10 salaperäistä kryptidiä, jotka olivatkin totta

Kryptozoologian tutkimuskohteena ovat kryptidit eli eläimet, joiden olemassaolosta ei legendojen ja silminnäkijähavaintojen lisäksi ole mitään tieteellisiä todisteita.

Kryptozoologia eli kryptoeläintede on pseudotiedettä, joka tutkii muun muassa Chupacabraa ja Loch Nessin hirviötä. Kryptidit voidaan jakaa kolmeen eri ryhmään: Taruolentoihin, joista on väitettyjä havaintoja, kuten Isojalka. Aikoja sitten sukupuuttoon kuolleisiin eläimiin, joista ilmoitetaan silminnäkijähavaintoja, kuten australialainen pussihukka. Sekä eläimiin, joita on nähty sellaisella maantieteellisellä alueella, jossa niitä ei pitäisi esiintyä, esimerkiksi Ruokolahden leijona.

Listafriikki valitsi tälle listalle eläimiä, jotka kuuluvat ensimmäiseen kategoriaan, mutta pienellä twistillä. Nämä kymmenen mysteeristä taruolentoa paljastuivatkin aikoinaan ihan oikeiksi eläimiksi.

Vesinokkaeläin

Kuva: New South Walesin osavaltion kirjaston kokoelma

Vesinokkaeläintä katsoessa on suhteellisen helppo ymmärtää, miksi sitä joskus pidettiin vilkkaan mielikuvituksen tuotteena. Sillä on turkki, ankan nokka, majavan häntä ja räpylämäiset jalat. Se on muniva ja myrkyllinen nisäkäs. 

Kun eurooppalaiset tutkimusmatkailijat törmäsivät Australiassa ensimmäisen kerran kyseiseen eläimeen, oli ihmetys melkoinen. Uutta mannerta tutkimassa olleet luonnontieteilijät lähettivät vesinokkaeläimestä vuonna 1798 piirroksia ja jopa vuotia Englantiin, mutta ne julistettiin kotimaan kollegojen toimesta huijaukseksi.

Erikoisen otuksen olemassaoloa epäiltiin vielä siinäkin vaiheessa, kun brittibiologi George Shaw sai käsiinsä täytetyn yksilön, ja kirjoitti löydöksestä tieteellisen artikkelin (ylläoleva piirros). Tiedeyhteisö ei ollut vakuuttunut, vaan uskoi vakaasti, että eläin oli kiinalaisten eläintentäyttäjien taidokkaasti kasaan parsima vitsi. He olivat nimittäin jo kerran aiemmin onnistuneet huijaamaan brittejä lähettämällä ”täytetyn merenneidon” tutkittavaksi. Englantilaiset eläintieteilijät eivät halunneet joutua taas naurunalaisiksi.

Shaw kirjoitti artikkelissaan, ettei tarkan tutkimisen jälkeenkään meinannut uskoa omia silmiään; ehkä hän yritti varovaisella analyysillä pelastaa kasvojaan, jos vesinokkaeläin olisikin osoittautunut pilaksi. Hän yritti kiskoa ”liimattua” nokkaa irti ja löytää ompeleita, mutta kaikki näytti olevan aitoa. Shawn artikkelin jälkeen meni kuitenkin vielä jonkin aikaa ennen kuin vesinokkaeläin hyväksyttiin ihka oikeaksi eläinlajiksi.

Okapi

Kuva: Wikimedia Commons | Public Domain

Mitä saadaan, kun yhdistetään seepra, kirahvi ja aasi? No tietenkin okapi!

Antiikin Egyptistä löytyneissä merkinnöissä on ollut kuvailuja kummallisesta eläimestä, joka vaikutti olevan sekoitus muutamaa muuta eläintä. Sen lisäksi keskiafrikkalaiset heimot kertoivat tarinoita samanlaisesta, omituisesta otuksesta. Vastaanotto ei ollut häävi, sillä eurooppalaiset eläintieteilijät nimesivät kertomusten eläimen ”Afrikan yksisarviseksi” pitäen sitä yhtä todellisena kuin kaimaansa. 

Vaikka löytöretkeilijät kertoivat nähneensä okapeja omin silmin, ja toivat nahkoja tutkittaviksi, olivat biologit kovapäisiä ja pitivät eläintä kolmen eri lajin yhteensulaumana. (Perinnöllisyyden mekanismit eivät olleet tuolloin vielä selvillä.) Isoksi, savannilla eläväksi eläimeksi okapi pysyi taruolentona käsittämättömästi vuosisatojen ajan.

