Tiede
10 harvinaista valokuvaa sukupuuttoon kuolleista eläimistä – Vilkaisu siihen, mitä on jo menetetty
Tällä hetkellä käynnissä on maapallon historian kuudes sukupuuttoaalto. Siitä todisteena Listafriikki esittelee kymmenen varsin hiljattain menetettyä eläinlajia.
Nämä eläimet ovat hävinneet luonnosta niin hiljattain, että niistä on valokuvia ja jopa videotallenteita. Tällä listalla on siis harvinaisia kuvia lajeista, joita ei enää ole. Joissakin kohdissa kuva on nimenomaan lajinsa viimeisestä edustajasta. Se on sydäntäsärkevä ajatus – olla lajinsa viimeinen.
Varmaankaan sitä perimmäistä syytä näiden sukupuuttojen takana ei tarvitsisi mainita, mutta nostetaanpa me kaikki häpeällisestä käsi pystyyn. Onneksi näistäkin surullisista tarinoista voi oppia ja nykyisin lajien pelastamiseksi yritetään tehdä kaikki mahdollinen ja välillä jopa mahdoton.
Pussihukka
Pussihukka, tasmaniantiikeri, tasmaniansusi. Nämä kaikki nimet kuuluva yhdelle mielenkiintoisimmista sukupuuttoon kuolleista eläimistä. Pientä sutta olemukseltaan ja tiikeriä väritykseltään muistuttanut pussihukka eli tuhansia vuosia koko Australiassa, mutta siinä vaiheessa, kun eurooppalaiset saapuivat, oli eläin jo hävinnyt mantereelta ja niitä tavattiin enää Tasmanian saarella.
Pussihukka oli suurin 1900-luvulla elossa ollut pussipeto ja huolimatta silmiinpistävästä samankaltaisuudesta koiraeläinten kanssa, olivat sen lähisukulaisia pussiahma sekä muun muassa kenguru ja koala.
Pussihukan kato Australian mantereelta alkoi yli 3000 vuotta sitten, kun dingo saapui samoille metsästysmaille ihmisten mukana; laumassa metsästäneet dingot päihittivät yksin eläneet pussihukat. Pussihukka säilyi ainoastaan Tasmaniassa, johon dingo ei koskaan levinnyt. Tasmaniassakin jo harvinaistuneen pussihukan kohtalon sinetöivät 1800-luvulla eurooppalaiset siirtolaiset, joiden kanatarhoihin ja lammasaitauksiin pedot iskivät saadakseen helpon saaliin. Pussihukista maksettiin tapporahaa, joten jo valmiiksi harvalukuisen huippupedon päivät olivat luetut.
Viimeinen villinä elänyt pussihukka ammuttiin kanatarhan liepeillä vuonna 1930 ja viimeinen vankeudessa elänyt pussihukka kuoli Hobartin eläintarhassa syyskuun 7. päivänä vuonna 1936. Yllä olevalla harvinaislaatuisella videolla käyskentelee juuri tuo lajinsa viimeinen, varmaksi tiedetty, edustaja. Toki pussihukasta on tehty havaintoja – varmistamattomia sellaisia – vielä 1960-luvulla ja monien mielestä se eli salattua elämää Tasmanian vuoristoisissa erämaissa vielä 1980-luvullakin. Edelleen silloin tällöin pussihukasta raportoidaan silminnäkijähavaintoja, mutta niin hienoa kuin tuon eläimen olemassaolo olisikin, on sen kahden miljoonan vuoden mittainen tarina maapallolla tullut jo vuosikymmeniä sitten päätökseen.
Kvagga
Kvagga oli Etelä-Afrikan vuoristoseuduilla ja tasangoilla runsaslukuisena elänyt seepralaji, jonka ruskea turkki sekä harva, etupäähän keskittynyt raidoitus erotti sen muista seeproista.
Kvaggojen määrä alkoi vähentyä dramaattisesti eurooppalaisten siirtolaisten tullessa sankoin joukoin Etelä-Afrikkaan 1600-luvulla. He metsästivät kvaggoja lihan ja nahkojen takia, sekä siksi, että kotieläimille riittäisi laidunnettavaa. Toisaalta kvaggoja käytettiin myös vahtikoirien tapaisesti, sillä muista seeproista poiketen ne olivat suhteellisen helposti kesyyntyviä, ja valppaina hevoseläiminä ne suojelivat kavioineen maatiloja petoeläimiä vastaan. Lisäksi niitä pyydystettiin elävinä ja kuljetettiin eläintarhoihin ympäri maailmaa.
Viimeiset luonnonvaraiset kvagga-yksilöt ammuttiin 1870-luvulla, mutta eläintarhoissa niitä siis edelleen oli. Lisääntyminen ei kuitenkaan onnistunut vankeudessa ja vähitellen maailman eläintarhatkin tyhjenivät kvaggoista.
Vain yhdestä kvagga-yksilöstä, Lontoon eläintarhassa eläneestä tammasta, on koskaan otettu valokuvia. Nuo muutamat valokuvat, kuten tietenkin myös yllä oleva kuva, otettiin vuonna 1870. Maailman viimeinen kvagga kuoli Amsterdamin eläintarhassa elokuussa 1883.
Vuonna 1987 Etelä-Afrikassa käynnistettiin The Quagga Project, jonka tarkoituksena oli pyrkiä palauttamaan kvagga lajina elävien kirjoihin. Siitä tulikin ensimmäinen sukupuuttoon kuollut eläin, jonka DNA:ta tutkijat analysoivat. Näytteitä saatiin niistä paristakymmenestä vuodasta sekä muutamasta täytetystä yksilöstä ja luurangosta, joita eläimestä on jäljellä. Analyysissä kävi ilmi (joskin kaikki tutkijat eivät ole yksimielisiä), että kvagga ei ollutkaan täysin oma lajinsa, vaan aroseepran alalaji.
Niinpä kvaggan ominaisuuksia ruvettiin herättelemään henkiin aroseeproja jalostamalla. Biologit onnistuivatkin noin viiden sukupolven aikana tuomaan esiin kvaggan ruskean värityksen ja erityislaatuisen raidoituksen. Nämä rau-kvaggoiksi nimetyt eläimet elävät ja lisääntyvät omassa reservaatissaan. Varsinaisesti kvaggaa ei ole palautettu sukupuutosta – sehän on selvä – mutta ainakin ulkonäöltään hyvin samanlaisia seeproja voi jossain vaiheessa jälleen laukata Etelä-Afrikan aroilla.
Pintasaaren jättikilpikonna
Kuva: Mike Weston | CC BY 2.0 (kuvaa rajattu)
Ei taida olla kuuluisampaa lajinsa viimeistä edustajaa kuin Solitario Jorge eli Yksinäinen Yrjö. Tuo pintasaaren jättiläiskilpikonnauros kuoli yli satavuotiaana vanhuuteen kesäkuussa 2012. Yrjöä kutsuttiin surullisesti, mutta osuvasti, maailman yksinäisimmäksi eläimeksi, sillä vuosikymmeniin maapallolla ei ollut muita sen lajikumppaneita.
Yrjö löydettiin Galápagossaariin kuuluvalta Pintan saarelta vuonna 1971 ja sen todettiin olevan ainoa oman lajinsa elossa oleva yksilö. Yrjön löytyminen oli pienimuotoinen ihme, sillä kilpikonnien oli arveltu hävinneen Pintalta lopullisesti vuonna 1906. Yrjöä yritettiin vuosikymmenten ajan parittaa lähisukuisten galápagoksenjättiläiskilpikonnanaaraiden kanssa, jotta sen sukulinja jatkuisi edes jotenkin. Mutta vaikka munia saatiinkin aikaan, ei niistä koskaan kuoriutunut poikasia. Yrjön myötä sammui jälleen yksi eläinlaji.
Luonnonvaraisten jättiläiskilpikonnien kannat romahtivat 1800-luvulla, kun valaanpyytäjät ja merirosvot kävivät tyhjäämässä saaria eläimistä. Jättiläiskilpikonnia napattiin laivoille, sillä ne selvisivät jopa useita kuukausia ilman vettä ja ravintoa, joten merimiehille ne tarjosivat mahdollisuuden tuoreeseen lihaan pitkien merimatkojen aikana.
Pintasaaren jättikilpikonnan kohtalo ei kuitenkaan välttämättä ole niin synkkä, kuin mitä juuri annettiin ymmärtää. Viimeisen vuosikymmenen aikana saariryhmän suurimalta saarelta, Isabelalta, on löydetty kilpikonnahybridejä, joiden on DNA-tutkimuksissa todettu olevan osittain pintasaaren jättikilpikonnia ja niistä on löydetty myös toista sukupuuttoon kuollutta, Santa Cruzin saarella elänyttä jättiläiskilpikonnaa. Isabela oli aikoinaan rumasti sanottuna kilpikonnien kaatopaikka, johon merimiehet tyhjäsivät ylimääräiset kilpikonnat, joita eri saarilta oli pyydystetty. Tällä tavalla läheistä sukua olevat lajit pääsivät risteytymään keskenään.
Tutkijat ovat löytäneet Isabelalta ensimmäisen sukupolven hybridejä, mikä tarkoittaa sitä, että yksilön toinen vanhempi on ollut puhdas pintasaaren jättikilpikonna. Tutkimus jatkuu suojelutyötä unohtamatta, joten kuka tietää: ehkä Isabelalla elääkin vielä joku Yrjön puhdasverinen lajitoveri. Ottaen huomioon kilpikonnien pitkän eliniän, niin kaikki on mahdollista! Yrjö ei välttämättä ollutkaan maailman yksinäisin eläin.
Barbarileijona
Aivan Afrikan pohjoisimmassa osassa, Marokosta Egyptiin, eli aikoinaan barbarileijona, jota vielä 1900-luvun puolivälissä tavattiin Atlas-vuoristossa, mantereen luoteiskulmassa. Barbarileijona, joka tunnetaan myös berberileijonana tai atlaksenleijonana, erottui muista leijonalajeista tai -alalajeista uroksen mustalla, selkään ja vatsaan asti ulottuvalla harjalla, sekä mustalla häntätupsulla. Nämä leijonat ovat tulleet kuuluisaksi siitä, että niitä käytettiin Rooman Colosseumilla taistelemassa gladiaattoreita vastaan.
Tutkijat eivät ole täysin yksimielisiä siitä, oliko barbarileijona oma alalajinsa, mutta luonnossa tuota ryhmää – oli se sitten vain erillinen populaationsa tai kokonaan oma alalajinsa – ei enää ole. Ne olivat leijonista suurimpia ja niistä maksettiin suurta tapporahaa. Liikametsästys, metsien hakkuut ja sisällissodat koituivat barbarileijonien tuhoksi, ja viimeinen varmaksi tiedetty villin yksilön ampuminen tapahtui Marokossa vuonna 1942.
Tuolloin leijonat eivät kuitenkaan Atlas-vuorilta hävinneet, vaan niitä eli eristäytyneinä, pieninä ryhminä Algeriassa ja Marokossa vielä 1960-luvullakin. Satunnaisia, joskaan ei varmistettuja, havaintoja tehtiin viime vuosisadan loppuun saakka, mutta 2000-luvulle tultaessa villit barbarileijonat upeine harjoineen olivat lopullisesti hävinneet.
Näyttävät eläimet olivat haluttuja ”lemmikkejä” kuninkaallisten keskuudessa ja niitä napattiin muun Marokon ja Etiopian hoveihin lahjoiksi. Maailman eläintarhoissa elää edelleen useita kymmeniä barbarileijoniksi väitettyjä yksilöitä, joiden sanotaan polveutuneen suoraan näistä vankeuteen päätyneistä ”kuninkaallisista leijonista”. Väite on kiistanalainen, sillä varmaksi ei voida sanoa edes DNA-analyysin perusteella, että ovatko eläintarhojen barbarileijonat oikeasti puhtaita yksilöitä. Mutta jos vierailee esimerkiksi Pohjois-Irlannissa Belfastin eläintarhassa tai Tžekissä Dvur Kraloven eläinpuistossa, voi isoille kissoille kumartaa kunnioittavasti, sillä ainakin osittain niissä virtaa sukupuuttoon kuolleen barbarileijonan veri.
Kaspiantiikeri
Kaspiantiikeri oli yksi suurimmista tiikereistä ja siten suurimmista kissaeläimistä, joita maa on koskaan päällään kantanut. Sen elinympäristö oli erillään muista tiikerilajeista, jotka asuttivat vielä 150 vuotta sitten laajasti koko itäistä ja eteläistä Aasiaa. Kaspiantiikeri sen sijaan eli nimensä mukaisesti Kaspian- ja Mustanmeren rannoilla Iranissa, Turkissa ja Keski-Aasiassa. Kun väestö alueella alkoi kasvaa, ruvettiin kaspiantiikerin elinympäristöä muokkaamaan viljelymaiksi ja samalla tietenkin selkkaukset karjankasvattajien ja huippupetojen välillä lisääntyivät.
Varsinainen sukupuuttoon ajaminen alkoi 1800-luvun loppupuolella, kun Venäjä otti Turkestanin alueen hallintaansa, jolloin suurin osa kaspiantiikerin elinalueesta tuli miehitetyksi. Sekä sotilaat että huvimetsästäjät tappoivat kaspiantiikereitä, ja lisäksi tärkeän saaliseläimen, villisian, kanta romahti metsästyksen ja tautien vuoksi. Berliinin eläintarhassa oli 1900-luvun vaihteessa yksi kaspiantiikeri, joka on ainoa elävänä valokuvattu yksilö.
Kaspiantiikerin katsotaan kuolleen virallisesti sukupuuttoon 1970-luvulla, vaikka siitä tehtiin havaintoja, varmistamattomia sellaisia, vielä 90-luvulla Afganistanin ja Tadžikistanin raja-alueella. Tämän vuosituhannen puolella raitaisia jättiläisiä ei kukaan ole edes kuvitellut nähneensä.
Muuttokyyhky
Valtavan suuri kanta ei aina takaa menestystä. Tai takaisi varmasti, ellei maailman historian tehokkain metsästäjä ottaisi aseitaan käyttöön. Vielä 200 vuotta sitten Pohjois-Amerikassa eli 5 miljardia muuttokyyhkyä – se oli maailman runsaslukuisin lintulaji. Parhaimmillaan 40 prosenttia kaikista Pohjois-Amerikan linnuista oli muuttokyyhkyjä.
Ne elivät suurissa parvissa, joiden kokoa on jopa hieman vaikea käsittää. Muuttokyyhkyjä tutkinut ornitologi John James Audubon kuvaili päiväkirjassaan vuonna 1813 parven peittäneen auringon kolmen peräkkäisen päivän ajaksi – lintuja oli todennäköisesti ollut satoja miljoonia, mahdollisesti yli miljardi. Muuttokyyhkylle oli ominaista kerääntyä parviin, joissa saattoi olla iso osa koko lajin populaatiosta. Tällöin taivaalla lentänyt parvi oli jopa 500 kilometrin pituinen.
