Eliöt, jotka kuolivat sukupuuttoon…paitsi eivät kuolleetkaan!

Niin usein saamme lukea uutisista eliölajeista, jotka ovat kuolleet tai kuolemassa sukupuuttoon. Nyt kuitenkin katsastetaan lajeja, jotka ovat lasarusmaisesti nousseet kuolleista.

Jos Raamatun tarinat eivät muistu mieleen, niin Lasarus oli se tyyppi, jonka Jeesus herätti henkiin.

Eliölajin kuoleminen sukupuuttoon ja sieltä uudelleen syntyminen ei tietenkään ole mahdollista, mutta joskus ne onnistuvat piilottelemaan ihmisiltä vuosikymmeniä, jopa miljoonia vuosia. Tällöin ne julistetaan sukupuuttoon kuolleiksi esimerkiksi kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN:n uhanalaisluokituksessa. Tuota nimikettä ei anneta heppoisin perustein ja täytyy kulua paljon aikaa, jotta varmuudella voidaan sanoa viimeisen yksilön kuolleen.

Joskus väärässä oleminen on vain ja ainoastaan positiivinen asia! Listafriikki esittelee nyt eliölajeja, joiden kohdalla luokitusta on saatu muuttaa positiivisempaan suuntaan. Välillä on mukava yhdistää sukupuutto-sana johonkin, joka tuo hymyn huulille ☺️

Laosilainen kivirotta

Muinaisten nisäkkäiden fossiileista löydettiin jo vuosikymmeniä sitten Diatomyidae-jyrsijäheimo, jonka kaikki kaikki suvut ja lajit elivät ja kuolivat sukupuuttoon mioseenikaudella, eli noin 11 miljoonaa vuotta sitten. 

Vuonna 1996 Wildlife Conservation Society -luontojärjestön jäseniä oli kiertelemässä laosilaisella lihatorilla Thakhekin kaupungissa. He huomasivat eräässä kojussa myynnissä eriskummallisia eläimiä, joista asiantuntijat näkivät heti ensisilmäyksellä, että kyseessä oli täysin muista jyrsijöistä poikkeava laji. Se oli kuin oravan ja rotan risteytys.

Muutamaa vuotta myöhemmin tutkijat saivat läheisestä kylästä kolme kuollutta yksilöä kokeita varten, ja luusto- ja DNA-tutkimukset paljastivat, että kyseessä oli miljoonia vuosia sitten hävinneen Diatomyidae-heimon ainoa elossa oleva laji. Laosilainen kivirotta, kha-nyou, oli toki paikallisille kansoille tuttu; he olivat sitä metsästäneet ja syöneet sitä ammoisista ajoita lähtien. 

Floridalainen, jo eläköitynyt tutkija, David Redfield kuvasi ja videoi elävän kivirotan ensimmäisen kerran vuonna 2005. Heimonsa viimeinen edustaja ei ole laisinkaan uhanalainen, vaan laosilainen kivirotta, Laonastes aenigmamusse, on IUCN:n listalla ”elinvoimainen” vakaalla ja runsaalla kannallaan.

Israelinlevykielisammakko

Israelinlevykielisammakon, Latonia nigriventer, elinalue oli hyvin rajoittunut; sitä tavattiin lähinnä Hula-laaksossa Israelissa. Muutamia epävarmoja havaintoja oli tehty Syyriassa ja Libanonissa, mutta tätä noin neljän sentin mittaiseksi kasvavaa sammakkoa ei oltu juurikaan tutkittu vähäisen määrän vuoksi. Siitä on tallella vain kaksi lajinäytettä, vuosina 1940 ja 1955 kuolleina kerätyt yksilöt.

Kun 1950-luvulla pohjoisessa Israelissa sijaitseva Hula-järvi kuivattiin maanviljelyksen tieltä, katosi israelinlevykielisammakon kostea kotialue ja sen oletettiin hävinneen kokonaan.

