10 harvinaista valokuvaa sukupuuttoon kuolleista eläimistä – Vilkaisu siihen, mitä on jo menetetty

Tällä hetkellä käynnissä on maapallon historian kuudes sukupuuttoaalto. Siitä todisteena Listafriikki esittelee kymmenen varsin hiljattain menetettyä eläinlajia.

Nämä eläimet ovat hävinneet luonnosta niin hiljattain, että niistä on valokuvia ja jopa videotallenteita. Tällä listalla on siis harvinaisia kuvia lajeista, joita ei enää ole. Joissakin kohdissa kuva on nimenomaan lajinsa viimeisestä edustajasta. Se on sydäntäsärkevä ajatus – olla lajinsa viimeinen.

Varmaankaan sitä perimmäistä syytä näiden sukupuuttojen takana ei tarvitsisi mainita, mutta nostetaanpa me kaikki häpeällisestä käsi pystyyn. Onneksi näistäkin surullisista tarinoista voi oppia ja nykyisin lajien pelastamiseksi yritetään tehdä kaikki mahdollinen ja välillä jopa mahdoton.

Pussihukka


Pussihukka, tasmaniantiikeri, tasmaniansusi. Nämä kaikki nimet kuuluva yhdelle mielenkiintoisimmista sukupuuttoon kuolleista eläimistä. Pientä sutta olemukseltaan ja tiikeriä väritykseltään muistuttanut pussihukka eli tuhansia vuosia koko Australiassa, mutta siinä vaiheessa, kun eurooppalaiset saapuivat, oli eläin jo hävinnyt mantereelta ja niitä tavattiin enää Tasmanian saarella.

Pussihukka oli suurin 1900-luvulla elossa ollut pussipeto ja huolimatta silmiinpistävästä samankaltaisuudesta koiraeläinten kanssa, olivat sen lähisukulaisia pussiahma sekä muun muassa kenguru ja koala.

Pussihukan kato Australian mantereelta alkoi yli 3000 vuotta sitten, kun dingo saapui samoille metsästysmaille ihmisten mukana; laumassa metsästäneet dingot päihittivät yksin eläneet pussihukat. Pussihukka säilyi ainoastaan Tasmaniassa, johon dingo ei koskaan levinnyt. Tasmaniassakin jo harvinaistuneen pussihukan kohtalon sinetöivät 1800-luvulla eurooppalaiset siirtolaiset, joiden kanatarhoihin ja lammasaitauksiin pedot iskivät saadakseen helpon saaliin. Pussihukista maksettiin tapporahaa, joten jo valmiiksi harvalukuisen huippupedon päivät olivat luetut.

Viimeinen villinä elänyt pussihukka ammuttiin kanatarhan liepeillä vuonna 1930 ja viimeinen vankeudessa elänyt pussihukka kuoli Hobartin eläintarhassa syyskuun 7. päivänä vuonna 1936. Yllä olevalla harvinaislaatuisella videolla käyskentelee juuri tuo lajinsa viimeinen, varmaksi tiedetty, edustaja. Toki pussihukasta on tehty havaintoja – varmistamattomia sellaisia – vielä 1960-luvulla ja monien mielestä se eli salattua elämää Tasmanian vuoristoisissa erämaissa vielä 1980-luvullakin. Edelleen silloin tällöin pussihukasta raportoidaan silminnäkijähavaintoja, mutta niin hienoa kuin tuon eläimen olemassaolo olisikin, on sen kahden miljoonan vuoden mittainen tarina maapallolla tullut jo vuosikymmeniä sitten päätökseen.

Kvagga

Kvagga oli Etelä-Afrikan vuoristoseuduilla ja tasangoilla runsaslukuisena elänyt seepralaji, jonka ruskea turkki sekä harva, etupäähän keskittynyt raidoitus erotti sen muista seeproista.