Näissä järjettömän kokoisissa parvissa piili myös lajin heikkous, sillä ihminen pystyi suurilla verkoilla pyydystämään satoja tuhansia lintuja kerrallaan. Muuttokyyhkyjä oli niin paljon, että ne olivat helppo saalis, josta sai edullista lihaa. Kaiken lisäksi muuttokyyhkypari tuotti vuodessa vain yhden munan, joten kun liikametsästys ja pesimäalueiden hakkuut romahduttivat kannan, eivät poikaset ehtineet täyttämään vajetta.
Viimeinen luonnonvarainen muuttokyyhky ammuttiin Ohion osavaltiossa vuonna 1900. Cincinnatin eläintarhassa eli vielä vuosia sen jälkeen lajinsa viimeiset: Georgeksi ja Marthaksi nimetty pariskunta. Kun lopulta yksin jäänyt Martha kuoli 29 vuoden iässä syyskuussa 1914, päättyi muuttokyyhkyn tarina lopullisesti.
Kun aina puhutaan äärimmäisen uhanalaisten lajien suojelemisesta, niin tosiaan: elinvoimainenkaan kanta ei ole tae sukupuuton välttämiselle.
Vatsassahautojat
Kuva: Michael J. Tyler | University of Adelaide
Kotoperäisenä Australian koillisosan sademetsissä eläneeseen vatsassahautojien sammakkosukuun tiedetään kuuluneen vain kaksi lajia, joista kummatkin ovat kuolleet sukupuuttoon. Mikä teki noista sammakoista erityislaatuisia, oli niiden tapa huolehtia jälkikasvustaan. Uros hedelmöitti munat täysin normaalisti, minkä jälkeen naaras nielaisi ne mahalaukkuunsa. Kun nuijapäät kuoriutuivat, elivät ne emonsa vatsassa vähintään kuusi viikkoa, minkä aikana sammakko ei syönyt ollenkaan. Lopulta emo oksensi täysin kehittyneet pikkusammakot ulos suustaan.
Vatsassahautojat löydettiin vasta 1970-luvulla, ja kantojen arveltiin suuren poikasmäärän vuoksi olevan vahvoja. Mutta viimeinen havainto täysikasvuisesta sammakosta on vuodelta 1985. Siitä lähtien niitä on etsitty antaumuksella, varsinkin kun viimeiset laboratoriossakin eläneet yksilöt kuolivat pian luonnon kantojen jälkeen. Näitä ainutlaatuisen elinkierron omaavia konnia ei kuitenkaan ole löydetty. Sukupuuttoa todennäköisesti vauhdittivat elinympäristön häviäminen ja saasteet, mutta tutkijoiden mukaan merkittävin tekijä oli ihmisen myötä niiden luontaiselle elinalueelle levinnyt sienitauti.
Tiedeyhteisö oli aluksi, muutamia biologeja lukuun ottamatta, epäileväinen sammakkojen suhteen; eihän sellaista elinkiertoa voinut olla olemassa, koska mahahapot ovat liian vahvoja, että niiden vaikutuksessa selviäisi mikään hengissä. Vakuuttuminen tuli peruuttamattomasti myöhässä, sillä lopulta myös lääketiede kiinnostui sammakoiden erikoisesta kyvystä olla tuottamatta hajottavia ruoansulatusentsyymejä. Sieltä olisi voinut löytyä vastaus ihmisenkin mahahaavan hoitoon. Suuressa mittakaavassa traagisempaa on tietenkin kokonaisten eläinlajien menetys.
Vatsassahautojia on yritetty herätellä laboratoriossa henkiin käyttämällä säilyneistä kudosnäytteistä eristettyä DNA:ta sekä lähisukuista sammakkonaarasta ja sen munasoluja, mutta muutaman sadan solun kokoisia alkioita pidemmälle kloonatut sammakot eivät ole kehittyneet. Lasarus-projektin parissa työskentelevät tutkijat ovat kuitenkin varmoja, että vielä jossain vaiheessa vatsassahautojaemot tulevat jälleen ”oksentamaan” poikasensa.
Pyreneidenvuorikauris
Pyreneiden niemimaalla (Espanja, Portugali, Andorra ja Gibraltar) elää kotoperäisenä iberianvuorikauris, jonka neljästä alalajista kaksi on kuollut sukupuuttoon. Portugalinvuorikauris kuoli sukupuuttoon 1800-luvun lopulla, jolloin myös pyreneidenvuorikauriiden määrä oli laskenut dramaattisesti.
Aikoinaan pyreneidenvuorikauris eli runsaslukuisena Espanjassa ja Ranskassa, mutta 1900-luvulle tultaessa koko lajin populaatio oli vain noin sadan yksilön kokoinen. Mitään yksittäistä syytä kannan pienenemiselle ei ole löydetty, mutta tutkijat arvelevat häviämisen olevan salametsästyksen, tautien ja luontaisen kilpailun tulosta.
Viimeinen pyreneidenvuorikauris oli Celia-nimen saanut naaras, joka edusti lajiaan tämän vuosituhannen puolelle saakka. Koska lajin tila oli valitettavan hyvin tiedossa, oli lajinsa viimeinen otettu hetkellisesti kiinni, jotta siitä saatiin talteen kudosnäyte. Tammikuun 6. päivänä vuonna 2000 Celia löytyi kuolleena Pohjois-Espanjasta – se oli jäänyt kaatuneen puun alle.
Celia-vuorikauriin korvasta ennen sen kuolemaa otetut solut oli säilötty nestetyppeen ja suunnitelmat lajin palauttamisesta lähtivät heti käyntiin. Vuonna 2003 pyreneidenvuorikauriista tuli ensimmäinen sukupuuttoon kuollut laji, joka palautettiin henkiin. Mutta vain hetkeksi. Sijaisemon välityksellä syntynyt kloonattu vasa eli ainoastaan muutaman minuutin ja kuoli keuhkovian vuoksi. Yrityksistä huolimatta kloonaus ei ole sen jälkeen onnistunut, mutta haaveesta ei silti ole luovuttu.
Pyreneidenvuorikauris taitaa olla maailman ainoa laji, joka on kuollut sukupuuttoon kahdesti.
Kiinanjokidelfiini
Kiinan Jangtse-joella eläneen jokidelfiinin eli baijin uskotaan kuolleen sukupuuttoon 2000-luvun alkupuolella. Kiinanjokidelfiini oli niin sanottu elävä fossiili eli se pysyi lähes muuttumattomana 20 miljoonan vuoden ajan. Kanta kuitenkin romahti vain parissa vuosikymmenessä useista sadoista vain 13 yksilöön vuoden 1997 laskennassa. Syinä häviämiseen ovat olleet salametsästys, kalastajien verkot ja joen varteen rakennetuista tehtaista vesistöihin vuotaneet saasteet. Suuri vaikutus niiden elinympäristön muuttumiseen oli myös maailman suurinta vesivoimalaa varten Hubein maakuntaan 1990-luvulla rakennettu Kolmen rotkon pato.
Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto, IUC, pitää edelleen kiinni näkemyksestä, jonka mukaan kiinanjokidelfiini on vain äärimmäisen uhanalainen, mutta ei vielä sukupuuttoon kuollut. Tutkijoiden mielipide on toinen, sillä vuonna 2007 Jangtse-joella tehtiin kuuden viikon mittainen ja 3200 kilometrin pituinen etsintä, jossa ei kaikesta huipputeknologiasta huolimatta löydetty yhtäkään yksilöä. Satunnaisia havaintoja on kyllä luonnonsuojeluharrastajien toimesta tehty aivan viime vuosinakin, mikä on herättänyt kansainvälistä innostusta, mutta useimmiten havainnot ovat osoittautuneet perättömiksi tai joksikin muuksi eläimeksi. Monet asiantuntijat ja ympäristöjärjestöt ovatkin sitä mieltä, että resurssit pitäisi nyt suunnata muiden lajien suojeluun, sillä kiinanjokidelfiiniä ei enää ole olemassa.
Vai voisiko baiji sittenkin olla yksi niistä harvoista eläinlajeista, jotka eivät olekaan kuolleet sukupuuttoon? Tällaisiakin ihmeitä voi tapahtua ja niistä olemme kirjoittaneet jo aiemmin. Käy lukemassa noita onnellisia tarinoita vuosikymmeniä tai jopa miljoonia vuosia ihmiseltä piilotelleista lajeista: Eliöt, jotka kuolivat sukupuuttoon… paitsi eivät kuolleetkaan!
Zairenleveähuulisarvikuono
Kuva: Lengai101 | CC BY 3.0 (kuvaa rajattu)
Isosarvikuono on varsin elinvoimainen sarvikuonolaji, jota tällä hetkellä tavataan lähinnä Etelä-Afrikassa, mutta myös sen naapurimaissa. Isosarvikuonojen kanta on saatu sinnikkään suojelutyön avulla kasvatettua reiluun 20 000 yksilöön, joten se ei ole välittömässä vaarassa hävitä. Kyse on kuitenkin alalajista nimeltään etelänleveähuulisarvikuono. Pohjoinen alalaji, zairenleveähuulisarvikuono, sen sijaan on käytännössä kuollut sukupuuttoon.
Sanotaan käytännössä siksi, että zairenleveähuulisarvikuonoja on jäljellä enää kaksi yksilöä – molemmat naaraita. Ne elävät Keniassa suojelualueella, jossa niitä vartioidaan aseistetusti vuorokauden ympäri. Viimeinen uros, Sudan (yllä olevassa kuvassa) kuoli vuonna 2018, eikä sen pariutuminen lukuisista yrityksistä huolimatta ollut onnistunut muutamien naaraiden kanssa. Koska zairenleveähuulisarvikuonon ahdinko oli jo pitkään tiedossa, on useammilta yksilöiltä ehditty kerätty siemennestettä talteen, jotta laji pystyttäisiin pitämään keinohedelmöityksellä hengissä, vaikka itse urokset ovat kuolleet.
Tutkijoilla on käynnissä kirjaimellinen eloonjäämiskamppailu sarvikuonojen puolesta, sillä lajinsa ainokaiset, 20-vuotias Fatu ja sen 30-vuotias äiti Naijin, eivät voi kumpikaan kantaa poikasta. Naijin voisi tulla tiineeksi, mutta sen jalat eivät todennäköisesti kestäisi, jolloin menetettäisiin sekä kallisarvoinen poikanen että toinen jäljellä olevista naaraista. Fatu taas ei voisi edes tulla tiineeksi, sillä sen kohdun limakalvo on epänormaali. Toisen alalajin naaraita on myös yritetty hedelmöittää zairenleveähuulisarvikuonon siemennesteellä, mutta tulosta ei ole syystä tai toisesta syntynyt.
Lajin kuolemista sukupuuttoon ei kuitenkaan odoteta tumput suorina, vaan tutkijat ovat toteuttaneet kunnianhimoisen ja jopa uhkarohkean suunnitelman. Vuonna 2019 eläinlääkärit ottivat käyttöön varta vasten kehitetyn laitteen, jolla saatiin hengenvaarallisessa operaatiossa kerättyä onnistuneesti yhteensä 19 munasolua kummaltakin sarvikuonolta. Sitten munasolut kiidätettiin pikavauhdilla Italiaan, jossa jo useamman vuoden ajan oli hiottu menetelmää, jolla hankala koeputkihedelmöitys saatiin toteutettua. Tällä hetkellä laboratorion pakastimessa odottaa kolme alkiota.
Hedelmöitetyn munasolun istuttaminen ei kuitenkaan ole pikkujuttu, sillä sarvikuonojen lisääntymiselimistöstä tiedetään hyvin vähän. Keniaan on nyt tuotu neljä villiä etelänhuulisarvikuononaarasta ja niiden kumppaneiksi sterililoituja uroksia. Nyt vain odotetaan, että eläimet alkavat paritella, jolloin naaraiden tiedetään olevan valmiita. Sitten alkiot yritetään istuttaa ja loppu onkin luonnosta kiinni. Onneksi nuo neljä naarasta eivät tiedä, että lähisukulaisen koko tulevaisuus on täysin niiden varassa.
Lue myös:
Nyt listataan Suomen myrkylliset kasvit, jotka saattavat yllättää vaarallisuudellaan. Usein myrkyllisiä kasveja ajatellaan olevan vain tropiikissa, mutta kyllä niitä tosiaan löytyy Pohjolastakin.
Kaikki varmasti tietävät, että kansalliskukkamme kielo on myrkyllinen. Jos sen punaisia marjoja tai valkoisia kukkia syö oikein urakalla, on syytä varautua pahoinvointiin ja ripuliin. Hengenvaaraa kielosta ei kuitenkaan ole. Ei edes silloin, jos joku sattuisi vahingossa hörppäämään kielokimpun maljakosta vedet.
Listafriikki otti tälle listalle mukaan sellaiset myrkylliset kasvit, jotka aiheuttavat vakavia oireita. Osa listan kasveista on luonnonvaraisia ja toisia löytyy vain puutarhoista. Kasvoivat ne missä vain, niin silmät kannattaa pitää auki – varsinkin jos mukana on pieniä lapsia, joilla on tapana laittaa suuhunsa kaikki mahdollinen ja vähän ylikin. Juuri heille nämä myrkylliset kasvit ovat kaikkein vaarallisimpia. Onneksi useimmiten myrkytys saadaan hoidettua lääkehiilellä ja moniin myrkkyihin on myös vasta-aineita.
Koristavatko nämä kauniit, mutta myrkylliset kasvit sinun pihapiiriäsi?
1. Ukonhattu
Myrkylliset kasvit -lista aloitetaan ukonhattujen (Aconitum) suvulla, jonka kaikki lajit ovat myrkyllisiä. Ukonhatuilla onkin maailmalla pahaenteisiä lempinimiä, kuten Queen of Poisons eli myrkkyjen kuningatar sekä Devil’s Helmet eli paholaisen kypärä.
Ukonhatut sisältävät monia myrkyllisiä aineita, joista vaarallisin on hermomyrkky akonitiini. Vaikka koko kasvi on myrkyllinen, ovat juuret sen tappavin osa. Juurimukuloista saadun akonitiinin teho on tiedetty jo kauan, ja sitä onkin käytetty nuolimyrkkynä. Myrkyt imeytyvät siis myös iholta ja limakalvoilta, mutta annos ei useinkaan riitä tappamaan; syötynä asia on eri. Vain muutama gramma ukonhatun juurakkoa riittää aiheuttamaan tuskallisen kuoleman. Kuolemantapaukset ovat harvinaisia, mutta eivät ennenkuulumattomia.