Kaikki muuttui vuonna 1901, kun eläintieteilijä ja Ugandan brittiläinen kuvernööri Sir Harry Johnston sai käsiinsä okapin pääkallon ja osittain raidallisen nahan, ja päätti hän lähteä etsimään kokonaista, mieluiten elävää yksilöä. Paikallisten avulla tehtävä tuli suoritettua ja okapi ravisti myyttisyyden harteiltaan.

Jättiläiskalmari

Kuva: Pierre Denys de Montfort | Public Domain

Okapin ohella kryptozoologian ehkä kuuluisin todelliseksi eläimeksi paljastunut taruolento on Kraken. Tai siis jättiläiskalmari. 

Laivoja murkaavasta ja merimiehiä syövästä monilonkeroisesta hirviöstä on kerrottu tarinoita niin Karibialla, antiikin Kreikassa, keskiaikaisessa Euroopassa kuin Skandinaavisessa mytologiassakin. Tunnetuin on varmasti viimeisimpään kuuluva, pohjoisilla vesillä kokonaisia laivoja hotkinut Kraken.

Vielä aivan 1800-luvun lopulla tämä legendaarinen merihirviö oli luonnontieteilijöiden mielestä yhtä todellinen olento kuin merenneidot. Löytyi kuitenkin niitäkin, jotka uivat vastavirtaan. Tanskalainen tutkija Johan Streensup oli jo vuosisadan puolivälissä alkanut kirjaamaan ylös kaikki Krakenista tehdyt havainnot ja kiersi tutkimassa rannoilta löytyneitä valtavien mustekalojen ruumiita. Hän jopa antoi jättiläiskalmarille tieteellisen nimen, Architeuthis, mutta kollegat viis veisasivat; heidän mielestään tarinat olivat hölynpölyä. 

1870-luvulla epäilijät hiljenivät, kun lukuisia raatoja löytyi rantautuneena Kanadan itärannikolta. Jättiläiskalmari olikin totta! 

Se ei kuitenkaan lähellekään avannut merten syvyyksissä elävän mustekalan salaisuuksia, sillä sen tutkiminen luontaisessa elinympäristössä on osoittautunut lähes mahdottomaksi. Havainnot elävistä jättiläiskalmareista ovat hyvin harvinaisia ja vasta vuonna 2004 japanilainen tutkimusryhmä onnistui saamaan valokuvia meren pimeydessä lipuvasta jätistä.

Suurimmillaan jättiläiskalmarit voivat kasvaa 13 metrin mittaisiksi (tai kuka tietää miten isoiksi), mutta ne ovat silti vasta toiseksi suurin (tunnettu) mustekalalaji. Kolossikalmari on todennäköisesti vieläkin massiivisempi.

Käytin sanaa ”todennäköisesti” siksi, että sillä on vielä hallussaan pala Krakenin mystisyyttä. Kolossikalmari tunnetaan vain muutamista näytteistä, mutta sen valtava koko on voitu päätellä kaskelottien ihoon jääneistä pyyntilonkeroiden imukuppien jäljistä. 

Täplävatsahuuhkaja

Kuva: PJeganathan | CC BY-SA 4.0

Srilankalaisessa kansanperinteessä kerrotaan tarinaa harvoin nähdystä paholaislintu Ulamasta, joka on tunnettu lähinnä selkäpiitä karmivasta ulvonnastaan. Sen veret seisauttava huhuilu kuulostaa vaikeroivalta naiselta, ja paikallisille Ulama on enne kuolemasta.

Legendan mukaan Sri Lankassa eli aikoinaan mustasukkainen mies, joka epäili lapsensa isyyttä. Hän tappoi vaimonsa ja vauvansa, ja tarina kertoo äidin hengen asuvan paholaislinnussa, jonka kautta tämän tuskanhuudot kaikuvat metsissä ikuisesti.

Vuosisatojen ajan Ulama pysyi tieteelle tuntemattomana ja sen yölliset ääntelyt pistettiin taikauskon piikkiin. Vuonna 2001 täplävatsahuuhkajan todettiin sopivan hyytävän ääntelynsä ja paholaisen sarvia muistuttavien korvatupsujensa kanssa Ulaman kuvaukseen. 

Vaikka paholaislinnun ”oikeasta henkilöllisyydestä” ei olla vieläkään täysin yhtä mieltä, on täplävatsahuuhkaja varteenotettavin vaihtoehto Ulaman legendan syntymiselle.