Kvaggojen määrä alkoi vähentyä dramaattisesti eurooppalaisten siirtolaisten tullessa sankoin joukoin Etelä-Afrikkaan 1600-luvulla. He metsästivät kvaggoja lihan ja nahkojen takia, sekä siksi, että kotieläimille riittäisi laidunnettavaa. Toisaalta kvaggoja käytettiin myös vahtikoirien tapaisesti, sillä muista seeproista poiketen ne olivat suhteellisen helposti kesyyntyviä, ja valppaina hevoseläiminä ne suojelivat kavioineen maatiloja petoeläimiä vastaan. Lisäksi niitä pyydystettiin elävinä ja kuljetettiin eläintarhoihin ympäri maailmaa.

Viimeiset luonnonvaraiset kvagga-yksilöt ammuttiin 1870-luvulla, mutta eläintarhoissa niitä siis edelleen oli. Lisääntyminen ei kuitenkaan onnistunut vankeudessa ja vähitellen maailman eläintarhatkin tyhjenivät kvaggoista.

Vain yhdestä kvagga-yksilöstä, Lontoon eläintarhassa eläneestä tammasta, on koskaan otettu valokuvia. Nuo muutamat valokuvat, kuten tietenkin myös yllä oleva kuva, otettiin vuonna 1870. Maailman viimeinen kvagga kuoli Amsterdamin eläintarhassa elokuussa 1883.

Vuonna 1987 Etelä-Afrikassa käynnistettiin The Quagga Project, jonka tarkoituksena oli pyrkiä palauttamaan kvagga lajina elävien kirjoihin. Siitä tulikin ensimmäinen sukupuuttoon kuollut eläin, jonka DNA:ta tutkijat analysoivat. Näytteitä saatiin niistä paristakymmenestä vuodasta sekä muutamasta täytetystä yksilöstä ja luurangosta, joita eläimestä on jäljellä. Analyysissä kävi ilmi (joskin kaikki tutkijat eivät ole yksimielisiä), että kvagga ei ollutkaan täysin oma lajinsa, vaan aroseepran alalaji.

Niinpä kvaggan ominaisuuksia ruvettiin herättelemään henkiin aroseeproja jalostamalla. Biologit onnistuivatkin noin viiden sukupolven aikana tuomaan esiin kvaggan ruskean värityksen ja erityislaatuisen raidoituksen. Nämä rau-kvaggoiksi nimetyt eläimet elävät ja lisääntyvät omassa reservaatissaan. Varsinaisesti kvaggaa ei ole palautettu sukupuutosta – sehän on selvä – mutta ainakin ulkonäöltään hyvin samanlaisia seeproja voi jossain vaiheessa jälleen laukata Etelä-Afrikan aroilla.

Pintasaaren jättikilpikonna

Kuva: Mike Weston | CC BY 2.0 (kuvaa rajattu)

Ei taida olla kuuluisampaa lajinsa viimeistä edustajaa kuin Solitario Jorge eli Yksinäinen Yrjö. Tuo pintasaaren jättikilpikonnauros kuoli yli satavuotiaana vanhuuteen kesäkuussa 2012. Yrjöä kutsuttiin surullisesti, mutta osuvasti, maailman yksinäisimmäksi eläimeksi, sillä vuosikymmeniin maapallolla ei ollut muita sen lajikumppaneita.

Yrjö löydettiin Galápagossaariin kuuluvalta Pintan saarelta vuonna 1971 ja sen todettiin olevan ainoa oman lajinsa elossa oleva yksilö. Yrjön löytyminen oli pienimuotoinen ihme, sillä kilpikonnien oli arveltu hävinneen Pintalta lopullisesti vuonna 1906. Yrjöä yritettiin vuosikymmenten ajan parittaa lähisukuisten galápagoksenjättiläiskilpikonnanaaraiden kanssa, jotta sen sukulinja jatkuisi edes jotenkin. Mutta vaikka munia saatiinkin aikaan, ei niistä koskaan kuoriutunut poikasia. Yrjön myötä sammui jälleen yksi eläinlaji.

