Tiede

Eliöt, jotka kuolivat sukupuuttoon…paitsi eivät kuolleetkaan!

Julkaistu

Joskus sukupuuttoon kuoleminen ei ole lopullista. Nämä 10 ihmisten hävinneeksi luokittelemaa eliötä nousivat Lasaruksen lailla kuolleista.

Niin usein saamme lukea uutisista eliölajeista, jotka ovat kuolleet tai kuolemassa sukupuuttoon. Nyt kuitenkin katsastetaan lajeja, jotka ovat lasarusmaisesti nousseet kuolleista.

Jos Raamatun tarinat eivät muistu mieleen, niin Lasarus oli se tyyppi, jonka Jeesus herätti henkiin.

Eliölajin kuoleminen sukupuuttoon ja sieltä uudelleen syntyminen ei tietenkään ole mahdollista, mutta joskus ne onnistuvat piilottelemaan ihmisiltä vuosikymmeniä, jopa miljoonia vuosia. Tällöin ne julistetaan sukupuuttoon kuolleiksi esimerkiksi kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN:n uhanalaisluokituksessa. Tuota nimikettä ei anneta heppoisin perustein ja täytyy kulua paljon aikaa, jotta varmuudella voidaan sanoa viimeisen yksilön kuolleen.

Joskus väärässä oleminen on vain ja ainoastaan positiivinen asia! Listafriikki esittelee nyt eliölajeja, joiden kohdalla luokitusta on saatu muuttaa positiivisempaan suuntaan. Välillä on mukava yhdistää sukupuutto-sana johonkin, joka tuo hymyn huulille ☺️

Laosilainen kivirotta

Muinaisten nisäkkäiden fossiileista löydettiin jo vuosikymmeniä sitten Diatomyidae-jyrsijäheimo, jonka kaikki kaikki suvut ja lajit elivät ja kuolivat sukupuuttoon mioseenikaudella, eli noin 11 miljoonaa vuotta sitten. 

Vuonna 1996 Wildlife Conservation Society -luontojärjestön jäseniä oli kiertelemässä laosilaisella lihatorilla Thakhekin kaupungissa. He huomasivat eräässä kojussa myynnissä eriskummallisia eläimiä, joista asiantuntijat näkivät heti ensisilmäyksellä, että kyseessä oli täysin muista jyrsijöistä poikkeava laji. Se oli kuin oravan ja rotan risteytys.

Advertisement

Muutamaa vuotta myöhemmin tutkijat saivat läheisestä kylästä kolme kuollutta yksilöä kokeita varten, ja luusto- ja DNA-tutkimukset paljastivat, että kyseessä oli miljoonia vuosia sitten hävinneen Diatomyidae-heimon ainoa elossa oleva laji. Laosilainen kivirotta, kha-nyou, oli toki paikallisille kansoille tuttu; he olivat sitä metsästäneet ja syöneet sitä ammoisista ajoita lähtien. 

Floridalainen, jo eläköitynyt tutkija, David Redfield kuvasi ja videoi elävän kivirotan ensimmäisen kerran vuonna 2005. Heimonsa viimeinen edustaja ei ole laisinkaan uhanalainen, vaan laosilainen kivirotta, Laonastes aenigmamusse, on IUCN:n listalla ”elinvoimainen” vakaalla ja runsaalla kannallaan.

Israelinlevykielisammakko

Israelinlevykielisammakon, Latonia nigriventer, elinalue oli hyvin rajoittunut; sitä tavattiin lähinnä Hula-laaksossa Israelissa. Muutamia epävarmoja havaintoja oli tehty Syyriassa ja Libanonissa, mutta tätä noin neljän sentin mittaiseksi kasvavaa sammakkoa ei oltu juurikaan tutkittu vähäisen määrän vuoksi. Siitä on tallella vain kaksi lajinäytettä, vuosina 1940 ja 1955 kuolleina kerätyt yksilöt.

Kun 1950-luvulla pohjoisessa Israelissa sijaitseva Hula-järvi kuivattiin maanviljelyksen tieltä, katosi israelinlevykielisammakon kostea kotialue ja sen oletettiin hävinneen kokonaan.

Vuonna 1996 IUCN luokitteli sen luonnosta hävinneeksi lajiksi, mutta Israelissa ei luovutettu, vaikka havaintoja ei oltu tehty vuosikymmeniin. Tutkijat toivoivat, että eteläisestä Libanonista saattaisi löytyä elossa selvinneitä populaatioita. Etsinnät osoittautuivat kuitenkin turhiksi kerta toisensa jälkeen.

Kunnes vuonna 2011 eräs puistonvartija bongasi kyseisen sammakon pienessä lammikossa luonnonsuojelualueella, joka oli jätetty jäljelle ihmisen käyttöön kuivatusta Hula-järvestä. Sen jälkeen israelinlevykielisammakosta on tehty kymmenisen havaintoa samalla paikalla, ja se nousi IUCN:n luokituksessa sukupuuttoon kuolleesta äärimmäisen uhanalaiseksi. Vaara ei siis ole ohi, mutta Hulan sammakko on sitkeä: kaikki muut Latonia-suvun sammakot katosivat jo noin 15 000 vuotta sitten.

Advertisement

Varsieväkala – Latimeria

Latimerian olemassaolo on tiedetty jo vuodesta 1938 asti, mutta sitä ennen tämän dinosaurusten kanssa samaan aikaan eläneen kalan uskottiin kuolleen sukupuuttoon 65 miljoonaa vuotta sitten. Se tunnettiin aiemmin vain fossiileista.

Joulukuun 23. päivänä vuonna 1938 eteläafrikkalaisen kalastajan ongenkoukkuun tarttui oudonnäköinen, pitkillä evillä varustettu kala. Se olisi jäänyt edelleen mysteeriksi ellei Marjorie Courtenay-Latimer, museon kuraattori, olisi nähnyt mielenkiintoista yksilöä kalastajien troolarissa. Hän piirsi kalasta kuvan ja lähetti hahmotelman Rhodesin yliopiston kalatutkijalle, JLB Smithille. Smith vastasi välittömästi yhdellä biologian alan kuuluisimmista sähkeistä: ”ERITTÄIN TÄRKEÄÄ SÄILYTÄ LUURANKO JA KIDUKSET = PIIRRETTY KALA”.

Courtenay-Latimer oli lomalla, kun hän oli lähettänyt kuvan Smithille, eikä voinut säilyttää kalaa sellaisenaan kovinkaan kauaa. Siinä vaiheessa, kun Smithin sähke tavoitti hänet, oli kala jo täytetty. Ilman luurankoa Smith ei voinut olla sataprosenttisen varma häkellyttävän kalan lajista, joten hän alkoi kuumeisesti etsimään uutta yksilöä. Hän onnistui tehtävässään yli vuosikymmen myöhemmin. 

Uusi laji nimettiin löytäjänsä ja löytöpaikkansa mukaan Latimeria chalumnaeksi. Löydös oli mullistava, sillä Latimeria on läheisempää sukua matelijoille ja nisäkkäille kuin muille luukaloille. Se on yksi linkki kalojen ja maalla elävien nelijalkaisten välillä, ja klassinen esimerkki elävästä fossiilista kaikissa biologian kirjoissa.

Harjapiikkirotta

Harjapiikkirotta (Santamartamys rufodorsalis) on hieman marsua suurempi jyrsijä. Se nähtiin viimeisen kerran vuonna 1898, ja sitä on voitu tutkia ainoastaan kahdesta metsästäjiltä saadusta näytteestä. Molemmat yksilöt oli metsästetty Kolumbiassa, Sierra Nevada de Santa Martan vuoristossa.

Yli sadan vuoden ajan punaturkkinen harjapiikkirotta oli laji muiden hävinneiden joukossa, kunnes vuonna 2011 eräs julkisuudenkipeä yksilö shokeerasi biologeja ympäri maailman. Luonnonsuojelujärjestö ProAvesin vapaaehtoistyöntekijät Lizzie Noble ja Simon McKeown istuivat majapaikkansa terassilla ja olivat juuri menossa nukkumaan, kun kuin tyhjästä ilmestynyt harjapiikkirotta alkoi muina miehinä kiipeämään rappusia pitkin heitä kohti. 

Advertisement

Noble ja McKeown napsivat otuksesta muutaman kuvan, minkä jälkeen se käveli rauhallisesti takaisin metsään. Vapaaehtoistyöntekijät eivät tienneet siinä vaiheessa, miten erityislaatuinen kohtaaminen oli ollut. Kun kuvat saapuivat tutkijoille, repesi riemu ylimmilleen ja harjapiikkirotta palautettiin kuolleista. 

Sen populaatiokokoa ei tiedetä, mutta todennäköisesti niitä on jäljellä maksimissaan muutamia satoja yksilöitä. Koskaan ei voi tietää, kuka tulee ovelle koputtamaan!?

Sinipartainen kypäräkolibri

Sinipartainen kypäräkolibri, Oxypogon cyanolaemuson, on yksi maailman harvinaisimmista kolibreista. Se löydettiin ensimmäisen kerran Kolumbiasta Sierra Nevada de Santa Martan vuoristosta vuonna 1880. Juuri siltä samalta alueelta, missä edellä mainittu harjapiikkirotta elelee. Sitä ei onnistuttu näkemään enää elossa ja se tunnetaan vain kourallisesta täytettyjä yksilöitä. Viimeinen lintu kerättiin museokokoelmiin vuonna 1946.

Lukuisat tutkimusryhmät kolusivat vuoristoa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ajan etsien merkkejä harvinaisesta linnusta, mutta turhaan. Maastopalot ja ylilaidunnus olivat tuhonneet sen elinympäristön lähes kokonaan. Lopulta IUCN luokitteli sen hävinneeksi vuonna 2014.

Pian sukupuuttotuomion jälkeen kaksi luonnonsuojelijaa, Carlos Julio Rojas ja Christian Vasquez olivat alueella kartoittamassa metsäpalojen tuhoja, kun pieni lintu lensi heidän ohitseen ja asettui viereiseen puskaan. Rojas ehti kaivamaan kameransa esille ja ottamaan pikaisen kuvan ennen kuin lintu nousi takaisin siivilleen.

Advertisement

Kun hän avasi kuvan kameralla, oli hämmästys melkoinen. Linnun kirkkaan sininen kaula ei jättänyt arvailuille sijaa: hävinnyt kypäräkolibri oli tehnyt paluun elävien kirjoihin, sillä mikään muu alueella elävä lintulaji ei muistuta sitä. Miehet leiriytyivät välittömästi sille paikalle ja onnistuivat seuraavien päivien aikana bongaamaan kolme eri yksilöä vain 10 hehtaarin kokoisella, maanviljelijöiden sytyttämien palojen ympäröimällä alueella.

Bermudan maakotilot

Noin 70 000 asukkaan Bermuda on Ison-Britannian merentakainen alue keskellä Atlantin valtamerta. Saarella eli useita kotilolajeja, joita ei tavattu missään muualla maailmassa, kunnes 1970-luvulla suurin osa niistä hävisi. Saarelle istutettiin ihmisen ravinnokseen käyttämiä kotiloja, jotka voittivat alkuperäiset asukit resurssikilpailussa, ja lisäksi tuolloin alettiin käyttämään laajalti voimakkaita hyönteismyrkkyjä.

Yksi näistä maakotilolajeista oli suurikokoinen Poecilozonites bermudensi, jota paleontologi Stephen J. Gould oli tutkinut jo vuosien ajan. Viimeisimmät havainnot elävistä yksilöistä teki nimenomaan Gould vuonna 1973. Kaikki neljätoista endeemistä kotilolajia olivat hävinneet vuoteen 1991 mennessä, Gouldin ja muiden tutkijoiden suureksi suruksi.

Ihmeitä kuitenkin tapahtuu, ja vuonna 2002, vain kuukausia Gouldin menehtymisen jälkeen, kesän Bermudalla tutkijaharjoittelijana työskennellyt Alex Lines löysi sattumalta muutaman kymmenen Poecilozonites circumfirmatus -yksilön populaation. Yksi laji oli selvinnyt!

Vielä suurempi hämmästys oli vastassa biologeilla, jotka vuonna 2014 tutkivat kaupunkikasvillisuutta pääkaupunki Hamiltonissa: hämärältä, kasvien valtaamalta kujalta löytyi pieni joukko P. bermudensi -kotiloita. Neljänkymmenen vuoden ajan ne olivat eläneet kosteat muoviroskat turvanaan 9 neliön kokoisella kujalla, joka oli ympäröity rakennuksilla ja betoniesteillä. Siellä ne olivat pysyneet suojassa pedoilta ja vieraslajeilta.

Advertisement

Eläintarhojen suojelu- ja kasvatustyön ansiosta Bermudalle vapautettiin viime vuonna yli 4000 P. bermudensi -maakotiloyksilöä, ottamaan oma saarensa uudelleen haltuun.

Lord Howe -saaren sauvasirkka

Puuhummerinakin tunnettu sauvasirkka (Dryococelus australis) eli onnellisena luontaisella asuinalueella Lord Howen saarella, Australian eteläpuolella, 1900-luvun alkuun saakka. Jopa 20 senttiseksi kasvavaa hyönteistä käytettiin kalansyöttinä ja viimeinen naula sen arkkuun lyötiin vuonna 1918, kun rahtialus SS Makambo ajoi saaren edustalla karille. Laivaa korjattiin saarella ja sen kyydissä salamatkustajina olleet rotat pääsivät valloittamaan uuden ekosysteemin. Katastrofi oli valmis: lukuisia, vain kyseisellä saarella eläneitä, lintulajeja, kotiloita, liskoja ja hyönteisiä kuoli sukupuuttoon rottien vuoksi.

Kahdessa vuodessa puuhummeri oli kadonnut, siitä ei löytynyt mitään merkkejä ja vuonna 1960 se julistettiin virallisesti sukupuuttoon kuolleeksi. 

Kulki kuitenkin huhu… parin kymmenen kilometrin päässä Lord Howelta sijaitsee Ball’s Pyramid, 200 metriä pitkä ja 562 metriä korkea jäänne miljoonia vuosia vanhasta tulivuoresta. Saarella käyneet kertoivat nähneensä puuhummeria muistuttavia kuolleita hyönteisiä. Tarinoita ei kuitenkaan otettu todesta.