Komodonvaraani

Kuva: Charles J Sharp | CC BY-SA 4.0

Kun joukko helmenkalastajia 1900-luvun alussa kertoi tarinaa indonesialaisilla Lesser Sunda -saarilla näkemistään hirviömäisistä ”maakrokotiileista”, ei kukaan ottanut heitä tosissaan. Massiiviset liskothan olivat kuolleet kymmeniä miljoonia vuosia sitten sukupuuttoon. Siitäkin huolimatta jaavalainen Buitenzorgin eläintieteellinen museo lähetti retkikunnan saarille, ja totuus Komodon ”lohikäärmeistä” selvisi.

Varaanit painuivat kuitenkin vuosien ajaksi unholaan, kun ensimmäinen maailmansota vyöryi Tyynellemerelle. 

Vuonna 1926 yhdysvaltalainen tutkimusmatkailijaryhmä matkasi Indonesian saaristoon ja vahvisti, että hämärät huhut Komodolla ja sen lähisaarilla elävistä jättimäisistä liskoista pitivät paikkansa. Löytöretken johtaja William Douglas Burden vei sekä täytettyjä että kaksi elävää yksilöä kotimaahansa, jotta epäilijöille saatiin jauhot suuhun. Komodonvaraanit kasvavat 2-3 metriä pitkiksi ja ne voivat painaa jopa 150 kiloa.

Komodonvaraani voi helposti tappaa ihmisen ja jopa samalla saarella endeemisenä asuvan vesipuhvelin. Valtavan kokonsa ja pelottavien kynsiensä lisäksi liskolla on myrkyllinen purema, joka lamauttaa saaliin ja estää sen veren hyytymisen.

Elokuvantekijä Merian C. Cooper oli Burdenin, vuoden 1926 tutkimusmatkan johtajan, ystävä, ja hän käytti maailman suurimpien liskojen löytymistä inspiraationa tehdessään vuoden 1933 King Kong -elokuvaansa. 

Gorilla

Kuva: Thomas Fuhrmann | CC BY-SA 4.0

Sekä Itä-Afrikan paikalliset kansat että löytöretkeilijät kertoivat vuosisatojen ajan tarinoita ihmistä muistuttavista, valtavan kokoisista ja karvaisista olennoista, jotka nappasivat ja söivät ihmisiä. Kukaan ei voinut niille mitään; sen verran voimakkaita ja raivon vallassa ne olivat.

Perimätiedossa myyttiset olennot tunnetaan monilla nimillä, kuten ngila, ngagi ja enge-ena. Me tunnemme ne nykyään gorilloina. 1500-luvulla englantilainen löytöretkeilijä Andrew Battel kertoi ihmismäisen apinan vierailleen hänen leirinuotiollaan, ja vuonna 1860 ranskalainen Paul Du Chaillu raportoi väkivaltaisista ja verenhimoisista, metsässä vaanivista hirviöistä.

Legendat ja muutamat satunnaiset silminnäkijähavainnot niputettiin samaan kastiin: Apinamies on pelkkää satua.

Vuonna 1902 saksalainen kapteeni Robert von Beringe ampui tällaisen otuksen Virungan alueella Ruandassa ja vei sen mukanaan Eurooppaan. Uusi ihmisapinalaji, Gorilla gorilla beringei, oli löytynyt, joskin tällä hetkellä niitä on luonnossa jäljellä vain muutamia satoja. Olisiko ollut parempi jäädä pelkoa herättäväksi satuhahmoksi?

Kenguru

Kuva: Pixabay

Mennään vielä toistamiseen Australiaan, sillä sen eläimistö eroaa niin kovasti muusta maailmasta, etteivät ensimmäiset maahan saapuneet eurooppalaiset voineet uskoa silmiään kummallisia olentoja nähdessään. 

Kenguruista raportoitiin vanhalle mantereelle seuraavasti: ”Näiden olentojen päät ovat kuin peuroilla, ne seisovat pystyssä kuin ihmiset ja hyppivät kuin sammakot. Joillakin yksilöillä on kaksi päätä: toinen harteilla ja toinen vatsassa.”.

Voiko Euroopassa kuvausta lukeneita kollegoita oikeasti syyttää siitä, että he väheksyivät ja pilkkasivat merten takana samoavia löytöretkeilijöitä? Suhtautuminen kuitenkin muuttui 1770-luvulla, kun yksi täytetty kenguru tuotiin Englantiin näytteille. 