Noin vartin kuluessa alkavat ensimmäiset oireet, joihin kuuluu polttava tunne suussa, kihelmöintiä, nielemisvaikeuksia ja raajojen tuntoharhoja. Vakavammat oireet – lihasten lamautuminen ja sydämen rytmihäiriöt – alkavat noin 1–6 tunnin kuluessa syömisestä.
Ukonhattua on käytetty sen puuduttavien ominaisuuksien ansiosta lääkeaineena, mutta myös tehokkaana myrkkynä murhissa ja antiikin Roomassa teloituksissa.
Suomessa luonnonvaraisena kasvaa harvinainen ja rauhoitettu lehtoukonhattu, jota tavataan meillä ainoastaan Pohjois-Karjalassa. Keski- ja Etelä-Suomessa voi tavata muutamia ukonhattulajeja viljelykarkulaisina; upean kukintonsa ansiosta ne ovat suosittuja puutarhakasveja. Niitä ei kuitenkaan suositella sellaiseen pihapiiriin, jossa liikkuu pieniä lapsia tai kasveja syöviä kotieläimiä.
2. Rohtosormustinkukka
Rohtosormustinkukka (Digitalis purpurea) on näyttävän kukintonsa ansiosta puutarhojen suosittu koristekasvi, joka ei luontaisesti kasva Suomessa. Etelä-Suomessa sitä tavataan kuitenkin jonkin verran kukkapenkeistä karanneen ja villiintyneenä.
Rohtosormustinkukan digitalisglykosidit vaikuttavat sydämeen ja keskushermostoon aiheuttaen tajunnan heikkenemistä, kouristuksia, hallusinaatioita ja vatsavaivoja tunteja altistumisen jälkeen. Myrkytysoireita saadakseen ihmisen on pitänyt syödä sormustinkukkaa – mikä tahansa kasvin osa riittää, sillä se on kauttaaltaan myrkyllinen ja yksikin lehti voi riittää vakavaan myrkytystilaan, joka voi pahimmillaan aiheuttaa kuolemaan johtavan kammiovärinän.
Digitalis-suvun kasvien lehtiä on jo 1700-luvulla käytetty sydämen vajaatoiminnan hoidossa ja nykyäänkin kukinta-aikaan kerättyjä lehtiä käytetään raaka-aineena lääkkeiden valmistuksessa. Yksi sormustinkukasta saatava lääkeaine on digoksiini, jolla salolainen myrkkyhoitaja Lembit Kapanen tappoi 84-vuotiaan naisen, johon hänellä oli ollut hoiva- ja seurustelusuhde.
Lue myös: 10 kylmäveristä sairaanhoitajaa, jotka paljastuivat sarjamurhaajiksi
3. Kultasade
Kuva: Etienne | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Luonnonvaraisena eteläisessä Euroopassa kasvavat kultasateet (Laburnum) ovat suosittuja koristepensaita ja -puita Etelä-Suomen puistoissa ja puutarhoissa. Kultasateen nimi on varsin osuva, sillä sen keltaiset kukinnot ovat runsaat ja roikkuvat.
Koko kasvi sisältää sytisiini-nimistä alkaloidia, mutta kaikkein myrkyllisin osa ovat sen siemenet. Niissä piileekin vaaran paikka, sillä kultasateen siemenpalot muistuttavat hieman herneitä. Lapsia siis kannattaa varoittaa, sillä tunnin kuluessa alkavia myrkytysoireita voi tulla vain yhden siemenen syömisestä. Oireita ovat muun muassa pahoinvointi, lihasheikkous, rytmihäiriöt, alentunut verenpaine ja koordinaatiokyvyn heikkeneminen. Vakavassa myrkytystilassa voi esiintyä myös kouristelua, tajuttomuutta ja hengityksen lamaantumista.
Sytisiini on myös teratogeeninen aine eli se voi aiheuttaa sikiövaurioita ja epämuodostumia. Kultasadetta ei kuitenkaan sinällään tarvitse vältellä, sillä se ei levitä haitallisia aineita ympäristöön eikä siitä ole vaaraa muuta kuin syötynä.
Lue myös: 10 ällistyttävää faktaa puista – Puut ehkäisevät rikoksia ja suojaavat syövältä
4. Risiini
Kuva: Dinkum | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Risiini (Ricinus communis) on kookas ja pensasmainen kasvi, jota Suomen leveyksillä kasvatetaan kesäkukkana puutarhoissa ja puistoissa. Risiini on alunperin kotoisin Itä-Afrikasta.
Risiinikasvin papumaisista, hieman kylläistä punkkia muistuttavista siemenistä saadaan vatsaoireita helpottavaa sekä kauneudenhoidossa käytettävää, vaaratonta risiiniöljyä. Samaisesta kasvista saadaan kuitenkin myös äärimmäisen myrkyllistä risiiniä. Kokonaisista siemenistä risiini ei pääse imeytymään, mutta jos niitä lähtee pureskelemaan, riittää hengenvaaralliseksi annokseksi vain yksi tai kaksi kappaletta. Moninkertaisesti tappavampaa risiini on hengitettynä tai pistoksena, ja sitä pidetäänkin yhtenä maailman myrkyllisimmistä aineista.
Risiini aiheuttaa noin viisi tuntia nauttimisen jälkeen muun muassa oksentelua ja ripulia, ja alkuoireiden jälkeen kestää jopa 2–5 vuorokautta, että maksa- ja munuaisvauriot ja keskushermoston oireet tulevat ilmi. Risiini on proteiini, joka estää joidenkin muiden proteiinien valmistuksen kehossa, joten sen takia vakavat oireet tulevat viiveellä.
Risiini on monelle varmasti tuttu korkean profiilin salamurhayrityksistä; viimeksi viime vuonna yhdysvaltalaisviranomaiset takavarikoivat presidentti Donald Trumpille osoitetun risiinilähetyksen. Joskus salamurhissa on onnistuttukin, nimittäin bulgarialainen toisinajattelija Georgi Markov murhattiin risiinillä syyskuussa 1978. Markov odotti Lontoossa bussia, kun hänen jalkaansa pistettiin sateenvarjolla. Myöhemmin reittä alkoi särkeä, minkä jälkeen miehelle nousi kova kuume. Markov kuoli kolme päivää myöhemmin. Ruumiinavauksessa hänen reidestään löytyi nuppineulanpään kokoinen myrkkyä sisältävä kuula.
5. Myrkkykeiso
Kuva: Kristian Peters | CC BY-SA 3.0 (kuvaa rajattu)
Myrkylliset kasvit -listalla mennään nyt siihen kaikkein pahimpaan, sillä myrkkykeisoa (Cicuta virosa) on pidetty Suomen kasveista kaikkein myrkyllisimpänä. Se voi jo hyvinkin pienenä annoksena aiheuttaa pahoja lihaskouristuksia. Myrkkykeiso on varsin yleinen kasvi Etelä- ja Keski-Suomen rannoilla ja matalissa rantavesissä, ja sen vaarallisuutta lisää samankaltaisuus vaarattoman koiranputken kanssa. Nämä kaksi erottaa esimerkiksi lehdistä: myrkkykeison lehdet ovat leveät ja sahalaitaiset verrattuna koiranputken hentoihin, kaksilehdykkäisiin lehtiin. Parhaiten eron näkee juurakosta, joka myrkkykeisolla on pystysuora ja lokerollinen. Juurakkoa ei kuitenkaan kannata sen tarkemmin tutkia, sillä myrkkykeison sisältämää, nopeasti imeytyvää kikutoksiinia on eniten nimenomaan juurissa. Vuonna 2007 Alavudella kaksi naista päätyi sairaalahoitoon syötyään mukulaselleriksi luulemaansa myrkkykeison juurta.
Myrkkykeison kanssa ei pidä leikkiä, ja jos herää edes epäily mahdollisesta kasvin osien nielemisestä, tulee henkilölle antaa lääkehiiltä ja toimittaa hänet välittömästi sairaalahoitoon.
Kikutoksiinin nauttiminen aiheuttaa noin tunnin sisällä muun muassa oksentelua, vatsakipuja ja syljen erityksen lisääntymistä. Näitä seuraavat vakavammat, hieman epilepsiakohtausta muistuttavat oireet kuten suusta tuleva verinen vaahto, kouristelu ja munuaisten pettäminen. Kikutoksiinin aiheuttama keskushermoston yliaktiivisuus voi johtaa sydämen pysähtymiseen ja hengityksen salpautumiseen. Ilman hoitoa myrkkykeison syöminen saattaa johtaa kuolemaan vain muutamassa tunnissa. Suomessa vakavatkaan myrkytykset eivät pitkään aikaan ole olleet kohtalokkaita.
6. Raparperi
Käsi pystyyn kaikki ne, jotka ovat surutta syöneet raparperia kotipuutarhasta! Raparperia ei kuitenkaan saisi syödä suuria määriä ainakaan raakana, koska sen varsi ja erityisesti lehdet sisältävät oksalaatti-nimistä nefrotoksiinia.
Lieviin raparperimyrkytyksen oireisiin kuuluvat nielemisvaikeudet, pahoinvointi, ripuli ja oksentaminen. Vakavassa myrkytystilassa oksalaatin kertyminen elimistöön aiheuttaa hypokalsemiaa eli pienentynyttä veren kalsiumpitoisuutta, lihaskramppeja, tunnottomuutta ja voi pahimmillaan johtaa munuaisvaurioon.
Raparperin vaarallisimmat osat ovat suuret vihreät lehdet, joita ei missään nimessä pidä mennä popsimaan. Muuten raparperia kyllä kannattaa syödä, varsinkin kypsennettynä, sillä se sisältää paljon tärkeitä vitamiineja ja hivenaineita. Jos kirpeä raparperi maistuu suurina annoksina, kannattaa kyytipojaksi valita jotain kalsiumpitoista ruokaa, kuten maitotuotteita.
Kasvimyrkytykset ovat Suomessa harvinaisia, vaikka Myrkytystietokeskuksen tietoon on viimeisten vuosikymmenten aikana muutamia vakavia ukonhattu- ja myrkkykeisomyrkytyksiä tullutkin. Suomessa viimeisin kuolemaan johtanut kasvimyrkytys oli raparperin aiheuttama. Vuonna 1959 pieni lapsi menehtyi syötyään raparperin lehtiä.
7. Oleanteri
Oleanteri (Nerium oleander) on luonnonvaraisena Välimeren alueella ja Etelä-Aasiassa kasvava, parhaimmillaan jopa kuuden metrin korkuinen pensaskasvi. Myrkyllisyydestään huolimatta sitä pidetään myös huonekasvina kauniiden, tuoksuvien kukkiensa vuoksi. Useimmiten oleanteri hankitaan kuitenkin pihan koristukseksi, mutta paikka täytyy valita huolella, jotta lapset eivät pääse sitä koskettamaan. Oleanterin taittuneista lehdistä nimittäin erittyy erittäin myrkyllistä valkoista nestettä. Lehtien välttely ei toki riitä, sillä kasvin jokainen osa on myrkyllinen. Ihmisiä on kuollut, kun he ovat käyttäneet oleanterin oksia varraskeppeinä!
Nesteessä on tappavaa oleandriinia, joka kuluu samaan sydänglykosidien joukkoon kuin rohtosormustinkukan digoksiini. Myrkytyksen oireita ovat vatsakivut, päänsärky, sekavuus, tietoisuuden tason lasku, rytmihäiriöt ja kouristukset.
Vain yksi oleanterin lehti voi jo aiheuttaa hengenvaarallisia myrkytysoireita ja tehosta kertonee myös se, että kuivatuista lehdistä on Välimeren maissa valmistettu rotanmyrkkyä. Oleandriini ja muut oleanterin myrkylliset aineet pitävät siis tehonsa kuivattunakin.
8. Myrkkykatko
Myrkkykatko (Conium maculatum) on hyvin samannäköinen myrkkykeison ja harmittoman koiranputken kanssa, mutta myrkkykatkon tunnistaa punatäpläisestä varresta. Se ei ole alunperin kasvanut luonnonvaraisena Suomessa, mutta nykyään sillä on täälläkin laaja levinneisyysalue, vaikka se melko harvinainen onkin.
Myrkkykatkossa on monia myrkyllisiä aineita, joista vaarallisin on koniini. Vaikka kasvin ontosta varresta olisi houkuttelevaa tehdä hernepyssy, voi pelkkä puhaltaminen siihen aiheuttaa pahoinvointia ja suun polttelua. Myrkytys voi seurata hyvinkin nopeasti syömisen jälkeen ja pienikin määrä riittää; 6–8 tuoretta lehteä saattaa olla tappava annos.
Ensimmäiset oireet ovat oksentelu sekä polttava tunne suussa ja nielussa. Oireita ovat myös heittelevä verenpaine ja rytmihäiriöt. Koniinin – ja siten myrkkykatkon – vaarallisuus johtuu sen lihaksia halvaannuttavasta vaikutuksesta. Vakava myrkytystila aiheuttaa jaloista alkavan tunnottomuuden, joka leviää koko kehoon ja halvaannuttaa lopulta hengityslihakset. Myrkytyksen uhri voi selvitä, jos hänet saadaan nopeasti hengityskoneeseen, joka pitää yllä elintoimintoja sillä aikaa, kun koniinin vaikutukset muutaman päivän kuluessa häviävät.
Myrkkykatkoa on aikoinaan käytetty kuolemantuomioiden toimeenpanossa ja kuuluisin myrkkykatkolla teloitettu lienee länsimaisen filosofian isänä pidetty Sokrates.
9. Syysmyrkkylilja
Syysmyrkkyliljan (Colchicum autumnale) myrkyllisyys on pääteltävissä jo nimestä. Sitä esiintyy luonnonvaraisena Etelä- ja Keski-Euroopassa; Suomessa syysmyrkkylilja eli alastonimpi on puutarhojen koristekasvi – viljelykarkulaisia voi toki tavata luonnossakin.
Tämä sipulikasvi on kokonaan erittäin myrkyllinen, mutta eniten alkaloideihin kuuluvaa kolkisiinia löytyy siemenistä. Samoin kuin kultasateen sytisiini, myös syysmyrkkyliljan kolkisiini saattaa aiheuttaa epämuodostumia. Sitä käytetäänkin juuri tästä syystä kasvien kromosomistojen monistamiseen laboratorioissa.
Syysmyrkkylilja aiheuttaa myrkytysoireita hyvinkin pieninä määrinä syötynä. Oireita ovat muun muassa verenpaineen lasku, tuntohäiriöt, hallusinaatiot, vakavat vatsaoireet, hengityksen lamautuminen ja munuaisten vajaatoiminta. Ikävät oireet aiheuttava kolkisiini on kuitenkin oikein annosteltuna tärkeä lääkeaine, jota käytetään esimerkiksi niveltulehduksien ja sydänpussintulehduksen hoidossa.