Vuonna 2011, 80 vuotta viimeisen varman havainnon jälkeen, biologit David Priddel ja Nicholas Carlile päättivät käydä Ball’s Pyramidilla tutkimassa saaren muutamaa pientä kasvillisuustilkkua. Ja kuinka ollakaan, kun he yön pimeydessä osoittivat taskulamppunsa erään yksittäisen, kivien ympäröimän puskan juurelle, ryömi siellä 24 kiiltävän mustaa puuhummeria. 

Seuraavan kahden vuoden aikana saarella tehtiin lukusia tutkimuksia ja kaikki ne harvat kohdat, joissa kasvoi kasveja, käytiin läpi. Nuo 24 sauvasirkkaa sen yhden puskan juurella ovat ainoa, mitä lajista on jäljellä. Kukaan ei tiedä miten ne saarelle ovat aikoinaan päätyneet; lintujen kyydissä tai ehkä kalastajien mukana. Mysteeri on myös se, miten ne ovat selvinneet niin pienellä alueella. Vuosien harkinnan jälkeen neljä hyönteistä päätettiin kerätä tutkittaviksi ja aloittaa lajin elvytys lisääntymisohjelmalla. Nykyään puuhummereita elää tuhansia laboratorioissa ja eläintarhoissa; nyt niille pitäisi vain löytää uusi koti. Lord Howen saari on edelleen rottien täyttämä.

Advertisement

Vielä yksi fakta puuhummerista: ne ovat yksiavioisia. Se on hyönteisille äärimmäisen harvinaista. Pariskunnat viettävät yönsä vierekkäin, ja kun ne ne nukkuvat, pitää uros kolmea jalkaansa suojelevasti naaraan päällä.

Advertisement

Tiede

Eläinmaailman oudoimmat ja pelottavimmat hammaskalustot

Julkaistu

Eläinmaailmassa on toinen toistaan pelottavampia hampaita. Listafriikki esittelee nyt kymmenen eläintä, joiden purukalusto on kunnioitusta herättävä.

Eläinmaailmassa on monia kauhistuttavia raateluhampaita, mutta tältä listalta et löydä niitä, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen.

Valkohai, krokotiili, leijona ja karhu loistavat poissaolollaan, koska ne ovat liian ilmiselviä. Eikä hammaskaluston tarvi olla välttämättä vaarallinen ihmiselle ollakseen pelottava. 

Listafriikki esittelee nyt eläinmaailman kummastuttavimmat ja kauhistuttavimmat hampaat: Tervetuloa painajaiset!

Sarvivalas

Tämä ”merien yksisarvinen” oli pitkään legendan statuksella kulkeva satuolento, josta kerrottiin tarinoita pelottavana merihirviönä.

Nykyään kuitenkin tiedetään, että arktisilla merialueilla elävä sarvivalas on ihan oikea merinisäkäs. Tämä suhteellisen pieni valas kasvaa keskimäärin viisimetriseksi, mutta sen taisteluihin ja puolustautumiseen käyttämä sarvi voi olla jopa puolet ruumiin pituudesta; parhaimmillaan 2,5-metrinen. 

Advertisement

Sarvi on sinänsä harhaanjohtava termi, sillä keihäsmäinen uloke on todellisuudessa koirasvalaan syöksyhammas, joka kasvaa suoraan sen ylähuulen läpi. Joskus harvoin naaraillakin tavataan sarvia, mutta ne eivät kasva milloinkaan samoihin mittoihin kuin koirailla. 

Kellonvastaiseen suuntaan spiraalimaisesti kiertyvä sarvi on valaan vasen kulmahammas, oikea kulmahammas pysyy useimmiten ihon alla piilossa. Silloin tällöin sekin voi kuitenkin kasvaa ja saada aikaan kaksisarvisia koirasvalaita. Muita hampaita sarvivalaalla ei ole. 

Tutkijat uskovat, että sarvivalas käyttää laajentunutta kulmahammastaan reviirikiistojen setvimisen lisäksi muun muassa jään rikkomiseen ja saaliskalojen tainnuttamiseen. Miljoonia hermopäätteitä sisältävien hampaiden epäillään auttavan myös saaliskalojen paikallistamisessa.

Vesikauris

Vesikauriilla on kaunis suomenkielinen nimi. Kuvaavampi olisi sapelihammaskauris, koska sen torahampaat ovat kuin muinaisella sapelihammastiikerillä konsanaan. Kiinassa ja Korean niemimaalla elävä vesikauris on kuin toiselta planeetalta, sillä olemmehan tottuneet näkemään hirvieläimillä sarvet päässä, ei leuoissa.

Vesikauriin kulmahampaat voivat kasvaa jopa 5-senttisiksi, mikä on kunnioitettava pituus, sillä suurimmatkin urokset ovat vain puolen metrin korkuisia. Urokset käyttävät torahampaita aseina toisiaan vastaan taistellessaan parittelukumppaneista. 

Advertisement

Hirvisika

Jos vesikauriilla on harhaanjohtava nimi, niin hirvisika on juuri sitä, mitä sen nimi antaa ymmärtää. Hirvisikoja tavataan ainoastaan muutamalla Indonesian saarella ja niitä tunnetaan neljä eri lajia. Kaikkien lajien urokset näyttävät siltä, kuin evoluutiolla olisi ollut tylsä päivä ja se päätti kokeilla jotain erilaista. 

Hieman alle metrin korkuisten ja sadan kilon painoisten hirvisikojen pitkät alakulmahampaat kaartuvat uhkaavasti ulospäin, ja jo ne yksinään olisivat tehokkaat taisteluvälineet muita uroksia vastaan.

Mutta sitten kuvaan astuu yläkulmahampaat. Ne puskevat läpi hirvisian kuonosta ja kaartuvat kohti sen otsaa. Tutkijoiden mukaan ne ovat kehittyneet suojaaman hirvisian silmiä yhteenotoissa, samalla kun alapuolisilla syöksyhampailla yritetään seivästää kilpailijan kaula. 

Taistelujen tuoksinnassa hampaat välillä katkeavat tai vähintäänkin hioutuvat. Se on hirvisikauroksille elintärkeää, sillä jos hampaat jäävät pitkiksi ajoiksi trimmaamatta, voivat ne kasvaa kohtalokkain seurauksin eläimen kalloon sisään.

Seeprahammasahven

Seeprahammasahven on noin puolimetriseksi kasvava kala, joka elää läntisellä Atlantilla. Se on melko tavallinen saaliskala, joka ilmeisesti myös maistuu hyvältä. Toisin kuin muut heimonsa kalat, se pitäytyy yhdessä ja samassa sukupuolessa eikä vaihtele sitä olosuhteiden ohjaamana. Ei siis vielä mitään hälyttävää.

Advertisement

Seeprahammasahven on kuitenkin ihmisen silmin katsottuna puistattava. Kun sen suun avaa, aukeaa silmien eteen täysin ihmisen hampaita muistuttava rivistö. Sisällä suussa hampaat jatkuvat riveittäin täyttäen pahimmillaan (tai seeprahammasahvenen kannalta parhaimmillaan) koko kitalaen. Niillä se saa helposti rikki kovakuoriset simpukat ja äyriäiset, joita se käyttää ravinnokseen.

Seeprahammasahvenen purukalusto voi toki nimensä mukaisesti näyttää myös seepran hampailta, mutta kyllä tietämättömien kalastajien hymyt hyytyvät kun ei niin valkoinen rivistö pilkistää huulien alta.

Krillihylje

Etelämantereen rannikolla elävän krillihylkeen hampaat eivät ehkä ole eläinmaailman pelottavimmat ja vaarallisimmat. Mutta muodoltaan ne ovat kaikkein omituisimmat, sitä ei käy kiistäminen.

Krillihylje syö ravinnokseen nimensä mukaisesti krillejä, jotka lasketaan osaksi eläinplanktonia. Vuorokaudessa hylje kiskoo napaansa jopa 20 kiloa minimaalisen pieniä äyriäisiä, joten sillä on oltava tekniikka hallussa. 

Krillihylje siivilöikin ravintonsa hieman hetulavalaiden tapaisesti suoraan vedestä, mutta levymäisten hetuloiden sijaan ne käyttävät siihen sahalaitaisia hampaitaan. Kun krillihylje ottaa ison kulauksen merivettä ja sulkee suunsa, jää ravinto nielaistavaksi, kun vesi valuu hampaiden välistä ulos. 

Advertisement

Virtahepo

Virtahevot ovat ihmisen kannalta yksiä maailman vaarallisimmista eläimistä; ne aiheuttavat vuosittain noin 500 kuolemaa. Jopa 4000 kilon painoisiksi ja viisimetriä pitkiksi kasvavat virtahevot puolustavat ahnaasti reviiriään, mistä useimmat ihmisiinkin kohdistuvat hyökkäykset johtuvat. Ne ovat kasvissyöjiä, eivätkä yleensä tapa muita eläimiä syödäkseen. 

Niiden kulmahampaat ovat maalla elävistä nisäkkäistä suurimmat (norsujen syöksyhampaat ovat etuhampaita) ja ne voivat kasvaa jopa 40 senttimetrin pituisiksi. Se pystyy avaamaan massiiviset leukansa jopa 150 asteen kulmaan. Kun virtahevon suu on kiinni, painuvat kulmahampaat kuin miekat tuppeihinsa niille tarkoitettuihin yläleuan kuoppiin. Siksi se näyttää ulospäin harmittomalta, jos kokoa ei ota huomioon.

Vuonna 1996 Paul Templer toimi oppaana Zimbabwessa, Zambezi-joella. Eräänä päivänä hän oli turistiryhmän kanssa melomassa, kun yhtäkkiä valtavan kokoinen urosvirtahepo kaatoi heidän kajakkinsa. Se nappasi Templerin ja erään toisen oppaan, Evansin, suuhunsa. Aggressiivinen eläin vei miehiä upoksiin ja riepotteli räsynuken lailla.

Templer saatiin pelastettua ja hän jäi vakavista vammoista huolimatta henkiin. Hänellä oli kehossaan yli 40 syvää pistoshaavaa, hänen keuhkonsa olivat osittain näkyvissä ja hän menetti vasemman kätensä. Evansin ruumis löytyi muutaman päivän päästä rannasta. 

Isokoskelo

Isokoskelo on suurikokoinen vesilintu, joka pesii Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Kesäisin sitä tavataan koko Suomessa. Se ei ole erityisen harvinainen näky ja vaikuttaa aivan tavalliselta sorsalinnulta. Kunnes se avaa suunsa.

Sen nokassa on 150 veitsenterävää, taaksepäin suuntautunutta ”hammasta”, jotka pureutuvat tukevasti liukkaisiin saaliskaloihin ja ankeriaisiin.

Advertisement

Laitoin hampaat lainausmerkkeihin, sillä nykyisin elävillä linnuilla ei ole hampaita; ne vaihtuivat nokkaan jo reipas sata miljoonaa vuotta sitten. Vaikka isokoskelon nokan sisus näyttää samalta kuin sen esi-isillä, dinosauruksilla, on kyse erilaisesta rakenteesta. 

Monilla sorsalinnuilla on nokissaan hammasmaiset lamellit, joiden läpi vesi siivilöityy pois, kun lintu on saanut saaliin suuhunsa. Pienet levymäiset ulokkeet ovat nokan jatke, oikeastaan sen epätasainen reuna. Isokoskeloilla ne ovat vain kehittyneet muistuttamaan sahanterää. 

Joskus isokoskelon sisäinen raptori voi herätä, sillä sen tiedetään silloin tällöin tappavan myös pieniä nisäkkäitä ja jopa muita lintuja.

Helicoprion

Helicoprion on listamme ainut hävinnyt laji. Tämä koppapäisiin kuuluva rustokala on elänyt permikaudella, noin 250 miljoonaa vuotta sitten.

Pitkään sen ulkonäkö oli täysi mysteeri, sillä eläimistä ei löydetty kunnollisia jäänteitä juuri niiden pehmeän, rustoisen vartalon vuoksi. Fossiileista löydettiin vain kummallisia spiraalimaisia hammasrakenteita. Tutkijoita hämmensi suunnattomasti sirkkelimäinen hammaslevy, jota piirroksissa yritettiin istuttaa niin kalan kuonon päälle kuin sen alaleuan päähänkin. Villeimmissä teorioissa Helicoprionilla oli rullalla oleva ”hammasraippa”, jonka se sinkosi saalista kohti.

Lisääntyneen fossiiliaineiston ja kehittyneiden analysointimenetelmien ansiosta nykyään tiedetään, että noin kymmenen metrin mittaisella, haita muistuttavalla kalalla oli sisällä suussaan ”sirkkeli”, jonka spiraalimainen hammaskiehkura takasi saaliseläinten silppuamisen helposti nieltäviksi riekaleiksi. 

Advertisement

Rakenne oli kiinni suun lihaksessa, joka sai leukojen liikuttelemisen kanssa aikaan hienoisen, moottorisahanterää muistuttavan liikkeen. Kiehkurassa saattoi olla jopa 200 hammasta, joista uloimmat ja suurimmat olivat noin viiden sentin mittaisia. Kun Helicoprion kasvoi, puhkesi sille uusia hampaita vanhojen jatkoksi, ja vanhimmat hampaat kiertyivät hiljalleen hämmästyttävälle spiraalille.

Eunice aphroditois -monisukasmato

Eläinmaailman kauhistuttavimmat, joskin melko pienet, hampaat ovat todennäköisesti Eunice aphroditois -monisukasmadolla. Trooppisissa merissä elävä mato elää kaivautuneena pohjahiekkaan ja voi kasvaa jopa kolmen metrin pituiseksi ja käsivarren paksuiseksi. Aikamoinen mato! Normaalitilassa se näyttää tavalliselta, vaikkakin suurelta, monisukasmadolta, mutta saalistustilanne on asia erikseen. Eunice aphroditois näyttää siltä, kuin sillä olisi rapumaiset sakset, mutta kyseessä on toden tottakin hampaat.

Se odottaa kärsivällisesti suurten sahalaitaisten hampaidensa kanssa, että pahaa-aavistamaton kala ui sen ylle, ja naps vain, niin kala meni parempiin suihin. Sen leuat ovat niin vahvat, että se voi purra kalan kahtia yhdellä puraisulla. Ihmiselle Eunice aphroditoisin purema on vaaraton, joskin melko kivulias kokemus. Suosittelen välttämään!

Tämän madon englanninkielinen nimi, ”Bobbit Worm”, on viittaus yhdysvaltalaiseen Lorena Bobbittiin, joka vuonna 1993 leikkasi väkivaltaiselta aviomieheltään Johnilta peniksen irti. Eunice aphroditoisin ei kuitenkaan tiedetä suorittaneen kyseistä toimenpidettä.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

Lukijoilta: Mikä on aataminomena on ja onko naisilla sellaista?