Airokala

Kuva: David Starr Jordan | Public Domain

Merikäärme tai -lohikäärme on vuosisatojen ajan ollut yksi kiehtovimmista tarunomaisista eläimistä. Merihirviö saattoi kietoa pitkän kehonsa veneen ympärille ja syödä koko miehistön. Silminnäkijähavaintoja hirvittävistä, vedessä lymyävistä jättiläiskäärmeistä on kerrottu ympäri maailman aina 1900-luvun alkuun saakka. Legendoja suunnattomista merikäärmeistä esiintyy kansantarinoissa Atlantin molemmin puolin. 

Kryptozoologiaan perehtyneet ovat yrittäneet löytää ”syyllisen” lukuisille merikäärmehavainnoille, ja monia eri lajeja on esitetty potentiaalisena pelottelijana. Nykyisin kuitenkin uskotaan, että monet silminnäkijähavainnot perustuvat hyvin syvällä meressä eläviin airokaloihin.

Airokalat kasvavat useimmiten hieman alle 10 metrin mittaisiksi, mutta suurin rannalle huuhtoutunut yksilö on ollut 17 metriä pitkä. Koska ne elävät syvissä vesissä, saatiin ensimmäinen elävä airokala videolle vasta vuonna 2010. Siihen asti nämä jätit oli tunnettu vain pinnalla kelluneista tai rannalle huuhtoutuneista kuolleista yksilöistä.

Dingiso

Kuva: Wikimedia Commons | Public Domain

Papua-Uudessa-Guineassa elävän Moni-kansan uskomuksissa sademetsien siimeksessä asuu Bondegezou (suom. metsien mies), jonka sisällä elää esi-isien henki. Legendan mukaan mustavalkoturkkinen, pientä ihmistä muistuttava Bondegezou elää enimmäkseen puissa, mutta laskeutuu välillä maahan kahdelle jalalle. Kohdatessa se viheltää ja nostaa kätensä pystyyn tervehtiäkseen hengenheimolaisiaan. 

Moni-kansan kertomusten mystistä henkiolentoa pidettiin ulkopuolisten länsimaalaisten keskuudessa pitkään vain osana heimon uskomuksia. Tarinaa ei biologien keskuudessa pahemmin huomioitu, kunnes 1980-luvulla joku lähetti kyseisestä olennosta kuvan Tim Flannerylle, australialaiselle eläintieteilijälle, joka tunnisti eläimen nuoreksi puukenguruksi.

Vuosia myohemmin Flannery oli kartoittamassa Moni-kansan elinalueen eläimistöä, kun hän kohtasi Bondegezoun itse ja ymmärsi sen olevankin aivan uusi laji. Dingiso-nimen saanut pussieläin on luonnossa erittäin harvinainen näky ja se saatiin videolle ensimmäisen kerran vasta vuonna 2009, kun BBC:n luontodokumenttiryhmä Moni-oppaan avustamana löysi ”metsien miehen” lähes kahden viikon etsimisen jälkeen.

Floresin ihminen

Kuva: Ryan Somma | CC BY-SA 2.0

Indonesialaisella Floresin saarella asuvan Nage-kansan vanhoissa kansantarinoissa kerrotaan oudosta, pienikokoisesta ihmisheimosta, Ebu Gogosta, jonka jäsenet sieppasivat lapsia ja puhuivat mumisemalla. Länsimaiset vierailijat pitivät kertomusta vain tarinana, jolla kurittomia lapsia peloteltiin.

Tutkijat alkoivat kuitenkin ottaa paikallisten kertomukset tosissaan, kun saaren vaikeapääsyisistä luolista löydettiin vuonna 2003 täysin uuden ihmislajin jäänteitä. Homo floresiensis -nimen saaneet ihmiset olivat reilun metrin mittaisia, ja lajin uskotaan kuolleen sukupuuttoon hieman alle 50 000 vuotta sitten eli samoihin aikoihin, kun Homo sapiens saavutti saman maailmankolkan.

Ovatko Ebu Gogo ja Homo floresiensis sama asia? Voiko kymmeniä tuhansia vuosia sitten tapahtunut kohtaaminen kulkea perimätiedossa nykypäivään saakka? Puolustajia ja vastustajia riittää, mihin sinä asetut?

🤷‍♀️ Kerro kommenttikentässä ⬇️⬇️ tai somekanavissamme saivatko nämä sinut uskomaan, että Loch Nessin hirviökin voi vielä joskus osoittautua todeksi.