10. Lehtonäsiä
Lehtonäsiä (Daphne mezereum) on melko harvinainen pensas, mutta sen levinneisyysalue on lähes koko Suomi pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Sen kauniin vaaleanpunaiset kukat puhkeavat Etelä-Suomessa jo huhtikuussa; ennen kuin sillä on vielä lehtiäkään. Hempeän ulkonäön ei kannata antaa hämätä, sillä lehtonäsiän jokainen osa on hengenvaarallisen myrkyllinen. Nisäkkäät, muut kuin ihmiset, tietävät luontaisesti jättää sen kirkkaanpunaiset marjat rauhaan, mutta linnuille niistä ei aiheudu harmia.
Vaikka koko kasvi on myrkyllinen, sisältävät sen marjat erityisen paljon metsereiiniä, joka lamauttaa hermoston aiheuttaen tukehtumisen tunteen. Suomalainen luonnontutkija ja kemisti Pehr Adrian Gadd kirjoitti lehtonäsiän vaarallisuudesta jo vuonna 1751: ”Muutamia marjoja annetaan pikku lapsille matojen menoksi, heidän sanotaan niistä siten kyllä pääsevänkin, mutta on siinä hengenmenokin pelättävissä.”.
Kuten monet myrkylliset kasvit, niin näsiäkin on ollut lääkekäytössä; pieninä määrinä käytettynä sillä on hoidettu muun muassa riisitautia, josta kertoo sen sen muut nimitykset kuten risimarjat ja riihipuu. Näsiän marjoja myös sekoitettiin voin, tervan, tupakan ja valkosipulin kanssa hoitavaksi salvaksi, jota ohjeistettiin käyttämään lasten vitsavoiteena. Eli näsiän marjoja pakaroille kurituksen jälkeen!
Näsiää käytettiin aikanaan petojen myrkyttämiseen, sillä vain kuusi raatoon piilotettua marjaa riitti tappamaan suden. Sama määrä on kohtalokas lapselle, ja aikuiseltakin ihmiseltä lähtee henki 10-15 marjalla, joten onneaan ei rohtojen kanssa kannata koettaa.
Lue myös:
- Dart Vader, lentävä ankka, alaston mies – 10 erikoista kukkaa, jotka näyttävät aivan joltain muulta
- Kauneudenhoito: 10 kammottavaa menetelmää menneisyydestä
Nyt kun selväksi on tullut, että Suomessakin on koko joukko myrkyllisiä kasveja, niin lopuksi lyhyt ohjeistus:
Myrkyllistä kasvia syönyttä ei saa laittaa oksentamaan, vaan hänelle annetaan ensiapuna lääkehiiltä. Myrkytysten hoidossa tarvittava lääkehiilimäärä on suuri – yliannostuksen vaaraa ei ole.
Jos epäilet mahdollista myrkytystä tai haluat neuvoja ja toimintaohjeita, niin ota yhteys vuorokauden ympäri palvelevaan Myrkytystietokeskukseen 0800 147 111 (maksuton) tai 09 471 977 (normaalihintainen puhelu).
Hätätilanteessa soita hätänumeroon 112.
Rakastuminen on henkimaailman juttuja: niin vain käy tai sitten ei. Asia ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertainen, ja rakastumisen takana on melko yllättäviäkin syitä.
Mikä toisessa ihmisessä kiehtoo? Mikä sinut on saanut rakastumaan? Löydätkö kenties tältä listalta syyn siihen, miksi joku on saanut perhoset lentelemään vatsassasi tai miksi juuri sinä olet vienyt joltakin jalat alta?
Rakkauden löytäminen voi olla tuskallista, mutta lukuisissa tieteellisissä tutkimuksissa on selvitelty rakastumisen anatomiaa, ja tunteen kehittymiseen vaikuttavat lukuisat erilaiset tekijät. Listafriikki esittelee nyt kymmenen psykologisten tutkimusten tarjoamaa kiehtovaa selitystä rakastumiselle.
Kemialla – hajuilla ja mauilla – on toki myös näppinsä pelissä; siihen rakastumisen puoleen voi tutustua suutelusta kertovalla listalla: Suukottelu kannattaa – 10 ihanaa, ällöttävää ja mielenkiintoista faktaa suutelusta.
Tämä lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset viisi salaisuutta rakastumisen anatomiasta ovat luvassa myöhemmin.
Ympäristöystävälliset valinnat
Jos etsii vain lyhyttä romanssia eikä hakusessa ole pitkäaikainen kumppani, niin omaan ostoskäyttäytymiseen ei tarvi kiinnittää juurikaan huomiota. Tärkeämpää on, että ostaa paljon ja luksusta!
Mutta jos etsii elämänmittaista puolisoa, niin hankintojen ympäristöystävällisyys ja ekologiset valinnat saattavat olla merkittävässä osassa. The Journal Of Social Psychology -lehdessä vuonna 2016 julkaistussa yhdysvaltalaistutkimuksessa koehenkilöiden tuli lukea kuvaus täysin tuntemattoman henkilön ostoskäyttäytymisestä ja sen jälkeen arvioida omia romanttisia tunteitaan ja shoppailijan soveltuvuutta partneriksi. Kuvia koehenkilöille ei tarjottu.
Ne, jotka vinguttivat visaa hinnasta ja tuotteen vastuullisuudesta välittämättä, arvioitiin fyysisesti puoleensavetäviksi ja houkutteleviksi, mutta kumppaneina heidät katsottiin sopiviksi vain lyhytaikaisiin suhteisiin. Valinnoissaan ympäristöasioihin huomiota kiinnittävät sen sijaan koettiin fyysisesti vähemmän viehättäviksi, mutta toisaalta lämpöisemmiksi ja hyvät kumppanin ominaisuudet omaaviksi. Koehenkilöt valitsivat vihreiden arvojen kannattajia parhaiksi pitkäaikaisiksi kumppaneiksi.
Joten haetko hetken huumaa vai suhdetta? Mieti siis, mitä ostoskärryysi laitat!
Silmiin katsominen
Silmät ovat sielun peili, sanotaan. Sanotaan myös, että yksi katse voi muuttaa kaiken. Tämän listan aiheen kohdalla nämä ainakin pitävät paikkansa, sillä tutkimusten mukaan rakastuminen voi tapahtua pelkästään silmiin katsomalla.
Massachusettsin yliopiston psykologi Joan Kellerman testasi katseen voimaa vuonna 1989, kun hän laittoi toisilleen tuntemattomia opiskelijoita katsomaan toisiaan suoraan silmiin kahden minuutin ajan. Koehenkilöt kertoivat tuijottamisen jälkeisessä haastattelussa, että heillä oli varsin yllättäen herännyt niin kiintymyksen kuin intohimoisen rakkaudenkin tunteita sitä kohtaan, jota he olivat katsoneet silmiin.
Sama ilmiö on todettu monissa tuoreemmissakin tutkimuksissa. Pitkä katsekontakti voi todella yhdistää kaksi ihmistä, jotka eivät ole koskaan aiemmin tavanneet toisiaan. Rakastumisen tunne on tällaisissa kokeissa varsin yleinen, vaikka se täysin tuntemattomaan ihmiseen kohdistuessa voikin tuntua kummalliselta. Ensisilmäyksellä rakastuminen on siis mahdollista, kunhan tuo ensisilmäys on tarpeeksi pitkä!
Vaikeasti tavoiteltava mysteeri
Rakastuminen on mysteeri ja mysteeriin voi rakastua. Jostain syystä ihmisiä kiehtoo epätietoisuus, sillä rakastumisen tunne saattaa voimistua, jos toinen osapuoli on arvoituksellinen.
Epätietoisuus siitä, mitä toinen ajattelee tai tuntee ei suinkaan vähennä tämän puoleensavetävyyttä, vaan se tekee henkilöstä entistä houkuttelevamman. Mystisyys luo myös vaarantuntua, jonka on itsessään todettu lisäävän viehättävyyttä. Mutta palataan siihen tarkemmin listan seuraavassa kohdassa.
Tutkimuksissa on myös todettu, että miehet ovat kiinnostuneita vaikeasti tavoiteltavista naisista. Esimerkiksi pikatreffitapahtumassa tehdyssä kokeessa miehet pitivät naisia huomattavasti haluttavimpina, jos nämä eivät vaikuttaneet olevan kiinnostuneita keskustelusta.
Asia ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertainen, sillä hyvin nopeasti välinpitämättömyys kääntyy naista vastaan. Tilanne muuttuu tuolloin päinvastaiseksi: vaikeasti tavoiteltava nainen ei olekaan enää viehättävä, varsinkaan jos hakusessa on pitkäaikainen kumppani.
Oikeanlaiset ilmeet
Onnellisuus vetää miehiä puoleensa, mutta naisilla tilanne on päinvastoin. Brittiläisen Kolumbian yliopistossa vuonna 2011 tehty tutkimus on psykologian alan Emotion -julkaisussa otsikoitukin musertavasti: Happy guys finish last eli iloiset jätkät jäävät viimeisiksi.
Professori Jessica L. Tracyn johdolla tehdyissä tutkimuksissa yli tuhannelle henkilölle näytettiin kuvia vastakkaisen sukupuolen edustajista, minkä jälkeen heitä pyydettiin arvioimaan kuvissa olleiden henkilöiden puoleensavetävyyttä.
Miehet pitivät kaikkein viehättävimpinä sellaisia naisia, jotka hymyilivät kuvissa. Naisten mielestä taas kuvissa onnellisilta näyttäneet miehet olivat siellä vähiten kiinnostavimpien joukossa.
Samanlainen sukupuolten välinen ero oli havaittavissa ylpeydessä, mutta toisin päin: Ylpeät miehet olivat kaikkein kiinnostavimpia naisten mielestä, mutta miehille ylpeä ilme oli kaikkein luotaantyöntävin. Hyvin mielenkiintoista on se, että häpeä oli kummankin sukupuolen mielestä yksi houkuttelevimmista tunteista; ainakin ilmeen perusteella.
Näiden mieltymysten todettiin myös pysyvän samanlaisina kuvia katsoneen tai kuvissa olleiden iästä riippumatta.
Olisiko tämä tutkimus syytä pitää mielessä, kun valitsee profiilikuvaa Tinderiin?
Koiran omistajalla käy flaksi
Vuonna 2014 Journal of Evolutionary Psychology -lehdessä julkaistu israelilaistutkimus selvitti sitä, vaikuttaako koiran omistaminen miesten puoleensavetävyyteen. Tutkimusryhmä oli jakanut miehet karkeasti kahteen ryhmään ”cads and dads” eli moukkiin ja hyvää isämateriaalia oleviin.
Psykologi Sigal Tifferetin johtaman ryhmän hypoteesina oli se, että koiran omistaminen tekisi moukistakin naisten silmissä potentiaalisia pitkäaikaisia kumppaneita. Ja oletus meni nappiin!
Koehenkilöinä toimivat naiset lukivat lyhyitä kuvauksia kumpaankin ryhmään kuuluvista miehistä ja yleisesti ottaen moukat olivat sopivia kumppaneita vain lyhytkestoisiin suhteisiin. Mutta koira muutti kaiken. Jos kuvauksessa oli mainittu, että miehellä on koira, näkivät naiset hänet huolehtivaisena ja kykeneväisenä sitoutumaan riippumatta kaikista moukkamaisista ominaisuuksista.
Lemmikkikaupoille ei kuitenkaan ole rakkauden löytymiseksi lähdettävä, sillä pelkkä koiran kanssa nähdyksi tuleminen nostaa naisten silmissä pisteitä. Etelä-Bretagnen yliopistossa vuonna 2008 tehdyssä tutkimuksessa laitettiin parikymppinen mies pyytämään puhelinnumeroa sadoilta nuorilta naisilta. Todennäköisyys numeron saamiselle oli paljon suurempi silloin, jos hänellä oli koira mukanaan. Eli nyt vain innokkaasti ulkoiluttamaan kaikkien tuttavien koiria! Varsinkin, jos koet olevasi moukka.
Lue myös:
Sydän tykyttää, kädet puristuvat nyrkkiin ja pää meinaa räjähtää. Nämä tuntemukset ovat tuttuja misofoniasta kärsiville, jotka raivostuvat arkipäiväisistä äänistä.
Misofonia tarkoittaa yliherkkyyttä tietyille tavanomaisille äänille, kuten ruoan pureskelu, kynän naputtelu tai yskiminen. Tämän erikoisen ja melko harvinaisen vaivan syytä ei tunneta eikä siihen myöskään ole parannuskeinoa.
Misofoniasta kärsivää voidaan pitää huonokäytöksisenä, sillä tiettyjen äänien kuuleminen aiheuttaa voimakkaan tunnereaktion: kuvotusta, raivoa, paniikkia ja vihaa. Henkilö tiedostaa itsekin reaktionsa olevan aivan liian voimakas, mutta hän ei voi sille yhtikäs mitään.
Listafriikki keräsi nyt kasaan faktoja misofoniasta – lista saattaa auttaa sinua ymmärtämään läheisesi räjähtävää suhtautumista tai sitten omaa reagointiasi mitättömiltä kuulostaviin ääniin.
Mitä misofonia ei ole?
Aloitetaan oikomalla väärinkäsityksiä, eli mitä misofonia ei ole.
Se ei ole fobia. On olemassa fonofobia eli puhumisen tai kovien äänien pelko, mutta misofonia on täysin eri asia.
Misofonia ei myöskään ole sama kuin hyperakusia, josta kärsivät kokevat kaikki ympäristön äänet sietämättöminä. Misofoonikko on herkistynyt vain tietyille äänille, jotka ovat usein matalia ja toistuvia.
Misofoniasta ei myöskään ole kyse sellaisissa tapauksissa, joissa esimerkiksi naapurista kantautuvat kovat äänet tai jonkun äänekäs pureskelu ärsyttävät. Nämä ovat täysin normaaleja tuntemuksia, joihin reagointi on kontrolloitavissa.
Misofoniikolle ne äänet, joille hän on herkistynyt, ovat täysin ylivoimaisia. Reaktiota on mahdoton hallita. Kyseessä ei ole inhotus, vaan päällimmäinen tunne on puhdas raivo.
Minkälaiset äänet raivostuttavat misofoonikkoa?
Usein misofonia kuvaillaan raivoksi, jonka laukaisee syömisen äänet. Usein näin onkin, mutta vaiva ei kuitenkaan ole noin yksioikoinen.
Laukaisevat äänet voidaan luokitella viiteen eri kategoriaan: suuäänet kuten ruoan pureskelu, hengitysäänet, vokaaliset äänet kuten hyräily, kehon liikkeiden äänet kuten sormien naksuttelu, sekä sekalaiset äänet kuten karkkipussin rapistelu.