Julkaistu

Lukijoiden kysymyksissä selvitetään se, että mikä aataminomena on ja onko sellainen vain miehillä.

Tällä kertaa lukijoiden kysymyksissä pohditaan sitä, että mikä on aataminomena. Lisäksi selvitämme, onko kyseistä rakennetta lainkaan naisilla.

Laittakaahan taas mieltänne askarruttavia ajatuksia tulemaan! Kysymyksenne, omat tai kaverin, voitte laittaa esimerkiksi sähköpostitse osoitteeseen listafriikki(at)gmail.com (muista muuttaa (at) tilalle miukumauku-merkki) tai liity mukaan Listafriikkiläiset-ryhmäämme ja esitä kysymyksiä sekä keskustele siellä!

Miksi käyttää itse aikaa päänsä puhki pohtimiseen ja netin loputtomaan pläräämiseen, kun voi panna asialle pari siihen erikoistunutta listafriikkiä?

Mikä aataminomena on?

Nyt on luvassa vastauksia siihen, että mikä aataminomena on, mistä sen nimi on tullut ja onko naisilla samanlaista rakennetta, mutta eri nimellä? Eli kaikki aataminomenasta!

Rakenteella on sama nimitys monilla eri kielillä ja tämä kansainvälinen ilmaisu juontaa juurensa latinasta – pomum Adami. Latinaan tuo oli aikoinaan siirtynyt hepreankielisestä tappuach ha adam -ilmauksesta.

Mielenkiintoista kyllä, tuo hepreankielinen sanonta kääntyy suoraan muotoon ”miehen kohouma”. Aatamia ja omenaa ei alkuperäisessä nimityksessä siis ollut. Toki nimi Adam (ja siitä eri kieliin käännetyt versiot) juontuvat miestä tarkoittavasta adam-sanasta.

Kun aataminomenan nimeä ruvettiin aikoinaan kääntämään latinaksi, onnistuttiin se näppärästi yhdistämään Raamatun luomiskertomukseen. Tuossa Raamatun tarinassa Aatami ja Eeva seikkailevat Eedenin puutarhassa. Kertomuksen mukaan Aatami haukkasi kiellettyä hedelmää, josta jäi palanen jumiin hänen kurkkuunsa.

Tämä yhtymäkohta kiritti termin omaksumista moniin kieliin – varsinkin, kun kurkunpään kohouma erottuu etenkin miehillä.

Rakenteella on myös vähemmän raamatullinen nimi: kurkunkehrä.

Pojilla aataminomenan kasvaminen tapahtuu murrosiässä, jolloin hormonit saavat aikaan muidenkin ”miehisten” piirteiden ilmestymisen.

Vastoin yleistä harhaluuloa aataminomena ei kuitenkaan aiheuta äänenmurrosta ja matalampaa ääntä. Hormonien vaikutuksesta pojan äänihuulet ja kurkunpää alkavat kasvaa, mikä aiheuttaa äänen madaltumisen – aataminomenalla ei asia kanssa ole mitään tekemistä.

Kun kurkunpään neljä rustoista osaa alkavat kasvaa, muodostaa yksi niistä – kilpirusto – jostain merkillisestä syystä ulkoneman. Tämä kilpiruston yläreunaan muodostuva ulkonema ei oikeastaan tee yhtään mitään – sillä ei tiedetä olevan mitään merkitystä.

Myös tytöillä kurkunpää ja äänihuulet kasvavat, mutta normaalisti vähemmän kuin pojilla. Naisilla kilpirustoon ei muodostu yhtä selvästi erottuvaa ulkonemaa, mutta jos sellainen hormonaalisista syistä ilmenee, kutsutaan sitä yhtälailla aataminomenaksi. Tällöinkin kyse on siis kurkunpään ja äänihuulien suuremmasta koosta.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

10 äärimmäisen kiehtovaa lihansyöjäkasvia – Nämä pedot ovat yllättävän hurjia!

Julkaistu

Minkälaisia petoja kasvimaailmasta löytyy? Tässä Listafriikki esittelee kymmenen armotonta lihansyöjäkasvia.

Lihansyöjäkasvit ovat kiehtoneet ihmistä läpi historian. Onko mahdollista joutua kasvin syömäksi niin kuin jotkut elokuvat antavat ymmärtää?

Huoli pois, sitä vaaraa ei ole, sillä parhaimmillaankin lihansyöjäkasvit sulattavat vain pieniä nisäkkäitä. Mutta aihe on silti mielenkiintoinen, sillä kasvienhan pitäisi saada kaikki tarvitsemansa vedestä, maaperästä ja auringonvalosta. 

Ensimmäisen kerran lihansyöjäkasveista kirjoitti Charles Darwin vuonna 1875 julkaistussa kirjassa Insectivorous Plants eli Hyönteisyöjäkasvit. Nykyään tunnetaan yli 600 kasvilajia, jotka usein maaperän ravinteiden niukkuuden vuoksi ovat sopeutuneet ottamaan elintärkeät aineensa elävistä olennoista.

Listafriikki ottaa tällä kertaa katsauksen erilaisiin eläimiä syöviin kasveihin ja niiden kekseliäisiin saalistustapoihin. Onko sinulla parvekkeella lihansyöjäkasvi? Monella on, sillä ne ovat nimittäin erittäin suosittuja huonekasveja.

Tötterölehdet

Tötterölehdet, Sarracenia, on Pohjois-Amerikassa elävä kasvisuku, johon kuuluu noin kymmenen lajia.  

Kasvin lehdet ovat muuttuneet suppilomaisiksi ansaloukuiksi, joihin pahaa-aavistamattomat hyönteiset päätyvät. Kasvit houkuttelevat hyönteisiä herkullisella medellään, ja kun esimerkiksi kärpänen päätyy vahamaisen suppilon sisäpinnalle, ei sillä ole enää mahdollisuutta pelastua. 

Advertisement

Liukkaat lehdet johdattavat saaliin syvään suppiloon, jonka alaosassa on ”karvoja”, jotka estävät hyönteisen ulospääsyn. Joillakin Sarracenia-suvun lajeista on medessään koniinia, joka on myös ihmiselle myrkyllinen hyvinkin pienenä annoksena. Se ei vaikuta keskushermostoon, mutta lamauttaa hengityslihakset, joten myrkytyksen saanut ihminen pysyy tajuissaan, kunnes henki vain yksinkertaisesti loppuu. Muun muassa Sokrates teloitettiin vuonna 399 eaa. juuri koniinilla.  

Epäonniset hyönteiset vaipuvat myrkyn seurauksena sekavaan tilaan, jolloin tötterölehden ruoansulatusnesteet alkavat hajottaa niitä elävältä.

Kannukasvit

Kannukasvien heimoon kuuluu noin 130 Aasiassa, Australiassa sekä Tyynenmeren ja Intian valtameren saarilla elävää kasvia. Niitä kutsutaan myös englanninkielisellä nimellä monkey cups eli apinoiden kupit, sillä apinoiden on havaittu usein juovan kerääntynyttä sadevettä niiden suppiloista.

Monet kannukasvit ovat suuria, jopa 15 metrin pituisia, usein muiden puiden päällä kasvavia liaaneja. Niiden juuret eivät koskaan kasva syvälle maahan, joten ravinteet on saatava jostain muualta. Kannukasvien lehtien päissä on kärhiä, lankamaisia kiipeämis- tai tarttumaelimiä, joiden päähän muodostuu eläimiä saalistavia ja sulattavia kannuja. Kannut ovat usein värikkäitä, mikä houkuttelee saaliin paikalle, ja sisällä odottaa vielä mehukkaampi, hyvältä tuoksuva mesi. Kannun sisäpinta on vahamaisen liukas, joten lehden reunalla keinotteleva eläin tippuu helposti surman suuhun.

Kannun pohjalla on siirappimaista nestettä, joka hukuttaa ja sulattaa saaliin, minkä jälkeen erityiset rauhaset imevät hajonneet ravinteet sisälle kasviin. Suurimpien kannukasvien, Nepenthes rafflesianan ja Nepenthes rajahin, tiedetään syöneen myös pieniä selkärankaisia, kuten rottia, liskoja ja joskus myös lintuja. 

Korkkiruuvikasvit

Genliseasuvun kasvit, jotka tunnetaan paremmin korkkiruuvikasveina, elävät pienillä alueilla Afrikassa sekä Keski- ja Etelä-Amerikassa. Niillä ei periaatteessa ole juuria, vaan erityisesti saalistukseen kehittyneet lehdet, juuriansat, joilla ne kaappaavat mikroskooppisia alkueläimiä kosteassa elinympäristössään.

Korkkiruuvikasvit versovat ohuesta maavarresta ja niillä on maanpäälliset, yhteyttävät lehdet sekä jo edellämainitut, ankkureina toimivat saalistuslehdet. Saalistuslehdet korvaavat juuret myös vedenottajina. 

Advertisement

Korkkiruuvin muotoiset lehdet muodostavat maan alla propellimaisia putkia, joiden sisälle vesi, ja sen mukana tulevat mikrobit päätyvät. Ne eivät vain koskaan pääse ulos. Kun alkueläimet ovat tarpeeksi syvällä saalistuslehdessä, iskevät kasvin entsyymit ja sulattavat ne käyttökelpoisiksi ravinteiksi.

Kaliforniantötterö

Darlingtonia californica, tavalliselta nimeltään kaliforniantötterö tai kobralilja, on ainoa sukunsa edustaja, ja sitä tavataan ainoastaan Pohjois-Kaliforniassa ja Oregonissa kosteikoilla ja soilla. Se tarvitsee elääkseen virtaavaa, viileää vettä ja on siksi ainutlaatuinen maakasvi.

Kaliforniantötterö voi nopeasti katsottuna näyttää kannukasvilta, mutta toisin kuin kaukaiset sukulaisensa, se ei kerää sadevettä. Se ottaa vetensä juurillaan ja säätelee sen määrää imemällä tai vapauttamalla nestettä ansasuppilostaan. Aiemmin ajateltiin, että kaliforniantötteröllä ei ole ollenkaan eliöitä sulattavia entsyymejä, vaan hyönteisten hajottamisen hoitaisivat kannun bakteerit ja alkueläimet. Nykyisin kuitenkin tiedetään, että sillä on ainakin yksi proteiineja pilkkova entsyymi, joka tekee saaliseläimistä helposti imeytyvää mössöä. 

Kaliforniantötterö houkuttelee hyönteisiä mehukkaalla nesteellään, ja kun saalis on päätynyt kannuun sisälle, kiertyy lehden suuaukko alaspäin sulkien ulospääsyn. Kannussa on useita valoaläpäiseviä valeuloskäyntejä, joita sisälle päätyneet hyönteiset turhaan hamuavat, kunnes lopulta väsyvät ja putoavat loukun pohjalle. 

Myös kannun liukkaat seinämät ja alaspäin suuntautuneet karvat estävät saaliita pääsemästä vapauteen: ne päätyvät seuraamaan karvojen kasvusuuntaa kohti kannun pohjan ruoansulatusentsyymejä.

Vesiherneet

Vesiherneitä elää kaikkialla maailmassa, lukuun ottamatta napa-alueita. Ne tarvitsevat kasvaakseen märän tai vähintääkin kostean ympäristön, mutta lajista riippuen niitä tavataan sekä maalla että vedessä.

Vesiherneiden loukut ovat kooltaan 0,2 millimetriä – 1,2 senttimetriä, joten ne pyydystävät vain hyvin pieniä eliöitä, useimmiten mikroskooppisia alkueläimiä. Suurimpien vesiherneiden tiedetään kuitenkin nappaavan ansaansa myös vesikirppuja ja jopa pieniä sammakonpoikasia.

Advertisement

Vesiherneiden kuplamaisissa rakkoloukuissa on pieniä aistinkarvoja, jotka skannaavat ympäristöä. Vedenalaisissa tai märässä maaperässä kasvavissa, rakkulamaisissa pyyntielimissä on ympäristöön verrattuna negatiivinen paine, joten kun aistinkarvat liikahtavat, avautuu loukun luukku, ja ympäröivä vesi saaliseläin mukanaan imeytyy sisälle rakon tyhjiöön. Sen jälkeen luukku sulkeutuu. Kaikki tämä tapahtuu nopeammin kuin silmänräpäytys. 

Vesiherneet eivät ole pelkästään petoja, sillä uusimpien tutkimusten mukaan niiden tiedetään käyttävän ravinnokseen myös levää ja siitepölyhiukkasia. 

Yökönlehdet

Yökönlehtien sukuun kuuluu noin 80 lajia, joista suurin osa elää Keski- ja Etelä-Amerikassa, mutta Suomessakin tavataan kolmea lajia: valkoyökönlehti, karvayökönlehti ja siniyökönlehti (kuvassa), joiden tahmeat lehdet kasvavat maan rajassa. Kuten useimpien lihansyöjäkasvien, myös yökönlehtien rasvaa erittävät ja saaliin nappaavat lehdet ovat kaukana kukista, jotta elintärkeät, pölyttävät hyönteiset eivät päätyisi ravinnoksi.

Yökönlehden lehdillä on kahta erityistä solutyyppiä, joista toinen tuottaa pisaroivan, kärpäspaperimaisen pinnan ja toinen erittää hyönteiset sulattavat entsyymit.

Kihokit

Kihokit kuuluvat Drosera-lihansyöjäkasvisukuun, ja sen lajeja tavataan kaikkialla maailmassa. Ne elävät kosteilla alueilla, usein soilla ja rämeillä, ja joskus jopa kokonaan veden alla.

Kihokkien lajikirjo on valtava, sillä pienimmät maata pitkin tai suoraan ylöspäin kasvavat kasvit ovat vain 1 sentin mittaisia, kun taas suurimmat kasvavat jopa metrin kokoisiksi. Kihokit ovat myös pitkäikäisiä, sillä vanhimpien tunnettujen yksilöiden tiedetään eläneen 50-vuotiaiksi.

Kihokit nappaavat saalishyönteiset erittämällä lehtiensä pitkien karvojen päähän limaa. Hyönteinen olettaa pisaran olevan kastetta tai mettä, mutta se tarttuukin kiinni tahmeaan eritteeseen. Tehostaakseen liman tappavaa vaikutusta kihokki kääntää lehtensä muutkin karvat hyönteistä kohti, jolloin koko lehti voi olla kietoutuneena saaliin ympärille. Sitten kasvi sulattaa lounaansa ja nappaa talteen elintärkeät ravintoaineet. Kokonaan hyönteinen ei ruoaksi päädy, sillä esimerkiksi kuori ja raajat ovat liian kovia sulatettavaksi.

