007. Palattuaan onnistuneelta reissultaan takaisin Yhdysvaltoihin hän huomasi päänahassaan useita, kivuliaita muhkuroita.

Dallas meni näyttämään verta vuotavia kuhmuja sairaalaan, mutta lääkärit arvelivat syyksi hyttysten pistoksia tai vyöruusua. Kotona Dallas yritti rasvata patteja, mutta kivut vain pahenivat. Jossain vaiheessa patit tuntuivat lähtevän liikkumaan, mutta hän ajatteli sen johtuvan vain voimakkaasta veren virtauksesta. Sitten, kun Dallas alkoi kuulla ääniä päässään, hän arveli tulleensa hulluksi.

Lopulta myös lääkärit havaitsivat pattien liikehdinnän ja päänahasta löydettiin viisi loiskärpäsen toukkaa, jotka olivat kaivaneet muutaman millin levyisiä onkaloita nahan alle.

Ja sitten hammaspesulle

Loiskärpäsen munimista ei voi juuri mitenkään estää, muuta kuin ehkä suihkutelemalla hyönteismyrkkyä. Mutta tässä on esimerkki asukkaasta, jonka majailu olisi voinut olla estettävissä tunnollisella hampaiden harjaamisella.

Vuonna 2011 taiwanilainen 36-vuotias mies hakeutui hammaslääkärille lamauttavan hammassäryn takia. Kivun aiheutti pahoin reikiintynyt viisaudenhammas. Kun lääkäri veti osittain mädäntyneen ylähampaan pois, hän huomasi, että siinä kasvoi pieni taimi. Miehellä ei ollut alapuolella hammasta, joten guava-hedelmän versoksi tunnistetulla kasvilla oli ollut tilaa kasvaa.

Hammaslääkäri unohti siinä silmäyksessä ammattietiikkansa ja kutsui klinikalla olleet hoitajat ja muut potilaat todistamaan kummallista löydöstä. Suussaan puutarhaa kasvattanut mies oli nolostunut kyseenalaisesta huomiosta ja paennut paikalta vähin äänin.

Huono pila sammuneelle

Vuonna 2010 kiinalainen 59-vuotias keittiömestari menehtyi ankeriaan aiheuttamiin vammoihin. Kyse ei ollut myrkytyksestä tai kuolettavasta sähköiskusta. Ankerias oli miehen suolistossa, jossa se söi kaiken eteensä sattuvan lihan.

Mies hakeutui sichuanilaiseen sairaalaan järkyttävien vatsakipujen, nestehukan ja peräaukon runsaan verenvuodon takia. Lääkärit olivat ymmällään ja päättivät suorittaa pikaisen leikkauksen vakavien oireiden selvittämiseksi. He löysivät puolimetrisen suoankeriaan juuttuneena miehen peräsuoleen. Ankerias oli löydettäessä kuollut, mutta se oli ehtinyt mutustella reikiä suolistoon, ja siten aiheuttanut sisäistä verenvuotoa ja tulehdusreaktion.

Keittiömestarin perhe sanoi miehen syöneen edellisenä päivänä ankeriasta ruoaksi, mutta kukaan ei keksinyt järkevää syytä sille, miksi eläin oli päätynyt kokonaisena ja elävänä sinne, mistä se oli löydetty. Hoidosta huolimatta mies menehtyi vammoihinsa reilun viikon päästä.

Pian myös selvisi syy kaikkia ihmetyttäneeseen tragediaan.

Mies oli ollut ystäviensä kanssa juopottelemassa ja kuppia oli kaatunut sen verran reilusti, että hän oli sammunut. Kaverit olivat päättäneet hieman pilailla hänen kustannuksellaan.

”Mitä keksittäisiin? Hmm, hammastahnaa käsiin tai rivoja piirroksia kasvoihin? Ei. Ne ovat vanhoja ja tylsiä kepposia. Laitetaan elävä ankerias peräaukosta sisään.”

Mikä muka voisi mennä pieleen!?

Epätavallinen ”raskaus” olikin loiskaksonen

Nagburin kaupungissa, Intiassa, asuva Sanju Bhagat oli koko elämänsä tuntenut häpeää isosta vatsastaan. Vuonna 1999 keskivartalo oli niin pullollaan, että 36-vuotias maanviljelijämies näytti kuin olisi viimeisillään raskaana.

Kesäkuussa olotila äityi sen verran pahaksi, että Bhagat jouduttiin kiidättämään ambulanssilla sairaalaan hengitysvaikeuksien vuoksi. Lääkärit arvelivat kyseessä olevan valtava kasvain, joka päätettiin pikimmiten poistaa leikkauksessa.

Leikkauksen suorittanut lääkäri Ajay Mehta on kertonut haastattelussa, että pystyy yleensä hyvin nopeasti tunnistamaan, minkälaisesta kasvaimesta on kyse, mutta Bhagatin avattuaan hän oli ymmällään.

Leikatessaan syvemmälle hän kohtasi jotain järkyttävää. Omien sanojensa mukaan ”joku Bhagatin sisällä oli valmis kättelemään”. Miehen vatsasta löytyi mutatoitunut loiskaksonen, joka on tulosta erittäin harvinaisesta fetus in fetu -tilasta.

Siinä toinen kaksosista jää varhaisessa sikiövaiheessa toisen sisään, mutta kasvaa ja kehittyy siellä kuin loinen, imien isäntänsä, tässä tapauksessa veljensä, verenkierrosta ravintoa. Useimmiten molemmat kaksoset menehtyvät raskauden alkuvaiheessa ravinteiden puutteeseen, mutta Bhagat oli ruokkinut ja pitänyt hengissä niin itseään kuin kaksostaan 36 vuoden ajan.

Kaksosella oli hyvin kehittyneet jalkaterät ja kädet, ja kynnet olivat häkellyttävän pitkät. Kudoksessa oli nähtävissä myös osia raajoista ja sukupuolielimistä, leukaluut sekä hiuksia. Bhagat ei halunnut nähdä mitä hänen sisältään oli poistettu, ja hyvä niin, sillä loiskaksoset voivat olla melko kauhistuttavan näköisiä. (Lääketieteellinen tapausraportti ja kuvia tämän linkin takana. Teitä on varoitettu.)

Lue ensimmäinen osa: 10 elävää olentoa, jotka ovat löytyneet ihmisten sisältä – osa 1

Lue myös:

• 10 esinettä, jotka lääkärit ovat poistaneet ihmisten sisältä
• 10 puistattavaa tietoiskua, jotka tulevat varmuudella uniin (tai pitävät öisin hereillä)