Vuonna 1996 IUCN luokitteli sen luonnosta hävinneeksi lajiksi, mutta Israelissa ei luovutettu, vaikka havaintoja ei oltu tehty vuosikymmeniin. Tutkijat toivoivat, että eteläisestä Libanonista saattaisi löytyä elossa selvinneitä populaatioita. Etsinnät osoittautuivat kuitenkin turhiksi kerta toisensa jälkeen.

Kunnes vuonna 2011 eräs puistonvartija bongasi kyseisen sammakon pienessä lammikossa luonnonsuojelualueella, joka oli jätetty jäljelle ihmisen käyttöön kuivatusta Hula-järvestä. Sen jälkeen israelinlevykielisammakosta on tehty kymmenisen havaintoa samalla paikalla, ja se nousi IUCN:n luokituksessa sukupuuttoon kuolleesta äärimmäisen uhanalaiseksi. Vaara ei siis ole ohi, mutta Hulan sammakko on sitkeä: kaikki muut Latonia-suvun sammakot katosivat jo noin 15 000 vuotta sitten.

Varsieväkala – Latimeria

Latimerian olemassaolo on tiedetty jo vuodesta 1938 asti, mutta sitä ennen tämän dinosaurusten kanssa samaan aikaan eläneen kalan uskottiin kuolleen sukupuuttoon 65 miljoonaa vuotta sitten. Se tunnettiin aiemmin vain fossiileista.

Joulukuun 23. päivänä vuonna 1938 eteläafrikkalaisen kalastajan ongenkoukkuun tarttui oudonnäköinen, pitkillä evillä varustettu kala. Se olisi jäänyt edelleen mysteeriksi ellei Marjorie Courtenay-Latimer, museon kuraattori, olisi nähnyt mielenkiintoista yksilöä kalastajien troolarissa. Hän piirsi kalasta kuvan ja lähetti hahmotelman Rhodesin yliopiston kalatutkijalle, JLB Smithille. Smith vastasi välittömästi yhdellä biologian alan kuuluisimmista sähkeistä: ”ERITTÄIN TÄRKEÄÄ SÄILYTÄ LUURANKO JA KIDUKSET = PIIRRETTY KALA”.

Courtenay-Latimer oli lomalla, kun hän oli lähettänyt kuvan Smithille, eikä voinut säilyttää kalaa sellaisenaan kovinkaan kauaa. Siinä vaiheessa, kun Smithin sähke tavoitti hänet, oli kala jo täytetty. Ilman luurankoa Smith ei voinut olla sataprosenttisen varma häkellyttävän kalan lajista, joten hän alkoi kuumeisesti etsimään uutta yksilöä. Hän onnistui tehtävässään yli vuosikymmen myöhemmin. 

Uusi laji nimettiin löytäjänsä ja löytöpaikkansa mukaan Latimeria chalumnaeksi. Löydös oli mullistava, sillä Latimeria on läheisempää sukua matelijoille ja nisäkkäille kuin muille luukaloille. Se on yksi linkki kalojen ja maalla elävien nelijalkaisten välillä, ja klassinen esimerkki elävästä fossiilista kaikissa biologian kirjoissa.

Harjapiikkirotta

Harjapiikkirotta (Santamartamys rufodorsalis) on hieman marsua suurempi jyrsijä. Se nähtiin viimeisen kerran vuonna 1898, ja sitä on voitu tutkia ainoastaan kahdesta metsästäjiltä saadusta näytteestä. Molemmat yksilöt oli metsästetty Kolumbiassa, Sierra Nevada de Santa Martan vuoristossa.

Yli sadan vuoden ajan punaturkkinen harjapiikkirotta oli laji muiden hävinneiden joukossa, kunnes vuonna 2011 eräs julkisuudenkipeä yksilö shokeerasi biologeja ympäri maailman. Luonnonsuojelujärjestö ProAvesin vapaaehtoistyöntekijät Lizzie Noble ja Simon McKeown istuivat majapaikkansa terassilla ja olivat juuri menossa nukkumaan, kun kuin tyhjästä ilmestynyt harjapiikkirotta alkoi muina miehinä kiipeämään rappusia pitkin heitä kohti. 