Advertisement

Kihoruohot

Kihoruohot on pieni lihansyöjäkasvisuku, jota tavataan ainoastaan Australiassa ja Uuden-Guinean saarella. Ne muistuttavat pyyntimekanismiltaan kihokkeja, mutta kasvit eivät ole keskenään läheistä sukua. Se tarkoittaa sitä, että kyseinen tapa napata hyönteisiä on kehittynyt ainakin kaksi toisistaan erillistä kertaa. Sitä kutsutaan konvergenttiseksi evoluutioksi. Kyseisellä sopeutumismekanismilla ovat kehittyneet myös muun muassa lintujen ja lepakoiden siivet: niillä on sama tarkoitus, mutta eläinryhmien viimeisellä yhteiselllä kantamuodolla ei ole ollut siipiä.

Takaisin kihoruohoihin. Niiden pyyntilehdet ovat pitkät ja päistään taipuisat. Kukan varret ja suippomaiset lehdet ovat kauttaaltaan pyyntikarvojen peitossa, mikä myös erottaa ne kihokeista, joiden kukat kasvavat etäällä tahmeasta limasta. Kihoruohot eivät käännä lehtiään tai karvojaan, vaan tukehduttavat saaliinsa sillä eritteellä, johon eläimet ovat jääneet jumiin.

Aldrovanda vesiculosa

Aldrovanda vesiculosa tavalliselta nimeltään vesipyöräkasvi on sukunsa ainut jäljellä oleva laji. Sillä on lihansyönnin lisäksi muutama muukin varsin mielenkiintoinen ominaisuus: Se elää vapaana vedessä kelluen eli sillä ei ole lainkaan juuria. Lisäksi se kasvaa hurjaa vauhtia, jopa sentin päivässä, ja kun varren toinen pää pitenee, kuolee toisesta päästä jatkuvasti osa pois.

Nimensä nauhamainen vesipyöräkasvi on saanut kerämäisestä rakenteesta, jossa sillä on pieniä selkärangattomia napsivat ansat. Kussakin pyörässä on 4-9 kappaletta muutaman millimetrin kokoisia, simpukkamaisia loukkuja. Loukut ovat täynnä ilmaa, mikä auttaa kasvia kellumisessa. Ulospäin suuntautuneissa ansoissa on ”aistinkarvat”, jotka reagoivat ympäristön ärsykkeisiin ja saavat loukun nappaamaan saaliseläimen vain noin sekunnin sadasosassa. Se on yksi harvoista kasveista, jotka pystyvät niin nopeisiin liikkeisiin.

Kärpäsloukku

Kärpäsloukku on se lihansyöjäkasvi, jonka useimmat tuntevat. Sen ulkonäöstä on varmasti otettu mallia myös viihdemaailman hurjiin kasvipetoihin. Kärpäsloukku, Dionaea muscipula, elää luonnonvaraisena vain pienellä alueella Yhdysvaltain Pohjois- ja Etelä-Carolinassa, mutta on varsin suosittu huonekasvi.

Kärspäsloukku, kuten listan edellisessä kohdassa mainittu vesipyöräkasvi, kykenee erittäin nopeisiin liikkeisiin, kun sen pyydyslehdet napsahtavat kiinni sekunnin kymmenesosassa. Ravinnokseen se käyttää niin hyönteisiä kuin hämähäkkejä.

Advertisement

Kärpäsloukku osaa myös erottaa eri saaliseläimet toisistaan, sillä sen aistinsolut ”laskevat” kiikkiin jääneen eläimen liikkeitä ja kasvi voi säännöstellä hajottavien entsyymien määrää kunkin saaliin mukaan. Jos hyönteinen pysyisi rauhallisena, ei kärpäsloukku tekisi mitään, sillä nesteiden erittäminen alkaa vasta viidennestä kosketuksesta. Mutta toisaalta, kuka nyt paniikissa tajuaisi olla rimpuilematta.

Kun saalis on tukevasti telkien takana, sulautuvat lehden puoliskot yhteen luoden kuin suljetun mahalaukun, jossa hajottavat entsyymit sulattavat ravinnon käyttökelpoisiksi ainesosiksi. 

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

10 erikoista tarinaa tunnettujen logojen takana

Julkaistu

Listafriikki esittelee nyt 10 erikoista syntytarinaa kuuluisien logojen takana.

Nerokkaan logon on oltava mieleenpainuva ja tarpeeksi yksinkertainen, olematta kuitenkaan tylsä. Tässä 10 erikoista tarinaa maailman tunnetuimpien logojen takana.

Nykyään logot täyttävät lehdet, kadut, netin ja television. Kuvia suolletaan verkkokalvoillemme siinä toiveessa, että ne jäisivät meidän mieleemme ja mahdollisesti osaisimme luoda positiivisen yhteyden logon ja yhtiön tai tuotteen välille.

Harva kuva kuitenkaan jää mieleen, mutta tällä listalla Listafriikki esittelee 10 erikoista syntytarinaa logoista, jotka ihan varmasti kaikki tunnistavat.

Näissä tapauksissa brändäys on mennyt putkeen, joskus aivan vahingossa ja joskus ammattimaisen suunnittelun jälkeen. Mukana on myös melko yllättäviä tarinoita; aloitetaan niistä suurimmalla!

McDonald’s

Breaking news: McDonalds’in logolla, kultaisilla kaarilla, ei ole mitään tekemistä ravintolan nimen kanssa.

Veljekset Richard ja Maurice McDonald perustivat maailman suurimman pikaruokaketjun vuonna 1940. Vuonna 1952 McDonaldsit halusivat uudistaa ravintoloitaan ja luoda entistä silmiinpistävämmän konseptin. He palkkasivat arkkitehdiksi Stanley Mestonin, jolle Richard McDonald antoi oman ehdotuksensa: ravintolan katossa voisi olla kaksi puoliympyrää, jotka ihmiset näkisivät ja tunnistaisivat kauempaakin.

Advertisement

Meston jalosti ideaa ja teki puoliympyröistä sulavia, katon läpi kulkevia paraabeleja. Yllä olevassa kuvassa on kolmas Mestonin suunnitelman mukaisesti rakennettu ravintola. Kuten huomaat, nykyistä logoa ei näy missään.

Vuonna 1962 yhtiö halusi jälleen päivitystä imagoonsa ja alkoi miettiä sopivaa logoa. Yksi ehdotuksista oli tyylitelty V-kirjain, jota jatkettiin M-kirjaimeksi, koska ravintoloiden kultakaaret näyttivät jostain kuvakulmasta muodostavan yhtenäisen M:än.

Rakennuksista kaaret katosivat hiljalleen, mutta elävät todennäköisesti ikuista elämää maailman laajimmin tunnetussa logossa.

Lue myös: 10 huvittavaa ja pitkälle vietyä brändisotaa isojen yhtiöiden välillä

Chupa Chups

Chupa Chups -tikkarit… Onko joku, joka ei ole koskaan maistanutkaan? Niin arvelinkin.

Chupa Chups, jonka nimi tulee espanjankielisestä chupar-sanasta (suom. imaista), perustettiin vuonna 1958 Barcelonassa, Espanjassa. Kului kuitenkin yli kymmenen vuotta, ennen kuin poikkeuksellinen logo syntyi. Poikkeuksellinen siksi, että se on pysynyt yli 50 vuotta käytännössä muuttumattomana. Logon kunnioittamiseen on kuitenkin erittäin hyvä syy.

Advertisement

Sen on suunnitellut maailmankuulu surrealisti Salvador Dalí. Chupa Chupsin perustaja Enric Bernat ja Dalí olivat keskenään hyviä ystäviä, ja kerran yhdessä lounastaessaan Bernat oli rohkaistunut ja pyytänyt taiteilijaa luonnostelemaan yhtiölleen logon. Dalí suunnitteli ja piirsi kuvan siltä istumalta, alle tunnissa.

Logo on hyvin yksinkertainen, ja siinä piileekin sen toimivuus. Taiteilija vaati ehdottomasti logon sijoittamista tikkarin yläosaan, josta se näkyisi paljon selvemmin kuin sivusta. Ei mikään huono idea!

Apple

Sekä Applen nimen että logon ympärille on haluttu vuosien ajan luoda jos jonkinlaisia myyttejä. Mutta kummankaan taustalla ei ole maagista tarinaa. Steve Jobs valitsi omenan, ehkä siksi, että oli ollut töissä omenatilalla. Nappiin valinta silti meni, sillä logon nähdessään ei kenenkään tarvi arvuutella minkä yhtiön tuotteesta on kyse.

Alkuperäisen logon, sateenkaaren väreissä hehkuvan omenan suunnitellut Rob Janoff on toistuvasti kertonut kuvan olevan tosiaankin vain omena. Ei kunnianosoitus Alan Turingille, jota pidetään tietojenkäsittelyopin pioneerina, ja jonka epäillään tehneen itsemurha syömällä syanidilla terästetty omena. Se ei myöskään ole viittaus Isaac Newtoniin, eikä varsinkaan Raamatun ”kiellettyyn hedelmään”.

Applen faneja on myös askarruttanut hedelmästä ”puraistu” palanen. Mikä sen tarina on? Janoffin mukaan hän halusi sillä tuoda esille hedelmän koon, koska kokonainen omena olisi helppo sekoittaa paljon pienempään kirsikkaan ilman mitään vertailukohtaa.

Lue myös: Raamatussa ei mainita omenaa – Miten siis tiedetään, että kielletty hedelmä oli juurikin omena? 

Advertisement

Starbucks

Kauan se otti, että Starbucks tuli Suomen markkinoille, mutta niin vain kahvilaketju avasi vuonna 2012 ensimmäiset toimipisteensä Pohjoismaisille lentokentille. 

Starbucksin logossa oli alunperin alaston merenneito, mutta koska naisten rinnoista tuli jossain vaiheessa ylitsepääsemätön tabu, myöntyi yhtiö konservatiivisen yleisön painostukseen, ja seireeni sai hiukset suojakseen.

Se ei kuitenkaan riittänyt, sillä niinkuin yläpuolella olevasta kuvasta voi nähdä, levitti logon merenneito joidenkin mielestä liian irstaasti kaksiosaista pyrstöään. Nykyisin logossa näkyy vain pyrstöjen päät ja neidon peitetty yläruumis. Alkuperäisen ja nykyisen logon voit katsoa tämän linkin kautta.

Vuonna 2008 Starbucks lanseerasi erän vintage-kuppeja, joissa alkuperäinen, 1500-luvun puukaiverruksesta mallinsa saanut merenneito tuotiin takaisin. Rinnat toki peitettynä. Se ei estänyt kristittyjä ääriryhmiä suivaantumasta, ja julistamasta Starbucksin Slutbucksiksi. 

Domino’s Pizza

Domino’s on jo kuuden vuosikymmenen ajan kuljettanut pizzaa herkkusuiden kotioville. Sillä on etenkin Yhdysvalloissa samanlainen asema, kuin vaikkapa McDonald’silla ja Subwaylla on omilla sektoreillaan. Suomeen Domino’s ei ole vielä löytänyt tietään, mutta muuten maailmankartta, Afrikkaa ja Lähi-itää lukuunottamatta, alkaa olla valloitettu.

Domino’sin logo on tietenkin dominopalikka, jossa tässä tapauksessa on kolme pistettä. Tuo lukumäärä siksi, että omistaja Tom Monaghan oli avannut vuoteen 1965 mennessä kolme pizzeriaa. Monaghanin ajatuksena oli, että hän lisäisi logoon pisteen joka kerta, kun uusi ravintola aukeaisi. Onneksi hän ei pitänyt päätöksestään kiinni, sillä viidessätoista vuodessa toimipaikkoja oli jo yli 200 ympäri maan, eikä kasvulle näkynyt loppua.

Domino’seja on vuoden 2024 helmikuussa yli 20 000 kappaletta yli 90 eri maassa. Siinä olisi graafikoille hommia!

Advertisement

Toyota

Toyotan punainen teksti luo kuluttajalle kuvan ystävyydestä ja elinvoimasta. Logon hopeanharmaa sävy taas viestii luotettavuudesta, ammattimaisuudesta ja turvallisuudesta.

Logon pehmeät kaaret kuvaavat autojen hienostuneisuutta ja virtaviivaisuutta, mutta miten Toyotalla on päädytty kolmeen erikokoiseen ovaaliin? 

Isoin ovaali kuvaa Toyotan kansainvälistä laajentumista ja tulevaisuuden rajoittamatonta potentiaalia. Sen sisällä kaksi pienempää ovaalia tarkoittavat kuluttajan ja yhtiön sydämiä, jotka osittain päällekkäisinä kuvaavat molempia osapuolia hyödyttävää suhdetta. Yhdessä ne muodostavat Toyotan alkukirjaimen, T:n, joka viimeistelee logon rattimaisen muodon.

Tämä taitaa olla niitä logoja, joissa sattumille tai vahingoille ei ole jätetty sijaa.

Walt Disney

Walt Disneyn allekirjoitus, jonka voi nähdä kaikessa mitä Disney on yhtiönä ikinä tehnyt, ei todellisuudessa näytä tippaakaan Walt Disneyn oikealta allekirjoitukselta.

Kaikkien tunnistama, kaarevia kirjaimia sisältävä kirjoitus ei edes perustu Disneyn käsialaan. Se on itseasiassa erään työntekijän versio johtajan allekirjoituksesta. 

Edes Disneyn menestyksen alkuvuosina, 1920- ja 1930-luvun vaihteessa, Walt Disneyllä ei ollut aikaa lukea ja vastata jokaiseen hänelle lähetettyyn fanikirjeeseen. Niinpä hänellä oli tapana delegoida postinsa sihteerilleen tai jollekin muulle työtekijälle, joilla oli myös lupa allekirjoittaa kirjeitä hänen puolestaan. 

Advertisement

Disneyn signeerauksen voi löytää myös useimmista vanhoista sarjakuvista, vaikka mies ei itse piirtänyt yhtäkään ruutua. Taiteilijat vain käyttivät hänen nimeään, koska se oli helpompaa.