Luonnonvaraisten jättiläiskilpikonnien kannat romahtivat 1800-luvulla, kun valaanpyytäjät ja merirosvot kävivät tyhjäämässä saaria eläimistä. Jättiläiskilpikonnia napattiin laivoille, sillä ne selvisivät jopa useita kuukausia ilman vettä ja ravintoa, joten merimiehille ne tarjosivat mahdollisuuden tuoreeseen lihaan pitkien merimatkojen aikana.

Pintasaaren jättikilpikonnan kohtalo ei kuitenkaan välttämättä ole niin synkkä, kuin mitä juuri annettiin ymmärtää. Viimeisen vuosikymmenen aikana saariryhmän suurimalta saarelta, Isabelalta, on löydetty kilpikonnahybridejä, joiden on DNA-tutkimuksissa todettu olevan osittain pintasaaren jättikilpikonnia ja niistä on löydetty myös toista sukupuuttoon kuollutta, Santa Cruzin saarella elänyttä jättiläiskilpikonnaa. Isabela oli aikoinaan rumasti sanottuna kilpikonnien kaatopaikka, johon merimiehet tyhjäsivät ylimääräiset kilpikonnat, joita eri saarilta oli pyydystetty. Tällä tavalla läheistä sukua olevat lajit pääsivät risteytymään keskenään.

Tutkijat ovat löytäneet Isabelalta ensimmäisen sukupolven hybridejä, mikä tarkoittaa sitä, että yksilön toinen vanhempi on ollut puhdas pintasaaren jättikilpikonna. Tutkimus jatkuu suojelutyötä unohtamatta, joten kuka tietää: ehkä Isabelalla elääkin vielä joku Yrjön puhdasverinen lajitoveri. Ottaen huomioon kilpikonnien pitkän eliniän, niin kaikki on mahdollista! Yrjö ei välttämättä ollutkaan maailman yksinäisin eläin.

Barbarileijona

Aivan Afrikan pohjoisimmassa osassa, Marokosta Egyptiin, eli aikoinaan barbarileijona, jota vielä 1900-luvun puolivälissä tavattiin Atlas-vuoristossa, mantereen luoteiskulmassa. Barbarileijona, joka tunnetaan myös berberileijonana tai atlaksenleijonana, erottui muista leijonalajeista tai -alalajeista uroksen mustalla, selkään ja vatsaan asti ulottuvalla harjalla, sekä mustalla häntätupsulla. Nämä leijonat ovat tulleet kuuluisaksi siitä, että niitä käytettiin Rooman Colosseumilla taistelemassa gladiaattoreita vastaan.

Tutkijat eivät ole täysin yksimielisiä siitä, oliko barbarileijona oma alalajinsa, mutta luonnossa tuota ryhmää – oli se sitten vain erillinen populaationsa tai kokonaan oma alalajinsa – ei enää ole. Ne olivat leijonista suurimpia ja niistä maksettiin suurta tapporahaa. Liikametsästys, metsien hakkuut ja sisällissodat koituivat barbarileijonien tuhoksi, ja viimeinen varmaksi tiedetty villin yksilön ampuminen tapahtui Marokossa vuonna 1942.

Tuolloin leijonat eivät kuitenkaan Atlas-vuorilta hävinneet, vaan niitä eli eristäytyneinä, pieninä ryhminä Algeriassa ja Marokossa vielä 1960-luvullakin. Satunnaisia, joskaan ei varmistettuja, havaintoja tehtiin viime vuosisadan loppuun saakka, mutta 2000-luvulle tultaessa villit barbarileijonat upeine harjoineen olivat lopullisesti hävinneet.