Noble ja McKeown napsivat otuksesta muutaman kuvan, minkä jälkeen se käveli rauhallisesti takaisin metsään. Vapaaehtoistyöntekijät eivät tienneet siinä vaiheessa, miten erityislaatuinen kohtaaminen oli ollut. Kun kuvat saapuivat tutkijoille, repesi riemu ylimmilleen ja harjapiikkirotta palautettiin kuolleista. 

Sen populaatiokokoa ei tiedetä, mutta todennäköisesti niitä on jäljellä maksimissaan muutamia satoja yksilöitä. Koskaan ei voi tietää, kuka tulee ovelle koputtamaan!?

Sinipartainen kypäräkolibri

Sinipartainen kypäräkolibri, Oxypogon cyanolaemuson, on yksi maailman harvinaisimmista kolibreista. Se löydettiin ensimmäisen kerran Kolumbiasta Sierra Nevada de Santa Martan vuoristosta vuonna 1880. Juuri siltä samalta alueelta, missä edellä mainittu harjapiikkirotta elelee. Sitä ei onnistuttu näkemään enää elossa ja se tunnetaan vain kourallisesta täytettyjä yksilöitä. Viimeinen lintu kerättiin museokokoelmiin vuonna 1946.

Lukuisat tutkimusryhmät kolusivat vuoristoa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ajan etsien merkkejä harvinaisesta linnusta, mutta turhaan. Maastopalot ja ylilaidunnus olivat tuhonneet sen elinympäristön lähes kokonaan. Lopulta IUCN luokitteli sen hävinneeksi vuonna 2014.

Pian sukupuuttotuomion jälkeen kaksi luonnonsuojelijaa, Carlos Julio Rojas ja Christian Vasquez olivat alueella kartoittamassa metsäpalojen tuhoja, kun pieni lintu lensi heidän ohitseen ja asettui viereiseen puskaan. Rojas ehti kaivamaan kameransa esille ja ottamaan pikaisen kuvan ennen kuin lintu nousi takaisin siivilleen.

Kun hän avasi kuvan kameralla, oli hämmästys melkoinen. Linnun kirkkaan sininen kaula ei jättänyt arvailuille sijaa: hävinnyt kypäräkolibri oli tehnyt paluun elävien kirjoihin, sillä mikään muu alueella elävä lintulaji ei muistuta sitä. Miehet leiriytyivät välittömästi sille paikalle ja onnistuivat seuraavien päivien aikana bongaamaan kolme eri yksilöä vain 10 hehtaarin kokoisella, maanviljelijöiden sytyttämien palojen ympäröimällä alueella.

Bermudan maakotilot

Noin 70 000 asukkaan Bermuda on Ison-Britannian merentakainen alue keskellä Atlantin valtamerta. Saarella eli useita kotilolajeja, joita ei tavattu missään muualla maailmassa, kunnes 1970-luvulla suurin osa niistä hävisi. Saarelle istutettiin ihmisen ravinnokseen käyttämiä kotiloja, jotka voittivat alkuperäiset asukit resurssikilpailussa, ja lisäksi tuolloin alettiin käyttämään laajalti voimakkaita hyönteismyrkkyjä.

Yksi näistä maakotilolajeista oli suurikokoinen Poecilozonites bermudensi, jota paleontologi Stephen J. Gould oli tutkinut jo vuosien ajan. Viimeisimmät havainnot elävistä yksilöistä teki nimenomaan Gould vuonna 1973. Kaikki neljätoista endeemistä kotilolajia olivat hävinneet vuoteen 1991 mennessä, Gouldin ja muiden tutkijoiden suureksi suruksi.

Ihmeitä kuitenkin tapahtuu, ja vuonna 2002, vain kuukausia Gouldin menehtymisen jälkeen, kesän Bermudalla tutkijaharjoittelijana työskennellyt Alex Lines löysi sattumalta muutaman kymmenen Poecilozonites circumfirmatus -yksilön populaation. Yksi laji oli selvinnyt!