Kaikesta tästä seurasi se, että Walt Disney ei enää ”osannut” tehdä omaa allekirjoitustaan. Hänen versionsa oli hyvin kaukana siitä, mikä oli jo noussut kuvaamaan hänen omaa yhtiötään. Nykyisin on lähes mahdotonta löytää ja tunnistaa miehen aitoa allekirjoitusta, koska hän yritti vuosien ajan opetella sitä tyyliteltyä ja kaarevaa signeerausta, josta me kaikki Disneyn tunnemme.

Shell

Shell tunnetaan nykyisin valtavana öljy-yhtiönä, mutta tiesitkö mistä yritys on saanut alkunsa?

Vuonna 1800-luvun lopulla Shell teki pääasiassa kauppaa tuomalla idästä kauniita simpukoita länsimaihin. Siksi firman nimi. Öljy tuli sivutuotteeksi hieman myöhemmin.  

Shell esitteli ensimmäisen logonsa vuonna 1900. Se oli yksinkertainen, mustavalkoinen piirros simpukasta. Siitä lähtien tuo merenelävä on seurannut mukana, toki mukautuen nykyajan vaatimuksiin muun muassa ottaen pintaansa väriä. 

Logon väritys ei perustu monimutkaiseen väripsykologiaan, vaan kulttuurin kunnioittamiseen. Kun Shell ensimmäisen kerran astui Kalifornian väkirikkaaseen osavaltioon, halusi yritys luoda tunneyhteyden paikallisiin ihmisiin. Heistä monet olivat espanjalaistaustaisia, sillä Kalifornia oli alunperin Espanjan siirtomaa. Shell halusi ensimmäisiin huoltoasemiinsa paikallisiin vetoavan logon, joten simpukasta tuli Espanjan lipun värinen. Taktiikan toimivuudesta ei ole tietoa.

Advertisement

Michelin

Michelin-mies on yksi vanhimmista tavaramerkkien logoista. Ollessaan automessuilla vuonna 1894 huomasivat André ja Édouard Michelin rengaskasan, joka heidän mielestään näytti ihmiseltä ilman raajoja.

Muutaman vuoden päästä, yhteistyössä ranskalaisen sarjakuvapiirtäjä Marius Rossillonin kanssa, syntyi renkaista koostuva hahmo, joka oli kova juomaan viiniä ja polttamaan sikareita. Hahmon, ja samalla koko yhtiön, slogan oli latinankielinen lause: Nunc est bibendum (suom. Nyt on aika juoda), jolla viitattiin siihen, että Michelinin renkaat ”juovat” kaikki esteet tieltään eli ne selviävät pahoissakin olosuhteissa. Tämän linkin kautta voit vilkaista miltä vuonna 1898 ensiesiintymisensä mainosjulisteessa tehnyt ukkeli näytti. Sittemmin mies on lopettanut juopottelun ja polttelun.

Mietit varmasti, miksi Michelin-ukko on valkoinen. Ennen kuin renkaisiin alettiin vuonna 1912 laittaa kumia vahvistavaa hiiltä, olivat ne vaaleanharmaita tai beigejä. Logo muutettiin hetkellisesti mustaksi, kuten renkaatkin, mutta muutos toi isoja tulostusongelmia, joten rengasmies pysyi valkoisena. 

Toblerone

Monet brändit hyödyntävät logossaan ennemmin yhtiön syntypaikan historiaa ja perinteitä kuin valmistamaansa tuotetta. Tälläkin listalla on monta esimerkkiä, joissa logolla ei ole mitään tekemistä itse tuotteen kanssa. 

Vuonna 1908 perustettu Toblerone jatkaa samalla linjalla. Suklaanvalmistajan logossa on Matterhorn, yksi Alppien ja koko Euroopan korkeimmista vuorista. Tuon vuoren moni on varmaan pistänytkin merkille, mutta kuka on huomannut sen sisällä olevan kuvion? Ruskean vuoren sisällä erottuu karhu. 

Karhu on Sveitsin pääkaupungin ja Tobleronen syntypaikan, Bernin, maskotti. Legendan mukaan Bernin perustaja Bertholdt V lupasi nimetä uuden kaupungin sen eläimen mukaan, jonka hän kohtaa ensimmäisenä metsästysretkellään. No, eläin oli karhu, joten kaupunki sai siitä nimensä ja virallinen vaakuna kuvansa. Ja lopulta Toblerone logonsa.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

10 muka viatonta eläintä, jotka ovat oikeasti hengenvaarallisia

Julkaistu

Näistä eläimistä ei ensisilmäyksellä uskoisi, että ne ovat hengenvaarallisia, mutta sitä ne todella ovat. Kirjaa ei tässäkään kohtaa kannata arvostella kansien perusteella.

Ulkokuoren ei saa antaa hämätä eläimienkään kohdalla. Monet suloiset ja harmittomilta vaikuttavat otukset ovat todellisuudessa hengenvaarallisia.

Ihmiselle näiden eläinten vaarallisuus johtuu useimmiten puolustautumisesta, mutta joissakin tapauksissa kyseessä on eläimen luontainen aggressiivisuus.

Kaikki tietävät, että hait, käärmeet, leijonat ja skorpionit ovat hengenvaarallisia ja vaikka ne joidenkin mielestä olisivatkin hellyyttäviä, ei niiden vaarallisuutta epäile kukaan. Kaikki niiden käyttäytymisessä ja ulkonäössä viittaa siihen, että ”minä tapan”.

Listafriikki esittelee nyt kymmenen eläintä, joiden on vaikea kuvitella olevan hengenvaarallisia. Sitä ne kuitenkin ovat, sympaattisesta delfiinistä ja hurmaavasta pandasta lähtien.

Majava

Majavan ajattelisi olevan vaarallinen vain järsimilleen puille, mutta tämä maailman toiseksi suurin jyrsijä voi puremallaan aiheuttaa ihmisille vesikauhun. 

Vesikauhun aiheuttama aivotulehdus ei juurikaan enää johda kuolemaan, sillä suurin osa ihmisistä on rokotettu sitä vastaan ja tehosteita piikitetään olan takaa, jos jokin eläin, esimerkiksi majava sattuu puraisemaan. Mutta purema ilman tautiakin voi olla kohtalokas.

Advertisement

Majavat puolustavat reviiriään hanakasti ja purevat tunkeilijoita terävillä, talttamaisilla hampaillaan. Vuonna 2013 valkovenäläinen kalastaja bongasi Shestakov-järvellä majavan ja lähestyi sitä ottaakseen valokuvan. Eläin kuitenkin päätti puolustautua, syöksyi miestä kohti ja puri tätä reiteen. Syvä purema aukaisi suuren valtimon, ja ystävien yrityksistä huolimatta mies kuoli verenhukkaan.

Majavan pesän näkeminen on varmasti jokaisen luonnossa liikkujan toivelistalla, mutta jos sellainen osuu kohdalle, on touhuja parempi ihastella etäältä.

Muurahaiskarhu

Muurahaiskarhut ovat leppoisen näköisiä veijareita. Niillä on surkea näkökyky, huono kuulo eikä lainkaan hampaita. Ja silti ne voivat tappaa.

Muurahaiskarhuista suurin elää Etelä- ja Keski-Amerikassa, ja ne voivat kasvaa jopa kahden metrin mittaiseksi. Niiden ruokavalio koostuu muurahaisista ja termiiteistä, joita ne kaivavat pesistä käpäliensä pitkillä kynsillä. Juuri nuo teräaseet ovat muurahaiskarhuja uhkaaville eläimille vaaralliset. 

Puolustautuessaan muurahaiskarhut asettuvat istumaan ja ojentavat etukäpälänsä eteenpäin; asento näyttää siltä kuin eläin haluaisi halauksen. Totuus on kuitenkin kaukana siitä. 

Vuonna 2012 brasilialainen mies oli metsästämässä, kun hänen koiransa alkoivat piirittää muurahaiskarhua. Metsästäjä pelkäsi osuvansa koiriinsa jos ampuu, joten hän päätyi kiväärin sijaan veitseen.

Advertisement

Ennen kuin mies ehti tehdä mitään muurahaiskarhulle, oli tämä jo ehtinyt napata uhkaajan teräviin kynsiinsä. Vaikka metsästäjän pojat onnistuivatkin tappamaan eläimen, johtivat neljän sentin syvyiset haavat miehen reisissä, käsissä ja kaulassa kuolettavaan verenvuotoon. 

Kyseessä ei ollut yksittäistapaus, sillä muurahaiskarhujen tiedetään raadelleen muitakin liian lähelle uskaltautuneita ihmisiä.

Merileopardi

Etelämantereella ja sen ympäristössä elävä hylkeiden heimoon kuuluva merileopardi on armoton tappaja. Joskus hylkeitä on nimitetty merien koiranpennuiksi, mutta nimitys on osuva vain siinä mielessä, että ne leikkivät.

Ne leikkivät ruoallaan ennen tappamista. Niiden tiedetään jahtaavan pingviinejä kauemmas rannasta ja päästävän ne uimaan melkein turvaan vain aloittaakseen kissa-hiiri-leikin uudelleen. 

Merileopardien todellisuutta parempi maine saattaa johtua kertomuksista, joissa ne ovat esittäneet tutkijoille temppujaan tai vieneet valokuvaajalle syötävää. Niiden kanssa ei kuitenkaan kannata lähteä uimaan.

Jopa kolmemetriseksi kasvavan merileopardin tiedetään purreen sukeltajia ja tutkijoita, eikä kuolonuhreiltakaan olla vältytty. Vuonna 2003 brittiläinen meribiologi Kirsty Brown menehtyi, kun merileopardi veti hänet kymmeneksi minuutiksi veden alle.

Advertisement

Se oli ensimmäinen kerta, kun joku kuoli merileopardin hampaissa, vaikka vuosien ajalta tiedetään useampia tapauksia, joissa hylkeet ovat yrittäneet vetää ihmisiä jäältä veteen. Merileopardien ruokavalioon kuuluvat muut hylkeet, joten on luonnollista että ne saalistavat myös ihmisiä.

Hidaslori

Muuhun vartaloon verrattuna jättimäiset silmät tekevät pienestä hidaslorista suloisen näköisen ja valitettavasti himoitun lemmikin. Söpön ulkokuorensa alla hidaslori on apinoiden maailman erikoisin otus, sillä se on ainut myrkyllinen kädellinen.

Kaakkois-Aasiassa elävä hidaslori on tutkijoiden mukaan miljoonia vuosia sitten kehittynyt matkimaan kobraa. Sen päässä ja selässä oleva kuviointi näyttää vaaraliselta käärmeltä; etenkin hämärällä, jolloin lorit ovat aktiivisia. Uhattuna hidaslori päästää sihisevää ääntä ja liikkuu käärmemäisesti, minkä mahdollistaa sen ylimääräinen selkänikama. 

Mutta takaisin lorin myrkyllisyyteen. Uhattuna tämä pieni ja hidas apina nostaa kätensä ylös ja ja nuolee kainaloidensa rauhasista erittyvää myrkkyä. Myrkky sekoittuu lorin syljessä olevaan toiseen aineeseen muodostaen nuolimyrkkysammakoidenkin erittämää batrakotoksiinia. Jos lori pääsee puremaan, voi myrkky johtaa anafylaktiseen reaktioon ja hoitamattomana kuolemaan.

Siksi lemmikeiksi myytäviltä loreilta poistetaan hampaat brutaalisti puuduttamatta. Monissa maissa lorin ottaminen on laitonta, mutta siitä huolimatta YouTubesta löytyy ”söpöjä” videoita, joissa lori ”nauttii kutittamisesta” etukäpälät pystyssä. Todellisuudessa se yrittää puolustautua myrkyllään.

Pullokuonodelfiini

Delfiinejä verrataan usein ihmisiin niiden sosiaalisuuden ja älykkyyden takia. Ne leikkivät, oppivat uusia asioita nopeasti, pilailevat toistensa kustannuksella ja pystyvät jopa tarttumaan evillään esineisiin. Delfiinit ovat suloisia, ystävällisiä ja avuliaita.

Niiden harmittomasta käytöksestä ja ulkonäöstä huolimatta useimmat merten saalistajat, valkohai mukaan lukien, välttävät yhteenottoja delfiinien kanssa. Syy on yksinkertainen: delfiinit ovat säälimättömiä tappajia.

Advertisement

Ei ole ollenkaan harvinaista, että ne silpovat omia jälkeläisiään hengiltä terävillä hampaillaan, ja niiden tiedetään tappavan muun muassa pyöriäisiä huvikseen ja leikkivän niiden ruhoilla. 

Ihminen on delfiineille helppo kohde ja niiden tiedetään sekä vankeudessa että villinä hyökänneen ihmisten kimppuun, ja jopa aiheuttaneen kuolettavia vammoja. Ne purevat ja vetävät uhrinsa veden alle.

Jotkut urosdelfiinit voivat nähdä miehet seksuaalisina kilpailijoina, ja varsinkin jos lähistöllä on naaraita, ne voivat käyttäytyä hyvinkin aggressiivisesti.

Vesinokkaeläin

Australiassa asustava vesinokkaeläin on yksi kummallisimmista otuksista, joita maa päällään kantaa. Se kuuluu harvinaiseen munivien nisäkkäiden alaluokkaan ja on ulkonäöltään täysin omanlaisensa; sillä on tiheäkarvainen turkki, nokkamainen kuono, litteä majavanhäntä ja räpyläjalat. Nisäkkäiden joukossa se on erikoinen myös myrkyllisyytensä vuoksi.

Uroksilla on takajaloissaan rauhaset, joista erittyy myrkkyä kantaluun puolitoista senttiä pitkiin, teräviin kannuksiin. Se tarraa uhriin kiinni jaloillaan ja ruiskuttaa lamauttavan myrkyn toistuvilla pistoilla ihon alle. Joskus vesinokkaeläin voi tarrata kannuksillaan niin tiukasti, että sitä on hankala saada irti.

Ihmiselle pistos ja myrkky ovat äärimmäisen kivuliaita sekä turvotusta ja pahoinvointia aiheuttavia. Kipuun ei auta voimakkaatkaan lääkkeet, ja oireilua voi kestää jopa useita viikkoja. Kuolemanvaaraa myrkystä ei aikuiselle ihmiselle pitäisi olla (lapset ovat asia erikseen), mutta pienempiä eläimiä, kuten koiria, on menehtynyt pistosten seurauksena.

Advertisement

Myrkky ja kannukset ovat todennäköisesi kehittyneet vesinokkaeläimille kilpailutilanteita varten, sillä urosten tiedetään lisääntymiskauden aikana pistävän toisiaan, jolloin myrkky halvaannuttaa kilpakosijan hetkellisesti.