Ruoan maiskutus, tuuletin, tiskikoneen tyhjäyksen aikainen astioiden kolina, kynsien viilaaminen, näppäimistön näpyttely, mahan murina, tuulilasinpyyhkimet – reaktion laukaisevia ääniä on monia erilaisia. Yhteistä niille kaikille on kuitenkin se, että useimmille ihmisille ne ovat täysin yhdentekeviä.
Misofonian syytä ei tunneta
Koska sairautta ei ole vielä kovinkaan kauaa tai paljon tutkittu, ei sen syntymekanismia tai -syytä tunneta. Yhtälailla mysteeri on se, miksi misofonia on yleisempää tytöillä kuin pojilla. Useimmiten misofonia puhkeaa esiteini-iässä eli 9–12-vuotiaana. Varsin usein ensimmäinen misofonian laukaiseva ärsyttävä ääni on vanhemman tai jonkun muun lapsuudenaikaisen perheenjäsenen tuottama.
Joidenkin asiantuntijoiden mukaan laukaisevana tekijänä saattaa toimia stressi ja ahdistus, mutta kaikki eivät ole yhtä mieltä. Jos näin olisi, tepsisi terapia huomattavasti paremmin.
Newcastlen yliopiston neurotieteen instituutin johtava tutkija Sukhbinder Kumar uskoo, että misofonia liittyy menneisyyden muistoihin, joihin liittyvät tunteet nousevat äänen kuullessa pintaan. Kumarin mukaan keskimääräinen puhkeamisikä tukee tätä ja voimakas tunnereaktio on misofoonikon aivojen tapa muistuttaa aiemmasta. Kumarin teoria viittaa siis psykologiseen vaivaan, mutta toisaalta misofoonikoiden aivoissa on havaittu rakenteellisia muutoksia.
On myös erikoista, että kaikkien ihmisten tuottamat äänet eivät aiheuta misofoonikossa samanlaista reaktiota. Usein esimerkiksi tuntemattoman henkilön syömisen ääni voi olla siedettävä, mutta läheinen henkilö kun mässyttää menemään, niin hermot ovat riekaleina.
Muutoksia aivotoiminnassa
Misofoniasta kärsivien todellista lukumäärää ei tiedetä, mutta lääkärien mukaan se on erittäin harvinainen sairaus. Suomessa misofonialla ei ole virallista tautiluokitusta, vaikka kyse on täysin todellisesta vaivasta.
Misofoniaa tutkittaessa on havaittu, että henkilön aivot lähtevät ylikierroksille tietyille äänille altistuessaan. Newcastlen yliopistossa misofoonikkojen aivoja on kuvannettu ja tutkimuksissa on ilmennyt, että aivojen osa nimeltään aivosaari on yliaktiivinen. Aivosaari liittää aistimukset tunteisiin. Misofoonikoilla aivosaaren havaittiin myös olevan normaalista poikkeavalla tavalla yhteydessä niihin muihin aivojen osiin, jotka liittyvät tunteiden käsittelyyn.
Samat tutkijat ovat saaneet selville myös sen, että misofoonikoiden etuotsalohkoissa on havaittavissa hienoisia muutoksia. Ja aivojen otsalohkossa tapahtuu tunteiden käsittelyä ja sinne keskittyy nimenomaan mekanismit, jotka normaalisti hillitsevät epänormaalia reagointia ääniin.
Ongelma siis vaikuttaa piilevän hermoston kytkennöissä. Toimintaongelma on niissä aivojen osissa, joissa kuuloaistimus yhdistyy tunteeseen.
Reaktio voi olla fyysinen
Jotkin äänet ottavat päähän; se on normaalia. Mutta harva meistä reagoi ääniin fyysisesti. Misofoonikolle näin voi kuitenkin käydä. Rintakehässä voi tuntua painetta ja jopa kipua, sydämensyke nousee ja alkaa hikoiluttaa. Muita havaittuja oireita ovat muun muassa hengenahdistus ja verenpaineen nousu.
Kehossa aktivoituu sympaattinen hermosto, joka käynnistää taistele tai pakene -reaktio. Kyseessä on elintärkeä stressireaktio, mutta tavanomaisten äänten ei sellaista pitäisi laukaista.
Misofoonikoilla tilanne on kuitenkin juuri näin: ettei tulisi totaalista räjähdystä, on monen vaivasta kärsivän lähdettävä huoneesta pois. Hänen on taisteltava tai paettava.
Misofonia voi hankaloittaa elämää ja ihmissuhteita merkittävästi
Misofoonikko ei välttämättä kestä syödä perheensä kanssa, joten hän saattaa aterioida eri huoneessa. Näin kävi esimerkiksi misofoniatutkimuksissa mukana olleelle englantilaiselle Olana Tansley-Hancockille, joka eristäytyi muusta perheestä aina ruokailujen ajaksi. Tansley-Hancock ei ollut tietoinen sairaudesta, ennen kuin googlasi ”haluan lyödä ihmisiä, kun kuulen heidän syövän”.
Tietoisuus sairaudesta on helpottanut naisen elämää, vaikka oireet eivät mihinkään ole kadonneetkaan. Apu on löytynyt korvatulpista, joita Tansley-Hancock käyttää aina muiden ihmisten seurassa ollessaan.
Koska reaktion laukaisevien tilanteiden välttäminen on ainoa täysin toimiva keino, voi arkipäiväisestä elämästä tulla piinaa. Moni pahoista oireista kärsivä on joutunut vaihtaa työpaikkaa ärsyttävien äänten takia ja koulunkäynti voi olla täyttä tuskaa.
Entäs vaikka junassa matkustaminen, kun joku toinen syö eväitään tai tekee tietokoneella töitä? Vaunua tai ainakin paikkaa on pakko vaihtaa, jos nämä äänet raivostuttavat.
Elokuvateatteriin on turha kuvitella menevänsä, koska karkkipussien rapistelu ja sipsien rouskuttelu saa pään räjähtämään.
Tai mieti tilanne, jossa puolison hengittämisen ääni saa aikaan sellaisen reaktion, että tekisi mieli käydä kurkkuun kiinni. Samalla tiedostat, miten järjetön reaktiosi on, mutta et voi tunteelle mitään.
Mikä avuksi?
Koska misofoniaan ei ainakaan vielä ole täydellistä parannus- tai hoitokeinoa, jää parhaaksi vaihtoehdoksi oireiden hillintä ja hallinta.
Tinnituksen, eli korvien soimisen ja huminan, hoitoon tarkoitetun siedätyshoidon on havaittu auttavan joitakin misofoonikkoja kestämään paremmin triggeröiviä ääniä. Jo aiemmassa kohdassa mainituista korvatulpista on löytynyt helpotus monelle misofoonikolle. Myös valkoista kohinaa tuottavat laitteet voivat auttaa peittämään raivostuttavia ääniä. Perinteinen keskusteluterapia tai hypnoterapia voivat niin ikään auttaa.
Myös vanha viisaus eli ”elämäntavat kuntoon” saattaa helpottaa misofonian oireiden hallintaa. Stressin ja väsymyksen tiedetään lisäävän ääniyliherkkyyttä, joten jo pelkkä lepo ja kunnollinen palautuminen voi parantaa misofoonikon elämänlaatua. Vaikeista oireista kärsiviä tällaiset vinkit toki vain turhauttavat.
Radikaalimpiakin keinoja on kokeiltu: tietyt masennuslääkkeet voivat auttaa, mutta niitä ei yleisesti suositella misofoonikoille. Kognitiivisen neurologian professori Tim Griffiths Newcastlen yliopistosta näkee sähköhoidon erittäin lupaavana vaihtoehtona. Historiallisesti sähkösokkihoitona tunnettu hoitomuoto on toki kiistanalainen, mutta heikko ja tarkasti kohdennettu sähkövirta säätää aivojen toimintaa juuri toivotulla tavalla.
Onko misofoniassa mitään positiivista?
Sanonta ”ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin”, pitää myös misofonian kohdalla paikkansa. Tutkimusten mukaan tästä ikävästä vaivasta kärsivät ovat luovia neroja.
Northwesternin yliopiston tutkijat ovat havainneet, että misofoonikot pärjäävät erityisen loistavasti luovuutta vaativissa testeissä. Koehenkilöt vaikuttivat olevan sitä luovempia, mitä enemmän tietyt äänet heitä ärsyttivät.
Tiedetään, että aivojen limbiseen järjestelmään kuuluvien mantelitumakkeiden keskimääräistä suuremmalla koolla on yhteys luovuuteen. Tuoreessa Amsterdamin yliopistossa vuonna 2021 tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että misofoniasta kärsivien mantelitumakkeet ovat tavallista suurempia.
Mantelitumakkeet ovat osa aivojen limbistä järjestelmää ja osallistuvat isoilta osin tunnemuistiin sekä tunteiden prosessointiin eli muun muassa siihen, miten reagoimme pelkoon tai vihaan. Tutkijat kirjoittavat myös, että misofoonikoiden vasen mantelitumake on kytkeytynyt pikkuaivoihin normaalia enemmän, mikä saattaisi selittää refleksinomaisia fyysisiä reaktioita, joita tietyt äänet aiheuttava.
Lue myös:
Mitä kaikkea ylimääräistä ihmisen sisältä voi löytää? Käsittämättömiä asioita, usko pois! Tälle listalle niistä valittiin elävät olennot.
Joskus ihmisen sisältä voi löytyä sinne vahingossa päätyneitä asioita, ja joskus vierasesineitä laitetaan tarkoituksella sisään erinäisistä aukoista. Ongelmaksi nämä skenaariot muodostuvat silloin, kun vierasesine, tai tässä kohtaa vieraseliö, ei katoakaan, vaan jää pitämään majaa ihmisen sisälle.
Listafriikki esittelee teille nyt kymmenen karmivaa ja kummallista tapausta, joissa eläviä olentoja on löytynyt ihmisen sisältä. Nautinnollisia lukuhetkiä!
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset puistattavat tarinat ovat luvassa myöhemmin.
Tosielämän Hämähäkkimies
Umpilisäkkeen poistaminen on nykyisin yksi yleisimmistä leikkauksista, eikä vatsan alueelle jää tähystyksestä kuin hyvin pieni arpi. Mutta vaikka arpikudos voi äkkisilmäyksellä vaikuttaa paksulta, on se todellisuudessa muuta ihoa ohuempaa. Sen sai karvaasti kokea australialainen Dylan Maxwell lomaillessaan indonesialaisella Balin saarella vuonna 2014.
Hän huomasi eräänä reissupäivänä saaneensa ikävän näköisen hyönteisen pistoksen vatsaansa, ja paikallisella lääkäriasemalla hänelle määrättiin antihistamiinia sen hoitoon.
Maxwell kuitenkin palasi uudelleen lääkärin pakeille, koska koko hänen vatsansa pituudelta – navasta rintaan – kulki kirkkaanpunainen, polttava vana. Tutkimuksissa lääkäri totesi ihon alla olevan pienen hämähäkin, joka oli kaivanut kantajaansa kivuliasta polkua kolmen päivän ajan.
Maxwell palasi kiireen vilkkaa kotimaahansa, jossa trooppinen tunkeilija vihdoin saatiin vedettyä navan kautta pois. Lääkärit arvelivat, että hämähäkki oli päässyt tunkeutumaan miehen ihoon vanhan leikkausarven kautta.
Maxwell selvisi koettelemuksesta lähinnä säikähdyksellä, ja tunnetaan nykyään kavereiden keskuudessa Spiderman-lempinimellä. Tietenkin.
Kummallinen kivi
Kun kalifornialainen Franklinin perhe oli viettämässä kaunista kesäpäivää meren rannalla vuonna 2013, sattui pieni Paul-poika kaatumaan. Paul sai polveensa haavan, mutta mitäs siitä; nelivuotiaan naarmu putsattiin ja siihen laitettiin laastari päälle, jotta leikki voi jatkua.
Parin viikon päästä polvi oli kuitenkin pahasti turvonnut ja näytti tulehtuneelta. Lääkärin määräämät antibiootit auttoivatkin tulehdukseen, mutta ne eivät poistaneet polvessa ollutta mustaa pattia, joka kaiken lisäksi vaikutti kasvavan.
Äiti, Rachel Franklin, päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä ja puristi näppylää lääkärin kielloista huolimatta. Ulos purskahti pieni, musta kappale, jonka hän ensi alkuun päätteli olevan kivi. Lähemmällä tarkastelulla ”kivessä” näytti olevan kierteitä, ja se osoittautuikin eläväksi kotiloksi.
Todennäköisesti haavaan oli rannalla päässyt kotilon muna, josta eläin oli kuoriutunut ja onnellisena alkanut terävällä raastinkielellään syömään pojan polvea.
Paul itse piti tapahtunutta ”vähän hulluna”, ja päätti pitää kotilon lemmikkinään nimeten sen samana kesänä ensi-iltansa saaneen Turbo-elokuvan mukaan.
Kukkia kannan
Pekingiläiset lääkärit olivat sanattomia, kun vain 16-kuukautinen Ranran tuotiin sairaalaan tutkittavaksi vuonna 2013. Vanhemmat olivat huolestuneet, kun tyttö itki aivan lakkaamatta ja raapi pakonomaisesti toista korvaansa. Äiti oli yrittänyt katsoa korvakäytävään ja nähnytkin siellä jotain epätavallista, mutta ei ollut saanut esinettä pois.
Tutkittuaan Ranranin korvaa, erikoislääkärit totesivat, että siellä on voikukka. Vanhemmat kertoivat, että tytön korvaan oli lentänyt voikukan siemen neljä kuukautta aiemmin, mutta se ei ollut heitä aiemmin huolestuttanut.
Lääkärit poistivat kovalla työllä ja tuskalla täysikasvuisen, joskin vain 2 senttimetrin mittaisen kukan. Kukan juuret olivat jo sulautuneet korvan seinämiin, se täytti koko korvakäytävän ja olisi myöhemmin saattanut aiheuttaa vakavia terveysongelmia. Ranran ja hänen vanhempansa pääsivät kuitenkin samana päivänä kotiin; ilman korvakipuja ja ylimääräisiä voikukkia.
Pavunvartta pitkin
Yhdysvaltalainen Ron Sveden oli vuonna 2010 kärsinyt jo kuukausien ajan pahoista hengitysongelmista. Häntä yskitti koko ajan ja yleiskunto oli romahtanut. Eräänä kesäisenä päivänä Svedenin olo kävi niin tukalaksi, että hänen vaimonsa Nancy päätti soittaa ambulanssin.
Tutkimuksissa selvisi, että miehen vasen keuhko oli romahtanut ja Sveden oli henkisesti valmistautunut syöpädiagnoosiin. Mutta toisin kävi.