Vielä suurempi hämmästys oli vastassa biologeilla, jotka vuonna 2014 tutkivat kaupunkikasvillisuutta pääkaupunki Hamiltonissa: hämärältä, kasvien valtaamalta kujalta löytyi pieni joukko P. bermudensi -kotiloita. Neljänkymmenen vuoden ajan ne olivat eläneet kosteat muoviroskat turvanaan 9 neliön kokoisella kujalla, joka oli ympäröity rakennuksilla ja betoniesteillä. Siellä ne olivat pysyneet suojassa pedoilta ja vieraslajeilta.

Eläintarhojen suojelu- ja kasvatustyön ansiosta Bermudalle vapautettiin viime vuonna yli 4000 P. bermudensi -maakotiloyksilöä, ottamaan oma saarensa uudelleen haltuun.

Lord Howe -saaren sauvasirkka

Puuhummerinakin tunnettu sauvasirkka (Dryococelus australis) eli onnellisena luontaisella asuinalueella Lord Howen saarella, Australian eteläpuolella, 1900-luvun alkuun saakka. Jopa 20 senttiseksi kasvavaa hyönteistä käytettiin kalansyöttinä ja viimeinen naula sen arkkuun lyötiin vuonna 1918, kun rahtialus SS Makambo ajoi saaren edustalla karille. Laivaa korjattiin saarella ja sen kyydissä salamatkustajina olleet rotat pääsivät valloittamaan uuden ekosysteemin. Katastrofi oli valmis: lukuisia, vain kyseisellä saarella eläneitä, lintulajeja, kotiloita, liskoja ja hyönteisiä kuoli sukupuuttoon rottien vuoksi.

Kahdessa vuodessa puuhummeri oli kadonnut, siitä ei löytynyt mitään merkkejä ja vuonna 1960 se julistettiin virallisesti sukupuuttoon kuolleeksi. 

Kulki kuitenkin huhu… parin kymmenen kilometrin päässä Lord Howelta sijaitsee Ball’s Pyramid, 200 metriä pitkä ja 562 metriä korkea jäänne miljoonia vuosia vanhasta tulivuoresta. Saarella käyneet kertoivat nähneensä puuhummeria muistuttavia kuolleita hyönteisiä. Tarinoita ei kuitenkaan otettu todesta.

Vuonna 2011, 80 vuotta viimeisen varman havainnon jälkeen, biologit David Priddel ja Nicholas Carlile päättivät käydä Ball’s Pyramidilla tutkimassa saaren muutamaa pientä kasvillisuustilkkua. Ja kuinka ollakaan, kun he yön pimeydessä osoittivat taskulamppunsa erään yksittäisen, kivien ympäröimän puskan juurelle, ryömi siellä 24 kiiltävän mustaa puuhummeria. 

Seuraavan kahden vuoden aikana saarella tehtiin lukusia tutkimuksia ja kaikki ne harvat kohdat, joissa kasvoi kasveja, käytiin läpi. Nuo 24 sauvasirkkaa sen yhden puskan juurella ovat ainoa, mitä lajista on jäljellä. Kukaan ei tiedä miten ne saarelle ovat aikoinaan päätyneet; lintujen kyydissä tai ehkä kalastajien mukana. Mysteeri on myös se, miten ne ovat selvinneet niin pienellä alueella. Vuosien harkinnan jälkeen neljä hyönteistä päätettiin kerätä tutkittaviksi ja aloittaa lajin elvytys lisääntymisohjelmalla. Nykyään puuhummereita elää tuhansia laboratorioissa ja eläintarhoissa; nyt niille pitäisi vain löytää uusi koti. Lord Howen saari on edelleen rottien täyttämä.

Vielä yksi fakta puuhummerista: ne ovat yksiavioisia. Se on hyönteisille äärimmäisen harvinaista. Pariskunnat viettävät yönsä vierekkäin, ja kun ne ne nukkuvat, pitää uros kolmea jalkaansa suojelevasti naaraan päällä.