Lue myös: 10 salaperäistä kryptidiä, jotka olivatkin totta

Kynsihanhi

Saharan eteläpuolisessa Afrikassa elävä kynsihanhi näyttää päälle päin suhteellisen tavalliselta, suurikokoiselta vesilinnulta. 

Kynsihanhet puolustavat reviiriään aggressiivisesti ja niillä on taisteluun sopivat kynnet tai kannukset ranteissaan, jotka sijaitsevat siipien ”taitoskohdassa”. Vielä vaarallisemmaksi kynsihanhen tekee niiden myrkyllisyys.

Sen erikoisuus ja vaarallisuus kiteytyy sanontaan: ”Olet mitä syöt”. Jokainen lintu ei kuitenkaan ole tappavan myrkyllinen, sillä kynsihanhet eivät tuota ja eritä itse myrkyllistä ainetta, vaan saavat sitä syömistään kovakuoriaisista. Myrkky varastoituu hanhien kudoksiin, kun hyönteiset sulavat niiden ruoansulatuselimistössä, ja vaikka linnuille ei myrkystä ole haittaa, muuttuu niiden liha äärimmäisen vaaralliseksi.

Ihmiselle kuolettava annos tätä kantharidiini-myrkkyä on noin 1 mg/kg, joten kynsihanhet on parempi jättää pois pannulta.

Advertisement

Kyhmyjoutsen

Jatketaan linnuilla. Kauniit ja ylväästi vedessä uiskentelevat kyhmyjoutsenet voivat olla ihmiselle hengenvaarallisia. Hyökkäykset ovat harvinaisia, mutta kannattaa silti pitää varansa, jos sattuu uimaan niiden läheisyydessä. Varsinkin, jos niillä on poikasia.

Useimmat eläimet puolustavat jälkeläisiään vaistomaisesti, mutta jos uhkaaja osoittautuu liian vahvaksi ja vaaralliseksi antavat vanhemmat periksi. Toisin on joutsenten kohdalla, sillä ne eivät luovuta, vaan taistelevat loppuun saakka. Koitti loppu sitten sille itselle tai toiselle osapuolelle.

Jopa 15-kiloisiksi kasvavien kyhmyjoutsenten tiedetään lentäneen vedessä olevien, potentiaalisten uhkien päälle ja pitäneen eläimiä pinnan alla kunnes ne ovat hukkuneet. Ihminen ei ole poikkeus.

Vuonna 2012 Chicagon esikaupunkialueella 37-vuotias Anthony Hensley, joka työskenteli joutsenten suojeluohjelmassa, oli melomassa lammella, kun pesäänsä puolustanut kyhmyjoutsenkoiras kaatoi hänen kajakkinsa. Joutsen ei kuitenkaan jättänyt asiaa sikseen vaan esti Hensleytä niin kauan uimasta rantaan, että miehen voimat ehtyivät ja hän hukkui. 

Simpanssi

Simpanssit ovat lähimpiä sukulaisiamme ja ehkä juuri siksi niitä pidetään hyväntahtoisina ja sympaattisina eläiminä. Ne ovat kuitenkin myös huonoilta puoliltaan hyvin ihmisen kaltaisia, sillä niiden tiedetään muun muassa sotivan ja suunnittelevan hyökkäyksiä muihin laumoihin.

Simpanssien tiedetään myös metsästävän muita apinoita eikä kannibalismi ole ollenkaan ennenkuulumatonta niiden keskuudessa. Vankeudessa tai lemmikkeinä elävien simpanssien tiedetään hyökänneen hoitajiensa ja ihmisystäviensä kimppuun verisin tuloksin. Simpanssien uhreilla on raportoitu katkenneita luita, irti revittyjä käsiä sekä kuorittuja kasvoja ja päännahkoja.

Kun ihminen aikoinaan nousi kahdelle jalalle ja alkoi käyttää suuren osan energiastaan aivojensa toimintaan, oli resursseja tietysti otettava jostain muualta. Kun me opimme valmistamaan ja käyttämään työkaluja ja aseita, katosi tarve voimakkaille lihaksille ja tappaville hampaille. Ihminen uhrasi siis vahvuutensa tullakseen älykkäämmäksi.

Advertisement

Simpanssien lihakset ovat aivan eri luokkaa kuin ihmisen. Ne ovat jopa viisi kertaa meitä voimakkaampia eläimiä, joten parhaimmassakin kunnossa oleva Homo sapiens on helppo vastus simpanssille.

Panda

Meneekö jo liian pitkälle? Panda, tuo kaiket päivät bambua syövä leppoisa karhu on yksi rakastetuimmista eläimistä. Pandat ovat niin kovin hellyyttäviä. 

Yleisestihän karhut nähdään vaarallisina petoina, mutta pandoja pidetään sukulaisistaan poikkeavina. Ehkä juuri tiukan kasvisruokavalionsa vuoksi. Söpöyden ei kuitenkaan saa antaa hämätä, sillä vaikka ne eivät ole verenhimoisia, hyökkäävät ne itseään ja poikastaan uhkaavan ihmisen kimppuun tappavasti.

Sitkeän bambun pureskeluun soveltuvat hampaat ovat terävät, ja pandan valtaisa kallo korkeine otsaharjanteineen takaa yhden eläinkunnan suurimmista puruvoimista. Syvät haavat voivat helposti johtaa kuolemaan.

Vuonna 2006 Pekingin eläintarhassa eräs humaltunut vierailija päätti tunkeutua panda-aitaukseen silittämään yhtä karhuista. Miehellä jäi kohtaamisesta muistoksi pahoin raadeltu jalka. Tämän linkin kautta pääset katsomaan kuvia…omalla vastuulla.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

Hävinneet haukut: 10 sukupuuttoon kuollutta koirarotua – osa 2

Julkaistu

Nyt on vuorossa toinen osa listasta, jossa esitellään 10 sukupuuttoon kuollutta koirarotua.

Eliöiden sukupuutosta puhuttaessa ei varmaankaan ensimmäisenä tule mieleen koirarodut. Mutta näin on: historian saatossa on hävinnyt lukuisia koirarotuja.

Kyse voi olla muun muassa vakavasta tautiepidemiasta tai siitä, että kyseinen rotu ei ole enää tarpeellinen ihmisille siinä muodossa, johon se alunperin jalostettiin.

Voi myös olla, että jatkojalostus ja sekoittuminen muihin rotuihin on johtanut tietyn rodun katoamiseen. Tai sitten yksinkertaisesti jokin koirarotu ei ole enää ollut ihmisen silmää miellyttävä, jolloin sen suosio on romahtanut ja lopulta johtanut häviämiseen.

Koirarotujen sukupuutto ei kuitenkaan ole mikään kaukaiseen historiaan jäänyt tapahtuma. Kansainvälinen koiranjalostusliitto FCI tunnustaa 356 rotua, joiden joukossa on useita uhanalaisia koirarotuja.

Tällä listalla esitellään 10 koirarotua, jotka ovat jo syystä tai toisesta hävinneet. Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäisen osan voit lukea tästä:

Hävinneet haukut: 10 sukupuuttoon kuollutta koirarotua – osa 1

Kuubandoggi

Kuubandoggin alkuperä ei ole mairitteleva, mutta siitähän ei tietenkään ole syyttäminen koirarotua. Rotua ruvettiin jalostamaan alun perin Santiago de Cuban luostareissa ja todennäköisesti sen pohjana käytettiin saarelle 1500-luvulla tuotuja espanjalaisia mastiffeja. Noita vahvoja mastiffeja käytettiin apuna Kuuban etnisessä puhdistuksessa, kun valloittajat pyrkivät tappamaan koko alkuperäisväestön.

Verenhimoiseksi jalostettua kuubandoggia käytettiin esi-isiensä lailla yhtä vastenmieliseen työhön; nimittäin ottamaan kiinni sokeriruokoviljelmiltä karanneita orjia. Lisäksi rotu sopi koiratappeluihin ja härkätaisteluihin.

Espanjalaiset lähettivät 1700-luvulla myös satoja kuubandoggeja englantilaisten avuksi, kun nämä pyrkivät valloittamaan Jamaikaa, jota asuttivat jo kertaalleen orjuudesta vapautuneet ihmiset. Sama toistui 1800-luvun alussa Haitilla, jonne koiria vietiin ranskalaisten valloittajien avuksi.

Kun orjuus lakkautettiin, alkoi kuubandoggin suosio hiipua. Suurikokoinen ja lihaksikas koira oli liian kallis ruokkia, eikä sillä enää ollut käyttötarkoitusta. Kuubandoggin katsotaan hävinneen 1800-luvun lopulla, mutta kuitenkin vielä 1900-luvun alussa se oli maineeltaan sen verran tunnettu rotu, että löysi tiensä tupakka-askeissa olleisiin keräilykortteihin.

Kaikesta pahasta maineestaan huolimatta kuubandoggien on kirjoitettu olleen omistajilleen äärimmäisen lojaaleja, helposti koulutettavia ja älykkäitä. Ihmisten seurassa ne olivat perusluonteeltaan rauhallisia ja hyökkäsivät vain käskystä. Sen sijaan muita eläimiä kohtaan ne olivat hyvin aggressiivisia.

Alppimastiffi

Vuoden 1050 kieppeillä munkki Bernard Mentonilainen perusti majatalon ja sairaalan Sveitsin Alpeilla sijainneeseen solaan. Alueen asukkailla oli suuria molossityyppisiä koiria, jotka olivat erinomaisia vahteja. Vuosisatoja aiemmin roomalaiset sotilaat olivat jättäneet jälkeensä sotakoiriaan, joista oli Alpeilla kehittynyt lumisiin olosuhteisiin sopeutuneita vahtikoiria. Myös munkit ottivat noita muinaisia sotakoiria vahdeiksi.

Eristäytyneessä solassa näistä munkkien vahdeista jalostettiin raskasrakenteisia pelastuskoiria, jotka etsivät loukkaantuneita lumisesta vuoristosta. Ne olivat tarpeeksi vahvoja kaivamaan ihmisiä lumen alta ja raahaamaan heidät sairaalaan.

Alppimastiffi kuoli sukupuuttoon, koska se lisääntyi muiden rotujen ja erityisesti bernhardinkoirien kanssa. Kaikkien tuntema bernhardinkoira oli aikoinaan jatkojalostettu alppimastiffista samassa Pyhän Bernhardin luostarissa, koska mukit katsoivat pidemmän karvapeitteen olevan parempi ankarissa olosuhteissa työskentelevälle koiralle. Alppimastiffia risteytettiin muun muassa tuuheaturkkisen newfoundlandinkoiran kanssa.

Tämä oli kuitenkin vikatikki, sillä bernhardinkoiran pitkä karva ei ollut käytännöllinen: siihen kerääntyi jäätä ja ikäviä lumipaakkuja, eikä pitkäkarvaisista bernhardilaisista ollut pelastuskoirista. Niinpä rotua alettiin kehittää takaisin lyhytkarvaisempaan muotoon, mutta siinä vaiheessa alkuperäinen alppimastiffi oli jo hävinnyt.

Viimeistään 1800-luvulle tultaessa puhtaita alppimastiffeja ei enää ollut, mutta kadonnut vuoristokoira elää kuitenkin edelleen vahvasti kaikissa ”beethoveneissa”.

Saintjohninkoira

Saintjohninkoira koira kehittyi Newfoundlandin saarella Kanadan koillisrannikolla ja se oli omana rotunaan olemassa viimeistään 1600-luvun alussa. Rodun jalostuminen alkoi joskus 1500-luvulla, kun eurooppalaisia kalastajia jäi asumaan Newfoundlandiin ennen varsinaisten valloittajien saapumista. Koirat kehittyivät saaren olosuhteissa kalastajien korvaamattomiksi apureiksi.

Se jalostettiin risteyttämällä paikallisia newfoundlandinkoiria ja Euroopasta tuotuja spanieleita. Tuloksena oli newfoundlandinkoiraa pienikokoisempi rotu, joka kalastajien oli huomattavasti yksinkertaisempaa ottaa mukaan veneisiin. Näiden koirien tehtävänä oli uida hakemaan kalaverkkoja, mutta niiltä onnistui myös lintujen noutaminen. Saintjohninkoira sukelsi myös nappaamaan kalastajan koukusta irronneita kaloja.

Saintjohninkoiria kutsuttiinkin vesikoiriksi, sillä vesi oli niiden elementti – ne rakastivat uimista. Ne olivat myös ominaisuuksiltaan tehtyjä tuohon ympäristöön: turkki oli vedenpitävä ja koirien varpaiden välissä oli ihopoimut, kuin räpylät, jotka helpottivat ja nopeuttivat vedessä liikkumista.

Saintjohninkoiraa tuotiin 1700-luvulla Englantiin, jossa sitä käytettiin yhden maailman suosituimman koirarodun, labradorinnoutajan, jalostamiseen. Vienti loppui kuitenkin 1800-luvun loppupuolella, kun Englannissa säädettiin tiukka laki koskien tuontieläinten karanteenia. Erityisen pitkä karanteeni määrättiin koirille – tällä pyrittiin hävittämään vesikauhu.

Vientikielto romahdutti pentutuotannon, mikä oli osasyynä rodun häviämiselle. Toinen merkittävä syy sukupuutolle oli tiukka säätely ja ankara verotus, jotka Newfoundlandissa asetettiin koiran omistamiselle niin ikään 1800-luvulla. Toimilla pyrittiin kannustamaan kalastuksen sijaan lampaankasvatukseen.

Rotua yritettiin 1970-luvulla elvyttää risteyttämällä muutamia jäljellä olleita yksilöitä labradorinnoutajien kanssa, mutta vaikka jälkipolvia on syntynytkin, ei puhdasta saintjohninkoiraa ole enää olemassa.

Koirarodun uskotaan hävinneen 1980-luvun alussa. Silloin kuvattiin kaksi tiettävästi viimeistä rodun edustajaa syrjäisessä kanadalaiskylässä. Molemmat koirat olivat kuitenkin uroksia, joten kaikella todennäköisyydellä saintjohninkoiran tarina päättyi siihen.

Egyptinkarvatonkoira

Egyptinkarvatonkoira on sukupuuttoon kuollut koirarotu, jota esiintyi nimensä mukaisesti juuri Egyptin alueella. Niin ikään nimensä mukaisesti se oli karvaton, mikä oli sopeutuma kuumaan ilmastoon.