Röntgenkuvissa näkyi kaikkien ihmetykseksi herneenverso. Lääkärit epäilivät, että Svedenin syödessä herneitä oli yksi pallura eksynyt vahingossa väärään paikkaan. Keuhkojen lämpimässä ja kosteassa ympäristössä sen oli ollut hyvä itää ja kasvaa.
Leikkaus sujui hienosti ja vajaan puolentoista sentin mittainen verso saatiin poistettua. Saattaa olla, että sairaalan keittiöllä oli kuultu oudosta löydöksestä, sillä kun Sveden sai ensimmäisen kiinteän ateriansa, vastasivat vihannesosuudesta herneet. Kammoa miehelle ei ollut tullut, vaan hän söi nauraen lautasensa tyhjäksi.
Huojentava diagnoosi
Vuonna 2007 Phoenixissa asuva Rosemary Alvarez eli pahinta painajaistaan. Hän oli hakeutunut lääkärin vastaanotolle, kun hänelle oli ilmaantunut tasapaino-ongelmia, nielemisvaikeuksia ja toisen käden puutumista. Alvarez oli juuri saanut magneettikuviensa tulokset, jotka olivat vahvistaneet sen, mitä nainen oli jo osannut pelätä. Hänellä oli aggressiivinen aivokasvain.
Neurokirurgit päättivät lähteä vaaralliseen leikkaukseen ja poistamaan syvällä aivorungossa olevaa kasvainta, koska Alvarezin tila heikkeni vauhdilla. Leikkaussalin henkilökuntaa odotti aivoissa kuitenkin mieluinen yllätys, nimittäin elävä heisi- eli lapamato.
Löydös oli sen takia positiivinen, että mitään kasvainta ei ollut olemassakaan ja mato oli huomattavasti helpompi poistaa sen hyytelömäisestä majapaikasta.
Miten mato oli aivoihin päätynyt?
Yleensä heisimadot leviävät ulosteiden mukana ja loisivat suolistossa, mutta niiden pikkuruiset munat voivat päästä verenkierron kautta muualle elimistöön. Kuoriutuvat toukat muodostavat uuteen elinympäristöönsä kystia eli nesteen täyttämiä rakkuloita, joiden sisällä ne sitten elävät.
Lue myös:
On uskomatonta, miten paljon kymmeniä miljoonia vuosia sitten eläneistä eläimistä tiedetään. Silti dinosaurukset yllättävät ja paljastavat itsestään fossiilien välityksellä jatkuvasti uusia asioita.
Dinosaurusten valtakausi alkoi noin 230 miljoonaa vuotta sitten ja päättyi lopulta tuhoisaan asteroidi-iskuun noin 65 miljoonaa vuotta sitten. On kuitenkin väärin sanoa, että dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon, sillä yksi dinosaurusryhmä elää keskuudessamme tänäkin päivänä. Lintujen sanotaan polveutuvan dinosauruksista, mutta itse asiassa tieteellinen fakta on se, että linnut ovat dinosauruksia.
Kotipihan puussa laulava sinitiainen kuuluu dinosaurusten teropodi-alalahkoon ja se on läheisempää sukua Tyrannosaurus rexille, kuin T. rex on pitkäkaulaisille brontosauruksille tai kolmisarvisille triceratopseille.
Monet näistä listan faktoista liittyvätkin siihen, miten samankaltaisia linnut ja tietyt dinosaurukset ovat. Jos dinosaurusten käytös kiinnostaa, niin paras tapa tutustua siihen on seurata lintuja. Se on uskomatonta, mutta totta!
Listafriikki tarjoilee nyt kymmenen yllättävän faktan listan, joka avaa muniaan hautovien, saaliin perässä uivien ja yhdyskunnissa pesivien dinosaurusten elämää.
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset dinosaurusfaktat ovat luvassa myöhemmin.
Tyrannosaurus rex oli yllättävän hidas
Tyrannosaurusten on jo pitkään tiedetty olevan suhteellisen hitaita petoja. Mutta tuoreen tutkimuksen mukaan ihmisen olisi varsin helppo paeta maailmanhistorian pelottavinta ja kuuluisinta petoa.
Alankomaalaisten yliopistojen yhteistyössä tehdyssä tutkimuksessa keskityttiin T. rexin jalkojen sijaan sen häntään. Suuren petodinosauruksen häntä liikkui kävellessä ylös ja alas. Tutkimuksen pohjana käytettiin liikettä, joka syntyy kun ihminen keinuu. Keinujan on pysyttävä keinun vauhdissa ja mukailtava sen tahtia, jos mielii pitää sen liikkeessä. Samaan tapaan T. rexin hännän oli pysyttävä eläimen tahdissa.
Dinosauruksen hännästä tehdyn kolmiulotteisen mallin perusteella tutkijat kykenivät selvittämään taajuuden, jolla T. rexin häntä luonnostaan liikkui. Tuon ominaistaajuuden perusteella voitiin päätellä, että T. rexin normaali kävelynopeus oli 4,6 kilometriä tunnissa. Joten kävelylenkki T. rexin kanssa olisi melko rauhallinen.
Entäs sitten se pakoon juokseminen? Manchesterin yliopiston paleontologien vuonna 2017 julkaiseman tutkimuksen mukaan T. rex kykeni juoksemaan enintään 20 kilometrin tuntivauhtia – sitä nopeampi vauhti olisi murskannut sen luut. Maratonin maailmanennätys on hieman päälle kaksi tuntia, joten sillä vauhdilla dinosaurus jäisi jälkeen. Ja ihminen on yksi maailmanhistorian parhaista kestävyysjuoksijoista, joten lyhytkin pyrähdys ”täysiä” saisi varmasti pedon luovuttamaan.
Dinosaurusten värikkäät munat
Pitkään ajateltiin, että kaikki dinosaurusten munat olivat kalkkikuorisia ja kovia. Tämä virheellinen olettamus johtui siitä, että kovakuoriset munat ovat säilyneet paremmin. Sittemmin fossilisoituneita pehmeäkuorisia munia on löytynyt myös ja itse asiassa kaikkien dinosaurusten munat olivat ensiksi juuri tämän kaltaisia eli muistuttivat nahkamaisella pinnallaan nykypäivän krokotiilien ja kilpikonnien munia.
Ennen kuin linnut erkanivat omaksi haarakseen, alkoi muniin ilmestyä kalsiumia, kuin evoluution kokeiluna. Se oli toimiva mutaatio, joka ilmestyi itsenäisesti kolmeen eri dinosaurusten sukupuun haaraan.
Vuoteen 2018 saakka ajateltiin, että vaikka munat olivat kovia kuten linnuilla, ovat ne olleet valkoisia kuten matelijoilla. Värikkäiden munien on uskottu kehittyneen vasta siinä vaiheessa, kun linnut kehittyivät omaksi ryhmäkseen.
Mutta Yalen yliopiston paleontologin Jasmina Wiemannin johtama tutkimusryhmä on selvittänyt, että monien dinosaurusten munat olivatkin värikkäitä, kuten nykylinnuilla. Nature-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa yli 66 miljoonaa vuotta vanhoista munista löydettiin merkkejä monista samoista pigmenteistä, jotka edelleen määrittävät lintujen munien värit. Tutkijat analysoivat 15 dinosauruslajin munia ja niiden joukossa oli sinivihreitä, ruskeita ja jopa täplikkäitä kuoria.
Väritys ja kuviointihan suojaavat munia, koska ne eivät erotu ympäristöstä samoin kuin valkoiset munat. Oletettavaa onkin, että värilliset munat kehittyivät, kun dinosaurukset alkoivat rakentaa avoimia pesiä. Mistä päästäänkin kiehtovaan pesimiskäyttäytymiseen.
Dinosaurukset huolehtivat munistaan ja osa jopa hautoi niitä
Ryhmä höyhenpeitteisiä nykylintujen läheisimpiä sukulaisia, joihin muun muassa velociraptorit kuuluvat, nimettiin aikoinaan väärinymmärryksen vuoksi oviraptoreiksi. Mongoliasta löytyi 1920-luvulla suuri määrä oviraptorin fossiileja, joista monet olivat pesien päälle levittäytyneinä, joten dinosaurusten arveltiin olleen rötöstelyreissulla – siitä siis nimi Oviraptorosauria eli munavaraslisko.
Vasta 1990-luvulla tutkijat löysivät samoilta alueilta sikiöitä sisältäneitä munia ja tuolloin selvisi, että ne olivat varkaiksi epäiltyjen petojen munia. Emot olivat suojelleet jälkikasvuaan. (Kuvassa fossiili, jossa oviraptori hautoo muniaan.)
Eivätkä ne ainoastaan suojelleet muniaan vaan hautoivat niitä. Tähän saatiin varmuus vuonna 2017 julkaistussa tutkimuksessa, jossa kyettiin selvittämään lämpötila, jossa munat ovat hautomisvaiheessa olleet. Aiemman uskomuksen mukaan dinosaurukset munivat kaivamaansa kuoppaan ja peittivät munat maa-aineksella kuten krokotiilit ja kilpikonnat. Ranskalais-kiinalainen tutkimusryhmä analysoi hapen eri isotooppeja ja kykeni niiden avulla toteamaan, että 70 miljoonaa vuotta sitten munitut dinosauruksen munat ja niiden sisällä olleet sikiöt olivat kehittyneet 35–40 celsiusasteessa. Eli samassa lämpötilassa, jossa modernit linnut pitävä munansa hautomalla niitä.
Nykyisin uskotaankin, että iso osa dinosauruksista tosiaankin hautoi muniaan. Suurimmat lajit eivät tietenkään voineet istua muniensa päällä murskaamatta niitä ja ne käyttivätkin hautaamismenetelmää tai munivat jälkikasvunsa pesän reunoille, istuivat itse keskellä ja levittivät höyhenpeitteiset raajansa munien päälle.
Dinosaurukset eivät olleet vaihtolämpöisiä
Käytetään tässä kohtaa selvyyden vuoksi jo hieman vanhentuneita termejä tasa- ja vaihtolämpöinen. Nisäkkäät ja linnut ovat tasalämpöisiä, eli ne tuottavat lämmön kehon sisällä ja pitävät sen aina suunnilleen samana, kun taas vaihtolämpöisten ruumiinlämpötila muuttuu ympäristön mukaan. Vaihtolämpöisiä ovat muun muassa matelijat ja sammakkoeläimet, joten pitkään ajateltiin, että dinosaurusten täytyi olla fysiologialtaan samanlaisia kuin nuo oletetut lähisukulaisensa.
Mutta kuten ainut elossa oleva dinosaurusryhmä eli linnut, niin myös muut dinosaurukset olivat tasalämpöisiä, tai ainakin jotain sinne päin. Tämä on voitu päätellä muun muassa nukkumisasennosta, sillä 128 miljoonaa vuotta vanhoista fossiileista on havaittu, että dinosaurukset nukkuivat raajat lähelle kehoa vedettynä ja pää toisen etujalan tai siiven alle työnnettynä – juuri kuten linnut. Tämä asento säästää energiaa ja vähentää lämmönhukkaa. Näin siis ainakin aktiivisesti metsästäneillä petodinosauruksilla; enemmän paikoillaan laiduntaneet suurikokoiset kasvinsyöjät saattoivat olla vaihtolämpöisiä.
Limusaurus – pedosta kasvinsyöjäksi yhden elämän aikana
Eläinmaailmasta tunnetaan paljon esimerkkejä lajeista, jotka käyvät läpi radikaaleja fyysisiä muodonvaihdoksia tai elävät hyvin eri tavoin elämänsä eri vaiheissa.
Noin 160 miljoonaa vuotta sitten elänyt, teropodien alalahkoon kuuluva Limusaurus teki kuitenkin sellaisen muutoksen, joka on hyvin harvinainen eläinkunnassa. Monet ihmiset toki tekevät tällaisen muutoksen, mutta omasta valinnastaan. Limusauruksilla se kuului jokaisen yksilön elämään. Ne vaihtoivat ruokavalionsa lihasta kasviksiin.
Pekingiläisen paleontologisen instituutin vuonna 2014 julkaiseman tutkimuksen mukaan Limusaurus syntyi kunnioitettava hammaskalusto suussaan ja söi lihaa niin kuin kunnon petodinosauruksen kuuluukin. Vuosien kuluessa ja eläimen kasvaessa sen vartalossa tapahtui useita kymmeniä suuria muutoksia, jotka kaikki tähtäsivät siihen, että lihan sijaan se jauhaa pian lehtiä ja oksia. Limusaurus menetti hampaansa 12. ikävuoteen mennessä ja hiljalleen sen kallon muoto ja mittasuhteet muuttuivat, esimerkiksi yläleuka alkoi kaareutumaan alaspäin, jolloin sitä pystyi käyttämään nokkana.
Syytä tähän merkilliseen muutokseen voidaan vain arvailla, mutta asiantuntijoiden mukaan kyse saattaa olla lajinsisäisen kilpailun vähentämisestä. Kun nuoret yksilöt söivät lihaa ja aikuiset kasveja, ei sukupolvien välille tullut kilpailua ravinnosta. Fossiiliaineiston perusteella tiedetään, että täysikasvuiset Limusaurukset nielivät kiviä ruoansulatuksen avuksi, sillä ruokavalionmuutos oli niin dramaattinen.
Kivien nieleminen ei ollut ainoastaan Limusauruksen erikoisalaa, vaan sitä tekivät monet muutkin dinosaurukset. Ja nykyäänkin dinosaurukset nielevät pieniä kiviä vilkastuttaakseen ruoansulatusta.
Lue myös:
Tiede
Lumelääke toimii, vaikka sen tietäisi olevan tehoton: 10 ymmärryksen ylittävää faktaa plasebovaikutuksesta – osa 2
Yksi erikoisimmista lääketieteen ilmiöistä on plasebovaikutus. Miten voi olla, että tehoton lumelääke jollain ihmeellä vaikuttaa oikean lääkkeen lailla?
Plasebovaikutus juontaa juurensa aivojemme ikiaikaiseen palkitsemisjärjestelmään, jonka tirehtöörinä toimii välittäjäaine dopamiini. Dopamiini tsemppaa meitä liikkumaan, oppimaan ja muistamaan, mutta myös toistamaan asioita, jotka tuottavat mielihyvää. Haittapuolena on se, että dopamiini palkitsee myös huumeiden käytöstä.
Dopamiinia vapauttavat hermosolut eivät tarvitse varsinaisia tekoja aktivoituakseen, vaan lumelääkkeiden tapauksessa pelkkä ajatus terveydentilan paranemisesta saa aikaan välittäjäaineen runsaan erittymisen. Dopamiinin yhtäkkinen määrän lisäys aktivoi myös endorfiinien, aivojen omien voimakkaiden ”kipulääkkeiden” tuotantoa, mikä selittää sen, että kipu oikeasti lievittyy.