Näyttävät eläimet olivat haluttuja ”lemmikkejä” kuninkaallisten keskuudessa ja niitä napattiin muun Marokon ja Etiopian hoveihin lahjoiksi. Maailman eläintarhoissa elää edelleen useita kymmeniä barbarileijoniksi väitettyjä yksilöitä, joiden sanotaan polveutuneen suoraan näistä vankeuteen päätyneistä ”kuninkaallisista leijonista”. Väite on kiistanalainen, sillä varmaksi ei voida sanoa edes DNA-analyysin perusteella, että ovatko eläintarhojen barbarileijonat oikeasti puhtaita yksilöitä. Mutta jos vierailee esimerkiksi Pohjois-Irlannissa Belfastin eläintarhassa tai Tžekissä Dvur Kraloven eläinpuistossa, voi isoille kissoille kumartaa kunnioittavasti, sillä ainakin osittain niissä virtaa sukupuuttoon kuolleen barbarileijonan veri.

Kaspiantiikeri

Kaspiantiikeri oli yksi suurimmista tiikereistä ja siten suurimmista kissaeläimistä, joita maa on koskaan päällään kantanut. Sen elinympäristö oli erillään muista tiikerilajeista, jotka asuttivat vielä 150 vuotta sitten laajasti koko itäistä ja eteläistä Aasiaa. Kaspiantiikeri sen sijaan eli nimensä mukaisesti Kaspian- ja Mustanmeren rannoilla Iranissa, Turkissa ja Keski-Aasiassa. Kun väestö alueella alkoi kasvaa, ruvettiin kaspiantiikerin elinympäristöä muokkaamaan viljelymaiksi ja samalla tietenkin selkkaukset karjankasvattajien ja huippupetojen välillä lisääntyivät.

Varsinainen sukupuuttoon ajaminen alkoi 1800-luvun loppupuolella, kun Venäjä otti Turkestanin alueen hallintaansa, jolloin suurin osa kaspiantiikerin elinalueesta tuli miehitetyksi. Sekä sotilaat että huvimetsästäjät tappoivat kaspiantiikereitä, ja lisäksi tärkeän saaliseläimen, villisian, kanta romahti metsästyksen ja tautien vuoksi. Berliinin eläintarhassa oli 1900-luvun vaihteessa yksi kaspiantiikeri, joka on ainoa elävänä valokuvattu yksilö.

Kaspiantiikerin katsotaan kuolleen virallisesti sukupuuttoon 1970-luvulla, vaikka siitä tehtiin havaintoja, varmistamattomia sellaisia, vielä 90-luvulla Afganistanin ja Tadžikistanin raja-alueella. Tämän vuosituhannen puolella raitaisia jättiläisiä ei kukaan ole edes kuvitellut nähneensä.

Muuttokyyhky

Valtavan suuri kanta ei aina takaa menestystä. Tai takaisi varmasti, ellei maailman historian tehokkain metsästäjä ottaisi aseitaan käyttöön. Vielä 200 vuotta sitten Pohjois-Amerikassa eli 5 miljardia muuttokyyhkyä – se oli maailman runsaslukuisin lintulaji. Parhaimmillaan 40 prosenttia kaikista Pohjois-Amerikan linnuista oli muuttokyyhkyjä.

Ne elivät suurissa parvissa, joiden kokoa on jopa hieman vaikea käsittää. Muuttokyyhkyjä tutkinut ornitologi John James Audubon kuvaili päiväkirjassaan vuonna 1813 parven peittäneen auringon kolmen peräkkäisen päivän ajaksi – lintuja oli todennäköisesti ollut satoja miljoonia, mahdollisesti yli miljardi. Muuttokyyhkylle oli ominaista kerääntyä parviin, joissa saattoi olla iso osa koko lajin populaatiosta. Tällöin taivaalla lentänyt parvi oli jopa 500 kilometrin pituinen.

Näissä järjettömän kokoisissa parvissa piili myös lajin heikkous, sillä ihminen pystyi suurilla verkoilla pyydystämään satoja tuhansia lintuja kerrallaan. Muuttokyyhkyjä oli niin paljon, että ne olivat helppo saalis, josta sai edullista lihaa. Kaiken lisäksi muuttokyyhkypari tuotti vuodessa vain yhden munan, joten kun liikametsästys ja pesimäalueiden hakkuut romahduttivat kannan, eivät poikaset ehtineet täyttämään vajetta.