Johtuen tietystä mutaatiosta, on viilentävässä sopeumassa haittapuolensakin: sama geeni vaikuttaa karvojen lisäksi myös hampaiden kehitykseen. Siksi monilla karvattomilla koiraroduilla esiintyy ektodermaalisen dysplasian muotoa, joka aiheuttaa hampaiden epämuodostumia ja vajaakehitystä.

Näin oli myös egyptinkarvakoirilla.

Heikosta purukalustosta huolimatta nämä koirat olivat rakastettuja seurakoiria. Egyptinkarvatonkoira ei kuitenkaan ollut pelkkä kaveri, vaan sillä oli kodissa myös tehtävä: Ne toimivat parantajina. Ihmiset pitivät pienikokoista ja lämmintä koiraa vasten kehon kipeää kohtaa, ja säryt kaikkosivat. Toisaalta näiden koirien uskottiin tuovan omistajilleen myös onnea.

Egyptinkarvatonkoira oli läheistä sukua afrikankarvatonkoiralle, jonka uskotaan myös kuolleen sukupuuttoon. Jälkimmäisestä on kuitenkin säilynyt täytettyjä yksilöitä englantilaisessa Tringin luonnonhistoriallisessa museossa. Egyptinkarvakoira muistutti ulkonäöllisesti hyvin paljon sukulaistaan (kuvassa), mutta sillä oli luppakorvat ja se oli yleisväritykseltään vaaleampi.

Argentiinannapakoira

Argentiinannapakoira jalostettiin yhtä tarkoitusta varten: auttamaan Argentiinan armeijaa ylittämään Etelämanner nopeasti ja turvallisesti, ja vetämään raskaita kuormia tuossa ankarassa ympäristössä.

Rodun jalostaminen aloitettiin systemaattisesti 1950-luvulla ja Etelämantereen olosuhteita silmällä pitäen jalostuksessa käytettiin siperianhuskya, grönlanninkoiraa, alaskanmalamuuttia ja koillissiperianlaikaa.

Näin syntyi vahva, suurikokoinen ja kylmänkestävyydessä vertaansa vailla ollut argentiinannapakoira. Sen tarina ei kuitenkaan ollut pitkä.

Tämä koirarotu on hävinnyt varsin hiljattain – nimittäin vuonna 1994. Argentiinannapakoirien häviäminen oli nopea ja totaalinen.

Vuonna 1994 tuli voimaan laki, jonka mukaan Etelämantereella ei saanut pitää vieraslajeja, joiksi koirat laskettiin. Kaikki jäisellä mantereella eläneet argentiinannapakoirat tuotiin tuolloin Etelä-Amerikkaan.

Muulta maailmalta suojassa kehittynyt ja elänyt argentiinannapakoira kuoli tavallisiin ja koirille yleensä harmittomiin sairauksiin, joihin rodulla ei ollut luontaista vastustuskykyä.

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

Timanttisade on aurinkokuntamme yleisin sadetyyppi – Top 10 universumin äärimmäiset olosuhteet ja sääilmiöt

Julkaistu

Maapallon sääilmiöt saattavat välillä tuntua äärimmäisiltä, mutta ne eivät ole mitään verrattuna siihen, mitä universumin muilla taivaankappaleilla tapahtuu.

Rankkasateita, paahtavaa kuumuutta, hurrikaaneja ja purevia pakkasia. Maapallon monenlaiset sääilmiöt eivät kuitenkaan ole mitään verrattuna universumin muihin taivaankappaleisiin.

Ehkäpä juuri siksi elämä, sellaisena kuin me sen tiedämme, on kehittynyt juuri Maassa. Toisaalta taas elämä itsessään on muokannut säätä kotiplaneetallamme. Maapallon sääilmiöitä on helppo tutkia ja havainnoida, mutta on uskomatonta, miten paljon myös muiden planeettojen ja kuiden olosuhteista tiedetään. Niitä kun ei vain tarkastella katsomalla ulos ikkunasta.

Tällä kertaa Listafriikki matkaa kanssanne pitkin kotigalaksiamme Linnunrataa. Näihin äärimmäisiin sääilmiöihin tutustumisen jälkeen täytyy kyllä pari kertaa miettiä, ennen kuin valittaa pienestä tuulesta ja tuiskusta!

Ikuinen hurrikaani

Maapallolla hurrikaanit keräävät voimiaan merillä päivien tai parhaimmillaan viikkojen ajan, mutta maakosketuksen jälkeen ne kulkevat vain tunteja. Aurinkokuntamme suurimman planeetan, Jupiterin, kaasumaisella pinnalla on kulkenut Suurena punaisena pilkkuna tunnettu pyörremyrsky ainakin 200 vuotta.

Jupiteria on tutkittu jo 600-luvulta lähtien, ja 1600-luvulla kuuluisa astronomi Cassini kirjoitti Jupiterin ”pysyvästä myrskystä”, jonka ajatellaan viittaavaan tähän planeetan pinnalla selvästi näkyvään täplään. Virallisesti myrskyn havaitsi ensimmäisen kerran tähtitieteen harrastaja Samuel Heinrich Schwabe vuonna 1831.

Hurrikaani kiertää planeetan 14:ssä Jupiterin päivässä ja myrskyn kummallisin ominaisuus on se, että reunoilla tuulet puhaltavat reilut 150 metriä sekunnissa, mutta ydin on suhteellisen tyyni.

Vedystä ja heliumista koostuva hurrikaani pysyy voimissaan, koska Jupiterin pinnalla ei tiettävästi ole mitään kiinteää, joka hidastaisi sen menoa. Jos mitenkään on mahdollista päästä käsiksi teleskooppiin, niin kannattaa suunnata se Jupiteriin, sillä useiden sukupolvien ajan ihmisiä kiehtonut Suuri punainen pilkku saattaa hävitä seuraavien vuosikymmenten aikana. Se on pitkään ollut kutistumaan päin; joskus kolme kertaa Maan kokoinen myrsky voisi nielaista ”enää” kaksi maapalloa.

Kristallisade

Orionin tähdistössä, 1350 valovuoden päässä maapallosta, sijaitsee tuoreehko tähti nimeltään HOPS-68. Meidän oma Aurinkomme on ollut joskus sen kaltainen ja sekin on silloin saanut niskaansa vihreiden kristallien sadekuuroja.

Oliviinikristallit ovat todennäköisesti peräisin syntyvästä tähdestä itsestään, kun sen kaasupurskahdukset syöksevät ainetta avaruuteen. Tähteä ympäröi viileä kaasupilvi, jonka hyvin kylmät olosuhteet saavat oliviinin ripottelemaan takaisin vihreänä jalokivisateena.

Samanlaisia kristalleja on löydetty myös aurinkokuntamme laitamilla syntyneistä komeetoista. Vihreiden jalokivien löytyminen kivisistä kiertolaisista oli aiemmin suuri mysteeri, mutta Spitzer-satelliitin 2000-luvun alussa tekemät havainnot HOPS-68:sta paljastivat niidenkin alkuperää. Aurinko on syntyaikoinaan syössyt tulikuumassa ytimessään syntyneitä kristalleja kaasupilveensä, josta niitä on satanut ja jäätynyt kiinni muihin taivaankappaleisiin.

Lunta syöksevät tulivuoret

Lunta ja jäätä syöksevät tulivuoret, vai pitääkö niitä kutsua lumivuoriksi, ovat tavallaan hyvin samankaltaisia Maan ”perinteisten” tulivuorten kanssa. Ne kohoavat maisemasta ylös, ja purkautuvat syösten nestemäistä sisältöään ympärilleen. Nimestäkin varmasti voi päätellä, että niistä ei tule ulos tulikuumaa magmaa, vaan lunta ja jäätä.

Marsin ja Jupiterin välisellä asteroidivyöhykkeellä kiertävä kääpiöplaneetta Ceres on esimerkki tällaisesta kryovulkanismista. Ceresissä sijaitsevan yhden ainoan tulivuoren sisällä on veteen sekoittuneena metaania, ammoniakkia ja klooria – samoja aineita siis, joista kääpiöplaneetan kuori koostuu. Purkautumismekanismia ei tiedetä, mutta jostain syystä nestemäinen sisu ryöpsähtää voimalla ulos, usein jähmettyen nopeasti alhaisen lämpötilan vuoksi.

Neptunuksen ja Jupiterin jäisissä kuissa on lumitulivuoria, samoin kuin planeettojen joukosta vuosia sitten pudotetussa Plutossa ja sen Kharon-kuussa. Saturnuksen kiertolaisessa, Enceladuksessa, on havaittu jopa 500 kilometrin korkeuteen nousevia nestepurkauksia.

Tutkijat arvelevat lumitulivuorten olevan hyvinkin yleisiä aurinkokunnassamme ja ohjaamalla satelliitteja purkautuvien nesteiden läpi, voitaisiin saada arvokas katsaus hyytävän kylmien taivaankappaleiden suliin sisuksiin. Mahdollisia elämän merkkejä etsien tietenkin!

Lue myös: Ei jos, vaan kun purkaus tapahtuu: Tässä ovat maailman vaarallisimmat tulivuoret!

Metaanisade

Saturnuksen suurin ja tunnetuin kuu on Titan. Sen arvoitukset pysyivät pitkään piilossa paksun pilviverhon takana, mutta kun sen oranssiin maailmaan päästiin vihdoin vuonna 2004 näkemään, olivat kaikki yllättyneitä.

Titanilla on jokia, järviä ja jäätiköitä. Siellä myös sataa, ja napa-alueiden vuoret ovat lumen peitossa. Kuulostaako siltä, että Titan olisi hyvä paikka ihmisten yhteiskunnan perustamiselle? Sitä on usein pidetty potentiaalisena kohteena.

Titanin pinnalla ei kuitenkaan ole vettä; se olisi joka tapauksessa ikijäässä -180 celsiusasteen lämpötilassa. Kylmyyden ja kovemman paineen ansiosta meille kaasuina tutut metaani, etaani ja propaani virtaavat nestemäisinä muodostaen kemikaalijokia ja -meriä. Kaasumaisista pilvistä metaani sataa maahan ja kiinteässä muodossa metaanilumi peittää napojen lumitulivuoret, jotka aina silloin tällöin sylkevät räjähdysherkkää, nestemäistä ammoniakkia.

Polttoaineita Titanilta siis löytyisi – vaikka millä mitalla – mutta muuten meidän pitäisi odotella vielä kuutisen miljardia vuotta, jotta Aurinko lämmittäisi sitä tarpeeksi ja mahdollistaisi elämän. Toki siinä vaiheessa kuolemaa tekevä tähtemme on jo nielaissut aurinkokunnan kolme ensimmäistä planeettaa sisuksiinsa.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita eksoplaneetalla

Ketun tähdistössä, reilun 64 valovuoden päässä meistä, sijaitsee hyvin Maata muistuttava aurinkokunnan ulkopuolinen planeetta; kavereiden kesken se tunnetaan nimellä  HD 189733b. Se on väriltään sininen ja siellä on havaittu olevan vettä… ja siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin.

Noin Jupiterin kokoisella eksoplaneetalla puhaltavat tappavat tuulet 2 km/s voimakkuudella, mikä on muuten seitsemän kertaa rivakampi vauhti kuin äänen nopeus.

Vaikka joku onneton avaruusmatkailija päätyisi kieppumaan kotoisan näköisen planeetan ikuisiin hirmutuuliin, ei hätää: matka päättyisi lyhyeen, joskin melko karmealla tavalla, koska lämpötila nousee päivisin jopa 1000 celsiusasteeseen. Tuulen ja lämpötilan lisäksi olosuhteet tekee ”haastaviksi” ilmakehässä oleva silikaatti. HD 189733b saa siitä kauniin sinisen värinsä, mutta toisaalta se tarkoittaa sitä, että planeetalla sataa vaakasuoraan lasia.

Timanttisade

Jokaikinen lumihiutale on ainutlaatuinen, sanotaan. Mutta miten sitten suu pantaisiin, jos taivaalta alkaisi sataa timantteja? Timanttisade on itseasiassa kaikkein yleisin sadetyyppi meidän aurinkokunnassamme.

Tätä sääilmiötä varten ei tarvi edes kovin kauas matkustaa, avaruuden etäisyyksillä mitattuna. Kaikilla kaasuplaneetoilla, kuten Jupiter, Saturnus, Uranus ja Neptunus, ilmakehässä on jonkun verran metaania, joka koostuu hiilestä ja vedystä.

Salamointi saa aikaan metaanin epätäydellisen palamisen, jonka tuotteena syntyy nokea. Kun noki tippuu alaspäin, kohti kaasuplaneetan kiinteää ydintä, kovettuu se ensin grafiitiksi, ja lopulta kasvavan paineen ja helvetin lieskoja vastaavan lämpötilan vaikutuksesta timanteiksi. Saturnuksessa muodostuu jopa 1000 tonnia timantteja vuodessa. Kaikki hiomattomia.

Jopa sormenpään kokoiset timantit eivät todennäköisesti kestä Jupiterin ja Saturnuksen sisäistä lämpötilaa, ja sulavat hiililammikoiksi, mutta Neptunuksen ja Uranuksen viileämmillä pinnoilla timantit todella ovat ikuisia.

Rikkihapposateet

Venusta ja Maata kutsutaan monesti kaksosplaneetoiksi. Myönnetään, ne ovat lähes samankokoiset, painavat saman verran ja niiden koostumus on hyvin samankaltainen. Mutta kaksoset? Siinä saa termiä kyllä venyttää.

Ihmisen näkökulmasta naapuriplaneettamme voisi yhtä hyvin olla universumin kaukaisimmalla reunalla. Venukselle on lähetetty luotaimia tutkimaan sen pintaa, mutta ne ovat planeetan olosuhteissa kestäneet ehjinä vain joitakin tunteja.

Ensinnäkin Venus on 480 celsiusasteen pintalämpötilallaan planeetoista kuumin, koska sen paksu, enimmäkseen hiilidioksidista koostuva ilmakehä sitoo auringon säteilyä huomattavasti enemmän kuin lähimpänä Aurinkoa kiertävä Merkurius. Venus on loistava esimerkki siitä, mitä kasvihuoneilmiö pahimmillaan voi tarkoittaa. Toisekseen, planeetan pinnalla paine on 90-kertainen Maahan verrattuna, joten silmät ja vähän muutakin putkahtaisivat ulos alta aikayksikön.