Koska plasebovaikutus voidaan havaita aktiivisuutena myös aivojen evolutiivisesti vanhimmissa osissa, on sen teho muutakin kuin ihmisen uskoa lääkkeisiin. Alitajuntamme kerää tietämättämme vihjeitä ympäristöstä ja ehkä iso, punainen pilleri on sille merkki paremmasta tulevaisuudesta.
Listafriikki kokosi nyt kymmenen uskomatonta faktaa plasebovaikutuksesta – onko meidän mahdollista jopa hoitaa itse itseämme?
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset faktat plaseboefektistä voit lukea tästä:
Plasebovaikutus: 10 ymmärryksen ylittävää faktaa lumelääkkeistä – osa 1
Lumelääke toimii, vaikka sen käytöstä tietäisi
Pitkään ajateltiin, että plasebovaikutus syntyy ainoastaan silloin, jos potilas ei tiedä saaneensa lumelääkettä. Toisin kuitenkin on: positiivisia vaikutuksia on havaittu aivan samoissa määrin, vaikka koehenkilölle olisi kerrottu, että hän sai plasebon.
Harvardin yliopistossa vuonna 2010 tehdyssä tutkimuksessa kerrottiin ärtyvän suolen oireyhtymästä (IBS) kärsiville ihmisille, että he tulevat saamaan plaseboa. Koehenkilöille tehtiin hyvin selväksi, että pillereissä ei ole mitään tehoaineita, jotka auttaisivat IBS:ään, ja purkeissa luki isolla LUMELÄÄKE.
Heille kuitenkin sanottiin, että sokerijauheesta tehdyt pillerit ovat kliinisissä tutkimuksissa tuoneet plasebovaikutuksen kautta paremman olon. Mutta samaan hengenvetoon todettiin, ettei plaseboefektiin tarvi uskoa, kunhan vain ottaa lääkkeen kahdesti päivässä.
Lopputulos oli odottamaton: Tietoisesti lumelääkettä ottaneiden ryhmässä kaksi kertaa suurempi määrä ihmisiä koki oireidensa lievittyneen verrattuna niihin, jotka eivät ottaneet mitään.
Tuoreemmassa (2018) tutkimuksessa testattiin samaa vaikutusta kroonisista selkäkivuista kärsivillä potilailla. Tulokset olivat taas hämmästyttävät: Vaikka potilas tiesi ottavansa tehotonta kivunlievitystä, koki hän saavansa siitä noin kolmen kuukauden ajan täysin saman avun kuin voimakkaista kipulääkkeistä. Samankaltaisia lopputuloksia on havaittu myös muun muassa polven nivelrikosta sekä migreenistä kärsivillä.
Pillereiden värillä on väliä
Värit vaikuttavat ihmiseen, sen tietävät ravintoloiden suunnittelijatkin. Punainen kohottaa sykettä ja lisää ruokahalua, oranssi ja keltainen tekevät iloiseksi, ja vihreä sekä valkoinen rauhoittavat. Sen takia monissa sairaaloissa on käytetty pehmeitä valkoisen ja vihreän sävyjä.
Sama vaikutus on lääkkeiden kohdalla. Se, miten alitajuisesti miellämme jonkun toimivan, vaikuttaa suuresti siihen, miten se oikeasti vaikuttaa. Vihreät pillerit auttavat ahdistukseen, keltaiset ovat tehokkaimpia masennuksen hoidossa ja punaisilla pillereillä potilas saadaan virkeämmäksi.
Enemmän on parempi, kun puhutaan plaseboefektin ilmenemisestä: neljä kertaa päivässä otettu lumelääke on tehokkaampi kuin kaksi kertaa otettu. Ihmisten johdateltavuus ei lopu siihenkään, nimittäin jos pilleriin on painettu tunnetun lääkkeen nimi, toimii se paremmin kuin täysin blanko.
Myös isommat pillerit ovat ”tehokkaampia” kuin pienet. Tässä kohtaa siis koolla on väliä.
Lumelääkkeellä irti masennuksesta?
Plasebovaikutus on erittäin tehokas masennuksen hoidossa. Tutkimuksissa on todettu, että kun potilas on siinä olettamuksessa, että häntä kuunnellaan ja hoidetaan, lievittyvät masennuksen oireet huomattavasti. Jopa 20-50 % masennuksesta kärsivistä voi saada avun lumelääkkeestä.
Eräässä tutkimuksessa potilasryhmille annettiin ”oikeaa lääkettä” tai plaseboa. Henkilöt tiesivät kumpaako milloinkin saivat, mutta sitä he eivät tienneet, että todellisuudessa molemmat pillerit olivat lumelääkettä. Lyhyen testijakson jälkeen ryhmät vaihtoivat osia. Koehenkilöt raportoivat molemmissa ryhmissä masennusoireiden vähentyneen silloin, kun he luulivat ottavansa oikeaa lääkettä. Lumelääkkeen tietoisella ottamisella ei tässä tutkimuksessa ollut positiivisia tuloksia.
Koehenkilöiden henkilökohtaisen oireiden arvioinnin lisäksi heidän aivojaan kuvannettiin. Tutkimuksen tulokset tukivat henkilöiden raportointia, koska heillä havaittiin lisääntynyttä opioidireseptorien aktiivisuutta niillä aivojen alueilla, jotka liittyvät tunteiden ja stressin hallintaan. Plasebon aiheuttama lisääntynyt aktiivisuus noilla alueilla vahvisti myös myöhempien oikeiden masennuslääkkeiden vaikutusta.
Tutkimuksesta voidaan päätellä, että monesti masennuspotilaat hyötyisivät terapiasta paljon enemmän kuin kovin helposti määrättävästä lääkityksestä. Tärkeintä on tulla kuulluksi.
Leikisti kännissä
Nyt kaikki tekemään omaa empiiristä tutkimusta! Tarjoile kaverille hänen tietämättään alkoholittomia juomia: viiniä, olutta ja siideriä. Jos haluat viedä homman oikein pitkälle, niin vaihda pullojen etiketit. Mitä tahansa tieteen (ja pienen kiusan) nimissä!
On nimittäin todettu, että jos ihminen luulee juovansa alkoholia, alkaa hän tuntea humaltuvansa. Tässä ei ole kyse mistään teinien esittämisestä (nykyään tuskin enää edes on ”siistiä” olla kännissä?!), vaan plasebohumaltumisen on todettu oikeasti vaikuttavan ihmisen käytökseen ja muistiin.
Uusiseelantilaisen Victorian yliopiston tutkimuksessa koehenkilöiden annettiin olettaa, että he juovat alkoholidrinkkejä, vaikka todellisuudessa laseissa oli vain tonic-vettä ja limeä. Baari-illan päätteeksi heille näytettiin kuvia rikospaikalta, ja sen jälkeen kyseiseen rikokseen liittyvä tiedote. Koehenkilöiden tuli sitten arvioida tekstin todenmukaisuutta.
Ne, jotka kuvittelivat juoneensa koko illan vodkaa, muistivat asioita huonommin, olivat enemmän johdateltavissa sekä epäluotettavampia silminnäkijöitä, kuin ne, jotka tiesivät juoneensa pelkkää vettä.
Mitä ihmettä meidän aivoissamme tapahtuu? Jos vaikutus on tuollainen, niin onkohan lumejuopuneena turvallista lähteä ajamaan autolla, vaikka promilleja ei veressä olekaan?
Tee itsellesi parempi elämä plasebolla
Tutkimuksissa on todettu, että ne jotka ajattelevat olevansa hyvässä kunnossa, elävät kymmenen vuotta kauemman kuin ne, jotka pitävät terveydentilaansa huonona. Todellisuudessa kummassakin tapauksessa terveystilanne oli samanlainen.
Plaseboefektin ei tarvi olla lääke tai feikattu kirurginen toimenpide: eräässä tutkimuksessa osalle hotellin siivoojista kerrottiin, miten hyvää liikuntaa heidän työnsä on ja miten se pitää heidät terveinä. Toiselle siivoojaryhmälle tätä ei kerrottu. Useamman viikon kuluttua työn terveysvaikutuksista kuulleet siivoojat olivat pudottaneet painoa ja heidän kolesterolitasonsa olivat laskeneet.
Esimerkiksi vitamiinit ovat toki hyvästä, mutta onko niillä isompikin merkitys henkilön hyvinvointiin? Voiko pillereiden nappailu päivittäin olla viesti aivoille, että aion pysyä terveenä ja nämä napit edistävät sitä tavoitetta. Voiko itsensä huijata uskomaan, että jokin peruslääke tehoaa koviin kipuihin?
Ja vielä, maksammeko aivan turhaan kalliista lääkkeistä, jos vaivat helpottuisivat huomiolla ja pienellä huijauksella?
Lue listan ensimmäinen osa:
Plasebovaikutus: 10 ymmärryksen ylittävää faktaa lumelääkkeistä – osa 1
Lue myös:
Plasebovaikutus on yksi kummallisimpia ilmiöitä lääketieteessä. Ihmiselle annetaan tehotonta lumelääkettä, mutta jotenkin se vaikuttaa oikean lääkkeen lailla.
Ja onhan plasebovaikutus hurjan mielenkiintoinen: Miten voi olla, että esimerkiksi kovat kivut saadaan loppumaan pelkällä sokerilla? Miten ihmeellisesti meidän aivomme toimivatkaan?
Plasebovaikutus juontaa juurensa aivojemme ikiaikaiseen palkitsemisjärjestelmään, jonka tirehtöörinä toimii välittäjäaine dopamiini. Dopamiini tsemppaa meitä liikkumaan, oppimaan ja muistamaan, mutta myös toistamaan asioita, jotka tuottavat mielihyvää. Haittapuolena on se, että dopamiini palkitsee myös huumeiden käytöstä.
Dopamiinia vapauttavat hermosolut eivät tarvitse varsinaisia tekoja aktivoituakseen, vaan lumelääkkeiden tapauksessa pelkkä ajatus terveydentilan paranemisesta saa aikaan välittäjäaineen runsaan erittymisen. Dopamiinin yhtäkkinen määrän lisäys aktivoi myös endorfiinien, aivojen omien voimakkaiden ”kipulääkkeiden” tuotantoa, mikä selittää sen, että kipu oikeasti lievittyy.
Koska plasebovaikutus voidaan havaita aktiivisuutena myös aivojen evolutiivisesti vanhimmissa osissa, on sen teho muutakin kuin ihmisen uskoa lääkkeisiin. Alitajuntamme kerää tietämättämme vihjeitä ympäristöstä ja ehkä iso, punainen pilleri on sille merkki paremmasta tulevaisuudesta.
Listafriikki kokosi nyt kymmenen uskomatonta faktaa plasebovaikutuksesta – onko meidän mahdollista jopa hoitaa itse itseämme?
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on ensimmäinen. Jälkimmäiset faktat plaseboefektistä ovat luvassa myöhemmin.
Plasebovaikutus kivun hoidossa
Blackpoolissa, Englannissa, suoritettiin vuonna 2018 kroonisista selkäkivuista kärsivillä ihmisillä lääketutkimus. Potilaille kerrottiin, että he osallistuvat uuden kipulääkkeen tutkimukseen, ja että heille tullaan antamaan joko oikeaa tai lumelääkettä. Todellisuudessa kaikille annettiin lumelääkettä.
Kokeessa tutkittiin myös lääkärin kanssa vietetyn ajan vaikutusta, joten osa kokeeseen osallistujista sai normaalin, 10 minuutin konsultaation ja osa tuplaten sen ajan. Konsultaatiossa ainoastaan keskusteltiin.
Kolme viikkoa kokeen ja pillereiden popsimisen aloittamisen jälkeen tulokset olivat häkellyttävät. Esimerkiksi Jim Pearce, 71-vuotias morfiinin avulla päivästä toiseen pärjäävä koehenkilö, oli saanut pilleristä helpotuksen vaivaan, eikä hänellä ollut ollut selkäkipuja aloitettuaan uuden lääkityksen. Morfiini oli jäänyt pois. Suurella osalla tutkimukseen osallistujista todettiin samanlaisia tuloksia.
Pillerit olivat sinivalkoisia (sen väristen on todettu auttavan eniten kipuun), purkeissa oli kunnolliset varoitukset ja tiedot mahdollisista sivuvaikutuksista. Nämä kaikki vaikuttivat siihen, että potilas saattoi uskoa lääkkeen toimivuuteen. Jokainen kokeeseen osallistunut sai kipulääkkeenä kuitenkin vain pelkkää jauhettua riisiä.
Entäs se lääkärin kanssa vietetty aika? Ne, jotka kokivat tulleensa kuulluksi ja saivat pidemmän ajan lääkärin vastaanotolla, kokivat kipujensa helpottaneen merkittävästi enemmän. Olisiko lääketieteellä tästä – ja tuhansista muista samanlaisista esimerkeistä – jotain opittavaa?
Mainittakoon vielä se, että plasebovaikutus ei missään nimessä paranna sairauksia. Se voi lievittää murtuman aiheuttamaa kipua, mutta ei silti paikkaa luuta kuntoon.
Plasebovaikutus kuvitteellisen leikkauksen jälkeen
Suomalaistutkijat ovat olleet etunenässä todistamassa plasebovaikutusta olemattomissa leikkauksissa.
Raine Sihvosen ja Teppo Järvisen mielestä polven rappeumaperäiseen oireiluun suositeltu kierukan osapoisto on yleisyydestään huolimatta melko turha operaatio. He suorittivat vuosien 2007 ja 2011 välillä kokeen, jossa osa potilaista sai tähystysleikkauksen, mutta osalla potilaista polvea vain liikuteltiin ja vietiin instrumentteja verhon taakse. Kirurgit siis esittivät leikkaavansa. Puudutetut potilaat eivät tienneet kumpaanko ryhmään he kuuluivat.
Kummassakin ryhmässä potilaat olivat tyytyväisiä polven toimintaan ja suurin osa koki polvensa olevan parempi kuin ennen toimenpidettä. Tähystyksen läpikäyneistä 92 % olisi valinnut saman hoidon uudelleen. Lumeleikkauksessa olleet valitsisivat saman operaation 96 %:sti. Potilaiden pitkäaikaisseurannassa ei myöskään havaittu minkäänlaista eroa polven toiminnassa.
Tällä tutkimuksella ei todistettu, että ilmassa veitsen heiluttelu parantaisi kipeytyneen polven, mutta plasebovaikutus toi esiin kyseisen tähystysleikkauksen tehottomuuden. Kallista leikkausta paremmat tulokset saadaan jumpalla ja kuntoutuksella.
Muualla maailmassa on tutkittu samanlaisella lumeleikkauksella tietyn olkapääoperaation tarpeellisuutta. Tulokset olivat yhteneväiset suomalaisen polvitutkimuksen kanssa.