Viimeinen luonnonvarainen muuttokyyhky ammuttiin Ohion osavaltiossa vuonna 1900. Cincinnatin eläintarhassa eli vielä vuosia sen jälkeen lajinsa viimeiset: Georgeksi ja Marthaksi nimetty pariskunta. Kun lopulta yksin jäänyt Martha kuoli 29 vuoden iässä syyskuussa 1914, päättyi muuttokyyhkyn tarina lopullisesti.

Kun aina puhutaan äärimmäisen uhanalaisten lajien suojelemisesta, niin tosiaan: elinvoimainenkaan kanta ei ole tae sukupuuton välttämiselle.

Vatsassahautojat

Kuva: Michael J. Tyler | University of Adelaide

Kotoperäisenä Australian koillisosan sademetsissä eläneeseen vatsassahautojien sammakkosukuun tiedetään kuuluneen vain kaksi lajia, joista kummatkin ovat kuolleet sukupuuttoon. Mikä teki noista sammakoista erityislaatuisia, oli niiden tapa huolehtia jälkikasvustaan. Uros hedelmöitti munat täysin normaalisti, minkä jälkeen naaras nielaisi ne mahalaukkuunsa. Kun nuijapäät kuoriutuivat, elivät ne emonsa vatsassa vähintään kuusi viikkoa, minkä aikana sammakko ei syönyt ollenkaan. Lopulta emo oksensi täysin kehittyneet pikkusammakot ulos suustaan.

Vatsassahautojat löydettiin vasta 1970-luvulla, ja kantojen arveltiin suuren poikasmäärän vuoksi olevan vahvoja. Mutta viimeinen havainto täysikasvuisesta sammakosta on vuodelta 1985. Siitä lähtien niitä on etsitty antaumuksella, varsinkin kun viimeiset laboratoriossakin eläneet yksilöt kuolivat pian luonnon kantojen jälkeen. Näitä ainutlaatuisen elinkierron omaavia konnia ei kuitenkaan ole löydetty. Sukupuuttoa todennäköisesti vauhdittivat elinympäristön häviäminen ja saasteet, mutta tutkijoiden mukaan merkittävin tekijä oli ihmisen myötä niiden luontaiselle elinalueelle levinnyt sienitauti.

Tiedeyhteisö oli aluksi, muutamia biologeja lukuun ottamatta, epäileväinen sammakkojen suhteen; eihän sellaista elinkiertoa voinut olla olemassa, koska mahahapot ovat liian vahvoja, että niiden vaikutuksessa selviäisi mikään hengissä. Vakuuttuminen tuli peruuttamattomasti myöhässä, sillä lopulta myös lääketiede kiinnostui sammakoiden erikoisesta kyvystä olla tuottamatta hajottavia ruoansulatusentsyymejä. Sieltä olisi voinut löytyä vastaus ihmisenkin mahahaavan hoitoon. Suuressa mittakaavassa traagisempaa on tietenkin kokonaisten eläinlajien menetys.

Vatsassahautojia on yritetty herätellä laboratoriossa henkiin käyttämällä säilyneistä kudosnäytteistä eristettyä DNA:ta sekä lähisukuista sammakkonaarasta ja sen munasoluja, mutta muutaman sadan solun kokoisia alkioita pidemmälle kloonatut sammakot eivät ole kehittyneet. Lasarus-projektin parissa työskentelevät tutkijat ovat kuitenkin varmoja, että vielä jossain vaiheessa vatsassahautojaemot tulevat jälleen ”oksentamaan” poikasensa.

Pyreneidenvuorikauris

Pyreneiden niemimaalla (Espanja, Portugali, Andorra ja Gibraltar) elää kotoperäisenä iberianvuorikauris, jonka neljästä alalajista kaksi on kuollut sukupuuttoon. Portugalinvuorikauris kuoli sukupuuttoon 1800-luvun lopulla, jolloin myös pyreneidenvuorikauriiden määrä oli laskenut dramaattisesti.