Vähän korkeammalla Venuksen ilmakehässä, jossa paine ja lämpötila hellittävät, on vastassa kuitenkin paksut läpinäkymättömät rikkihappopilvet. Ja missä pilviä, siellä sadetta. Venuksessa ei sada jalokiviä, vaan voimakkaasti syövyttävää rikkihappoa. Sateet eivät kuitenkaan koskaan saavuta Venuksen pintaa, koska neste höyrystyy korkean lämpötilan takia.

Ääntä nopeammat tuulet

Neptunuksella voi täysin yllättäen joutua myrskyn vietäväksi, sillä siellä puhaltavat aurinkokuntamme kovimmat tuulet. Voit kuulla tuulen ulvovan, mutta vasta sitten, kun se on jo siepannut sinut mukaansa. Neptunuksen 2300 kilometriä tunnissa puhaltavat myrskyt liikkuvat lähes kaksinkertaisella äänen nopeudella ja välillä ne muodostavat maapallon kokoisia pyörremyrskyjä (jotka kuitenkin katoavat aikanaan, toisin kuin Jupiterin ikuinen hurrikaani).

Neptunusta pantamaisesti kiertävät, metaanikiteistä koostuvat pilvet sekoittuvat tuulen voimasta kaasumaisen vety-helium-pinnan kanssa. Tällöin ilmakehään pääsee pieni määrä metaania, joka imee auringonvalosta pitkät aallonpituudet ja saa planeetan hehkumaan sinisenä.

Marsin lumimyrskyt

Kaikista toiveista ja unelmista huolimatta Marsista ei koskaan löytynyt pieniä vihreitä miehiä, vaikka heitä ehdittiin jo marsilaisiksi nimittämään.

Marsissa on todisteiden mukaan aikoinaan ollut virtaavaa, nestemäistä vettä. Sen nykyinen, ohut ilmakehä ei ole pystynyt estämään vettä haihtumasta, minkä takia sen maaperä onkin kuivaa, aavikkomaista kivikkoa. Välillä koko planeetan pinta peittyy valtavien tornadojen nostattamien pölypilvien alle.

Marsissa on hieman Maata muistuttavat vuodenajat ja kesällä päiväsaikaan siellä voi olla mukavat 20 astetta lämmintä. Yöksi elohopea laskee kuitenkin -70ºC:een, koska ohuen ilmakehänsä takia Mars ei pysty sitomaan auringon lämpöenergiaa. Talvella, ja napojen alueella, pakkasta voi olla napakka -125ºC:tta.

Ilmakehä Marsissa on suurimmaksi osaksi hiilidioksidia, joka vähän alle 80 pakkasasteessa härmistyy (kaasu muuttuu suoraan kiinteäksi) ja saa aikaan meillekin tutun kuivajään tai hiilihappojään muodostumisen. Kuivajää muodostaa pysyvän ikijään Marsin napojen peitoksi ja siitä syntyvät myös planeetan rajut lumimyrskyt.

Taivaalta sataa kaloja

Olihan meidän oma maapallommekin pakko saada listalle, vaikka sitten loppukevennyksenä. Missään muualla tässä aurinkokunnassa ei voi kokea kalojen satamista taivaalta. Entäs koko universumissa? Siitä Listafriikki ei voi mennä takuuseen, mutta aikamoinen yhteensattumien summa saisi tapahtua, että niin kävisi.

Mutta täälläpä niin voi käydä. Netistä voi löytää oikeita kuvia ja muokattuja kuvia, mutta kalojen ”sataminen” taivaalta on ilmiö, josta on kirjoitettu jo ennen ajan laskumme alkua. Meksikossa ja Hondurasissa on kyliä, joissa vuosittain kovien myrskyjen jälkeen maa on niin täynnä kaloja, että ihmiset keräävät niitä koreittain syötäväksi.

Tässä suoraan ilmestyskirjan sivuilta olevassa sääilmiössä ei tietenkään ole kyse siitä, että kalat putoaisivat pilvistä, vaan järven tai meren päällä syntyvä tornado nappaa kaloja mukaansa ja kuljettaa ne sisämaahan.

Kai olette katsoneet Haihurrikaani-elokuvia!?

Lue myös:

Continue Reading

Tiede

Miksi iho menee kananlihalle vaikuttavasta musiikkiesityksestä? 5 hämmästyttävää faktaa ihmiskehosta

Julkaistu

Miksi itkemme onnesta? Muun muassa tähän kysymykseen vastaamme tällä ihmiskehon mielenkiintoisista ominaisuuksista kertovalla listalla.

Ihmiskehon piirteet ja reaktiot ovat meille jokaiselle tietenkin arkipäivää, mutta hyvin tavallisetkin ominaisuudet ovat lähemmin tarkasteltuina perin mielenkiintoisia.

Miksi itkemme onnesta? Miksi aurinkoon katsominen aivastuttaa? Ja miksi kummassa voimakas tunne-elämys, kuten kansallislaulun kuuleminen, saa ihokarvat nousemaan pystyyn?

Muun muassa näitä asioita pohdimme tällä ihmiskehon ihmeellisestä maailmasta kertovalla listalla.

Miksi aurinkoon katsominen aivastuttaa?

Tavallisessa aivastusrefleksissä nenän limakalvon aistinsolut havaitsevat tunkeilijan, esimerkiksi pölyhiukkasen, jolloin niiden värekarvat aktivoivat kasvojen tuntohermon. Sitä pitkin tieto välittyy aivojen aivastuskeskukseen, joka lähettää ylävartalon lihaksille viestin, että nyt vierasesineestä on päästävä eroon ja tuloksena on tahdosta riippumaton aivastus.

Noin neljäosalla ihmisistä aivastusrefleksi ilmenee myös auringonvalon vaikutuksesta. Tätä ilmiötä kutsutaan ACHOO-syndroomaksi (engl. Autosomal Dominant Compelling Helioopthalmic Outburst) eli foottiseksi, valosta johtuvaksi aivasteluksi.

Valon aiheuttamassa aivastuksessa pupilli- ja aivastusrefleksien viestit sekoittuvat, koska niiden hermoradat kulkevat niin lähellä toisiaan. Niillä ihmisillä, jotka aivastavat mennessään hämärästä kirkkaaseen valoon, silmän pupillista tulevat impulssit eivät mene suoraan aivojen näkökeskukseen, vaan kiertävät aivastuskeskuksen kautta. Joten samaan aikaan, kun pupillit saavat käskyn supistua, tulee aivoihin myös virheellinen viesti siitä, että nenässä on jotain ylimääräistä.

Foottisen aivastelun arvellaan olevan periytyvää, mutta sille altistavaa geeniä (tai geenejä) ei ainakaan vielä ole löydetty.

Vain ihmisellä on leuka – muilla eläimillä ei

Listafriikki ei nyt väitä, että muilla eläimillä ei olisi leukaluuta. On toki. Mutta millään muulla eläinlajilla ei ole ulkonevaa luuta hampaiden alapuolella. Muilla eläimillä ei siis ole leukaa.

Katso vaikka ihmisen lähimpiä sukulaisia: simpansseja ja gorilloja. Äläkä anna karvapeitteen hämätä. Jos tutkit niiden pääkalloja (ja mikset tutkisi), huomaat ettei niillä tosiaan ole leukaa.

Evoluutiobiologeja leuan kehittyminen on luonnollisesti kiehtonut: miksi ihmisellä on tuollainen ulkonema? On ehdotettu, että se olisi tuonut leukaluille lisävoimaa pureskeluun, mutta tuosta lisävoimasta ei kuitenkaan ole mitään näyttöä. Puhumisenkaan kanssa ulkonevalla leualla ei ole todettu olevan mitään tekemistä.

On myös epäilty, että se olisi voinut muodostua sukupuolivalinnan seurauksena, mutta useimmiten seksuaalivalinnan tuloksena kehittyy ominaisuuksia vain toiselle (valinnan kohteena olevalle) sukupuolelle: isot sarvet, lintujen höyhenpuku jne. Sekä miehillä että naisilla on leuka, eikä sen koko riipu sukupuolesta.

Sanomattakin lienee selvää, että syy leuan olemassaoloon ei ole selvinnyt.

Miksi itkemme onnesta?

Vaikka suuri ilo ja syvä suru ovat tunneskaalan vastakkaisissa ääripäissä, ei niiden synnyttämillä kyynelillä ole eroa. Aivot eivät nimittäin itkemisen kohdalla osaa erottaa negatiivisia ja positiivisia tunteita toisistaan; ne vain reagoivat voimakkaaseen tunnekuohuun.

Onnen- ja surunkyynelten syntymekanismi on täysin sama.

Aivojen tunnekeskuksiksi nimitetyt mantelitumakkeet kyllä tietävät miltä tuntuu, sillä tunteet syntyvät siellä. Mantelitumakkeet lähettävät signaalin hypotalamukseen, joka kuitenkin jättää viestistä pikkupräntin lukematta. Hypotalamus vain havaitsee, että nyt tuntuu ja lujaa, joten se erittää tarvittavat viestimolekyylit, jotka aktivoivat tahdosta riippumattoman hermoston. Ja sitten aivosillan alueella sijaitseva kyyneltenerityskeskus viestittää silmän kyynelrauhaselle, että hanat auki: oli se sitten ilosta, surusta tai kovan paineen alla.

Esimerkiksi kultamitalisti ja kisan hävinnyt itkevät täysin eri syistä, mutta molempien aivoissa on tapahtunut tismalleen sama ketjureaktio, joka on johtanut tismalleen samaan lopputulokseen. Joidenkin tutkijoiden mukaan voimakkaissa tunnekuohuissa ihminen itkee, koska se auttaa kehoa ja mieltä pääsemään takaisin tasapainoiseen tilaan.

Erilaisten tunteiden laukaisemaan itkuun liittyy myös hauska urbaanilegenda: Ilosta itkiessä ensimmäinen kyynel tipahtaa oikeasta silmästä ja surullisena nyyhkyttäessä ensimmäinen kyynel tulee vasemmasta silmästä. Joten seuraavan kerran kun tunnet itkun tulevan, niin tarkkaile ensimmäistä kyyneltä. Vaikka itsellä tirahtaa tippa linssiin harva se päivä, niin en ikinä kyseisellä hetkellä muista tarkistaa tämän tarinan paikkansapitävyyttä.

Miksi iho menee kananlihalle vaikuttavasta musiikkiesityksestä?

Kylmästä johtuva kananlihalle meneminen on yksiselitteinen asia: adrenaliini saa pienet karvankohottajalihakset supistumaan ja nostamaan karvat pystyyn, jotta turkki olisi pöyheämpi ja suojaisi paremmin kylmältä. Karvan nouseminen vääntää ihon koholle aiheuttaen nyppylämäisen pinnan. Nykyihmiselle reaktio on tarpeeton, koska olemme menettäneet evoluution kuluessa turkkimme.

Karvat voivat nousta pystyyn myös pelottavassa tilanteessa. Silloin kehossamme aktivoituu taistele- tai pakenereaktio, ja adrenaliini jälleen nostattaa turkin pystyyn, tällä kertaa yrittäen tehdä meistä isomman näköisiä.

Kaikkein kummallisinta on karvojen pystyyn nouseminen silloin, kun ihminen kokee valtavan, positiivisen tunne-elämyksen. Vaikuttava musiikkiesitys, omissa häissä alttarille käveleminen tai vaikka kansallislaulun kuuleminen voivat saada vilunväreet aikaan ja ihon menemisen kananlihalle.

Syynä on sama stressireaktio kuin kylmässä tai pelätessä, sillä aivot tulkitsevat voimakkaan tunnekuohun kuin jotain olisi vialla ja viestivät lisämunuaisille, että nyt tarvitaan adrenaliinia ja vähän äkkiä, jotta tilanteesta selvitään kunnialla.

Koiranuni on totta: Ihminenkin voi pitää osan aivoista hereillä

Olemme aiemmin kirjoittaneet eläinten erikoisista nukkumistavoista, ja tuolla listalla mainittiin moneen otteeseen toisella aivopuoliskolla nukkuminen, jota tekevät niin delfiinit kuin sorsatkin. Mutta tiesitkö, että samaan pystyvät myös ihmiset?

Tiedäthän sen piinan, kun on vaikkapa lomalla tai kaverin luona yökylässä, eikä aamulla ole kovinkaan virkeä olo. Jos reissu kestää kauemman kuin yhden yön, paranee unen laatu päivä päivältä. Tämä samainen ilmiö on havaittu myös unitutkimuksissa, sillä koehenkilöiden on usein vaikea saada ensimmäisenä yönä unta oudossa paikassa. Siksipä unilaboratorioissa on tapana suorittaa varsinaiset mittaukset vasta toisena yönä.

Yhdysvaltalaisen Brownin yliopiston aivo- ja unitutkijat ovat kuitenkin kiinnittäneet huomionsa nimenomaan tuohon levottomaan ensimmäiseen yöhön. Masako Tamakin johtama työryhmä havaitsi ennestään tuntemattoman ja hyvin yllättävän ilmiön: koehenkilöiden vasen aivopuolisko ei mennytkään syvän unen vaiheessa täysin lepoon, vaan yksi alue jatkoi aktiivista toimintaansa. Tuo alue on aiemmissa tutkimuksissa liitetty haaveiluun ja ajatusten harhailuun, ja sen myös tiedetään pitävän muissa unen vaiheissa yhteyttä toisiin hermoratoihin aktiivisimmin kuin muut aivojen alueet.

Syytä siihen, miksi aina juuri vasemmalla puolella sijaitseva hermorata pysyi aktiivisena, ei tiedetä, mutta muilta eläimiltä tuttua lepuutettavan puoliskon vaihteluakaan ei voida sulkea pois, sillä mittaus tehtiin vain yön ensimmäisen syvän unen vaiheessa.

Esimerkiksi valailla toisella aivopuoliskolla nukkuminen on elintärkeää, sillä niiden on noustava säännöllisin väliajoin pintaan hengittämään. Ihmisellä näin ei tietenkään ole, joten tutkijat arvelevat aktiivisena säilyvän aivojen osan toimivan ikäänkuin valvontajärjestelmänä vieraassa ympäristössä; tähän viittaa myös se, että koehenkilöt havahtuivat hereille herkemmin ja olivat nopeammin toimintavalmiudessa, kun heidän oikeaan korvaansa soitettiin ääniä (aivojen puoliskot säätelevät aina vastakkaista kehon puolta). Toisena laboratoriossa vietettynä yönä tällaista epäsymmetristä unta ei koehenkilöillä enää havaittu, joten aivot olivat todenneet ympäristön turvalliseksi ja vahtina toiminut aivojen osakin sai levätä.

Lue myös:

Continue Reading

Suosituimmat