Voimakas vaikutus Parkinsonin taudin oireisiin
Tutkimuksissa on todettu, että Parkinsonin tautia sairastavilla plasebovaikutus on hyvin merkittävä.
Parkinsonin taudissa aivojen välittäjäaine dopamiinin tuotanto vähenee. Lumelääke kiihdyttää dopamiinin tuotantoa ja parantaa motorisia toimintoja. Vapina ja lihasjäykkyys voivat vähentyä merkittävästi, mutta valitettavasti vaikutus ei ole pysyvä. Parin ensimmäisen viikon aikana pillerit ovat tehokkaimmillaan, minkä jälkeen vaikutus vähenee taas pikkuhiljaa.
Koska plasebovaikutus on niin voimakas tässä kyseisessä sairaudessa, on uusia, oikeita lääkkeitä testattaessa välttämätöntä käyttää lumelääkettä rinnalla (eettisistä kysymyksistä huolimatta). Jos oikean lääkkeen vaikutukset ovat huomattavasti suuremmat ja pitkäaikaisemmat, voidaan sen varovaisesti olettaa olevan tehokas lääke Parkinsonin tautiin.
Sellaista lääkettä on kuitenkin hankala löytää, koska plasebon on havaittu parantavan Parkinsonin oireita jopa 20 prosenttisesti. Monia jo pitkälle edenneitä kliinisiä lääkekokeita on jouduttu keskeyttämään voimakkaan plaseboefektin takia.
Nosebovaikutus
Jos ei plasebovaikutus saa jo tarpeeksi päätä pyörälle, niin saanen esitellä sen ilkeän serkun nosebon. Jos ihminen olettaa saavansa sivuvaikutuksia lääkkeestä, tulee hän todennäköisesti niitä kokemaan.
Eräässä italialaistutkimuksessa koehenkilöille annettiin pilleri, jonka sanottiin sisältävän laktoosia (oikeasti se oli pelkkää harmitonta sokerijauhetta). Uskomatonta kyllä: 44 % henkilöistä, joilla oli laktoosi-intoleranssi, kokivat suolisto-oireita pillerin syömisen jälkeen. Vielä käsittämättömämpää oli, että 26 % niistä, jotka eivät olleet laktoosi-intolerantteja, raportoivat vatsaongelmista.
Toisessa kokeessa yhdysvaltalaisista nukutuslääkäreistä koostuva tutkimusryhmä selvitti nosebovaikutusta synnyttävillä naisilla. Toiselle ryhmälle sanottiin, että puudutusaineen pistäminen helpottaa epiduraalin laittamista ja toiselle ryhmälle sanottiin, että puudutuspiikki tuntuu kuin ampiaisen pisto ja on pahin hetki koko epiduraalissa. Jälkimmäisessä ryhmässä piikin aiheuttama kiputuntemus oli huomattavasti pahempi, koska sitä oli korostettu.
Samoin kuin plasebossa, myös nosebossa oireet ja tuntemukset ovat aitoja ja reaktiot on voitu havaita aivoja kuvantamalla. Valitettavasti nosebovaikutuksen takia kaikenlainen turha pelottelu voi laukaista aitoja reaktioita esimerkiksi tuulimyllyjen läheisyydessä, vaikka tuulivoima ei todellisuudessa sairastuta ketään.
Plasebovaikutus koirilla – totta vai tarua?
Koirilla on tutkittu epilepsialääkkeen tehoa plasebon avulla. Toiselle koiraryhmälle annettiin tutkittavaa lääkettä ja toiselle lumelääkettä. Molemmissa ryhmissä voitiin havaita lähes yhtä paljon paremmin voivia koiria. Oliko koirilla siis havaittu ensimmäistä kertaa plasebovaikutus ja miten se oli käytännössä mahdollista?
No ei ole mahdollista. Lumelääke oli vaikuttanut omistajaan eli ihmiseen. Kun potilaalle (ihminen tai eläin) annetaan hoitoa, oletetaan tietenkin, että se tulee tehoamaan ja hoidon saaja voi paremmin. Mitä enemmän jotain toivoo tapahtuvaksi, sitä todennäköisemmin sen uskoo tapahtuvan.
Koiran epilepsiakohtaus voi olla omistajalle hyvin selvä tapahtuma tai se voi jäädä kokonaan huomaamatta. Silloin omistajan on tehtävä päätelmiä siitä, että onko esimerkiksi lattialla oleva kuola perua kohtauksesta vai ei.
Ennen lääketutkimukseen pääsemistä laskettiin pienetkin merkit herkästi kohtaukseksi, mutta lääkkeen saamisen jälkeen ne ohitettiin. Se luo kuvan siitä, että lumelääkettä saaneet koirat saisivat vähemmän kohtauksia.
Lue myös:
Tiede
Ihminen näyttää haukotellessaan samalta kuin orgasmin saadessaan: 10 faktaa haukottelemisesta – osa 2
Joko haukottelit? Pelkkä haukottelemisen ajatteleminen saattaa laukaista kyseisen refleksin. Tällä listalla pohditaan muun muassa sitä, että miksi haukottelu tarttuu.
Eikä haukottelun tarttuminen rajoitu ainoastaan ihmisiin, vaan samaa kopiointia tapahtuu muillakin elämillä ja myös lajien välillä. Entä onko ihminen psykopaatti, jos haukottelu ei tartu? Tähänkin saadaan vastaus.
Listafriikki ei pahastu, jos listaa lukiessa alkaa haukotuttaa; myös kirjoittaminen sai aikaan jatkuvaa leukojen repimistä!
Lista julkaistaan kahdessa osassa, joista tämä on jälkimmäinen. Ensimmäiset haukottelufaktat voit lukea tästä:
Mistä haukottelu johtuu? 10 pirtsakkaa faktaa haukottelemisesta – osa 1
Haukottelu tarttuu myös eri lajien välillä
Kuva: Pixabay
Se on varsin hyvin tunnettu fakta, että haukottelu tarttuu ihmiseltä toiselle. Myös muutaman muun eläinlajin, kuten lähisukulaisemme simpanssien ja bonobojen, tiedetään olevan alttiita haukottelun tarttumiselle. Koirienkin tiedetään tartuttavan haukottelua lajikumppaneihinsa.
Vuonna 2015 julkaistussa, New Yorkin osavaltionyliopiston tutkimuksessa saatiin selville, että myös linnuilla haukotteleminen on tarttuvaa. Tässä tutkimuksessa käytettiin undulaatteja, joiden todettiin haukottelevan, jos ne näkevät lajitoverinsa haukottelevan joko viereisessä häkissä tai videolla.
Ihmisen ja koiran läheisistä väleistä kertoo se, että haukottelu tarttuu myös näiden lajien välillä. Mitä tutumpi henkilö on kyseessä, sitä voimakkaampi haukotuksen vaikutus on.
Myös pelkkä omistajan haukotuksen ääni saattaa saada koirassa reaktion aikaan. Tutkijat epäilevät syyn olevan koiran loputon miellyttämisen tarve, jolloin se matkii omistajaansa. Tai sitten jokin osa sen aivoissa reagoi automaattisesti haukotukseen – samalla tavoin kuin lajien sisällä.
Tutkijoiden mukaan haukottelun tarttuminen viittaa eläimen sosiaaliseen älykkyyteen ja empatiaan, mistä päästäänkin siihen mielenkiintoiseen kysymykseen, että miksi haukottelu tarttuu?
Miksi haukottelu tarttuu?
Reilusti yli puolet ihmisistä, jotka näkevät jonkun toisen haukottelevan, haukottelevat itsekin. Haukottelemisen tarttumiselle ovat kaikki eri näkökantojen tutkijat antaneet oman teoriansa, sillä vaikka muusta ei voitaisi olla yhtä mieltä, niin haukottelun tarttuminen on fakta. Siihen riittää myös kuuleminen ja lukeminen – ja omakohtaisella kokemuksella voin kertoa, että selvästi myös kirjoittaminen.
Monet asiantuntijat pitävät haukottelemista alkukantaisena kommunikaatiomuotona. Mutta mitä sillä oikein sitten halutaan viestiä?
Tuhansia vuosia sitten, kun ihmiset olivat metsästäjä-keräilijöitä, oli haukottelu merkki siitä, että kaikkien on syytä vetäytyä nukkumaan. Näin saatiin pidettyä yllä yhteinen vuorokausirytmi, kun kaikkien vireystilat olivat synkassa. Yhtälailla haukottelu oli merkki siitä, että nyt aktivoidutaan metsästykseen, jolloin tarttuva refleksi viritti joukon valmiiksi.
Jos haukottelu taas on aivojen jäähdytysmekanismi, jota käsiteltiin yhtenä teoriana listan ensimmäisessä osassa, löytyy tarttumiselle myös tässä teoriassa selitys: Kun näkee toisen ihmisen haukottelevan, on se aivoillemme merkki siitä, että kyseisen henkilön aivot ovat lämpenemässä. Omat aivot reagoivat samalla vasteella, koska ”jos hänellä on tarve jäähdytellä, niin varmasti minullakin on”.
Pohjimmiltaan haukottelun tarttumisen uskotaan olevan merkki empatiasta. Haukottelu vaikuttaa meihin samalla tavalla kuin toisen ihmisen ilmeet: Hymyilevät kasvot saavat hyvälle tuulelle tai alaspäin suuntautuneet suupielet voivat vetää mielen matalaksi.
Tunnemme myötätuntoa kanssaihmisiä kohtaan, jolloin käyttäytymisemme peilaa muiden toimintaa.Myötäeläminen on vahvempaa, mitä läheisempi toinen ihminen on.
Haukottelunkin on todettu tarttuvan eniten perheenjäseniltä, sitten ystäviltä, tuttavilta ja vähiten vierailta henkilöiltä. Se vahvistaa sosiaalisten eläinten yhteenkuuluvuuden tunnetta ja keskinäistä sidettä.
Olenko psykopaatti, jos haukottelu ei tartu?
Tehdään heti selväksi, että vaikka iltapäivälehdissä ja muissa kerrotaan tasaisin väliajoin, että mahdollisen psykopaatin voi saada selville seuraamalla kehen haukotteleminen ei tartu, niin ei pidä paikkaansa. Kaikki ihmiset eivät haukottele yhtä usein ja kuten jo äsken tuli mainittua: läheisen ihmisen haukotus tarttuu herkemmin kuin ventovieraan, joten porukallakin on merkitystä.
Psykopatia on persoonallisuushäiriö, johon liittyy täydellinen empatiakyvyn puute. Tutkimuksissa on toki osoitettu, että psykopaatteihin, kuten kuvan Ted Bundyyn, haukottelu ei tartu yhtä herkästi, mutta toiseen suuntaan tehtyä diagnoosia ei haukottelun tai sen puuttumisen perusteella kannata lähteä tekemään. Eli työkaveria ei kahvipöydässä ole syytä lähteä julistamaan psykopaatiksi, jos hän ei yhdy haukotteluusi.
Myöskään kaikki pienet lapset eivät ole psykopaatteja. Tämä huomio siksi, että haukottelu rupeaa tarttumaan vasta noin kuusivuotiaisiin lapsiin; sitä nuoremmat ovat immuuneja kanssaihmisten haukotuksille.
Lue myös: Naissarjamurhaajat – tässä ovat kaikkien aikojen 10 pahinta
Sikiötkin haukottelevat – miksi!?
Ennen kuin päästään listan kliimaksiin, kirjaimellisesti, niin otetaan vielä yksi fakta, joka tekee haukottelemisesta entistä kiehtovampaa: Sikiöt aloittavat haukottelemisen raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikana ja tekevät sitä eniten raskauden puolivälissä.
Miksi ihmeessä? Eivät ne ole väsyneitä tai tylsistyneitä, sillä jopa aivan raskauden loppupuolella vauvat nukkuvat vähintään 85 prosenttia ajasta.
Sikiöt saavat hapen istukan ja napanuoran kautta suoraan verenkiertoon, joten keuhkoilla ei kohdussa ole mitään virkaa. Niinpä lämmönsäätelykään ei voi olla syynä sikiöiden haukotteluun, sillä viileää ilmaa ei ole nesteen täyttämässä kohdussa tarjolla. On myös veikattu, että haukotus tarttuisi äidiltä sikiölle, mutta tämä teoria ei ole saanut laajaa kannatusta.
Nykyään arvellaan, mutta ei tietenkään voida tietää varmaksi, että primitiivinen refleksi treenaa aivoja. Se valmistaa hermoratoja ja kehittää aivoja, kun paljon muuta toimintaa ei ole vielä olemassa.
Haukottelu on seksikästä
Koska ollaan listan lopussa, emmekä vieläkään oikein tiedä, mistä haukottelu johtuu, niin päätetään lista turhautumisen sijaan hymyihin. Ja ehkä pariin haukotukseen.
Kukaan ei näytä viehättävältä haukotellessaan. Se on aivan sama, onko kyseessä maailman kauneimmaksi, komeimmaksi tai seksikkäimmäksi valittu henkilö – kukaan ei ole parhaimmillaan silmät kiinni puristettuna ja leukaperät ammolleen venytettynä.
Ilme on jokaisella yksilöllinen, mutta ei suinkaan varattu vain haukottelulle. Tutkimusten mukaan ihminen näyttää haukotellessaan samalta kuin orgasmin saadessaan.
Nyt onkin mukava ruveta tekemään teräviä huomioita lähipiirissä.
Haukottelututkija Robert Provine, jonka mielestä haukottelu johtuu tarpeesta muuttaa vireystilaa, oli myös sitä mieltä, että haukotteleminen on merkki kiihottumisesta. Ennen seksiä ja heti sen jälkeen saattaa haukotuttaa: tämä kielii nimenomaan muutoksesta olotilassa ja vireydessä. On myös todettu, että samaisia hormoneja, jotka jylläävät kiihottumisen hetkellä, erittyy myös haukotellessa.
Eli seuraavan kerran kun haukottelet jonkun toisen puhuessa ja tämä kysyy, onko hänen juttunsa noin tylsä, voit valita hetkeen sopivan vastauksen: Availen tässä vain keuhkorakkuloita. Aivoni kaipaavat viilennystä. Minua jännittää. Valmistaudun taisteluun. Olen kiihottunut.
Lue myös:
-
Elämäntapa1 viikko sittenMiksi bumerangi palaa takaisin? Yllättäviä faktoja bumerangeista
-
Yleistieto5 päivää sitten
Lukijoilta: Heiluttaako susi häntäänsä, kun se on innostunut?
-
Yhteiskunta6 päivää sitten
Patjapinot kaatuivat kuin WTC-tornit: 10 markkinointikampanjaa, jotka menivät pahasti pieleen – osa 1
-
Yleistieto14 tuntia sitten
Heinäkuun lapsilla on kaikkein paras itsehillintä ja he ovat aurinkoisia kuin syntymäkuukautensa