Aikoinaan pyreneidenvuorikauris eli runsaslukuisena Espanjassa ja Ranskassa, mutta 1900-luvulle tultaessa koko lajin populaatio oli vain noin sadan yksilön kokoinen. Mitään yksittäistä syytä kannan pienenemiselle ei ole löydetty, mutta tutkijat arvelevat häviämisen olevan salametsästyksen, tautien ja luontaisen kilpailun tulosta.

Viimeinen pyreneidenvuorikauris oli Celia-nimen saanut naaras, joka edusti lajiaan tämän vuosituhannen puolelle saakka. Koska lajin tila oli valitettavan hyvin tiedossa, oli lajinsa viimeinen otettu hetkellisesti kiinni, jotta siitä saatiin talteen kudosnäyte. Tammikuun 6. päivänä vuonna 2000 Celia löytyi kuolleena Pohjois-Espanjasta – se oli jäänyt kaatuneen puun alle.

Celia-vuorikauriin korvasta ennen sen kuolemaa otetut solut oli säilötty nestetyppeen ja suunnitelmat lajin palauttamisesta lähtivät heti käyntiin. Vuonna 2003 pyreneidenvuorikauriista tuli ensimmäinen sukupuuttoon kuollut laji, joka palautettiin henkiin. Mutta vain hetkeksi. Sijaisemon välityksellä syntynyt kloonattu vasa eli ainoastaan muutaman minuutin ja kuoli keuhkovian vuoksi. Yrityksistä huolimatta kloonaus ei ole sen jälkeen onnistunut, mutta haaveesta ei silti ole luovuttu.

Pyreneidenvuorikauris taitaa olla maailman ainoa laji, joka on kuollut sukupuuttoon kahdesti.

Kiinanjokidelfiini

Kiinan Jangtse-joella eläneen jokidelfiinin eli baijin uskotaan kuolleen sukupuuttoon 2000-luvun alkupuolella. Kiinanjokidelfiini oli niin sanottu elävä fossiili eli se pysyi lähes muuttumattomana 20 miljoonan vuoden ajan. Kanta kuitenkin romahti vain parissa vuosikymmenessä useista sadoista vain 13 yksilöön vuoden 1997 laskennassa. Syinä häviämiseen ovat olleet salametsästys, kalastajien verkot ja joen varteen rakennetuista tehtaista vesistöihin vuotaneet saasteet. Suuri vaikutus niiden elinympäristön muuttumiseen oli myös maailman suurinta vesivoimalaa varten Hubein maakuntaan 1990-luvulla rakennettu Kolmen rotkon pato.

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto, IUC, pitää edelleen kiinni näkemyksestä, jonka mukaan kiinanjokidelfiini on vain äärimmäisen uhanalainen, mutta ei vielä sukupuuttoon kuollut. Tutkijoiden mielipide on toinen, sillä vuonna 2007 Jangtse-joella tehtiin kuuden viikon mittainen ja 3200 kilometrin pituinen etsintä, jossa ei kaikesta huipputeknologiasta huolimatta löydetty yhtäkään yksilöä. Satunnaisia havaintoja on kyllä luonnonsuojeluharrastajien toimesta tehty aivan viime vuosinakin, mikä on herättänyt kansainvälistä innostusta, mutta useimmiten havainnot ovat osoittautuneet perättömiksi tai joksikin muuksi eläimeksi. Monet asiantuntijat ja ympäristöjärjestöt ovatkin sitä mieltä, että resurssit pitäisi nyt suunnata muiden lajien suojeluun, sillä kiinanjokidelfiiniä ei enää ole olemassa.

Vai voisiko baiji sittenkin olla yksi niistä harvoista eläinlajeista, jotka eivät olekaan kuolleet sukupuuttoon? Tällaisiakin ihmeitä voi tapahtua ja niistä olemme kirjoittaneet jo aiemmin. Käy lukemassa noita onnellisia tarinoita vuosikymmeniä tai jopa miljoonia vuosia ihmiseltä piilotelleista lajeista: Eliöt, jotka kuolivat sukupuuttoon… paitsi eivät kuolleetkaan!

Zairenleveähuulisarvikuono

Kuva: Lengai101 | CC BY 3.0 (kuvaa rajattu)

Isosarvikuono on varsin elinvoimainen sarvikuonolaji, jota tällä hetkellä tavataan lähinnä Etelä-Afrikassa, mutta myös sen naapurimaissa. Isosarvikuonojen kanta on saatu sinnikkään suojelutyön avulla kasvatettua reiluun 20 000 yksilöön, joten se ei ole välittömässä vaarassa hävitä. Kyse on kuitenkin alalajista nimeltään etelänleveähuulisarvikuono. Pohjoinen alalaji, zairenleveähuulisarvikuono, sen sijaan on käytännössä kuollut sukupuuttoon.

Sanotaan käytännössä siksi, että zairenleveähuulisarvikuonoja on jäljellä enää kaksi yksilöä – molemmat naaraita. Ne elävät Keniassa suojelualueella, jossa niitä vartioidaan aseistetusti vuorokauden ympäri. Viimeinen uros, Sudan (yllä olevassa kuvassa) kuoli vuonna 2018, eikä sen pariutuminen lukuisista yrityksistä huolimatta ollut onnistunut muutamien naaraiden kanssa. Koska zairenleveähuulisarvikuonon ahdinko oli jo pitkään tiedossa, on useammilta yksilöiltä ehditty kerätty siemennestettä talteen, jotta laji pystyttäisiin pitämään keinohedelmöityksellä hengissä, vaikka itse urokset ovat kuolleet.

Tutkijoilla on käynnissä kirjaimellinen eloonjäämiskamppailu sarvikuonojen puolesta, sillä lajinsa ainokaiset, 20-vuotias Fatu ja sen 30-vuotias äiti Naijin, eivät voi kumpikaan kantaa poikasta. Naijin voisi tulla tiineeksi, mutta sen jalat eivät todennäköisesti kestäisi, jolloin menetettäisiin sekä kallisarvoinen poikanen että toinen jäljellä olevista naaraista. Fatu taas ei voisi edes tulla tiineeksi, sillä sen kohdun limakalvo on epänormaali. Toisen alalajin naaraita on myös yritetty hedelmöittää zairenleveähuulisarvikuonon siemennesteellä, mutta tulosta ei ole syystä tai toisesta syntynyt.

Lajin kuolemista sukupuuttoon ei kuitenkaan odoteta tumput suorina, vaan tutkijat ovat toteuttaneet kunnianhimoisen ja jopa uhkarohkean suunnitelman. Vuonna 2019 eläinlääkärit ottivat käyttöön varta vasten kehitetyn laitteen, jolla saatiin hengenvaarallisessa operaatiossa kerättyä onnistuneesti yhteensä 19 munasolua kummaltakin sarvikuonolta. Sitten munasolut kiidätettiin pikavauhdilla Italiaan, jossa jo useamman vuoden ajan oli hiottu menetelmää, jolla hankala koeputkihedelmöitys saatiin toteutettua. Tällä hetkellä laboratorion pakastimessa odottaa kolme alkiota.

Hedelmöitetyn munasolun istuttaminen ei kuitenkaan ole pikkujuttu, sillä sarvikuonojen lisääntymiselimistöstä tiedetään hyvin vähän. Keniaan on nyt tuotu neljä villiä etelänhuulisarvikuononaarasta ja niiden kumppaneiksi sterililoituja uroksia. Nyt vain odotetaan, että eläimet alkavat paritella, jolloin naaraiden tiedetään olevan valmiita. Sitten alkiot yritetään istuttaa ja loppu onkin luonnosta kiinni. Onneksi nuo neljä naarasta eivät tiedä, että lähisukulaisen koko tulevaisuus on täysin niiden varassa.

Lue myös:

Lisää kommentti